Pitäisikö sitä aktivoitua?

Edes sen verran että kirjoittaisi kerran viikkoon jos ei muuta? No, kokeillaan nyt tätä kaavaa, tosin todennäköisyys sille että kaavan mukaan toimin on jokseenkin huono.

Koulupäivä lauantaina oli mainio! Speden ope osasi todella yllättää, päivähän aloitettiin laulamalla karaokea perheittäin. Omg! Ja mehän EMME laula karaokea mutta kappas, niin sitä vaan löydettiin itsemme moista tekemästä ja ekana koko porukasta.

Puoli kahdeltatoista oltiin jo kotona eli nopeasti se päivä siellä koululla kiskaistiin ja pakko myöntää, ehkä parasta antia vuosikausiin koulumaailmassa oli se. Melkein harmittaa että omalla koululla ei ole tajuttu lähteä moiseen, kodin ja koulun päivä saa ihan eri merkityksen kun sen järjestää tuolla tavoin.

Työmaalla on ollut hektinen meno, kuten yleensäkin ja kas, taas on ennätetty leikkiä itsekin opea. Samalla olen selvitellyt systeemeitä liiton suuntaan, minähän kun saan sitä soviteltua päivärahaa viikkotyötunneista johtuen ja opesijaisuudethan vaikuttaa siihen.

Työkaveri, sovitellun päivärahan piirissä hänkin, kun totesi että joo, opesijaisuudet aiheuttaa sitten sen ettei saakaan koko kuukaudelta sitä päivärahaa. Ihan sama montako tuntia niitä opesijaisuuksia tekee. No, minäpä sitä nyt olen selvitellyt enkä edelleenkään tiedä meneekö se ihan yksi yhteen tuon väittämän kanssa, epäilen että menee.

Näin ollen herätin sisäisen laskukoneeni ja totesin että jaa. 12 tuntia opesijaisuuksia saa tulot olemaan plusmiinusnollassa. Jokainen tunti sen yli parantaa kuukausiansiota, jokainen sen alle on suoraa tappiota omalle taloudelle.

Samaan aikaan tein sitten pitkäkantoisempia ajatuskuvioita ja totesin että joo. Jos kohta nyt päivärahani onkin sen ja sen verran per päivä niin lasten kasvun myötä se tulee ajan mittaan pienenemään ihan älyttömän paljon. Nythän se koostuu enimmikseen lapsikorotuksista.

Näin ollen järkevintä on tehdä niitä opesijaisuuksia sillä oikeasti, jos en nyt tee niitä niin tuskin niitä sitten myöhemmin enää edes tarjotaan. Ja niin. Vieras sijainen luokassahan saa aikaan vain sen lumipalloefektin. Sakki lähtee lapasesta eikä tee mitään ja minä olen se joka tekee kaiken työn luokassa.

Ja siitä maksettavan korvauksenko pitäisi sitten mennä jollekin joka ei oikeastaan edes tee sitä työtä mikä luokassa on pakko tehdä jos tahtoo pysyä edes suunnilleen järjissään? Eikä suinkaan jätä tekemättä sitä siksi että olisi laiska ja kykenemätön vaan siksi, että oppilaat sekoaa sukkiinsa kun siellä on joku vieras ja kaikki jää tekemättä koska he eivät vaan pysty eivätkä kykene.

Nythän meillä on paiskittu ihan normisti hommia luokassa koko ajan. On opeteltu uutta, tehty tehtäviä, lennetty pihalle, kuunneltu nuhteita, saatu kehuja, juteltu ja keskusteltu eli koulupäivät on olleet aivan tavallisia vaikka oma ope ei ole paikalla ollutkaan.

Liekö sitten jotain yhteyttä kaikella kaikkeen niin pitkästä aikaa olen ihan oikeasti ennättänyt ajatella ihan tosissani omaakin porukkaa täällä kotona. Nyt kun oma työnkuva on selkiytynyt eikä työ enää vaadi samanlaista, miten sen sanoisi, sitoutumista tai työmaan ulkopuolella tapahtuvaa ajatusmyrskyä, kuin vielä keväällä teki niin ehtii kummasti huomata kotijuttujakin ihan eri tavalla.

Olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä mitä minulla on. Ihanat lapset jotka kukin taaplaa omalla tyylillään ja loistava puoliso joka nyt on aina taaplannut omalla tyylillään. Prinsessan kanssahan me olemme kuin kaksi marjaa, emme ulkonäöllisesti vaan touhuiltamme.

Jos kohta vanhin tyttäreni on oman äitini kopio, herkkä, hento ja suojeltava, niin nuorempi tytär taas on yhtä pähkähullu kuin äitinsä. Hiljainen toki, muka, mutta ehei, sittenkin kaukana siitä. Hiljaisissa vesissähän ne isot kalat kutee ja juuri sellainen prinsessa on.

Rohkea, sanavalmis ja takuulla puolensa pitävä. Ei vain pidä melua itsestään koska mitä sitä nyt niin meluamaan. Kunhan on ja antaa ajan kulua, asioilla kun on tapana järjestyä parhain päin. Lasi aina puoliksi täynnä, ei koskaan puoliksi tyhjä.

Pojat sitten onkin poikia, heidän kohdallaan en aina osaa sanoa kuka on keheenkin tullut. Ehkä poikanen 22vee on eniten äitiinsä tullut, tai ehkä sitten junnu, tai toisaalta, saattaa se olla poikanen 20veekin. Jotenkin tytöistä on helpompi käännellä ajatusta.

Ai niin, sillisalaatiksihan tämä bloggaus menee mutta menköön, pari viikkoa lääkekuurin jälkeen joudun ikäväkseni toteamaan että vähin erin kaikki liki vuoden kestäneet oireet on palanneet. Lääkekuurihan vei ne kaikki huitsan kuuseen ja ennätin viikon ajan nauttia täysin terveestä olosta.

Henki kulki, nenä ei vuotanut, väsymyskin oli kadonnut. Tämän viikon aikana hengitys ja nokka on päättäneet palata ajalle ennen kuuria. Omaa tyhmyyttähän tämä on, tiedän. Edelleen sitä tupakkaa menee, vaikka vähemmän, niin menee silti.

On todella helppoa sanoa että no nyt kuule, otat ja lopetat, ei se nyt niin vaikeaa ole. Lopetat vaan. Ehei, kyllä se on vaikeaa, se on ihan hiton vaikeaa. Ja kun sitä alkaa pyörittää päässään niin se muuttuu vielä vaikeammaksi, tulee niin ahdistunut olo että on ihan PAKKO mennä tupakalle ettei niin ahdistaisi.

Ja sitten ahdistaa sekin että meni tupakalle ettei ahdistaisi. Juttelinkin asiasta yhden kaverin kanssa, sellaisen tupakoimattoman, ja kas, hän tajusi täysin miten se ahdistaa. Kolmekymmentä vuotta tässä on mennyt tuprutellen, muutama tauko on matkaan osunut mutta niin, oikeastaan se on kolmekymmentä vuotta kun on tullut poltettua.

Ihmisiä jää matkasta ja kuolee, asuinpaikat muuttuu, elämäntilanteet muuttuu, mutta kas. Ystäväni tupakka on aina siinä vieressä eikä jätä, lähde tai muutu miksikään mitä ei ollut aiemmin. Tupakka, pahin vihollinen ikinä ja samalla paras ja luotettavin ystävä ikinä.

Kaveri sen totesi. On ihan hiton vaikeaa lopettaa sokerin käyttäminen ja hittolainen että hän on sen kanssa tehnyt töitä että sen saisi pois. Mutta ei, vaikeaa se on. Mikä tahansa addiktio, oli se sitten alkoholi, kahvi, tee, karkki. Ei sen jättäminen helppoa ole.

Nii-in. Järki sanoo yhtä ja tunteet toista. Edessä se on, sen tiedän, mutta koska, sitä en tiedä enkä tahdokaan tietää juuri tänään. Ja miten sen lopetat jos et päätä että lopetat? Minä en ole vielä päättänyt joten vielä ei ole sen aika. Ehkä tämä on sitten ajatuksen kypsyttelyä ja sen aika vielä tulee, mutta ei, ei tänään.

