Ja taas perjantaissa

Eilinen työpäivä oli onneksi kertakaikkisen nopea ja rauhallinen. Kumpaakinhan voi olla yhtä aikaa eikä se ole edes mikään ongelma. Ohjattava oli kuin ihmisen mieli ekat tunnit, teki hommia ihan apinan raivolla (!) ja matikan koekin saatiin loppuun tuosta vain suitsait sukkelaan. Ou jes!

Liekö se sisävälkkä yhdistettynä siihen todella reippaaseen hommien tekemiseen sitten saanut tenavan latautumaan niin täyteen että jösses iivari että tämä oli levoton ja hömelö kun lähdimme saliliikuntaan. Oman osansa varmasti teki sekin, että salissa ei ole oltu aikoihin, ainahan kaikki ”uusi” sotkee tenavan kotvaksi ja voi huoks.

Ei siinä, ihan ”hyvin” hän osallistui kaikkeen salissa, ihan hyvin saatiin oltua tunnit salissa mutta erinäisiä palopuheita se vaati. Se ”vanha” ohjattavakin siellä vilahti välillä, muistanpa niin tarkkaan ajan jolloin tenava kirmasi pakosalle kun koetin häntä lähestyä salissa ollessa. Onneksi se oli vain vilahdus ja pienen matkan kirmattuaan tenava pysähtyi odottamaan että ennätän luokse.

Yksi palopuhe puolapuilla, yksi maalin takana (kielletty paikka) ja yksi pukkarissa. Uhkailua ja kiristystä, sitähän ne palopuheet aina pitkälti on tenavan kanssa, tosin lisättynä järkipuheella mutta se vaatii taas sen oman hetkensä jolloin tenava rauhoittuu kunnolla aloilleen, katsoo silmiin ja vastaa kysymyksiin.

Se järkipuhe suoritettiin vasta kolmannella kerralla jolloin tenava oli pukkarissa juomassa, salin puolella yli kahdenkymmenen lapsen kirmatessa ympärillä kun se ei toimi. Salissa käytössä oli vain ja ainoastaan ”lähdetään luokkaan laskemaan kertolaskuja jos ei nyt…” ja ”se on sitten kynähommia omassa luokassa jos…”

Järkipuheen kuunteluun ja kommentointiin nappasin tenavan istumaan tämän juotua. Ensin kerroin kuinka vaarallista se päätön juokseminen salissa on, kas kun tenavahan kirmaili katsomatta yhtään mihin juoksi, ja lisäsin perään kysymyksen siitä, mitä tenava luulee että voi tapahtua jos ei yhtään katso eteensä. Hetken tuo virnuili, vakavoitui sitten ja katsoi syvälle silmiin samalla kun vastasi.

Lopputunti menikin sitten paljon rauhallisemmin sen kirmailun osalta, ei lapsi tyhmä ole eikä todellakaan halua tarkoituksella ketään satuttaa, mutta aina ei käy mielessä ellei sitä mieleen teroiteta. Ihan sama kuin se isomman pojan niskaan hyppääminen. Anteeksipyynnöltä palatessa otin ja juttelin tenavan kanssa siitä mitä voi tapahtua kun hyppää toisen niskaan ilman että toinen edes tietää että sinne ollaan hyppäämässä.

Koska tenavan kanssa toimii aina parhaiten jos on antaa esimerkki siitä mitä voi tapahtua niin kerroin, hieman muutettua totuutta tosin, tutustani jonka selkään oli hypätty ja tämä oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Tosiasiassa häntä tönättiin veljesten välisessä sanaharkkatilanteessa baari-illan perään ja hän kaatui sen takia, mutta kuitenkin.

Tenava seisoi tuolloin hiljaa ja mietti kuulemaansa kun kerroin kuinka kaveri on istunut siitä asti pyörätuolissa ja tulee istumaan siinä koko loppuelämänsä sillä pään osuminen maahan voi aina olla vaarallista ja joskus jopa hengenvaarallista. Toivonpa tosiaan, että tenavan mieleen jäi siemen itämään tämän suhteen, sillä siihenhän meidän suhteemme pitkälti perustuu hänen kanssaan.

Minä istutan siemeniä kun on kysymys näistä sosiaalisista suhteista ja siitä, miten toimia muiden kanssa ja hyvällä onnella niistä kasvaa isoja vahvoja taimia ja ajan kanssa ne kantaa hedelmääkin. Niitä hedelmiähän on nyt jo poimittu kun tenava on ollut likipitäen koko syksyn ulkovälkillä aivan kuten muutkin lapset.

Oman porukan lähdettyä siirryin vielä läksyparkkiin ja se se kuulkaa olikin se päivän rankin rupeama, jos näin voi sanoa. Eipä niitä läksyparkkilaisia paljoa ollut, hommat tuli hoidettua heidän kanssaan nopsaan mutta se viimeisenä paikalle tuotu läksyparkkilainen. Kuinka paha olo voikaan olla pienellä ihmisellä.

Ei puhettakaan että läksyjä olisi voitu tehdä pöydän ääressä kuten muiden kanssa oli tehty, lapsi kun istui lattialla nurkassa itkemässä. Todettakoon, että kyseisellä lapsella on ihan oikeasti paha olla oman itsensä ja elämänsä kanssa. Minä istuin vieressä tuolilla ja täyttelin kirjanpitoani, lapsi itki, kolisti välillä tuolia ja hoki kuinka tahtoo kotiin.

Kahteen asti siinä oli tarkoitus istua, teki lapsi tehtävät tai ei, ja välillä minä juttelin lapselle rauhoittavalla äänellä siitä kuinka nyt on vain tehtävä ihan itse se päätös tekeekö tehtävät nyt vai istuuko tekemättä mitään ja ne on kuitenkin odottamassa ne tehtävät. Reilu parikymmentä minuuttia siinä meni ennen kuin lapsi sai koottua itsensä sen verran, että otti kynän käteen ja ryhtyi työhön.

Läksy itsessäänhän ei ollut kummoinen, se valmistui kolmessa minuutissa kun hän viimein siihen ryhtyi ja kas, minä kehuin vuolaasti. Pyysinpä lasta vielä auttamaankin minua kun hän oli saanut reppunsa pakattua, kas kun meillä kummallakin oli tuolit ihan muualla kuin se läksyparkki varsinaisesti oli ja olisi tosi kiva jos lapsi viitsisi apuna kantaa sen oman tuolinsa läksyparkkipöydän ääreen.

Kantoihan tuo, minä kiitin avusta ja lapsi moikkasi hyvin hiljaisella äänellä takaisin kun toivottelin hyvää kotimatkaa tämän lähtiessä. Aika iso harppaus lapselta, noin kaikkineen, sillä kukaan ei olisi uskonut että tämä tosiaan tekee ne läksyt parkissa. Toivottavasti tämäkin oli siemen jonka sai istutettua, vaikka voi olla että siemenet ei siinä maassa vielä idä.

Kotona touhasinkin sitten ihan perinteiseen tapaan speden kanssa läksyt, evästin mukulat, siivoilin keittiön ja tadaa, keskitin sen jälkeen sen vähäisen tarmoni mitä jäljellä oli pyykkeihin ja sarjan tuijotteluun. Junnu lähti käymään halloween-kekkereissä, prinsessa pyöri kuin väkkärä ja poikanen 18vee lähti puolestaan nuokkarille.

