Kesää kohti

Onneksi alkaa tämä kevät olla kohta taputeltuna plakkariin, jotenkin tämä alkuvuosi on ollut ihan mahdottoman raskas! Ei fyysisesti, ei sinnepäinkään, suuren osan alkuvuodestahan kotona on odottanut ruokapadat valmiina, kotityöt tehtyinä ja speden läksyt huollettuina mutta silti.

Henkisesti todella raskas alkuvuosi. Kaipa siihen vaikuttaa osaltaan niin työ- kuin kotielämäkin, uusi esimies taisi toteuttaa juuri sen mitä toisen työmaan vanhan tekijän kanssa pelkäsimme; näinköhän joudumme ojasta allikkoon? No kas, siltä tämä nyt vahvasti näyttää.

 

Mutta tosiaan. On tässä keväässä ollut muitakin kupruja. Ukkohan on ollut oikeastaan täysin petipotilaana jo joulukuun alusta asti. Reilun kuukauden maattuaan tuo tuuppasi itsensä väkisin töihin. Olkoonkin, että öisin tuo ei nukkunut säryiltään (selässä todettiin välilevypullistuma) ja liikkuminen oli mahdottoman vaikeaa.

Ehtipä tuo jo ajatella välissä että josko tämä sittenkin tästä kun vaan sitkeästi yrittää, haki uuden salikortin ja kävikin siellä. Kerran. Ja sitten tuli se stoppi. Eipä käynyt enää, ei salilla eikä töissä. Nyt tuo on ollut reilun kuukauden saikulla, välillä kävi kokeilemassa väkisin työntekoa yhden päivän ajan.

Tässä välissä ehdittiin juhlia junnun rippijuhlatkin, muutenhan elämä on ollut tiukasti täällä neljän seinän sisällä sillä niin, ei tuo ukko toimi. Väkisin sitkittelemällä tuo hoitaa ”kotihengettären” roolia. Eli ruoat on tehtynä kun tulen töistä, imuriin en muista koska olen viimeksi koskenut, en oikeastaan pyykkeihinkään.

Kaupassa en käy ollenkaan, ukko hoitaa poikasen 20vee kanssa nämä kotikuviot. Ja silti. On jotenkin ihan mahdottoman raskasta kun aamulla lähdet töihin niin ukko makaa, kun tulet kotiin niin ukko makaa ja kaiken aikaa se vain makaa.

Ja ei, se ei makaa koska makuuttaa vaan se makaa koska kaikki mitä se on väkisin tehnyt sattuu niin paljon ettei se pysty muuhun. Ja yöllä se ei nuku. Ehei, se katsoo telkkaria. Etsii asentoa. Huokailee. Katsoo lisää telkkaria. Ja sitten se sai pillerit jotka vie sen pahimman kärjen siltä kivulta.

Jotka on ihan karmeita douppeja. Ne vie siltä tajun. Ja sen tajun mukana ne tekee sen kädet ihan hiivatin eläväisiksi. Jonka takia itse heräsin kymmeniä kertoja yön aikana siihen että kourittiin tissiä, prsettä ja vaikkas mitä. Ja ukko nukkui silti. Kiimapillereiksi minä ne nimesin.

Ilmeisesti niiden käpäliä villitsevä vaikutus vähenee ajan mittaan, nyt meillä saa taas nukuttua mutta kyllä muutaman yön jälkeen ehdin jo miettiä että mihin hittoon sitä pitäisi mennä itse nukkumaan? Kun oikeasti, jos se niillä saa nukuttua niin en kai hemmetissä voi niiden ottamista kieltää? Mutta nukkuakin pitäisi.

Tänään ukolla oli sitten käynti taysissa. Aiempi lekurihan hänet tuonne lähetti annettuaan pari viikkoa lisää saikkua ja todettuaan magneettikuvat katsottuaan että jep, leikkaus. Ei tässä enää muita vaihtoehtoja ole. Fysioterapia ei auta, lääkkeet ei auta, lepo ei auta.

En oikein osaa selittää sitä tunnetta mikä itselle tuli kun ukolle lekurireissun jälkeen soittelin ja kysyin mitä taysissa oli sanottu. Uutisethan oli tarkalleen luokkaa ”neljä viikkoa suoraan saikkua, leikkausjonoon, kiireellisyysluokka ykkönen vaikka en tiedä mitä se nyt meinaa”.

Niin ja ”siellä on ollut kaamea leikkausruuhka että ei tiedä koska pääsee mut sanoi se lääkäri jotain että ehkä jos oikein hyvin käy niin pari viikkoa”. Se helpotuksen tunne joka meni läpi. Ja muuttui samantien julmetuksi huoleksi. Peloksi.

Epäluuloksi. Sen tunteen pakottamiseksi toivoksi. Ja lisää peloksi. Ja sitten ne tunteet vain ristiriitaili keskenään ja vaihtoi vuoroin paikkaa. Ja pettymyskin sinne mahtui sekaan. Jos kohta olen ollut kiitollinen miljoonia kertoja siitä miten selkävaivoihin liittyvät hoidot on kehittyneet niin sittenkin.

Jo aiemmin sanoin työkaverille siitä että tämä on kuin déjavu-kokemus. Ihan kuin paluu sinne kun oli 12vee ja äiti makasi sängyssä sen 11 kuukautta. Ja silloin selkäleikkauspotilaita hoidettiin makuuttamalla ja selkäoireisia hoidettiin makuuttamalla.

Ja kappas, nyt minulla on puoliso joka käy läpi todnäk samaa sontaa mitä äiti kävi, kiitollisuus heräsi siitä että oikeasti. Nyt emme naulitse selkäpotilasta sänkyyn vaan rangan liikkuvuus pyritään saamaan takaisin mahdollisimman pian.

Ei. en ole pettynyt puolisooni. Olen pettynyt siihen miten kaikki olisi voitu tehdä toisin aikanaan jos joku olisi tiennyt tai tajunnut. Miten äiti syntyi liian aikaisin. Tai oikeastaan sairastui liian aikaisin. Miten paljon parempaa hoitoa äiti olisikaan saanut tänä päivänä.

Onneksi kaikki on niin paljon toisin tätä nykyä. Ja sittenkin. Jotenkin tässä on ollut aika äärirajoilla tämän kevään. Oikeastaan työ on ainoa paikka jossa on helppo olla. Olkoonkin että siellä ilmapiiri on surkea johtuen siitä että tosiaan, se päiväkotilapsi-status, mutta siellä ei ainakaan tarvitse pyöritellä tätä kaikkea päässään.

Ja ei, ei tarvitse katsella väkisin liikkuvaa puolisoa jonka liikkuminen tekee itseen kipeää, niin järkyttävän kankean ja vaikean näköistä se on. Ja samalla sitä miettii monesti sitä että herttinen soikoon mitkä RIIDAT aikanaan olikaan tuon urheiluhulluudesta, epäili että olenko minä tärkeämpi kuin ne painot ja sukset vai miten tämä menee.

Ja tänä päivänä sitä on mielettömän onnellinen ja iloinen niistä suksista ja painoista. Ilman niiden mukanaan tuomaa lihaskuntoa ukko tuskin liikkuisi tuossa yhtään. On se vaan ukko.

Kuten sanoin, onneksi tämä kevät alkaa olla taputeltuna. Odotan kesää, leikkausta, ja ihan kaikkea mitä tulevaisuus tuo.

 

 

 

Pitihän se arvata

Voldemarhan teki juuri sen mitä arvelinkin sen tekevän uudelle omistajalle jouduttuaan. Alkoi mielenosoitustila eli heh, ei se kuulemma oikein toimi. Mitäs myit, totesin minä ukolle, mitä siihen muutakaan sanoa. No, jos totta puhutaan niin onhan se harmi mutta sittenkin. Mitäs myit?

Tänä aamuna olen ennättänyt aamukahvin lomassa tuumia asiaa jos toistakin. Yksi asia joka on erityisesti ollut mielessäni on ollut spede ja speden yksinäisyys. Sitä kautta ajatukset kietoutui jo elämään noin laajemminkin ja isovanhemmuus on ollut yksi asia jota olen mietiskellyt hiljaisuudessa.

Mieleen nousee kuvia omasta lapsuudesta, muistoja mummuista, papasta, isomummusta. Toisen mummun kanssa imeskeltiin aina iltaisin pectuksia ja juteltiin ”henkeviä” peiton alla unta odotellessa. Toinen mummu taas jaksoi aina muistuttaa siitä kuinka pitää syödä riittävästi ja lappoi lisää ruokaa lautaselle.

Toisen mummun riisipuuro ja lätyt, nam, taivaallisia ja sen toisen hapankaali ja pullotettu mahla, nam! Polkupyöräretket tädille mummun kanssa, toisen mummun kanssa taas touhuttiin tämän tiluksilla ja työmaalla. Hyviä muistoja, lämpöisiä muistoja ja niitä on paljon!

