Sellattii tällattii

Torstai meni tiukasti sohvalla torkkuen, töllöä tölläten ja niin, torkkuen. Olo oli pirullisen sairas ja kas, terkkarin vastaanottovirkailija onnistui aamulla sähläämään niin että lääkäriaikakin meni sivu suun. Illalla sain yhtäkkiä ahaa-ajatuksen ja muistin miten junnun kanssa aikanaan irroteltiin limaa keuhkoista.

Vanha kunnon pullokikka käyttöön ja kas, minähän melkein oksensin limaa iltasella samalla kun silmistä valui vesi iloisesti. Ilmanko perjantaihin heräsinkin sitten ihan toisessa kuosissa, olo oli paljon paljon parempi kuin torstaina. Töihin lähtemistäkin ennätin siinä kotvan harkita, kuumemittari tosin näytti jälleen lukemaa 37.2 joten hylkäsin ajatuksen.

Kahden vaiheilla olin senkin suhteen viitsiikö sitä vai eikö viitsi sitä lekuria soitella, olo kun tosiaan oli ihan toista kuin edellisenä päivänä. Päätin sitten kuitenkin että no, menköön, käydään nyt lekurissa, jos ei muuta niin saanpa ainakin hoidettua pois pitkään kiusanneen lenssun aiheuttaman tuumailun siitä josko pitäisi jotain tutkiakin tyyliin allergiat, astma jne.

Päivällä kiitolaukkailin, tai no, kurvailin, sitten lääkäriä treffaamaan ja pakko myöntää, meillä on vihdoin ja viimein IHANA lääkäri vuosien piinan jälkeen. Aikanaan kun oma huippulekuri siirtyi muualle tilalle tuli mitä omalaatuisempia lekureita, sellaisia joiden kanssa oli aina hieman anteeksipyytelevä olo kun jotenkin tuntui että pitivät sinua kiusantekijänä ja häiriönä jos heidän apuaan kaipasit.

Tämän uuden lekurinhan olen tavannut jo varmaan kolmesti tai neljästi, kerran omissa asioissani ja pääosin prinsessan asioissa ja aina hän on ottanut asiat hoitaakseen ja asiakkaan huoltaakseen. Kertaakaan ei ole ollut sellainen olo että mitäs tulit, ooks nyt vähän idiootti kun et tätä itse tiedä, päinvastoin.

Mitään ihmeellistä ei tullut ilmi siinä tutkiessa, astma- ja allergiatesteihin tuo kirjaili minulle lähetteet ja samalla naputteli lähetteen verikokeisiin ja röntgeniin. Että katsotaan nyt kuitenkin varoiksi ne keuhkot ja ontelot päästä, olkoonkin että hengitysäänet oli ok eikä oletusarvoisesti onteloissakaan mitään ylimääräistä ole.

Pitkäänhän se lenssu on jatkunut ja kun ei se keväinen antibioottikuurikaan kokonaan sitä pois hoitanut niin parempi niin, rouvallahan kun on kuitenkin taustalla se yksi keuhkokuumekin sieltä viiden vuoden takaa ja olkoonkin, että rintaan iskenyt pistos meni omia aikojaan sievästi ohi, silti.

Labra- ja röntgen oli hetkessä hoidettu ja minä suuntasin autolle ajatuksena kurvailla apteekkiin noutamaan ne lääkärin määräämät tropit, allergialääkkeet ja avaavan. Miten ollakaan puhelin piippasi passelisti tekstiviestin merkiksi kun autoon istahdin ja kas, pikaserpin vastaushan sieltä tuli.

76. Just. Josko sitten en kurvaakaan sinne apteekkiin vaan kotiin, lekuri kun lupasi soitella tuloksista iltapäivällä joten eiköhän siihen puheluun tule sisältymään erinäinen määrä lisälääkkeitäkin. Ihan suoraan sanottuna ketutti. Ja samalla hymyilytti. Olipa hemmetti soikoon onni että en mennyt töihin ja olipa tosiaan onni että soitin kuin soitinkin sen lekuriajan vaikka olo olikin parempi!

Kotona ennätin notkua pari tuntia ennen lääkärin puhelua ja kas, niinhän siinä sitten kävi kuten olin ajatellutkin. Keuhkokuvia oli vertailtu ihan röntgenlääkärin kanssa viiden vuoden takaisiin ja yhteinen toteamus oli ollut että hoidetaan keuhkokuumeena, toisessa keuhkossa kun oli jotain rosoista varjostumaa.