Ei hassumpi ehtoo siis. Tänään onkin luvassa suunnilleen kopio eilisestä noin töiden puolesta ja tuskinpa täällä kotonakaan mitään ihmeellistä on luvassa kun työmaalta palailen. Huomenna onkin sitten tosiaan se joku hiivatin pyhäpäivä joten plääh. Tylsää. Vaan jaa. Josko nyt omaa habitustaan ihmettelemään, se on siis moro ja have fun!

Torstaihan se taas

Ei hassumpaa, olemme torstaissa. Eilen aamusta poikanen 20vee tuli pyörähtämään kotosalla jo ennen kuin ennätin lähteä työmaalle. Varsin mukavaa. Olin siinä ennättänyt jo evästää speden ja komenteerata tämän pukemaan sisävaatteet päälleen, prinsessan huoleksi jäi lapsen koulutielle laittaminen.

Poikanen 20vee jäi poikasen 18vee kanssa höpöttelemään kun lähdin kouluun ja kas, tuohan oli sitten vienyt sekä speden että junnun kouluun ja olipa siinä joutessaan kuskannut vielä poikasen 18veekin keskustaan. Ei hassumpaa, ei. Minä aloittelin työpäivää istumalla kuin tatti tervassa ohjattavan kanssa, tällä kun oli jokseenkin hankalaa kertolaskujen kanssa.

Ohjattava menee täysin lukkoon kun kuulee, että edessä oleva paperi onkin koe. Kaikki, siis ihan kaikki, opittu katoaa päästä sen sileän tien ja ihan vain siksi ettei lapsi pysty jännitykseltään pitämään ajatuksiaan koossa. Aikamoista tervenjuontia se koepaperin ekojen laskujen teko oli, onneksi jossain kohtaa saatiin pää auki sen verran että koko ensimmäinen sivu kokeesta saatiin kuin saatiinkin tehtyä.

Jatkossa otamme open kanssa vielä tarkemman linjan kokeen suhteen, nythän koe pilkottiin lapselle eikä puhuttu mitään siitä että kyseessä oli koe mutta niin. Osaahan tuo lukea ja kas, lukaisihan tuo paperin ylälaidasta että kyseessä on koe. Ensi kerralla leikkaamme pois niin koe-sanat kuin näkyvissä olleet pisteetkin, luulenpa että se helpottaa runsaasti lapsen laskupuuhia.

Kun kerran päivä päräytettiin käyntiin tervaa juoden niin samalla linjalla sitä jatkettiinkin. Koko päivä (!) oli yhtä hiivatin tervanjuontia. Ei niinkään oman ohjattavan aiheuttamana tai osalta vaikka toki tämäkin osansa siihen fiilikseen järjesti, vaan sen murheenkryynin. Onneksi aisaparikin oli palannut työmaalle, tiedä millainen soppa ja sotku muuten olisi ollut käsillä.

Tuota syntymäilkeyttä jäin oikein miettimään kun sen kommenteista lukaisin. En voi enkä oikein jaksakaan uskoa, että yksikään lapsi voisi olla syntymästään ilkeä, kyllä se ilkeys kasvaa ja kumpuaa jostain. Mistä, sitä minä taas en tiedä enkä uskalla oikein arvaillakaan. Se, mitä itse tiedämme tämän lapsen kohdalta on se, että hän on oman perheensä pomo joka sanelee tarkalleen kaapin paikan kotona.

Hänen keskittymiskykynsä on lähestulkoon luokkaa nolla, hänen mielestään kaikki asiat kuuluu hänelle, oli sitten kyseessä aikuisten keskinäinen keskustelu tai jonkun luokkakaverin puhuminen opelle tai kaverilleen. Hänellä on joka aivaten ainoaan asiaan oma sanottavansa, liittyi ne sitten häneen tai ei. Hän ei kunnioita aikuisia eikä sen paremmin muita lapsiakaan.

Hän osaa jo kaiken, paremmin kuin muut, eikä koulunkäynti saati koulun säännöt kuulu hänelle. Hän tekee juuri kuten haluaa ja juuri missä haluaa. Hänen ei tarvitse ajatella miltä muista tuntuu ja hän voi sanoa mitä tahtoo ja kenelle tahtoo ja ihan silloin kun tahtoo. Jos häntä ei huomioida luokassa oppitunnilla niin hän järjestää mielellään shown mölyämällä, katkomalla kyniä tai vain käyden härkkimässä muiden hommia.

Samoin hän toimii muuallakin, hänen pitää olla kokoajan valokeilassa ja kaikkien muiden seurattavana ja jos joku kävelee hänen ohitseen huomaamatta hänen paikalla oloaan hän kyllä tekee itsensä nähdyksi hetkessä keinolla millä hyvänsä. Vaikka sitten sanomalla jotain ilkeää, tekemällä jotain kertakaikkisen typerää tai möykkäämällä muuten vaan.

Joka paikassa hänen pitää olla eka ja paras, oli kyseessä sitten jonon muodostus, pallon heitto tai vaikka vain kenkien jalkaan laittaminen. Osa hänen käytöksestään menee mielestäni huonon itsetunnon piikkiin mutta läheskään kaikki ei. Osa menee korostuneen kilpailuvietin piikkiin mutta osa taas ei.

Eilinen päivä tämän murheenkryynin kanssa alkoi tarkalleen sillä, että hän tönäisi toista itseään paljon pienemmistä luokan kaksosista käytävässä. Kun asiasta sanottiin oli vastaus se jo perinteeksi muuttunut; irvistelyä aikuiselle ja huutoa siitä kuinka se oli hänen tiellään. Hänhän ei pyydä ketään väistymään kun hän paikalle tulee, oletusarvoisesti muut väistää hänen mielestään sanomattakin.

Luokkaan hän asteli kaksosten jo sinne ehdittyä ja totesi ensimmäiseksi omalta paikaltaan, että nuo kaksi voisi olla jossain ihan muualla koulussa, mitä ne tänne aina tulee. Nämä kaksosethan on ollut hänen hampaissaan ihan ekasta koulupäivästä asti ja hän on ihan avoimesti haukkunut näitä liikuntatunneilla ja pistänyt sanoja ”pehmeämpien” oppilaiden suuhun tyyliin ”no kun *****kin inhoo niitä, ekkös inhookin” ja koska ***** on taas sosiaalisilta taidoiltaan rajoittunut niin tämähän on myötäillyt mukana.

Tässä lapsessa ei ole mitään muuta samaa oman ohjattavan kanssa kuin keskittymiskyvyttömyys. Empatiaa saati sympatiaa hänessä ei ole näkynyt kertaakaan, hän ei häpeä yhtä ainoaa typerää sanomistaan tai tekemistään eikä hän pyri muuttamaan käytöstään yhtään vaikka häntä ojentaisi. Ohjattavan sisällä sentään oli alusta asti pieni kiltti villikko joka oli vain simppelisti ihan eksyksissä.

Niinpä niin. Ilkeydeksi minä lapsen käytöksen suurimmaksi osaksi luen, hän ei tee saati sano mitään ajattelemattomuuttaan vaan hän suorastaan nauttii siitä mitä enemmän saa toiselle pahan mielen. Hymy leviää korvasta korvaan hetkessä jos toinen alkaa itkeä tilanteessa. Ja niin. Käytökseen puuttuvalle aikuiselle hän haistattelee, irvistelee ja toteaa ettei kiinnosta.

Tätä samaa se oli sitten loppupäivän tämän lapsen kanssa. Sisävälkkää ropisi, tunnetilakeskusteluja open kanssa käytiin ja välillä tenava istutettiin väkisin tuoliinsa kun eihän hänen siinä tarvitse olla vaikka kynähommia pitääkin tehdä, mukavampi se on käydä härkkimässä muiden töitä.