Aina heillä oli aikaa ja mikä hassuinta, halua olla lapsen kanssa. Toisen mummun lapsenlapsimäärä oli vain kaksi joten varmasti meille sitä aikaa riittikin, toisella taas lapsenlapsia oli 12 ja sittenkin sitä aikaa riitti kaikille. Ja ei, tuolloinhan ei ollut mikroaaltouuneja, ei tiskikoneita, eikä viihde-elektroniikkaa.

Omista lapsista kolme isointa on onnekkaita, heillä on vielä toinen mummi ja pappa joilla molemmilla on aikaa lapsille. Ollut aina. Isommilla lapsilla, tai oikeastaan kahdella heistä, on vain hentoja muistikuvia omasta äidistäni, äitihän kuoli kun isommat lapset olivat 5-, 3- ja 1-vuotiaita. Isästäni heillä ei ole kenelläkään muistikuvia mutta äidistä, mummusta, on.

Kolmella nuoremmalla on mummu ja pappa ja papan kanssa sitä aikaa on väkisinkin tullut jokaisen vietettyä mökkielämän kautta. Papasta on takuuvarmasti muisto jos toinenkin jokaisella, myös spedellä vaikka vähemmän olemmekin aikaa mökillä viettäneet tämän kanssa.

Mummun suhteen en olekaan niin varma, junnu nyt tapaa mummua ehkä useimmin näistä kaikista koska tuuppaa ihan itse itsensä mummun lähistölle, oli mummulla sitten aikaa tai ei. Prinsessa taas tapaa mummua satunnaisesti, ehkä muutaman kerran vuodessa jos oikein hyvin käy.

Aivan liian usein joudun kuuntelemaan prinsessalta purnausta siitä miten mummu kyllä ehtii tavata niitä muita lapsia vaikka kuinka ja usein mutta tosiasiahan on se, että mummu tapaa heitä koska tapaa heidän äitejään, omia tyttäriään.

Spede taas. Speden kohdalla en oikein tiedä mitä lapsi ajattelee mummustaan. Eiväthän he toisiaan tunne, se nyt on selvä, sillä tutustumiseen ei oikein riitä satunnaiset pari törmäyskertaa vuodessa. Mummu taitaa olla hyvinkin vieras ihminen spedelle, kyllä spede varmasti tietää että kyseessä on mummu mutta mikä mummun funktio on, se on takuulla spedelle ihan hepreaa.

Speden syntymäpäiväkin taisi mennä ihan ohi mummulta, ainakaan itse en ole kuullut että spedeä olisi onnitellut muut kuin tädit ja omat sisarukset. Jotenkin se on hirvittävän surullista sillä se on varmasti omiaan lisäämään speden tunnetta siitä että hän on kovin yksin.

Serkuksissakaan ei ole yhtäkään speden kanssa samaa ikää olevaa joten mökkireissuillakin spede on aina ”yksin” vaikka isommat serkut tätä mukaan välillä touhuihin ottaakin. Tähän kaikkeen kun lisää sen, että spedellä ei juurikaan ole kavereita eikä sitä veljeäkään jota todennäköisesti aika usein miettii niin onko ihme että lapsi on hieman kuin surullisen prinssin hahmo.

Se isovanhemmuus taas, noin yleensä ottaen. Enhän minäkään rääppistä taajaan tapaa, kerran viikossa noin suunnilleen mutta sittenkään en tiedä miten voisin olla olematta osa lapsen elämää. Se tuntuu sydämessä asti joka kerta kun rääppistä menen hakemaan tai katsomaan, pikkuriiviö kun nostaa samantien kädet ilmaan ja tahtoo syliin, suukottelee märkiä kielisuukkoja ja halailee kaulasta tiukasti kiinnipitäen.

Kun sanon pienelle että mummi lähtee nyt ottaa riiviö heti suunnan ovelle ja on lähdössä mukaan joka aivaten ainoa kerta. Jos sanon että mennäänkö mummin autolla on riiviö ovella alle sekunnin valmiusasemissa. Se lapsen riemu siitä että mummi tuli, se todellakin tuntuu sydämessä lämpöisenä läikehdintänä, melkein siinä sydän pakahtuu joka kerta.

Ja väkisinkin kun mietin spedeä ja tämän suhdetta mummuun ihmettelen miksi ja miten mummu ei siitä ole pitänyt väliä ja huolta. Ei se lapsi itse osaa sitä vaatia saati mummulle lähteä eikä vanhemmat tahdo sitä väkisin sinne tupata jos tuntuu siltä ettei toisella nyt ole aikaa.

Syytöksinä en näitä mieti, en ole miettinyt enää hetkeen, mutta surullista se on silti. Surullista ja ihmetyttävää. Milloin tämä maailma muuttui niin kiireiseksi että vanhemmilla, saati isovanhemmilla, ei olekaan enää aikaa lapsille? Kun jotenkin luulisi että asia olisi aivan toisinpäin tänä päivänä.

On ne tiskikoneet, on kuivausrummut, pyykkikoneet, ilmalämpöpumput, autot, puolivalmiit einekset ja vaikka mitä vimpaimia jotka helpottavat sitä arjen pyöritystä. Sitä omaa aikaa on tänä päivänä taatusti paljon enemmän kuin oli silloin kun minä olin lapsi.

Silloin kun mummu kantoi pyykkejä ulkosaunalla olevaan vanhaan pyykkikoneeseen ja levitteli ne sitten ulos naruille, kun hän kantoi puita sisälle lämmittääkseen pirttiä, tiskasi röykkiöittäin astioita lastenlapsilauman syötyä niitä lättyjä tai riisipuuroa.

Kävi marjametsässä syksyt, keitteli mehuja, leipoi sämpylöitä, valmisti ruuan liki päivittäin alusta loppuun pariin kertaan meille nälkäisille mukuloille. Ja kävi töissäkin siinä kaiken touhun lomassa. Ja sittenkin mummulla oli aikaa.

Merkillistä on se miten maailma muuttuu…

Näin meitä viedään

Josko vaihteeksi muutaman sanasen kirjailisi, jotenkin tuo kirjoitusmoodi ei ole ollut alkuunkaan päällä hetkeen. Ehkä osasyynsä on sillä että tuntuu että asioita vain tapahtuu niin nopealla temmolla että ei tahdo itsekään pysyä mukana niissä ja jo pelkästään tapahtumien sisäistämiseen menee oma aikansa.

Aiheita olisi vaikka useampaankin postaukseen joten tästä saattaa kehkeytyä aikamoinen sillisalaatti, luulen mä. Josko ihan ensin muutama rivi työelämästä. Ja siitä miten meitä viedään ja miten tuntuu siltä että arvostuksemme on päättävien tahojen silmissä luokkaa nolla.

Tällä kylällähän alkoi säästöt ja ihan tosissaan alkoikin. Niitä säästöjä lähdettiin hakemaan ihan tosissaan jo vuosi takaperin ja totta, koulunkäynninohjaajathan on niitä joiden selkänahasta ne isoimmat säästöt tehdään. Melkein vuosi on odoteltu mitä tapahtuu ja kun viimein alkoi tapahtua niin tapahtumat onkin vyöryneet niin vauhdilla että viimeiset pari viikkoa olo on ollut vähintäänkin pöllämystynyt.

Pari päivää sitten tilanteeseen saatiin lopullinen selvyys meidän koulumme osalta ja kovin se on karua kieltä. Kuudesta vakituisesta täystuntisesta ohjaajasta koululle saa jäädä tarkalleen yksi. Siis täysillä tunneilla. Toki sinne saa muutkin halutessaan jäädä, ohjaajien määrä kun pysyy samana mutta viisi heistä toimii osa-aikaisina, ihan kuten minäkin, koulun ainoa määräaikainen ohjaaja.

Pakko ei ole osa-aikaiseksi siirtyä, ei tietenkään, mutta se edellyttää sitten sitä että on valmis siirtymään jollekin toiselle koululle. Ja ne vaihtoehdot. Niinpä niin. Tuo koulu tuolla, tuo tuolla tai sitten tuo tuolla. Mitä sitten, että kaksi vaihtoehdoista on niin keskellä ei mitään että niille siirtyvällä täytyy olla auto takamusten alla. Mitä sitten että se viimeinekin vaihtoehto oli liki samaa luokkaa.

Ota tai jätä. Ei se ole kenenkään muun ongelma kuin omasi jos sinulla ei ole autoa käytössä, siinähän mietit sitten. Torstaina saimme sentään tietää kuka on se onnekas joka saa jäädä omalle koululle niillä täysillä tunneilla ja muut pääsi näin ollen tekemään suunnitelmia omista siirroistaan.

Niille suunnitelmillehan annettiin jopa ruhtinaallisesti aikaa, eilen piti jo tietää mihin ratkaisuun päätyy. Lopputulema on se, että neljä ohjaajaa hakee muille kouluille, yksi siirtyy osa-aikaiseksi ja tosiaan, yksi jatkaa täyspäiväisenä. Tunnelmat on olleet jokseenkin raskaat ja surumieliset.

Tässä tehdään hyvällä tutulla porukalla töitä nyt viimeisiä viikkoja, sen jälkeen meidän yhteenhitsautunut porukkamme heitetään pitkin kylää. Tilalle tulee uusia kasvoja, uusia tekijöitä, ja näillä näkymin minä jään kahden taloon jääneen vakkarin kanssa ainoiksi joille talon tavat ja tyyli on ennestään tutut.

