Pitäisikö sitä aktivoitua?

Edes sen verran että kirjoittaisi kerran viikkoon jos ei muuta? No, kokeillaan nyt tätä kaavaa, tosin todennäköisyys sille että kaavan mukaan toimin on jokseenkin huono.

Koulupäivä lauantaina oli mainio! Speden ope osasi todella yllättää, päivähän aloitettiin laulamalla karaokea perheittäin. Omg! Ja mehän EMME laula karaokea mutta kappas, niin sitä vaan löydettiin itsemme moista tekemästä ja ekana koko porukasta.

Puoli kahdeltatoista oltiin jo kotona eli nopeasti se päivä siellä koululla kiskaistiin ja pakko myöntää, ehkä parasta antia vuosikausiin koulumaailmassa oli se. Melkein harmittaa että omalla koululla ei ole tajuttu lähteä moiseen, kodin ja koulun päivä saa ihan eri merkityksen kun sen järjestää tuolla tavoin.

Työmaalla on ollut hektinen meno, kuten yleensäkin ja kas, taas on ennätetty leikkiä itsekin opea. Samalla olen selvitellyt systeemeitä liiton suuntaan, minähän kun saan sitä soviteltua päivärahaa viikkotyötunneista johtuen ja opesijaisuudethan vaikuttaa siihen.

Työkaveri, sovitellun päivärahan piirissä hänkin, kun totesi että joo, opesijaisuudet aiheuttaa sitten sen ettei saakaan koko kuukaudelta sitä päivärahaa. Ihan sama montako tuntia niitä opesijaisuuksia tekee. No, minäpä sitä nyt olen selvitellyt enkä edelleenkään tiedä meneekö se ihan yksi yhteen tuon väittämän kanssa, epäilen että menee.

Näin ollen herätin sisäisen laskukoneeni ja totesin että jaa. 12 tuntia opesijaisuuksia saa tulot olemaan plusmiinusnollassa. Jokainen tunti sen yli parantaa kuukausiansiota, jokainen sen alle on suoraa tappiota omalle taloudelle.

Samaan aikaan tein sitten pitkäkantoisempia ajatuskuvioita ja totesin että joo. Jos kohta nyt päivärahani onkin sen ja sen verran per päivä niin lasten kasvun myötä se tulee ajan mittaan pienenemään ihan älyttömän paljon. Nythän se koostuu enimmikseen lapsikorotuksista.

Näin ollen järkevintä on tehdä niitä opesijaisuuksia sillä oikeasti, jos en nyt tee niitä niin tuskin niitä sitten myöhemmin enää edes tarjotaan. Ja niin. Vieras sijainen luokassahan saa aikaan vain sen lumipalloefektin. Sakki lähtee lapasesta eikä tee mitään ja minä olen se joka tekee kaiken työn luokassa.

Ja siitä maksettavan korvauksenko pitäisi sitten mennä jollekin joka ei oikeastaan edes tee sitä työtä mikä luokassa on pakko tehdä jos tahtoo pysyä edes suunnilleen järjissään? Eikä suinkaan jätä tekemättä sitä siksi että olisi laiska ja kykenemätön vaan siksi, että oppilaat sekoaa sukkiinsa kun siellä on joku vieras ja kaikki jää tekemättä koska he eivät vaan pysty eivätkä kykene.

Nythän meillä on paiskittu ihan normisti hommia luokassa koko ajan. On opeteltu uutta, tehty tehtäviä, lennetty pihalle, kuunneltu nuhteita, saatu kehuja, juteltu ja keskusteltu eli koulupäivät on olleet aivan tavallisia vaikka oma ope ei ole paikalla ollutkaan.

Liekö sitten jotain yhteyttä kaikella kaikkeen niin pitkästä aikaa olen ihan oikeasti ennättänyt ajatella ihan tosissani omaakin porukkaa täällä kotona. Nyt kun oma työnkuva on selkiytynyt eikä työ enää vaadi samanlaista, miten sen sanoisi, sitoutumista tai työmaan ulkopuolella tapahtuvaa ajatusmyrskyä, kuin vielä keväällä teki niin ehtii kummasti huomata kotijuttujakin ihan eri tavalla.

Olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä mitä minulla on. Ihanat lapset jotka kukin taaplaa omalla tyylillään ja loistava puoliso joka nyt on aina taaplannut omalla tyylillään. Prinsessan kanssahan me olemme kuin kaksi marjaa, emme ulkonäöllisesti vaan touhuiltamme.

Jos kohta vanhin tyttäreni on oman äitini kopio, herkkä, hento ja suojeltava, niin nuorempi tytär taas on yhtä pähkähullu kuin äitinsä. Hiljainen toki, muka, mutta ehei, sittenkin kaukana siitä. Hiljaisissa vesissähän ne isot kalat kutee ja juuri sellainen prinsessa on.

Rohkea, sanavalmis ja takuulla puolensa pitävä. Ei vain pidä melua itsestään koska mitä sitä nyt niin meluamaan. Kunhan on ja antaa ajan kulua, asioilla kun on tapana järjestyä parhain päin. Lasi aina puoliksi täynnä, ei koskaan puoliksi tyhjä.

Pojat sitten onkin poikia, heidän kohdallaan en aina osaa sanoa kuka on keheenkin tullut. Ehkä poikanen 22vee on eniten äitiinsä tullut, tai ehkä sitten junnu, tai toisaalta, saattaa se olla poikanen 20veekin. Jotenkin tytöistä on helpompi käännellä ajatusta.

Ai niin, sillisalaatiksihan tämä bloggaus menee mutta menköön, pari viikkoa lääkekuurin jälkeen joudun ikäväkseni toteamaan että vähin erin kaikki liki vuoden kestäneet oireet on palanneet. Lääkekuurihan vei ne kaikki huitsan kuuseen ja ennätin viikon ajan nauttia täysin terveestä olosta.

Henki kulki, nenä ei vuotanut, väsymyskin oli kadonnut. Tämän viikon aikana hengitys ja nokka on päättäneet palata ajalle ennen kuuria. Omaa tyhmyyttähän tämä on, tiedän. Edelleen sitä tupakkaa menee, vaikka vähemmän, niin menee silti.

On todella helppoa sanoa että no nyt kuule, otat ja lopetat, ei se nyt niin vaikeaa ole. Lopetat vaan. Ehei, kyllä se on vaikeaa, se on ihan hiton vaikeaa. Ja kun sitä alkaa pyörittää päässään niin se muuttuu vielä vaikeammaksi, tulee niin ahdistunut olo että on ihan PAKKO mennä tupakalle ettei niin ahdistaisi.

Ja sitten ahdistaa sekin että meni tupakalle ettei ahdistaisi. Juttelinkin asiasta yhden kaverin kanssa, sellaisen tupakoimattoman, ja kas, hän tajusi täysin miten se ahdistaa. Kolmekymmentä vuotta tässä on mennyt tuprutellen, muutama tauko on matkaan osunut mutta niin, oikeastaan se on kolmekymmentä vuotta kun on tullut poltettua.

Ihmisiä jää matkasta ja kuolee, asuinpaikat muuttuu, elämäntilanteet muuttuu, mutta kas. Ystäväni tupakka on aina siinä vieressä eikä jätä, lähde tai muutu miksikään mitä ei ollut aiemmin. Tupakka, pahin vihollinen ikinä ja samalla paras ja luotettavin ystävä ikinä.

Kaveri sen totesi. On ihan hiton vaikeaa lopettaa sokerin käyttäminen ja hittolainen että hän on sen kanssa tehnyt töitä että sen saisi pois. Mutta ei, vaikeaa se on. Mikä tahansa addiktio, oli se sitten alkoholi, kahvi, tee, karkki. Ei sen jättäminen helppoa ole.