Oma ohjattava taas. Voi huoks. Tenavahan on ärsykkeille herkkä ja sillä siisti ja se että luokassa on mekaava, touhuava ja muita härkkivä lapsi saa väkisinkin jokaisen homman venymään vaikka kuinka ja pitkäksi. Lisäksi se aiheuttaa näinä härkkijän pahimpina päivinä sen, että monesti ohjattava on välkälle lähtiessä valmiiksi kuin lentoon lähdössä. Joka taas saattaa aiheuttaa ongelmia tai sitten ei, koskaan ei voi ennalta tietää.

No, eilen ohjattava oli sitten ottanut ja hypännyt jonkun isomman oppilaan niskaan välkällä, tipahtanut sieltä ja tinttasut isompaa oppilasta nyrkillä silmäkulmaan kun oli niin ärsyttänyt moinen tipahtaminen. Isompi oppilas ei siis edes tiennyt että tenava on sinne hyppäämässä, tenavahan oli ihan muissa leikeissä kuin isompi.

Jotenkin tiesin jo tenavan palatessa välkältä että jahas, jotain on sattunut ja jotain se on sählännyt, sen tiesin jo siitä että tenava selitti kuinka joku iso poika oli lyönyt tämän pään kahdesti maahan ja nyt päähän sattui ihan mahdottoman paljon. Kovin tuo oli ”kipeä”, ts tenava oli murheissaan ja selitti sen pääkivulla.

Asiaa ei siinä kohtaa sen kummemmin setvitty, kas kun ketään ei luokkaan ilmestynyt ja tenavan selitys oli tiukasti ”joku” eli lähde siinä nyt sitten kyselemään pitkin koulua isompien luokkiin että kuka se ”joku” oli. Ruokavälkällä se sitten selvisi kuten selvisi se oikea tapahtumien kulkukin.

Vikalla tunnilla pyörähdimme tenavan kanssa siellä isompien luokassa, tenava esitti asianmukaisen anteeksipyynnön ja samalla latelin tälle seuraamukset tiedoksi eli tänään tenava on sisällä välitunnit. Tenava osaa olla pahoillaan, jes, ja näin ohjaajan kannalta se ihan paras juttuhan on se, että tenava ottaa nämä seuraamustiedot tätä nykyä aina rauhallisesti vastaan ja kärsii rankkunsakin ilman riekkumista ja vastaanpistämistä.

Voin kertoa, että siinä kohtaa kun oman porukan päivä luokassa oli ohi me huokasimme vähintäänkin helpotuksesta. Ei päivät aina ole niin tervanjuontia kuin eilinen, harvoin edes niin lähelle samanlaisia kuin eilen oli mutta eilinen. Se totta tosiaan oli varsinaista tervanjuontia aina aamun ekoista hetkistä asti.

Kotiin säntäsin jo kahdelta sillä omalla opella oli meno vikalta tunnilta ja niinpä minä en mennytkään kässyihin kuten yleensä vaan jäin omaan luokkaan. Sieltä piipahdin loppupäiväksi kutosten matikan tunnille ja kas, sieltä kotosalle. Kotona evästin tenavat, siivoilin köökkiä ja touhusin normikotihommia.

Prinsessan kanssa kiikutimme ripari-ilmoittautumislapun pappilaan iltasella, piipahdimme kaupalla ja loppuehtoo menikin ihan normikuvioissa iltapalojen ja töllön ääressä. Tälle päivälle ei olekaan mitään ihmeellistä tiedossa ja se on hyvä se. Vaan jaa, nyt taidan ryhtyä tutkailemaan itseäni työmaakuosiin, se on siis moro ja have fun!

Hupsis

Nyt ei ole kyllä pienintäkään käsitystä siitä, mihin tämä aamu katosi. Juurihan tässä herättiin mutta jonnekin merkilliseen aukkoon on kadonnut jo reilu tunti. Kummallista.

Eilinen työpäivä oli jokseenkin vauhdikas, kiitos aisaparin puuttumisen ja luokan suurimman murheenkryynin sillä oikeasti. Se oma ohjattavahan on luovuttanut tuon paikan tänä vuonna uudelle koulutulokkaalle joka ei ole alkuunkaan kuten ohjattava muuten kuin siltä osin että vieressä pitäisi koko ajan olla jonkun tai mistään ei tule mitään.

Onneksi oma ohjattava antaa tilaisuuden muidenkin ohjaamiseen joten matikkaa, ja kertotauluja, lukuunottamatta ennätin palloilla uuden tulokkaankin vieressä. Uuden tulokkaan ja oman ohjattavan isoin ero on oikeastaan siinä että uusi tulokas on ihan oikeasti ilkeä lapsi. Ei siis ajattelematon vaan puhtaasti ilkeä muita kohtaan. Ei liene yllätä ketään, että minua ilkeys ärsyttää kovin.

Kotona homma jatkui vähintäänkin yhtä hektisenä, minä suunnilleen imuroin, tein ruokaa ja noudin spedeä koululta samaan aikaan. Spedellä kun alkoi liikuntakerho joka pitää lapsen koululla joka toinen tiistai aina vartin yli kahteen asti. Ei liene yllätys että neljän kanttiin kun sain viimeisenkin ruokalautasen siirrettyä ruokapöydästä lavuaariin minua väsytti ja ketutti ihan tosissaan.

Edessä kun oli edelleen speden läksyosasto, junnun matikan tutkailu ja itse en ollut ennättänyt vielä edes juoda kahvia saati syödä. Onneksi kuuden kanttiin meno rauhoittui. Poikanen 20vee tuli piipahtamaan kotosalla, on lomilla koko tämän viikon ja menee perjantaiksi töihin, ja kahviteltiinhan siinä sitten.

Tänään on luvassa yhtä hektinen työpäivä kuin eilenkin. Keskiviikko eli kotiin ennätän puoli kolmen-kolmen väliin. About. No, johan tässä ollaan viikon puolessa välissä joten eiköhän tämä tästä taas suttaannu ja lutviudu. Vaan jaa, nyt lähden tutkailemaan ottaisiko spede jotain aamupalaa, sen perään säntäänkin yläkerrassa käymään ja josko sitten laittelisi itsensä työmaakuosiin.

Se on siis moro ja have fun!

On tää nyt sit kans…

Tein siinä eilen aamusella aika järisyttävän havainnon. Junnuhan tosiaan kävi edellisenä yönä sanomassa minulle että on kovin huono olo eikä unikaan tahdo tulla ja minähän totesin tälle ainoastaan, että otapa ämpäri mukaan ylös ja koeta saada nukuttua. Mitäpä sille huonovointisuudelle kukaan mahtaa, jos on huono olo niin on huono olo.

Aamusella saatuani omat kutrit kuosiin ja aamukahvit napaan pyörähdin sitten yläkertaan tutkailemaan josko joukkio alkaisi kohta olla herättelyvalmiudessa. Joopa joo. Prinsessa nyt kekkuloi vastaan jo rappusissa, aamuvirkku kun tuppaa tuokin olemaan, mutta junnu oli edelleen tiukasti peiton alla umpiunessa.

Sängyn vieressä oli ämpäri joka sisälsi runsain määrin oksennusta. Jaiks. Niin ja verta. Joka ei tosin ollut tullut lapsen mahasta vaan nenästä, sillä junnullahan on taipumus nenäverenvuotoon aina jos on ollut vähänkin pidempään nuhassa ja niiskuttanuthan tuo nokkaansa on jo pidemmän ajan. Että sillä tavalla sitten niin.