Tässä tilanteessa ei ole voittajia, ei todellakaan. On vain häviäjiä sillä hyvin toimiva työporukka on aina jotain kullanarvoista eikä se ole helposti korvattavissa. Muistissa kun on hyvin meillä taloon jäävillä se yksi ohjaaja joka piti kaikkien meidän tauot sen vuoden aikana kun vahvuudessa oli, puhumattakaan siitä joka oli innokas keskustelemaan ihan kaikesta työhön liittyvästä ja kauhisteli mielellään mitä milloinkin ja kas, heti selän käännettyään kipitti esimiehen puheille.

Ei siinä mitään, ihan hyvähän se toki on että esimieskin pidetään kartalla mutta niin, kummasti siinä matkalla hän ehti kääntää kaikki puhutut asiat ihan toiseksi mitä oli puhuttu ja sai aikaan niin paljon epäsopua, kyräilyä ja huonoa yhteishenkeä että sen korjaamiseen menikin oikeastaan koko viime vuosi.

Motivaation ja työn ilon löytäminen on kovin hakusessa tällä hetkellä itse kullakin, kaipa se on sitä että meistä jokainen tekee nyt omaa surutyötään yhdessä ja erikseen ja laskee viikkoja ja päiviä siihen koska tämä on ohi. Toisin kuin aiempina keväinä emme teekään valmiiksi suunnitelmia syksylle emmekä pysty ajattelemaan miten meidän porukka sitten tekee tuolloin ja tuolloin. Meitä, siis työporukkana, ei enää ole ja se tuntuu pahalta se.

Jos kohta työelämäpuoli on ollut kivenä kengässä ja aiheuttanut surua puseroon niin samaa on ollut ilmassa myös omien tenavien kohdalla. Poikasen 21veehän kanssa elämä on ollut oikeastaan aina sellaista edestakaista iiiiks, ihanaa- ja voi htin kuustoista argh-menoa.

Jos kohta viime kevät ja kesä meni ihanuudesta nauttia niin viimeinen puoli vuotta onkin sitten ollut taas äidin sydämelle raskasta aikaa. Poikasen selkähän todettiin jo armeijassa epäsopusuhdaksi ja vähitellen se epäsopusuhtaisuus on alkanut vaikuttaa työelämäänkin.

Rekkakuskin työt ei ole ne joita poika voi selkänsä kanssa tehdä, mutta päätöstä siitä poika lykkäsi pitkään. Nyt työt on sitten jätetty ja poika odottelee josko pääsisi uudelleen koulun penkille, oppisopparilla tosin, ja pojallehan tämä toimettomuus ei vain sovi.

Myönnän kyllä, että kovin samanlainen juureton kulkija se olin minäkin nuorena ennen kuin perheen perustin mutta silti. Karmea sitä on äidin vierestä katsella kun toinen etsii paikkaansa tässä maailmassa. Siihen kun lisätään tuliset luonnot ja aika-ajoin tapahtuvat konfliktit poikasen ja joko tämän isän tai isäpuolen välillä niin hurraa ja hiphei.

Se, että tytär hämmentää pataa välillä saa sopan vielä kuplimaan lisää ja toisinaan on itsestä tuntunut että ihan juuri kohta poksahtaa itseltä verisuoni jostain asioita ja sanomisia ja tekemisiä ja tekemättä jättämisiä setviessä. Välillä tuntuu ettei nuo mitään aikuisia edes ole, ihan yhtä pahaisia kakaroita kuin kotona asuessaankin vai miksi ihmeessä minut kiskotaan aina sekaan selvityksiin?

Ja kun koko soppaan nakataan vielä lisukkeeksi sukupippalot johon kokoontuu määrä x ihmisiä joille ei viina sovi niin hiphei ja hurraa, johan onkin keitos ja johan siinä onkin hämmennettävää pitkäksi aikaa. Paljon rumia sanoja, paljon loukkauksia ja paljon typeryyttä, sitä se on.

Kyseisten pippaloiden jälkiä tässä siivoillaan edelleen ja tiedä kauanko niitä sitten siivoillaankaan. Se nyt on ainakin selvää, että poikanen 19vee on sydänjuuriaan myöten loukkaantunut ja vihainen isälleen ja sedälleen, poikanen 21vee ja tytär on ilmiriidoissa eivätkä puhu keskenään ja minua moiset tunnetilat tietysti harmittaa.

Koomisinta koko jutussa onkin sitten oikeastaan se, että miten on mahdollista että vielä liki kahdenkymmenen vuodenkin jälkeen sen setäihmisen oli pakko ottaa ja alkaa jauhaa minusta mukuloille? Omissa kekkereissään, ihan vain kertoakseen pojille mitä mieltä on näiden äidistä.

Eikö aiemmat kerrat muka ole jääneet muistiin niin hyvin että antaisi jo olla? Ja oikeasti, mikä idea on järjestää mitään juhlia jos ajatuksena onkin järjestää loppuehtooseen täysmittaiset kärhämät niiden lähimpien sukulaistensa kanssa? Sillä siihenhän ne kekkerit oli mennyt ja minä olen sitten saanut kuunnella paljon sitä ketutusta ja harmitusta ja surua mitä ne oli aiheuttaneet näille mukeloilleni.

Että huoks vaan jälleen kerran. No, eiköhän aika taas tasoittele pahimpia kupruja vaikka tällä hetkellä mielialat onkin tyyliin en enää ikinä mene ja en enää ikinä puhu ja en enää ikinä sitä ja tätä. Olen kyllä kuullut juttua että on olemassa myös sukuja joissa kupruja ei harjoiteta, missä ne on?

No, onneksi ei itse tarvitse olla tekemisissä kyseisten pippaloitsijoiden kanssa välttämättä enää ikinä. Tai jaa, saattaahan se olla että vielä joskus jotain häitä ja muita vastaavia osuu kohdalle joissa on pakko nähdä mutta puhepakkoahan ei ole tuolloinkaan.

Vaan jaa. Kellon viisarit on edenneet siihen malliin että luulenpa että siirryn vähitellen tyhjentämään pyykkitelinettä ja valmistautumaan kunnolla tähän lauantaipäivään. Mitään ihmeellistä nyt ei ole luvassa mutta ei tarvitse ollakaan, mitä vähemmän tapahtuu niin sen parempi. Se on siis moro ja have fun!

Räjähtääkö se…

Jääkaappi siis. Tänä aamuna on taas niin kovin meluisa kaveri että hyvä kun kuulee omia ajatuksiaan sen murinalta. Hassua muuten, että murinat on selvästikin sidoksissa ulkona olevaan pakkaseen, mitä enemmän pakkasta sitä kovempi murina. Hmmm…

Viikko ei alkanut kovinkaan hyvin, jos näin voisi sanoa. Eilen aamulla olin kyllä tiukasti aikeissa lähteä töihin, olin huudellut junnunkin jo kiskomaan ulkovaatetta niskaan ja pam. Muutama askel autoa kohti ja täyskäännös sekä paluu sisälle oksentamaan. Just.

Siinä määrin mahassa jäi kiertämään että soitin töihin ja ilmoitin että enpäs nyt tulekaan. Kahden oksennuksen tauti, kummasti se lähti helpottamaan jo aamukympin aikaan se olo ja puoliltapäivin pysyi hienosti jo hartsportit sisällä. Kaikkea sitä kanssa.

Spedehän oli jo koulukuntoinen, torstaina laskenut kuume on pysynyt poissa eikä mitään nuhaa tai yskää ole lisukkeeksi tullut edes jälkijunassa. Jes! Niinpä minun aamuni menikin lähinnä lapsia kouluun patistellen ja etomista nieleskellen.

Lauantaina muuten pyörähdimme luistelemassa aamupäivästä. Tai no, minä en luistellut vaan hengasin vaunujen kanssa mutta spede ja ukko kurvaili kyllä pitkin jäätä. Siis oikeasti. Ne pohjalliset! Melkein voisin sanoa että harmittaa ihan suunnattoman paljon etten ole aiemmin tajunnut moisia hankkia.

Vaikka mittarissa oli -17 ja koko se liki tunti tuli oltua ihan jäällä jäällä niin hitustakaan en palellut koko aikana. En yhtään. No, nenänpää nyt toki kiskaisi jäähän heti kotoa lähdettyä mutta sehän nyt ei haittaa, se kun kiskaisee jäähän niin se ei sen jälkeen tunnu miltään mutta lämmin minun siellä jäällä oli. Jes!

Rääppiksen palautuksenhan ajoitin iltapäivälle jolloin neiti siirtyi kotonaan suoraan autosta vaunuihin päiväunia nukkumaan. On se vaan niin ihana vällättävä mutta kyllä se vaan niin on että on se ihana palauttaa kotiinsakin. Kyllä se aika minkä neiti meillä on mennään aina niin neidin tahdilla että ei siinä välttämättä ennätä vessassakaan käydä.

