Tsadam ja silleen

Tällainen pieni ihana seuralainen koisaa tällä hetkellä sohvan nurkassa kääreiden sisällä. Seuralainen saapui vauhdikkaasti paikalle eilen iltapäivästä, söi reippaasti kasvissoseen, joi maidon ja mummi otti ja puki pienelle päälle, välläsi vaunuihin ja lähti tämän kanssa kaupassa käymään.

Kas kun ne munat. Siis kanan sellaiset, nehän unohtui kauppaan aiemmalla reissulla. Seuralainen päätti siinä kohtaa että tylsää touhua ja simahti nukkumaan. Ja kyllä sitä unta sitten riittikin taas ulkosalla, jopa siinä määrin että parin tunnin päästä mummin oli pakko kantaa pieni sisätiloihin.

Se tosin johtui pitkälti siitä, että iltakuuden jälkeen pimeässä, olkoonkin kuinka tahansa ulkovalo, ei oikein erota että onko toisen silmät kiinni vai auki ja oletusarvoisestihan vauva joka kääntelee päätään puolelta toiselle on hereillä. No, tällä kertaa oletusarvo ei pitänyt kutiaan vaan neiti oli edelleen iloisesti unessa kun tämän sisälle kiikutin.

Eipä tuo tainnut juurikaan haitata, haalareita auki ja kas, neiti jatkoi unia vielä liki tunnin. Ilta oltiinkin sitten ihan oikeasti mummin seuralaisena, syötiin, seukattiin, syötiin taas ja seukattiin taas. Ennätti siinä täti ja enotkin pientä pyörittelemään ja onneksi pieni alkoi osoittaa simahtamisen merkkejä jo iltakympin aikaan.

Iltavellit, tadaa, ja matkasänkyyn makuulle. Joopa joo. Todettakoon, että jos kohta osoittautui ettei mummi ole matkasängyn ylin ystävä niin ihan yhtälailla kävi selväksi se, ettei matkasänky ollut rääppiksenkään suosikki. Mummihan onnistui matkasänkyä kasaan laitellessa teloa kätensä ja manata kuin merimies, miten hemmetin hankalia niistä oikein osataankaan tehdä tänä päivänä?

Rääppis osoitti tyytymättömyytensä makuusijaansa kohtaan kiukkuamalla. Ei siinä sitten auttanut kuin ottaa pieni vierihoitoon ja aikansa papalle kurjia olojaan valiteltuaan (juu ei, mummi ei kelvannut keskustelukumppaniksi, mummin osana oli vain olla paikalla sillä toki läsnäolo tarkastettiin moneen kertaan taakse kurkkimalla) pieni otti ja simahti.

Mummin kainaloon, sormi tiukasti papan peukun ympärillä. Ja nukkuihan rääppis, mummi ja pappa odotteli säädylliseksi katsomansa ajan ja mummi siirsi varovarovasti pienen sinne matkasänkyyn. Jossa uni jatkuikin ihan peräti reilun tunnin ajan jonka jälkeen rääppis havahtui joutuneensa huijauksen uhriksi.

Ei siinä auttanut kuin myöntää tappionsa ja ottaa pieni takaisin vierihoitoon. Ihan sinne mummin kainaloon. Ja johan sitä sitten nukuttiinkin, mummi ei tosin uskaltanut siirtää rääppiksen pään yläpuolella tikkusuorana ollutta kättään mihinkään suuntaan sillä oikeasti.

Harvassa on ne jutut jotka tuntuu yhtä ikäviltä kuin se, että lapsi kekkuloi hereillä keskellä yötä kun itse tahtoisi nukkua. Mummi nukkui siis vasen käsi tikkusuorana kaikki neljä tuntia. Siis ihan kaikki neljä. Havahtuen hereille viideltä, ihan sisäisen kellon mukaisesti.

Se tunne. Voin kertoa että EN suosittele kenellekään neljän tunnin unia käsi oman hartialinjan yläpuolella tikkusuorana sojottaen. Se EI tunnu herätessäkään kovin hyvältä, jos kohta ei nukahtaessakaan. Eikä se tunnu kovin hyvältä pari tuntia heräämisen jälkeenkään, sen jotenkin tuntee että käsi on sojottanut ihan väärään ilmansuuntaan.

Paitsi että sen tuntee siinä kädessä tuntee sen myös olkapäässä, lapaluussa ja saman puolen kyljessä. Toimii se silti, ei siinä mitään, sillä mummihan testasi toimintaa liki heti herättyään hakemalla nukkuvan rääppiksen olkkarin puolelle uniaan jatkamaan.

Moisesta siirrostahan rääppis innostui tarkalleen sen verran että halusi kulaukset aamuvellistään ja simahti takaisin nukkumaan. No, mummi on tunnettu siitä että mummi ei tahdo papan heräävän siinä kohtaa jos ja kun pappa saa nukuttua, papalla kun on se lonkka taas vihoitellut pitkin syksyä ihan kunnolla ja ajoittain nukkumiset on jääneet tuntiin tai kahteen yössä.

