Uuvahtanutta huomenta vaan

Kertoo tasan tarkkaan miten hyvin minulle sopii tuo stnan kellojen veivaaminen suuntaan jos toiseen. Takana kaksi todella surkeasti nukuttua yötä ja edessä toinen vähintäänkin takkuinen ja pääkipuinen päivä. Argh!

No, enpä ole ainoa johon kellojen veivailu vaikuttaa ylettömän paljon. Junnu-reppana oli eilisen ihan kuitti-poikki-väsynyt ja moisen kunniaksi otti ja oksensi aamulla, osallinen tämän väsymykseen oli tosin viikonlopun yökyläreissu jolla oli valvottu ja kuhkittu pitkään ja hartaasti serkkujen kanssa.

Koska homma oli silkkaa itkua aamusta niin otin ja jätin tenavan ihan suosilla kotiin. Itse suuntasin toki työmaalleni todetakseni että eipä se junnu nyt ollut alkuunkaan ainoa johon kellojen veivailu oli vaikuttanut vähintäänkin ikävästi. Oma ohjattava oli kuin ihmisen mieli tarkalleen ekan tunnin (liekö osansa väsymyksellä joka sai tenavan pysymään aloillaan) ja sitten lähti.

Tokan tunnin lopussa jo touhu oli jokseenkin hankalaa, suun kiinnipysyminen ei tahtonut ottaa onnistuakseen eikä pylly tahtonut pysyä alkuunkaan penkissä. Kolmas tunti isossa luokassa nyt meni vielä joten kuten sillä toki ison porukan esimerkki saa hieman miettimään omaa käytöstä.

Vika tunti. Huoks. Ensimmäiset viisi tuntia nyt vielä meni mutta sitten ei enää mennytkään. Tai meni, monellakin tapaa. Milloin istuttiin lattialla, milloin pulpetilla, milloin jakkaralla. Se nyt olisi vielä jotenkin sopinut ja käynyt sillä opetusta pystyi seuraamaan varsin hyvin koska luokassa ei ollut oppilaita juurikaan.

Siinä kohtaa kun olikin sitten pakko opetuksen ja tehtävien takia siirtyä pulpettiin ei homma enää onnistunutkaan. Ihme pärinää, viheltelyä, pulpetin nostelua, pulpetin kanteen piirtelyä. Ja kaikki tämä pirullisen virneen säestämänä. Että haittaakos, häiritteekös.

Tuohon mennessä oli annettu jo yksi varoitus, pulpetissa istuessa annettiin vielä toinen ja samalla keskusteltiin pitkään ja hartaasti tenavan kanssa siitä mitä tämä käytöksellään hakee. TIedossa kun on että tenava-parka pelkää luokan vaihtumista kuin ruttoa, noin suunnilleen.

Että jos täydelliseen hölmöilyyn ryhtyminen johtuu siitä, että lapsi luulee kyseisellä keinolla saavansa jatkaa samalla luokalla niin ei kannata. Sellaista vaihtoehtoa kuin että tenava uusisi kakkosen kun ei ole olemassa. Kaikki kakkosella opeteltavat asiat on opeteltu ja opittu ja edessä on, ihan sama millaista käytös on, siirtyminen kolmoselle.

Sitähän tenava käytöksellään taisi pitkältikin yrittää, harmillista vain että vaikka tenava tajusi itsekin siinä juttelun lomassa ettei kyseistä vaihtoehtoa ole niin ei tuo osannut enää aloitettuaan sitä hölmöilyä lopettamaan. Päällehän se jää joka kerta, ei sille mitään voi.

Niin nytkin. Keskustelun päälle tenava kykeni olla aloillaan ja ääneti tarkalleen puoli minuuttia jonka jälkeen pirullinen virne levisi uudelleen kasvoille ja tämä aloitti uudelleen pulpetin nostelun ja tällä kertaa hihkasujen heittelyn paikaltaan. Minä totesi opelle että jaaha, mepä siirrymme ihan suosilla eriytystilaan että muut saa opeteltua opettelun alla olevan asian, tenava saa jäädä seuraavana päivänä läksyparkkiin tekemään tehtävät jotka muut tekee tunnilla.

Harmittihan tuo tenavaa siinä kohtaa kun tämä huomasi, ettei enää ollut mahdollisuutta jäädä luokkaan tai ryhtyä tehtäviä tekemään. Se vain, että minä tiedän tasan tarkkaan ettei hän olisi niitä ryhtynyt tekemään eikä olisi hiljentynyt ja antanut työrauhaa luokassa jos olisimme sinne jääneet. Kyllä minä tämän tavat tunnen ja niin tuntee opekin.

Eriytystilassa meno oli ekan kerran aikoihin hyvin vastaavaa kuin silloin vuosi-pari takaperin. Hieman samankaltaistahan oli huonolla kaudella joulun tietämissä, tenava kolisti ja rymisti tuolin kanssa niin kauan että poistin tuolin tilasta, sen jälkeen tuo leikki palopilliä (korvissa soi taas vinhasti) ja teki kaikkensa saadakseen minulla palamaan hihat.

Harmillista kyllä ne ei oikein pala näillä hänen toimillaan sillä minusta on kehkeytynyt suht lahjakas korvien sulkija ja huomion hukkaaja. Minä vain istuin ja luin kirjaa jonka olen syksyllä kiikuttanut tilaan pidempiä istuntasessioita varten. Välillä pidin oven kahvasta kiinni sillä sekin on yksi osa tenavan häröilyä, yrittää livahtaa omille teilleen sillä se on varma keino saada huomio kiinnittymään häneen.

Vasta siinä kohtaa kun tenava oli päästellyt isoimmat höyryt ulos ja istui ikkunalla laskin kirjan käsistäni ja ryhdyin juttelemaan tämän kanssa kolmosluokkaan liittyvästä pelosta. Kyllä minä sen pelon ymmärrän ihan täysin. Ymmärrän mikä siinä pelottaa, tenava niitä minulle siinä luetteli kun sai asetuttua.

Tein tosin selväksi senkin, ettei pölhöily luokassa mitenkään vaikuta siihen kolmoselle siirtymiseen, se siirtymä kun on joka tapauksessa edessä syksyllä. Totta, aineita tulee enemmän mitä on nyt ja totta, läksyjäkin sitä kautta hieman enemmän mutta ei ne ainekohtaisesti lisäänny.

Ja totta, kokeetkin on erilaisia ja niihin pitää osata vähän valmistautuakin mutta silti. Kun kasvaa niin oppii nopeammaksi ja erilailla tekemään niitä oppimiseenkin liittyviä juttuja. Ja niin, kolmoselle siirtyessäkin koulu on sama ja hei, oletkos huomannut että tuolloin luokkakavereiksi tulee ne samat kaverit jotka oli luokkakavereita edellisenä vuonna?

Opettaja toki vaihtuu ja opettajia tulee lisää, mutta minä jatkan kulkemista mukana niissä uusissakin luokissa. Ehkä tästä nyt poiki jokin siemen itämään sinne tenavan korvien väliin, tai sitten ei, tänään se on jo hieman nähtävissä ehkä, tai sitten ei. Luvassa kun on jälleen matikkaa isossa luokassa ja sehän on ollut tenavalle mieluisaa vaikka eilen menikin plörinäksi.

Läksyparkissa olikin sitten suorastaan rentouttavaa olla. Olihan siinä muutama oppilas mutta vauhdilla sekin meni, ylitunneistakin napsin puoli tuntia käyttööni ja suuntasin kotiin jo puoli kahdelta. Kinkkukiusaus uuniin, speden läksykuviot, ruokailu, poikasen 20vee kanssa jutustelua.

Poikanen koettaa nyt saada aikaiseksi ja haettua sen asunnon itselleen, saapa nähdä miten kauan siinä menee. Jotenkin tuntuu että tällä hetkellä tuolla on jälleen sellainen sähläkausi menossa että jaa-a. No, katsotaan. Onneksi tuolla nyt on niitä töitä ettei ihan hällävälilinjalle voi ryhtyä.

Ilta menikin sitten lähinnä ollen ja haukotellen, ei tuo saakelin kellojen veivaaminen sovi minulle ollenkaan. Ja annapa olla kun sänkyyn hilppasin puoli kympiltä, tuliko uni? No ei tod! Se oli pitkälti yli yhdentoista kun sain unenpäästä kiinni ja sen jälkeen näinkin ihan sekopäisiä unia ja heräilin pitkin yötä.

Ihan hieman oli silmät ristissä kun havahduin ukon kellon soittoon viideltä ja jotenkin ristissä ne tuntuu olevan edelleen. Voi kökkö! No, onneksi tällä viikolla on vain neljä työpäivää. Josko pääsiäispyhät tasaisi olotilan. Ehkä. Toivottavasti.

Vaan jaa. Josko omaa habitustaan hieman tiiraisi, sitten pitääkin herätellä junnu ja poikanen 18vee, prinsessa ja spede menee onneksi vasta ysiin mutta tämä kaksikko jo kasiin. Se on siis moro ja have fun!