Nii-in. Järki sanoo yhtä ja tunteet toista. Edessä se on, sen tiedän, mutta koska, sitä en tiedä enkä tahdokaan tietää juuri tänään. Ja miten sen lopetat jos et päätä että lopetat? Minä en ole vielä päättänyt joten vielä ei ole sen aika. Ehkä tämä on sitten ajatuksen kypsyttelyä ja sen aika vielä tulee, mutta ei, ei tänään.

Kaikkea sitä ihmisen päässä pyöriikin. Taidanpa ottaa ja mennä tupakalle sillä oikeasti, nyt ahdistaa. Se on moro ja have fun!

Ajatuksia

Toisinaan ajatusten kokoonsaaminen on hiivatin hidasta hommaa. Kuten nyt on ollut kun olen pyöritellyt yhtä ja samaa asiaa päässäni kuukausi-, jopa melkolailla vuositolkulla.

Miksi loukkaannuin, miksi otin itseeni. Tiedät, mitä tunnet, mutta et oikein saa kiinni siitä miksi tunnet kuten tunnet. Ja sitten iskee se olo että epäilet olevasi pikkumainen ja tyhmä idiootti.

Ja sitten se ymmärrys omaa tuntemusta ja omaa loukkaantumista kohtaan tuli. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, aamukahvin lomassa. Tottakai loukkaannuin, tottakai otin itseeni. Mitä muuta olisin voinut tehdä.

(kuva aamuneljältä retkeilykurssilta oppilaiden kanssa)

Äänenpainoilla on uskomaton merkitys ihmisten välisessä kommunikoinnissa. Voit sanoa asioita niin ettet syytä tai halveksu toista vaikka ihmettelisitkin mutta voit ihan yhtä hyvin ilmaista asiat äänenpainolla joka tekee juuri niin.

Totta on se, että ukon siskoista yhteen en takuuvarmasti olisi koskaan tutustunut ilman ukkoa. Tai pariin työkavereistani en olisi koskaan tutustunut jos emme jakaisi samaa työpaikkaa.

Voisin siis sanoa että hei, mä en olisi KOSKAAN tutustunut suhun JOS… Ja tämän kaiken sanon ilolla siitä että olen saanut heidät elämääni vaikka he ovatkin ihan toiselta planeetalta kuin minä.

Aivan samoin kuin eks-appivanhemmat olisi takuulla jäänyt täysin tuntemattomiksi jos en olisi törmännyt eksään ja mennyt tämän kanssa naimisiin. Kuten sanottua, öljy ja vesi ei sekoitu keskenään ja toisinaan matkaa on liikaa.

Sittenkään en ikimaailmassa voi edes kuvitella tilannetta jossa eks-anoppi toteaisi pahoittelevalla, halveksuvalla tai vihaavalla äänellä sanovansa että juu ei, jos et tota poikaa olisi niin ikinä koskaan en olisi sinuun tutustunut.

Siinähän se syy onkin, pähkinänkuoressa, miksi koin niin loukkaavaksi sen kun siskoni sanoi vuosi, reilu vuosi, takaperin, että ei kuule, jos ei olisi yhteistä äitiä en olisi koskaan edes tutustunut sinuun.

Ei ihmetellen onneaan, ei ollen tyytyväinen siitä että juuri minä olen hänen siskonsa vaan pettyneenä siihen että juuri minä olen hänen siskonsa. Ylimielisenäkin sitä kommenttia voisi monella tapaa pitää.

Minä olin kuitenkin se, joka piti huolen, auttoi, puki, ruokki ja teki kaiken. Yritti olla äiti ja isä yhtäaikaa kun kummallakaan ei ollut halua, taitoa tai kykyä moiseen. Murkkuna. Niin, olin minäkin joskus murkku.

Joku sanoi minulle aiemmin kun tätä pakkaa purin mielestäni että hei, c`moon, no big deal, sellaistahan se on ja ei se nyt ole pahalla sanottu. Oli se. En vain osannut silloin sanoa miksi se tuntui pahalta.

Se oli se äänenpaino. Olla pahoillaan siitä, että on yhteinen äiti. Joutunut tutustumaan minuun. Tottahan minäkin tiedän etten ole täydellinen, kukapa olisi, mutta oikeasti. Minuun tutustuminen onkin ollut tappio.

Noin. Nyt tämä on purettu ja pois.

 

Hupsis

Johan on blogi mennyt hiljaiseksi, ihan hämmästyneenä katselin päiväystä koska viimeksi olen jotain kirjaillut. Toisaalta takana on jokseenkin vauhdikkaita viikkoja niin töissä kuin kotonakin joten eipä ihme ettei tule oikein kirjoiteltua aamuisin jolloin on päivän ainoa rauhallinen hetki.

Viime viikkohan meni likipitäen kokonaan kotona ollen speden sairastaessa. Perjantaina tuo pääsi viimein kouluun ja minähän riehaannuin töiden jälkeen riehumaan alakerrassa. Ja johan siinä sitten riehuttiinkin! Speden sänky päätyi viimeinkin sinne yläkertaan, sairastaessa en siirtoa viitsinyt tehdä.

Sängyn siirto taas vapautti niin ihanasti tilaa makkarista että voi pojat kuulkaa! Sehän taas tiesi sitä että olkkariakin oli entrattava, peilipiironki pääsi viimeinkin sille ajattelemalleni sijalle ja kas, saunakammarilta haettiin poikasen 21vee sinne jo aiemmin tuoma tv-taso. Kyllä nyt kelpaa!

Hämmentyneenä tässä on tullut ihmeteltyä sitä kuinka paljon paremmin olen nukkunut nyt kun makkari on lapsivapaa-alue. Siis oikeasti. Työmaalla oli pakko laskea työkaverin kanssa koska viimeksi olen nukkunut makkarissa jossa ei ole yhtäkään lapsen sänkyä ja siis apua!

Laskelmissa päädyttiin vuoteen 2000. Siis todellakin. Ja tuolloinkin lapsivapaa makkari ehti olla käytössä vain reilun vuoden ennen sitä eli hmmm… Samassa sitä tuli ihmeteltyä sitäkin että miten vanhaksi sitä onkaan tultu. Molemmat. Siis minä ja työkaveri. Ei meistä enää olisi samoihin suorituksiin kuin silloin joskus.

Vai onko se sittenkin mukavuudenhalua, mene ja tiedä, sillä oikeasti. Kauhulla muistelin vuosia jolloin junnu oli ihan pieni ja ihan mahdottoman sairas astmansa kanssa. Öisin ei juuri nukuttu, jos kohta ei päivisinkään sillä silloin isommat lapset ja hoidokit piti vauhtia yllä.

Siihen aikaan torpassa oli tarkalleen yksi auto ja kaksi isoa koiraa. Niin ja kotona asui laaja kirjo lapsia aina teini-ikää hipovasta tyttärestä siihen junnuun. Ja lapsiakin siinä tuli samalla hoidettua, siis muiden. Päivärytmi oli himppasen kuluttavampi kuin nyt vaikka työmaalla käynkin pyörähtelemässä.

Aamuviideltä istuttiin usein ensiavussa aamuspiralla junnun kanssa, se kun oli toimivin keino pahimpina tautikausina ja niitä todellakin riitti. Kotiin kurvattiin vauhdilla että ukko sai auton alleen ja pääsi lähtemään töihin puoli kuudelta. Puoli seiskalta tuli ekat hoitolapset, sitä ennen ehti kenties katsoa päivän kuvioita ja ruokapuolta edes himppasen valmiiksi.

Omia läheteltiin kouluun, heitä oli silloin kolme kouluikäistä, ja jos junnu oli kovin kipeä käytiin päivällä ukon kotiuduttua lekurissa uudemman kerran. Mukana kulki silloin paitsi junnu eli potilas, myös hoitolapset, välillä kaksi ja välillä kaikki kolme.