Pyhäpäivä menikin sitten ihan vain ollen ja perusjuttujen parissa, tuli siinä tuijotettua telkkariakin kohtuupaljon päivän aikana. Speden kanssa touhuttiin loput kouluhommat kuntoon maanantaiksi ja siinä se oikeastaan sitten olikin päivän ohjelmat.

Ja tosiaan, eilinen aamupäivä menikin sitten ihan vain ollen. Puoliltapäivin olo alkoi olla siinä määrin hyvä että soittelin työmaalle nykyiselle aisaparille kuulostellakseni mikä meno luokassa on ollut poissaolopäivinäni ja huoks sanon mä.

Jos kohta se keskiviikkoiltapäivä olikin vielä sujunut niin samaa ei voi enää sanoa torstain liikuntatunneista. Tenava oli riehaantunut ihan totaalisesti kaukalossa ja moisesta riehaantumisesta oli saanut sanktioksi jälki-istuntoa perjantaille. Just.

Ja tyypilliseen tenavan tapaan oli toki tämän muistanut perjantaina jo kouluun saapuessaan ja päivä olikin ollut täysin katastrofi sen jälkeen kun isompienkin porukka oli luokkaan ennättänyt omien liikuntojensa jälkeen. Lopulta paikalle oli jouduttu hakemaan jo rehtorikin joten blaah.

Eilinen olikin mennyt sitten ihan ok joten ehkä tänään päästään taas sillä suht normaalilla kaavalla. Tiedä sitten olisiko perjantaina tenavalta jäänyt aamulla lääkkeet ottamatta, hieman siltä touhut kuulosti mitä työkaveria kuuntelin.

Tänään työmaalla otankin sitten puheeksi sen tenavan saaman rankun, se kun toki on ihan jees mutta tuskin itsessään vaikuttaa käytökseen jäällä ihan tuosta vaan. Tässä tilanteessa olisi järkevin pistää tenava yhden luistelukerran jäähylle sillä se on se joka tehoaa parhaiten, tenava kun pitää siitä hommasta ihan älyttömän paljon.

No, katsotaan mitä tänään on tiedossa, sen jälki-istuntonsa tuo saa istua torstaina sillä tiistai ja keskiviikko on muutenkin pitkiä päiviä. Kyllä se jälleen kerran todettiin työkaverin kanssa. Tenavalla on PAKKO olla oma ohjaaja nonstoppina, valitettavasti näissä riehaantumishetkissä sitä ei ollut ollut koska työmaalla mentiin isolla ohjaajavajeella etenkin perjantai.

Kuntien säästöthän tässä hieman pelottaa, ei sille mitään voi. Tenava kun pärjää ihan suht hyvin normikoulun puolella kunhan tällä on oma ohjaaja mutta siinä kohtaa jos sitä ei ole ei normipuoli valitettavasti ole enää tenavan paikka, oman käytöksen säätely kun on edelleen ihan mahdottoman vaikeaa.

Aika näyttänee mitä tuleman pitää. Onneksi tässä on itse kuntouduttu taas työmaakuosiin joten eiköhän tämä loppuviikko mene suht rauhallisissa merkeissä, minä kun tietysti pitkään tenavan kanssa olleena osaan lukea niitä merkkejä ja poistaa tenavan paikalta jos tilanne alkaa siihen mennä ettei hän kykene paikalla olemaan.

Speden kohdalla pitää muuten vielä hieman hämmästellä yhtä asiaa. Silmien verenpurkaumat ei ole lähteneet vielä kunnolla haalenemaan, päinvastoin melkein. Eilen aamulla kun silmät oli vielä ihan samanlaiset kuin aiempinakin päivinä mutta koulusta palanneella pojalla olikin sitten lisäverenpurkaumat värikalvojen toisillakin puolen.

Onneksi koululääkäri on tänään paikalla ja terkalla on kuvat silmistä näytettäviksi, taidan laittaa vielä lisäksi viestiä että jos vain ennättävät niin ottaisivat speden ihan sen verran näytille sinne että lekuri näkisi millaisiksi silmät on nyt menneet. Ihan älytön juttu tämä kyllä.

Silmät kun ei ole tulehtuneet eikä ne kutia eikä spede olisi edes tiennyt moisista purkaumista niissä jos en olisi sanonut tälle että kurkkaa peilistä miltä näyttää. Ihan älytön juttu. Siis ihan älytön. Todnäk tiedossa on tänään soittoa koululekurilta jossain kohtaa, pitää olla varautunut vastaamaan näin ollen.

Loppuun vielä vähemmän mukava juttu. Tytär soitti eilen illalla että tadaa. Nyt se mahatauti on sitten rääppikselläkin. Eli joo-o. Tarttui se sitten kuitenkin, tosin taisin olla minä tartuttajana koska spedeltähän tauti oli jo selvästi ohi ja itselläni taisi itää tuossa kohtaa. Voi pska. No, jos menee samalla kaavalla kuin spedellä meni niin se ei onneksi kauaa kestä, kuumeenkin kun se sitten vielä illalla rääppikselle nosti. Huoks.

Vaan jaa. Josko nyt lähtisi hiuksiaan tutkailemaan työmaakuntoon, eilinen kampaus meni kyllä ihan harakoille kun päädyinkin tuuppimaan päätäni vessanpyttyyn. Se on siis moro ja have fun!

Loppusuoraa pukkaa

Eilen aamulla totesimme yhteistuumin ukon kanssa että jaa-a, taitaa olla sittenkin parempi että ukko lähtee junnun kanssa kahteen pekkaan appiukkoa treffailemaan, reissussa kun menee aina koko päivä ja niin, niitä lähtöhimokkaita ei talossa oikein muita edes ollut.

Minullakin painoi edelleen urakka päälle siinä määrin että järkevintä oli ryhtyä työhön ja toimeen, kasilta piipahdin jo lähimarketissa hakemassa piimää, muusijauhetta ja muuta vastaavaa leivontaemmettä ja kas, ennen ysiä työpöydällä pötkötteli jo ensimmäinen kandidaatti.

Se on tuo litran taikina varsin passelin kokoinen kolmelle limpulle ja niitähän siinä tuli sitten pyöräyteltyä ikäänkuin liukuhihnalta aamupäivä. Ukko ennätti ennen lähtöään vaihtamaan autooni  kärähtäneen polttimonkin, toive jonka esitin jo edellisenä päivänä sillä nythän tässä loman aikana on otollista käyttää autoa leimalla (hakemassa korjauslistaa).

Ukko ja junnu suuntasi appiukolle, minä jäin taikinaa vääntämään ja neljä litran taikinaa siinä tuli aamupäivän aikana touhuttua joten limppujakin valmistui passelisti 12 kappaletta. Eihän niistä kotiin jää kuin pari-kolme hassua, suurin osa matkaa maailmalle joulukukkina.

Urakka valmistui lopullisesti vasta iltapäiväneljältä, ihan kaikkia kun en kääreisiin laitellut viimeiset uunista otettuani puoliltapäivin. Pari siinä kääräisin valmiiksi, toisen siskolle ja toisen tyttärelle vietäväksi. Yläkerrasta huutelin neljä tenavaa maistamaan limppua, serkkulikka joka saapui pelipaikalle jo lauantaina kun oli tiukasti edelleen meillä.

Joopa joo, yksi kokonainen limppuhan siinä katosi tenavien kitusiin alta aikayksikön. Pienen palan maistoin toki itsekin uunituoretta limppua ja mikäs, hyväähän se oli kuten aina juuri uunista tultuaan. Muutenhan minä en sitä syökään, limppu nyt ei vain kuuluu omiin suosikkeihini.

Keittiö kuntoon, limput huolellisesti leivinpaperi-keittiöpyyhesuojan alle lepäämään ja jäähtymään ja eikun kohti tyttären torppaa. Rääppis sattui koisaamaan kun paikalle ennätin mutta heräsi passelisti kesken kahvittelun. Uusia taitoja on taas opittu, tällä kertaa päristely on ihan uusinta uutta. On se vaan varsinainen sähikäinen!

Tyttäreltä pyörähdin käymään siskon oven suussa, nakkasin joulupaketin ja limpun ja vaihdoin pikapikana muutaman sanan. Siskoparka oli saanut totaalilenssun joulun alle itselleen joten yöpöksyissä ja puolikuntoisena tuo eteisessä pyörähti.

Suunta katsastuskonttorille vikalistaa hakemaan ja kuulkaa, se vikalista onkin hauska juttu. Minä olen näet keväästä asti väittänyt kivenkovaan että joku hemmetin vika autossani on, kuskin puolella etupäässä, joko jousi tai iskari tai joku, mutta ihan takuulla joku!

Ukko on silloin tällöin pientä matkaa autolla ajanut ja väittänyt puolestaan että pah ja pöh, ei siellä ole kuule yhtään mitään vikaa, samanlainen se on ollut alusta asti ajaa. Ei muuten ole, ei takuulla ole, keväällä sieltä kuului älytön pamahdus kuskinpuolelta etupäästä ja siitä asti se ei ole ollut samanlainen kuin ennen. On se, kyllä hän tietää kun hän on sitä kanssa kokeillut.

