Rönsyilybloggaus

Sillä se tästä tulee väkisinkin, merkit on selvinä ilmassa. Jotenkin ollut hieman rankkaa tämä elämä viime aikoina. Jopa koomista rankkuudessaan. Vai onko minusta sitten tullut vain niin onnettoman pehmeä että koen rankkana asioita jotka on kuitenkin oikeastaan vain hyttysenpieru tässä maailmankaikkeudessa? Ja silti, yritän vaikka väkisin vääntää asioista esiin ne koomiset puolet, jopa silloin kun niitä ei oikeastaan ole.

Ihmisten hyväsydämisyyskin jaksaa aina yllättää ja aivan erityisesti nyt. Me suomalaiset muka itsekäs ja sulkeutunut kansa, ja mitä vielä! Viiden vuoden yhteisen polun jälkeen koulua vaihtava lapsi on saamassa ihan mielettömän upean ja ison paketin lankoja, koukkuja ja puikkoja ja kaikki tämä kiitos itselleni ventovieraiden ihmisten!

Itkuhan siinä tahtoo väkisinkin tulla kun hakee postista paketteja joita ihmiset ovat lapselle lähettäneet. Ja suorastaan huono omatunto siitä että ihan kaikkia ei voi lapselle antaa, millä tuo ihan oikeasti ne kaikki kotiin kuskaa ja miten nuo kaikki edes sinne omaan huoneeseen mahtuu?

Mm tällaisen paketin hain ja totesin että hittolainen, eihän itsellänikään ole noin ihania koukkuja! Ja näitä riittää. Karkeasti laskin päässäni että eräskin postissa tullut paketti oli helposti neljänkympin arvoinen, 9 kerää seiskaveikkaa, puikot, koukku ja postimaksukin vielä. Käsittämätöntä!

Nyt on sitten koulun kässykaappejakin täydennetty, kaikki mikä ei mene lapselle menee niihin muiden käytettäväksi. Eilen purettiin iso jätesäkillinen lankoja, lajiteltiin, vietiin kaappeihin.

Koska niitä tulee ihan hulluna niin päädyin siihen että vain ne iskemättömät, ja todennäköisesti ei ihan kaikki niistäkään, lähtee lapselle kotiin. Ja se oli toki toivekin monelta lahjoittajalta, jos ei lapselle niin sitten muille lapsille ja hyvä niin, koulun kässälangat kun on ihan suoraan sanottuna, silkkaa kuraa.

Kotiinkin niitä lankoja on tuotu, ihan ventovieraat ihmiset, ja onpa vielä tulossa isompi satsi jossain kohtaa sillä naapurikylillä taksikuskina toimiva ventovieras ilmoitti että kerää useammalta lahjoittamaan ilmoittautuneelta langat kyytiinsä ja tuo ne joku päivä kotiovelleni kunhan vain ajokeikka passaa muutenkin tähän suuntaan.

Ei se hyvyys maailmasta ole mihinkään kadonnut, se on vain piilossa. Ehkä me kaikki olemme varovaisia olemaan hyviä, pelkäämme että menetämme jotain samalla? Loppujen lopuksihan viime vuodet on olleet kaikkineen sellaisia että me olemme pitkälti häviäjiä mitä yleiseen hyvinvointiin tulee.

Leikkaus sieltä, toinen täältä, muutetaan hieman tuota juttua, tehdään tuo toisin ja kas. Meistä kenelläkään ei taida olla hajuakaan siitä mihin tämä kaikki meidät vie? Epävarmuus, se taitaa olla tämän ajan motto. Epävarmoja ihan kaikesta, perusturvallisuus on kadonnut jonnekin.

Sillisalaattia, sitä tämä bloggaus nyt on sillä mielen päällä on vaikka mitä. Liekö syynä se ettei ole hetkeen purkanut ajatuksiaan mihinkään? Pitänyt ne vain itsellään ja pyöritellyt omassa päässään? Voi olla. Yksi iso ajatuksen aihe kun on eilinen hammaslääkärikäynti.

Jos ihan alusta asti olisi ollut sellainen hammaslääkäri kuin Maria niin olisiko koskaan edes kehittynyt hammaslääkärikammoa? Joka taas johtaa väkisinkin siihen ajatukseen että olisiko koskaan hampaat päässeet niin huonoon kuntoon kuin ne nyt on?

Marian tuoliin uskallan istua koska tahansa. Harmi ettei sitä täpäkkää ole, muuten varattuna olisi suoranainen jana aikoja Marialle, Marian kun uskallan antaa tehdä mitä vaan. Oli jännä tunne mennä hammaslääkäriin ilman takaraivossa tykyttävää kauhua, sitä mikä on ollut pitkään kaverina joka kerta kun hampaiden kanssa on joutunut vähänkin ongelmiin.

Maria katsoi hammasta josta kerroin pinnan olevan irti, juurihoidettu pirulainen kun kyseessä, nosti sen pinnan pois ja totesi voi hitsi, eihän me nyt tälle enää mitään voida. Pakko tämä on poistaa, tämä pintakin kun on rakennettu ruuveilla siihen päälle.

Ja sitten tuli piikkiä kitalakeen ja poskeen ja kaikkea säesti puhe siitä miltä mikäkin saattaa tuntua. Hassua, kädessäni oli pala käsipaperia samalla ja yhtäkkiä hoksasin itsekin etten ollut kertaakaan rusentanut sitä kädessäni pelon tai jännityksen merkiksi.

Ehei, olin rento kuin mikä siinä istuessani, Maria vain on niin hyvä. Hampaanpoisto ei tuntunut yhtään miltään, mitä nyt pään sisällä välillä kuului inhottavaa rutinaa mutta senkin Maria osasi selittää samalla kun hampaanraatoa irrotteli.

Jälkisärkyäkin Maria lupasi ”hieman”, samalla kertaa kun tuli poistettua hampaanraadon vierestä vielä isommin raato eli pelkät juuret jotka vuosikausia sitten katkenneesta hampaasta oli jäänyt ikenen sisään. Sikäli sisään, että ienhän oli kasvanut jo siihen päälle tässä vuosien saatossa.

Tässä nyt odottelen sitä jälkisärkyä tälle päivälle, eiliselle sitä tuli ihan hitusen verran ja lääkitsin sen pois ihan ohjeiden mukaan buranalla mutta se oli eilen se ja tänään ei satu yhtään. Voiko hammaslääkärille kirjoittaa kiitosoodin vai onko se jo hieman liioittelua? Marialle kun sen voisin kirjoittaa ihan täydestä sydämestäni ihan koska vain!

Jos kohta hammaslääkäri pyörii mielessä niin niin siellä pyörii omat tenavatkin. Äidillä on ollut kiirettä suojelusenkelin toimessa. Ihmiselämä on kuitenkin hento pitää, niin se vain on, ja törmäys betonirekan kanssa olisi voinut päättyä toisinkin.

Poikanen 22vee on kuin kissa, tippuu aina jaloilleen, mutta missä kohtaa ne kissan kuuluisat 9 elämää on käytetty? Olen yrittänyt ihan laskea sitä päässäni että montako näitä läheltä piti-tilanteita on ollut mutta selkoa en sille saa. Toteanpa vain että jossain kohtaa ne on käytetty ja herranen aika kunhan ne ei olisi käytetty ennen kuin itse kuolen.

Tähän samaan syssyyn jännitetään vielä ensi viikkoa, spede kun siirtyy isoon luokkaan todnäk koko loppukevääksi. Edelleenkään se puhe ei toimi, edelleen sosiaaliset suhteet on hankalia ja edelleen lapsi toimii miten sattuu open ohjeista huolimatta.

Sittenkin tuo kantaa kotiin pelkkiä ysejä ja kymppejä kokeista, eikä ne ole edes helpotettuja kokeita vaan normiyleisopetuksen, mutta kaikki muu onkin sitten hankalaa. Ja nyt sinne isoon luokkaan… Itse asiassa, tämä on hyvä siirto, sillä nythän se sitten nähdään kunnolla voidaanko tämä jättää kokonaan voimaan.

Vaihtoehtona kun on se, että ensi syksynä poika on pienluokassa jossa on kolme oppilasta ylipaikoilla ja mikä hemmetin pienluokka se sitten enää on? Neljä oppilasta vähemmän kuin isossa luokassa, ei ihan pelitä. Ja niin, tämä kokeilu on sikälikin loistava tässä kohtaa että speden kohdalla suunnitelmat on selvät ja lapsen parasta ajatellen tehdyt.

Jos kokeilu ei toimi niin spedelle tehdään erityisen tuen tarpeen paperit, nythän lapsella on vain tehostetun tuen paperit. Erityisen tuen paperit taas takaa spedelle sen pienluokkapaikan, tehostetulla tuellahan spede on ensimmäinen joka lentää pienluokasta ulos.

Jotenkin tämä speden tilanne on saanut itseni miettimään omia kouluaikoja. Onko aika sitten kullannut muistot, mene ja tiedä, mutta jotenkin mielessä on pyörinyt kerran jos toisenkin oma luokkakaveri. Se, miten paljon eteenpäin koulumaailma on onneksi mennyt vaikka monta huonoakin juttua on samalla muutettu matkan varrella.

Kun itse on pienestä maalaiskoulusta jossa kaikki tunsi kaikki ja kaikki oli kavereita kaikkien kanssa niin miksi niin ei voi enää olla? Koulut on isoja, kasvottomia möhkäleitä joissa jokainen yrittää vaan selvitä eteenpäin. Ja sitten joukossa on niitä joille se maailma on hankala, vaikea ja iso mörkö.

Ja sittenkin se eteenpäin meno. Kun aikanaan vitoselta lähdin ”isoon maailmaan” ei luokkakaveri osannut edelleenkään lukea kuin tavaamalla. Meille luokkakavereillehan sillä ei ollut merkitystä sen kummemmin, kukin tyylillään, mutta jotenkin muistan aina sen miten opettaja kohteli poikaa.

Tyhmähän sen on pakko olla, kyllähän nyt ihminen lukea osaa jos vain tahtoo. Ei se ollut tyhmä eikä se osannut lukea. Nyt kun itse työskentelen maailmassa jossa lukihäiriön mahdollisuus on suuri niin on helppo nähdä kuinka monta virhettä pojan kohdalla tehtiin.