Halojatahoo jälleen

Ja kas, maanantaissa ollaan taas. Merkillistä. Mutta sanon minä että tuo saamarin kellojen veivailu on kyllä ihan hanurista! En todellakaan ollut ainoa joka ei tahtonut saada illalla unta, samaan seurakuntaan liittyi niin junnu kuin prinsessakin. Puoli yhdentoista aikaan junnu pyörähti vielä alakerrassakin joten ei liene vaikea arvata että tänä aamuna on takkuista…

Itse tuijottelin telkkaria liki kahteentoista kun ei se uni vaan ottanut tullakseen. Voinkin todeta että nyt on ihan himppasen nuutunut ja puutunut olotila, toivottavasti kahvi herättää ihan tosissaan. Onneksi työpäivällä ei pitäisi olla mitenkään normaalia enempää mittaa, huh.

Pyhäpäivä meni varsin rauhallisissa merkeissä lähinnä tallenteita tuijotellen. Virpoajiakaan ei oven takana käynyt kuin yksi joukkio joten rauhallista, todella. Meiltähän ei kukaan lähtenyt virpomaan, ei edes spede. Ihan hyvä juttu, sanoisin, itse kun en erikoisemmin perusta koko perinteestä.

Prinsessan uusi allergialääkitys tuntuu tällä hetkellä suht toimivalta, toisaalta neiti on pysytellyt lähes täysin sisällä lauantain kaupunkireissua lukuunottamatta joten oikeastaan tänään on sitten ihan totuudenhetket voinnin suhteen. Eiköhän koulupäivä liikuntatunteineen kerro aika hyvin mikä tilanne todellisuudessa on.

Tytärtä ei, kumma kyllä, näkynyt viikonloppuna ollenkaan, yleensähän tuo pyörähtää paikalla liki joka päivä. Iltasella muistin että hitsiläinen, tuohan oli viikonlopun tulevan vaavin toisella mummulla paijattavana. Toinenkin mummu on kovin innostunut vauvasta joten sitä huomiota tuo saa varmasti paljon enemmän siellä kuin täällä mahan osalta.

Olenhan minäkin innoissani ja sikäli se tunne on jopa vahvistunut tässä muutaman viikon aikana, että kaikki vauvapätkät televisiossa saa malttamattomuuden pukkaamaan pintaan. Eikö se nyt jo voisi olla kesä, herranen aika, eikö se vauva nyt jo kohta voisi tulla sieltä?!

Jotenkin en silti osaa samaan tapaan hötkyä odotuksen ympärillä kuin moni muu kiivas odottelija. Ehkä se johtuu osittain siitäkin, että speden odotuksesta nyt ei kuitenkaan ole kuin se 8 vuotta, ei ihan sitäkään vielä, ja tässä on yhtä aikaa niin monta rautaa tulessa että tyttären mahan tuijottelu harvoin on ekana listalla.

Tosin joudun toteamaan, että torstaina totesin tuon alkaneen pyöristyä ihan tosissaan, onhan se masu ollut nähtävissä ja pullukka jo pitkään mutta nyt on selvästi alkanut todellinen kasvupyrähdys ja niinpä niin, kyllähän se ihan tyttömahan muotoinen on.

Iltasella soitteli poikanen 20veekin. Lauantainahan olin saada sydärin aamutuimaan kun huomasin tämän tyttiksen yrittäneen soittaa minulle aamuyöstä. Onneksi sain poikasen kiinni päivällä ja syy oli ollut jälleen varsin simppeli, olivat viettäneet kumpainenkin iltaa omilla tahoillaan ja poikanen oli simahtanut kaverilleen jo iltakympiltä ja koisannut siellä yön.

Liekö sitten sekin osasyynä siihen, että eilen ehtoolla poikanen totesi että suhde taitaa olla ohi. Se, onko tämä sitten ihan oikeasti pysyvä tila, se taas jää nähtäväksi. Jotenkin tuntuu, että heidän suhteensa on ollut jatkuvaa kissa-hiiri-vetoa, ollaan, ei olla, ollaan, ei olla. Ja riidellään.

Tässä saa äiti taas olla sydän sykkyrällä sillä niin. Poikasellahan ei ole omaa asuntoa vaan hän asuu tyttiksen kanssa yhdessä. Edes sitä, onko tuo kirjoilla tuolla, en tiedä, mutta hankalaksi tämä menee taas. Äidin sohva on kyllä tarjolla tarvittaessa, samoin isän mutta silti.

Täytyy nyt toivoa, että poikanen saisi asioitaan jotenkin järjestykseen. Liian usein vain tuntuu että tämä on jatkuvaa edestakaista liikettä järkkäilyjen ja epäjärjestyksen välillä. Että tänään on asiat osittain saatu kuosiin ja huomenna ne onkin taas sekaisin kuin käkikello pakkasella. Huoks.

Vaan jaa. Tässä pitäisi kenties ryhtyä tutkailemaan omaa habitustaankin vähitellen. Ei tämä aamukahvikaan nyt tunnu ihmeitä saavan aikaan mutta kiskonpa sitäkin nyt silti vielä kupposen jos toisenkin. Se on siis moro ja have fun!

Lauantaikin lusittu

Kappas, näihin otsikoihinhan alkaa tulla selvästi eloa ja iloa näin vapaapäivinä. Onko arki siis harmaata ja ankeaa? Jaa. On ja ei, jos tarkkoja ollaan. Toistoahan ne on. Pesin pyykkiä-tyhjensin astianpesukoneen-imuroin-tarkistin läksyt-olin töissä. Elämää, sitä se on.

Kirjailinpa siinä joutessani kilometrin mittaisen (hehheh) tekstin jonka otin ja poistin. Ehkä sen aika on myöhemmin, tänään se ei ole. Tekstissäni käsittelin kipeää isäsuhdettani, sitä miten vähän arvostan miehiä ja kuinka korkealle arvotan naiset.

Naisethan ne on, kieltämättä, pitkälti pitäneet tämän maan pyörimässä. Ja sittenkin elämässäni on miehiä joita arvostan suunnattoman paljon nimenomaan miehinä.

Ukko. Hanuristahan tuo aina välillä on mutta eikö kaikki ihmiset ole sitä toisinaan? Eksä ja eks-appiukko. He ovat olleet lasten elämässä tärkeällä sijalla aina ja täyttäneet pitkälti sen leiviskän mikä heille on kuulunutkin. Eihän eksä ole välttämättä ollut aina lasten elämässä kuten isän pitäisi mutta oikeasti.

On aika hemmetin hankalaa olla täyspainoisesti isä silloin kun lapset on revitty pois itseltä. Tiedän, my bad tässä kohtaa mutta niin tämä elämä nyt vain on mennyt. Aivan mielettömän hienoa silti etten koskaan ole kokenut jääneeni yksin lasten kanssa hänen taholtaan, eron aikaisia maininkeja ei kaiketi lasketa?

Iskä. Niin. Rakastan, arvostan ja kunnioitan. Silti kyseenalaistan. Ei hän ole pyhimys, ei todellakaan. Oma isä ei edes pääse tälle listalle sillä virhe minkä hän teki minun kanssani oli liian iso. On aivan älyttömän hieno muisto kuljettaa mukana niitä viimeisiä aikoja jolloin isä tuntui isältä mutta ne ajat jolloin hän ei tuntunut. Ne on liian syvällä.

Iskänkin kohdalla ennätin miettiä hetken jos toisenkin. Onko se vai eikö se ole. Jos kohta isän lyönti mummulassa on tehnyt ikuiset arvet niin niin on tehnyt iskänkin huitaisu löylykuupalla yhdeksänvuotiaana. Sattuihan se, jalkaan ehkä hieman vähemmän kuin sieluun.

Isän teko taas ei mitenkään pyyhkiydy pois eikä korvaannu vaikka ne viimeiset kuukaudet ennen kuolemaa olikin täydellisen upeat isä-tytär-kuukaudet. Minua ei ole varmaan koskaan arvostettu ja rakastettu yhtä paljon tyttärenä kuin tuolloin tehtiin. Olin täydellinen, ihan joka tavalla.

Iskä taas huolehti silloinkin kun äiti ei siihen kyennyt. Se, mitä olen jäänyt miettimään on lähinnä rakkauden vaateet. Aina välillä itselle iskee päähän ajatus siitä, että siihen rakkauteen vaadittiin vastatoimia. Rakastettiin kun olit hyödyksi ja iloksi. Hoidit pienempää.

En tiedä oliko se niin mutta myönnän että aina välillä ajatus siitä on käynyt mielessä. Olisiko minua rakastettu ilman sitä? En tiedä. Sen tosin tiedän että äiti rakasti minua ehdoitta. Olkoonkin, että löi kiukuspäissään kännissä päätäni roskiksen reunaan.

Olen jäänyt sitäkin miettimään, voisinko itse toimia niin lasteni kanssa? Elän toivossa että osaan katkaista sen kierteen johon äitini ja isäni oli aikanaan ajautuneet ja joutuneet. Tahtomattaan, oletan. Se oli kuitenkin se miten he ovat joutuneet oman lapsuutensa ja nuoruutensa elämään.

Ei lapsen, olkoonkin vaikka murkkuikäinen, kuulu joutua kantamaan sitä mitä minä kannoin. Toisaalta, ei lapsi saa elää myöskään niin ettei ole mitään kannettavaa. Vastuunkantoon opettaminen on tärkeä tehtävä joka jokaisen äidin ja isän pitäisi mielestäni hoitaa lastensa kanssa.