Sitä ennen oli toki ennätetty viedä ja hakea kerholaisia, tehdä ruokaa, ruokailla, kusettaa koiria, siivota, pyykätä, mitä milloinkin. Varahoitoahan ei ollut olemassa sillä yksityinen perhepäivähoito oli vielä ihan lapsenkengissä joten omien lasten sairastellessa hoidokitkin oli aina paikalla.

Illat meni sitten hoitaessa pois kaikkea sitä mitä ei ollut päivällä ehtinyt ja jääkaappiakin piti täydentää ronskimmalla kädellä. Päivät päätettiin usein siihen että kurvailtiin junnun kanssa vielä ottamassa spirahömpsyt ensiavussa, sillä keinoa kun oli edes jotain toivoa yön rauhallisuutta ajatellen.

Näin jälkeenpäin on pakko myöntää että en muista ihan kamalasti mitään ihmeellisiä juttuja noilta ajoilta. Päivät vaan meni, meni ja meni. Yöt vain meni, meni ja meni. Päivät vaihtui, kuukaudet vaihtui ja vuodenajat vaihtui. Jaksaisinko enää moista, tuskinpa.

Mistäkö moinen edes tuli mieleen siinä työkaverin kanssa höpötellessä? Kaipa se tuli siitä että nauroin jo valmiiksi sitä kuinka kaikkensa antanut sitä onkaan taas lauantaina kun rääppis tulee yökylään tänään. Vaikka rääppis ei valvotakaan, eikä juoksutakaan sen kummemmin niin on se vain kumma kuinka huonosti sitä tuleekaan aina nukuttua kun pieni on paikalla.

Kuinka vähän sitä osaa tehdä silloin kun pieni on päiväunilla ulkona. Kuinka vähän sitä osaa tehdä yhtään mitään kun pieni on paikalla. Kun ei vain muka osaa, pysty, ehdi ja kykene. Ehkä se onkin niin ettei silloin vain malta. Kun on se rääppis.

Vaan jaa. Nyt on pakko lähteä tutkailemaan kutristoa edes jonkinlaiseen ojennukseen, missikampausta nyt ei kukaan kaipaa mutta olisihan se kiva etteivät työmaalla kuvittelisi minkään halloween-kummajaisen sentään saapuneen taloon. Se on siis moro ja have fun!

Lauantaita sitten vaan

Eilen aamulla meiltä pääsi itse kukin kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti kuka kouluun, kuka työssäoppimispaikkaansa ja kuka työmaalleen. Tai niin jaa. Sehän sopii kyllä tuohon kouluun kohtaan sekin… No kuitenkin, ei unohtuneita reppuja, avaimia saati muutakaan.

Työmaalla ennätin kahvitkin juoda siinä aamupälinnöin yhteydessä, tenavathan tuli vasta ysiin. Melkolailla toisinto edellisestä päivästähän se eilinenkin oli. Siis oikeasti. Ollaanko tässä nyt sitten töissä vai ei? Tai jaa, musatunnilla mopo oli kovin keulivainen, mutta ei suinkaan kiukun tai muun merkeissä vaan välitunnin hippaleikki oli tainnut jäädä päälle.

Läksyparkissakin oli passelisti vilinää, lapsosta tuli ja meni vähän miten sattui. Kotiin pääsin lähtemään etuajassa ja sehän oli hyvä se, sillä olin jo työmaalla suunnitellut ottavani itseäni niskasta kiinni ja tekeväni ihan AIKUISTEN oikeasti rippijuhlavalmisteluja.

Ihan aluksi otin ja kaivelin netin kätköistä esiin passelin reseptin kinkkupiirakalla. Niitä on tarkoitus pyöräyttää kaksi pellillistä ja pyöräytyspäiväksi ajattelin ihan tätä päivää. Ohjeen tutkailtuani kurvailin markettiin ostamaan tarvittavat emmeet moisiin, samalla nappasin jätesäkkejä rullan.

Kotiuduttuani otin ja keittelin rakettispagettia speden toiveesta, prinsessa ja junnu lähti pyörillä shoppaamaan sittariin. Syödä einehdimme siinä speden kanssa, minä join vielä päälle kupposen jos toisenkin kahvia ja odottelin että tiskikone sai jauhettua ohjelman loppuun ja tyhjäsin sen. Tuli siinä samalla tilattua prinsessalle hiustenleikkuukin tälle päivälle.

Ja kappas kuulkaa, niin vain sain aikaiseksi että huomasin pelmaavani kuistilla piirun ennen viittä. Ja sitä pelmaamista sitten muuten riittikin vaikka myönnettäköön, että kuisti näytti pahemmalta kuin sotku siellä loppuviimeksi olikaan.

Ennestään siellä tönötti yksi (!) jätesäkki ukon täyttämänä, voin kertoa että aika-ajoin säkin uumenista tuli ällöttä lemahdus (veikkaanpa että kyseiseen säkkiin on päätynyt mm junnun roskapusseja joissa on ollut omenien, mehuputeleiden, ruoan jne jämiä), itse otin ja ryhdyin täyttämään toista.

Parahiksi paikalle osunut poikanen 18vee sai ottaa kainaloonsa lieden ympäriltä riisutut styroksit ja kiikuttaa ne saunan eteiseen, ne kun melkein taisi luoda sen pahimman sotkuisuuden näkymänkin kuistilla. No, kyllä se jätesäkkikin siinä täyttyi siivoillessa, kuistin hyllyyn kun oli päätynyt sitä sun tätä turhaa ja lisää silkkaa roskaa löytyi kuistin pöydän alta ja penkeiltä.

Hinkuttelin hyllykön puhtaaksi, samoin ikkunalaudat ja pöydän ja nostelin jätesäkitkin pihan puolelle odottamaan kaattiskuljetusta joka minulle luvattiin tälle päivälle. Toivoa sopii, ettei paikalliset varikset niitä nyt keksi tänä aamuna pelmata ennen kuin ne päätyy autoon…

Ja kas! Puoli seiskalta minulla oli SIIVOTTU ja SIISTI kuisti. Jes! Kyllä nyt kuulkaa kelpaa! Se kuisti kun oli melkolailla se ykkösstressin luoja, toinenhan on yläkerta mutta sinne saatan tehdä jonkinasteisen täsmäiskun joko tänään tai ensi viikolla.

Prinsessan rippijuhlavalmisteluthan alkaa olla suht hyvällä mallilla vaikka jotenkin olenkin stressannut mielessäni että tekemättömiä hommia on vaikka miten ja paljon. Toki, se varsinainen siivosiivo nyt on täällä sisätiloissa vielä tekemättä mutta niin. Eipä se nyt taida normisiivosta poiketa kuin sen verran että joitain kapineita pitää kiikuttaa pisteestä a pisteeseen b…

Tarjoilupuolikin on hyvällä mallilla sikäli, että kaikki tarjottavat on tiedossa ja vain ja ainoastaan valmistusta vailla. Pari hyydykekakkua, kenties jokin muu makea leivonnainen siihen kylkeen, pikkuleipiä, kahta eri salaattia, savulohta made by eks-appi ja kinkkupiirakkaa. Niillä mennään eli stressata ei oikeastaan tarvitse sen kummemmin.

Vaateosasto on niitä kenkiä vailla kunnossa, parturi tekee täsmäiskunsa neidin päähän tänään ja siinäpä se. Ei huono ei! Vieraslistakin on aika hyvin selvillä sen osalta ketä tulee ja ketä ei, miksikään megalomaanisiksi nämä kekkerit ei ole onneksi turpoamassa vaan oman väen kanssa maksimiluku taitaa olla 35.

