Huhhuijakkata

Eilen työmaalla ohjattava ei ollut alkuunkaan kiukkuisella päällä, enemmänkin ongelmaksi muodostui se että tenava oli kertakaikkisen levoton ja impulsiivinen. Normaalistihan tenava aloittaa päivän olemalla ekan tunnin puoliunessa ja väsyksissä, kyllä tämän saa hommia tekemään jossain kohtaa mutta siihen menee aikansa.

Eilen ei todellakaan ollut sitä väsymystä ilmassa yhtään. Hommiin ryhtyminen nyt oli ensin niin ja näin kun tenava oli tosiaan kuin lähtökiitokäskyä odottelemassa, onneksi matikassa oli niin helppo aihe että kun sain viimein kynän toimimaan niin jo se toimikin. Seuraavalla tunnilla tenava olikin sitten jo täysin lentoonlähdössä, jos näin voi sanoa.

Aikamoinen tekeminen siinä oli, että sai tämän asettumaan tehtävien pariin, mutta asettui tämä sentään aina siihen asti kun oli lukuläksyn aika. Onneksi lukuläksyt on nyt mieluisinta ikinä ja lukeminen sujuu, ja sujui, hienosti, ongelmallisia oli ne hetket kun piti odotella omaa lukuvuoroa ja uusia roolijakoja. Jollain tuostakin sutviinnuttiin, onneksi ja ruokailuun lähti säheltävä ja höpöttävä tenava.

Ruokailu oli mennyt onneksi hyvin, samoin ruokavälkkä ja onneksi loppupäivä oli kuvista ja sain tenavan tekemään innoissaan rekkakuvia. Huh! Jo ennen ruokailua kysäisin tenavalta, että kai sinä otit aamulla lääkkeet ennen kotoa lähtöä, tenava totesi heti että en, unohdin. Ilmankos. No, päivä saatiin sutviintumaan joten… mutta aikamoista se kyllä oli, näin voin sanoa ihan suorilta käsin.

IPssä ei sitten ihmeitä ollutkaan. Hommat sujui normikaavalla, kuten aina, ja päivä oli lopussa ennen kuin kunnolla ehdin kissaa lausua. Ukko oli jälleen hakenut speden tarhasta joten minä sain kurvailla suorinta tietä kotiin. Pesin pyykkiä, täyttelin tiskaria, kudoin, söin, tarjoilin evästä eli ihan peruskauraa tältäkin osin.

Oikeastaan ainoa eilisen himppasen mitääh-fiilistä herätellyt tapahtumasarja sattui jo aamusta. Minähän tosiaan otin siskon fb-kamuksi edellisenä ehtoona ja siinä taksilaista odotellessa sain siskolta viestin että mitä ihmettä; ootko poistanut mut uudelleen kamuista kun olit vielä hetki sitten kun aloin viestiä fbssä kirjoittaa.

Ööö… Siis en ole ensimmäistäkään kertaa poistanut. Enkä toista. Mitä täällä tapahtuu? Kurkkasin puhelimella pikaisesti naamiksen ja kas, sisko oli tosiaan taas pois kamulistalta. Ahas. Lisäilyt ja nyt ihmettelemme koska fb päättää poistaa kaveruutemme seuraavan kerran, se ilmeisesti sitten on tehnyt sen ihan omin päin silloin ekalla kertaakin. Outoa!

Tänään spede jää päiväksi kotiin sillä ehdotukseni siitä, että ukko veisi tämän vasta ysiksi tarhalle ei saanut kannatusta. Ennemmin hän pitää tenavan kotona koko päivän kuin kuskaa muutaman tunnin takia. Jahas. No, eipä tarvitse kurvailla mihinkään aamusta ja se on kiva se.

Illansuussa meidän on tarkoitus lähteä juhlistamaan a. anopin ja b. ukon synttäreitä anopille. Näin on toivottu ja tähän olemme lupautuneet. Saapa nähdä mitä siitä sitten tulee. Poikanen 17v jää lapsenvahtitoimiin ja pienintäkään käsitystä vastassa olevasta ohjelmistosta ei ole muuta kuin muiden osallistujien osalta. Ai kun kiva. Ja silleen.

Taidan siirtyä tutkailemaan habitustani peilin ääreen, työmaa kutsuu tosiaan normia aiemmin joten se on kohta taas menoks. Se on moro ja have fun!

Kappas, kappas!

Eilinen työpäivä se otti ja mennä sujahti. Ohjattava oli kokolailla oma itsensä eikä sitä kiukkuilija kärttyilijää ollut näkyvissä oikeastaan lainkaan joka nyt on ollut paikalla likipitäen viikon ajan. Jes, ei hassumpaa! Tästä kiukuttomuudesta johtuen työtkin sujui varsin mukavasti, hommia tuli tehtyä eikä päivän aikana tarvinnut montaakaan kertaa pelata tenavan kanssa, riitti kun antoi aika-ajoin aikataulutuksen tyyliin ”väritä se vielä loppuun ja sen jälkeen otetaan tämä kirja”, ”lue se sivu vielä loppuun ja sitten kuuntelet opea” jne.

IPssäkin hommat sujui tututulla kaavalla, ei siis ihmeitä. Lievää ihmetystä tosin aiheutti eilen se, että koulussamme vietettiin selvästi jääpussipäivää. Sikäli jääpussipäivää, että ensin jääpussia kaivattiin lapselle joka oli pelleillyt rappusissa ja kipannut ja heti kun olin tälle saanut pussin noudettua juoksi yksi opeista hakemaan jääpussia lapselle joka puolestaan oli hölmöillyt käytävässä. Huoks.