Ei silloin taidettu pienissä maalaiskouluissa edes tietää lukihäiriöiden olemassa olosta, lukihäiriöinen leimattiin vain tyhmäksi. Ja sitähän lukihäiriöinen harvoin on, siis tyhmä. Tämän vuoden aikana oman luokan lukihäiriöinen on mennyt ison harppauksen eteenpäin, ja se harppaus on tehty sitkeydellä, ymmärryksellä ja niin. Ehkä jopa rakkaudella.

Harmittaa että lukihäiriöisen kohdalla ”luovutettiin” pari vuotta sitten, tälle hankittiin iPad kotoa käsin ja lapsen ei tarvinnut sen jälkeen lukea saati kirjoittaa käsin, kaiken kun pystyi kuuntelemaan pädillä ja kaiken pystyi naputtelemaan pädiin.

Syksyllä kun poika siirtyi meille tehtiin isoja muutoksia samantien. Me luemme kaksin, minä seuraan rivejä puikolla tai koukulla tai saksien kärjellä, tai no, ihan millä vaan mikä käsillä on, ja poika LUKEE! Kyllähän ne kirjaimet välillä menee sekaisin mutta niin hienosti tässä on edistytty että tänä päivänä poika ei tuskastu jos sana on vaikea vaan kysyy selkeällä äänellä että ”MIKÄ TÄÄ SANA ON?” ja se jos joku on hienoa!

Pädiä ei ole enää näkynyt muutamaan kuukauteen, poika kun kirjoittaa ihan omin kätösin ne muistiinpanot ja olkoonkin että kirjoitus on usein ihan täydellisen kamalia harakanvarpaita niin silti minä muistan kehua joka ainoa kerta! Ja kyllä, silloin kun niistä muistiinpanoista ei saa selvää niin minähän sitten kirjailen ne pojalle uusiksi jos tarve vaatii koska tärkein on saavutettu. Poika YRITTI JA TEKI itse.

Jotenkin tässä on ihan mahdottoman ylpeä lapsesta. Niin iso loikkaus on tehty ettei mitään rajaa, suorastaan harmittaa miksi peli luovutettiin aiemmin? Lapsen itsetunnolle tekee ihan mielettömän hyvää se, että tämä osaa ihan itse lukea ja ei, nyt ei edes ne lukuvirheet tunnu häiritsevän, nehän voidaan sitten hoitaa kaksin tuosta vaan.

Ja siinä se syy sitten onkin miksi niin usein tätä nykyä ajattelen sitä lapsuusvuosien luokkakaveria. Miten hänet lytättiin silloin, miten hänestä tehtiin tyhmä. Miten koko itsetunto tallattiin jalkoihin. Elääköhän hän edes enää? Miten raadollista meno olikaan silloin, jos kohta menneessä on paljon hyvääkin.

Mutta ei ne hyvät tähän poikaan osuneet, meihin muihin varmasti monessa kohtaa. Olimmehan me ”fiksuja” pentuja, luimme, kilpailimme siitä kellä on paras käsiala, kuka osaa parhaiten laskea ja kuka on nopein juoksemaan. En muista kertaakaan pojan olleen osallisena näissä, vanhemmat piti lapsen tiukasti kotona koulun ulkopuolisen ajan.

Ovatkohan he hävenneet lastaan? Ei lasta saisi hävetä, ei koskaan, ei vaikka lapsella olisi mitä ongelmia oppimisen tai minkä tahansa kanssa. Lapsesta pitäisi olla ylpeä aina!

Mutta joo, kuten sanoin, sillisalaattipostaus tästä tulee ja niin tulikin. Nyt taidan mennä ja keittää toisen pannullisen kahvia, maistui niin kertakaikkisen hyvältä ja vielä kivuttomasti juotuna! Se on moro ja have fun!

Pitäisikö sitä aktivoitua?

Edes sen verran että kirjoittaisi kerran viikkoon jos ei muuta? No, kokeillaan nyt tätä kaavaa, tosin todennäköisyys sille että kaavan mukaan toimin on jokseenkin huono.

Koulupäivä lauantaina oli mainio! Speden ope osasi todella yllättää, päivähän aloitettiin laulamalla karaokea perheittäin. Omg! Ja mehän EMME laula karaokea mutta kappas, niin sitä vaan löydettiin itsemme moista tekemästä ja ekana koko porukasta.

Puoli kahdeltatoista oltiin jo kotona eli nopeasti se päivä siellä koululla kiskaistiin ja pakko myöntää, ehkä parasta antia vuosikausiin koulumaailmassa oli se. Melkein harmittaa että omalla koululla ei ole tajuttu lähteä moiseen, kodin ja koulun päivä saa ihan eri merkityksen kun sen järjestää tuolla tavoin.

Työmaalla on ollut hektinen meno, kuten yleensäkin ja kas, taas on ennätetty leikkiä itsekin opea. Samalla olen selvitellyt systeemeitä liiton suuntaan, minähän kun saan sitä soviteltua päivärahaa viikkotyötunneista johtuen ja opesijaisuudethan vaikuttaa siihen.

Työkaveri, sovitellun päivärahan piirissä hänkin, kun totesi että joo, opesijaisuudet aiheuttaa sitten sen ettei saakaan koko kuukaudelta sitä päivärahaa. Ihan sama montako tuntia niitä opesijaisuuksia tekee. No, minäpä sitä nyt olen selvitellyt enkä edelleenkään tiedä meneekö se ihan yksi yhteen tuon väittämän kanssa, epäilen että menee.

Näin ollen herätin sisäisen laskukoneeni ja totesin että jaa. 12 tuntia opesijaisuuksia saa tulot olemaan plusmiinusnollassa. Jokainen tunti sen yli parantaa kuukausiansiota, jokainen sen alle on suoraa tappiota omalle taloudelle.

Samaan aikaan tein sitten pitkäkantoisempia ajatuskuvioita ja totesin että joo. Jos kohta nyt päivärahani onkin sen ja sen verran per päivä niin lasten kasvun myötä se tulee ajan mittaan pienenemään ihan älyttömän paljon. Nythän se koostuu enimmikseen lapsikorotuksista.

Näin ollen järkevintä on tehdä niitä opesijaisuuksia sillä oikeasti, jos en nyt tee niitä niin tuskin niitä sitten myöhemmin enää edes tarjotaan. Ja niin. Vieras sijainen luokassahan saa aikaan vain sen lumipalloefektin. Sakki lähtee lapasesta eikä tee mitään ja minä olen se joka tekee kaiken työn luokassa.

Ja siitä maksettavan korvauksenko pitäisi sitten mennä jollekin joka ei oikeastaan edes tee sitä työtä mikä luokassa on pakko tehdä jos tahtoo pysyä edes suunnilleen järjissään? Eikä suinkaan jätä tekemättä sitä siksi että olisi laiska ja kykenemätön vaan siksi, että oppilaat sekoaa sukkiinsa kun siellä on joku vieras ja kaikki jää tekemättä koska he eivät vaan pysty eivätkä kykene.

Nythän meillä on paiskittu ihan normisti hommia luokassa koko ajan. On opeteltu uutta, tehty tehtäviä, lennetty pihalle, kuunneltu nuhteita, saatu kehuja, juteltu ja keskusteltu eli koulupäivät on olleet aivan tavallisia vaikka oma ope ei ole paikalla ollutkaan.

Liekö sitten jotain yhteyttä kaikella kaikkeen niin pitkästä aikaa olen ihan oikeasti ennättänyt ajatella ihan tosissani omaakin porukkaa täällä kotona. Nyt kun oma työnkuva on selkiytynyt eikä työ enää vaadi samanlaista, miten sen sanoisi, sitoutumista tai työmaan ulkopuolella tapahtuvaa ajatusmyrskyä, kuin vielä keväällä teki niin ehtii kummasti huomata kotijuttujakin ihan eri tavalla.

Olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä mitä minulla on. Ihanat lapset jotka kukin taaplaa omalla tyylillään ja loistava puoliso joka nyt on aina taaplannut omalla tyylillään. Prinsessan kanssahan me olemme kuin kaksi marjaa, emme ulkonäöllisesti vaan touhuiltamme.

Jos kohta vanhin tyttäreni on oman äitini kopio, herkkä, hento ja suojeltava, niin nuorempi tytär taas on yhtä pähkähullu kuin äitinsä. Hiljainen toki, muka, mutta ehei, sittenkin kaukana siitä. Hiljaisissa vesissähän ne isot kalat kutee ja juuri sellainen prinsessa on.

Rohkea, sanavalmis ja takuulla puolensa pitävä. Ei vain pidä melua itsestään koska mitä sitä nyt niin meluamaan. Kunhan on ja antaa ajan kulua, asioilla kun on tapana järjestyä parhain päin. Lasi aina puoliksi täynnä, ei koskaan puoliksi tyhjä.

Pojat sitten onkin poikia, heidän kohdallaan en aina osaa sanoa kuka on keheenkin tullut. Ehkä poikanen 22vee on eniten äitiinsä tullut, tai ehkä sitten junnu, tai toisaalta, saattaa se olla poikanen 20veekin. Jotenkin tytöistä on helpompi käännellä ajatusta.

Ai niin, sillisalaatiksihan tämä bloggaus menee mutta menköön, pari viikkoa lääkekuurin jälkeen joudun ikäväkseni toteamaan että vähin erin kaikki liki vuoden kestäneet oireet on palanneet. Lääkekuurihan vei ne kaikki huitsan kuuseen ja ennätin viikon ajan nauttia täysin terveestä olosta.

Henki kulki, nenä ei vuotanut, väsymyskin oli kadonnut. Tämän viikon aikana hengitys ja nokka on päättäneet palata ajalle ennen kuuria. Omaa tyhmyyttähän tämä on, tiedän. Edelleen sitä tupakkaa menee, vaikka vähemmän, niin menee silti.

On todella helppoa sanoa että no nyt kuule, otat ja lopetat, ei se nyt niin vaikeaa ole. Lopetat vaan. Ehei, kyllä se on vaikeaa, se on ihan hiton vaikeaa. Ja kun sitä alkaa pyörittää päässään niin se muuttuu vielä vaikeammaksi, tulee niin ahdistunut olo että on ihan PAKKO mennä tupakalle ettei niin ahdistaisi.

Ja sitten ahdistaa sekin että meni tupakalle ettei ahdistaisi. Juttelinkin asiasta yhden kaverin kanssa, sellaisen tupakoimattoman, ja kas, hän tajusi täysin miten se ahdistaa. Kolmekymmentä vuotta tässä on mennyt tuprutellen, muutama tauko on matkaan osunut mutta niin, oikeastaan se on kolmekymmentä vuotta kun on tullut poltettua.