Että juu, junnu jäi sitten päiväksi kotiin muiden suunnatessa kenen töihin, kenen kouluun. Kovin se on tautista aikaa tämä, luokka-aisaparihan köhi, niiskutti ja käytti matalaa bassoa jo viime viikon alkupuolella. Tilanne ei ollut oleellisesti muuttunut loppuviikon saati viikonlopun aikana, edelleen aisaparin ääni oli jokseenkin käheä. Paitsi silloin kun se katosi kotvaksi kesken lauseen.

Oli siis enemmän kuin hyvä, että tämä suuntasi työterveyteen aamusella heti kun se oli mahdollista. Puoli yhdentoista kintaalla tuo palasi työmaalle sen verran, että kertoi jäävänsä saikulle ainakin pariksi päiväksi. Hoitaja kun oli komentanut täyteen hiljaisuuteen ja labraankin siinä sitten pitäisi suunnata. Hyvä niin, eipä tuo minusta työkunnossa oikein ollut.

Minä nyt sitten pyöritän oman luokan balettia ainakin vielä tämän päivän kahteen pekkaan open kanssa ja se on ihan jees, oma ohjattava kun antaa tätä nykyä lähes aina mahdollisuuden myös muiden ohjaamiseen kunhan tämän saa itsensä ensin työntouhuun. Joka onnistuukin lähes aina paitsi silloin kun on matikka kyseessä. Ne riivatun kertotaulut nääs.

Tenavahan osaa hienosti kakkosen, kolmosen ja vitosen kertotaulut. Siis kyllä, osaa kunhan jaksaa keskittyä niihin. Mutta se nelosen kertotaulu. Nyt kun se otettiin lisukkeeksi niin miten kävi. Kovalevy tyhjeni TÄYSIN. Ei sieltä putkahdellut kakkosen, ei vitosen, ei edes ykkösen kertotaulua vaan vastaukset oli kauttaaltaan arvauksia. Huoks!

Onneksi sitä matikkaa oli eilen kahdella tunnilla ja tadaa, sillä toisella matikan tunnilla sain kuin sainkin tenavan hetkeksi ihan kunnolla keskittyneeseen tilaan ja kas, laskut saatiin hienosti tehtyä kun kyllä ne kertotaulut siellä tosiaan on vaikka se nelonen ne saakin katoamaan heti jos tenavalla itsellään ei ole kunnolla ajatus mukana.

Kotiuduttuani totesinkin sitten junnun edelleen kuplivan joka aivaten ainoa kerta kun tuo laittaa jotain evästä suuhunsa. Aikani tilannetta seurailtuani totesin tosin, että kuplimisen perimmäinen syy taitaa olla paksu lima tämän hengitysväylissä, ei niinkään mahatauti. Siis se astma. Eikö se nyt olekaan täysin kadotettu malli?

Tällehän saamme varmuuden vasta ensi kuun puolen välin tietämillä ja missään nimessä EN laita nyt lapselle lääkitystä päälle ennen spirometriaa, oksennelkoon vaikka sitten siihen asti. Avaavaa tarvitsee tuo komenteerata kiskomaan nyt vaikka parin tunnin välein, eiköhän se lima silläkin lähde sieltä liikkumaan ilman että tarvitsee oksentaa samalla.

No, junnu nyt jää kuitenkin täksi päiväksi vielä kotiin, siinä määrin reippaasti tuo illalla oksensi milloin vessaan, milloin ämpäriin. Tiedä sitten mitä tuleman pitää kunhan sinne spirometriaan ehdimme, onneksi otin apteekista hoitavaa lääkettä kotiin ennen kuin se junnun erityiskorvaus kelakortissa meni umpeen, ilman sitähän lääke maksaisi maltaita koska yksi piippu maksaa ilman korvauksia reilun satkun.

Onneksi spede on sentään selvästi kunnossa. Nyt tässä pitäisi kaiketi ryhtyä vähitellen laittelemaan itseään työmaakuosiin, aamukahvia on juotu reilulla kädellä, spedekin tuolta hiippasi kotva sitten pystyasentoon joten päivä voi ihan tosissaan alkaa. Se on siis moro ja have fun!

Maanantaita

Himppasen harmaata mutta ah niin ihanan lämmintä sellaista. Takana on hyvinkin vauhdin täyteinen viikonloppu, meillä näet innostui prinsessa leipomaan. Ja leipomaan. On kuulkaa sitten hieman montaa laatua touhuttu prinsessan toimesta, paria eri kääretorttua ja yhden täytekakunkin lapsi otti ja leipaisi joutessaan.

Muutenkin vauhdissa riitti, poikanen 20vee kun pääsi lomille jo torstaina ja hilppasi kotiin lauantaina päivällä. Kaverina tällä oli joku nuori neito, ihan mukava sellainen, ja nähtäväksi jää näemmekö me neitosta toistekin, poikanen kun väitti olevansa kovin ihastunut neitoseen.

Niin, se poikasen yli kolme vuotta kestänyt parisuhde on ilmeisesti nyt ohi, tavaroitaan poikanen haki ex-tyttikseltään perjantaina minun hammaslääkäristä palattuani. Saapa nähdä onko ero sitten pysyvää mallia vai ei, pitkäänhän tämä on ollut juupas-eipäs-meininkiä poikasella ja tyttiksellä.

Lauantaina puhuimme asiasta pitkään ja hartaasti poikasen kanssa kun tämä hilppasi uudemman kerran kotiin iltasella. Siinä välissä he hakivat neitosen kanssa poikasen auton ja neitonen lähti kotiinsa sillä työpäivää tälle pukkasi sunnuntaille ja olivat poikasen kanssa sopineet, että poikanen viettää iltaa kavereidensa kanssa.

Sehän se on yksi iso ongelma ollutkin poikasella ja tämän ex-tyttiksellä. Ymmärrän kumpaakin osapuolta tässä kohtaa, tyttishän on halunnut että poikanen viettää kaikki lomansa vain ja ainoastaan tyttiksen kanssa, poikanen taas on halunnut monesti olla kavereidenkin kanssa ja lopputulemahan on aina ollut päätön riita ja mielipaha kumpaisellekin osapuolelle.

Nähtäväksi siis jää mihin tilanne tästä menee. Omaa asuntoa poikasen on tarkoitus ryhtyä nyt katselemaan kunhan armeija-aika on paketissa ja onpa tuo siinä samalla suunnitellut muutenkin tulevaisuuttaan. Onneksi tällä pitäisi olla työmaa valmiina odottamassa kunhan armeijasta pääsee.

Lauantain ja sunnuntain välisen yön poikanen yöpyi täällä kotosalla, pyörähti iltasella vielä kaverillaan ja eilen poikanen kävi poikasen 18vee kanssa vaihtamassa talvirenkaat autoonsa ennen kuin palasi armeijaan. Me muut lähinnä ihmettelimme prinsessan leipomispuuhia ja tuli siinä erinäinen tallennekkin tuijoteltua.

Nyt jatkan tiukasti ehjästä hampaasta nautiskelua, tuntuu niin mukavalta kielen kärkeen kun sitä kutitettelee. Taidanpa moisen riemun kunniaksi ottaa vielä kupposen kahviakin ennen kuin alan valmistautua työmaalle, speden tauti kun on onneksi taittunut ihan kokonaan. Se on siis moro ja have fun!