Kotiin oli jälleen superkiva palata kun matkalla ei tarvinnut kurvailla tarhan kautta, riitti kun ajeli suorinta tietä kotiin. Sitä palaamisen mukavuutta lisäsi se, että täällä oli imuroitu, siskonmakkarasoppa odotti hellalla ja kas, olipa kuistikin järkkäilty vaikka se nyt ei erityisen sekaisin ollutkaan. Lomaileva ukko on kyllä aika jees!

Toki ukolla oli omakin lehmä ojassa touhuissaan; hän kun oli sopinut jo aiemmin ”pikkuveikkani” kanssa että viettävät ukon synttäreitä keskenään keskiviikkoiltana ravien ja snapanderejen siivittämänä. Minä olin puolestani sopinut pikkuveikan kanssa, että tämä tuo viimeinkin pikkuisensa ja emäntänsä kahville, johan tuo pikkuihminenkin on kahdeksan kuukauden ikäinen.

Viiden kanttiin meille pörähti siis väkeä istumaan ja ihmettelemään ja olipa meillä kertakaikkisen mukavaa. Me kahvittelimme, pölpötimme, sylittelimme pikkuihmistä ja miekkoset valitsi kuumeisesti heposia. Minun vieraani lähtivät kotia kohti hieman ennen kasia, pikkuihmisen iltapuuroaika kun oli jo käsillä, ja ukot jäi huhkimaan ravien pariin keittiöön.

Itse hilppasin maate ysin jäljestä laiteltuani ensin muun tenavalauman makuulleen ja ihme kyllä, sain unenpäästäkin kiinni tosi nopeasti sillä eipä se kaksikon pälätys kuulunutkaan sen kummoisemmin keittiöstä makkariin. Jes! Kertakaikkisen hyvin sitä tulikin nukuttua, en ole kuullut alkuunkaan edes sitä kun pikkuveikka on lähtenyt tai ukko hiipannut makuulleen.

Sen verran ukko heräili noustessani, että pyörähti keittiössä juomassa ja kas, pikkuveikka on kuulemma lähtenyt kotiin puoliltaöin, erikoisemmin voittoja ei ole raveista ropissut ja varsin mukavaa kaksikolla on ollut. Että näin.

Iskipä lievä ihmetyskin siinä eilen iltapäivästä kun kotiuduin sillä kas, siskolta oli tullut kaveripyyntö naamiksessa (!) ja laittoipa tuo siellä viestinkin ihmetellen mihin olen kadonnut ja voisiko junnu tulla heille yöksi viikonloppuna. Ööö… Jotenkin arvasinkin, että poistopäätös on tehty pikaistuksissaan (miksi ihmeessä, en edelleenkään tajua) ja katumapäälle tullaan jossain kohtaa.

Katumapäälle tulo tapahtui tosin nyt niin nopeasti että hieman tämä ihmetyttää, mutta toisaalta oletanpa tässä olevan osin omankin lehmän siskolla ojassa. Veikkaanpa näet, että yökyläpyyntö kumpuaa pitkälti siitä ajatuksesta että jos junnu on heillä yökyläilemässä niin hän voi puolestaan kysellä josko hänen poikansa sitten yökyläilisi meillä siinä kohtaa kun hän tarvitsee hoitoapua. Hmmm…

No, nähtäväksi jää. Oman lisämausteensa eiliseen toi poikanen 19v joka viestitti jo aamusta, että taas on kuumetta. Poikanenhan on ollut enemmän ja vähemmän kipeä viimeisen viikon, kurkku turvonnut aikamoiseksi ja vuoroin kipeä, vuoroin ei, kuume on tullut ja mennyt ja nyt se oli taas tullut.

Tällä kertaa tämä oli lähetetty veksistä jo verikokeisiin joiden tuloksetkin oli tullut heti aamupäivästä. Soittelin iltasella poikaselle ja kas, jokin virus se on joka häntä kiusaa eli ei hätiä mitiä. Veksiin olivat ottaneet lepäämään ja nähtäväksi jää, kauanko siellä joutuu maata lötköttämään. Toivottavasti viikonlopun lomat ei pala mutta eipä tuonkaan suhteen ole takuita kun nyt ollaan jo kuitenkin torstaissa.

Vaan jaa. Kaipa se pitäisi ryhtyä itseään kuosittamaan työmaamoodiin vaikka tässä ei kiirusta vielä olekaan.Se on siis moro ja have fun!

Kylmää kyytiä

Vaan kävipä säkä, että satuin eilen aamusta tuumimaan että näinköhän olemme aikeissa lähteä luistelemaan. Otin siis ihan varoiksi sekä ulkohousut, kaulahuivin ja muut vastaavat härpäkkeet mukaan ja hyvä niin, luisteluahan oli tosiaan ohjelmassa. Sitä ennen ehdimme tehdä pari tuntia hommia luokassa ja toki ennätin kuulla kuulumiset maanantain osalta.

Tenava oli lähtenyt täysin käsistä, näin kuulin. Olipa se sitten kerrassaan kiva juttu se. Moista lapasesta lähtöä ei olisi kenties tapahtunut jos opella olisi ollut pidempi pinna, hieman enemmän kärsivällisyyttä ja malttia odotella, mutta valitettavasti hiemankin huonohkona päivänä se pinna on suht lyhyt tenavan suhteen.

Jota en kyllä ihmettele, tenava on takuulla vetänyt open hermot piippuun monesti näiden liki parin vuoden aikana, olihan se meno aika hullua ennen kuin minä luokkaan päädyin ja aika hiton hulluahan se oli vielä vaikka kuinka ja kauan sen jälkeenkin. Se, että minua sijaisti luokalle valmiiksi tuttu ihminen oli takuulla jälleen plussaa mutta opea se ei taida silti lohduttaa riittämiin.