Ihmisiä jää matkasta ja kuolee, asuinpaikat muuttuu, elämäntilanteet muuttuu, mutta kas. Ystäväni tupakka on aina siinä vieressä eikä jätä, lähde tai muutu miksikään mitä ei ollut aiemmin. Tupakka, pahin vihollinen ikinä ja samalla paras ja luotettavin ystävä ikinä.

Kaveri sen totesi. On ihan hiton vaikeaa lopettaa sokerin käyttäminen ja hittolainen että hän on sen kanssa tehnyt töitä että sen saisi pois. Mutta ei, vaikeaa se on. Mikä tahansa addiktio, oli se sitten alkoholi, kahvi, tee, karkki. Ei sen jättäminen helppoa ole.

Nii-in. Järki sanoo yhtä ja tunteet toista. Edessä se on, sen tiedän, mutta koska, sitä en tiedä enkä tahdokaan tietää juuri tänään. Ja miten sen lopetat jos et päätä että lopetat? Minä en ole vielä päättänyt joten vielä ei ole sen aika. Ehkä tämä on sitten ajatuksen kypsyttelyä ja sen aika vielä tulee, mutta ei, ei tänään.

Kaikkea sitä ihmisen päässä pyöriikin. Taidanpa ottaa ja mennä tupakalle sillä oikeasti, nyt ahdistaa. Se on moro ja have fun!

Hohoo!

Selvästikin kuherruskuukausi alkaa olla ohi, siis oppilailla. Ei nuo nyt ihan mahdottomiksi ole vielä heittätyneet mutta kyllä se oma karva on sieltä jo esiin tullut vähän kerrallaan itse kultakin. Aivan samoilla ongelmilla jatketaan kuin keväälläkin, ongelmanratkaisukeinot onkin sitten erit. Sitä että toimiiko ne, sitähän tässä ei vielä osaa sanoa kukaan mutta ainakin erilaisia keinoja on kokeilussa.

Työrytmikin alkaa vähitellen löytyä, pientä säätöä siinä nyt on edelleen mutta ei mitään maata järisyttävää. Se, että jään kokonaan pois oman porukan liikuntatunneilta antaa hieman liikkumisvaraa ja näin ollen muutamalle tunnille mietitään nyt täytettä.

Siinä määrin hyvä työmotivaatio on nyt päällä että lupauduin yhden reissun mukaankin lähtijäksi. Käytännössä moinen tarkoittaa sitä, että menen aamulla normaalisti töihin ja teen normityöpäivän jonka jälkeen lähden oppilaiden kanssa yöreissuun.

Yöreissulta palataan aamulla työmaalle ja tehdään päälle jälleen normityöpäivä joten hmmm… Saattaa olla lievää puutumusta tiedossa, oppilaita kun reissussa on mukana likemmäs 50. Seuraavana päivänä teen vielä oman open sijaisuuden, ts hoitelen koko yhdistelmäluokan koulupäivän. Saapa nähdä miten puuduksissa sitä sen jälkeen ollaan.

Pariin koulutukseenkin ennätin ilmoittautua, sosiaalisten ja tunnetilojen haasteita ja oman toiminnanohjauksen haasteet sekä asperger-oppilaat koulussa, odotan molempien antavan paljon uusia juttuja omaankin työhön. Loppujen lopuksi se oman toiminnanohjaus ja sosiaalisen käytöksen pulmat, nehän ne on eniten päänvaivaa tuottavat jutut omalla porukalla.

Vaan ei se elämä nyt sentään pelkkää työtä ole ollut. Perjantaina ennätettiin ihastella poikasen 20vee valatilaisuutta, kotiin kurvailtiin jo yhden kanttiin ja poikanenhan oli iloinen ja autuas kun valat oli vannottu ja valaloma oli edessä. Hienon valaloman päätti maanantaina inssiajo joka mennä pätkähti läpi. Jes!

Prinsessan lukkaritkin on viimein tullut näkyviin joten nyt kelpaa, äiti ei käy turhaan ihmettelemässä aamuviiden jälkeen miksi neiti nukkuu. Kympin aamunahan se on enemmän kuin sallittua, siis nukkua pidempään kuin puoli kuuteen joka näyttää olevan neidin vakioheräämisaika kasin aamuina.

Spede porskuttaa koulussa tyylikkäästi, pienluokan opelta tuli simppeli viesti pojan koulunkäyntiä koskien: erityisen tuen päätöstä hän ei voi oikein tehdä, kas kun moiseen tukeen ei ole tarvetta. Tehostettuun toki, mutta erityiseen, ei. Lapsihan loistaa enkussa ja matikassa joten ei, ei tuo oikein sitä ajatellen ole pienluokan oppilas.

Käytöskään ei passaa pienluokkaan, siinä kun ei ole haasteita vaan lapsi on kiltti kuin mikä. Toki, pienluokalla tuo saa jatkaa niin kauan kun siellä vain tilaa riittää, kielelliset pulmat kun on edelleen varsin isot ja monenmoista pientä tukeahan tuo tarvitsee mutta niin. Ei tuo nyt ole pienluokan perusheinää sen enempää oppimisessa kuin käytöksessään.

Tiedän. Lapsihan on totta tosiaan mysteeri. Eilen kauppareissulla tuo totesi yhtäkkiä että kuule äiti, jos veli ei olisi kuollut sun mahaan niin se olisi ihan kuin minä, me oltaisiin ihan samanlaisia. Tai sitten olisi voinutkin olla niin että minä olisin kuollut sun mahaan ja veli olisikin tullut mutta se olisi silti ollut ihan kuin minä.

Mitä siihen sitten sanot. Niin, onneksi sinä tulit ja olet siinä, ja niin, voihan se olla että että olisitte ihan samanlaisia jos velikin olisi tullut. Tämä asia on askarruttanut meitä monesti että mistä ihmeestä lapsi tietää niin voimakkaasti hänellä olevan veljen? Tai siis olleen.

Veljestä ei ole aikoihin ollutkaan puhetta, ja me aikuisethan emme asiasta puhu oikeastaan ollenkaan mutta aina välillä speden mieleen se juolahtaa ja silloin asiasta puhutaan. Ja tämähän on asia joka aika-ajoin speden mieleen tullut oikeastaan siitä asti kun on osannut puhua, veli joka ei tullut. Mystistä, sitä se on.

Aivan toisella tavalla mystistä oli muuten poikasen 20vee avainten katoaminen perjantaina. Baarireissussahan tuo oli ollut kaveriporukalla ja palaili aika tuiskeessa reissustaan aamuyöllä, päivällä totesi sitten että kas, nyt on sekä puhelin että avaimet hukassa. Puhelin nyt sattui olemaan minulla tallessa, kuistin lattialta kun sen löysin mutta avaimista ei ollut havaintoa.

Poliisilta niitä oli tarkoitus kysellä tällä viikolla, samoin yökerhosta jossa poikanen oli heilunut mutta kas, eipä sitten tarvinnutkaan. Maanantai-iltana kun oli kuskannut poikasen linja-autolle armeijaan paluuta varten osui pikkueteisen maton reunasta silmään joku harmaa outo juttu.

Ne avaimethan sen oudon jutun päässä sitten oli, se outo juttu kun on litistynyt rannelenkki avaimille. Että sillä tavalla sitten niin. Hyvä että löytyivät, eipä tarvinnut ryhtyä niitä kyselemään mistään. Jotenkin itsellä olikin hieman sellainen olo niiden suhteen ettei ne nyt ole kokonaan kadonneet, jostain ne esiin tulee mutta että ihan avaintelineen alapuolelta maton reunuksesta…

Vaan jaa, kaipa se pitää ryhtyä entraamaan kutrejaan työmaakuntoon, letittää en taida tänään viitsiä vaan otankin ja nostan ne vain korkeuksiin pään yläpuolelle keikkumaan. Se on siis moro ja have fun!

Onpa kerrassaan mukavaa!

Vaan on tämä kuulkaa ollut kertakaikkisen hektistä mutta mukavaa tämä alkurupeama! Tänään otetaankin jo sitten omat lukkarit käyttöön ja käytännössähän moinen tarkoittaa sitä että teen kolmena päivänä kolmeen töitä, yhtenä kahteen ja kas, perjantaisin lähdenkin töistä jo puoliltapäivin heti oman oppilaskatraan lähdettyä kotiin. Jes!

Tämä viikko tosin on hieman erilainen, tämän päivän aloitan käymällä toisella koululla briiffaamassa oman ohjattavan uutta opea ja ohjaajaa, aikamoiset karkelot on siellä kuulemma ollut ekojen päivien ajan. Vaikka siellä keväällä käytiinkin tutustumassa ja monta asiaa ehdittiin puhua niin luonnollisestikin nyt kun ovat muutaman päivän ehtineet olla tenavan kanssa on herännyt ihan uusia kysymyksiä.

Loppupäivä meneekin sitten omalla koululla niiden omien tenavien seurassa ja kas, perjantain olenkin sitten vapaalla sillä poikasen 19vee vala on tuolloin. Miten tämä(kin) alokasaika on mennyt niin vauhdilla? Juurihan poika sinne lähti ja nyt jo valoja lausutaan…

Työkuvioiden muutos, ja sitä kautta oman aisaparin, open, vaihtuminen on todellakin yllättänyt mielekkyydellään. Miten voikin olla niin mukavaa töissä? Tottahan tässä on jo saanut ekoja kertoja konahdella tenaville (kuherruskuukausihan ei taida koskea kuin heille uutta opea, tutulle ohjaajalle ollaan ihan omia itsejään) mutta mikäs tässä on konahdellessa kun opella on täysin sama linja käytösvaatimusten osalta kuin itsellä.

Integraatio-ope, hänkin uusi tuttavuus, on ainakin näin alkuun osoittautunut varsin samanhenkiseksi ja mukavaksi työpariksi. Voi lapsiparat, jos kohta he viime vuonna tottuivatkin siihen että iso osa tunneista käytettiin tilanteiden setvimiseen ja lässyttämiseen niin se on nyt ohimennyttä elämää se.