Ei virheitä paikata rahalla. Ei lahjoilla. Vastuunkantoon on vaikea opettaa lasta jos ei itse sitä kanna tai yrittää korvata sen maallisella mammonalla. Sikälikin olen miettinyt paljon tyttären (huomatkaa muutos ex-teinistä!!!) elämää. Hänestä tulee äiti. Minusta mummu.

Se pelottaa, ihan oikeasti pelottaa. Osaanko olla mummu? Osaako hän ottaa sen vastuun jonka lapsi tuo mukanaan? Entä jos ei osaa? Entä jos hänen herkkyytensä, hänhän on superherkkä, kostautuu masennuksena, kykenemättömyytenä, pystymättömyytenä?

Tytär odottaa ihan yksin tätä vauvaa. Kämppis nyt asuu edelleen samassa taloudessa mutta jos hän nyt tänään tahtoo lapsen, ei se tarkoita että hän enää huomenna lasta tahtoo. Ukko ja eksä on olleet tärkeässä roolissa tässä odotuksessa. He ovat miehet jotka vauvaa odottavat.

Itse olen ollut vielä isommassa roolissa johon en aina jaksa enkä veny. Olen tulevan äidin äiti, se jolta kysytään, jolle avaudutaan ja jolle puhutaan. Jolta toivotaan myötätuntoa. On vaikea antaa sitä koska itselle tulee aina mieleen että so what, sä oot vaan raskaana.

Tyttärelle se on takuulla muuta kuin ”vaan”. Kielee pureminenkin on pirullinen laji ja sitä on harjoitettu paljon. No, tämä tästä. Josko habitus kuosiin ennen kuin ajaudun syvemmälle. Se on moro ja have fun!

Huoks…

Outo tämä kirjoitusalusta on edelleen, ei sille nyt mitään voi. Pakko kai tähän on tottua vaikka totta tosiaan, tuntuu karsealta opetella etsimään toimintoja normista poikkeavalla kaavalla. Toisaalta, normiksihan sekin ajan kanssa muuttuu mutta silti…

Eilinen työpäivä oli. No, työpäivä. Tenavan levottomuus tuntuu kasvavan päivä päivältä mutta sittenkään en sanoisi päiviä mitenkään rankoiksi tai haastaviksi, tenava vain on kuin kirppusirkus olisi pöksyissä. Ja niin. Suunnitelmia sen suhteen miten työmaalta lähtee EI kannata tehdä.

Jos kohta torstaiset suunnitelmat meni mönkään niin niin meni eilisetkin. Että jos ei parkissa ole väkeä juurikaan tai ehkä jopa yhtään niin puolelta kotia kohti. No pah ja pöh. Yksi ihana lapsonen paukahti paikalle lapun kanssa jossa luki ”lukee lukuläksyä 45 minuuttia”. Just. Eli kahteen.

No, säästössähän ne minuutit edelleen on joten eipä siinä mitään. Työmaalta suuntasin kahdelta markettiin ja hain tenaville herkuiksi isot suklaavanukkaat. Alunperin olin ajatellut tekeväni ruokaostotkin samalla kertaa mutta kyseisen suunnitelman hautasin kun ukko tekstaili että eiköhän mennä ruokaostoille kun hän kotiutuu…

Väitänpä, että ikävä tuon oli ollut vaikka toista väittikin vai miksi sitä piti minut sinne markettiin saada mukaansa? Ukko olikin ilmestynyt kotosalle jo ennen kuin ennätin kotiin joten join kahvit pikana ja suuntasimme kaupoille. Junnukin lähti matkaan mukaan, tosin ei shopatakseen meidän kanssamme vaan hän otti ja kävi omilla asioilla lähikaupoissa.

Junnun matkaan tarttui viherkasvi… Sitähän hän on pitkään puhunut että tahtoo huoneeseensa jonkin kasvin, ja kas, nyt hän sijoitti osan viikkorahoistaan supputraakkipuuhun. Johan on markkinat! Ettei tuo olisi tullut äitiinsä ja isomummiinsa näissä asioissa???

Ilta otettiinkin sitten hyvin rennoissa merkeissä, piipahdimme ukon siskolla kahteen pekkaan ja prinsessa laitteli sillä aikaa iltapalat koko sakille. Kotiuduttuamme totesin naapurin lapsosen olevan edelleen joukkojen vahvistuksena ja soittelin tämän äidille josko lapsonen saa jäädä yökylään, se kun oli junnun ja tämän yhteinen toive.

Saihan tuo ja komenteerasin lapset tekemään pedit samalla kun ohjailin speden petiä kohti. Loppuilta menikin sitten ihan vain ukon kanssa tämän reissusta höpötellessä, aika paljon kaikenlaisia asioita siellä oli hoideltu työn merkeissä. Oli he toki ehtineet himppasen ihan vain ollakin että ihan raatamisen puolelle touhu ei ollut mennyt.

Tänään onkin sitten tiedossa tarkalleen keittiökuvioita itselle, prinsessa lähtee lähikaupunkiin shoppaamaan kavereidensa kanssa rippirahoillaan ja muilta osin taidetaan ihan vaan olla ja katsoa mitä tehdään. Jotenkin nyt on sellainen HUOKS-olo, prinsessan kekkerit on ohi ja kaikki pakolliset kuviot hoidettu vähäksi aikaa.

Kummasti prinsessan kemut yhdistettynä perheen tautikierteeseen ja speden mahdolliseen koulukiusaamiseen ja omiin työkuvioihin ja ukon työreissuun ja poikasen 20vee parisuhteen edelleen ajoittain pinnalle pulpahtaviin ongelmiin yhdistettynä on hieman imenyt mehuja.

Tyttären raskaus on ehdottoman positiivinen juttu tämän kaiken keskellä mutta niin mahdottoman paljon tytär tarvitsee minua siinä että sekin väsyttää hetkittäin ja tuntuu ettei vaan taas ota millään riittääkseen joka suuntaan mihin pitäisi. Sukulaismies taas. Huolta, jos kohta hetkittäin kiukkuakin, tuo tekee koko palettiin lisukkeeksi.

Huolta sikäli että minulle hän on kuitenkin tärkeä ihminen ja todnäk kaikki mitä olemme nähneet ei olekaan ihan sitä miltä on näyttänyt vaan nyt sukelletaan jälleen sinne mielen syviin syövereihin joissa kaikki on mahdollista. Peli on puhallettu poikki ja toivon, että jokin valo tähän pilkahtaa,

Kiukkua sikäli, etten vain simppelisti jaksa enkä kykene enkä riitä enää siihen soppaan soutamaan. Olisi niiiiin paljon helpompi vain vaikka sitten vihata ja inhota ja halveksua mutta se, että ymmärtää. Se tekee kaikki edellämainitut tunteet mahdottomiksi ja jäljelle jää vain toivo siitä että asiat setviintyy ja joku ihme tulee ja auttaa kaikkeen.

Menipä syvälliseksi. Taidan ihan suosilla siirtyä tutkailemaan habitustani sillä hei. Jos ukolla on kerran ollut niin ikävä niin ei kai tässä parane petolinnun takamukselta heti aamusta näyttää… Se on siis moro ja have fun!

Tsiisus soikoon

Hemmetti, saapa nähdä mitä tästä postauksesta tulee sillä muutosvastaiselle ihmiselle tällainen yhtäkkinen pakkomuutto toisenlaiseen kirjoitusalustaan ei vain toimi. Kääk! Himpskatin wordpress, etten sanois. Juu, tämä on tällaista henkkoht mutinaa liittyen siihen, etten kertakaikkiaan löydä vanhaa kirjoitusalustaa vaikka aiemmin sen on saanut klikattua päälle halutessaan…

No, tällä mennään, näköjään. Kello näyttää puoli viittä ja myönnän kyllä, että yritin sitkeästi nukkua pidempään mutta ei siitä nyt vaan tullut mitään. Heräsin tosin jo puoli neljältä ekan kerran ja tuolloin sain sentään uudelleen unen päästä kiinni mutta kaksikymmentä yli neljä se unensaanti ei vain enää onnistunut.

Toisaalta ihan hyvä näin. Ennätänpä vaikka mitä ennen työmaasiirtymää jonka aion tänään tehdä suunnilleen kasin aikaan. Suunnilleen taas johtuu siitä, että taidan siinä matkan varrella nakkoa lapsoset kouluun ja niin, minähän voisin hiippailla sinne työmaalle tahtoessani vaikka vasta ysiltä. Ne sisään tehdyt tunnit nääs…

Työpäivä sujui eilen varsin mukavasti. Ohjattava oli varsin hyväntuulinen, taas, mutta ihan älyttömän levoton. Liikuntatunneilta poistuimme kesken kaiken sillä saliin jätetyt salibandylaidat vei ihan liiaksi tenavan mielenkiintoa ja toisaalta minulla oli tämän kanssa keskusteltavaakin sillä tämähän oli ottanut ja törttöillyt välitunneilla edellisenä päivänä.