Ja toki minäkin sen myönnän, ei tenavan kanssa taida talossa kukaan osata pelata kuten minä ja tämä johtuen vain ja ainoastaan siitä, että minä olen pelannut tenavan kanssa jo pitkään. Minun ollessa paikalla openkin kärsivällisyys on suht pitkä, johtuen varmaan siitä että minä teen ihan itse päätökset siitä koska luokasta poistutaan ja toki osaan katkaista tilanteet ajoissa niin ettei niitä luokkapoistumisia juurikaan tule.

No, yhtä kaikki. Tenava oli siis lähtenyt lapasesta, opella oli kärähtänyt hermo ja tenava oli päätynyt eriytystilaan jossa tämä oli hyppinyt pitkin pöytää, tuolia, seinällä kiinni olevaa patteria ja ikkunalautaa. Siis ihan normi totaaliflippikohtaus ja ihan normisekoilut eriytystilassa flipin päälle. Ilmeisesti tämä päätön loikkiminen tasaa tenavan olon riittävästi sillä yleensä näiden päälle työtkin onnistuu.

Niin oli maanantainakin käynyt, loppupäivän hommat oli sujunut tuosta vaan. Eilen tenava oli aamusta asti pahalla päällä. Siis todella pahalla päällä. Varsinainen känkkäränkkä. Hommat saatiin silti tehtyä kuten pitikin mutta kyllä se vaati runsaasti uhkailua tyyliin ”luistelemaan ei ole asiaa jos ei osata tunneilla olla kuin koululainen”. Silti ihmettelin sitä, miksi tenava niin kärtyllä päällä olikin.

Toivottavasti sama kärttyily ei jatku tänään, nyt kun ei ole tarjolla sitä kiristyskeinoa luistelun muodossa. Muut kiristelythän ei auta mitään, niillä ei ole tenavaan juurikaan tehoa eikä vallankaan silloin, jos hänellä on superpahapäivä kuten nyt on tuntunut olevan useampia.

IPssä hommat sujuikin sitten tuttua rataansa ja päivä oli taputeltu hyvinkin nopeasti päätökseensä. Talvilomaileva ukko oli onneksi hakenut speden tarhasta joten minä sain kurvailla suoraan kotiin. Junnun ope oli viestittänyt päivällä, että junnulla oli ollut jokin kärhämä koulumatkalla edellisenä päivänä, mahdoinko tietää asiasta.

No, enpä tietänyt. Sitä sitten setvin kotvan junnun kanssa ja kyllä minua korpesi. Samalla ihmettelin miten oli mahdollista että matikan läksyt oli ollut tekemättä, samoin kuin äikän, vaikka ne matikan läksyt tein tämän kanssa ja äikästä tämä ei maininnut sanallakaan.

Ope kuulemma antaa läksyjä siihen tahtiin ja muuttaa mieltään kesken annon, että poika menee ihan sekaisin siinä mitä oli läksyksi. Pitänee viestittää opelle olisiko mitenkään mahdollista, että junnun kohdalla otettaisiin käyttöön läksyvihko. Minun kun on hiivatin vaikea tietää mitä on tullut läksyksi jos poika itsekään ei tiedä.

Muilta osin ei sitten ihmeitä tapahtunutkaan eilen. Ukko kokkaili tenaville sapuskaa, minä raapin jämiä jääkaapista ja ihan perinteisen kaavan mukaan olin kumahtaa uneen siinä kohtaa kun olin saanut syötyä ja sukkapuikkojen kanssa istahdin katsomaan sydämen asialla-sarjaa. Mikä ihme siinä on, että ruoka menee aina silmiin?

Jostain kumman syystä hilppasin yöunille eilen jo ysin aikaan ja myönnettäköön, Holmes jäi osin näkemättä. Onneksi otin sen tallenteelle vaikkakin on suht epätodennäköistä että muistan sen tallenteelta katsoa. Tänä aamuna olisi melkein pakko kurvata tankin kautta kun työmaalle suuntaan, en todellakaan jaksanut lähteä illalla tankkaamaan. Laiska!

Vaan jaa. Kai se olisi pakko ryhtyä tutkailemaan mitä kaikkea sitä onkaan tänä aamuna tehtävä omalle habitukselleen ennen kuin lähtee kohti työmaata joten se on moro ja have fun!

Ihana arki!

Sieltä se kuulkaa sitten taas tuli, arki. Eilisen olin vuosilomavapaalla, tänään suuntaan itsekin työmaalle. Tenavat oli toki eilen koulussa ihan normaaliin tapaan, speden kohdalla olin jo aiemmin ilmoittanut tarhalle että tenava pitää ylimääräisen vapaapäivän maanantaina.

Kotiuduimme reissustamme vasta kuuden aikaan pyhäiltana. Tuli sitten saunottua, ja lilluttua poreissa. Ja hyvin! Sunnuntaina saunoin vielä iltapäivälöylyissä ennen kotiin lähtöä ja että se oli ihanaa. Poreisiin en enää tuossa kohtaa mennyt, sen sijaan spede ja junnu lillui ammeessa vielä tuolloinkin.