Kun sanotaan että näin toimitaan niin näin toimitaan. Ja ei, neuvotella asioista ei. Aikuiset katsoo kyllä mikä on kullekin kykyjen mukaisesti sopiva tehtävämäärä tunnilla, sen kun tekee niin hyvä, enempää ei vaadita mutta se todellakin vaaditaan ja murjottamalla ne hommat ei valmistu.

Ja niin, aikuinen kyllä pitää huolta siitä että sääntöjä noudatetaan, kenenkään ei tarvitse nähdä vaivaa kuin itsestään ja omista toimistaan. Ja ei, oppitunneilla EI selvitetä sitä miksi joku sanoi pska välkällä ja onko se sallittua, sanoja takuulla tietää että se ei ole mutta jos sitä halutaan jäädä selvittämään enemmänkin niin se tehdään sitten koulupäivän päätyttyä, ei oppitunneilla.

Mielenkiinnolla odotan missä kohtaa tenavat päättää kuherruskuukautensa näiden uusien opejen kanssa ja näyttävät todellisen karvansa, minä tiedän tarkalleen mikä se on mutta koska se sitten alkaa opeillekin näkyä, mene ja tiedä.

Prinsessa on innosta halkeamaisillaan uudessa koulussaan. Uutta vastuutahan tekemiseen on väkisinkin tullut, koulu kun alkaa monena aamuna jo kasilta joka tarkoittaa sitä että kotoa pitää lähteä jo ennen seiskaa bussille. Eilen prinsessa haki koulutukimatkakortin TKLn toimistosta ja suorastaan hehkui riemua kotiuduttuaan.

Olipa äiti HYVÄ ettet hakenut hänelle sitä, tuntuu aika hienolta kun hoitaa itse asioita. Niinpä, sellaista se kasvaminen on ja vastuunottaminen. Muutenkin prinsessasta on löytynyt ihan uusi vaihde, mihin se arka ja syrjäänvetäytyvä tyttö on kadonnut?

Nyt ammattikoulua käy tyttö joka on saanut jo ihan uusia kavereita (yksikään peruskouluaikaisista kavereista ei mennyt samaan kouluun) ja jolla on ihan eri kuviot kuin viime vuonna. Kahvittelua kavereiden kanssa, pitkiä tekstiviestisessioita kotona iltaisin ja nauraa räkättämistä loputtomiin. Mahtavaa!

Speden kohdalla taas mennään edelleen hieman sillä hmmm…-asenteella. Uusi ope on varsin mainio, mutta saa nyt nähdä miten tämä vuosi sujuu, alku ainakin on lähtenyt varsin hyvin liikkeelle. Junnu taas on junnu, läksyjen tekeminen sisältää paljon mutinaa, kätinää ja rätinää ja huokailua. Kun ei nappaa niin ei nappaa.

Vaan jaa. Josko tämä ryhtyisi valmistautumaan taas aamurumbaan, ensin oma habitus ihmismoiseksi, sitten saakin alkaa suunnitella yläkertalaisten herättelyä sillä tänäänkin on kasin aamu kaikilla paitsi prinsessalla. Aika kaaosta on nämä kasin aamut, myönnettäköön se.

Se on siis moro ja have fun!

Rytinällä sitten

On se kumma miten joka aivaten ainoa vuosi työt aloitetaan jokseenkin sekavissa merkeissä! Lukkarit on ihan miten sattuu, käytännössä tarkoittaa sitä että lukkareiden mukaan ei voida vielä hetkeen ryhtyä töitä tekemään sillä nehän on sekaisin kuin käkikellot.

Ehkä ensi viikon loppupuolella saamme normilukkarit käyttöön niin ettei niitä tarvitse enää rukkailla? Tällä hetkellä tiedossa ei ole siis sen paremmin sitä moneenko menen minäkin aamuna ja moneltako pääsen minäkin iltapäivänä kotosalle.

Pieni alustava käry oli olemassa mutta sekin katosi savuna tuuleen kun totesimme että kappas, kutosille oli laitettu yksi ylimääräinen oppitunti keskelle päivää joka taas tarkoittaa käytännössä sitä että koko systeemi menee uusiksi. Huoks. Huoks, huoks ja huoks.

Työkavereita oli toki kiva nähdä ja päivän aloittanut veso oli varsin jees, mainio puhuja, hyvää kahvia, hyvää sapuskaa ja hyviä juttuja. Niin ja paljon halauksia. Eiköhän tästä alun kaaoksesta taas jotenkin päästä rutiininomaiseen työskentelyyn kunhan nyt ne lukkarit ensin saadaan.

Uusi työpari, ope siis, on mitä todennäköisimmin hyvinkin itselleni passeli malli. Juurikaan ei ehditty eilen puhua, hektistä oli meno siis, mutta sen verran että ihan ensimmäisen yhteisen päälinjauksen saimme tehtyä. Tuntien alkuja EI käytetä mihinkään turhanpäiväiseen johon tiedän tenavien sen mielellään käyttävän.

Jos oppitunti kestää 45 minuuttia ja ensimmäiset parikymmentä minuuttia käytetään selvittämällä mitä kukakin sanoi kenellekin välitunnilla tai käytävässä niin huoks, ei siitä paljon enää jää opiskelulle. Ei vallankaan kun sen jälkeen käytetään mielellään seuraava vartti siihen että etsitään työvälineitä joiden todetaan lopulta jääneen kotiin tai ihmetellään mites ne läksyt nyt onkin jäänyt tekemättä.

Ehei, päätimme ottaa suoraan käyttöön sen linjan että oppitunti alkaa heti kun olemme luokassa, jos työvälineet on kadoksissa niitä EI etsitä vaan eteen ilmestyy A-nelosen arkki ja lyijykynä. Tee kuule muistiinpanoja. Jos välkällä on tapahtunut jotain mikä pitäisi selvittää niin selvä, seuraava välitunti on siihen oivaa aikaa.

Niin hyvin minä tämän porukan tunnen että tiedän tarkalleen kaikki heidän keinonsa luistaa hommista, mikäs sen mukavampaa onkaan kuin saada oppitunti kutistettua kymmeneen minuuttiin kun ensin tehdään kaikkea muuta mitä voi tehdä ilman oppikirjoja.

Kohtsilleen pitäisi herätellä joukkoja yläkerrastakin, prinsessallakin oli eilen ensimmäinen koulupäivä ja johan se olikin jännittänyt. Hyvin päivä oli silti mennyt, ei siinä mitään, ja tyytyväisenä tuo opinahjostaan iltapäivällä palaili. Tänään menee vasta kahteentoista joten ennättää hyvin tuuppia niin speden kuin junnunkin ovesta pihalle ennen lähtöään.

Koulujen alkamisen kunniaksi ukko on hankkinut itselleen mojovan lenssun, aika karua kuunneltavaa on tuon köhiminen ja pärskiminen. Ilmanko siellä työmaalla ei viime viikolla riittänyt tekijät, taitaa lenssu kiertää siellä ihan tosissaan.

Itsellä on edessä pehmeä lasku arkeen eli tänään oppilaat ovat paikalla vain kolme tuntia. Päivä aloitetaan tosin kahvitellen ja ehkäpä sen jälkeen ennätetään hetki hioa open kanssa kahteen pekkaan lisää sotasuunnitelmia. Ei hassumpaa siis.

Vaan jaa, tämä tästä pikapäivityksestä, nyt taidan tosiaan siirtyä vähitellen tutkailemaan mitä sitä päälleen kiskoisi, hiuksethan meni tänään ennätysvauhdilla letille ja siitä kiinni eli alle viisi minuuttia ja tadaa, kutrit oli oikosessa! Ja niin, allekirjoittaneellahan EI saa roikkua kutreja niskassa joten letti kiinnittyy parilla pinnillä itsensä alle. Jei!

Eihän se mikään malliluomus ole edelleenkään mutta hei, ihmiselle joka ei vielä pari viikkoa sitten osannut tehdä minkäänmoista lettihärpäkettä omiin kutreihinsa niin hohoo, ei hassumpaa! Ja nyt, se on moro ja have fun!

Kiirettä pukkaa

Kovin on hektistä tämä lomailu silloin kun ukkokin on lomalla, hyvä kun ehtii kissaa sanoa. Onneksi tämä ja huominen on pyhitetty pitkälti olemiselle, johtuen tosin siitä että tänään on spedellä hammaslääkäri ja prinsessaa kiikutan päivällä kampaajalle, huomenna taas on se toinen taysin keikka.

Ukolla kun on yksi suhteellisen iso ongelma lomailussaan. Hän EI tahtoisi olla yhtään kotona. Siis ei yhtään. Joka on allekirjoittaneesta taas jotenkin raskasta sillä hei, nurmikko ei leikkaannu jos sitä ei joku leikkaa, se saunaremppa ei etene jos joku siellä ei jotain tee ja ei, pyykitkään ei peseydy pitkin kyliä viuhtoessa.

Näin ollen ne päivät jotka rauhoitetaan ihan vain kotona olemiselle (tai edes kotimaisemissa) meneekin sitten pitkälti siihen että täällä puurretaan niiden kotihommien parissa. Eli pyykkiä, nurmikon leikkausta, siivousta, ruoanlaittoa ja muuta vastaavaa puuhaa.

Oman lisänsä kiireelle on nyt selvästi tuonut pokemon. Kyllä, se mahdottoman paljon kritiikkiä, jos kohta positiivistakin huomiota, saanut kännyyn ladattava peli. Moinen pelihän aiheutti spedessä julmetun itkukohtauksen lauantaina, lapsi kun oli nähnyt jonkin uutispätkän jossa kerrottiin ihmisten jääneen autojen alle ja kuolleen peliä pelatessaan.

Herkkikselle moiset uutiset oli järkytys. Äiti, ne kuolee ja mä en halua että kukaan kuolee, äiti mä haluan vaan ettei kukaan koskaan kuole. Ja lisää itkua. Suorastaan hysteerisen kauhistunutta itkua. Joka tuli sitten yöllä uniinkin painajaisten muodossa enkä ihan oikeasti muista koska viimeksi olisin herännyt siihen että sängyn vieressä seisoo hysteerisesti kauhu-unen vallassa itkevä lapsi.

Huoks. Koska lapsi kuitenkin on varsinainen pelimaanikko niin kokeillahan tuo olisi sitä halunnut. Lopputulema olikin sitten se, että äiti latasi pelin puhelimeensa, sopi lapsen kanssa että sitä pelataan vain ja ainoastaan äidin puhelimella kaksin ja kas, parin päivän aikana tässä on kävellä köpsötelty speden kanssa pitkälti päälle kymmenen kilsaa ihan vain pokejahdissa.