Ei samaan tapaan silmille pomppaavaa valkoista massaa kuten silloin viisi vuotta aiemmin, mutta ihan selvästi vaaleaa rosoista höttöä jota siellä ei pitäisi olla näkyvissä ollenkaan. Olikohan nyt sitten käynyt niin onnekkaasti että rouva oli tajunnut tulla lekurin pakeille ennen kuin se höttö ehti muuttua massaksi, sitä se lekuri siinä tuumaili.

Mikäs siinä sitten. Minä kurvailin puhelun jälkeen apteekkiin ja nyt on troppia jos toistakin. Antibioottina menee amorion, 1000mg kolmesti päivässä ja sen kyllä huomaa, maha on totaalisen täydellisen sekaisin vaikka kuinka kiskon samalla precosaa.

Kuurin pitäisi alkaa purra viimeistään huomiseen mennessä, jos maanantaina on edelleen lämpöä niin edessä on uusi reissu lekurin pakeille ja todnäk suonen sisäinen lääkitys mutta hahaa, näin lauantaiaamupäivän kunniaksi voin todeta että tuohon tuskin on tarvetta, tämän aamun lämpö kun jäi kirkkaasti alle kolmeseiskan!

Lisäksi kuiva yskä on kadonnut ja tilalle on tullut räkäyskä jonka tuloksena saan olla jatkuvasti räkimässä limaa pois. Nokkakin on alkanut vuotaa ja se on kuulkaa hienoa se! Ainoa pieni ongelmahan on se, että väsyttää ihan simona. Pelkkä istuminenkin väsyttää. Ja nukkuminenkin väsyttää. Oikeastaan ihan KAIKKI väsyttää.

Ja minä olen sentään menossa töihin maanantaina, siihen kun sain lääkäriltä luvan mikäli vain oma olo ja jaksaminen on sellaista luokkaa että jaksan mennä. Josko tämä väsymys siihen mennessä helpottaisi, mene ja tiedä, mutta totta tosiaan niin toivon!

Vaan jaa. Taidanpa ottaa ja mennä taas hetkeksi nukkumaan. Muistinkohan mainita, väsyttää.

Säikähdys sentäs

Vaan jotta onkin ollut vauhdikkaat pari viikkoa, tai no, puolitoista. Tai jaa, ei oikeastaan ihan sitäkään, reilu viikko taitaisi olla paras määritelmä. Kävipä näet niin, että reilu viikko takaperin köröttelin poikasta 20vee tapaamaan armeijaan ja kas, mukavaahan se oli.

Aina siihen asti kun lähdin, kaikki kolme nuorinta tenavaa kyydissä, ajelemaan kotia kohti. Auto oli outo heti ruudusta peruuttaessa. Eikä se paremmaksi muuttunut kun kurvasin vierasparkkipaikalta pois, päinvastoin. Kojelaudassa alkoi vilkkua moottorin kuva ja teksti ”check emission”. Just!

Kello puoli kasi illalla, kotiin matkaa liki sata kilsaa ja auton sammuttaminen ja uudelleen käynnistäminen ei auttanut sitten niin suuntaan eikä toiseen. Voi prse! Spede-parkahan alkoi tietysti itkeä samantien, herkkis kun on, peläten että emme pääse enää kotiin.

Äiti totesi moiseen, tietysti, että voi kuule lapsi, jos ei muuta niin taksitkin on keksitty mutta toki nyt ensin kokeillaan miten käy, pääseekö kärryllä kotiin vai ei. Soitto ukolle joka oli töissä ei tuottanut sen kummempia tuloksia sen suhteen mikä autoa voisi vaivata, sen sijaan soitto naapurin miehelle loi pientä uskoa siihen että ehkä, kenties sitä kotiin sillä kärryllä pääsisi ontumaan jos niinkuin onni potkaisisi.

Ja potkaisihan se, onneksi, vaikka kotimatka aika jännitysnäytelmä olikin. Auto kun ei käynyt kuin kolmella pytyllä joten alamäissä piti kiihdyttää ihan tosissaan jos tahtoi päästä ylämäet ylös. Kummallista nytkytystä se piti aina kun kaasua joutui hiemankin hellittämään, oikeastaan ajotapa oli pitkälti se että kaasu pohjassa ja jos vauhtia joutui tiputtamaan oli syytä vaihtaa vaihdettakin pienemmälle. Huoks.

Luonnollisestikaan iltaysiltä ei ollut korjaamoja auki joten keskiviikkoaamuna kurvailin nytkivällä kärryllä (taajama-ajossa totesin että kolmosta isompaa vaihdetta ei voinut käyttää) työmaalle ja soittelin autokorjaamoon heti sen auettua.