Näissä kaksin vietetyissä hetkissä on sekin hyvä puoli, että tuolloin ehdin kunnolla kuulostella tenavaa ja olla läsnä ihan täysillä. Moinen taas on selvästikin tenavalle aika-ajoin todella tärkeä juttu, kummasti se kantaa aina hedelmää joksikin aikaa kaksin oleilun perään.

Junnun astmalekurikin soitteli siinä päivällä, junnun viimeviikkoinen tila kun oli jokseenkin surkea. Nythän junnu alkaa olla taas ihan kuosissa ja ihan avaavalla siihen päästiin mutta hidasta se oli. Saimme sovittua lapselle rasitusspirometria-ajan jonka tosin perun jos käy niin että joudumme aloittamaan hoitavan lääkityksen uudelleen.

Nyt suunnitelmana on se, että jos mahdollista niin maksimissaan allergialääkkeet ja avaava olisi käytössä ennen spirometriaa, mutta hoitava otetaan käyttöön heti jos vointi huononee. Toivonpa tosiaan, ettei siihen ole tarvetta sillä junnu on todella nauttinut kun ei ole tarvinnut muistaa lääkkeitä.

Ajatukseni oli siinä tuntien päätyttyä että kas, heti kun saan läksyparkin tyhjäksi otan ja lähden kotia kohti. Olin näet sopinut hakevani satsin viinilaseja kotimatkalla, sovin kaupat niistä facen kirppisryhmässä. No, enpä sitten lähtenytkään vaan koikkelehdin parkista yhteen nelosluokkaan pitämään kuullun ymmärtämiskoetta lapsosille.

Tasan kahdelta otin ja kurvailin viimein kohti lasien sijaintipaikkaa, matkan varrelta nappasin poikasen 18vee kyytiin. Tein muuten jokseenkin oivat kaupat, etten sanoisi. Kuusi normiviinilasia, kaksi siroa ja sievää kuoharilasia ja kolme Iittalan korkeaa kuoharilasia.

Koko satsi lähti mukaani viidellätoista eurolla eli ihan pilkkahintaan, johan Iittalan lasien hinta yksittäinkin liikkuu kahdenkympin ja neljänkympin välillä netissä. Siinä kohtaa kun iskin silmäni laseihin en tosin huomannut niiden olevan Iittalaa, se värihän niissä minut vei mennessään.

Talvella otin ja tyhjensin viinilasivalikoimaani tyttärelle, kaappiin kun oli kertynyt yletön määrä yks-risti-kaks-tyyppisiä laseja ja esim skumppalasit jotka siellä oli ei vaan passannut alkuunkaan omaan silmääni. Tytär otti mielellään kaikki lasit joiden jatkosijoitusta pähkäilin ja kas, minulle jäi moiselle osastolle tarkalleen yksi käyttöviinilasi ja neljä viinilasia joita en mielelläni käytä koska ne on niin kauniita, hentoisia ja ne pitäisi pestä käsin.

Eilen hakemissani laseissa on sininen jalka kaikissa, myös niissä Iittaloissa ja se sininen lasihan on vain niin minun juttuni. Pakko myöntää sekin, että kun huomasin skumppalasejen olevan himppasen tyyrimpiä niin totesin samantien että jaha. Näitä ei taida sitten raaskia käyttääkään… No, pienemmät skumppalasit on ihan käyttölasia ja harvoinpa sitä skumppaa tulee juotua joten eipä mitään väliä.

Kotiin ennätettyäni otinkin samantien käyttöön reippailulinjan. Pikainen tutkailu prinsessan naamarasvatuubin suuntaan, uudelleen autoon ja vauhdilla apteekkiin. Apteekista päädyin vielä markettiinkin pyörimään, mukaan tarttui pikkulusikoita, joista tässä talossa tuntuu olevan ikuinen pula, ja mm talouspaperia, joka oli tyrkyllä.

Kotona laittelinkin sitten pyykkikoneen päälle, lämmitin jauhelihasoosia kattilassa tenaville, makaronit nakoin mikroon satsi kerrallaan lämpiämään. Tarkastin speden läksyt siinä kastikkeen lämpiämistä odotellessa, ruokin lapset, siivoilin köökin ruokailun jäljiltä, touhusin itselleni salaatin lohen kyytipojaksi ja söin.

Pyörähdin tarkastamassa yläkerran junnun imuroinnin jäljiltä, tyhjensin pyykkikoneen ja latasin sen uudelleen, heittelin pyykit kuivumaan, keittelin kahvit ja istuin kotvan. Poikanen 20vee pyörähti paikalla siinä touhujen lomassa, tytär puolestaan koikkelehti paikalle siinä kohtaa kun olin komenteeraamassa spedeä iltapalalle ja suihkuun.

Ukkokin siinä soitteli reissustaan, mukavaa oli (yllätys) ollut ja mukavammaksi oli menossa, oli lähdössä illalliselle ja viskinmaistajaisiin. Nauroin puhelimeen että jaajaa, tää täällä vaan kokkaa ja imuroi kun yks takoo rahaa kiskomalla herkkuja napaansa. No, ihan hyvä!

Siinä iltasella tipahti kivikin sydämeltä, ennätin näet kerran jos erään siinä tuumia että pitäisikö sittenkin pitää ulko-ovi lukossa kun ukkokaan ei ole kotosalla ja yhtään ei tiedä koska se sukulaismies taas paukahtaa paikalle ja missä kunnossa tuo mahtaa olla.

Mihinkään suuntaan kuskaaminen kun ei todellakaan napannut yhtään sen enempää kuin on napannut aiempinakaan kertoina. Onneksi ukon sisko soitteli ilmoittaakseen sukulaismiehen tarkan sijainnin ja huh ja jes, eipä tarvitse ainakaan pariinn päivään nyt murehtia moista.

Varsin touhun täyteinen meno siis siinä illansuussa mutta toisaalta, nytpä ei ole tälle päivälle tähteellä kuin pyykkien kaappeihin viikkailu ja imurointi. Josko tänään pääsisi työmaalta lähtemään etuajassa, ajattelin näet kurvailla herkkukaupan kautta ja käydä hakemassa lapsosille pienet ekstranamut ihan vain huomioinniksi siitä kuinka hienosti he ovat osanneet olla.

Keskiviikon porukkahengellä speden hoitelu kun itse olin myöhempään töissä oli täydellisen onnistunutta, täällähän oli kaikki hoidettuna kun kotiuduin ja vielä kahvitkin keitettynä ja hei, yhtä ainoaa kertaa kukaan heistä ei soittanut tai viestitellyt tyyliin ”toi ei tee sitä ja toi tekee tätä ja emmää ny jaksa tolle antaa ruokaa”. Pöh ja pah! Hienosti osasivat olla!

Hienostihan nuo eilenkin toimivat yhteen hiileen kun ukko on siellä reissun päällä ja spedellähän nämä ukon reissut on aina ihan kamalia paikkoja. Niin vaan isommat osasi huomioida asian ihan äänettömästi ja eleettömästi ja pitää speden ajatukset tiukasti muualla.

Tänään tosiaan suuntaan markettiin työmaalta, jotain ruokapuoltakin pitänee laitella sillä jääkaappi alkaa olla aika tyhjä kaikesta ns valmiista. Tai no oikeastaan, ihan tyhjä siltä osin, ei siellä ole kuin makaronia ja perunoita keitettynä. Pyttipannua voisi muuten touhuta iltapäivällä tenaville evääksi.

Työmaalla pitäisi olla ihan normipäivä, tosin ne normipäivätkin saattaa aina muuttua yhtäkkiä joksikin muuksi. Nähtäväksi jää miten tällä kertaa käy. Vaan jaa. Josko tätä habitustaan tutkailisi kotvan, sen perään voisikin tutkailla josko edes osa pyykeistä olisi kaappeihin valmiina.

Se on siis moro ja have fun!

Halojata hoo!

Kappas, nehän on viisarit taas ruhtinaallisesti osoittamassa varttia vaille viiden aikaa. Onko tämä nyt sitten loppuviikon teema, herätä aamulla kukonlaulun aikaan ennen kellon soittoa? Ilmeisesti. Nukahdinkin tosin jo ennen kymppiä, Greyn loppu jäi näkemättä vaikka sitkittelin nojatuolissa puoli kymppiin. Väsynyt? Näköjään.

Eilinen työpäivä oli varsin antoisa, jos näin voi sanoa. Keskustelut koulun säännöistä oli kertakaikkisen mainiot ja pakko myöntää, että osallistuin varsin mielelläni käytyihin keskusteluihin. Nähtäväksi jää mitä keskustelut sitten poikii, aika monta tärkeää muutosta siellä tuli esitettyä itse kunkin osallistuneen.

Oma ohjattavakin oli varsin mainiolla tuulella. On suorastaan ihanaa kun työpäivä ei perustu riitelyyn, rähinöintiin ja kinaamiseen vaan hommat hoidetaan kuten on sanottu. Toki nämä ihanatkin päivät sisältää sitä patistelua runsain mitoin ja mahtuupa joukkoon sitten käytöksen korjaamistakin, mutta silti. Ihanaa.

Levoton tuo tosin oli, vähän väliä oli mopo lähdössä keulimaan mutta hyvin sen sai aina asettumaan kun puuttui keulimisiin ennen kuin ne ehti kunnolla alkaa. Pitkä yhteinen taival on varmastikin se, joka auttaa tässä kohtaa pitkälle. Minä osaan ennakoida ja lukea merkkejä ihan toisin kuin aiemmin.