Pienimuotoisen, ja vähemmän positiivisen, yllätyksenkin koin siinä syntymäpäiväni kunniaksi pyhäiltana. Pikkusiskohan on kiukutellut minulle jo useamman viikon johtuen nimenomaan siitä käsillä olevasta erostaan. Kun minä nyt en ole ollut tukena alkuunkaan kuten pitäisi enkä ole soitellut ja vatvonut ja käynyt ja ja ja…

Se, että olen keskittynyt enemmänkin omien tenavieni asioihin, ja etunenässä poikasen 19v elämään, on tehnyt välinpitämättömyydestäni vielä pahemman jutun. Ettäs kehtaan! Tätä asiaa ihmettelimme kovin puhelimessa pikkuveikan kanssa jo perjantaina. Niin ja lauantaina. Ja iskänkin kanssa sitä kummastelimme. Että miten tässä nyt minusta on tullut pahis.

No, sunnuntaina totesin iltasella että onpa tämä nyt sitten kummaa touhua. Itse onnittelin siskoa tämän syntymäpäivänä lopulta tekstiviestillä sillä hän ei vastannut puheluyrityksiini. Laittelinpa tuolle onnittelut tuolloin naamikseenkin ja se olikin ainoa viesti johon hän edes jotenkin reagoi tykkäämällä onnittelusta.

Sunnuntaina siskosta ei kuulunut mitään vaikka jotenkin hieman odottelin saavani edes tekstiviestionnittelun jos en muuta. Kotona kurkkasin lopulta siskon naamisprofiilia ja siis mitä ihmettä! Ihan lievästi olin pöllähtäneessä mielentilassa kun totesin siskon poistaneen minut naamiskavereistaan. Siis MITÄ?

Tästä ei enää idioottimaisuus ja lapsellisuus voi juurikaan kasvaa. En vain voi käsittää mitä siskon päässä on oikein liikkunut? Ja mitä tämän päässä liikkuu? Ja kun minä mielestäni sanoin ihan selvästi tälle aiemmin, siinä kohtaa kun tämä vielä vastasi puheluihini joulun pyhinä, että vaikka en soittele ja häärääkään hänen eronsa ympärillä niin tukena olen jos sen tarvetta on.

Voi tsiisus. Ilmeisesti tässä nyt sitten ollaan pahiksen roolissa kun ei olla oltu valmiita hyppäämään edestakaisin vain ja ainoastaan tätä hänen elämäntilanteensa muutosta ajatellen. Ettei ole tullut soiteltua ja kyseltyä ja vaikka valvottua sen mukaan, että hän saa purkaa sydäntään. Niin tosiaan.

Minähän olin tuolloin menossa nukkumaan kun hän minulle erosta ilmoitti. Ja tuli käymään. Oletuksenaan, että minä sitten istun ja valvon vatvomassa asiaa tämän kanssa vaikka sitten puolilleöin vaikka olinkin jo ehtinyt sänkyyn ja menossa aamulla töihin. Niin tosiaankin! Siinähän se ensimmäinen loukkaantumispiste oli.

Toinen oli sitten tosiaan se, että keskitin huomioni pitkälti poikasen 19v eroon ja suruun enkä siihen siskon. O-ou. No, näillä mennään. Ehkä ihan hyväkin näin. Onhan tämä touhu siskon kanssa ollut vähän sitä sun tätä jo vuosia, sisko ja käytöstavat muita kohtaan kun ei ihan aina ole pelittänyt ihan siihen malliin kun minä olen tottunut ihmisten tekevän.

Kuten nyt vaikka näissä tilanteissa kun isommat tenavani yöpyivät vuoroin siskolla että tämä pääsi töihin (tekee pelkkää yötä) ja niistä yöpymisestä sain usein palkaksi kiukkuisia puheluita siitä kuinka se ja tuo on juonut niin ja niin paljon kahvia ja kaakaota ja syönyt muroja. Hmmmm…

No. Siirryn nyt ihan suosilla kuosittamaan itseäni työmaamoodiin. Saapa nähdä saanko hiuksiani mitenkään järkevästi kiinni, siinä määrin ne sojottaa joka ilmansuuntaan. Se on moro ja have fun!

Paras viikonloppu aikoihin

Joopa joo, vähän on kurttuja siellä täällä, onnistuin raastamaan haavan käteen suihkusta ja purkinavaajasta toiseen eli olen ihan hitusen kyky! Mutta muuten. Parjantaina olin pillahtaa itkuun moneen kertaan kun höpöttelin pikkuveikan kanssa. Eilen maailma ei ole juurikaan siitä muuttunut, itketystä on aiheuttanut iskä ja toinen pikkuveikka.

Olen uskomattoman onnekas, jos ihan tarkkoja ollaan. Suku on aikaa sitten sanonut minut irti, iskän kanssa ollaan riidelty ja sovittu ja riidelty. Viimeisimmästä riidasta on aikaa… 15 vuotta? Sen jälkeen olemme ottaneet baby-stepsejä keskenämme. Tavanneet välillä, olleet hiljaa ja taas tavanneet. Olleet hiljaa.

Ja sitten jokin muuttui. Yhtäkkiä olimmekin kiinni toisissamme ihan samoin kuin silloin kun olin pentu. Meillä kiinni toisissamme olo ei tarkoita soittelua viikoittain. Tai kuukausittain. Tai edes vuosittain. Se tarkoittaa tarkalleen sitä, että kun on asiaa me soitamme, pölisemme ja rakastamme koko rahalla. Sen perään voimme olla vuosia hiljaa.

Parhaat suhteet toimii juuri niin, näin väitän. Eilen se itku oli ihan tuossa. Se itku kiristi silmien takana, välillä siellä oli nauru ja kaiken kuorrutus oli kokoaikainen hyvä olo. Muistatko kun. Muistatko silloin. Muistatko sen kerran.