Tälle päivälle suunnitellut ohjelmat onkin sitten aika reipasluontoiset nekin. Ukon sisko on muuttopuuhissa ja sinne muuttopuuhiin on lähdössä myös ukko ja prinsessa. Me pyörähdämme jossain kohtaa rääppiksen kanssa paikalla sillä emme kai me nyt koko päiväämme tuhlaa muiden seurassa heiluen.

Muilta osin päivä koostunee ihan niistä perushommista eli puhtaita pyykkejä kaappeihin, hinkutusta vähän sieltä täältä, ruoanlaittoa, siivoilua ja muuta ihan yhtä uutta ja ihmeellistä. Seurapoikana näin aamutuimaan toimii tasan tarkalleen spede, muu porukkahan nukkuu vielä.

Vaan jaa. Josko tässä vähitellen alkaisi katsella tahtooko seurapoika jotain aamuevästä, johan tässä on äiti ennättänyt juoda kahvia kupposen jos toisenkin joten silmät ei enää lupsu. Samaa ei voi sanoa käsivarresta joka on jokseenkin puuduksissa sekin, edelleen. Se on moro ja have fun!

Hupsis

Johan on blogi mennyt hiljaiseksi, ihan hämmästyneenä katselin päiväystä koska viimeksi olen jotain kirjaillut. Toisaalta takana on jokseenkin vauhdikkaita viikkoja niin töissä kuin kotonakin joten eipä ihme ettei tule oikein kirjoiteltua aamuisin jolloin on päivän ainoa rauhallinen hetki.

Viime viikkohan meni likipitäen kokonaan kotona ollen speden sairastaessa. Perjantaina tuo pääsi viimein kouluun ja minähän riehaannuin töiden jälkeen riehumaan alakerrassa. Ja johan siinä sitten riehuttiinkin! Speden sänky päätyi viimeinkin sinne yläkertaan, sairastaessa en siirtoa viitsinyt tehdä.

Sängyn siirto taas vapautti niin ihanasti tilaa makkarista että voi pojat kuulkaa! Sehän taas tiesi sitä että olkkariakin oli entrattava, peilipiironki pääsi viimeinkin sille ajattelemalleni sijalle ja kas, saunakammarilta haettiin poikasen 21vee sinne jo aiemmin tuoma tv-taso. Kyllä nyt kelpaa!

Hämmentyneenä tässä on tullut ihmeteltyä sitä kuinka paljon paremmin olen nukkunut nyt kun makkari on lapsivapaa-alue. Siis oikeasti. Työmaalla oli pakko laskea työkaverin kanssa koska viimeksi olen nukkunut makkarissa jossa ei ole yhtäkään lapsen sänkyä ja siis apua!

Laskelmissa päädyttiin vuoteen 2000. Siis todellakin. Ja tuolloinkin lapsivapaa makkari ehti olla käytössä vain reilun vuoden ennen sitä eli hmmm… Samassa sitä tuli ihmeteltyä sitäkin että miten vanhaksi sitä onkaan tultu. Molemmat. Siis minä ja työkaveri. Ei meistä enää olisi samoihin suorituksiin kuin silloin joskus.

Vai onko se sittenkin mukavuudenhalua, mene ja tiedä, sillä oikeasti. Kauhulla muistelin vuosia jolloin junnu oli ihan pieni ja ihan mahdottoman sairas astmansa kanssa. Öisin ei juuri nukuttu, jos kohta ei päivisinkään sillä silloin isommat lapset ja hoidokit piti vauhtia yllä.

Siihen aikaan torpassa oli tarkalleen yksi auto ja kaksi isoa koiraa. Niin ja kotona asui laaja kirjo lapsia aina teini-ikää hipovasta tyttärestä siihen junnuun. Ja lapsiakin siinä tuli samalla hoidettua, siis muiden. Päivärytmi oli himppasen kuluttavampi kuin nyt vaikka työmaalla käynkin pyörähtelemässä.

Aamuviideltä istuttiin usein ensiavussa aamuspiralla junnun kanssa, se kun oli toimivin keino pahimpina tautikausina ja niitä todellakin riitti. Kotiin kurvattiin vauhdilla että ukko sai auton alleen ja pääsi lähtemään töihin puoli kuudelta. Puoli seiskalta tuli ekat hoitolapset, sitä ennen ehti kenties katsoa päivän kuvioita ja ruokapuolta edes himppasen valmiiksi.

Omia läheteltiin kouluun, heitä oli silloin kolme kouluikäistä, ja jos junnu oli kovin kipeä käytiin päivällä ukon kotiuduttua lekurissa uudemman kerran. Mukana kulki silloin paitsi junnu eli potilas, myös hoitolapset, välillä kaksi ja välillä kaikki kolme.