Onko se sitten huono juttu? No ei todellakaan. Lapsi, joka ei normaalisti poistuisi oman pihan alueelta juuri ollenkaan on nyt intopiukeana aamuisin kysymässä ”koska mennään pokejahtiin”. Eilen emme ehtineet kuin kerran, edellisenä päivänä kävimme kolmesti päivän mittaan.

Lapsi joka ei liikkuisi vapaaehtoisesti yhtään on nyt pää kolmantena jalkana venyttämässä kävelymatkoja koska pokethan saattaa olla vaikka seuraavan kadun kulman takana. Eilen teimme himppasen pidemmän lenkin kerralla ja totta tosiaan, lapsi venytti itsensä ihan äärirajoille sillä niin, eihän tuo ole tottunut kävelemään koulumatkaa pidempää reissua kerralla.

Lisäplussansa se antaa siinäkin että se aika on ihan täysin kaksin vietettyä aikaa, lapsi selittää ummet ja lammet siinä kulkiessa ja äitikin saa liikuntaa kuin huomaamattaan. Ei huono! Eilen napsimme pokepalloja sitten iltapäivästä kun suoritimme ”maakuntamatkailua”, niiden napsiminen kun kävi hyvin taajamissa neljänkympin nopeudella liikkuvan auton etupenkillä.

Niinpä niin, iso osa päivästä kun tosiaan tuli vietettyä autossa, ensin kävimme ukon kanssa kaksin hoitamassa asioita liki 50 kilsan päässä sijaitsevalla kylällä ja sieltä palattuamme lähdimmekin sitten poikasta 19vee tapaamaan armeijan harmaisiin.

Sinne ajettiin kiertoreittiä jos toistakin sillä aikaa oli ruhtinaallisesti. Sille reissulle, onneksi, lähti spedekin mukaan sillä normaalistihan spede ei tahtoisi poistua kotoa edes kauppareissuille. Jokseenkin uuvahtanut olo oli sekä tällä että spedellä kun himpan ennen iltaysiä olimme kotona.

Poikanen 19vee ei taida sittenkään olla siellä armeijassa sitä vuotta mitä ensin suunnitteli, aikamoisissa paskafiiliksissä tuo oli jälleen siellä. Lenssunkin tuo oli saanut, sama vaiva kiusaa kuulemma koko tupaa tällä hetkellä. Ja leirillekin pitäisi lähteä huomenna.

Voi onnetonta. Ei ole helppoa olla armeijahemmo ei. No, veimme himppasen herkkuja pojalle kun siellä kävimme ja lohdutimme että pian se aika sitten kuitenkin menee kunhan siihen ehtii tottua. Pskaa, totesi tuo. Ihan pskaa koko homma.

Sillä välin kun me olimme reissun päällä oli Voldemarkin sitten lähtenyt lopullisesti omille teilleen. Jotenkin hirvittävän surullista, ei sille mitään voi. 11 vuotta uskollisesti palvelleesta hiivatin hyvästä kärrystä ei ole kiva erota ei, olkoonkin kuinka tahansa vanhus.

Nyt pitäisi sitten tottua siihen, että selvästikin omalla tyylillään pihaa hallinnut kärry ei siinä enää hallitse tai että enää ei voi murautella moottoria sillä hei, ei tuo minun kärryni saati sitten ukon uusi tulokas osaa moista taitoa. Voldemarin kaasua kun painoi sopivasti niin se murahdus… Sniiiiif!

Tänään on tosiaan ohjelmassa se hammaslääkärikeikka, samalla keikalla aiomme speden kanssa himppasen tähyillä mitä kaikkea terkkarin lähistöltä löytyy noin niinkuin pokemaailmaa ajatellen. Sen jälkeen kiitolaukkaillaankin sitten kotiin ja kiikutan prinsessan kampaajalle. Junnu lähtee seuramieheksi siskolleen sinne.

Nurmikon leikkuutakin voisi harjoittaa, se tosin ei ole ihan must tälle päivälle mutta vadelmapuskat sitten onkin. Pyykätäkin pitäisi, sunnuntaina kun lähdemme ukon kanssa kahteen pekkaan muutamaksi päiväksi stadin suuntaan ja erinäisiä vaatekappaleita olisi syytä saada puhtaana mukaan.

Jos ukolle iskee ihan ehdoton ”pakko” päästä kylille aion ehdottaa rautakauppaa kohteeksi. Niitä kiukaita kun voisi käydä katsomassa sillä tosiaan, ei sitä nyt vielä ole tarpeen hankkia mutta olisihan se kiva olla selvillä paljonko moinen kustantaa ja millainen pitää hommata.

Tätäkin hommaa olisi ihan in ja pop jatkaa, nythän peitteessä on neulottuna 150 neliötä yhteen ja vielä vähintään toinen mokoma pitäisi saada aikaiseksi. Neliöitä on kyllä valmiina odottamassa yhdistämistä mutta ei läheskään riittämiin vielä joten koukkua pitäisi heilutella.

Vaan jaa. Josko tästä kohtsilleen hilppaisi herättelemään spedeä, kaipa tuo tahtoo aamupalaa ennen kuin sinne hammaslääkärin suuntaan lähdemme. Se on siis moro ja have fun!

Lomahuomenta!

Hetkessä sitä on saanut unirytmit ihan sekaisin ja ei ainoastaan lapset, itsellä on ihan sama tilanne. Vai mitä sanotte siihen, että aamulla heräillään likempänä kasia ja illalla kukutaan puolille öin olkkarin puolella. Toisaalta, ihan tuottoisaa puuhaahan sekin on, ei siinä mitään, mutta silti.

Nythän tuo määrä on kasvanut jo useammalla lappusella, niitä kun syntyy iltaisin istuskellessa useampi kappale. Mitään suunnitelmaahan näiden suhteen ei ole, kunhan nyt villasukkasavottaan kyllästyttyäni otin ja kaivoin isoäidin neliöiden ohjeen esiin ja ryhdyin touhuamaan.

Onkin muuten ollut vauhdikas kesäloman alku, etten sanoisi! Viime viikolla pyörähdimme pohjanmaalla, vuokramökki Simpsiön maisemissa oli ihan jees mutta vielä enemmän jees oli näkötorni johon kiivettiin liki koko porukan voimin kumpaisenakin iltana kun mökillä olimme.

Maisemat oli melkoiset, sieltä kelpasi katsella niin kesäkaudeksi hiljentynyttä talviurheilukeskusta kuin Lapuan keskustaakin pohjanmaan peltoaukeamista puhumattakaan. Ukolla nyt oli himppasen ongelmia torniin kiipeämisen kanssa, aika massiivinen korkeanpaikan kammo kun sai tämän halailemaan rakenteita joka tasanteella.

Minä ja junnu olisimmekin voineet olla siellä vaikka eväsretkellä, korkeus kun ei ole se joka meitä kammottaa vaan kaikki huvipuistolaitteet jotka joko pyörii, vemppaa, hemppaa tai kulkee kiitävällä vauhdilla niin että pelkäät lentäväsi kuin leppäkeihäs vaunuineen päivineen jonnekin huitsan kuuseen.

Ja niitä huvipuistolaitteitahan käytiin tosiaan ihailemassa ihan viiden tunnin ajan tuolla reissulla. Muutamaan kertaan voitimme pelkomme väkisin ja kokeiltua tuli niin Twister (hyi yäks!!!) kuin Thunderbirdkin (siis omg!) Jostain kumman syystä päädyimme myös mustekalaan (hyi htti!!!) ja junnuhan eksyi vielä Joyridenkin kyytiin.

Tulipahan todettua, että minä ja junnu emme tosiaankaan toimi yhteen huvipuistolaitteiden kanssa, meille olisi riittänyt varsin mainiosti possujuna ja kanttikertaakantti-autot. Prinsessa ja spede taas ovat samaa kaliiberia kuin isänsä, mitä enemmän se heiluu ja mitä lujempaa se menee niin sinne!

Ainoa laite, mihin spede ei mennyt (koska väitin kivenkovaan että on liian pieni siihen) oli Junker. Ukko ja prinsessahan riehkasi siinäkin neljästi reissun aikana, se kun oli vaan kuulemma niiiiiiin mahtavan upean nopea ja vauhdikas ja vaikkas mitä. Just.

Itse paikkasin ukkoa, se korkeanpaikankammo nääs, ja hilppasin prinsessan kanssa vapaapudotukseen. Se nyt mikään karmea ollut, ainoa mitä mietin oli pudotuksen aikana että kuinkahan htin kipeä takamus mahtaa olla kun se pamahtaa takaisin istuimeen. Sitä kun tosiaan leijui hyvinkin sen parikytä senttiä istuimen yläpuolella putoamisen ajan.

Voin muuten kertoa, ei ollut. Ei tömähtänyt yhtään siinä kohtaa kun vauhti hiljeni. Junnu ja spedekin siihen vapaapudotukseen päätyivät, tosin maisemakierroksena eli kori kipusi ylös ja pyöri sieltä alas pienellä vauhdilla maisemia esitellen.

Varsin mainio reissu joka päätettiin vesivuoristoradassa johon ukko ei tosin suostunut tulemaan, väitti ettei halunnut vaatteiden kastuvan. Ja kastuihan ne tosiaan joo, olimme kuin uitetut koirat kun puistosta poistuimme mutta olipa ollut mukavaa.

Jos kohta pohjanmaalla on pyörähdetty niin stadissakin vietettiin yksi ehtoo. Tai siellä nyt ei ollut kuin prinsessa ja tämän kaveri sekä minä ja ukko, prinsessalla ja kaverilla tosin oli hieman eri meno kuin meillä vanhoilla pieruilla.

 

 

Sopii arvata kumpi sakki oli kummassa tilaisuudessa… Ilma oli varsin mainio joten ukon kanssa ennätimme ihailla niin töölönrannan maisemia kuin olympiastadioniakin ja ehdimmepä siinä ajella pitkin poikin stadia ja sen lähialueitakin keikkalaisia odotellessa.

Seuraavana aamuna seurakunta olikin sitten himppasen väsyneitä, mutta hyvin iloisia, sillä suuntanahan oli kevätjuhlat ja se todellinen kesäloman alkaminen ihan kaikilla. Niin paitsi ukolla jolla kesäloma on vasta heinäkuussa.