Siinä kohtaa en enää voinut olla itkemättä kun muistelin tuhkarokkoa. Aivastusta kaakeleille. Sitä kuinka vaikeaksi takuulla tein kaiken kun olin 9v ja soitin oikean isäni äidille kuumehoureissa ja peloissani. Kuinka mummu rauhoitti minut puhelimessa ja sai kurkkaamaan pihaan. Ja kuinka iskä seisoi rasvaamassa kaivinkonetta ja minut nähtyään lopetti työn siihen paikkaan.

Otti kainaloon ja vei minut takaisin peiton alle, kuumeisen pennun. Ja kuinka itkin sitä, ettei puuroa keittämään lupautunutta äitiä näkynytkään missään. Sanoin sen iskällekin; sen kerran jälkeen minulla ei ollut koskaan turvaton olo kotona. Äiti jätti, lähti ja meni mutta iskä oli aina paikalla. Kirosi, manasi ja oli väsynyt minuun, etenkin kun tämän oma tyttö vietiin sijaiskotiin ja minä jäin hänen kanssaan kaksin, mutta silti.

Turvaton en ollut koskaan kun kotona asuin hänen kanssaan. Eilen iskä kysyi miksi minä saatoin sinut alttarille silloin aikoinaan ensimmäisen avioliiton solmiessani. Miksi ei isäsi, hänkin eli vielä silloin. Minulle iskä oli iskä. Isä oli isä. Isä ei ollut isä. Iskä oli isä. Kaikki.

Äidin kuoltua vihasin välillä iskää. Heidän suhteensa oli osasyy sille kaikelle tuholle äidin elämässä. Mutta ei se ollut se mihin äiti kuoli, sen olen ymmärtänyt vasta vuosien jälkeen. Äitini oli prinsessa, kuningatar. Ja maailman rikkonaisin ihminen. Iskäkin on rikki. Kaksi rikkinäistä ei toimi yhteen.

Me lapset olimme ne jotka jäimme jalkoihin. Ja silti äiti lähti kun olin teini. Äiti lähti ja iskä jäi. Se on jotain jota olen aina ihmetellyt. Oma isäni ei tahtonut kuin puuttua ja härkkiä. Iskä puuttui ja puuttui. Komensi. Ei antanut armoa. Isä taas haukkui, pilkkasi ja polki.

Iskä sanoi. Ei koskaan polkenut saati pilkannut. Sen hän sanoi eilenkin; olin mikä olin ja maksoin hiljaisuudesta, en ehtinyt enkä tahtonut olla isä mutta kunnioitin. Niinhän se meni. Rahalla sai ihmeitä aikaan. Vielä myöhemmin illalla soitin uudelleen iskälle ja kysyin että muistatko yhtään kertoiko äiti koskaan moneltako synnyin.

Minä kun en muista kuin kuulleeni olevani aamun lapsi. Kun aikani muistiani kaivelin niin oletan, että synnyin 07:35 mutta varma en ole. Iskä oli suorastaan kiukkuinen. Pentu pirulainen, usko huviksesi, en ollut paikalla mutta sinä synnyit PUOLEN YÖN JÄLKEEN, et ennen sitä.

Sinun syntymäpäiväsi on 26. tammikuuta, ei 25, sinä synnyit kello kahdentoista jälkeen. En epäile. Muuten, minun synttärini muistettiin. Ne muistettiin. Olen syntynyt kun olen syntynyt mutta ennen kaikkea. 26. päivä. Ja tästä ei enää neuvotella. Terveisin iskä.

Ihanaa!

Niin siis tosiaan, minullahan on se ihanan ihana pikkusisko ja niin, kaksin kappalein pikkuveikkojakin. Sukuahan me emme kukaan ole, kuten minulle muutama aika sitten infottiin yhden ihmisen toimesta mutta hitto että me olemme silti ihailtavan yhteen hiileen puhaltava joukko keskenämme. Siis emme me kaikki, mutta minä, pikkusisko ja toinen veikoista. Siitä toisesta tämä ihminen ei taida edes tietää.

Mainittakoon nyt tässä kohtaa, että jos lain kirjainta on uskominen niin mehän emme tosiaan ole siskon kanssa mitään muuta kuin sisarpuolet. Eri isät. Vaikkakin sama äiti, ei tee meistä… no, mitään muuta. Olkoonkin, että olemme viettäneet siskon elämästä 13 ekaa vuotta tiukasti yhdessä.

Sisko ja veikka taas. Sama isä eli sisarukset keskenään. Olkoonkin, ettei heillä ole koskaan ollut yhteistä kattoa pään päällä. Se minun toinen veikka taas. No, hänen kanssaan meillä ei ole oikeasti yhtä ainoaa yhteistä sukulaista. On vain muistot hullusta äidistä (minun) joka pakotti veikan kympille ja hullusta isästä (hänen) joka poltti heidän kotinsa.

Tappaakseen itsensä. Iski mokomalle pelkuruus persiisiin kesken operaation ja otti ja hyppäsi parvekkeelta alas. Eikä edes murtanut nilkkaansa (!) mutta kaikki muistot veikan äidistä ja veikan lapsuudesta poltti. Veikka oli tarkkiksella (bad news paitsi äitini mielestä) ja minä soljuin koulujärjestelmässä joten kuten eteenpäin.

Ja meistä tuli ne, sisko ja sen veli. Olimmehan asuneet jo aiemmin suunnilleen seinäkkäin (kunnes tosiaan se tulipalo) ja olleet kuin peppu ja paita joka paikassa. Silloin kaikista MINUN levottomimpina vuosina asuimme yhdessäkin muutaman kuukauden sillä daa, yhden asunnon vuokra jaettuna kahdella on vähemmän kuin kahden asunnon vuokra jaettuna kahdella.