Sitä ennen oli toki ennätetty viedä ja hakea kerholaisia, tehdä ruokaa, ruokailla, kusettaa koiria, siivota, pyykätä, mitä milloinkin. Varahoitoahan ei ollut olemassa sillä yksityinen perhepäivähoito oli vielä ihan lapsenkengissä joten omien lasten sairastellessa hoidokitkin oli aina paikalla.

Illat meni sitten hoitaessa pois kaikkea sitä mitä ei ollut päivällä ehtinyt ja jääkaappiakin piti täydentää ronskimmalla kädellä. Päivät päätettiin usein siihen että kurvailtiin junnun kanssa vielä ottamassa spirahömpsyt ensiavussa, sillä keinoa kun oli edes jotain toivoa yön rauhallisuutta ajatellen.

Näin jälkeenpäin on pakko myöntää että en muista ihan kamalasti mitään ihmeellisiä juttuja noilta ajoilta. Päivät vaan meni, meni ja meni. Yöt vain meni, meni ja meni. Päivät vaihtui, kuukaudet vaihtui ja vuodenajat vaihtui. Jaksaisinko enää moista, tuskinpa.

Mistäkö moinen edes tuli mieleen siinä työkaverin kanssa höpötellessä? Kaipa se tuli siitä että nauroin jo valmiiksi sitä kuinka kaikkensa antanut sitä onkaan taas lauantaina kun rääppis tulee yökylään tänään. Vaikka rääppis ei valvotakaan, eikä juoksutakaan sen kummemmin niin on se vain kumma kuinka huonosti sitä tuleekaan aina nukuttua kun pieni on paikalla.

Kuinka vähän sitä osaa tehdä silloin kun pieni on päiväunilla ulkona. Kuinka vähän sitä osaa tehdä yhtään mitään kun pieni on paikalla. Kun ei vain muka osaa, pysty, ehdi ja kykene. Ehkä se onkin niin ettei silloin vain malta. Kun on se rääppis.

Vaan jaa. Nyt on pakko lähteä tutkailemaan kutristoa edes jonkinlaiseen ojennukseen, missikampausta nyt ei kukaan kaipaa mutta olisihan se kiva etteivät työmaalla kuvittelisi minkään halloween-kummajaisen sentään saapuneen taloon. Se on siis moro ja have fun!

Huokaus.fi

Täällä sitä istutaan ja odotellaan josko kohtsilleen suunnattaisiin lääkäriä tapaamaan. Tällä kertaa potilaana onkin sitten spede, jihaa! Peukut ja isovarpaat ja kaikki ristissähän tässä ollaan ettei tauti nyt ole sitten päässyt rääppikseenkin tarttumaan mutta niin, minkäs sille sitten tekee jos niin on käynyt.

Tautihan alkoi oikeastaan jo reilu viikko sitten maanantaina kuivalla, karhealla yskällä. Siitä se muokkaantui tiistaihin mennessä niin että se oli lähinnä hetkittäistä räkäyskää vaikka nuhaa spedellä ei näkynytkään. Tytär toivoi silti rääppiksen pääsevän yökylään joten yökyläilyt toteutettiin.

Keskiviikkoaamu olikin sitten vähemmän miellyttävä koettava. Spede heräsi juosten suoraan vessaan ja useammat kalsarit siinä aamun aikana lensi suoraan pyykkikoneeseen koska varpusparvet tuli aina yhtä arvaamatta ilman ennakkovaroituksia. Aamupäivän aikana maha asettui ja yskäkin oli samalla tasolla kuin edellisenä päivänä.

Iltapäivästä ukon kotiuduttua spede kömpi isänsä viereen hetkeksi köllimään ja kas, oli umpiunessa hetkessä. Kunnon kuumeessa tuo jäi nukkumaan kun minä lähdin viemään rääppistä kotiin. Torstai ei juuri eronnut keskiviikosta, tosin varpusparvia ei näkynyt mutta suht löysämahainen kuumeinen ja yskäinen poika oli.

Yskäkin oli tehostanut otettaan niin että sitä ei harjoitettu nonstoppina mutta ajoittain se otti ja iski kuin nuija päähän niin ettei siitä tahtonut tulla mitään loppua. Päätepisteeksi ilmestyi aina limaoksennus joka tyhjensi kyllä muunkin mahansisällön samalla kun ne keuhkoputketkin.

Sitruunateetä ja hunajaa on mennyt ja paljon, se kun tuntuu olevan ainoa joka EHKÄ oikealla hetkellä tarjoiltuna saattaa lannistaa yskimisen ennen sitä oksennuspistettä. Perjantaina ihmeteltiinkin sitten ylävartaloon ilmestyneitä isoja länttejä. Sellaisia epäsäännöllisen muotoisia.