Leijailen

Nyt ainoa mitä tarvitaan on rahaa. Ja paljon. Ilmeisen paljon. Sillä muuten näistä hampaista ei saada tolkkua, se on selvä se. Mutta siis hammaslääkärikeikka. Tsiisus. Miksi ihmeessä olen nähnyt vaivaa käydä kunnallisella? Saanut kuraa niskaani? Kuunnellut moitteita joille en edes voi mitään, on ihan sama miten paljon hampaitani harjaan, hammaslankaa käytän tai teen mitä vaan niin nämä hampaat on nyt ne mitkä on.

Rikki, ja pahasti. Ollut jo vuosikymmeniä. En ole ikinä elämässäni päässyt hampaideni kanssa siihen tilanteeseen jossa hammaslääkäri toteaisi että no, poistetaan nuo hammaskivet, muutenhan nämä on kunnossa. En siihen tilanteeseen, että hammaslääkäri olisi todennut että kas, yksi alkava reikä täällä on.

En oikein edes tiedä missä kohtaa hampaani näin rikki menikin, epäilen että osasyy oli aika jolloin elin ”sillan alla”. Tosin sitä ennenkin aina hampaita paikattiin. Ihan aina. En ole koskaan käynyt hammaslääkärillä niin ettei hampaita olisi paikattu. Veikkaan silti että se ajanjakso elämässä teki omat tuhonsa ja oman lisätuhonsa, näin uskallan väittää, on monet raskaudet.

Kun ne vain hajoaa suuhun niin ne hajoaa. En minä siihen ole koskaan kaivannut lisukkeeksi sitä, että minut lytätään maahan ja haukutaan pystyyn, pelotellaan vielä lisukkeeksi sillä että ”sieltä on kuule suora linja sydämeen ja kuolema tulee ihan just ja kohta kun on huonossa kunnossa”.

Eilinen hammaslääkärikeikka; täydellinen! Koko aamupäivä kotosalla meni RAUHALLISISSA merkeissä. Ei panikointia, ei erityistä pelkoa, ainoastaan jännitystä. Ja kun istahdin hammaslääkärin tuoliin, ihanan pienen mahdollisesti intialais- tai filippiiniläissyntyisen tyttösen tuoliin, tuntui kotvan että hemmetti, nyt se lähti. Sydän. Omalle reitille.

Jonka muuten selvitin hetkessä toteamalla, että lupaathan ettet pyörry kun avaan suuni ja ei, ei muita kroonisia sairauksia kuin järjetön kammo tätä tuolia ja toimenpiteitä kohtaan. Samantien näet tuli puudutuspiikkiä ja jutustelua ja lisää jutustelua ja lisää puudutusta ja pölinää ja pälinää ja pelkkää aurinkoa.

Puoli tuntia myöhemmin hammas oli kunnossa. Ja hymyssä riitti edelleen. Tehtiinhän tästä sinulle hyvä kokemus? Olihan turvallinen olo? Kaikki hyvin? Hemmetti soikoon, paremmin kuin hyvin! Ja hammaskin! Siinähän se taas on vaikka mitään järkevää suussa ei tunnukaan!

Niinpä niin. Lasku ei saanut minua pyörtymään, oikeastaan se oli kokolailla sitä mitä olin ajatellutkin sen olevan. Sen sijaan ajatus siitä, että tätä taivaanmannaa on saatava lisää sai päässä huippaamaan. Siis oikeasti. Millä ilveellä minä ryhdyn jatkossa maksamaan 100-200 ekkeä kuussaa siitä että hampaita laitellaan ihan kunnolla kuntoon?

Sillä senhän se tulee tekemään. Vähintään. Kysyinhän minä samalla senkin, että paljonko kerralla voidaan tehdä. Pelkäävälle ihmiselle kun se kynnys sinne hammaslääkärille on joka ainoa kerta niin korkea ettei sitä mielellään kiipeile hammas kerrallaan vaan ennemmin niin että ainakin pari hammasta voidaan kerralla laitella.

Tunti kerrallaan. Ja mieluiten niin, että joka kerta saadaan mahdollisimman paljon aikaiseksi. Että kaikkea ei ehkä voida pelastaa mutta liki kaikki kuitenkin. Että tässä nyt sitten mietin mistä hitosta ryhdyn rahaa takomaan. Toki sitä tulisi ihan sillä kun jättäisi kaiken, siis ihan KAIKEN, ylimääräisen pois tyyliin mökkireissut, ruokakeikat kaksin ja muut mutta toisaalta.

Käykö se ihan niin. Kun nekin on kuitenkin tärkeitä, mutta onko ne tärkeämpiä kuin minun hampaani? Mutta toisaalta, onko meidän yhteinen suhde ja perhe tärkeämpi kuin minun hampaani? Ja missä kohtaa on kompromissiraja? Huoks. No, näitä nyt tässä makustelen ja mietiskelen ja siis kukaan ei varppina tiedä kuinka paljon nautin!

Samalla näet kutkuttelen kielenkärjellä hammasta joka on ihanan ehjä, ihanan sileä ja jonka tekijä toimi ihan mahdottoman ihanasti ja taittoi sen pahimman pelon pois. Tätä lisää. Tätä! Ja nyt lisää kahvia joten se on moro ja have fun!

Huomenta vaan…

Olipas tämä kerrassaan outo kokemus, havahtua hereille arkipäivänä vasta puoli seiskalta. Omg! Ehkä se juontaa juurensa suoraan riekunnan määrään näinä typerinä pakkokotipäivinä? Vaikka toisaalta, eilen en kyllä kauheasti riekkunut, ei vaan saanut aikaiseksi eikä huvittanut kun pänni suunnilleen kaikki.

Tuli siinä toki ruokaa laiteltua, aamusta touhusin kinkkupiirakan ihan muuten vaan, sen perään heitin uuniin makaronibroitsulaatikon ja viimeisenä uuniin päätyi lasagne. Lasagnen teko oli ihan oma lukunsa, miten muutenkaan, sillä tottakai huomasin siinä aloitellessani sen kasaamista vuokaan että kas niin ja joo. Ei olekaan lsagnelevyjä.

Ei kuin pikana kauppaan ja pikana takaisin kotiin, sen hetken maltoin pitää spedeä yksin. Spede muuten voi jo selvästi paremmin, näpyt kasvoista alkoi kadota eilisen päivän aikana ja aamulla vielä lämpölukemia näyttänyt mittarikin asettui normaalilukemiin. Nenä tuolla nyt edelleen falskasi mutta muuten tenava vaikutti kokolailla omalta itseltään. Jes!

Tämä päivä nyt vielä vietetään kotosalla, niin ja toki viikonloppu perään mutta voi kuulkaa. Sitten se on taas työtä, työtä ja vähän lisää työtä. Ihan kyllästymiseen asti, luulen mä.

Eilisen päivän ehdottomasti maininnan arvoisin tapahtuma tulee tosin tässä. Se on muuten se joka eniten pännikin, siis tapahtumista. Muutama viikko sitten minulta lohkesi hampaan paikasta pala. Sikäli kökkömäisestä kohtaa että kyseessä on etuhampaiden viereinen hammas ja arvaahan sen, että sitä tuli aluksi tökittyä jatkuvasti kielellään.