Töistä kurvasinkin sitten vikakoodin lukuun ja kas, yksi puola sieltä oli kuulemma pimeänä. Ja juu, ei sillä nyt välttämättä kamalasti kannattaisi ajaa, ne venttiilit kun saattaa kumahtaa ja ei, ne nyt ei paljon maksa mutta monesti joudutaan purkamaan puolet koneesta että niitä voidaan vaihdella ja siinä kohtaa lasku on sitten hyvinkin jo sellaisen viitisensataa. Plaah.

Korjaukseen tuo ei sitä ehtinyt siinä kohtaa ottaa joten minä kurvailin, taas kerran nytkyen, kotiin ja sovin vieväni kärryn seuraavana päivänä suoraan töistä laitettavaksi. Samalla sovittiin sitten öljyjen vaihtokin, kärryparkaahan kun ei ole sen kummemmin hoideltu koko näinä kolmena vuotena kun se on minulla ollut.

Torstaina kiikutin kärryn laitettavaksi ja perjantaina korjaaja soitti todeten että ei, ei se nyt kyllä toimi edelleenkään mutta häneltä loppuu tietotaito ja laitteet sen suhteen. Että autosähkökorjaamo olisi nyt se oikein paikka kärryn laittoa ajatellen. Voi pska.

Hain siis kärryn kotiin sillä perjantai-iltapäivänä kolmen kanttiin ei juuri ole korjaamoja jotka sitä lähtevät siinä kohtaa tutkimaan. Ilta menikin sitten synttärikekkereillä, ukon sisko täytti 40vee, ja viikonloppuhan vain meni omia aikojaan.

Maanantaina kurvailin töihin, soitin autosähköön ja kas, iltapäivällä kiikutin kärryn sitten sinne. Oli muuten komea keli kävellä kotiin, köpöttelin postinkin kautta siinä joutessani sillä prinsessan matikan kirjahan oli saapunut noudettavaksi.

Lievää jännitystä kärryn suhteen oli ilmassa sillä daa, minä tarvitsin ihan ehdottomasti keskiviikoksi, eli eiliseksi, auton takamusteni alle. Koulun olympialaiset nääs ja minä ruokakuljetusvastaavana. Olisin melkein voinut suukottaa autosähkön setää kun tuo soitteli tiistaina iltapäivästä että jaa-a, kuule, täällä tää olis ja ihan toimis.

Vika oli tosiaan ollut juuri se puola, ihan kuten aiempi korjaaja oli sanonutkin, mutta ei se puola jonka korjaaja oli vaihtanut. Ranskan ihmeissä kun onkin koneen pyttysysteemi kuulemma toisinpäin kuin yleensä eli ykkönen ei ole ykkönen vaan nelonen ja nelonen taas ei ole nelonen vaan ykkönen.

Ja sen ykköspuolanhan tuo oli vaihtanut, sitä kun ne testerit oli vialliseksi näyttäneet. Juu ei, nelospuolan vaihto olikin sitten se joka auton herätti elämään. Arvatkaapa ketuttiko? Jos korjaa työkseen autoja niin luulisi että tietää miten missäkin kärryssä ne pytyt on…

No, auto tuli kuntoon, ekan korjaajan lasku liki kakssataa ja tokan kakssataa. Just. Oli sitten himppasen kalliimpi öljynvaihto, jos näin voi sanoa, sillä oikeastaan sehän oli ainoa joka ekalla korjaamolla toteutui. Sylettää vieläkin, hitto soikoon.

Pääasia silti se, että auto toimii ja kukkuu ja eilen oli ihan mahdottoman mainio olympialaispäivä! Olen jo hetken epäillyt että päässäni viiraa sillä oikeasti, tämä uusi muuttunut työnkuva on saanut aikaan sen että herranen aika että tämä nauttii työstään ihan sikana!

Päivääkään en tahtoisi olla työmaalta pois sillä jokainen päivä on ihan mielettömän mukava, hauska ja kiva, olkoonkin että tenavat joiden kanssa touhuan ovat välillä jokseenkin rasittavia. Silti, ihanaa! Ja tästä päästäänkin sitten siihen säikähdykseen.

Tässähän ollaan oltu enemmän tai vähemmän puolikuntoinen jo reilut puoli vuotta, vuoden vaihteen tienoilla iskenyt lenssuhan ei ole kadonnut koko aikana mihinkään vaan jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Keväällä söin antibioottikuurin poskiontelotulehdukseen ja lekuri määräsi lisukkeeksi avamys-kortisonisuihkeen.