Kirkuvan punaisiakin ne oli, osa näytti ihan siltä kuin olisi olleet verenpurkaumia. Ja kun sanon isoja, tarkoitan myös isoja. Pienimmät taisi olla hyvinkin neljäsenttiä suuntaansa. Eikä ne olleet yhtään kohollakaan, kunhan olivat röpyliäisiä reunoiltaan,

Iltapäivällä länttejä oli sitten jo jaloissa, käsivarsissa ja kasvoissakin. Ei siinä sitten, terkkariinhan me suuntasimme näytille. Voi olla tai voi olla että ei ole. Siis joku rokko. No, kokolailla saman diagnoosin minä olin antanut jo omassa mielessäni. Oireidenmukainen hoito ja thats it.

Läntit katosi antihistamiinin perään huis vaan ja kutinakin loppui kuin seinään, yskä ja edestakaisin sahaava kuume jäi seuraksi. Lauantaina jatkettiin kuume-yskä-ei kuume-kuume-linjalla aina iltapäivään asti jolloin pakkaan heitettiin mukaan parin euron kolikon kokoiset läiskät vartalolla. Kasvoihin niitä ei sentään tullut ja ne ei kutisseetkaan, katosivatkin omia aikojaan ennen yöunille siirtymistä.

Sunnuntai mentiin edelleen kuume-yskä-ei kuume-jnelinjalla mutta tällä kertaa saatiinkin seuraksi heti aamutuimaan nuppineulan pää-ihottuma. Sellainen ei koholla-oleva malli. Illalla ihottumasta ei ollut enää jälkeäkään, eikä kuumeestakaan mutta yskää jatkettiin niin innokkaasti että tuli siinä äidin ja iskän peittokin oksennettua yskimisen päätteeksi. Huoks.

Eilen otettiinkin sitten kuumeeton, mutta yskäinen linja, jota tehostettiin heti aamusta euron kolikon kokoisilla näppylöillä rinnuksissa ja kyljissä. Tällä kertaa näpyt kohotettiin myös ylöspäin ja niitä hinkattiin kovin, kutisivat mokomat. Annoin antihistamiinin ennen töihin lähtöä, ukko kun jäi kotiin.

Antihistamiinista piittaamatta näpyt levisi hetkessä myös jalkoihin ja poika oli jokseenkin kirjava ennen kuin ennätin kotiovea perässäni sulkea. Iltapäivällä näpyt katosi, kutina oli kadonnut jo sillä antihistamiinilla. Yskää jatkettiin mutta kuumetta ei jaksettu enää nostaa, silmät kyllä pidettiin edelleen tiukasti sikkuralla ja silmänaluset mustina.

Tänä aamuna otettiinkin sitten näppylinja heti aamusta ja malliksi valittiin nuppineulan päät. Hienoja ne toki olikin ja tällä(kään) kertaa ne ei kutisseet mitenkään. Vähitellen niitä levitettiin myös koipiin ja käsivarsiin kunnes hups, tunti sitten ne oli kadonneet yhtä onnetonta lukuunottamatta omille teilleen.

Korvaamaan saatiin toiseen silmään katkennut verisuoni joka näyttää jokseenkin häijyltä mutta ei vaivaa mukulaa itseään millään tapaa. Kuumeeseen ei ole viitsitty kajota edelleenkään, yskitty sen sijaan on ja kotva sitten heitettiin liki viikon tauon jälkeen kalsaritkin suoraan pyykkikoneeseen.

Että tällainen tapaus. Kohtsilleen kiikutan tosiaan lapsen lekuriin, tosin olen jokseenkin varma että diagnoosi on ihan sama kuin perjantaina eli voihan se olla joku rokko tai voi olla että ei ole. Tai sitten on. Että oireenmukainen hoito. Huoks.

Vaan jaa. Josko kahvikupponen ja sitten niitä vaatteita kaivamaan täplättömälle punasilmäiselle lapsukaiselle. Se on moro!

Syyslomaa sitten vaan

Mukavastihan se tämä loma on jo puoleen saatu taputeltua, mitään erikoisen ihmeellistä ja tähdellistä ei tosin ole tullut tehtyä. Ihan mahdoton yrityshän moiseen oli maanantaina mutta tiedättehän sen tunteen kun on tehnyt tarkan suunnitelman ja toteaakin liki alkumetreillä että pskat, eipä se nyt onnistukaan.

Koska linnamme ei edelleenkään ole koolla pilattu niin korvaavien suunnitelmien tekeminen on jokseenkin hankalaa, niiden sijaan käytössä pitäisi olla joko a. pakettiauto tai b. peräkärry. Kun nyt kumpaistakaan ei näkyvillä ole niin hmmm… no, homma kusee ja akka ei etene. Plaah.

Päädyinkin siis käyttämään maanantain ihan vain kutomalla ja tuijottamalla prinsessan kanssa Greyn anatomiaa. Tehokasta, no ei, tuottavaa, no jotenkin, oma kieppihuivi kun siinä valmistui tuijottelun lomassa, rentouttavaa, kyllä. Toki siihen ennätin sovittaa piipahduksen marketissa, sapuskaurakoinnin ja muun vastaavankin sekaan.