En tosin laskenut isosia ja rippipappia vieraslistaan, heitä nyt ei kaiketi kuulukaan laskemalla laskea? Heidätkin on siis kutsuttu joten sitäkään ei tarvitse enää miettiä ja hyvä niin. Kaikista karmeinta kun minusta on aina kekkereissä kuin kekkereissä se kaikkien juttujen muistaminen ja miettiminen.

Tänään kiikutan siis prinsessan parturiin, tarkoitus on leipasta ne kinkkupiirakat ja heittää pakkaseen, soitella anopille astioiden tiimoilta ja eks-anopille niiden lohien tiimoilta. Niin ja kiikuttaa prinsessa ja tämän kaveri viimeiseen konfirmaatiota edeltävään tapaamiseen.

Prinsessan rippilahjatoiveetkin on tässä matkan varrella muuttunut, toki edelleen toiveena on raha mutta kohde on muuttunut. Hän ei nyt kaiketi aiokaan ajaa sitä mönkijäkorttia ja hyvä niin, jos tarkkoja ollaan, eipä tarvitse murehtia miten ajelu liikenteessä onnistuu eikä toisaalta myöskään niitä bensoja saati vakuutuksia.

Kännykän tuo aikoo hankkia, malliakin on jo sihtaillut kerran jos erään. Minusta ihan pönttö lahja mutta jaa. Niin se oli kuulemma poikasella 18veekin ollut, kännykkä, rippilahjatoiveena. Näillä mennään siis ja mikäs, neidin juhlahan se on ja neidin toiveita on syytä kuunnella tässä kohtaa.

Eilen aamulla puhelimeni piippaili muuten taajaan. Sisko sieltä viestitti yhden jos toisenkin rimpsun siitä kuinka yrittää nyt sittenkin jollain ilveellä saada sumplittua hommiaan niin että pääsisi sittenkin juhliin, jos ei muuta niin jälkijunassa ja edes hetkeksi.

Vaikka kyllä hän uskoisi, että prinsessa ymmärtää ihan hyvin jos nyt käykin niin ettei hän saakaan sumplittua. Ihan suoraan sanottuna, jos olisin pirullisempi luonne niin olisin todnäk vastannut joko a. meillä ei ole lapsia opetettu ymmärtämään että aikuisilla on erilaisia työtilanteita tai b. juu, meillä on lapset joutunut tottumaan ja ymmärtämään että aikuisilla on erilaisia työaikoja.

En sitten viitsinyt. Mitä sitä tästä enempää riiheämään, molemmat sai sanottua oman näkemyksensä asioiden tilasta ja omista tuntemuksistaan niiden osalta, nyt voi sitten keskittyä nuolemaan haavojaan mikäli niitä tässä kahakassa tuli. Itselleni tuli, se on valitettava tosiasia mutta senkin kanssa on pakko osata elää.

Jotenkin takaraivoon jäi soimaan siskon sanat siitä kuinka hän oli aina se josta huolehdittiin ja kenellekään ei tullut edes mieleen kysyä tarvitsenko minä jotain. Että kun kaikki aina ajatteli että se nyt pärjää. Jotenkin se ei tuntunut kivalta.

Tottahan se on, mutta haluanko että sitä kaikkien näiden vuosien jälkeen enää hierotaan vasten kasvojani? Muiden toimesta? Itselleni se on kipeä paikka monella tapaa, tiedän tasan tarkkaan että moinen oli väärin sillä tosiasiahan se on että siskon synnyttyä kaikki meillä kotona kietoutui siskon ympärille ja minusta tuli sivustaseuraaja.

Ihan yhtälailla minä olisin tarvinnut sitä huomiota ja huolenpitoa, sitä tunnetta että olin tärkeä. Loppuviimeksi minä olin kuitenkin vasta 7-vuotias kun sisko syntyi ja aika pian sen jälkeen kaikki aika ja energia tuntui kotona menevän siskon voinnin ympärillä.

Se näkymättömäksi muuttuminen oli ehkä pahinta. Kun ei kenenkään tosiaan tarvinnut huolehtia, riittää kun on katto pään päällä, ruokaa pöydässä ja vaatetta kaapissa. Sisko sen sijaan tarvitsi tukea siihen ja apua tuohon ja kun kotona alkoi vaikeudet niin sisko oli se jonka tiimoilta ravasi lasuväkeä ja mietittiin sitä, tätä ja tuota.

Ehkä palaan tähän jossain kohtaa paremmalla aikaa, nyt ei ole se aika sillä tosiaan, leipoa pitäisi kohtsilleen mutta toteanpa, etten minä olisi tarvinnut muistutusta siitä miten näkymätön minusta kotona tehtiin kakarana. Kyllä minä sen muistan muutenkin, olen aina muistanut mutta pyrin olemaan muistelematta.

Monesti kun muistot satuttaa eniten, ne kun on tapahtumia joita ei voi enää muuttaa vaan niiden kanssa on pystyttävä elämään joka aivaten ainoa päivä loppuelämänsä ajan. Silloin se mappi-ö aivojen sopukoissa on paras paikka niille, ei niitä kannata kääntää ja vääntää sillä niillä ei saa kuin huonon olon aikaan itselleen.

Tämä tästä. Taidan nyt siirtyä tutkailemaan josko voipaketti olisi yhtään pehminnyt, se pohjan teko kun on ehdottomasti ihan ykkösinhokkipuuhaani ja olisi ihan hemmetin kiva jos voi edes olisi suht pehmeää kun sitä ryhtyy tekemään.

Se on siis moro ja have fun!

Elämä on pitkä puutelista

…se silloin tällöin täyttyy suudelmista.

Mistä lie tämä taas mieleeni tuli. Parasta lääkettä särkyneelle sydämelle on lämmin halaus. En ihan niin kylmä ole kuin oletusarvoisesti on päätetty muiden toimesta. Kylmä? En.

Realisti? Kyllä. Ja sitä en ole koskaan väittänytkään ettenkö olisi. Minusta ei ole huolehdittu? Aina kun jotain tapahtui ensimmäisenä mietittiin mitenkä se sisko. En väitä, etteikö näin olisi tapahtunut mutta ettei kukaan huolehtinut minusta?

Kun olin pieni ihminen äitini huolehti minusta kuin kultakimpaleesta. Samoin teki isäni ja tämän suku. Monesti väärillä tavoilla ja vääristä syista mutta silti. Tiedän, kun sisko syntyi, meillähän on eri isät, minä katosin. Maailma perustui siskoon.

Minä olin se kiltti tyttö, se, jonka takia ei tarvinnut huolestua. Sisko ei syönyt. Sisko ei elänyt kuten piti. Siskolla oli vaikeaa. Minä vain olin. Oikeastaan se kaikki vaikeus siskon ympärillä helpotti omaakin elämääni; sain rauhassa olla teini ja kompuroida. Kaikki huomio oli siskossa.

Sisko laitettiin sijaiskotiin. Minua ei tarvinnut laittaa, olinhan iso. Niin. Kuinka iso sitten on ysiä käyvä teini? Lupasin siskolle, että jos ja kun, ennenkaikkea kun, muutan pois kotoa otan siskon mukaan. Toteuttamaan sitä en päässyt siinä kohtaa, lastensuojelu toimi kuten toimi.

Kun sain esikoiseni lähti puoliso armeijaan. Puolison tilalle muutti luokseni asumaan sisko. Minä huolehdin tämän koulun, elämän ja toimin puskurina typeröivän äidin ja pahansisuisen siskon välillä. Helpotin iskän elämää sillä ettei hänen tarvinnut olla huolissaan.

Ei elämäni ole koskaan ollut tai mennyt oppikirjojen mukaan, olen tehnyt paljon vahinkoa ympärilläni oleville ja itselleni. Olen nähnyt ja joutunut tilanteisiin joihin ihmisen ei välttämättä kuuluisi joutua tai joita ei pitäisi nähdä. Ei mikään walk in the park mutta ihan omani ja hyvä sellaisena kuin se on ollut.