No, se kielellä tökkiminen nyt olisi ollut ihan se ja sama jos kiinni pysyneen paikan reuna ei olisi ollut terävä kuin giljotiini ja minähän koetin epätoivoisesti saada pika-aikaa jonnekin hammaslääkärin vastaanotolle. Kunnallinen ei edes vastannut, jippii, ja yksityisillä oli ajat täynnä aina seuraavaan viikkoon. Päädyin siis odottelemaan viikonlopun yli ja tuumin soittavani alkuviikosta kunnalliselle.

Kuten olen aiemminkin maininnut niin minullahan on megalomaaninen hammaslääkärikammo. Siinä määrin megalomaaninen että jo ajatus hammaslääkärin vastaanotosta saa kädet tärisemään, sydämen hakkaamaan ja päässä suhisemaan. Selvästikin siis paniikkikohtauksen aikaan.

Ja miten kävi? Se paikan reuna tasoittui viikonlopun aikana joten pah ja pöh, enhän minä tietenkään edes muistanut koko asiaa enää seuraavalla viikolla. Siinä kohtaa kun asian muistin en todellakaan ennättänyt soittaa mihinkään ja sitten kun taas olisi ollut aikaa soitella niin en muistanut tai kello oli sen verran, ettei hammaslääkärin vastaanotto ollut enää auki.

Ihmismieli on ovela kapine, olen melkolailla varma että pääni unohti tahallaan asian aina kun soittamismahdollisuus oli. Toisaalta, onko ihme, kun ei hampaasta saati sen paikan lopusta ollut mitään vaivaa. No, nytpä sitten on. Kävipä näet niin, että eilen aamulla totesin heti herättyäni että voi vttu, nyt se loppukin paikka on irti.

Siis nimenomaan, irti. Ei poissa, ei suussa pyörimässä vaan irti vaikkakin siinä kohtaa missä paikan kuuluukin olla. Se kun painuu hölmöön asentoon välillä mutta ei lähde sijoiltaan. Kyseinen paikka on muuten pysynyt nyt yllättävän monta vuotta, eihän sitä ole uusittu liki kymmeneen vuoteen. Yhdessä kohtaa kun sitä uusittiin kuukauden-parin välein koska se vain on hankala.

Siinä minä sitten kiroilin ja manailin aamupäivästä samalla kun painelin kielellä paikkaa takaisin oikealle kohdalleen, irronnuthan se ei sieltä kolosestaan vaan pamahteli aina uudelleen ja uudelleen syödessä väärille urille. Ja nyt kuulkaa hurraat vähintään on paikallaan! Minä otin ja tilasin ajan hammaslääkärille!

Kyllä! Enkä kunnalliselle puolelle, ehei, vaan yksityiselle ja tälle päivälle! Eiliselle kun ei aikoja enää ollut. Olin jokseenkin varma ajan tilattuani että nyt on kyllä niin että minä en takuulla nuku sekuntiakaan seuraavana yönä ja jos nukunkin niin näen kokoajan painajaisia ja olen pelko persuuksissa ja vaikkas mitä mutta hurraa!

Minähän nukuin kuin tukki! Ja edelleen olo on varsin rauhallinen ja peloton! Jännittää ehkä hieman mutta mitään kammo-oloa ei ole, ei edes harmita mennä hammaslääkärille vaan ajattelin jopa että kysyn samalla jonkinlaisen kustannusarvion paljonko koko hammasremontti tulisi sillä puolella maksamaan.

Jäinkin ihan oikeasti miettimään voiko tämä kammo liittyä jotenkin paikkaan? Minullahan ei ole juurikaan hyvää sanottavaa paikallisesta kunnallisesta hammashoitolasta, aiempien asuinkuntien kunnalliset olikin ihan jees. Täällä on heti alusta asti ollut jotenkin sellainen olo että hyihyi sua ja mitäs tänne tulit ja häpeä.

Jopa silloin piti pyydellä omaa olemassaoloaan anteeksi kun hammaslääkäri itse mokasi ihan totaalisesti ja unohti kiilan kahden hampaan väliin yhdellä käyntikerralla. Yllättäen kiila unohtui sinne loppuviikosta ja yllättäen ien tulehtui ihan älyttömän pahasti perjantai-illan aikana ja yllättäen lauantaina ei tahtonut saada apua mistään.

Muistaakseni sain kiilan silloin omin avuin pois hampaiden välistä kun sen olemassaolon huomasin (tulehtunut kudos työnsi sen pään näkyviin) mutta kipuun saati tulehdukseen sen nyppääminen ei auttanut. Lopulta sain kiinni jonkun ihan uppo-oudon yksityisen hammaslääkärin joka oli kesämökillään (!) ja kuultuaan tarkan selostuksen tapahtumista kirjoitti minulle puhelinreseptin apteekkiin.

Kun seuraavalla viikolla soittelin kunnalliselle puolelle ja kerroin mikä pikkumoka oli tapahtunut oli suhtautuminen siellä vähintäänkin nuivaa. Mokannut hammaslääkärikin soitteli minulle kotiin ja leimasi minut suunnilleen umpihulluksi joka vain kuvitteli hampaiden välissä olleen yhtään mitään sillä kyllä hän sen kiilankin oli pois sieltä ottanut. Hassua, että kyseinen kiila oli sillä hetkellä silti omassa kädessäni kun hänen kanssaan puhelimessa puhuin.

Että niin, olisiko siinä isoin syy sille kammollekin. Nyt kun ei todellakaan tunnu yhtään karsealta mennä iltapäivällä hammaslääkäriin. Ehkä se tosiaan on niin, että kun itse maksat siitä hoidosta yksityiselle jonka elanto on siis pitkälti kiinni siitä miten käynnin koet niin jotenkin omakin asenne on heti toinen? Jaa-a.

Vaan jaa kuulkaa. Minäpä luulen, että keittelen nyt itselleni uudet kahvit. Kaksi kupposta kun ei riitä mihinkään ja myöhäisestä heräämisajankohdastani johtuen ukon keittämät aamukahvit maistuu tähän aikaan jo ihan kuralta. Se on siis moro ja have fun!

Pikkuinen banaanikakku

Banaanikakku tuntuu olevan sellainen kuivakakkulaji jota meillä syö kaikki mielellään. Yleensä käyttämälläni ohjeella tehty banaanikakku on ollut kovin kookasta mallia ja tämä eilen Cebiciltä kokeilemani ohje onkin kertakaikkisen mainio paitsi a. helppoutensa niin myös b. kokonsa puolesta, tämä kun sopii pieneen kuivakakkuvuokaan mainiosti. Ja se ohje:

2 kananmunaa
2½ dl sokeria
2 banaania muussattuna
2 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
2 tl vanilliinisokeria
8 rkl kuohukermaa
150 g voita sulatettuna
2½ dl vehnäjauhoja
kanelia

Kaikki ainekset sekoitellaan keskenään, itse sekoittelin ensin kuiva-aineet ja lisäsin sen jälkeen munat, kerman ja margariinin ja taikina kipataan voideltuun ja korppujauhotettuun vuokaan. Paisto 200-asteisessa uunissa noin tunnin ajan, kypsyyskokeilu hammastikulla ja kas, mainio kakku on valmis!

Itse peitin kakun paiston loppuajaksi leivinpaperilla sillä kakusta totta tosiaan tuli tumma ja ehdin jo epäillä että ei kai se nyt ota ja kärähdä mutta pah ja pöh, ei se mitään kärähtänyt eikä olisi varmastikaan kärähtänyt ilman sitä leivinpaperiakaan. Annoin kakun jäähtyä hetken ennen kuin kumosin sen ja hienosti se irtosi ilman repeämiä vaikka allekirjoittaneelle on joskus niinkin käynyt.