Eilen asettelinkin jo aamutuimaan touhu”vanteet” alleni ja ysiltä nökötin tiukasti kelassa ukon siskon kyytinaisena. Piipahdus sinne, tänne ja tonne ja kas, kympiltä keittelin aamukahvia vol 2. Poikanen 19vee ei tosin noussut kahvitteluseuraksi joten kahvittelin ihan itsekseni samalla kun kuuntelin junnun suunnitelmaa siitä kuinka hän ja kaverinsa pyörähtävät leffassa.

Itse pyörähdin tyttären suuntaan noutamaan rääppistä seuralaiseksi, näin loma-aikaan kun on mahdottoman ihanaa kun ennättää ottaa pientä pakkausta ihan yökyläperiaatteella seuroihin. Prinsessahan on alkanut nyt saada sen vellin lisäksi myös vihannessoseita ja hyvin se kukkakaali näyttikin maittavan.

Kahden kanttiin nautitun ”lounaan” perään maistuikin sitten unoset vaunuissa, olipa ne jopa niin suositut että vaunuihin asti ei edes ennätetty kun pieni oli jo umpiunessa.

Mikäs, minä käytin silti tilaisuuden hyväkseni ja houkuttelin prinsessan mukaani markettipiipahdukselle rääppiksen ”nukuttamiseksi”. Suunnitelma jopa toimi ja pyörähdimme noutamassa lähinnä aamuisella piipahduksella unohtuneet maidot marketista.

Ilta menikin sitten lähinnä askarrelen rääppiksen kanssa. Ihan mahdoton yritys neidillä on kääntyä mahalleen ja ihan likellä sitä ollaankin että se onnistuu. Muutenkin neiti on edelleen yhtä hymyä ja iloa, vain kahdesti pääsimme kuulemaan sydäntä raastavaa itkua.

Ensimmäinen totaaliloukkaantuminen saatiin aikaan sillä että totesin tissiä kohti päätään kääntelevälle neidille että ehei kuule, sieltä ei irtoa yhtään mitään joten neiti nyt odottaa että mummi saa pullon lämpimäksi. Jösses mikä itkuremakka!

Toinen maatamullistava itkukohtaus tulikin sitten myöhemmin kun neiti pelästyi lattialla touhutessaan prinsessan yhtäkkistä yskäisyä. Eihän moisesta tahdottu toipua millään! Onneksi mummilla on keinonsa ja aikansa nikoteltuaan neiti olikin taas yhtä hymyä.

Tällä kertaa unille kaaduttiin jo puoli yhdeltätoista, sitä ennen oli einehditty päivälliseksi kasin aikaan kukkakaalisosetta ja maitoa ja kympin jäljestä älytön määrä perunavelliä. Kotona rääppis nukkuu hyvinkin seitsemän tunnin yöunia yhteen putkeen mutta mummilassa…

Pah ja pöh! Mitä sitä nyt sellaisia, mummilla kun saa ruokaa AINA halutessaan ja juuri niin paljon kuin sielu sietää. Aamuvellille herättiinkin viiden tunnin unien jälkeen ja vellin perään kiskaistiin vielä maitoakin… Mihin ihmeeseen lapsi sen kaiken saa sopimaan?

Toisaalta, samanlaisia suursyömäreitä ne on olleet äiti, tädit ja enotkin joten eipä ole omena kauas puusta pudonnut. Ja toisaalta, milläpä sitä kasvaa jos ei syö. Edelleenkin kun ollaan piirun verran jäljessä painon osalta muista ikätovereista, pituudessa onkin sitten saatettu jo ohittaa jokunen sillä sitä tulee ihan mahdotonta tahtia.

Aamuvellin päälle simahdettiinkin sitten taas sohvalle vällyjen sisään ja siellä sitä edelleen koisataan. Mummi sai pullot ja sosepurkit pestyä ja suunnittelee päivän ruokapolitiikkaa. Sen osalta kun voisi melkein jo ryhtyä toimeen, kas kun prinsessa ja serkkutyttö täytyy kyysäillä aamupäivästä lähicityyn ostoksille.

Itse en marketteja lähde kiertämään ja jätän rääppiksenkin enomiehensä hoivaan siksi aikaa, mutta aikansa se vie se tyttöjen viskominenkin. Josko tästä sitten tosiaan sitä ruokaosastoa valmistelemaan, se on siis moro ja have fun!

Hyi yäks!!!

Siellähän on hittolainen soikoon pakkasta! En tykkää, en yhtään! No, lohduttaudun sillä että ainakaan ei ole liikuntaa tyrkyllä tänään, ehkä sitä jotenkin selviää hengissä.