Toisaalta minulla on myös ne toimivat puuttumiskeinot tiedossa ja niin. Onhan lapsessa tapahtunut ihan mahdottoman paljon muutosta näiden vuosien aikana. Oikeastaan tänä keväänä on alkanut ensimmäisiä kertoja pilkahtelemaan miellyttämisenhalu lapsen käytöksessä. Teinkö hyvin, osasinko hienosti, tuntuu lapsen silmät usein kysyvän.

En tiedä onko tämä pysyvä muutos vai palataanko harppaus taaksepäin jossain kohtaa, todnäk palataan mutta toivon että paluut on vain hetkellisiä taantumia joista palataan takaisin tähän missä nyt ollaan, mutta lämmittäähän se mieltä kun lapsi ihan yhtäkkiä saattaa ottaa ja kaivautua kainaloon koska on vain niin kovin mahdottoman onnellinen.

Tietysti niitä kaivautumishetkiäkin pitäisi miettiä tarkemmin, ehkä uskontotunnilla kesken open puheen ei ole se oikea hetki, mutta rehellisyyden nimissä ja tämän lapsen ollessa kyseessä emme kukaan näe tarpeelliseksi lähteä ainakaan vielä tässä kohtaa ohjaamaan lasta harkintaan näiden hetkien ajoittamisessa.

Olin täynnä virtaa vielä siinä kohtaa kun tein lähtöä työmaalta kotiin mutta hemmetti soikoon, samantien kun asetin ahterini auton penkkiin alkoi haukotuttaa ja tuntui että kaikki virta katosi puff-vaan taivaan tuuliin. Ajelin kotiin rauhallisin mielin sillä poikanen 18vee oli viestittänyt muutamaan kertaan iltapäivästä.

Yhdessä viestissä tuo kertoi ruokkineensa speden kotva sitten ja toisessa speden lukeneen lukuläksyn prinsessalle. Hienosti oli homma hoidettu kotosalla sillä aikaa, ainoat toimenpiteet joita itselleni jäi oli tiskien laittelu koneeseen ruokailun jäljiltä ja keittiön pöydän siivous. Niin ja speden ulkovaatteiden keräily.

Kahvitkin oli keitelty valmiiksi odottamaan joten kyllä minun kelpasi. Päätä siinä hieman juhmi mutta kas, seiskan kanttiin hoksasin että hemmetti soikoon, onko tuo nyt ihmekään kun eihän sitä ollut tullut laitettua oikein mitään suuhunsa päivän aikana.

Ruokkiksella banaani ja juotava jogurtti, iltapäivästä pieni sämpylän puolikas tomaattisiivulla ja siinä se. Lohtahan minä sitten taas kaivelin kaapin kätköistä, niin ja salaattia touhasin lautaselleni ja ai että se oli hyvää. Rippijuhlien tarjoilut alkaa nyt olla todellakin syötynä, kaurakeksejä ja ullan torttua on enää tähteellä.

Eilinen päivä meni kotijoukkojen osalta hieman suunnitellusta poiketen sillä kas, prinsessa oli aivan tukossa ja jumissa kun heräsi aamusta. Kurkku ja kitalaki oli niin kipeät, ettei tämä tahtonut pystyä hengittämään ja nenä oli aivan jumissa, samoin hengitystiet. Ei kiva alkuunkaan.

Jätin prinsessan ihan suosilla kotiin päiväksi, soittelin aamusta lääkärille aikaa ja jes, meillä on oma lääkäri jälleen vaihtunut. Se naikkonen, joka aikanaan minut kurmuutti poikaseen nyt jo 20vee liittyen, ei ole enää ollenkaan lekurina alueellamme.

Niin, kyseinen tättärähän soitti minulle kiukkuisen puhelun kun poikanen oli 16vee ja kertoi kuinka edesvastuutonta onkaan lähettää lapsi yksin lääkäriin. Itse olin jokseenkin hoo-moilasena linjan toisessa päässä sillä täh, koska se lääkäriin on mennyt.

Poikanen, joka on aina ollut kovin itsenäinen näissäkin touhuissa, oli hipsinyt kesken amispäivän terkkariin koska oli telonut itsensä. Ei tuo ollut sitten viitsinyt ilmoitella mitään, minähän taisin olla tuolloin työkokeilussa itse, vaan oli fiksusti tuuminut että eipä tähän hommaan äitiä tarvita (kuten ei kyllä tarvittukaan).

Tämäpä ei sitten lekurille sopinutkaan, ehei, kyllä 16-vuotiaan kanssa kuuluu äidin sinne lääkäriin mennä. Joopa joo, milläs menet kun et tiedä lapsen edes olevan siellä. Hieman siinä alkoi siis suhteemme kyseisen lekurin kanssa huonoissa merkeissä ja samanlaisissa se jatkui kun keuhkiksen sain.

Tuohan määräsi lääkkeeksi lämpöä ja lepoa kun vastaanotolla kävin. Lihasrevähdys rintakehässä jatkuvan yskimisen seurauksena, sehän se tuon diagnoosi oli. Hieman se koko vastaanotto perustui silloin siihen, että lekuri tuntui olevan jokseenkin varma siitä että kävin siellä vain ja ainoastaan koska olin laiska ja työhaluton.

Miten tuo sitten sattuikin vielä ovessa mennessäni hoksaamaan ja kysyi, kauanko se yskä nyt olikaan jatkunut. Että jos sitten kuitenkin kävisit röntgenissä ja labrassa, josko siellä onkin ihan luu murtunut yskimisen johdosta ja verikokeet nyt voi aina ottaa ihan varoiksi että tietää ettei tulehdusarvot ole noussut.

Kävin ja kotiuduin lihasrevähdystä hoitamaan ja kas, ei siinä kauaa mennyt kun ensiavusta soitettiin perään ja käskettiin tulemaan suht pikaisesti takaisin sekä hoitamaan kotona asiat siihen malliin etten välttämättä ihan hetkeen takaisin kotiin ennätä, keuhkokuumehan siellä ja tulehdusarvotkin varsin hyvillä kantimilla.

Ihan emme siis samalla kartalla kyseisen lääkärin kanssa olleet tuolloin emmekä jatkossakaan, junnua taisin jossain kohtaa tuolla vielä käyttää ja silloinkin palvelu oli jokseenkin ”mitäs tänne turhaan tulitte”-tyyppistä. Itse olen onneksi nykyään vallan työterveyden asiakas, tenavia olenkin sitten käyttänyt yksityisellä sillä oikeasti.

Joku äly tässä touhussa pitäisi olla. Prinsessan rippijuhlat nyt tosin syöksi lompakon siihen pisteeseen että nyt en ihan raaskinut varailla aikaa yksityiselle vaan tuumin, että eiköhän sen kurkun nyt osaa katsoa ihan se terkkarinkin lekuri, mitään ihmeellistä kun en siellä uskonut olevan.

Mutta hiphei ja hurraa, lääkäri olikin vaihtunut ja voi kuulkaa. Nyt on prinsessan lääkkeitäkin sitten vaihdettu ihan tosissaan. Allegiapillerit vaihtui toisiksi, samoin silmätipat, nenäsuihke pysyi samana. Näillä nyt kokeillaan ja jos nämä ei tuo apua niin lekuri oli ollut sitä mieltä, että ihan ehdottomasti siedätyshoito päälle.

Niinpä niin, eihän tästä näin mitään tule, sen olemme todenneet jo kerran jos eräänkin. Viime kesän jälkeenhän prinsessa oli valkoinen kuin lakana kaikkiin muihin ihmisiin verrattuna, hän kun ei vain voinut olla yhtään ulkona koska silmät turposi liki samantien palloiksi ja hengitystiet meni aivan jumiin.

Ihokin tuolla kiusasi tuolloin reippaasti, järvivesi aiheutti samantien kutisevan ihottuman ja silmät muurautui umpeen. Aika hemmetin ikävää joutua viettämään kesä omassa huoneessa, väitän mä. Nytkin on ollut puhetta siitä josko prinsessa lähtisi isoskoulutukseen mutta niin.

Neiti itse totesi allergiaoireiden pamahdettua taas ihan kunnolla päälle että ei hän taida viitsiä. Millä hän muka kesällä pystyisi missään leirikeskuksessa olemaan kun ei tahdo pystyä olemaan edes omassa pihassa kotvaa. Ankean rajoittavaa on tämä.

No, toivon että nämä kyseiset tropit toisi jotain apua, jos ei niin se siedätyshoito. Johan sitä yksityiseltä puoleltakin ehdotettiin mutta tuolloin päätimme vielä kokeilla vahvemmalla lääkityksellä, joka tosin ei ole toiminut sekään kunnolla, sillä kustannukset olisi ollut ihan järjettömät.

Oletan, että julkisella puolella hinta olisi siedettävämpi, tiedä sitten onko näin. Toisaalta, jos ei tässä ala prinsessan olo helpottaa niin loppupeleissä olen valmis sitten kaivamaan viimeisetkin säästöt kiven alta jos niikseen on että tytön olo saataisiin ihmismoiseksi.