Minulle katsastuskonttorilla käynti oli siis ihan lottovoitto oli tulos kumpi tahansa. Hienohan se on leima saada tuosta vaan mutta ihan yhtä hienoa se on kuulkaa jos onkin oikeassa väitteineen. Katsastusmiehen ilme oli kyllä näkemisen arvoinen kun hän saapui autoni kanssa hallista ja samantien olin kysymässä että no, kuka voitti!?

Tarkensin toki perään että tässä on ollut aika paljon kinaa siitä onko siinä autossa jotain vialla vai ei, että kertoo nyt vaan mitä kaikkea vikaa siinä ollenkaan edes on. Katsastusmiehen kasvoille levisi leveä hymy ja naurahtaen tuo totesi ettei siellä nyt mitään isoja vikoja ole, etupään toinen iskari vaan on pamahtanut ja vuotanut nesteet pihalle.

Hah! HAHHAHHAHHAA!!! Enkö minä sanonut, enkö minä sanonut?! Muuten auto oli kuulemma varsin hyvässä kunnossa, jarrut ja pakokaasut ja kaikki oli justaansa mahdottoman hyvällä mallilla. Mutta tosiaan, se iskari. Niin ja parkkivalot. Ne olisi kyllä aiheellista laitella kuntoon.

Voitte varmastikin kuvitella kuinka voitonriemuinen olin kun ukolle soitin. Siis enkö minä muka tiennyt että auto on erilainen ajaa? Mutta mikä ihme siinä on, ettei miehet voi uskoa jos nainen jotain autosta sanoo, etenkin sellaisesta autosta jolla ajaa itse lähes päivittäin. Kyllä sen nyt tuntee kun joku tuollainen vika kärryssä on, hemmetti soikoon!

Kotiin päästyäni soittelin korjaamolle ja varasin kärrylle iskarin vaihtoon ajan. Se osuu passelisti loppiaisen alle joten kärry on entistä ehompi kun työt taas kutsuu loppiaisen jälkeen. Sen perään otinkin ja suuntasin marketissa käymään sillä minun listastani puuttui enää tarkalleen yksi joululahja ja päätin hankkia sen justaansa sillä hetkellä.

Kun kotiuduttuani sain lahjan pakettiin ja viimeiset limput kääreisiin huokaisin helpotuksesta. Nyt niitä oikeasti jouluun liittyviä kuvioita on paljon vähemmän must-do-listalla. Siivousta, toki, kuusen laittelua, toki, naapurikylillä pitäisi piipahtaa ja joulukukkia kiikuttaa sinne ja tänne mutta siinä ne oikeastaan onkin ne tolloimmat hommat.

Muu osa hommista on sitten tyyliin kinkun ja kalkkunan laittelua, viimeisten joulusapuskoiden valmistelua ja lahjojen paketoimista ja sehän on kuulkaa varsin mukavaa hommaa jo se. Ukkokin kotiutui passelisti siinä kohtaa kun me huokailimme prinsessan kanssa nälkäkuoleman partaalla, edellisen päivän kokkailuista kun ei ollut riittänyt enää kuin spedelle ja me muut olimme autuaasti unohtaneet koko ruokaosaston siinä touhujen lomassa.

Prinsessa näet tuijotteli jonkun sarjamaratonin loppuun serkkulikan kanssa ja lähti sen jälkeen serkkulikkaa saattelemaan ja kaipa se päivällä kiskaistu limppukin oli pitänyt nälkää siihen asti. Abcille suuntasimme sitten me syömään ja mukaan sieltä otimme hesen mättöä niin poikaselle 19vee kuin spedellekin.

Loppuehtoo menikin ihan vain istuessa ja ollessa, jotenkin oli muka takki olevinaan tyhjä. Pienimuotoisia ihmettelyjä se ei tosin haitannut, se istuminen, minä näet kummastelen kovin tätä kännykän uusinnan aiheuttamaa päänvaivaa.

Maanantainahan kiikutin sen ostopakkauksen jo puolilta päivin myyntipisteelle jossa mukava jantteri totesi että mikäs, hän laittaa huoltoon tiedon että pakkaus on saapunut jotta asia nytkähtää eteenpäin vielä ennen joulua. Huolto kun oli lähestynyt häntä perjantaina ilmoituksella jossa luki että mikäli lisätietoa asiasta ei tule viiden työpäivän sisällä niin känny käsitellään normaalina huoltotapauksena, ei DOAna kuten tarkoitus on.

Eilen kurkkasin uudemman kerran huollon sivuilta työn tilaa ja kas, edelleen siellä luki että ”waiting information from customer”, päivämäärä ja kellonaika oli tosin muuttunut eiliselle. Että onkohan se sähköposti unohtunut nyt laittaa, kysyn mä vaan. Himppasen huono malli jos niin on, pianhan siinä käy niin että se viisi työpäivää mennä pätkähtää.

Se nyt on kaiketi hyvinkin selvää jo että lainakännyllä tässä mennään joulunpyhien yli, tuskinpa asia tässä tämän päivän sen kummemmaksi muuttuu. Ehkä osansa on sitten silläkin että kyseisen mallin kohdalla asia on tainnut mennä selvittelyn alle, aika moni kun on ilmaissut huolensa siitä että puhelin aiotaan vetää markkinoilta jolloin sen samaisen rakkineen kuolleen tilalle saaminen on jokseenkin typerää tässä kohtaa.

No, kaipa tämä jossain kohtaa selviää. Tai sitten ei. Nähtäväksi jää sano. Onneksi lainakapula toimii kuten lumia nyt toimi itselläni aiemminkin, tai jaa, tuo ei kyllä sekoile näyttönsä osalta. Silti, olisi se nyt ihan kiva saada se IHAN ikioma puhelimensa käyttöön, kiitos!

Vaan jaa. Nyt taidan alkaa tutkailla tilannetta tämän päivän hommien osalta. Kinkku pitänee nostaa jääkaapista huoneenlämpöön, ei oikein ihan sulaneelta tuntunut eilen ehtoolla kun sitä painelin. Kuistille voisi mennä täyttelemään parit jätesäkit kaattiskuormaa varten ja niin, hiuksetkin voisi asetella ponnarille.

Se on siis moro ja have fun!

Perjantaita

Ja mitä ilmeisimmin kirjoitusvirheitäkin kun jo otsikko näytti aluksi ihan siansaksalta. Hmmm…

Se on sitten loman viimeiset päivät käsillä. Nonni. Miten ihmeessä loma tuntuukin menevän aina niin julmetun nopeasti että ei ehdo oikeastaan mitään mitä on aikonut? Tai aikonut ja aikonut, ajatellut ennen lomaa tekevänsä. Tämän loman tosin sotki pitkälti kelit, ei tullut ukon kanssa kaksin rymyttyä Särkänniemessä vaikka tarkoitus oli, ei pyörittyä lasten kanssa pitkin entisen kotikunnan uimarantaa ja kylänraittia eikä edes rempattua ulkosaunaa.

Sateella on kumma voima pitää ihmiset pitkälti sisätiloissa, ei sille mitään voi. Ja ihan yhtä kumma juttu on se, että nyt kun loma loppuu alkaa ne kesäkelitkin. Justaansa joo. Onnea niille joiden loma on vasta aluillaan, todnäk saatte nauttia aurinkoisista lämpimistä päivistä.

Tästäkin huolimatta loma on aina lomaa ja voi pojat, olen totta tosiaan nauttinut siitä että olen ollut lomalla! Nyt tosin sisäinen kello on ottanut jo työmoodin, tällä viikolla on tullut järjestäen herättyä ennen kuutta, parhaina aamuina jopa viideltä kuten nyt tänään ja eilen.

Tämä viimeinen lomaviikko on ollut kovin hektinen ja vauhdikas. Maanantaina pyörähdin hakemassa tyttären ja rääppiksen meille, iltapäivästä pyörähdimme neuvolassa punnituksilla ja kas, rääppis on venynyt mittaa ja kerännyt painoa ihan urakalla. 49,5 senttiä ja 3 300 grammaa on aikamoiset lukemat ja vastaa no, normaalia täysiaikaisesti syntynyttä vauvaa.

Tiistaina touhusin normikotikuvioita ja illansuussa lähdin tyttären kanssa kunnolla kaupoille, tämä kun täytteli kaappejaan ja osti viimein itselleen uudet kengät. Ukko hoiteli sen aikaa tyylikkäästi rääppistä kotosalla ja syöntipuuhissahan nuo oli kun kotiin ennätimme.

Keskiviikko sujahtikin sitten kotihommien äärellä, niin ja kokkailun. Tein aivan taivaallisen hyvää ruokaa, ei siinä mitään, mutta olisittepa nähnyt minut työntouhussa. Siis oikeasti. Miten HEMMETIN vaikeaa voi olla tunkea tuorejuustotäytettä kanan rintafileen sisään? Voin kertoa, vaikeaa!

Ensi kerralla taidan suosilla kokeilla pursotinpussisysteemiä, lusikalla, veitsellä ja jopa sormin täyttäminen kun oli jokseenkin sotkuista ja hidasta hommaa. Naurussa tosin riitti, sitä en kiellä, ja kuten sanottua lopputulos oli kertakaikkisen mainio!