Ne kaikki kokemukset, nehän minusta on tehneet tämän mikä olen. Mitään niistä en antaisi vieläkään pois, olkoonkin että ne on tehneet minusta kylmäkiskoisen tunteettoman ihmisen. En väitä että sisko olisi ollut väärässä, en minä välttämättä osaa tukea.

Toisaalta osaan. Jos ja kun tahdon, osaan seistä selän takana kuin muuri. Kun minulta vaaditaan sitä en osaa. En tahdo. Voin olla paras ystäväsi mutta voin olla myös pahin painajaisesi. Kun itse saan niin myös annan. Jos en saa niin en pysty antamaankaan.

Siskon kanssa tämä kaikki kaatui tähän. Minun mielestäni. Minun piti aina olla se joka antaa. Antaa. Antaa. Mikään mitä minä koin ei ollut kummoistakaan. On kaksi eri asiaa jos häntä lyödään töissä tai jos minä saan ”turpaan”. Olkoonkin että se on ammatin varjopuolia ja kuuluu siihen ja sen tietää ja töihin ryhtyessään.

Hänestä on aina huolehdittu. Minusta ei. Ei minusta ole tarvinnut, minä kun en ole tunteella eläjä. On kuulemma ihmisihmisiä ja eläinihmisiä. Minä olen eläinihminen ja sitä en kiellä. Olkoonkin että se tarkoittaa kuulemma sitä etten ole koskaan rakastanut ketään tai luottanut kehenkään kuten inkeroiseen.

Se, että sanon aina ettei kehenkään muuhun voi luottaa kuin itseensä osoittaa viimeistään osaltaan tämän. Kylmä, tunteeton ja epäluotettava ihminen.

Pisti itseasiassa vihaksi se siskon puhelu. Mitä enemmän olisin voinut tehdä hänen eteensä? Tein kaiken paitsi en vienyt häntä mukanani kun lähdin omille teilleni. Ja me emme enää ole edes läheisiä.

Niin älytöntä kuin se onkin niin minullakin on painolastini. En nähnyt siskoni tukevan minua kun isäni kuoli. Siskon isä nosti ylös ja kantoi siinä kohtaa. Eipä ketään näkynyt paikalla kun kannoin äitini kuolleena sisälle. En syytä siskoani siitä ettei hän ollut paikalla sillä oikeasti, hän oli siihen aikaan sairas ja kaikki, ihan kaikki, tehtiin sen mukaan ettei hän voi enää sen enempää huonommin kuin voi silloin.

Puhuimme tästä juuri työmaalla aisaparin kanssa, kuinka sitä ei ennalta tiedä miten toimii kun tilanne osuu. Itse olen tajunnut vasta vuosien jälkeen että menin täydelliseen shokkiin. En osannut puhua kenellekään, olin vain hiljaa ja ilman ex-anoppini sanoja en tiedä kauanko olisin siinä sanattomuudessa elänyt.

Niitä sanoja ei vain ollut. Oli vain iso tyhjyys ympärillä, ei edes suru, vaan tyhjyys. Jotain isoa oli poissa, jotain, joka rikkoi ja antoi paljon. Oma maailmani särkyi siinä kohtaa monella tapaa vaikka monella tapaa se myös eheytyi. Sitä ei kukaan ymmärrä kuinka paljon helpompi on hengittää kun ei tarvitse pelätä tai olla huolissaan.

Ja samalla se jokin meni pois. Se ainoa joka rakasti ehdoitta. Joka vaati ja pettyi mutta joka rakasti silti. Äitini ei ollut paha ihminen, ei todellakaan, mutta rikkinäinen, niin rikkinäinen ettei sellaisia saisi olla äiti-ihmisinä. Äidin kuolema rikkoi minussa paljon.

Kun äiti kuoli minä jäin yksin. Koskaan en tule väittämään että eksä ei olisi yrittänyt tukea tai tämän suku ei olisi yrittänyt tukea mutta se yksinäisyys minussa oli niin syvällä ettei siihen kukaan päässyt. Inkeroinen oli silloin pentu, muutaman kuukauden ikäinen.

Kun äiti kuoli ensimmäinen mitä ajattelin oli omat lapset. Hakeehan ruumisauto ennenkuin he heräävät? Eihän he vaan herää ennen kuin… Toinen mitä ajattelin oli oma sisko. Yksin, omissa oloissaan, miten tämän ilmoittaa hänelle. Koiruudet, Inkeroinen ja isompi, juoksi ovesta kylmissään sisään ja Inkeroinen oli kuin minä siinä kohtaa; vetäytyi ja sulkeutui.

Neljä kuukautta, se oli Inkeroisen ikä silloin. Ei se nuoruuden hulluus siihen loppunut mutta monta päivää meni niin että Inkeroinen vain makasi ja nukkui poikasen, nyt 18vee, babysitterissä vaikka ei siihen kunnolla mahtunut. En muista itse itkeneeni mutta Inkeroinen itki.

Siskon saatua tietää minä päästin irti. Vaivuin, näin oletan, shokkiin jossa en osannut enää puhua. Muistikuvat niistä päivistä on hämäriä, oletan että osasin sentään jotenkin aukoa suutani sillä mies kävi kaupoilla ja muistini mukaan, voi olla vääräkin, kolme lasta oli kotona kanssani.

Tai sitten en. Muistan vain väläyksiä sieltä täältä, naapurin isännän nojaamassa sohvan selkänojan yli kysyäkseen mihin halot kipata, kylän papin seisomassa oven raossa. Tädit istumassa penkillä ja itkemässä. Ambulanssimiehen kysymässä ”miten pärjäät” ja miehen vastaamassa ”hyvin mutta vaimon vointi pelottaa”.

Sisko kysyi, nyt kun puhuimme, että kuinka monta ihmistä olen sieltä menneestä pitänyt ystävinäni. En ole. Ainoat joilla on merkitystä niiltä ajoilta on eksä ja tämän suku. Eikä se edes  liity äitiin tai tämän kuolemaan vaan siihen, että he rakastivat minua aina minuna ilman ehtoja.

Tai no, eksä ei olisi eksä jos hän olisi hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, vai olisiko? Olisi. Ei öljyä ja vettä vaan saa sekoitettua ja vaikka kuinka rakastan häntä sinä mitä hän on tänä päivänä niin silloin en rakastanut. En edelleenkään kaikkea mutta sitä miten hän on ollut isä, sitä rakastan. Tai jaa. En mutta tavallaan kyllä.

Kun erosimme eksän kanssa minulla oli paras ystävä ikinä. Siis ihan paras. Kun erosimme kaikki muuttui. Paras ystävä käänsi selkänsä, ei minulla ollut ketään sitä eron käsittelyä auttamassa. Yksin minä erosin. Ei ollut äitiä, ei isää eikä edes siskoa puheapuna.

Kuka voi rehellisesti ihmetellä miksi ajattelen ettei muihin kuin itseensä voi luottaa? Tunnevammainen? Sitäkö minä nyt olen kun en luota ihmisiin? Kehen, siis oikeasti kehen, minun olisi pitänyt luottaa? Ukkoon luotan mutta en usko etteikö hänkin voi minut pettää. Elämä vain on niin.

Elämä on pitkä puutelista.

 

 

Hölökyn kölökyn ja silleen!

Hymykaavion ensimmäinen viikko on takana ja kas, vaaditun viidentoista hymyn saldokin saatiin täytettyä eilisen viimeisellä tunnilla! 15 ja puoli oli saldona kaikkineen, osassa tunneista kun oli sekä hymy että totinen/surunaama vierekkäin ja niin, keskiviikon kohdallahan oli yksi hymy, yksi surunaama ja yksi totinen ilme…

Niin ja se poikkiviiva kertomassa siitä että lapsi oli poistettu kesken päivän paikalta mutta sittenkin, kahdestakymmenestä mahdollisesta neljässätoista oli suoraan hymyhemmot ja kolmessa sekä että joten jiihaa ja hurraa!