Kannattaa kokeilla, kanelin voi halutessaan jättää pois tai sitten sitä voi laitella oman maun mukaan, itse maistelin taikinaa ja lisäilin sen mukaisesti että sain maun itselleni kohdalleen.

Ja päivää

Kai niin sopii sanoa kun on keikkunut tunnin ajan hereillä? Tai ainakin melkein, nyt tuli näet kiskottua sellaiset yöunoset että! Samantien petiin siirryttyäni kympiltä otin ja simahdin ja kas, havahduin hereille viideltä kun ukon kello alkoi vinkua. Omituista! Ja kertakaikkisen mainiota!

Enterorokoksi se speden tauti nyt varmistui sillä kas, lapsellahan on suussa muutama puhjennut rakkula. Jalkoihin saati käsiin niitä ei ole ilmestynyt, joka toki on jotenkin hassua, mutta kasvot. Ne on kuin olisi havunneulasilla pistelty. Hassun näköinen on hän, mutta onneksi ne ei kutia eikä lapsi ole mitenkään megalomaanisen sairas, mitä nyt pientä lämpöä pitää yllä, nenä falskaa ja lapsi on normaalia rauhallisempi eli viihtyy sohvalla vällyjen alla.

Moisessa rauhallisuudessa on puolensa, minä näet ennätin eilen vaikka mitä. Myönnettäköön, että tylsäähän minulla siinä aamupäivästä oli ja aikaa oli pakko tappaa keinolla millä hyvänsä eikä spede jaksanut tehdä kouluhommia kuin hetken kerrallaan joten siitäkään ei erikoisemmin ajankulua saanut.

Aamupäivästä kuorittuani muusipotut, saatuani pyykit kuivumaan ja koneen uudelleen päälle päädyin touhuamaan banaanikakkua ohjeella jonka löysin Cebicin blogista. Vaan olipa helppotekoinen ja kertakaikkisen hyväkin vielä, tätä voikin laittaa lapsetkin tekemään jos heille iskee tekemisen puute ja toisaalta taas jos pöydälle sattuu jäämään banaaneja ruskistumaan.

Koska kakun tekoon itsessään ei kauaa mennyt niin johan minä sitten ryhdyin touhuamaan tälle päivälle suunnittelemani lasagnen kastikkeita valmiiksi. Juu, tiedetään. Sitä voisi kai välillä ihan vain olla ja öllöttää mutta kun. Oli niin mahdottoman tylsää eikä spedeäkään saanut edelleen kuin hetkittäin keittiön pöydän ääreen kouluhommia touhuamaan tehtävä kerrallaan.

Samoilla tulilla tuli sitten keiteltyä muusipotut ja tehtyä jauhelihanakkisoosi muusin kyytipojaksi ja kas, johan se kellokin alkoi olla sitä luokkaa että sekä prinsessa että poikanen 18vee kotiutui. Syödä einehdimme siinä porukalla, spedekin sai viimein syötyä ihan kunnolla eli ilmeisesti suu oli ollut kipeä siinä kohtaa ennen kuin ne rakkulat sieltä puhkesi.

Koska päivä oli mennyt tiukasti keittiössä riekkuen niin arvaahan sen mitä se ruoka sai aikaan. Kyllä, väsytti ihan vietävästi. Poikanen 18vee jäi vielä tyhjentämään omaa annostaan kun otin tabletin kainaloon ja sanoin oikaisevani hetkeksi sarjan parissa, pyysin samalla poikasta keittämään kahvit syötyään ja huutelevan minutkin kahville kunhan sen aika on.

Oli siinä naurussa pitelemistä kun tunnin makoiltuani ja osan ajasta torkuttuani havahduin hereille. Poikanen oli totta tosiaan laittanut kahvit tulolleen mutta kas, oli itse oikaissut sohvalle kotvaksi kahvin tippumista odotellessa ja olipa siinä tosiaan säpinää kun hän havahtui puolestaan hereille minun kysellessä että missä kahville kutsu viipyi. Reilun puolen tunnin tirsat siinä tuli molempien kiskaistua ja se on kyllä harvinaista hommaa se.

Ilmanko sen jälkeen oltiin kumpainenkin virkeitä kuin peipposet, poikanen lähti nuokkarille kavereineen ja minä ryhdyin touhuamaan ahvenanmaanpannariin taikinaa. Siinä samalla tuli kurkittua nettikirppareita, alueellisia, sillä junnun televisio vuodelta muna ja käpy sanoi alkuviikosta sopparinsa irti.

Tai niin, kyllähän se kuvaputkilousku edelleen pelittäisi mainiosti jos ei scart-johdon liitäntä olisi nitkahtanut rikki. Ilman scart-liitäntää taas siihen ei saa kiinni sen kummemmin dvdtä, pelikonetta kuin digiboksiakaan joten plääh. Ei sillä oikein mitään tee. Ukko sen purki ja totesi, että ehkä sen vielä kolvaamalla saisi pelittämään mutta minä olin sitä mieltä että antaa olla, ikää kun laitteella on.

Speden kanssa saatiin tämän loputkin kouluhommat kuosiin siinä ahvenanmaanpannarin paistuessa ja minä otin ja naputtelin iltaseiskan kanttiin pariin facen paikalliseen kirppariryhmään ilmoituksen siitä että 22-tuumainen tai sitä isompi telkkari olisi hakusessa. Niitä telkkareita kun ennätti siinä pari livahtaa sivusuun kun en ekana ilmoituksia niistä nähnyt.

Ja niin se vaan on että kyllä tuo sosiaalinen media on uskomaton juttu siinä kohtaa kun ihmisiä siellä on paikalla enemmänkin. Siinä ei kauaa mennyt kun minulle tarjottiin jo yhtä kuvaputkitöllöä ihan ilmaiseksi, nouto tosin olisi käynyt vasta loppuviikosta ja hakupaikkakin olisi ollut aika ”kaukana”. Kotvan päästä hakuilmoituksessani oli jo pari muutakin ilmoittelemassa että heilläkin olisi tarvetta töllölle joten ehkäpä heistä joku sen noutaa.

Minä sen sijaan hyppäsin autoon puoli yhdeksältä illalla, ajelin kahdensadan metrin päähän ja ostaa täräytin junnulle Philipsin muutaman vuoden ikäisen LCD-töllöttimen neljälläkympillä.

Siis jösnykkä soikoon etten paremmin sano! Ukko nyt ehti jo olla aikeissa ostaa ihan uudenkin mutta miksi ihmeessä? Junnulla ei mikään kestä määräänsä kauempaa ehjänä joten uuden ostaminen olisi kuin rahaa kaivoon heittäisi ja toisaalta jos kerran käytettyjä on ihmisillä tarpeettomina nurkissa niin miksi niitä ei kierrättäisi hyödyllisesti niin että niistä on iloa jollekin muulle?

Että niin. Varsin tehokas päivä tuo eilinen. Tässä nyt sitten mietiskelen että mitäpä sitä nyt sitten tänään tekisi, kas kun tosiaan ne kastikkeetkin on valmiina ja epäilenpä, ettei spedekään taida jaksaa vielä mitään ihmeellisyyksiä tehdä. Epäselvää on vielä sekin että siirrynkö huomenna työmaalle vaiko en, speden kuntohan sen pitkälti kertoo jahka tuolta makkarista heräilee.