Eilen otin rennosti. Siis rennosti. Aloitin tosin aamun kiikuttamalla aamupalan sänkyyn poikaselle 19vee, niinpä, hän täytti eilen 19vee ja jotain pientä huomiotahan sitä pitää ihanalle lapsoselle antaa. Siinä samoilla tulilla tuli katettua sitten vähän ”parempi” aamupala junnulle ja tämän yökaverille eli paistettuja nakkeja ja munia sekä kurkkua, tomaattia ja paahtoleipää.

Päivällä hain tyttären ja rääppiksen jälleen meille, tiistaina kun en oikeastaan ehtinyt nähdä rääppistä kuin vilaukselta sen kauppareissun takia. Rääppis oli varsin virkeällä ja sirkeällä päällä, normaalistihan tuo valvoo illat mutta nyt oli edellisenäkin päivänä keksinyt valvoa iltapäivän.

Kyllä melkein nakuna makoilu on in ja pop, tuumi rääppis kun köllötteli sängyssämme vaipan vaihdon jälkeen. Moista riemua ei tosin kestänyt määräänsä kauempaa, me kun hilpasimme kummitytön synttäreille speden, tyttären ja rääppiksen kanssa. Niin ja junnun joka passelisti palaili kauppareissulta mummun kanssa kotiin hieman ennen lähtöä.

Tänään ajattelin ottaa ja hilppaista lasten kanssa luontopolulle pyörimään. Sinne oli tarkoitus suunnata jo viime lauantaina mutta miten kävi? No, vettähän tuli kuin aisaa. Tälle päivälle ei vettä ole luvattu, huomiselle EHKÄ joten tänään on se päivä kun se kannattaa ehdottomasti käydä tutkimassa.

Nurmikkokin pitäisi leikata mutta jos ennusteet pitää paikkansa niin sen ennättää tarvittaessa vaikka vasta huomenna aamupäivästä. Vaan jaa. Luulenpa, että jätän moiset vaativat mietinnöt tältä erää tähän ja siirryn hetkeksi uutisotsikoiden pariin.

Joka tosin ei ole välttämättä alkuunkaan viisasta sillä hei oikeasti. Olen ihan liikaa seurannut politiikkaa etenkin tällä viikolla ja jo nimi Sipilä saa karvani nousemaan pystyyn. Tiesittekö, että Suomi on pahemmassa jamassa kuin Kreikka tänä päivänä?

Kai tiesitte myös sen, että suomalaiset tekevät ihan liian vähän töitä, kyllä niitä työaikoja pitäisi pidentää. Ja tiesittekö, että jos kuntatyöntekijät eivät suostu kasvattamaan tuntimääriään, ilman että palkka siitä silti nousee, niin kaikkia tullaan rankaisemaan verotuksen kiristämisellä jne jne.

Sanonpa nyt vaan että voi vttu. Totta, minäKIN teen vain 30 viikkotuntia töitä. Vaihtoehtoisesti olisin voinut toimia kuten se toinen määräaikainen teki ja vaatinut täysiä tunteja, kieltäytynyt 30-tuntisesta sopparista ja kas, jäänyt ansiosidonnaiselle koko vuodeksi kuten hänelle kävi.

Kun ei niitä TÖITÄ ole niin miten hemmetissä teet pidempää päivää? Tai miten hitossa työajan pidennys ja eläkeiän nostaminen lisää niitä töitä? Ja miten hemmetissä voi olla niin, että ”nämä on yhteiset talkoot” mutta työnantajapuoli ei joudu joustamaan pätkääkään eikä sen puoleen herratkaan?

Tsiisus sanon mä. Pakko kysyä, miten se että niiden joilla on edes se 30 tuntia viikossa töitä työajan lisääminen työllistää työttömiä? Miten se luo lisää työtä tähän maahan? Jösses. Verenpainehan tässä alkaa heti aamusta paukkumaan kun edes mietin moista. Parempi lienee mennä hömppäsivustoja selaamaan ja ottaa vielä kupponen kahvia.

Se on moro ja have fun.

Huomenta päivää

Tai no, ei tämä nyt vielä mikään päivä ole mutta aamu, sitä tämä toki on. Nukuinkin sitten todella sikeästi yön, heräsin vasta kellon soittoon. Himppanen väsymystä ehkä ilmassa, eilisen päivän olin kuin pystyyn kuollut eikä moinen tuntuma tahtonut mennä niin millään ohi.

Työpäivä oli varsin jees, ei valittamista. Ohjattava nyt oli jokseenkin normaalia levottomampi, mikä lie tuota vaivasi, mutta kumman hyvin silti sai tehtyä kaikki hommat mitä pitikin eikä pienintäkään kiukkuilua saati rähjäämistä ollut nähtävissä. Hyvä niin.

Työmaalta kotiin ajeltuani soitin junnulle aikaa parturiin, nyt kun kävi niin että todnäk löysin viimeinkin parturin jolle mielelläni niitä aikoja tilaan sillä kas, ajan saa todella nopeasti. Viideltä junnu istuikin sitten jo puleerattavana ja jopa tuosta tuli komia nuorimies.

Se hemmetin tauti jota me onnistuimme prinsessan kanssa välttämään viime viikon on nyt iskemässä kyntensä meihin. Prinsessa oli tullut eilen kesken päivän kotiin, aivan järjetön räkis ja tukkoinen olo, itse olen aivastellut ja pärskinyt sydämeni kyllyydestä. Voi rähmä!

Iltasella en touhunnutkaan sitten enää oikein mitään. Söin, söin ja vielä syömästä päästyänikin söin. Eks-appiukon lohi on vaan niin taivaallista että sitä on pakko syödä tasaisin väliajoin silloin kun sitä on. Tänään pitänee heitellä loput lohet pakkaseen kunhan nyt olen ensin syönyt työpäivän jälkeen.

Luotsin kanssa siinä höpöttelin illalla facessa, tsekkailin näet työsopparini läpi ja se paljon puhuttu ketjutushan minut sai niin tekemään. Tosin ketjutukseen liittyvää määräystä ei ole enää olemassa mutta pääosin se silti vaikuttaa vakinaistamisiin.

Samalla perusteellahan nuo sopparit on tehty, kaikki kolme. Oletusarvoisesti tämä uusinkin tullaan tekemään samoin perustein eli se on jo neljäs. Käsittääkseni tilanne on kaupungin osalta tällä hetkellä se, että ohjaajia joudutaan lisäämään jatkuvalla tahdilla joten vakinaistamisiinkin saattaa jossain kohtaa tulla painetta.

No, aika näyttänee mitä tapahtuu. Töitä tässä nyt kuitenkin tuntuu riittävän ja sehän se on pääasia. Toisaalta, määräaikaisuudessakin on puolensa, kesälomat on takuuvarmasti pitkät kun olet työttömänä työnhakijana. Vakkarina joutuisikin miettimään onko varaa ottaa palkatonta useampi viikko kesällä.

Yön aikana on muuten ilmestynyt iso ruusupuska keittiön pöydälle. Veikkaanpa, että se on kulkeutunut yläkerrasta tänne, prinsessa kun on tosiaan ihan tukossa ja todnäk on hoksannut itse että kukat ei välttämättä paranna olotilaa vaan päinvastoin.

Rippijuhlien jälkimaininkeja kiskottiin vielä eilen illalla kakun muodossa, naapurin poikanenkin makusteli napa rutisten kakkua, saman taisi tehdä kaikki muutkin huushollin asukit. Nyt kakkua ei olekaan enää jäljellä kuin pieni noko jonka toivon olevan tallella kun työmaalta palailen.

Otin muuten vielä eilenkin vastaan puheluita juhliin liittyen. Ne on olleet ilmeisen onnistuneet sillä niin otettuja vieraan, tai ainakin osa heistä, on ollut. Kun ei vaan olisi malttanut edes lähteä kotiin ja ihan ihmeissään sitä oli kun kelloa autossa katsoi että mitä hittoa, miten siellä näin kauan tuli oltua.

Siitähän sen tietää että kekkerit on onnistuneet kun ei vieraat tahdo malttaa lähteä kotiin. Onneksi, silti, näitä kekkereitä ei ole luvassa uudelleen pariin vuoteen sillä kyllä ne vaan aina veronsa vie, jotenkin tässä on edelleen ihan puolikuollut olotila.

Hauskinta lienee kuitenkin se, että kun havahduin herätysääneen ajattelin ekana että mitä hittoa, miten ihmeessä olen laittanut sen soimaan lauantaiaamuksi?! Hetki meni kelatessa että ei, ei nyt ole lauantai vaan TIISTAI. Niinpä niin, jotenkin tuntuu ettei viikonloppua edes ollut tuossa välissä.

Vaan jaa kuulkaa. Luulenpa, että se olisi vähitellen aika sihtailla omaa habitustaan. Se on siis moro ja have fun!

Elämä on pitkä puutelista

…se silloin tällöin täyttyy suudelmista.