Jossain kohtaa ehdimme jo ajatella että näinköhän tässä pitää alkaa seurustella KESKENÄMME sillä tytön ja pojan asuminen kimpassa ei todellakaan ollut millään tapaa hyväksyttyä meidän nurkilla vielä 80-luvun lopussa. Emme muuten alkaneet. Välillä maailma heitti meidät ihan täysin erillemme useammaksi vuodeksi (10?) ja kun jälleen tapasimme kaikkien vuosien jälkeen.

Sitä rakkautta ja lämpöä ei osaa oikein kuvata. Veikka huusi ja hyppi kaulaan, minä kiljuin ja koetin halata hengen pois. Tällaisia me olimme aiemminkin eikä ne vuodet olleet sitä mihinkään vieneet. Ja sellaisia olemme edelleen. Kumpikin pikkuveikka on minulle ihan julmetun rakas, kumpainenkin on saanut nokkiinsa elämän taholta ja maksaneet kovat ”rahat” valinnoistaan.

Enpä se minäkään pulmunen ole ollut enkä sitä tahdo edes esittää olevani. Toisen veikan äiti jätti tämän kun tämä oli 7v, toisen veikan äiti kuoli kun tämä oli rontti 20v. Toisen isä tuhosi kaikki merkit lapsuudesta jo valmiiksi huostaanottopäätöksen alla killuvalta veikalta, toisen isä hylkäsi veikan jo silloin kun tämä oli vasta 2v eikä tiennyt mitään mistään saati voinut mitään millekään.

Yhdessä me olemme näitä ristejä jakaneet ja taakkaamme kantaneet itse kukin. Välillä olemme olleet vuosiakin hiljaa keskenämme, veikat on keskenään edelleen koska tuskin tietävät kunnolla toisistaan (niin paitsi toinen veikka tietää kyllä tarkalleen mitä ajattelen toisesta) ja hyvä niin. Minulla on kaksi veikkaa ja kummastkaan ei tule koskaan toistensa veikkoja vaikka he tietäisivätkin toisistaan.

Hmmm… ikäänkuin kuorin rusinat pullista, jos näin voi sanoa. Viime yö meni höpötellessä sen toisen veikan kanssa, aiemmin olin jo ehtinyt höpötellä toisen kanssa (ne on iiiihanat veikat!) ja tosiaan, yön kääntyessä aamuun veikka laitteli tuon kappaleen. Story of our lifes. Sitä se on!

Siskon kanssa ei oikein nyt pelitä mutta onneksi veikat toimii!

Kahden suklaan hyydykekakku

hyydykekakku

 

Pohja:

300 g digestivekeksejä

150 g margariinia

Täyte 1:

200g Lontoonrae-suklaata

150g ranskankermaa

½ dl sokeria

2 munaa

½ dl kahvia

4 liivatetta (liota kylmässä vedessä pehmeiksi, muista puristella ylimääräinen vesi pois ennen kuumaan kahviin liotusta)

2 dl vispikermaa vaahdotettuna

Sulata suklaa. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Liota pehmenneet liivatteet kuumaan kahviin. Sekoita sulatettuun suklaaseen ranskankerma, kahvi-liivateseos ja munasokerivaahto. Sekoita lopuksi joukkoon vaahdotettu kerma. Kaada täyte pohjan päälle ja hyydytä jääkaapissa pari-kolme tuntia. Vähempikin toki riittää, itse annoin hyytyä vaivaiset puolisen tuntia ennen kuin kippasin päälle toisen kerroksen…

Täyte 2:

200g Taloussuklaata

150g ranskankermaa

½ dl sokeria

2 munaa

½ dl kahvia

4 liivatetta (liota kylmässä vedessä pehmeiksi, muista puristella ylimääräinen vesi pois ennen kuumaan kahviin liotusta)

1 tl vaniljasokeria

2 dl vispikermaa vaahdotettuna

Sulata suklaa. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Liota pehmenneet liivatteet kuumaan kahviin. Sekoita sulatettuun suklaaseen ranskankerma, kahvi-liivateseos ja munasokerivaahto. Sekoita lopuksi joukkoon vaahdotettu kerma. Lisää hyytyneen Lontoonraesuklaahyydykekerroksen päälle ja anna hyytyä jääkaapissa vähintään 3-4 tuntia, mielellään vaikka seuraavaan päivään.

Jopa nukuinkin!

Puoli kymmenen olin jo tiukasti unilla ja tadaa, heräsin kotva aiemmin kuin kello olisi soinut 5:30. Ei huano ei! Olin minä sitten väsynytkin, myönnettäköön. Eilinen työpäivä oli lievästi puuduttava, etten sanoisi, ja ihan yhtä puuduttavaa oli meno kotona kun tänne asti joudin.

Ohjattava, joka poti aikamoista räkätautia jo keskiviikkona, oli totaalisen täydellisessä kiukkumoodissa. Niin väsymoodissa. Enpä ihmettele, räkätauti oli tehostanut otettaan vielä entisestään ja tenava kertoikin siinä kiukuttelunsa lomassa kuinka ei ollut tahtonut saada millään nukuttua kun vuoroin aivastelu ja nokan tukkeutuminen kiusasi olotilaa.

Matikan tunnin tehtävä saldo oli neljä (!) laskettua vähennyslaskua ja homma ei edistynyt välkälläkään. Eikä sen puoleen ruokavälkälläkään jolle tehtävät oli siirtynyt odottamaan sillä äikän tunnillahan ei matikkaa tehdä. Tenava oli hyvin tietoinen siitä, että jos tehtäviä ei tule tehtyä niin kuvishommiakaan ei pääse aloittamaan, viimeiset kaksi tuntia kun oli kuvista.