Eipä silti, eilinen työpäivä olikin ihan silkkaa lastenleikkiä, jos näin voi sanoa. Tenava toimi kuin ihmisen mieli, liekö lisähoukuttimena toiminut sekin että kotoa oli annettu lupaus uimahallireissusta mikäli päivä menee hyvin. Menihän se ja se riemu kun vikalla tunnilla lähdimme palkintoa noutamaan!

Palkintohan nyt ei ole kummoinen näin aikuisen ihmisen silmissä mutta tenavalle se on täydellisen upea. Ihan itse pääsee valitsemaan mieleisiään kuvia atk-luokkaan ja ohjaaja vielä ottaa ja tulostaa ne ihan värillisinä kotiin vietäviksi. Ei hassumpaa ei!

Sisävälkäthän tenavalla oli eilenkin, yhdelle välkälle tosin päästimme ihan vain ja ainoastaan siksi että kyseinen välkkä on ihan spesiaalivälkkä ja tenava osasiolla niin hienosti siihen asti. Nyt voisi melkein taputella itseään olkapäälle sillä moinen poikkeus normaaliin ei tällä kertaa potkaissut takaisin, niinkin kun olisi voinut tapahtua.

Kotona olikin sitten täysi hurlumhei päällä kun paikalle ennätin. Ukko kokkaili sitä sun tätä keittiössä, poikanen 20vee pyyhälsi paikalle liki samantien oven suljettuani ja tytärkin ehti paikalle ennen kuin itse ennätin lähteä poikasta 18vee noutamaan.

Merellä ne hullut (poikanen 20vee ja tämän appiukkotekele) olivat käyneet alkuviikosta pilkillä. Ja kas, olihan siellä sitten mulittukin, onneksi appiukkotekeleen toimesta ja onneksi kelluntapuku päällä mutta silti. Hullunhommaa! Nyt saankin sitten jännittää onko poikanen vielä hengissä sillä eilen tuo totesi lähtevänsä tänä aamuna pilkille järvelle…

Poikasen 18vee soiteltua että on kotitienoiden lähistöllä lähdin tätä hakemaan, matkakortti kun piti ladata matkahuollolla. Siitä reissusta kotiuduttuani ennätin sitten viimein syömäänkin ja olipa ukko tosiaan loihtinut hyvät sapuskat tarjolle.

Iltasella tuli tuijoteltua uusi sketsisarja (Luojan kiitos) ja päälle vielä tallenteelta VOF. Poikanen 20vee piipahti tyttiksensä kanssa vielä siinä illan suussa ja tytärkin siinä vielä viestitteli. Varsin positiivinen perjantai siis.

Tänään ajattelin ottaa ja pyykätä, niin ja himppasen ehkä siivotakin. Muilta osin en olekaan tehnyt sen ihmeempiä suunnitelmia, niin paitsi että ukon siskolle pitäisi soitella maratonipuhelu jossain kohtaa sillä oikeasti. Suuhun jäi jotenkin pskan maku siitä siskon kanssa juttelusta.

Avautumispuheluhan se oli, ihan täysin. Nyt kun asiaa on ehtinyt sulatella pari päivää niin siitä ei ole itsellä enää pienintäkään epäilystä. Loukkasikin se jollain tapaa, niin hyvin omat heikkouteni nostettiin tapetille ja siskon erinomaisuus jälleen kerran esiin.

Kyseinen soppa ja suo on niin syvä etten sitä viitsi lähteä edes sen enempää avaamaan tässä, muuten joutuisin kirjailemaan kilometrin mittaisen bloggauksen ja sitä en nyt jaksa / malta. Ai niin, jaksaminenhan oli yksi ongelmistani sillä oikeasti; jos ihmisestä tarpeeksi välittää ja oikeasti haluaa niin jaksaa. Olkoonkin että samaan aikaan on muita huolehdittavia. Huoks.

Tämä tästä, se on siis moro ja have fun!

Johan se sitten olikin…

Kyllä työmaalle paluuta voi kutsua todellakin paluuksi, etten sanoisi. Aamusella ajelin, tietysti, tarhan kautta ja spedellä oli hymy korvissa kun huomasi samantien omassa lokerossaan ihan kaksin kappalein synttärikutsuja kaverisynttäreille. Ensimmäiset niistä oli passelisti samana ehtoona joten jipiajei, totesin oitis että kaipa se on ajeltava marketin kautta kotimatkalla.

Työmaalle suoriuduttuani tein perinteisen aamukierroksen eli ensin luokkaan omaa opea moikkaamaan ja vasta sen perään piipahdus opehuoneelle. Todellakin paluu, sanon mä, sillä en voinut olla hymyilemättä mielessäni open sanoille. Kysymykseeni ”miten teillä meni loppuviikko” vastaus oli todella repäisevä tullakseen open suusta sillä meidän opemmehan ei juurikaan käytä rumia sanoja.

”Ihan helvetin huonosti ihan rehellisesti sanottuna”, oli vastaus jota en ihan olisi osannut odottaa. Tai siis osannut ja osannut, se helvetti siinä kuulosti suorastaan hassulta. Ohjattava oli ollut torstain vielä jotenkuten jees, mutta perjantaina. Ihan helvetillinen päivä. Aivan mahdoton. Tenava oli karkaillut käytävään, mönkinyt tiskialtaan aluskaapeissa, juossut ympäri luokkaa, huutanut, kirkunut ja tehnyt ihan KAIKKEA päätöntä.

Ahas. Ope-parka oli kirjoittanut tenavan vihkoonkin suunnilleen samat asiat mutta suppeammin ja lopettanut kirjoituksen toteamalla että aivan täysin ekaluokan tenava oli palannut paikalle. Niinpä niin. Tätä minä vähän pelkäsinkin, jos rehellisiä ollaan. Ei tenavan kanssa oikein kaikki immeiset pysty olemaan ja tenavahan osaa lukea ihmisiä kuin avoimia kirjoja konsanaan.

Minua oli paikannut työmaalla suht paljon pahaa verta herättänyt ohjaaja sillä sanotaanko näin, ettei kyseisen ohjaajan tapa toimia muita kohtaan ole ehkä viisain mahdollinen. Ei kukaan mene työmaalle uutena tulokkaana sillä asenteella, että hän on se joka tietää parhaiten, osaa parhaiten ja oottakaapa vaan kun hän saa määräysvallan niin avot sie, koko firma muuttuu paremmaksi paikaksi sillä oikeasti, te nyt ette ihan ole osanneet hoitaa tätä lafkaa…

Minua kohtaan ohjaaja on tosin ollut ihan mukava koko ajan mutta se johtunee pitkälti siitä, että hän kokee olevansa kanssani hyvinkin samalla viivalla sillä me molemmathan olemme määräaikaisia ja toisaalta taas, minähän en sen kummemmin puheisiin ota kantaa, en siihen enkä tähän suuntaan. Kunhan nyt menen aamuisin töihin ja palaan iltapäivällä sieltä, siinä minun tapani hoidella duunit.

Mutta niin, tosiaan, tenava oli heittäytynyt aivan mahdottomaksi. Lopulta oma ope oli ottanut ja napannut tästä otteen ja hoidellut tenavan loppupäivän perjantaina ja ohjaaja oli sitten huolehtinut lähinnä luokan toisesta ekasta. Että sellaisia tällaisia. No, ehkäpä tämä ohjaaja muuttaa nyt käsitystään siitä miksi minä olen tenavan kanssa päivät. ”Ihan tavallinen lapsihan se on”, kun oli se mitä ohjaaja aiemmin minulle totesi tenavaa käytävässä nähtyään.