Vaan jaa, kappas. Kellohan on kohta puoli kuusi. Oletan, että ukko kömpii pystyyn näillä näppäimin, tuollahan on nyt aamusta lähtö sinne työreissuun ja luulenpa, että moinen lähtö aiheuttaa erinäisen määrän puleeraustarvetta tämän habitukseen.

Josko siis itsekin kävisi sitaisemassa hiukset aisoihin ennen kuin ukko valtaa alaa. Se on siis moro ja have fun!

Keskiviikkoaamua

Aikaista sellaista, kellohan näyttää vasta varttia vaille viittä. Ilmeisesti univelat on nyt kuitattu koska havahduin hereille puoli viideltä eikä uni tahtonut tulla enää millään. No, samapa tuo, ennätän ennen töihin lähtöä tyhjentää tiskikoneen ja hieman tsekkailla että kaikki on suunnilleen kuosissa.

Työmaalta paluun kun teen tänään vasta lähempänä puoli kuutta ehtoolla joten syytä onkin touhuta nyt aamusta. Onneksi eväspuoli tenaville on valmiina jääkaapissa, touhusin sen mukaisesti sapuskaa eilen töiden perään että riittää tällekin päivälle.

Eilinen työpäivä oli varsin jees, ei valittamista. Tenavan kanssa olimme ekan tunnin toisessa luokassa integraatiossa, nythän siinä onkin ollut pitkä tauko välissä ja toisin kuin aiemmilla kerroilla niin tällä kertaa integrointi ei potkaissut takaisin sekoilun täyteisinä loppupäivän tunteina.

Ehei, tenava tarttui toimeen hetkessä kun seuraava tunti alkoi ja hoiteli koulutyöt luokassa suit sait sukkelaan tuosta vain. Ainoastaan vikalla tunnilla tuolle iski joku ihme flash back käytökseen, nythän olen ennättänyt jo kerran jos eräänkin ihmetellä kuinka kaikki kiukkuaminen on kadonnut johonkin.

Vikalla tunnilla se kuukauden-parin takainen tenava palasi hetkeksi. Siis hetkeksi, todellakin vain hetkeksi eli hohoo, kehitystä tällä saralla on tapahtunut paljon. Lukukirja lensi lattialle, aikoipa tuo repiä saamansa monisteenkin mutta repimättä jäi kun totesin että mahtaako kannattaa.

Kun ei se nyt ketään hyödytä ja vähiten tenavaa itseään se repiminen. Siinä kohtaa alkoi vanha tuttu hokeminen ”en tee”. Yllättävän vähän aikaa sitä kesti, ei varmaan paria minuuttia kauempaa sillä jatkototeamukseni että ”no, oma on päätöksesi vaikkakin huono sellainen ja sitten teet sen läksyparkissa päivän päätteeksi” sai mielen muuttumaan.

Monisteen tekemiseen ei sitten mennytkään kuin hetki. Eka kohta siitä tuli hitaammin koska tuolloin tenava oli vielä kenkutuksen vallassa mutta sen kirjattuaan alkoikin kynä viuhua ja lukeminen sujui tuosta vaan. Eli niin. Hyvin on vanhoista toimintakaavoista päästy eteenpäin, kyllä se niin on.

Läksyparkissa oli muutama lapsonen ja voi jösses sentäs. Kyllähän minun kumini sitten viuhui sielläkin vaikka se ei ohjattua läksyjen tekemistä olekaan eikä ohjaajan tarvitse tarkistaa lasten läksyjä. En vain simppelisti voinut jättää huomiotta yhden lapsosen englanniksi kirjoittamia järjestyslukuja.

Ainoa mikä niistä oli oikein kirjoitettu oli the first. Muut oli ihan mitä sattui, täyttä siansaksaa. Tehtävässä oli pitänyt kirjoittaa sekoitettu kirjainjärjestys oikeaan muotoonsa ja pah ja pöh, lapsi oli sekoittanut kirjaimet vain uudemman kerran ja vielä omituisempiin järjestyksiin.

Nopeastihan tuo saatiin kuntoon, samoin kuin kysymyslauseiden sanajärjestykset mutta pakko se on todeta että selvästikään kyseisellä lapsosella ei ole pienintäkään hajua sen enempää enkusta kuin läksyjen tekotavastakaan, kaikki tehtävät kun olisi saanut helposti tehtyä oikein kun olisi katsonut samalla kirjan vinkkikuplia.

Kotvan ennätin vielä touhuta muita hommia ennen kotiin lähtöä ja kotona ryhdyinkin sitten ruoanlaittoon. Siinä samalla pidin junnulle tulenpalavan puhuttelun siitä miten koulussa käyttäydytään muita kohtaan. Tämä kun oli ilmeisesti kiukutellut sekä kässyjen opelle että ohjaajalle.

Ihan normikuvioilla jatkettiin päivää kotona, sapuskaa tenaville, evästä itselle, kotva tallennetta, spede luki pätkän kirjaa minulle ja prinsessan kanssa höpöteltiin niitä näitä. Siivoilin köökkiä, järkkäilin sieltä täältä ja touhusin jalkakylvyn itselleni. Ei siis uutta taivaan alla.

Maate painatin piirun ennen kymppiä ja niin vain jäi jälleen näkemättä ohjelma jonka olin ajatellut katsella makkarin puolella. No, tulipa nukuttua ja hyvin! Josko tämä virta riittäisi sitten tälle päivälle, keskiviikkohan on työmaalla se oman touhuni osalta hektisin päivä jolloin ennättää aina omasta luokasta puukässyihin ja läksyparkkiinkin.

Siihen päälle vielä loppupäivän henkilökunnan omat touhut niin huhhahhei, on syytäkin olla virtaa. No, ihan mielelläni minä itse asiassa teen pitkän päivän tähän kohtaan, saanpa tunteja plakkariin ja niitä voin sitten käyttää sopivissa kohdissa pois.

Rippijuhlien eväsosasto alkaa olla kokolailla syötynä, tähteellä ei ole enää kuin nokonen kalaa ja makaronisalaattia. Loput kakut meni eilen ehtoosta minun ja tenavien suihin niin että pätkähti, salaatinkin kiskaisin siinä iltapalalla omiin napoihini ja kinkkupiirakkaa ei ole enää kuin pakkasessa. Hyvä niin!

Siskonihan ei sitten loppupeleissä tullut sinne juhliin, laitteli aamusta viestiä ettei saa mitenkään sumplittua aikataulujaan niin että tulo onnistuu. Joo-o. Jotenkin hölmöksi ja lapselliseksi koen moisen touhun, ei sille mitään voi. Olisihan tuo halutessaan ennättänyt käydä joko ennen työmaalle siirtymäänsä pikaisesti onnittelemassa tai sitten iltasella sieltä palatessaan.

Tässä nyt kuitenkin asutaan samalla kylällä ja ei se käyminen olisi tarvinnut kuin pienen koukkauksen jompaan kumpaan suuntaan ajelemisessa mutta ei niin ei. Se on se oma napa kun on tärkein, minkä sille tekee.

Arvomaailmojen ero tuntuu olevan aika iso, oman lapsen synttärit oli selvästi ihan maailman tärkein tapahtuma, miksi sitä muuten olisi loukkaannuttu siitä ettei 12vee lähtenyt niille mukaan, mutta prinsessan ripille pääsy nyt on ihan turhaa kauraa.

Jos olisin viitsinyt olla ilkeä olisin vastannut siskon viestiin että kai tämä tietää, että käytöksen kultaisen kirjan mukaan lahja pitäisi silti toimittaa lapselle vaikka itse estyykin tulemasta, mutta en sitten viitsinyt. Eipä ne lahjat ripille pääsyssä tärkein juttu ollut vaan huomioiminen.

Iso päivä prinsessalle, neiti suorastaan hehkui ylpeyttä, iloa ja onnea. Sitä hehkua riitti ihan koko päivälle, vielä papin ja isostenkin käydessä neiti oli kuin sadan watin hehkulamppu heidän keskellään laulamassa. Illallahan neiti sitten pyörähtikin sitten vielä isosten kyydillä yhdellä rippileirikaverillaan vaihtamassa juhlakuulumisia joten päivä oli todellakin suuren suuri neidille itselleen.

Jotenkin todella surullista että aikuinen ihminen ulottaa kiukkunsa minua, toista aikuista ihmistä, kohtaan myös lapseen. Meillä nyt ei prinsessa edes taida tietää että siskon kanssa on sukset ristissä. Tai tietää ja tietää, varmasti tuo on huomannut asian mutta eipä tuolle ole kerrottu asiasta yhtään mitään eikä tuo ole kysellyt.

Toisaalta, niinhän tuo ulotti sen kiukun junnuunkin toteamalla että ei tuo taida sitten ollakaan hänen poikansa kaveri kun ei kerran edes synttäreille tullut. Iskä aina sanoi äidille kun minä sähläsin ja äiti repi peliverkkareitaan että ei taida vanha lehmä muistaa vasikkana oloaan.

Jotenkin tässä kohtaa on tullut sellainen olo, että sisko ei taida muistaa enää millaista se elämä ja ajatusmaailma oli penskana. Minä kyllä muistan, silloinhan ollaan täydellisen särkymättömiä, keskitytty täysin kaikkeen mikä itselle on tärkeää eikä ajatella tuon taivaallistakaan sitä että huomennakin on uusi päivä jolloin voi tehdä niitä juttuja.

