Hopitihopsansaa

Sitä ollaan taas perjantaissa. Saapa nähdä miten tässä käy, osaanko lähteä alkuunkaan oikeaan aikaan kohti työmaata sillä oikeasti. Varttia vaille ysiin meno kuulostaa ihan omituiselta. Toivonpa tosiaan, etten huomaa istuvani autossa kohti työmaata etuajassa, ainakaan paljon etuajassa sillä hei. Eihän siinä olisi mitään järkeä.

Tänä aamuna heräsin perin merkilliseen juttuun hieman neljän jälkeen. Polvi oli tiukasti lukkiutunut koukkuasentoon ja pienikin liikautus teki ihan mahdottoman kipeää. Siis apua! Ehdin jo siinä miettiä, että näinköhän joudun herättämään ukon auttamaan jalan oikaisussa tai vielä pahempaa, soittamaan apua paikalle sillä pienikin liikautus… Argh!

Hetken siinä tilannetta ihmeteltyäni ja polvea eri asennoissa suoraan yritettyäni löysin kuin löysinkin asennon jossa jalan sai oikaistua ilman että tarvitsi karjua tuskasta. Siis mikä ihme? Koskaan ennen ei moista ole tapahtunut ja minulla ei ole koskaan ollut edes mitään ongelmia polvien suhteen.

Koska totesin kellon näyttävän edelleen kovin onnettomia lukemia päätin koettaa jatkaa unia vielä hetken ja kas, sain kuin sainkin nukuttua uudelleen. Viiden kanttiin heräilin ja nousin ja kas, polvessa ei tunnu pienintäkään kipua. Ihan kuin koko lukkiutumista ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Outoa!

Eilinen työpäivä sujui varsin vauhdikkaasti. Tenavakin oli kummasti asettunut edellisen päivän känkkäröinnin jälkeen ja eka tunti, se isossa luokassa matikassa olo, toimi varsin hyvin. Tosin jälleen kävi se mikä edellisviikollakin eli liekö yhden tunnin pinnistely isossa porukassa saanut aikaan sen, että ruokailun jälkeen tenavalla lähti mopo keulimaan. Ehti siinä tosin olla välissä yksi ihan rauhallinen tunti omassa luokassa mutta sittenkin.

Ruokailussa tältä oli kaatunut maito, vahingossa, ja sen jälkeen ruokailu oli mennyt ihan sähellykseksi ja sama sähellys jatkui sitten seuraavan tunnin alussa. Tenavan oli kertakaikkisen mahdotonta olla luokassa rauhallisesti, ihme kiljahtelua omalta paikalta kun piti ryhtyä töihin eikä toivoakaan että komenteeraaminen olisi auttanut sen enempää minun kuin openkaan toimesta.

Otin siis ja keräsin nyssäkkäni (sisältää kutimet) ja komensin tenavan mukaani ja siirryimme eriytystilaan rauhoittumaan. Käsialakirjaa en antanut ottaa mukaan, tenavahan ei saa tilassa aikaiseksi mitään vaan kouluvälineet toimittaa siellä lähinnä leikkikalujen virkaa, vaan annoin tenavan vain olla ja säheltää tilassa miten tahtoi.

Tämä on tenavalle aina yhtä ankea juttu. Että kun siellä istutaan niin minähän en vastaa kysymyksiin enkä juttele enkä edes katso kohti vaan keskityn juuri siihen juttuun mikä minulla on käsillä. Kutimen mukaanotto on ollut hyvä ratkaisu, nyt kun sen viimein hoksasin, viime vuonnahan saatoin istua ja tuijottaa simppelisti kattoa ja miettiä mitä kaupasta pitää hakea ja mitä sille ja sille pitäisi tehdä ja mitä…

Ymmärrettävää, että kun moista mietintöä harjoittaa kolmekin varttia yhteen menoon ja välillä useampana päivänä peräjälkeen niin pikkuisen se alkaa tympiä sekin. Kutimien kanssa aika suorastaan kiitää, siis itsellä, tenavalla on silti supertylsää sillä oikeasti. Sälekaihtimet auki-kiinni-auki-kiinni, loikka tuolilta pöydälle, pöydältä tuolille, seinän kolistelua, varpaiden tutkimista, sälekaihtimet auki-kiinni-auki…

Sittenkin, tai ehkä juuri siitä johtuen, tila ajaa asiansa mainiosti. Tenava rauhoittui täysin kun vietimme sen yhden oppitunnin kaksin tilassa. Luokassa tämä alkoi samantien touhata käsialakirjoituksen aukeamaa kuntoon, sehän siirtyi välkällä ja viimeisellä tunnilla ennen askartelua tehtäväksi ja kas, valmista tuli vartissa.