Muilta osin lomaa onkin sitten vietetty lähinnä kotona, yläkerrassa heilautin junnun ja poikasen 19vee huoneet päikseen ja otin ja raivasin koko paikan ihan tosissani. Kolme säkillistä romua kaattikselle, muutama siipeensä saanut huonekalukin siinä sai kyytiä ja kas, johan taas toimii. Vaateosastotkin tuli samalla käytyä läpi ja uffin laatikko sai viisi muovikassillista pieneksi jääneitä vaatteita kätköihinsä.

Pihaa on tullut kuositettua, enää kirsikkapuun alapuoli kaipaa toimenpiteitä, ja onhan sitä ehditty käydä yksillä synttäreilläkin. Ne tosin ajoittui sunnuntaihin vaikka se varsinainen juhlapäivä olikin maanantaina. Synttärisankari oli varsin suloinen mekossaan.

Niin se aika vain menee. Vuosi tämänkin pienen ihanan saapumisesta ja mikä vuosi se onkaan ollut! Jos kohta nämä synttärit on ihan viime päivien tapahtumia niin on tässä ehditty jo muutakin tällä viikolla. Eilen oli ilmassa paljon vauhtia ja jännitystä, poikasella 19vee kun oli eilen kirjalliset.

Että se jännitti, jos kohta poikaa niin niin äitiäkin mutta jes, toistaiseksi on kuin äitinsä konsanaan ja teoriakokeesta tuo meni läpi heittämällä. Valitettavasti muilta osin poika onkin sitten pitkälti kuin joku muu, en tiedä kuka, ja koska ei ole saanut aiemmin aikaan näiden juttujen hoitelua niin inssiin tuo nyt ei sitten pääsekään ennen armeijan harmaisiin siirtymistä.

Siihenhän on aikaa vajaa kaksi viikkoa joten inssiajon suhteen pidämme peukkuja pystyssä että tuo saa oltua lomilla yhtenä maanantaina pari viikkoa intin alkamisen jälkeen. Nähtäväksi jää, sittenpä vaan siirrellään ja siirrellään sitä jos niikseen on.

Eilen keli oli sopivan suotuisa sillekin, että otin ja riepotin speden altaan pihaan. Siihenhän mahtuu kevyesti about 700 litraa vettä ja juu ei, meidän ulkoletkummehan ei toimi. Mikäs siinä sitten, muutama tunti siinä pitkin päivää kannettiin vettä ämpärillä ja saavilla ja kastelukannulla ja kyllähän sinne vieläkin sitä voisi viedä.

Iltapäivä spedellä ja tämän kaverilla menikin sitten pitkälti altaassa riehuen, on muuten ollut yksi ehdottomasti parhaista hankinnoista vuosiin mitä olen tehnyt! Vaan jaa, luulenpa että ryhdyn nyt vähitellen tuumimaan mitä kaikkea sitä ohjelmistoon saisikaan tänään tuupattua.

Se on siis moro ja have fun!

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin

Josko pitkästä aikaa sanasen jos toisenkin bloggaisi, siis jos sitä vielä osaa. Ainakin sormet tuntuu tunnistavan varsin pätevästi edelleen mikä kirjain sijaitsee missäkin kohtaa näppäimistöä eli ihan toivottomalta tämä ei tunnu.

Jos kohta tässä onkin eletty synkeitä aikoja työmaalla tutun työporukan hajoamisen odotustunnelmissa niin poiki se jotain hyvääkin mukanaan. Kas, jopa vakipaikkoja putkahti hakuun tälle meidän kyläpahaselle, puhumattakaan läjästä määräaikaisia, joten työnhakutunnelmissa tässä on oma aika pitkälti mennyt viimeiset pari viikkoa.

Mitään tietoahan paikkojen suhteen nyt ei tokikaan vielä ole, ei edes sen suhteen ketkä pääsevät haastatteluun, mutta loppuviikosta sitä sitten ollaan senkin osalta viisaampia. Sen verran tässä on ehtinyt itselle ”viisautta” kertyä tämän tiimoilta että selvää on että itse jatkan samalla koululla syksyllä kuin nytkin, onko pesti sitten määräaikainen vai vakinainen, se selvinnee muutaman viikon sisällä.

Senkin nyt tiedän että oma työnkuvani tulee muuttumaan ja osin ihan omasta toiveestani, pyörähdin näet fiksuna mimminä esimiehen juttusilla asian tiimoilta. Pitkään minä tätä pyörittelin päässäni sillä omanlaisensa erohan tämäkin on, neljä vuotta saman tenavan kanssa kasvattaa väkisinkin jonkinlaisen tunnesiteen, halusi sitä tai ei.

Itsestä on vain alkanut tuntua siltä että tenavan kohdalla muutos on tarpeen, suhteemme on ihan liian kiinteä ja sitä kautta myös sitova ja kehitystä hidastava sillä tenavahan on kiinni minussa kuin täi tervassa. Jopa niin kiinni, että niinä harvoina kertoina kun olen joutunut olemaan pois työmaalta on tenavan koulupäivä jouduttu jopa keskeyttämään, minä kun olen se käytöksen säätelyelin hänellä.

Se on muuten itsellekin aika raskas tilanne. Tammikuussa jouduin olemaan pois koska sairastelin itse ja spedekin siinä ennätti sairastella ja kas, ihan KAIKKI meni sekaisin tuossa kohtaa. Nyt olenkin sitten sitkeästi sinnitellyt työmaalla, ukko on joutunut olemaan pois töistä niinä kertoina kun spede on ollut kipeänä ja itse olen kieltäytynyt tarjotusta sairaslomasta koska ”onhan se nyt ihan se ja sama räinkö kotona vai töissä”.

Kyseiseen tilanteeseen päädyttiin tosin vasta mennäviikolla, joulun alla alkanut lenssu kun on vain jatkunut, jatkunut ja jatkunut ja kotona sairastamaan en ole uskaltautunut sen jälkeen kun tenavan koulupäivä tosiaan jouduttiin keskeyttämään. Tiedän, silkkaa hulluutta eikä niin saisi toimia mutta kun jotenkin jo ajatuskin tilanteista joihin tenava ja työkaverit joutuvat kun en ole paikalla tuntuu pahemmalta kuin se että tauti venyy ja vanuu.

Maanantaina pyörähdinkin sitten kesken päivän pikana lekurissa joka totesi että jahas, sehän on rouvalla sitten poskiontelotulehdus kummallakin puolella. Ilmankos hetkittäin helpottanut räkis on palannut aina päivän parin jälkeen kahta ilkeämpänä paikalle.

Allergioitahan tässä on veikkailtu prinsessan kanssa, tosin myönnän että viimeisen kuukauden aikana olen ennättänyt itse veikkailla jo sitä poskiontelotulehdustakin, minussa kun on sellainen sisäsyntyinen vika että en oireile sitä minkäänlaisella paineen- tai kivuntunteella kuten kaiketi kuuluisi.

Ehei, minähän olen niitä onnekkaita jotka on sairastaneet moisen saatuaan lopulta otsaontelotulehduksen, se kun aiheuttaa sitten kipua ja ihan kunnolla ja sen kyllä huomaa! Yleensähän poskiontelotulehdus ei moiseksi äidy koska niin, se kivun- ja paineentuntu kertoo kyllä potijalle että kas, lekurissa kannattaisi kenties käydä, mutta tälläpä ei sitä osiota ole ollenkaan vielä poskionteloiden kohdalla.

Tällä on sitten ainoa vinkkaaja moisen mahdollisuudelle se, että nuha joka muka loppuu muuttaakin äänen nasaaliksi ja alkaa seilata tyyliin räkis-räkis pois tänään-räkis takas-räkis pois-räkis… Sen otsaontelotulehduksen jälkeen olen sairastanut poskiontelotulehduksen kahdesti ja kas, tajunnut kumpaisellakin kerralla mennä lekuriin hyvissä ajoin.

Nyt taisi hieman venähtää turhan pitkäksi koska niin, allergia-ajatukset sotki kuviot niin että välissä tuli kiskottua prinsessan allergialääkkeitä jotka toki jossain määrin helpottikin oloa hetkittäin. No, yhtä kaikki, maanantaina otin ja piipahdin lekurissa ja kas, nyt on sitten kortisoninenäsuihketta ja antibioottia ja maitohappobakteeria tyrkyllä.

Sitä sairaslomaakin lääkäri olisi kirjoittanut mutta tosiaan, sama kai se on räinkö minä kotona vai töissä, puolitehoisenakin saan tenavan pysymään aisoissa ja ruodussa jota taas ei sitten tapahdu jos en ole paikalla sillä niin. Se käytös. Sen säätely on tenavalla edelleen ihan täysin hukassa ja kateissa heti jos paikalta poistun.

Iso ongelmahan tässä on se, että tenava kasvaa kokoajan ja yläkouluikäkin lähenee vauhdilla. Onhan siihen toki vielä kolme vuotta matkaa mutta silti. Jotain on PAKKO tapahtua, sillä ikuisuutta ei kukaan voi vieressä kulkea kertomassa miten voi ja miten ei voi tehdä, mitä pitää ja mitä ei saa tehdä.

Ja kyllä, on kertakaikkiaan PAKKO hyväksyä sekin että se joka kertoo ja neuvoo on joku muu kuin minä, nyt tuntuu siltä että jos kohta vielä vuosi-pari takaperin siihen kävi hetkittäin joku muukin niin nyt ei enää käy millään keinoa kukaan muu. Huoks.

Aika näyttää mihin tämä tästä keikahtaa tenavan osalta mutta omalta osaltani työni hänen kanssaan alkaa olla tehty, enempään kehitykseen ei tunnu olevan minun kanssani mahdollisuutta vaan nyt on pysähdytty tilaan jossa tuntuu kuin verkko kiertyisi ympärille sitomaan meitä tiukemmin yhteen ja niin se ei vain voi olla.

Jotenkin hirvittävän surullista mutta toisaalta, sen tajuaminen on ollut myös ihan mahdottoman helpottavaa. Aivan kuin pystyisi jopa hengittämään helpommin, tiedän itsekin että oma iso ongelmani on se että otan liikaa vastuuta kantaakseni kun on tenavasta ja sitä kautta työstäni kyse.