Ehei, silloin elämä on tässä ja nyt, tämä hetki on SE hetki kun pitää sitä, tätä ja tuota sen mukaan mistä on innostunut. Kuvitellaan, että mikään ei voi osua minuun ja hoetaan nonstoppina milloin mistäkin varoitteleville aikuisille että ”ei mulle mitään tapahdu”.

Niin se siskokin eli penskana, ihan kuten taitaa elää kaikki tämän maailman penskat mutta eipä tuo tässä kohtaa vaikuta. Maailmassa kaikki menee hyvin ja hienosti ja elämä on ihanaa kunhan kaikki toimii kuten hän tahtoo. Niin ihmiset, tavarat kuin suurempikin yhtälö noin yleensä ottaen.

No, tämä tästä. Meitä on kovin moneen junaan, osa jää jopa laiturille, ja siskon ja minun raiteet vie nyt vääjäämättä eri suuntiin enkä tiedä tuleeko ne koskaan enää kohtaamaan. Ehkä minä voin viimeinkin ajatella sitä mitä minä haluan. Siis minä, ihan itse.

Vaan jaa. Josko tästä vähitellen ryhtyisi tutkailemaan habitustaan ja niin, tyhjentämään tiskikonetta. Ukko lupaili kyllä laitella jotain sapuskaa iltapäiväksi ja saa laittaakin jos vain joutaa ja keksii mitä tekee sillä olisihan se kiva jos ei huomennakaan tarvitsisi sen kummemmin keittiössä heilua.

Huomenaamullahan ukko lähteekin sitten työreissuun ja palaa sieltä vasta perjantaina iltapäivästä joten tämä viikko menee kyllä täysin toisen naamaa näkemättä. Aamuisin tuo on herännyt juuri samoihin aikoihin kun olen itse lähtenyt ovista ja minä taas olen ollut jo unessa kun tämä on kotiutunut töistään.

Se on siis moro ja have fun!

Huomenta päivää

Tai no, ei tämä nyt vielä mikään päivä ole mutta aamu, sitä tämä toki on. Nukuinkin sitten todella sikeästi yön, heräsin vasta kellon soittoon. Himppanen väsymystä ehkä ilmassa, eilisen päivän olin kuin pystyyn kuollut eikä moinen tuntuma tahtonut mennä niin millään ohi.

Työpäivä oli varsin jees, ei valittamista. Ohjattava nyt oli jokseenkin normaalia levottomampi, mikä lie tuota vaivasi, mutta kumman hyvin silti sai tehtyä kaikki hommat mitä pitikin eikä pienintäkään kiukkuilua saati rähjäämistä ollut nähtävissä. Hyvä niin.

Työmaalta kotiin ajeltuani soitin junnulle aikaa parturiin, nyt kun kävi niin että todnäk löysin viimeinkin parturin jolle mielelläni niitä aikoja tilaan sillä kas, ajan saa todella nopeasti. Viideltä junnu istuikin sitten jo puleerattavana ja jopa tuosta tuli komia nuorimies.

Se hemmetin tauti jota me onnistuimme prinsessan kanssa välttämään viime viikon on nyt iskemässä kyntensä meihin. Prinsessa oli tullut eilen kesken päivän kotiin, aivan järjetön räkis ja tukkoinen olo, itse olen aivastellut ja pärskinyt sydämeni kyllyydestä. Voi rähmä!

Iltasella en touhunnutkaan sitten enää oikein mitään. Söin, söin ja vielä syömästä päästyänikin söin. Eks-appiukon lohi on vaan niin taivaallista että sitä on pakko syödä tasaisin väliajoin silloin kun sitä on. Tänään pitänee heitellä loput lohet pakkaseen kunhan nyt olen ensin syönyt työpäivän jälkeen.

Luotsin kanssa siinä höpöttelin illalla facessa, tsekkailin näet työsopparini läpi ja se paljon puhuttu ketjutushan minut sai niin tekemään. Tosin ketjutukseen liittyvää määräystä ei ole enää olemassa mutta pääosin se silti vaikuttaa vakinaistamisiin.

Samalla perusteellahan nuo sopparit on tehty, kaikki kolme. Oletusarvoisesti tämä uusinkin tullaan tekemään samoin perustein eli se on jo neljäs. Käsittääkseni tilanne on kaupungin osalta tällä hetkellä se, että ohjaajia joudutaan lisäämään jatkuvalla tahdilla joten vakinaistamisiinkin saattaa jossain kohtaa tulla painetta.

No, aika näyttänee mitä tapahtuu. Töitä tässä nyt kuitenkin tuntuu riittävän ja sehän se on pääasia. Toisaalta, määräaikaisuudessakin on puolensa, kesälomat on takuuvarmasti pitkät kun olet työttömänä työnhakijana. Vakkarina joutuisikin miettimään onko varaa ottaa palkatonta useampi viikko kesällä.

Yön aikana on muuten ilmestynyt iso ruusupuska keittiön pöydälle. Veikkaanpa, että se on kulkeutunut yläkerrasta tänne, prinsessa kun on tosiaan ihan tukossa ja todnäk on hoksannut itse että kukat ei välttämättä paranna olotilaa vaan päinvastoin.

Rippijuhlien jälkimaininkeja kiskottiin vielä eilen illalla kakun muodossa, naapurin poikanenkin makusteli napa rutisten kakkua, saman taisi tehdä kaikki muutkin huushollin asukit. Nyt kakkua ei olekaan enää jäljellä kuin pieni noko jonka toivon olevan tallella kun työmaalta palailen.

Otin muuten vielä eilenkin vastaan puheluita juhliin liittyen. Ne on olleet ilmeisen onnistuneet sillä niin otettuja vieraan, tai ainakin osa heistä, on ollut. Kun ei vaan olisi malttanut edes lähteä kotiin ja ihan ihmeissään sitä oli kun kelloa autossa katsoi että mitä hittoa, miten siellä näin kauan tuli oltua.

Siitähän sen tietää että kekkerit on onnistuneet kun ei vieraat tahdo malttaa lähteä kotiin. Onneksi, silti, näitä kekkereitä ei ole luvassa uudelleen pariin vuoteen sillä kyllä ne vaan aina veronsa vie, jotenkin tässä on edelleen ihan puolikuollut olotila.

Hauskinta lienee kuitenkin se, että kun havahduin herätysääneen ajattelin ekana että mitä hittoa, miten ihmeessä olen laittanut sen soimaan lauantaiaamuksi?! Hetki meni kelatessa että ei, ei nyt ole lauantai vaan TIISTAI. Niinpä niin, jotenkin tuntuu ettei viikonloppua edes ollut tuossa välissä.

Vaan jaa kuulkaa. Luulenpa, että se olisi vähitellen aika sihtailla omaa habitustaan. Se on siis moro ja have fun!

Ohi on

Johan helpottaa, sano. Juhlat on juhlittu, huusholli saatu keittiön osalta kokolailla normaaliin kuosiin ja muutenkin tässä on selvää tasaantumista tapahtumassa.

Prinsessa oli varsin vauhdikas kirkossa, etten sanoisi. Se on kyllä kumma juttu kuinka paljon prinsessa on vähässä ajassa muuttunut käytökseltään ja toimiltaan. Kun vielä syksyllä neiti oli herkästi syrjäänvetäytyvä ja monesti jopa yksinäinen niin niistä ei ole kyllä enää jälkeäkään nähtävissä.

Niinhän tuo oli kuin kala vedessä kirkossa oman ripariporukkansa seurassa. Naurattamaan suorastaan laittoi se ilo, rempseys ja vauhdikkuus mikä neidistä paistoi kilometrejen päähän, oli siinä isosillakin muutaman kerran sanottavansa siellä kirkossa ollessa.

Neidin riparilehdessä neitiä olikin sitten kuvattu sanoin ”on energinen ja värikäs persoona, sekä kaunis, mutta myös aika peto”. Sitä tuo tuntui kirkossakin olevan. Ennätin jo epäillä että näinkö tuo meinasi oksentaa ehtoollisviinistä vai pyörtyäkö tuo aikoi kun ehtoollismaljaa pois laittaessaan näytti siltä että sukeltaa alttarikaiteen taakse.

Ei sentään, toisin kuin muilla polvistuneilla oli neidillä ollut kuulemma maljan laskupaikka kateissa. Just. Ja sen takia piti sitten pilkkiä persuus pystyssä pää edellä siellä kaiteen takana? En voi käsittää. Taisi olla ihan hölmöilyä moinen ja veikkaanpa, että kirvoitti hymyn jos eräänkin.

Samaan tapaanhan tuo on kuin kala vedessä koulussa tätä nykyä. Kavereita on enemmän kuin ennättää laskea, meno on jutuista päätellen jokseenkin levotonta ja naurun täyteistä joten niin. Ei tuo ainakaan syrjäänvetäytyvä saati yksinäinen enää ole.