Kiukuttelua, rähinöintiä, lisää kiukuttelua. Matikan kirjan heittelyä, ”minä revin tämän kirjan”-karjahtelua ja lisää kiukuttelua. ”Revin vihkonkin niin ettei äiti näe mitä kirjoitit” huusi tenava siinä kohtaa kun oli ensin potkaissut kahdesti jalkaani kiukuspäissään ja heittänyt matikankirjan viidennen kerran lattialle.

Minä jatkoin tyynen rauhallisesti kirjoittamista, eipä siinä paljon muita keinoja tenavan kanssa ole. No okei, okei, mä teen sitten-huutelu oli vuorossa ruokavälkän loppuminuuteilla, tosiaan se kuvistunti sieltä oli tuloillaan ja ojensin kirjan jälleen kerran tenavan pulpetille. Ja mitä teki tenava?

Otti ja repäisi työn alla olleen sivun irti. Repi sen pieneksi silpuksi ja heitti silput lattialle. Minä huokaisin ja totesin, että jahas. Siinä sitä on sitten äidille korjattavaa. Keräsin silput, asettelin ne matikankirjan väliin ja pakkasin kirjan tenavan reppuun. Ilmeisesti tenava oletti että haahaa, nyt hän pääsee kuvistyötä tekemään, muut kun oli juuri aloittelemassa.

No, eipä päässyt. Tenavan kohtaloksi tuli istua aloillaan muita häiritsemättä loput päivän tunnit. Kenkuttihan se, kenkutti siinä määrin että pakko oli himppanen karjua. Tosin karjuminen loppui aika nopeasti kun tenavalle selvisi, että karjumisen jatkaminen aiheuttaisi siirtymän alakerran eriytystilaan hyvinkin nopeasti. Että lasta harmitti. Ja aivastutti. Ja niistätti. Ja harmitti.

Hiljaa ja aloillaan tuo oli silti loppupäivän, välillä katsoi alta kulmien kiukkuisena kun minä rullailin pitkin luokkaa ohjaamassa muita kuvistyötä tekeviä lapsia. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin minä en oikein ymmärrä miksi tenava oli lähetetty kouluun moisessa räkätaudissa. Tai no, ymmärrän, kuumettahan pidetään pääsääntöisesti rajana sille voiko kouluun mennä vaiko ei.

Ainakin erityislasten kohdalla olen hanakasti kallistunut jo aikaa sitten siihen, ettei näitä kannattaisi lähettää kouluun edes räkätaudissa. Ei ainakaan silloin kun lapsesta tiedetään, että tästä tulee tuolloin vihainen, väsynyt ja kärsimätön. Ymmärrän toki, että erityislapsen vanhemmatkin on takuulla väsyneitä kiukkuavaan erityislapseen etenkin silloin jos tämä käyttäytyy hiemankin samoin kotona kuin koulussa. Mutta niin.

Silti. Eilinen koulupäivä ei hyödyttänyt yhtään tenavaa, tämä ei oppinut eikä harjoitellut mitään päivän aikana sillä koko päivä meni ihan vain ja ainoastaan siihen kiukutteluun ja jumpitteluun ja valitteluun siitä, kuinka väsynyt hän on ja kuinka hän ei vaan jaksa. Saapa nähdä onko tenava tänäänkin paikalla, luulenpa että on, ja se jos joku tietääkin hassunhauskoja tilanteita.

Se viimeinen uintikerta nääs. Ja meiltähän menee sinne kaikkineen reilu 30 tenavaa kerralla. Ja kun tenavia on moinen lauma kerralla siellä pienten altaassa opettelemassa uinnin alkeita niin siinä ei ole varaa yhdenkään tenavista riekkua omiaan siellä altaassa vaan ohjeita on pystyttävä kuuntelemaan ja niiden mukaan toimimaan.

Joka on siis muutenkin todella vaikeaa tenavalle, kuten kaikki jutut missä on enemmän porukkaa paikalla. Se, että aiemmat uintikerrat on mennyt ”hyvin” ei tarkoita silti sitä että ne olisi sujunut samoin kuin muilla porukassa. Se tarkoittaa lähinnä sitä, että tenavaa ei ole jouduttu poistamaan paikalta vaan on riittänyt kun tätä on useamman kerran kielletty hölmöilyistä ja ohjattu toimimaan toisin sekä kuuntelemaan ja toimimaan niiden ohjeiden mukaan.

Jos kiukkumoodi on sama kuin eilen niin huoks. Veikkaanpa, ettei paljon kiellot auta sen enempää kuin ohjaamisetkaan. Muuta kuin pukukopin suuntaan ja se ei ole kiva se. No, josko se siitä jotenkin suttaantuisi. Ja jos ei niin kunhan ei sattuisi mitään. Ja jos sattuu, niin mieluiten sitten vain ja ainoastaan tenavalle itselleen.

IPssä hommat lutviintuikin sitten ihan normikaavalla, ei ongelmia. Kotiin kurvailin tarhan kautta ja kotona laitoin sitten ison myllyn jauhamaan. Touhasin sekä kahden suklaan hyydykekakun että Ullantortun samoilla riekkumisilla, siinä sivussa ruokin tenavat, nakkasin pyykkikoneen päälle ja riekuin muutenkin kuin sekopäinen ympäri torppaa.

Nyt on pakkasessa purtavaa maanantaiksi ihan siltä varalta jos joku tänne vaikka eksyy kahvittelemaan. Laukut on about pakattu reissua varten, pyykkiä on pesty ahkerasti ja tiskikone lauloi eilen kahdesti. Ensin jo valmiiksi koneessa olevat tiskit muutamalla leivontakipolla höystettynä ja lopuksi loput leivontakipot sekä jääkaapista kaivamani kattilat ja pannut joiden sisältö ei kestä sunnuntaihin asti.