Jokainen tenavan tekemä typeryys tuntuu jollain tavalla siltä kuin olisin itse ollut tekemässä sitä tai jättänyt jollain tapaa työni hoitamatta ja sehän ei ole hyvä se. Mutta niin, kun sitä oman käytöksen säätelyä ei tunnu olevan nyt yhtään, yhdessä kohtaahan sitä jo oli jonkin verran mutta tämän vuoden aikana se on kadonnut ihan kokonaan.

No, tämä tenavasta, ja työmaailmastakin, toteanpa vain että odotan innolla ensinnäkin tietoa siitä että pääsenkö vakipaikkojen haastatteluun ja ihan yhtä innolla odotan sitä mitä ensi syksy tuo tullessaan. Pienluokassahan minä tulen jatkamaan mutta onko se pienluokka sitten sama kuin nyt, se on vielä ihan haussa.

Mitä taas kotielämään tulee niin hiphei ja hurraa! Spede on oppinut leikkaamaan saksilla ja kas, on tuo oppinut myös ärrän! Tosin ärrä ei tule kuin sanoissa joissa se liittyy t-kirjaimeen eli traktori, trolli, trampoliini, trukki ja niin edelleen, mutta yhtä kaikki, siellä se on ja niihin se tulee joten nyt odottelemme josko se saataisiin siirtymään muihinkin sanoihin.

Sitä neuronkin aikaa odotellaan edelleen joten kovasti on kaikkea odottelua ilmassa. Prinsessa haki yhteishaussa ensisijaisesti lukioon ja toissijaisesti amikseen, poikanen 19vee asuu toistaiseksi isällään koska tekee hänen firmassaan viimeistä työssäoppimisjaksoa ja valmistuu ammattiin toukokuun lopulla.

Poikanen 21vee taas odottelee koska tuolla alkaa oppisopparikoulutus, te-toimisto kun näytti vihreää valoa ja nyt on enää käytännön asioita joita hoidellaan pois. Kovin on siis tapahtumarikasta tämä meno työelämänkin ulkopuolella, oli sitten kyse pienemmistä tai isommista lapsista.

Rääppis, tuo mummin pieni ihme, putkautti parit hampaat alaikeneen viikko sitten ja ottipa tuo ensimmäiset neljä hoippuvaa askeltakin. Ongelma tosin on se, että rääppis ei viihdy alkuunkaan lattialla ja sitä kautta ei ole myöskään alkanut nousta tukia vasten pystyyn, mutta annapa olla kun laitat neidin seisomaan lattialle.

Siinä hän sitten vain seistä jäpittäisi vaikka maailman tappiin, niin paitsi sillä hetkellä kun huomaa jotain mikä kiinnostaa ja yrittää tallailla sitä kohti. Eihän tuo neljää askelta pidempään vielä ole pystyssä pysynyt mutta jotain se on sekin, nyt kun hoksaisi miten itsensä saa kammettua ihan itse pystyyn niin veikkaanpa, että sen jälkeen ei lasta paikoillaan enää nähdäkään.

Ei liene mikään yllätys että mummi on edelleen ihan sulaa vahaa kun tästä neidistä on kyse? Syödähän tuon tahtoisi, laittaa taskuunsa, pitää likellään ihan kaiken aikaa. Miten voikin olla niin ihana pikku ihme? Kyllä mummius on elämän parasta aikaa, niin se on!

Loppuun vielä totean, että tälle viikolle on osunut jotain kovin kovin itselleni raskasta sillä niin. Minähän olen aivan ehdottoman onnekas ihminen ja osuin serkun levyhyllystä bongaamaan kahdeksankytluvun puolivälissä, siinä oman murkkuikäni tiimellyksessä, levyn joka räjäytti ihan täyden potin. Rakkaussuhdehan siitä kehittyi eikä se rakkaussuhde ole vuosien mittaan muuttunut miksikään vaikka sitä en kylillä olekaan huudellut.

Että sellaista. Hyvää taivasmatkaa musiikin monitaiturille, nerolle jonka musiikki soi aina mukana takaraivossa. Ja nyt, taidanpa lähteä tutkailemaan josko jo kohtsilleen siirrytään pihan puolelle, se olisi pensasaitojen leikkausta luvassa. Se on siis moro ja have fun!

Näin meitä viedään

Josko vaihteeksi muutaman sanasen kirjailisi, jotenkin tuo kirjoitusmoodi ei ole ollut alkuunkaan päällä hetkeen. Ehkä osasyynsä on sillä että tuntuu että asioita vain tapahtuu niin nopealla temmolla että ei tahdo itsekään pysyä mukana niissä ja jo pelkästään tapahtumien sisäistämiseen menee oma aikansa.

Aiheita olisi vaikka useampaankin postaukseen joten tästä saattaa kehkeytyä aikamoinen sillisalaatti, luulen mä. Josko ihan ensin muutama rivi työelämästä. Ja siitä miten meitä viedään ja miten tuntuu siltä että arvostuksemme on päättävien tahojen silmissä luokkaa nolla.

Tällä kylällähän alkoi säästöt ja ihan tosissaan alkoikin. Niitä säästöjä lähdettiin hakemaan ihan tosissaan jo vuosi takaperin ja totta, koulunkäynninohjaajathan on niitä joiden selkänahasta ne isoimmat säästöt tehdään. Melkein vuosi on odoteltu mitä tapahtuu ja kun viimein alkoi tapahtua niin tapahtumat onkin vyöryneet niin vauhdilla että viimeiset pari viikkoa olo on ollut vähintäänkin pöllämystynyt.

Pari päivää sitten tilanteeseen saatiin lopullinen selvyys meidän koulumme osalta ja kovin se on karua kieltä. Kuudesta vakituisesta täystuntisesta ohjaajasta koululle saa jäädä tarkalleen yksi. Siis täysillä tunneilla. Toki sinne saa muutkin halutessaan jäädä, ohjaajien määrä kun pysyy samana mutta viisi heistä toimii osa-aikaisina, ihan kuten minäkin, koulun ainoa määräaikainen ohjaaja.

Pakko ei ole osa-aikaiseksi siirtyä, ei tietenkään, mutta se edellyttää sitten sitä että on valmis siirtymään jollekin toiselle koululle. Ja ne vaihtoehdot. Niinpä niin. Tuo koulu tuolla, tuo tuolla tai sitten tuo tuolla. Mitä sitten, että kaksi vaihtoehdoista on niin keskellä ei mitään että niille siirtyvällä täytyy olla auto takamusten alla. Mitä sitten että se viimeinekin vaihtoehto oli liki samaa luokkaa.

Ota tai jätä. Ei se ole kenenkään muun ongelma kuin omasi jos sinulla ei ole autoa käytössä, siinähän mietit sitten. Torstaina saimme sentään tietää kuka on se onnekas joka saa jäädä omalle koululle niillä täysillä tunneilla ja muut pääsi näin ollen tekemään suunnitelmia omista siirroistaan.

Niille suunnitelmillehan annettiin jopa ruhtinaallisesti aikaa, eilen piti jo tietää mihin ratkaisuun päätyy. Lopputulema on se, että neljä ohjaajaa hakee muille kouluille, yksi siirtyy osa-aikaiseksi ja tosiaan, yksi jatkaa täyspäiväisenä. Tunnelmat on olleet jokseenkin raskaat ja surumieliset.

Tässä tehdään hyvällä tutulla porukalla töitä nyt viimeisiä viikkoja, sen jälkeen meidän yhteenhitsautunut porukkamme heitetään pitkin kylää. Tilalle tulee uusia kasvoja, uusia tekijöitä, ja näillä näkymin minä jään kahden taloon jääneen vakkarin kanssa ainoiksi joille talon tavat ja tyyli on ennestään tutut.

Tässä tilanteessa ei ole voittajia, ei todellakaan. On vain häviäjiä sillä hyvin toimiva työporukka on aina jotain kullanarvoista eikä se ole helposti korvattavissa. Muistissa kun on hyvin meillä taloon jäävillä se yksi ohjaaja joka piti kaikkien meidän tauot sen vuoden aikana kun vahvuudessa oli, puhumattakaan siitä joka oli innokas keskustelemaan ihan kaikesta työhön liittyvästä ja kauhisteli mielellään mitä milloinkin ja kas, heti selän käännettyään kipitti esimiehen puheille.

Ei siinä mitään, ihan hyvähän se toki on että esimieskin pidetään kartalla mutta niin, kummasti siinä matkalla hän ehti kääntää kaikki puhutut asiat ihan toiseksi mitä oli puhuttu ja sai aikaan niin paljon epäsopua, kyräilyä ja huonoa yhteishenkeä että sen korjaamiseen menikin oikeastaan koko viime vuosi.

Motivaation ja työn ilon löytäminen on kovin hakusessa tällä hetkellä itse kullakin, kaipa se on sitä että meistä jokainen tekee nyt omaa surutyötään yhdessä ja erikseen ja laskee viikkoja ja päiviä siihen koska tämä on ohi. Toisin kuin aiempina keväinä emme teekään valmiiksi suunnitelmia syksylle emmekä pysty ajattelemaan miten meidän porukka sitten tekee tuolloin ja tuolloin. Meitä, siis työporukkana, ei enää ole ja se tuntuu pahalta se.

Jos kohta työelämäpuoli on ollut kivenä kengässä ja aiheuttanut surua puseroon niin samaa on ollut ilmassa myös omien tenavien kohdalla. Poikasen 21veehän kanssa elämä on ollut oikeastaan aina sellaista edestakaista iiiiks, ihanaa- ja voi htin kuustoista argh-menoa.

Jos kohta viime kevät ja kesä meni ihanuudesta nauttia niin viimeinen puoli vuotta onkin sitten ollut taas äidin sydämelle raskasta aikaa. Poikasen selkähän todettiin jo armeijassa epäsopusuhdaksi ja vähitellen se epäsopusuhtaisuus on alkanut vaikuttaa työelämäänkin.

Rekkakuskin työt ei ole ne joita poika voi selkänsä kanssa tehdä, mutta päätöstä siitä poika lykkäsi pitkään. Nyt työt on sitten jätetty ja poika odottelee josko pääsisi uudelleen koulun penkille, oppisopparilla tosin, ja pojallehan tämä toimettomuus ei vain sovi.

Myönnän kyllä, että kovin samanlainen juureton kulkija se olin minäkin nuorena ennen kuin perheen perustin mutta silti. Karmea sitä on äidin vierestä katsella kun toinen etsii paikkaansa tässä maailmassa. Siihen kun lisätään tuliset luonnot ja aika-ajoin tapahtuvat konfliktit poikasen ja joko tämän isän tai isäpuolen välillä niin hurraa ja hiphei.