Kehotti käyttämään sitä ainakin kuukauden kuurin jälkeen ja jos vaan kiinnostusta riittää niin vaikka vielä senkin jälkeen sillä samalla puhuimme siitä että olen alkanut epäillä allergisoituneeni siitepölyille, ehkä eläinpölyillekin. Avamysista on tullut siis yksi parhaista kavereistani, suihke aamulla ja avot, parin tunnin sisään röörit alkaa olla auki.

Eilen iltapäivästä, olympialaisista selvittyämme, notkuin työmaalla jokseenkin uuvahtaneena mutta niin ne notkui muutkin, jotenkin nämä tällaiset ekstratouhupäivät vie aina mehut itse kultakin. Kotiin ennätettyäni totesin että nyt on akka sitten ihan himppasen puhki, muistakaan koska viimeksi näin puhki on ollut.

Tai no, aina silloin tällöin, sillä yöt on välillä olleet jokseenkin rikkonaisia koska itsellä ei ole välttämättä aina happi ihan pelittänyt öisin kiitos sen nonstop-lenssun. Syynähän on todnäk se että a. poltan, b. en urheile ja c. en muutenkaan pahemmin keskitä tarmoa omaan itseeni. Tai näin sen siis olen itselleni selittänyt.

Vetäisin evästä naamaan, lähdin kiikuttamaan junnua kylille harrastuksiin ja palasin kotiin. Ukko oli salilla, minä notkuin nojatuolissa kutomassa ja tölläämässä töllöä. Jotenkin tuli siinä sellainen olo että näinköhän tässä on ihan lämpöä kun olo on jokseenkin omalaatuinen. Mittari kainaloon ja kas, sehän se sitten oli kun sai olon niin omituiseksi.

No voi nyt prkl, totesin mielessäni. Ei sitä nyt onneksi paljon ollut, 37.6 näytti mittari, mutta yhtäkaikki, lämpöä silti. Tuumin siinä että josko se olisi vain joku outo ylikuumenemispiikki, päivähän oli ollut täynnä touhua ja menoa ja meininkiä, itsekin tuli lenkkeiltyä siinä kilsa jos toinenkin valvontapuuhissa.

Ja sitten se iski. Ihan älytön pistävä kipu toiseen puoleen rintakehää. Samantien tuli mieleen se liki viiden vuoden takainen keuhkokuume, sehän alkoi oudolla nonstop-lenssulla joka ei mennyt ohi mutta muutti muotoaan niin että sen kanssa pystyi silti toimimaan ja iski lopulta päättömän pistävän kivun toiselle sivulle selkään.

Jokseenkin siinä manailin oloani iltasella, ja tyhmyyttäni, sillä minunhan on pitänyt käydä lääkärissä jo parin kuukauden ajan mutta aina on ollut muka jotain paljon tähdellisempää ja kiirellisempää. Että näinkö tässä nyt sitten otetaan keuhkis-osa-kakkonen ihan vain siksi että on vain odotettu ihmettä joka vie nonstop-lenssun mukanaan.

Ei siinä sitten muu auttanut kuin soitella työkaverille ja todeta että juu kuule, enpä sitten tulekaan töihin aamulla vaan tilaankin lekurille aikaa. Ajatuksena kun oli kuitenkin ollut se, että kuumepiikki-mikälie oli kiusana ja aamulla olisin taas ihan työkunnossa.

Iltaysiltä painelin jo unille sillä jokseenkin olo oli kurja, nukuinkin ihan miten sattui yön, heräilin, nukuin, heräilin ja kas, ennätin olla rekkakuski ja kadottaa äänenikin ihan täysin siinä unissani, hikoillakin passelisti ja tadaa, tänä aamuna heräsin sitten jo ennen viittä siihen, että unta ei vain enää riittänyt.

Vaan hahaa, pisto on kadonnut yön aikana! Jes! Lämpö on maltillinen 37.2 eli ei mitään maata järisyttävää ja olo on muutenkin ihan suht ok nyt kun on saanut limat yskittyä ja niistettyä edes jotenkin pois. Ihan kaikki limat nyt ei keuhkoputkista tule millään ulos mutta siihenhän tässä on jo tottunut.

Lääkäriajan nyt silti tilaan heti aamusta ja töihinkään en mene, sen verran tässä sentään on järkeä päähän kasvanut. Vaan sepä tässä nyt mietityttääkin itseä. Että mikä ihme siinä on, että kuitenkin ihan suht täyspäinen ihminen, siis minä, odottelee aina maailmantappiin asti ennen kuin kuskaa itsensä sinne lekurin penkille?