Juhlat meni vallan mukavasti ja hauskaa oli. Tarjottavat upposi väkeen kuin kuuma veitsi voihin mutta kas. Joku oli ihan hieman ylivarautunut tarjoilujen osalta. Patonkeja oli juuri passeli määrä (8), mutta salaatteja olikin sitten tuplasti sen mitä meni. Samoin kaloja. Niin ja kakkuja.

Toisaalta, eipä tuo haittaa. Saammepa nautiskella herkuista omalla väellä vielä päivän jos toisenkin. Erittäin mielenkiintoista muuten, etten sanoisi, on se että nyt kun juhlat on juhlittu niin tähän aamuun heräsinkin sitten räkäisenä, kurkku kaktuksella täytettynä ja pää kipeänä.

Buranaahan on tullut napsittua parina aamuna pääkivun takia mutta muuten olo on ollut varsin normaali. No, tänä aamuna ei ole, tosin suurin epänormaalin olotilan tekijä taitaa olla aikamoinen väsymys joka on selvästikin iskenyt päälle näin jälkijunassa.

Toivoa sopii, ettei tänään työmaalla ole mitään ihme sählinkihärdellejä, olisi enemmän kuin toivottavaa että päivä sujuisi mukavan jouhevasti ja pehmeästi. Nähtäväksi tosin jää tämä, väitän mä.

Vaan jaa, taidan nyt ryhtyä laittelemaan habitustani työmaakuosiin. Sen jälkeen voisikin tyhjentää tiskikoneen, pakata loput anopin astiat ja kenties ihan vaan istua ja olla jonnii aikaa. Se on siis moro ja have fun!

 

Pyhäpäivää

Ja silleen. Täällä alkas olla hommat aika hyvin mallillaan. Kai. Tämän aamupäivän ohjelmistossa on tarkalleen ottaen salaatin teko, keittiön raivaus (kaikki työtasot kun pitää saada tyhjiksi tarjoiluille) ja pyörähdys kukkakaupalla ja ukon siskolla.

Jaa niin. Vessan pesu ja kevyt kurvailu imurilla mahtuu myös aamutoimiin mutta ne nyt ei kummoisia aikoja vie. Jotenkin on kokoajan sellainen olo että jotain tärkeää ja tähdellistä on unohtunut mutta mutta… Ei kai. Siis kai. Todennäköisesti, jos näin on, se pamahtaa mieleen siinä kohtaa kun ei enää ennätä.

Eilinen päivä meni sitten todellakin juosten ja ravaten. Aamusta touhusin hyydykekakut valmiiksi, niistä suoriuduttuani tusasin valkosipulilevitteen patonkeja varten ja ukko pilkkoi makaronisalaatin aineksia keittämieni makaronien sekaan kaattiskeikalta palattuaan.

Moisista toimista suoriuduttuani otin ja komenteerasin speden autoon ja pyörähdimme tämän kanssa ostoksilla. Spede-polohan on reisi-peppuongelmainen lapsi, ts prinsessan syndrooma on iskenyt tällekin. Olkoon housut kuinka passelit tahansa vatsan kohdalta ja pituuden puolesta niin lähes varmaa on, ettei ne mahdu reisistä ylös.

Jos ne ylös saakin kiskottua niin varmaa on sekin, että peppu rusentuu ja kikkeli menee solmuun (näin siis speden sanoin) joten tenavahan kulkee lähes sataprosenttisesti vain ja ainoastaan collegehousuissa. Jotenkin ei kauheasti napannut ajatus collegehousuista huomista ajatellen mutta aloin olla jo tyytynyt kohtalooni siinä kun kaupoille ajeltiin.

Mieleeni juolahti siinä ajellessa että hittolainen, tällä kylällähän on ihan lastenvaateliikekin! Tottahan siellä on ammattitaitoisia myyjiä jotka osaa katsoa tenavaa ja todeta joko a. juu ei ole hänelle käypää mallia tai b. no mutta, tuollahan meillä taitaa olla juuri sopivalla mitoituksella olevia.

No, tämän kylän lastenvaateliikkeen neiti tuntui olevan hieman hmmmm… No, varsin mukava, ei siinä mitään, ja pituudenkin puolesta osui hienosti oikeaan mutta jotenkin vaikutti siltä että tämä sivuutti äidin toteamuksen siitä että lapsella tuppaa reisi-peräosasto olemaan turhan messevä normimitoituksen housuihin.

Siis oikeasti. Kokeilimme yksiä housuja liikkeessä. Siis yksiä. Neidin tarjottua ensin useampiakin sieltä rekeiltä, sellaisia joista näki heti paljaalla silmälläkin ettei speden takamusosastoa niihin sullota sen enempää kuin reisiäkään. Ne kokeillutkin epäilytti kovasti itseäni sillä niin.

Niissä oli kovin matalan näköinen vyötärö. Mahtoikohan myyjä ajatella että kun vyötärö on riittävän lyhyt niin maha niihin mahtuu, voi olla, mutta mahahan ei ole se ongelma mahtumisessa ollut kertaakaan vaan tosiaan ne koivet. Saatiin ne housut toki ylös asti kun riittävästi remmottiin.

Mutta siinä se sitten olikin. Olkoon vaikka muotia minun puolestani mutta oikeasti, ekaluokkalaiselta ei todellakaan tarvitse näkyä boksereiden housujen kauluksen yläpuolella kun ei niiden tarvitse näkyä isommiltakaan lapsilta. Juu ei kiitos ja näkemiin, emmeköhän me siirry toiseen liikkeeseen tutkailemaan tilannetta.

Minusta on ihan oikeasti tässä vuosien varrella sukeutunut ihan Kappahl-fani johtuen siitä että liki kaikki parhaat löytöni olen tehnyt kyseisen kaupan rekeistä ja telineistä. Lisäksi henkilökunta tuntuu aika hyvin olevan kartalla mitä haen kunhan vain suuni avaan.

Junnullehan sieltä löytyi kertakaikkisen mainiot ”farkut”, ne on oikeasti collegekangasta mutta näyttää ihan farkuilta ja todellakin sopii kuin hansikas hieman tymäkämmällekin lapsoselle päälle. Miten ollakaan että siellä rekissä oli spedenkin kokoa ja kas, niin vain saatiin lapselle todella hyvät housut.

Spede kun suorastaan hihkui ne jalkaan saatuaan siitä kuinka ihanat ne on jalassa. Varmasti helpottava tunne kun reisiä ja perää on rusenneltu urakalla housuihin jos toisiinkin ostosreissujen aikana ja kerrankin osuu juuri oikeat kokeiluun.

Pakkohan ne oli ostaa mutta harmikseni spede ei tahtonut niihin henkseleitä kuten veljellään on. Höh. No, komiat ne silti on, ilman niitä henkseleitäkin. Muilta osin tämän päivän vaatekuviot olikin kunnossa, tosin siinä tokmannilla riekkuessa tuli mieleen että hittolainen, eihän tenavalla ole kuin kumpparit, kuomat tai crocksit jalkaan.

Sovittelimme siis kenkiäkin siinä samalla kertaa ja kas, sieltähän löytyi täydellisen passelit kengätkin lapselle. Koko tosin on nyt hieman hmmmm sillä telineessä oli tarkalleen yksi 33 ja yksi 32 ja niitä 32 koon kenkiä olisi toivottu ihan kaksin kappalein kun niitä jalkojakin on kaksi…

Päädyimme ostamaan erikoon parin, myyjänkään etsinnät samankokoisista kun ei tuottanut tulosta. Toisaalta, eipä tuo haitannut sillä kokoeroa ei paljaalla silmällä edes huomaa jollei aseta kenkiä pohjat vastakkain ja hyvinpä ne tuntui spedelle sopivan erikokoisinakin. Silti. Älytöntä.

Kotiin ehdittyäni touhusin imurointipuuhien kanssa ja kas, nakitin prinsessan ja paikalle ilmestyneen tyttären pesemään lattiat ja kuuraamaan sohvan ja nojatuolit sillä aikaa kun itse lähdin ukon kanssa vielä lähikylän markettihelvettiin etsimään passelia pöytäliinaa ja kevätesikkoa olkkarin pöydälle.

Samalla reissulla nappasimme anopilta kahviastiaston ja ennätimmepä siinä hörpätä kahvitkin. Kotiuduttuamme otin ja leipaisin vielä pari peltiä Ullan torttua jonka jälkeen prinsessa ja tytär valtasi keittiön ja ryhtyivät vuorostaan leivontapuuhiin, prinsessa kun tahtoi tehdä kauralastuja pikkuleiviksi.

Voin kertoa että illalla olin jokseenkin puhki, poikki, katki ja kuollut. Päätäkin kivisti, sitä nyt tosin kivisti jo aamulla jolloin hoitelin sen pois buranalla. Itse asiassa, sitä kivistää nytkin ja elän toivossa että kivistys johtuu vain ja ainoastaan tästä stressistä kekkereiden suhteen.

Junnu lähti mummulle yökylään vielä iltasella, jes, ja tämä torppa rauhoittui yöunille jo kympiltä. Tänä aamuna havahduin hereille ekan kerran jo piirun neljän jälkeen, sitkottelin tosin sängyssä viiteen. Vaan jaa. Nyt on tiskikone jo päällä ja luulenpa, että siirryn vähitellen touhujen pariin.

Se on siis moro ja have fun, sano!