Viimeinen tunti oli rauhallistakin rauhallisempi tenavan osalta, kun tämä sai askartelunsa valmiiksi niin tämä vain istui ja väritteli piirtämäänsä kuvaa ilman pienintäkään halua osallistua muiden sähläämiseen. Ilmeisesti tenava tarvitsee aina välillä sen rauhoittumisaikansa ja nimenomaan niin, että minä vain olen ja istun seurana. Ehkä se on tenavalle jopa jonkinlainen turvatila? En tiedä, mutta siltä se vaikuttaa.

Läksyparkki vielä työpäivän päätteeksi ja kas, ennätinpä siinä juoda kahvit, tehdä lukkarin seuraavalle viikolle ja lukaista paikallislehdenkin ennen kuin kurvailin kotia kohti. Kotiin ajelin marketin kautta ja kotona ryhdyin samantien ruoanlaittoon, muusipotut kiehumaan, broitsufileet ruskistumaan pinnasta ja broitsusuikaleet toiseen pataan paistumaan.

Uunimakkarat uuniin, kermat sekaan broitsuosastolle ja muusia veivaamaan. Hieman ennen puoli neljää huutelin penskoja syömään, poikaset kiskoi broitsusuikalesoosia muusin kanssa, prinsessa uunimakkaraa ja minä itse nautiskelin aurabroitsufileistä. Ei hassumpaa.

Pakko myöntää, että söin itseni ähky-nimiseen tilaan ja ruoan päälle en saanutkaan aikaan oikein mitään. Keittiön raivasin, tiskikoneen täyttelin ja speden kanssa luin lukuläksyn mutta siinä se kokolailla sitten olikin mitä touhusin loppupäivän aikana. Kutimia tuli toki heiluteltua ja aamulla aloitettu sukkakin valmistui passelisti, ennätinpä siinä kutoa pätkän vartta jo parillekin.

Tänään ohjelmassa onkin sitten koti-koulupäivä, ts vanhemmat saa tulla koululle halutessaan tenaviensa seuraksi. Tenava kertoi jo eilen että hänen osaltaan se on mummu joka osallistuu päivään ja hyvä niin, mummua en ole mielestäni tavannutkaan kuin hätäisesti tämän noutaessa tenavaa silloin ekana vuonna.

Niin ja se työpäivä. 5 tuntia 15 minuuttia. Omg! Tuntuu ihan hölmöltä mennä töihin piirun ennen ysiä! No, ihan kivaa vaihtelua, kai, mutta sittenkin. Kummasti sitä ihmisestä tulee tapojensa orja joten saapa nähdä osaanko edes tehdä työmaalla mitään kun normirutiini tällä tavalla sekoaa heti aamusta *hehheh*.

Junnulla on tänään viimeinen taksikuljetuspäivä ja hyvä niin, tässä pitkin viikkoa tämä on harjoitellut kotosalla enenevissä määrin köpöttelyä ilman keppejä. Jalka ei enää turpoa moisesta ja ilman sidettäkin tämä on ollut jo pari päivää joten hyvältä näyttää. Ihan täysin ilman keppejä tämä ei ole silti ollut, sen verran jalka vielä ottaa itseensä pitkäkestoisesta kävelystä mutta malli on hyvä.

Yksi pikku ongelma tässä kävelyssä tosin on. Ne junnun kengäthän joutui roskiin onnettomuuden seurauksena ja koska junnu ei ole kenkiä nyt tarvinnut niin eipä tälle ole tullut uusia hankittua. Hups! On telineessä muutama kenkäpari tälle ennestään mutta ne on sellaisia joita hän ei mielellään jalkaansa vedä, vanhoja kulahtaneita ruotanoita joten niin.

Luulenpa, että tänään on pakko piipahtaa kenkäostoksilla, kirpparilta kun ei osunut silmiin yksiä ainoita kenkiä joita olisi voinut edes ajatella. Eipä silti, en minä kovin mielelläni käytettyjä kenkiä tenaville hankikaan, kumpparit nyt on eri juttu kun niillä ei tule niin paljon liikuttua mutta lenkkarit, tennarit jne saa olla mieluiten ihan uusia tai ainakin todella vähällä käytöllä olleita.

En sitten tiedä pitääkö väite paikkaansa mutta äiti aina toitotti sitä, ettei lapsen jalkaan saa laittaa toisen vanhoja kenkiä sillä jokaisella on yksilöllinen jalan malli ja kasvavan lapsen jalka saattaa kärsiä siitä että kenkä on ennestään muotoutunut erilaiseksi kuin oma koipi. Voi olla että tuossa on perää.

Vaan jaa. Nyt pitäisi kaiketi ryhtyä tutkailemaan omaa habitusta kuntoon, sen perään pääseekin tutkailemaan aamupalaosastoa spedelle sillä kas, tenavahan heräsi samoihin aikoihin äidin ja isin kanssa. Se on siis moro ja have fun!