Junnu pääsee tänään pitkästä aikaa kokeilemaan kouluelämää, yskä nyt kiusaa edelleen mutta lievemmässä mittakaavassa kuin esim sunnuntaina jolloin oksennus lähti vielä herkästi matkaan yskimisen päätteeksi, ja kuumekin on kokolailla talttunut, eilen illalla lukema oli jo likipitäen normaali eli 37.1.

Työmaalla päivä oli merkillisen rauhallinen, tiedä sitten oliko osansa lääkityksen muutoksella vai millä mutta toteanpa ettei yhtä mukavan rauhallista työpäivää ole ollut nähtävillä likemmäs vuoteen. Sitähän voisi melkein jopa kehua työpäiväänsä varsin mukavaksi!

Kotiin kurvaillessa nappasin matkaan pienen tuhisijan, tuhisija oli passelisti simahtanut juuri unilleen ja jatkoi niitä mummin petissä vielä parin tunnin ajan. Minä ennätin siinä ajassa touhuta ruoan ja viimeistellä toukkapussin jonka pienelle kudoin.

Joo-o, kovin tuo tuntui toukkapussista pitävän, alaosan kohtalo nyt on vielä sikäli auki etten tiedä ompelenko sen kiinni vai laitanko napit tms joten kotiin asti pussukka ei vielä lähtenyt kun lasta seiskan kanttiin palautin. Toisaalta, hyvähän tuon on olla mallina uudelle puikoilla keikkuvalle mallille, se taas lähtee aikanaan työkaverille.

Lomaahan tässä nyt jo odotellaan kieli pitkällään, jos ihan tarkkoja ollaan. Tämän vuoden syysloma tulee olemaan monellakin tapaa merkillinen, kas kun spede muuttaa tuolloin yläkertaan ja minä pääsen näin ollen järkkäämään alakertaakin hieman uusiksi.

Yhden sängyn poistaminen makkarista tekee sinne aika älyttömän paljon tilaa, jos ihan rehellisiä ollaan. Tiedä sitten missä kohtaa saan aikaiseksi ryhtyä toimeen tapettien osalta, niiden poistojärjestys alkaa tosin olkkarista sitten KUN saan aikaiseksi. Pianko niitä repii, ei siinä mitään, mutta kun sitten pitää myös maalata ja haaveissani olen laittamassa jo laminaattiakin lattiaan.

Marssijärjestys näissä touhuissa on tosin ihan toinen kuin vain tapetit, maalit jne, ihan ensin pitäisi pelmata vintti läpi, sen jälkeen vaatehuone ja vasta sitten voisi alkaa ihan tosissaan tutkailla olkkari-makkari-kombinaatiota kuntoon. Ja se vintin ja vaatehuoneen pelmaaminen… sehän se melkein nappaa! Huomaa että aletaan kulkea talvea kohti, mikään muu kuin kutominen ei oikeastaan nappaa ihan tosissaan.

Vaan jaa. Tässä pitäisi kaiketi kohtsilleen laitella itseään työmaakuosiin, koko revohka kun menee tänään kasiin ja sehän tietää sitä, että mahanalusen saa viritellä täyteen jalkoja. Työmaallakin on tiedossa jokseenkin vauhdikas päivä, puukässyt kun katkaisee palaveri esimiehen kanssa. Pöh.

Eipä siinä sitten muuta kuin se on moro ja have fun!

Huomenta jälleen!

Näin pitkähkön hiljaisuuden jälkeen, sano. Osaakohan sitä edes kirjoittaa enää… Yritetään. On ollut aikamoisen kiireinen viikko, etten sanois. Kiiruuthaan aloitettiin heti lauantaina postattuani eli säntäilyä sinne, tänne ja tonne ja kas, yhdet synttärikekkeritkin siihen saatiin sopimaan.

Sieltä palattiin kotosalle tosin suht nopeasti, kas kun niin. Sekä junnu että spede valitti urakalla pääkipua kekkereissä. Eipä siinä, kotona spede oikaisi kotvaksi meidän sänkyymme, junnu viereen ja kas, ei aikaakaan kun junnu oli umpiunessa. Spede sen sijaan koki ihmeparantumisen ja vilisti omien kavereidensa kanssa pihalle.

Junnu kiskaisi komeat kolmen tunnin unet siinä iltapäivän päätteeksi ja kumman hyvin tuo sai kiskottua vielä yöunetkin päälle. Pyhänä tuo olikin sitten yskässä ja kuumeessa. Just. Maanantaina tautivahvuus olikin sitten kaksi, spede nyt ei kuumetautia napannut mutta otti sitten tilalle ripulin. No just taas.

Minä jäin suosilla kotiin poikien kanssa, ukkohan oli lähtenyt jo kukonlaulun aikaan omalle työmaalleen. Junnukin vaikutti siinä päivällä jo paremmalta, yskä nyt tosin vielä kiusasi, mutta minkäänlaista nenäosasto-ongelmaa ei ollut nähtävissä. Vaan turhaanpa hehkutin, illalla lämpö paukkui 39 asteeseen niin että heilahti.