Se, että tytär hämmentää pataa välillä saa sopan vielä kuplimaan lisää ja toisinaan on itsestä tuntunut että ihan juuri kohta poksahtaa itseltä verisuoni jostain asioita ja sanomisia ja tekemisiä ja tekemättä jättämisiä setviessä. Välillä tuntuu ettei nuo mitään aikuisia edes ole, ihan yhtä pahaisia kakaroita kuin kotona asuessaankin vai miksi ihmeessä minut kiskotaan aina sekaan selvityksiin?

Ja kun koko soppaan nakataan vielä lisukkeeksi sukupippalot johon kokoontuu määrä x ihmisiä joille ei viina sovi niin hiphei ja hurraa, johan onkin keitos ja johan siinä onkin hämmennettävää pitkäksi aikaa. Paljon rumia sanoja, paljon loukkauksia ja paljon typeryyttä, sitä se on.

Kyseisten pippaloiden jälkiä tässä siivoillaan edelleen ja tiedä kauanko niitä sitten siivoillaankaan. Se nyt on ainakin selvää, että poikanen 19vee on sydänjuuriaan myöten loukkaantunut ja vihainen isälleen ja sedälleen, poikanen 21vee ja tytär on ilmiriidoissa eivätkä puhu keskenään ja minua moiset tunnetilat tietysti harmittaa.

Koomisinta koko jutussa onkin sitten oikeastaan se, että miten on mahdollista että vielä liki kahdenkymmenen vuodenkin jälkeen sen setäihmisen oli pakko ottaa ja alkaa jauhaa minusta mukuloille? Omissa kekkereissään, ihan vain kertoakseen pojille mitä mieltä on näiden äidistä.

Eikö aiemmat kerrat muka ole jääneet muistiin niin hyvin että antaisi jo olla? Ja oikeasti, mikä idea on järjestää mitään juhlia jos ajatuksena onkin järjestää loppuehtooseen täysmittaiset kärhämät niiden lähimpien sukulaistensa kanssa? Sillä siihenhän ne kekkerit oli mennyt ja minä olen sitten saanut kuunnella paljon sitä ketutusta ja harmitusta ja surua mitä ne oli aiheuttaneet näille mukeloilleni.

Että huoks vaan jälleen kerran. No, eiköhän aika taas tasoittele pahimpia kupruja vaikka tällä hetkellä mielialat onkin tyyliin en enää ikinä mene ja en enää ikinä puhu ja en enää ikinä sitä ja tätä. Olen kyllä kuullut juttua että on olemassa myös sukuja joissa kupruja ei harjoiteta, missä ne on?

No, onneksi ei itse tarvitse olla tekemisissä kyseisten pippaloitsijoiden kanssa välttämättä enää ikinä. Tai jaa, saattaahan se olla että vielä joskus jotain häitä ja muita vastaavia osuu kohdalle joissa on pakko nähdä mutta puhepakkoahan ei ole tuolloinkaan.

Vaan jaa. Kellon viisarit on edenneet siihen malliin että luulenpa että siirryn vähitellen tyhjentämään pyykkitelinettä ja valmistautumaan kunnolla tähän lauantaipäivään. Mitään ihmeellistä nyt ei ole luvassa mutta ei tarvitse ollakaan, mitä vähemmän tapahtuu niin sen parempi. Se on siis moro ja have fun!

Kovin on ollut hiljaista

Täällä, blogissa. Kotona sitä ei sitten olekaan ollut, vauhtia ja vaarallisia tilanteita on riittänyt ihan kuten elämässä kuuluukin riittää.

Rääppis oli viikko takaperin mummilla yökyläilemässä ja sehän se olikin mukavaa. Tällä kertaa neiti nukkui kuin nukkuikin matkasängyssä, edellisellä kokeilullahan siitä ei tullut yhtään mitään kun lapsi sai jonkinasteisen pelkokohtauksen heti sinne laitettua.

Toisaalta, onko tuo sitten niin tarkkaa nukkuuko sitä matkasängyssä vai mummin ja papan välissä. Mummi väittää että on sillä mummihan on aamuvirkku eikä todellakaan osaa maata möllöttää edes sinne aamuseiskaan omassa pedissä odottamassa että joku pieni ihminen heräisi.

Työelämä loman jälkeen on ollut jokseenkin hektistä, aamulla kun on töihin kurvannut onkin jo kotvan kuluttua voinut todeta että jahas, sitäkös ollaan taas jo iltapäivän puolelle menossa. Ohjattavalla on ollut nyt varsin hyvä kausi joka johtunee pitkälti siitä että pitkän huonon kauden jälkeen hyvä kausi tuntuu aivan erityisen hyvältä.

Onhan siihen työelämään toki mahtunut niitä vähemmän mukaviakin hetkiä, mutta ne nyt kuulunee työnkuvaan. Ikävin juttu tapahtui muutama päivä takaperin kun jouduin lähtemään ihan yhtäkkiä kesken päivän kotiin. Tilanne oli jos kohta itselle peläyttävä niin sitä se taatusti oli oman luokan oppilaillekin, aika tiukastihan me olemme hitsautuneet koko porukan kanssa yhteen.

Vaikka kuinka pitää oman elämän ja omat tunteet työmaan ulkopuolella niin siinä kohtaa kun kesken oppitunnin saa puhelun jossa kerrotaan lapsen saaneen kohtauksen koulussa sitä väkisinkin valahtaa kalpeaksi ja aivan varmuudella sen huomaa oppilaatkin.

Mitenkään sitä säikähdystä ei helpottanut se etten ensin ollut alkuunkaan kartalla siitä mistä kohtauksesta puhutaan. Kotimatkakin tuntui hämmentävän pitkältä vaikka liikennettäkään ei ollut yhtään sen enempää kuin normaalistikaan kotiin kurvaillessa.

Kotona tilanne onneksi selvisi hyvin nopeasti, spede-parka oli saanut ihan täysimittaisen paniikkikohtauksen norsupallopelin tiimellyksessä liikuntatunnilla. Vilkas mielikuvitus yhdistettynä maalivahdin toimenkuvaan oli muuttanut lähestyvän pallon pelottavaksi kouraksi joka tuli kohti vauhdilla.

Samankaltaisen kohtauksen spede oli saanut kerran aikaisemmin koulussa tänä keväänä, opettaja oli vain unohtanut kertoa siitä meille ja sillä kertaa kohtaukseen ei liittynyt hyperventilointi kuten tällä kertaa teki, lapsi oli vain valahtanut aivan valkoiseksi ja alkanut täristä tuolla kertaa.

Sitä kouraa minä sitten selvittelin spedeltä, ehdin jo olla hetken varma siitäkin että tenavalle on iskenyt jotkin ihme hallusinaatiot päälle sillä moisesta kourasta ei tahtonut aluksi saada mitään selkoa. Selvisihän se sitten lopulta kun aikani googlailin speden juttuja ja kas, kyseinen koura onkin disneyn lastenleffan pahiksen käsi.

Olen joskus aiemminkin todennut joidenkin lastenleffojen kohdalla että niissä on yllättävän pelottavia juttuja ottaen huomioon että ne on suunnattu naperoille. Tämäkin leffa on K-7-elokuva joten mikään väkivaltapläjäys ei ole kyseessä mutta kieltämättä kun sen pahiksen sain näkösälle en yhtään ihmettele että moinen koura saattaa olla varsin pelottava jos sen alitajunta läväyttää yhtäkkiä verkkokalvoille.

Nyt koura ei enää pelota, siitä kun on puhuttu ja jauhettu ja kuvia katseltu ja mietitty pinokkion nenät ja lentävät norsut ja kaikki mahdolliset mielikuvitushahmot jotka eivät ole yhtään sen enempää totta kuin se leffan pahiskaan. Mutta osasipa säikäyttää, ihan niin speden kuin äidin ja isänkin moinen kohtaus.

Oli se peläyttänyt openkin, hänen kanssaan soittelimme iltapäivällä ja selvittelimme tilannetta. Tiedä sitten liittyykö omaan työnkuvaan jollain tapaa se, että kovasti tökkäsi kun tajusin ettei speden koululla toimi tiedonkulku oikein alkuunkaan.

Opettajalla kun ei ollut mitään käsitystä tai tietoa siitä, että koululääkäri, koulupsykologi, fysioterapeutti ja puheterapeutti on yhteistuumin tehneet spedestä lähetteen neurologiselle. Jotenkin kuvittelisi että vaikka kuinka on kyseessä tämän kevään sijaisuutta tekevä opettaja olisi tällekin siirretty tiedot oppilaista joita hän opettaa.

Jospa tieto nyt kulkisi helpommin, siis kodin ja koulun välillä, minä kun esitin opettajalle toiveen siitä että ottaa herkästi kotiin yhteyttä heti jos on hiemankin jotain mikä ihmetyttää. Speden kohdalla kun ope oli tehnyt omia havaintojaan siitä mitkä kaikki on spedelle hankalia asioita ja totesi että lapsi tuntuu olevan kovin herkkä.

Kotonahan tämä on ihan tieto ja ihan tieto se on ollut koulussakin sille alkuperäiselle omalle opelle samoin kuin koulun terveydenhoitajallekin. Harmillista jos ihminen joka lapsen kanssa toimii päivittäin ei sitä tietoa ole saanut vaan on joutunut pyörittelemään ajatuksia lapsesta omassa päässään.

Tänään vietämme pääsiäisen päättäjäisiä ja sehän tarkoittaa käytännössä sitä että kohtsilleen pitäisi piilotella loput suklaamunat ja herätellä yläkerran unikekoja ihan jo siksikin että uni tulisi edes jotenkuten järkevään aikaan tänä ehtoona.

Kellojen siirtely on kyllä niin syvältä kuin vain voi olla, se on ihan turha edes kuvitella että itsekään saisi unta normaaliaikaan. Eilen ehtoolla tuijotin telkkaria yli puolen yön ja tänä aamuna nousin silmät jokseenkin ristissä ylös aamukuuden jälkeen. No, josko tänä ehtoona saisi itse jo helpommin nukuttua, epäilen kyllä.

Vaan jaa. Josko tässä vähitellen ryhtyisi tuumimaan niitä munakätköjä, se on siis moro ja have fun!