Mistä lie tämä taas mieleeni tuli. Parasta lääkettä särkyneelle sydämelle on lämmin halaus. En ihan niin kylmä ole kuin oletusarvoisesti on päätetty muiden toimesta. Kylmä? En.

Realisti? Kyllä. Ja sitä en ole koskaan väittänytkään ettenkö olisi. Minusta ei ole huolehdittu? Aina kun jotain tapahtui ensimmäisenä mietittiin mitenkä se sisko. En väitä, etteikö näin olisi tapahtunut mutta ettei kukaan huolehtinut minusta?

Kun olin pieni ihminen äitini huolehti minusta kuin kultakimpaleesta. Samoin teki isäni ja tämän suku. Monesti väärillä tavoilla ja vääristä syista mutta silti. Tiedän, kun sisko syntyi, meillähän on eri isät, minä katosin. Maailma perustui siskoon.

Minä olin se kiltti tyttö, se, jonka takia ei tarvinnut huolestua. Sisko ei syönyt. Sisko ei elänyt kuten piti. Siskolla oli vaikeaa. Minä vain olin. Oikeastaan se kaikki vaikeus siskon ympärillä helpotti omaakin elämääni; sain rauhassa olla teini ja kompuroida. Kaikki huomio oli siskossa.

Sisko laitettiin sijaiskotiin. Minua ei tarvinnut laittaa, olinhan iso. Niin. Kuinka iso sitten on ysiä käyvä teini? Lupasin siskolle, että jos ja kun, ennenkaikkea kun, muutan pois kotoa otan siskon mukaan. Toteuttamaan sitä en päässyt siinä kohtaa, lastensuojelu toimi kuten toimi.

Kun sain esikoiseni lähti puoliso armeijaan. Puolison tilalle muutti luokseni asumaan sisko. Minä huolehdin tämän koulun, elämän ja toimin puskurina typeröivän äidin ja pahansisuisen siskon välillä. Helpotin iskän elämää sillä ettei hänen tarvinnut olla huolissaan.

Ei elämäni ole koskaan ollut tai mennyt oppikirjojen mukaan, olen tehnyt paljon vahinkoa ympärilläni oleville ja itselleni. Olen nähnyt ja joutunut tilanteisiin joihin ihmisen ei välttämättä kuuluisi joutua tai joita ei pitäisi nähdä. Ei mikään walk in the park mutta ihan omani ja hyvä sellaisena kuin se on ollut.

Ne kaikki kokemukset, nehän minusta on tehneet tämän mikä olen. Mitään niistä en antaisi vieläkään pois, olkoonkin että ne on tehneet minusta kylmäkiskoisen tunteettoman ihmisen. En väitä että sisko olisi ollut väärässä, en minä välttämättä osaa tukea.

Toisaalta osaan. Jos ja kun tahdon, osaan seistä selän takana kuin muuri. Kun minulta vaaditaan sitä en osaa. En tahdo. Voin olla paras ystäväsi mutta voin olla myös pahin painajaisesi. Kun itse saan niin myös annan. Jos en saa niin en pysty antamaankaan.

Siskon kanssa tämä kaikki kaatui tähän. Minun mielestäni. Minun piti aina olla se joka antaa. Antaa. Antaa. Mikään mitä minä koin ei ollut kummoistakaan. On kaksi eri asiaa jos häntä lyödään töissä tai jos minä saan ”turpaan”. Olkoonkin että se on ammatin varjopuolia ja kuuluu siihen ja sen tietää ja töihin ryhtyessään.

Hänestä on aina huolehdittu. Minusta ei. Ei minusta ole tarvinnut, minä kun en ole tunteella eläjä. On kuulemma ihmisihmisiä ja eläinihmisiä. Minä olen eläinihminen ja sitä en kiellä. Olkoonkin että se tarkoittaa kuulemma sitä etten ole koskaan rakastanut ketään tai luottanut kehenkään kuten inkeroiseen.

Se, että sanon aina ettei kehenkään muuhun voi luottaa kuin itseensä osoittaa viimeistään osaltaan tämän. Kylmä, tunteeton ja epäluotettava ihminen.

Pisti itseasiassa vihaksi se siskon puhelu. Mitä enemmän olisin voinut tehdä hänen eteensä? Tein kaiken paitsi en vienyt häntä mukanani kun lähdin omille teilleni. Ja me emme enää ole edes läheisiä.

Niin älytöntä kuin se onkin niin minullakin on painolastini. En nähnyt siskoni tukevan minua kun isäni kuoli. Siskon isä nosti ylös ja kantoi siinä kohtaa. Eipä ketään näkynyt paikalla kun kannoin äitini kuolleena sisälle. En syytä siskoani siitä ettei hän ollut paikalla sillä oikeasti, hän oli siihen aikaan sairas ja kaikki, ihan kaikki, tehtiin sen mukaan ettei hän voi enää sen enempää huonommin kuin voi silloin.

Puhuimme tästä juuri työmaalla aisaparin kanssa, kuinka sitä ei ennalta tiedä miten toimii kun tilanne osuu. Itse olen tajunnut vasta vuosien jälkeen että menin täydelliseen shokkiin. En osannut puhua kenellekään, olin vain hiljaa ja ilman ex-anoppini sanoja en tiedä kauanko olisin siinä sanattomuudessa elänyt.

Niitä sanoja ei vain ollut. Oli vain iso tyhjyys ympärillä, ei edes suru, vaan tyhjyys. Jotain isoa oli poissa, jotain, joka rikkoi ja antoi paljon. Oma maailmani särkyi siinä kohtaa monella tapaa vaikka monella tapaa se myös eheytyi. Sitä ei kukaan ymmärrä kuinka paljon helpompi on hengittää kun ei tarvitse pelätä tai olla huolissaan.

Ja samalla se jokin meni pois. Se ainoa joka rakasti ehdoitta. Joka vaati ja pettyi mutta joka rakasti silti. Äitini ei ollut paha ihminen, ei todellakaan, mutta rikkinäinen, niin rikkinäinen ettei sellaisia saisi olla äiti-ihmisinä. Äidin kuolema rikkoi minussa paljon.

Kun äiti kuoli minä jäin yksin. Koskaan en tule väittämään että eksä ei olisi yrittänyt tukea tai tämän suku ei olisi yrittänyt tukea mutta se yksinäisyys minussa oli niin syvällä ettei siihen kukaan päässyt. Inkeroinen oli silloin pentu, muutaman kuukauden ikäinen.

Kun äiti kuoli ensimmäinen mitä ajattelin oli omat lapset. Hakeehan ruumisauto ennenkuin he heräävät? Eihän he vaan herää ennen kuin… Toinen mitä ajattelin oli oma sisko. Yksin, omissa oloissaan, miten tämän ilmoittaa hänelle. Koiruudet, Inkeroinen ja isompi, juoksi ovesta kylmissään sisään ja Inkeroinen oli kuin minä siinä kohtaa; vetäytyi ja sulkeutui.

Neljä kuukautta, se oli Inkeroisen ikä silloin. Ei se nuoruuden hulluus siihen loppunut mutta monta päivää meni niin että Inkeroinen vain makasi ja nukkui poikasen, nyt 18vee, babysitterissä vaikka ei siihen kunnolla mahtunut. En muista itse itkeneeni mutta Inkeroinen itki.

Siskon saatua tietää minä päästin irti. Vaivuin, näin oletan, shokkiin jossa en osannut enää puhua. Muistikuvat niistä päivistä on hämäriä, oletan että osasin sentään jotenkin aukoa suutani sillä mies kävi kaupoilla ja muistini mukaan, voi olla vääräkin, kolme lasta oli kotona kanssani.

Tai sitten en. Muistan vain väläyksiä sieltä täältä, naapurin isännän nojaamassa sohvan selkänojan yli kysyäkseen mihin halot kipata, kylän papin seisomassa oven raossa. Tädit istumassa penkillä ja itkemässä. Ambulanssimiehen kysymässä ”miten pärjäät” ja miehen vastaamassa ”hyvin mutta vaimon vointi pelottaa”.

Sisko kysyi, nyt kun puhuimme, että kuinka monta ihmistä olen sieltä menneestä pitänyt ystävinäni. En ole. Ainoat joilla on merkitystä niiltä ajoilta on eksä ja tämän suku. Eikä se edes  liity äitiin tai tämän kuolemaan vaan siihen, että he rakastivat minua aina minuna ilman ehtoja.

Tai no, eksä ei olisi eksä jos hän olisi hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, vai olisiko? Olisi. Ei öljyä ja vettä vaan saa sekoitettua ja vaikka kuinka rakastan häntä sinä mitä hän on tänä päivänä niin silloin en rakastanut. En edelleenkään kaikkea mutta sitä miten hän on ollut isä, sitä rakastan. Tai jaa. En mutta tavallaan kyllä.

Kun erosimme eksän kanssa minulla oli paras ystävä ikinä. Siis ihan paras. Kun erosimme kaikki muuttui. Paras ystävä käänsi selkänsä, ei minulla ollut ketään sitä eron käsittelyä auttamassa. Yksin minä erosin. Ei ollut äitiä, ei isää eikä edes siskoa puheapuna.