Vaan jaa. Nyt taidan ottaa vielä kupposen kahvia ja sen perään taidankin hiipata kerrosta ylemmäs herättelemään junnua. Prinsessa nyt jo kuppaloikin hereillä, äitiinsä kun on tullut. Se on moro ja have fun!

 

Vilposta huomenta

Vaan tuntuupa ilma tosiaan kolealta kun mittari on muutaman asteen pakkasen puolella. Mitä ollenkaan sitä pitää päälleenkään kiskoa tällaisilla keleillä? Toisaalta moinen ongelma ei ole erityisen akuutti juuri tällä hetkellä, minä kun jään tosiaan kotiin täksi päiväksi ja todnäk myös huomiseksi, kas kun se spede.

Kummallisen ihottuman se sille pukkas eilen ehtoosta. Ensin suunympärys oli täynnä pientä outoa näppyä, hetken päästä näppyä oli jo poskissa ja nenänvarressakin. Sikälihän moinen näky on suht tuttu aika-ajoin speden kohdalla että välillä jokin ruoka-aine saa suunympärystään näppyjä mutta poskiin ja nenään moiset ei ole kyllä ennen ruoka-aineiden perään ilmestynyt.

Todettakoon vielä, että mitään logiikkaa ruoka-aineiden ja näppyjen yhteyksillä ei ole koskaan sillä niitä ilmestyy milloin minkäkin ruoan jälkeen ja pääsääntöisesti ei. Yhdessä vaiheessa syytin ketsuppia näpyistä mutta kas, kun ei niitä näppyjä ilmesty läheskään aina ketsupin yhteyteen niin jaa-a. Tällä kertaa tosin en voi oikein ruoka-aineita syytellä muutenkaan, kas kun eihän tuo oikein saanut syötyä eilen.

Kurkku oli kovin kovin kipeä ja nielaiseminen liki mahdotonta. Onneksi juominen ei tuota isompia ongelmia, iltasella keittelin tenavalle marjateetä johon sekoittelin hunajaa joukkoon makua ja toivottavasti tokenemista antamaan. Ei tuo juurikaan siitä tokeentunut, kurkkuun se varmasti hetkellisesti auttoi, vaan jatkoi samalla tyylillä kuin aiemminkin eli makoili tiukasti peiton alla sohvalla.

Hyvä niin, jos tarkkoja ollaan sillä kuumeessahan tuo oli edelleen tiukasti. Saapa nähdä mikä näkymä on nyt kun lapsi tuolta jossain kohtaa heräilee, tämä yö on sentään nukuttu suht rauhallisesti tai sitten kuvittelen vaan joka sekin on toki mahdollista sillä kaipa se edellisyön eläintarhareissu imi mehut ja minähän otin ja posootin umpiunessa jo iltakympiltä enkä herännyt edes ukon kotiutumiseen työmaaltaan.

Eilinen työpäivä nyt oli varsin jees. Ohjattavan kanssa on ollut yllättävän helppoa nyt loman jälkeen, loma teki todellakin hyvää tenavalle. Neljän kertotaulu nyt aiheuttaa harmaita hiuksia, yllätys, aivan kuten se kolmenkin kertotaulu aiheuttaa ja nyt kun kertotauluja on useampi opeteltavina niin huoks. Sekaisinhan ne menee ja tenava tuskastuu aika-ajoin.

Onneksi tuskastuminen purkautuu sitten lähinnä hiljaisena mököttämisenä matikan kirjan ääressä, hetkittäisinä kieltäytymisinä tekemisen suhteen ja ajoittaisina ärinöinä ja murinoina. Hetken ärinöinnin ja mököttämisen jälkeen tenavan saa yleensä uudelleen työn ääreen kun käyttää riittävästi sitkeyttä ja huumoria ja keskittää kaiken huomionsa vain ja ainoastaan tähän joten ei tässä nyt ihan toivottomassa tilanteessa olla.

Muutenkin käytös on rauhoittunut reippaasti viime vuodesta, ulkovälkäthän ovat sujuneet muutamaa kertaa lukuunottamatta ilman sen kummempia kiemuroita. Nekin kiemurat joita on tullut on niitä varsin tyypillisiä kiemuroita eli kun sitä riitaa tulee kavereiden kanssa välillä niin sitähän tulee. Taitaa olla kahdesti koko syksynä kun tenava on ollut rankkuvälkillä sisällä…

Kotona touhusinkin sitten niitä normikuvioita mitä kotona tulee aina touhuttua. Siivoilin sieltä täältä, speden ollessa hetkellisesti pystyssä istuin tämän vieressä katsomassa kun tämä teki matikan ja aapisen työkirjan tehtäviä, evästin tenavia, täyttelin tiskikonetta, istuin taas speden vieressä kun tämä jaksoi hetken olla pystyasennossa ja tehdä kouluhommia ja niin edelleen.

Mitään megalomaanista en todellakaan jaksanut touhuta, en edes pyykkiä pestä sillä mehut oli jokseenkin hukassa edellisen yön jäljiltä. Illalla sain sentään aikaiseksi sen verran että viikkasin puhtaat vaatteet kaappeihin ja täytin pyykkikoneen valmiiksi tätä päivää varten mutta siinä se kokolailla olikin.

Onneksi prinsessa menee tänään vasta kymppiin joten lupauduin viemään ex-teinin nyt aamusta työmaalleen. Työpiste kun siirtyi toistaiseksi sinne minun työmaani puolelle kylää ja tarkoitus oli että ex-teini, joka menee myös kasiin, pääsee tämän viikon kyydilläni sinne.

Muilta osin päivän ohjelmassa ei kummoisia olekaan, sitä pyykkiä nyt ajattelin pestä ja jos vain spede jaksaa olla pystyasennossa niin tuo saa touhuilla matikantehtävät loppuun. Uusiahan putkahtaa tänään koululta tehtäviksi joten niitä kyllä riittää. Jotenkin tuntuu hassulta, että spedellä on sama matikka kun meillä käytössä ja he ovat ihan älyttömän paljon meidän perässämme siinä.

Eipä silti, sama tilanne tuntuu olevan aapisen työkirjassa vaikkakin ne on erit keskenään. Muutenkin olen hieman alkanut ihmetellä että minkä verran he mahtavat tehdä kynähommia luokassa, ainakaan speden mukaan kun siellä ei tehdä monisteita (?) ja meillähän tehdään niitäkin aikamoisella tahdilla työkirjojen lisukkeina.

Kynähommia kun olisi hyvä tehdä runsain määrin, siis omasta mielestäni, sillä käsiala ei selkiydy alkuunkaan näillä määrillä joita he tuntuvat tekevän ja toisaalta en jotenkin raaskisi millään laittaa tenavaa tekemään kotona ylimääräistä kun se on lapsesta selvästi koulua jos laitan väkisin puuhavihkon ääreen. Plääh.

Ai niin muuten, melkein unohtui esitellä teille eilen meille muuttanut ihanuus!

Tällainen ihana punainen kaunotar löysi paikkansa eteisen laatikoston päältä samalla kun siivoilin kevyesti. Työkaveriltahan tämä tuli ostettua, samoin kuin neljä aivan mahdottoman suloista tonttumukiakin. Tonttumukit tosin jää kaappeihin odottamaan aikaa kun prinsessa itsenäistyy mutta onpa sitten valmiina.

Vaan jaa. Luulenpa, että ryhdyn vähitellen tutkailemaan onko tälle ulkoiselle habitukselle tehtävä jotain ennen kuin edes suunnittelee tekevänsä mitään muuta. Se on siis moro ja have fun!