Liekö sitten jonkinlaista kiukkuilua johtuen poissaolostani mutta eilen sai tosissaan olla skarppina tenavan kanssa. Ei mitään mahdotonta sentään, mutta pylly ei tahtonut pysyä penkissä vaan luokkavaeltelua koetettiin vähän joka välissä ja kevätjuhlaharkoista lähdimme liki samantien pois. Kun ei se nyt vaan onnistu niin ei se nyt vaan onnistu.

Pientä ärrinmurriakin oli ilmassa mutta ihan hyvin niistäkin suoriuduttiin kun välillä kävimme jäähyllä eriytystilassa jossa tenava luetteli sen normaalilitaniansa. ”Mä lupaan olla kiltisti”, ”mä olisin halunnut tehdä täällä tehtäviä” ja muuta vastaavaa. Toisin sanoen alkuun katteeton lupaus ja sen perään toive joka ei toteutuessaan saisi aikaan muuta kuin sen, että kirjasta revittäisiin irti sivu tai pari.

Onneksi koulupäivä ei ollut kuin neljän tunnin mittainen ja voitte olla varmoja, että olin enemmän kuin tyytyväinen kun sain lykättyä tenavan pukemaan ja kotimatkalle. Saapa nähdä onko tänään samanlaista vääntöä luvassa, toivonpa tosiaan että ei. Onneksi se loma on ihan tuossa näppäimillä jo!

IPssä ei sitten mitään ihmeellistä ollutkaan, minä kuvasin kuntoutuksesta palanneita työkamuja syksyistä aslak-viikkoa varten (työasennot) ja nauraa räkätimme milloin millekin porukalla. Meistä on kieltämättä nivoutunut aika tiivis kolmikko joten en toisaalta ihmettele yhtään, että meidät on kuppikunnaksi nimitetty.

Toisaalta, talossa on kyllä toinenkin kolmikko joka on ihan oma kuppikuntansa eli so what? Varsin hyvin niitä kuppikuntia pystyy yhdistelemään tarpeen vaatiessa mutta tosiasia nyt on se, että me kolme teemme eniten töitä yhdessä ihan samoin kun se toinenkin kolmikko toimii eniten keskenään.

Kotimatkalla kurvailin marketin kautta, ukko oli onneksi hakenut speden tarhasta, ja kotiin ehdittyäni noin suunnilleen vain olin. Lievää väsymystä oli ilmassa ja runsaasti, etten sanoisi. Kyllä se on tuo työmaa kun imee mehut minusta, niin se on. Aikani oltuani lähdinkin sitten kuskaamaan spedeä synttäreille, einehdin sillä aikaa itse ja myöhemmin kävin hakemassa tämän takaisin kotiin.

Kotvanen töllötintä ja tadaa, unille. Tänään sitten jälleen normikuviot tarhaan vienteineen ja hakuineen, erinäinen määrä kotihommia (pakko) ja taas ollaan päivän lähempänä lomaa. Kuulostaako siltä että odotan sitä? Kyllä! Nyt taidan siirtyä tutkailemaan rehottavaa habitustani joten tähän kuvaan ja näihin tunnelmiin, se on moro ja have fun!

Perskuta, perjantaikos se taas…

Olipa mukavan lyhyt työviikko ja tiedän, tiedän, vielähän tämä päivä on työmaata jäljellä mutta silti. Perjantai kun hujahtaa aina kuin lennossa, etenkin kun menen aikaisemmin ja pääsenkin näin ollen aiemmin. Tai jaa, oikeastaan ihan yhtä vauhdilla perjantai tuntuu kiitävän silloinkin kun tekee pitkän vuoron.

En olekaan tainnut ihan hetkeen kertoa sen kummemmin ohjattavan kuulumisia. Mukavasti menee, etten sanoisi, juuri eilen aamulla töihin ajellessa tuli yhtäkkiä mieleen että hittolainen, en ole kuullut palopillikirkumista kuukausiin. Ehkä tammikuussa (?) jos en väärin muista. Toki huonoa jaksoa on osunut senkin jälkeen paikalle, taisi olla juuri ennen hiihtolomaa tai heti sen jälkeen, mutta mitään megalomaanisen huonoa jaksoa ei tuolloinkaan tainnut olla.

Ihme juttu kuinka helposti nämä aikamääreet unohtaa kun touhu on ”helppoa”. Aika hienona saavutuksena pidän jo sitäkin, ettei sen enempää matikan kuin äikänkään kirja ole kokenut sivujen repimistä tänä keväänä, yllin vihkosta tuon tuli revittyä muutama sivu kiukuspäissään kuukausi takaperin mutta sittenkin.

Toki se ”helppo” tarkoittaa edelleen sitä, että olen suht tiiviisti tenavassa kiinni, ei siitä pulpetin äärestä välttämättä välillä pääse mihinkään suuntaan. Pääsääntöisesti onneksi pääsee ja olen näin ollen ehtinyt avitella muitakin oppilaita luokassa paljon. Ja tokihan se huono päivä, pahimmillaan kausi, saattaa iskeä hetkellä millä hyvänsä uudelleen ja siihen on vain varauduttava eli silmät saa olla edelleen selässäkin.

Karkeasti kiskaisin esimiehelle yhdessä kohtaa arvion tekemistäni väkivaltailmoituksista. Edellisenä vuonna niitä oli kahdeksan kuukauden aikana liki 20, tällä lukukaudella niitä on 5 ja niistäkin viimeisin taitaa ajoittua sinne tammi-helmikuulle. Itseasiassa ne kaikki ilmoitukset tuli tehtyä joulu-helmikuu-välisellä aikaperioidilla, jos tarkkoja ollaan.

Kaikista parasta kiitosta on kenties se, että tenavan silmät on täysin normaalit pienen ihmisen silmät. Ei leimuntaa, ei pelkoa, vaan ihan tavallinen katse. Eikä piirustuksiin käytetä enää mustaa kuin silloin kun sitä kuuluu piirustuksessa olla, kielletty tekeminenkin lopetetaan muutaman kiellon jälkeen eikä vasta sitten kun tenava on jouduttu poistamaan luokasta ja kas, suurimman osan ajasta muille osataan antaa työrauha silloinkin kun itseä kenkuttaa eikä huvittaisi tehdä yhtään mitään.

Tuolloinkin hommiin ryhdytään jossain kohtaa eikä ohjaajan antama ukaasi siitä, että jos ei hommat hoidu nyt tunnilla niin ne hoidetaan koulupäivän päätyttyä aiheuta enää älytöntä raivokohtausta jonka aikana revitään kirjat, katkotaan kynät, heitellään huonekaluja ja pahimpina päivinä käydään ohjaajan kimppuun nyrkein ja potkuin.

Toki se kiukuttaa ja moisen kiukun kuvantamiseksi saatetaan karjaista ja yrittää jäädä jankkaamaan ”EN TEE, EN TEE, EN TEE” mutta koska ohjaaja on niin mahdottoman ikävä tyyppi, niin ohjaaja ei osallistu moiseen jankkaamiseen vaan ilmoittaa vain siirtyvänsä siksi aikaa auttamaan niitä jotka tekevät että toinen saa itsensä ruotuun.

Siellä ryhmähaastiksessa antamani vastaus kuvaa hyvin sitä mikä työmaalla olen. Sähköjänis on pakkokin olla tämän tenavan kanssa sillä liikkeessä tenavalla on kiihtyvyys nollasta sataan älytön ja tämä saattaa kadota sekunnissa näkyvistä jos et ole tarkkana. Ne lehmänhermot taas. Niitä olen tainnut tarvita ihan eniten tenavan kanssa.