Kun tenava sairastuu niin herttinen sentään, heti kun itsestä alkaa vähänkin tuntua siltä että kaikki ei ole ok eikä mene lenssun, mahataudin tai minkä milloinkin, oppikirjan mukaisesti niin johan minä kiikutan tenavaa lekuriin mutta kun itsestä tietää (jollain tasolla sen tietää) että ei ole ihan kunnossa niin jää vain odottamaan josko se nyt kuitenkin menisi ohi.

Okei, okei, viikon, ehkä parinkin, odottelu on toki ihan ok, mutta siis oikeasti. Reilut puoli vuotta odottelua? Ehkä sitä ei itse olekaan ihan täyspäinen vaikka niin on tahtonut ajatella ja kuvitella. No, katsellaan nyt miten siellä lekurissa käy, vai käykö mitenkään. Se on siis moro ja have fun!

Ajatuksia

Toisinaan ajatusten kokoonsaaminen on hiivatin hidasta hommaa. Kuten nyt on ollut kun olen pyöritellyt yhtä ja samaa asiaa päässäni kuukausi-, jopa melkolailla vuositolkulla.

Miksi loukkaannuin, miksi otin itseeni. Tiedät, mitä tunnet, mutta et oikein saa kiinni siitä miksi tunnet kuten tunnet. Ja sitten iskee se olo että epäilet olevasi pikkumainen ja tyhmä idiootti.

Ja sitten se ymmärrys omaa tuntemusta ja omaa loukkaantumista kohtaan tuli. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, aamukahvin lomassa. Tottakai loukkaannuin, tottakai otin itseeni. Mitä muuta olisin voinut tehdä.

(kuva aamuneljältä retkeilykurssilta oppilaiden kanssa)

Äänenpainoilla on uskomaton merkitys ihmisten välisessä kommunikoinnissa. Voit sanoa asioita niin ettet syytä tai halveksu toista vaikka ihmettelisitkin mutta voit ihan yhtä hyvin ilmaista asiat äänenpainolla joka tekee juuri niin.

Totta on se, että ukon siskoista yhteen en takuuvarmasti olisi koskaan tutustunut ilman ukkoa. Tai pariin työkavereistani en olisi koskaan tutustunut jos emme jakaisi samaa työpaikkaa.

Voisin siis sanoa että hei, mä en olisi KOSKAAN tutustunut suhun JOS… Ja tämän kaiken sanon ilolla siitä että olen saanut heidät elämääni vaikka he ovatkin ihan toiselta planeetalta kuin minä.

Aivan samoin kuin eks-appivanhemmat olisi takuulla jäänyt täysin tuntemattomiksi jos en olisi törmännyt eksään ja mennyt tämän kanssa naimisiin. Kuten sanottua, öljy ja vesi ei sekoitu keskenään ja toisinaan matkaa on liikaa.

Sittenkään en ikimaailmassa voi edes kuvitella tilannetta jossa eks-anoppi toteaisi pahoittelevalla, halveksuvalla tai vihaavalla äänellä sanovansa että juu ei, jos et tota poikaa olisi niin ikinä koskaan en olisi sinuun tutustunut.

Siinähän se syy onkin, pähkinänkuoressa, miksi koin niin loukkaavaksi sen kun siskoni sanoi vuosi, reilu vuosi, takaperin, että ei kuule, jos ei olisi yhteistä äitiä en olisi koskaan edes tutustunut sinuun.

Ei ihmetellen onneaan, ei ollen tyytyväinen siitä että juuri minä olen hänen siskonsa vaan pettyneenä siihen että juuri minä olen hänen siskonsa. Ylimielisenäkin sitä kommenttia voisi monella tapaa pitää.

Minä olin kuitenkin se, joka piti huolen, auttoi, puki, ruokki ja teki kaiken. Yritti olla äiti ja isä yhtäaikaa kun kummallakaan ei ollut halua, taitoa tai kykyä moiseen. Murkkuna. Niin, olin minäkin joskus murkku.

Joku sanoi minulle aiemmin kun tätä pakkaa purin mielestäni että hei, c`moon, no big deal, sellaistahan se on ja ei se nyt ole pahalla sanottu. Oli se. En vain osannut silloin sanoa miksi se tuntui pahalta.

Se oli se äänenpaino. Olla pahoillaan siitä, että on yhteinen äiti. Joutunut tutustumaan minuun. Tottahan minäkin tiedän etten ole täydellinen, kukapa olisi, mutta oikeasti. Minuun tutustuminen onkin ollut tappio.

Noin. Nyt tämä on purettu ja pois.