Tiistaina spede pääsi kouluun, junnu jäi potemaan. Töissä meni aika jokseenkin vauhdilla ja yhtä vauhdilla se on mennyt muinakin päivinä. Tenavan päivät on ollut kovin vaihtelevia, onneksi niitä jokaista on värittänyt selvääkin selvempi iloisuus vaikka lujaa onkin hetkittäin mennyt.

Tiistaiehtoona olin jo jokseenkin varma siitä, että mittari on rikki sillä kas, 38,6 oli iltalukema vaikka junnu ei näyttänyt erityisemmin sairaalta. No ei se ollut, itselle näytti normilukemia joten päädyinkin siihen että kenties junnu huijaa ja juo esim kuumaa teetä ennen kuin mittaa lämmön.

Eipä muuten huijannut, totesin, kun olin huijannut junnun seurassani tölläämään töllöä puolen tunnin ajan. Kyllä se 38,6 on vaan 38,6 vaikka kuinka toinen istuu boksereilla nojatuolissa ja hörppii äidin tarjoamaa vettä. Huoks.

Keskiviikkona junnu vaikuttikin jo ihan terveeltä, teki läksyt siinä illansuussa ja minä paasasin siitä kuinka torstaina on matikan tukari koululla tarjolla ja tämä saa mennä sinne tuntejen päätyttyä, alkuluvut(kin) kun oli jokseenkin hakusessa läksyjä tehdessä.

Toista tiesin tunnin päästä kun olin komentanut pari tuntia silmieni alla läksyjä tehneen lapsen varoiksi mittaamaan lämmön. Että ihan sitten 39,1 paukkui mittarissa. Ahas. Kuumalta tuo nyt ei kuitenkaan käteen tuntunut joten kyllä, mittari on takuulla rikki. Juu ei, samaa normilämpöä se näytti itselleni kuin edellisenäkin päivänä.

Torstaina otin ja soitin lekuriin johon en tietenkään saanut aikaa. Sen sijaan sain ajan sairaanhoitajalle joka otti pikacrpn junnulta ihan siltä varalta että jos siellä sittenkin muhii joku pöpö jossain. Ja kas, 27 tuli tulokseksi niin että heilahti. Eihän tuo nyt mikään mahdoton ollut mutta selkeästikin jotain jossain menossa.

Kuinka ollakaan oma lääkäri oli juuri lähettänyt edellisen asiakkaan matkoihinsa joten me siirryimme tämän huoneeseen. Korvat ok, keuhkojen äänet ei valittamista, poskiontelot -no kas, vasemmalla puolellahan on ihan selvä löydös, oikea onkin kunnossa, totesi lekuri.

Että juu. Eipä tarvinnut enää ihmetellä sitä mittariakaan, että rikkikö vai eikö vai täh. Eikä sitä junnun kuumeilua johon liittyi aina pääkipu kuumeen lähtiessä nousuun. Muutenhan tuolla ei päätä sen kummemmin kuulemma juhminutkaan.

Ja ei, ei tuntunut mitään painetta poskissa saati päässä tai missään vaikka kuinka sisko komensi lekurikeikan perään kumartamaan kun ”se tuntuu paineena poskissa”. Että sellainen tapaus tällä kertaa. Yhtään ei kyllä lohduttanut se, että samassa hötäkässä selvisi että naapurin poika oli puolestaan ottanut ja napannut ihan keuhkiksen myös lauantaina alkaneen tautinsa kyytipojaksi. Huoks. Nämä yläkouluun päästetyt pojat…

Junnu sai antibioottikuurin ja lisukkeeksi nenäsuihkeen ja kas, vaikka eilen ehtoollakin kuume vielä paukkui 38,6 lukemissa niin lohtua tuo se, että päivällä lima lähti todellakin liikkeelle ja vauhdilla, yskänpuuskan perään kun lapsi-parka otti ja oksensi RUNSAIN määrin limaa vessassa. Niitä limaoksennuksiahan täällä ei olekaan aikoihin näkynyt…

Tänään junnu on lähdössä päivällä leffaan ukon, prinsessan ja speden kanssa ja minä tein periaatepäätöksen että annan tämän sinne mennä sillä se nyt ei kummoisia ponnisteluja tarvitse vaikka kunnossa lapsi ei taida vielä ollakaan. Ja se kuumehan on noussut joka päivä vasta illalla, päivällä sitä ei ole ollut joten niin. Ei kun leffaan vaan!

Jos kohta kotona on ollut hektinen meno niin työmaallakin puhaltelee tuulet aika vinhaa kyytiä. Kukaan ei oikein tiedä mitä tapahtuu, missä tapahtuu ja koska tapahtuu ja jännityksellä odottelemme tulevaa. Onneksi määräaikaista sopparia ei voida katkaista kesken sopimuskauden joten tiedossa on, että takuuvarmasti jatkan duuniani tämän lukuvuoden mutta jatkosta ei sitten tiedäkään kukaan.