Kaikkea sitä ihmisen päässä pyöriikin. Taidanpa ottaa ja mennä tupakalle sillä oikeasti, nyt ahdistaa. Se on moro ja have fun!

Täällä taas

Joopa joo, tauti on kokolailla voitettu kanta, ihan pelkällä avamysilla, allergialääkkeillä ja avaavalla jatketaan toistaiseksi. Olo onkin varsin mainio, töissäkin on riekuttu sen minkä joudettu. Edellisellä viikolla tein yhden päivän opettajan sijaisuutta omassa luokassa, tämän viikon päätinkin sitten kahdella sijaistuspäivällä.

Kyllähän se niin vaan on, että ei pienluokkaan oikein passaa tuupata ketään outoa ihmistä sijaistamaan, siinä kun käy aina niin että luokan ohjaaja on se joka tekee ne työt ja tuplana sillä kummasti kaikki pienetkin muutokset saa porukalla pakan leviämään ja vieraan ihmisen sijaistuspäivinä ei saada tehtyä oikeastaan mitään kun kaikki aika menee siihen että porukka pyritään pitämään rauhallisena.

Nyt hommia painettiin ihan tosissaan pari päivää, eilen ei jäänyt edes läksyjä annettavaksi tenaville, siinä määrin reippaasti he töitä painoivat tunnit. Sijaistaminen on varsin mukavaa, ei siinä mitään, mutta kummasti sitä on aina sijaistamisen jälkeen paljon normaalia puutuneempi olo. Kai se on se vastuu ja oma tarve saada homma toimimaan täydellisesti.

Muuten ei sitten mitään ihmeellisen merkillistä olekaan tapahtunut. Tai jaa, esimies nyt on vaihtumassa joten edelleen työmaalla puhaltelee ne muutoksen tuulet. Speden palaverissa tuli piipahdettua, poikahan loistaa luokassa oppimistuloksillaan eikä todellakaan olisi näin ollen pienluokkalainen, lisäksi tuo on luokan kiltti poika joten sekään ei tue pienluokkapaikkaa.

Mutta niin, se puhe. Kun se on edelleen niin kovin epäselvää, paitsi ääneen lukiessa jolloin se on ihan täydellistä. Niin tai englanniksi puhuessa, toinen tilanne jossa kielentuottamisessa ei ole pienintäkään ongelmaa. Pienluokkapaikalla siis jatketaan mutta vähitellen tässä on syytä alkaa totuttautua ajatukseen että viimeistään parin vuoden päästä lapsi siirtyy tavalliseen luokkaan. Jaa-a. Miten siihenkin nyt sitten suhtautuisi.

Tauteillessa ei oikein jaksanut mitään, mutta taudin taituttua onkin sitten kädet käyneet kuin viimeistä päivää. Syntynyt on sukka jos toinenkin, tänä aamuna valmistui nämä joukkuesukat jotka lähtee yhdelle kaverille pukinkonttiin laitettaviksi.

Hieman vaiheessa ne nyt on edelleen omasta mielestäni mutta kun ei, en ole vielä keksinyt miten saisin siististi ipa-sukkiin laiteltua mustaa korostusta ilvekselle. Mitä ilmeisimmin tarpeen olisi a. ohuempi lanka ja b. ohuempi neula. Niitä tuumaillessa meneekin sitten aikaa.

Tänään suuntaamme ukon ja speden kanssa kouluun, 5.12. tehdään sisään yhtenä lauantaipäivänä ja se on tänään. Harmillista että omalla koululla ei päädytty samaan, tiedossa on siis maanantaityöpäivä, tiistaivapaa ja loppuviikko taas töitä. Pidennetty viikonloppu olisi ollut ihan jees tuossa kohtaa.

Vaan jaa. Pitäisi kaiketi ryhtyä pikkuhiljaa herättelypuuhiin, kaikki muuthan täällä nukkuvat edelleen aina sitä armeijasta lomalle saapunutta poikasta 20vee myöten. Muut saavatkin jatkaa uniaan mutta spede pitäisi nyppiä pystyyn. Lapsi itse on ihan superinnoissaan koulupäivästä jolloin äiti ja isikin on paikalla.

Näihin tunnelmiin siis, se on moro ja have fun!