Kuka voi rehellisesti ihmetellä miksi ajattelen ettei muihin kuin itseensä voi luottaa? Tunnevammainen? Sitäkö minä nyt olen kun en luota ihmisiin? Kehen, siis oikeasti kehen, minun olisi pitänyt luottaa? Ukkoon luotan mutta en usko etteikö hänkin voi minut pettää. Elämä vain on niin.

Elämä on pitkä puutelista.

 

 

Taas maanantaissa

Kyllä ne vauhdilla menee viikot, niin ja viikonloputkin. Tämän viikonlopun saldo on pitkältikin pyykkäyspainotteinen, pari koneellista tuli pestyä lauantaina heti aamusta ukon rehatessa junnun kanssa kaupoilla. Tuli siinä samalla korjailtua romppeita paikoilleen vähän sieltä täältä, kuinka muutenkaan.

Päivällä lähdin sitten ukolle makutuomariksi farkkuliikkeeseen, tämänhän on pitänyt ostaa uudet farkut jo vuosien ajan. Ne viimeksi ostetuthan on vuodelta -99 ja ne toiset tämän käyttämät farkut onkin sitten vuodelta muna ja käpy eli hän on ostanut ne ennen armeijaan menoaan. Hmmm…

Olikin kertakaikkisen miellyttävä shoppailureissu, kahdet täydellisen hyvin istuvat farkut löytyi tuosta vaan kun liikkeeseen ehdimme. Ajelimme vielä mäkkärin kautta, siellähän on pitkästä aikaa Grande el Maco tyrkyllä ja se on ihan ykkösherkkuani se. Siis hamppariosastolta.

Kiikutimme samalla kotiinkin evästä, prinsessahan ilmoitti jo aamusta syövänsä mansessa kun sinne lähti leffaan kavereidensa kanssa. Ukko lähti vielä uudemman kerran ruokakaupassa käymään kun kotiuduimme, me muut jäimme syömään eväitämme.

Iltapäivästä ukko touhusi hampparipihvejä kotosalla, tarkoitus kun oli simppelisti pysytellä hampurilaislinjalla koko viikonloppu. Samalla kertaa tuo otti ja paistoi possun sisäfilepötkön uunissa ja johan taas kelpasi. Ehtoolla tytärkin pyörähti paikalle ja tuijottelimme porukalla Kingin.

Eilen vietinkin sitten pyhäpäivää perinteiseen tapaan eli leffoja ja sarjoja tallenteelta. Illalla tuijotin vielä Koston ennen kuin siirryin petin puolelle. Harmillista että se jäi tauolle, ihan kuten Scandalkin on tehnyt eli mitä ihmettä sitä ensi pyhänä tuijottelee?

Prinsessa puolestaan vietti puolet päivästä kirkossa, riparikuvioita. Manasi jo aamusta moista menoa, eipä silti, niin tuo manasi edellisenä ehtoonakin sillä viikonloppuhan siinä menee ihan pilalle kun joutuu pyhäaamuna nousemaan hyvissä ajoin. Äiti oli yllättäen eri mieltä.

Vaan jaa. Nyt pitäisi kaiketi ryhtyä omaa habitustaan kuosittamaan, kummastelen jälleen kerran sitä miten solmuun hiukset voikaan yön aikana mennä? Se on siis moro ja have fun!

Huomenta jälleen

Olipa kertakaikkisen laiskansitkeä sunnuntai! Ihan rehellisesti sanottuna en tehnyt juuri muuta kuin tuijotin leffoja tallenteelta. Gran Torino oli kertakaikkisen loistava eikä Häjytkään uusintakatseluna huono ollut. Toki siinä sivussa tuli evästettyä tenavat ja juotua kupponen jos toinenkin kahvia mutta siinä se lähinnä sitten olikin.

Varsin hyvä juttu oli tuo, sanoisin, sillä tiedossa on totta tosiaan vauhdin ja vilskeen täyteinen viikko. Toivonpa tosiaan, että härkkijä osaa käyttyäytyä ihmismoisesti eikä oman ohjattavan mopo lähde ihan täysin lapasesta. Muuten voi kädet ja jalat loppua kesken.

Tänään saa sitten avata ekat luukut joulukalentereistakin. Sitähän on ihan hieman odotettu ainakin speden taholta, hyvä kun sai illalla unta kun niin jännitti. Taitaa koko joulun tulo olla aika jännää lapsen mielestä, tonttusia on sylitelty ja taputeltu, kynttilöitä tuijoteltu. Muut välttämättä niin täpinöissään olekaan.

Poikanen 20vee pyörähti päivällä pikavisiitillä, palautti lauantaina lainaamansa viinilasit. Viinilasien lainaaminen taas johtui siitä, että tahtoi järjestää yllätyksen neidolle jonka kanssa on nyt muutaman viikon ”seukkaillut”. Ihan mukavan oloinen neitonenhan tuo on ollut, ei moitetta täältä.

Aika tuuliviiritoimintaa vaan tuossa iässä, seukkailuhan alkoi liki samantien kun oli päättäneet yhteistuumin kolme vuotta kestäneen parisuhteen tyttiksensä kanssa. Sama tuuliviirimekaniikka tuntuu jatkuvan, eilen ehtoosta poikanen soitti ennen kuin lähti takaisin armeijaan.

Hän kun olikin nyt sitten palaamassa yhteen tyttiksen kanssa, että mitäpä mieltä äiti tästä on. En saanut sanotuksi oikein mitään, siinä määrin järjetöntä sähläämistä touhu mielestäni oli. Juurihan hän oli ollut siellä toisella misulla viettämässä romanttista iltaa, missä välissä se nyt eks-tyttikselleen ennätti.

Totesin vain että minulle on pääasia että on itse onnellinen, mitä siihen oikein muutakaan sanoo. Toivonpa tosiaan, ettei tämä toinen misu itke silmiä päästään, ihastumisaste kun tuntui olevan aika vahva mitä olen häntä nähnyt. Toivon tosin sitäkin, että tällä kertaa poikasen ja tyttiksen suhde on sitten paremmalla tolalla kuin se oli.

Tyttis kun oli supermustasukkainen ja se se taisi suurin syy suhteen kaatumiselle ollakin. Poikanen kun ei olisi saanut käydä edes täällä kotosalla lomilla ollessaan, kaikki aika olisi pitänyt viettää tiukasti tyttiksen seurassa. Saapa nähdä miten tässä käy. Huoks.

Jäin tätä oikein iltasella miettimään kun odottelin koston alkua. Että mikä ihme siinä on että näin loppuvuodesta tuntuu olevan aina tapahtumaa ja sählinkiä enemmän kuin laki sallii? Viime vuonna samoihin aikoihin poikasella 20vee oli aikamoinen hätä ja silloinkin nimenomaan parisuhdepuolella, samaan aikaan pikkusiskolla meni kaikki mönkään.

Itsellä oli täysin riittämätön olo siinä murheita kuunnellessa ja poikanen, joka oli valmistautumassa armeijaankin vielä samalla, vei aikani ihan täysin. Pikkusiskohan taas kiskaisi herneet nenään siitä etten laittanutkaan häntä ja hänen murheitaan etusijalle joten hallelujaa ja aamen.

Sillä samalla tiellä ollaan muuten edelleen siskon kanssa. Eipä tässä olla tekemisissä oltu kuin hyvää päivää-tyylisesti muutamaan otteeseen, lähinnä siskon pojan ja junnun yhteistouhujen tiimoilta. Nyt muutama viikko takaperin koetin varovasti siskoa lähestyä ja pyysin jopa anteeksi, typerää kylläkin, sitä etten tuolloin ennättänyt mutta jaa-a.

Vastaus oli sitä luokkaa että isosti huoks. Että kun voi olla, että oma lapseni tarvitsi niin kovin mutta ei hän nyt sittenkään ymmärrä että miten voi muka tarvita niin etten ehtinyt muka soittaa ja kysyä miten sisko voi tai kysyä edes synttäreillä että miten menee. Siinä kakkupöydässähän se olisikin ollut luontevaa…

Valitettavasti vuorokaudessa on aina rajallinen määrä tunteja ja silloin jos niitä tunteja toivoo lisää jo yksin sen takia, että ennättäisi paitsi hoitaa kaikki ne jutut joita tämän porukan kanssa on pakko ennättää hoitaa ja vielä lisäksi saada kannettua osa lapsen murheista niin ei siihen enää oikein mahdu soitteluja sekaan.

No, sisko on sisko, ainahan tuo on ollut kuvitellut olevansa maailmannapa ja tärkein kaikista, mihin tuo nyt siitä olisi muuttunut. En jaksanut nähdä vastaamisen vaivaa, kielen päällä pyöri kyllä toteamus siitä, että eikös kuulumisten kysely ole kahdensuuntainen juttu, ei yksin minun tehtäväni.

Tämä tästä. Nyt taidan siirtyä vähitellen tutkailemaan omaa habitustani, kovin tuo on taas kokenut kummia yön aikana. Epäilen, että piirongin päällä istuvat tontut tekevät täsmäiskuja kutreihini, miten muuten tämä on selitettävissä… Se on siis moro ja have fun!