Hyvin ne puree, kaikki taloussotkut ja ongelmat, myös tuonne meille. Hankintakielto nyt ei haittaa ketään mutta se, ettei ohjaajille saa ottaa sijaista laittaa kieltämättä pakkaa hetkittäin hieman sekaisin. Oman lisänsä soppaan tuo toki sekin, että meillä mennään muutenkin vajaamiehityksellä tämä lukuvuosi mutta minkäs teet.

Toisaalta on siinä puolensakin. Työpäivät menee niin vauhdilla kaikilla ettei mitään rajaa. Ei ole sellaista hetkeä päivän aikana kenelläkään että ennättäisi rauhassa laminoida tai kopioida tai istua ja vaihtaa kuulumisia kahvikupin ääressä sen kummemmin, ehei, jokainen menee kiitolaukkatahtia pitkin taloa.

Nopeasti menevillä työviikoilla on muuten omat ekstrahyvätkin puolensa.

Kun maanantaina alkaa odotella perjantaita ja rääppiksen yökyläilyä niin yhtäkkiä sitä huomaakin jo tällaisen hepun tuijottelevan kotisohvallaan ja odottavan josko mummi pakkaisi vähitellen istuimeen ja päästäisiin sillä autolla matkaan.

Nythän tämä pieni höpöttäjä-hymyhemmo-naurukone koisaa tuolla sohvan nurkassa, nojatuolipesään kun tämä ihanuus ei enää mahdu. Nappasin pienen ihmeen työmatkalla kyytiin ja autosta kamat purettuamme kiitolaukkailimmekin vaunuilla kaupalla käymään ja kas, simahtihan tuo sitten päiväunillekin siinä samalla.

Ilta menikin sitten neidin kanssa askarrellessa ja samaa kuviota jatketaan tämä päivä aina iltapäivän puolelle asti. Ihanaa! Ainoa ongelmahan tässä on prinsessa, jos tarkkoja ollaan. Mummi ei juurikaan pääse rääppiksen kanssa olemaan silloin kun prinsessa on lähistöllä sillä tämä mokoma ottaa ja omii koko pienen itselleen aina syöttöjä myöten.

Onneksi prinsessa uuvahti iltakympiltä ja me saimme laatuaikaa ihan kahteen pekkaan aina puolille öin asti. Pakko tosin todeta että sille on ehkä syynsä miksi mummi on mummi eikä suinkaan tuore pienen vauvan äiti, mummi ei välttämättä jaksaisi jatkuvalla syötöllä moisia rupeamia enää.

Ja vaikka mummi onkin vähillä unilla-eläjä ja herää mielellään aamuviideltä niin se, että mummi väkipakolla sitkittelee hereillä puolille öin on ehkä hieman … no, aivotoimintaa lamauttavaa puuhaa. Joka taas selittänee sen, miksi mummi-ihminen seisoi aamuviideltä jääkaapin edessä laktoositon maito toisessa ja tuttipullo toisessa kädessä ja tuumi mielessään että joku tässä asetelmassa on nyt väärin.

Onneksi kyseessä on vain aivotoiminnan tilapäinen lamaannus eikä täysi ajatuskatkos sillä kas, rääppis sai kuin saikin sitä ihan omaa äidinmaidonkorvikettaan pullon täytteeksi eikä sitä laktoositonta. Vaan sanon minä, että on se kova tyttö syömään!

Jos kohta eilisen ehtoon aikana meni puoli litraa (!) korviketta ja yötä vasten vielä pari desiä tuhtia peruna-ruusunmarjasosevelliä niin herttinen, aamuviideltä sitä oltiin jo taas syömässä maitoa. Ja oletanpa että tuhinasta ja puhinasta päätellen kohta syödään taas lisää.

Saattaa olla vähitellen aika tyttären ryhtyä tarjoamaan pienelle niitä muitakin hedelmä- ja kasvissoseita, päivällä syöttövälit on kuulemma kokolailla sen kolme tuntia mutta iltapäiväneljästä asti neiti syökin sitten puolentoista tunnin välein eikä se vellikään näköjään pitänyt tyytyväisenä kuin nelisen tuntia.

Toisaalta, tuohan kasvaa ihan silmissä. Kaukana on ne ajat kun rääppis oli pieni onneton ruppana, 60-sentin rajapyykki lähenee vauhdilla ja painoakin taitaa olla kohta sen viitisen kiloa. Hoikka tyttöhän tuo on, mutta omituisen pitkä, etten sanoisi. Perintötekijätkö siinä sitten osaltaan jyrää, isähän on hyvinkin sen 180 pitkä.

Vaan jaa. Tämä tästä. Josko sitä keittelisi uuden pannullisen kahvia ennen kuin pieni ihminen päättää nostaa nälkä-rähäkän. Se on siis moro ja have fun!