Tenava kun jäisi edellään mielellään riitelemään siinä kohtaa kun hommat ei huvita. Huonon kauden aikana tämä riitelee sitten vaikka yksin lietsoakseen itsensä siihen mielentilaan että saa totaalisen raivarin mutta nyt kun niitä huonoja kausia ei ole hetkeen tullut on riitelykin jäänyt kovin yksipuoliseksi ja hetkelliseksi. Jes!

Liekö tämä lehmänhermoisuus sähköjäniksellä ollut sitten siinä määrin hyvä juttu että tadaa. Eilen työmaalla puhelimeni pirahti ja kas, minulle tarjottiin tarkalleen sitä paikkaa jota olin toivonutkin. Syksyllä työt jatkuu tenavan kanssa ja aina paranee, 30-tuntisena. Jes!

Spede lähtee kouluun ja minä pääsen päivittäin hyvissä ajoin kotiin tätä huoltamaan joten näin ollen IP-paikkaakaan en tarvitse kuin ihan alkuajaksi tälle. Mahtava juttu! Ja ne omat hermot! Eilisen aamun palaveri työmaalla sai minut likipitäen rukoilemaan, että minulle tarjotaan nimenomaan sitä 30-tuntista paikkaa, mitään hinkua IPhen tulevan kaavan mukaisena kun minulla ei ole.

Hyvästi pikkuihmisten vapaa-aikaan luettava IP ja tervetuloa koulupäivän jatke-IP jossa keskitetään tarmo liikuntaan, kädentaitoihin ja säntilliseen toimintaan. En viitsinyt palaverissa sanoa mitään aikataulutuksesta, siinä määrin tämä touhu on korvennut jo kotvan vaan annoin IPssä maks 2 tuntia viikossa olevien luoda runkoa tulevalle IPlle.

Sitä paitsi, siitä aikataulutuksesta olen sanonut aiemmin kerran jos eräänkin mutta ilmeisesti se tieto ei ole tavoittanut suunnittelijoiden älynystyröitä joten siitä sitten vaan. Tahdonpa tosiaan nähdä kuinka homma tulee toimimaan kun tenavat tulee kolmeen aikaan, välipala on ympätty yhteen kohtaan ja lähdötkin on miten sattuu jokaisella.

Siinä sitä on tekemistä juoksuttaa porukkaa pitkin koulurakennusta ja lähimaastoja kun pitää ottaa huomioon se, että tunneilta pääsevien ON osattava tulla sinne missä porukka milläkin hetkellä on ja vanhempien löydettäväkin tenavansa jostain päin kun tulevat heitä noutamaan.

Haluanpa myös nähdä miten ne siirtymät eri tilojen välillä tulee toimimaan mikäli joukossa on yksikin edes hieman ohjattavani kaltainen tenava (näillä tämän hetken tiedoilla heitä on peräti kolme syksyllä), sillä ne siirtymät on pahinta myrkkyä ikinä ihan jo normiykkösillekin. Hurraa! Anti mennä vaan! No, onneksi itse EN kaiketi ennätä osallistua IPhen oikeastaan yhtään. Harmi…

Vaan jaa kuulkaa. Tässä pitäisi kaiketi ryhtyä tuunaamaan itseään työmaakuosiin. Ai niin, sanottakoon vielä sen verran ettei sillä armeijapoikasella mikään hermo ole katkennut, siellä on hermopinne. Harmillista vain että kyseessä on kovin pitkä hermo ja se on aika ikävästi siellä pinteessä joten jaa-a. Toipumisaika voi olla mitä vain viikon ja kahden kuukauden väliltä ja sittenkin se saatetaan joutua leikkaamaan loppupeleissä.

Ai mistäkö tiedän tämän; kiitos google ja kiitos diagnoosin minulle viestillä lähettäneen poikasen. Siellähän se seisoi selvällä suomenkielellä kun latinankielisen (?) nimen googleen naputtelin. Ja nyt tämä habitus… Se on moro ja have fun!

Terveisiä pikkuveikalta

Huppista heijaa ja hohhoijaa…

Ihan ensiksi totean, että tämän päivityksen jälkeen tämä blogi laskeutuu joulurauhaa viettämään. Ei päivityksiä, ei pölötystä eikä todellakaan stressiä purkavia kirjoituksia. Menen ja hakkaan sanani kiveen muutaman päivän ajan jos sattuu ahdistamaan ihan oikeasti.

Ja niinhän saattaa tehdä, kuten sanoin, elän vuotta seiska. Pelkkää, anteeksi ruma sanamuoto, perseilyähän tämä on. Niin, se poikanen ja tyttis. Koska se oli tiedossa niin arvatkaapa tuliko uni yöllä? No ei. Tuli sitten viimein kolmen aikaan kun olin ehtinyt treffaamaan maansa myyneen poikasen (joka oli lähdössä viihteelle), vannottamaan tämän yhden ystävän katsomaan tämän perään ja ottanut vastaan poikasen auton avaimet tämän aiemmin kuskina toimineelta kaverilta.

Pyörittyäni sängyssä suuntaan a ja b ja c ja suunnilleen tehtyäni kuperkeikan jos toisenkin. Tulihan se, uni, moisen pyörinnän jälkeen. Peräti pariksi tunniksi. Aamuviiden kanttiin istuin jo silmät tapilla nojatuolissa ja aavistelin pahaa. Poikanen 17vee oli puolestaan viettänyt yön tietokonepelinsä parissa joten eipä tuokaan nukkunut. Tosin ei siksi, ettei ollut saanut unta vaan siksi ettei ollut vielä ehtinyt.

Keitimme siis kahvit ja kesken niiden kahvien kävi ovi. Tarkemmin sanottuna himppasen ennen kuutta. Ovesta kolisi sisään vähintäänkin superhumalainen 19vee. Vapisten, täristen ja itkien. Oli osunut kotiovelle puoli neljän aikaan yöllä (nukuin) ja todennut, ettei sisälle pääse.

Siirtynyt saunalle kylmään ja koettanut nukkua. Todnäk oli torkahtanutkin mutta herännyt likipitäen jäätymätilaansa. Minä laittelin aamupalaksi hampparia ja keitin lisää kahvia. Sen jälkeen käärin poikasen vilttiin ja laittelin sohvalle nukkumaan, itse hengasin kahvikupposen, itkupirahdusten ja todella surkean olon kanssa.

Nyt päiväaikaan ehdittyämme olen soitellut poikasen todnäk eks-anopin kanssa ja itkenyt puhelimessa joutessani. Tämä nyt vain on se nolla-päivä jolla ei kukaan tee mitään, en minä eikä kukaan. Poikanen 19vee nukkuu edelleen, nyt meidän sängyssämme, olen katsellut Teemu Selänne-leffan, Mehiläisten salaisuudet-leffan ja kohta aion katsoa Robin-leffan about kymmenettä kertaa.

Huomenna aloitellaan aamusta ja laitellaan koti kuntoon, pystytetään ja koristellaan kuusi mutta tänään. Ei mitään. Ei pysty, ei kykene, ei jaksa eikä kiinnosta. Äidin kuolemasta on nyt 16 vuotta ja 8 tuntia, sai siis siitä kun totesin äidin kuolleen. Pirustako minä tiedän mikä se oikea aika on, ei se ainakaan ole yli 16 vuotta 14 tuntia, sen tiedän.

Olen koettanut muistella mitä tein tarkalleen 16 vuotta sitten tähän aikaan päivästä. En muista. En mitään. Muistan aamun mutta en tätä aikaa. Teinkö jotain? Enkö tehnyt? On kuin pala elämää olisi pyyhitty pois muistikuvista. Pelottavaa.

Ja nyt lasken blogini lepoon. Jouluja jos en enää ennen joulua osu paikalle, pyrin olemaan osumatta.