Tänään onkin luvassa siis vain ja ainoastaan töitä. Kotona en ehdi kuin heitellä kassit autoon ja siinä se, sen jälkeen suuntaammekin jo kohti mökkielämää. Ah, ihanuutta! Voin kertoa että tarkalleen 12 tunnin päästä tästä (aamukuusi) olen veivaamassa kiukaaseen aikaa ja asettelemassa itseäni saunomismoodiin. Ah!

Ja nyt siirryn suosilla asettelemaan kutrejani työmoodiin. Se on siis moro ja have fun!

Selvä peli

Kyllä se on tämä lenssu kun vetää virrat vähiin. Eilen illalla hiippasin petiin jo ysiltä ja niinpä niin, Under the Dome jäi ihan tyngäksi osaltani. Toisaalta, eipä tarvinnut herätyskellon inistä tänä aamuna kun sisäinen herätyskelloni herätti minut automaattisesti himpan ennen viittä. Ei hassumpaa.

Eilinen työpäivä oli varsin mukava. Ohjattava on tosiaan päässyt joulua edeltäneestä sekopäisyysmoodista eroon ja tällä hetkellä minulla on taas pääsääntöisesti ihan toimiva, hetkittäin jumpitteleva, lapsonen ohjattavanani. Edelleen tenavan kanssa tilanne on se, että ellei tällä ole ”omaa” ihmistä luokassa niin eipä hänen tulisi mitään tehtyä mutta oma ihminen saa ohjattua jo muitakin aika-ajoin.

Ei hassumpaa, sanoisin. Ja se lukutaito. Ok, on hetkiä jolloin lukeminen ei ota onnistuakseen johtuen pitkälti siitä ettei tenava keskity kunnolla tekstiin vaan koettaa arvailla kirjaimia jotka ei ole TÄYSIN porautunut häneen mieleensä. Kyllä hän ne kirjaimet osaa, ei siinä mitään, silloin kun keskittyy nimenomaan siihen lukemiseen mutta ihan aina se keskittyminen ei toimi.

Sitten kun toimii niin tämä lukee hienosti tekstiä ja ymmärtääkin vielä lukemaansa. Ei huono! Eikä nyt puhuta enää mistään sanan sieltä, toisen täältä lukemisesta vaan ihan kunnon aapisen kappaleiden lukemisesta, niiden samojen joita muutkin ekat jo lukee. Läksytkin on siis jo aivan samat kuin muilla, ja tunnilla tehtävä työmääräkin on saatu hilattua samaan.

Toki lapsen kuviot menee edelleen herkästi sekaisin. Milloin sekoittajana toimii kotoa tuotu vihko (sen olemassaolo pitää tarkastaa useita kertoja etenkin tuntien alussa) tai kotiavaimet jotka on pitänyt ottaa mukaan (reppuun, eikun pulpettiin, eikun taskuun) ja niin, eilen se ihan uusin sekoittaja. Uusi kännykkä.

Jos vertaan kieltojen ja määräysten tottelemista vaikka asteikolla 1-10 niin vuosi sitten, tai vaikka nyt joulukuussa kun tenava taantui ihan tosissaan, olemme nyt kenties seiskassa, ehkä jopa kasissa. Vuosi takaperin, tai vaikka tosiaan silloin joulukuussa, numero olisi ollut todnäk kolmonen. Mahdollisesti jopa kakkonen. Syksyllä, kun koulu alkoi ja tenava oli kuin koululaiset konsanaan monta aikaa oli numero ehkä kutonen.

Aikamoista kehitystä siis, etten sanoisi. Ja tokihan se uusi, siis ensimmäinen toimiva (!) ja uusi, kännykkä sekoitti. Kun välillä oli ihan PAKKO katsoa onhan se vielä repussa. Ja onhan siinä vielä latausta. Ja onko tullut puheluja. Ja ja ja… Siinä määrin se sekoitti ettei tenava päässyt ruokavälkälle koska hei, ei tenava mikään tyhmä ole.

Tenava oli ilmoittanut jo ruokailuun lähtiessä, ettei tahdo välkälle vaan kännykkää ihailemaan. No, sepä ei nyt käy sillä oikeasti, ruokatuntia tässä pukkaa muillekin joten tenavan ON mentävä ulos ihan kuten on sovittu sen yhden välkän verran päivittäin. Kuten sanoin, tenava ei todellakaan ole tyhmä. Ei tämä rähisemään alkanut, ehei, eikä kiukkuamaan, eikä edes kärttämään koska tietää senkin turhaksi.

Ratkaisipa moisen ongelman sitten sillä, että söi vauhdilla, meni vauhdilla pukemaan ennen ulkovalvontaan lähtevää omaa opea ja rymisti opea vastaan rappusissa ilman ulkohousuja, hanskoja ja pipoa, pelkällä toppatakilla. Ei hänen kylmä tule. Ope oli eri mieltä ja koska ei ollut kuullut aiemmin tätä meidän keskusteluamme välitunnin vieton suhteen oli todennut tenavalle, että jos et pue enemmän päällesi niin ulos ei ole asiaa.

Tadaa, ongelma ratkaistu! Näin uskoisin tenavan ajatelleen tuossa tilanteessa. Onneksi satuin kuulemaan tämän keskustelun rappujen alemmalle tasolle opehuoneelle mennessäni ja totesinkin mielessäni että jaha. Ehkäpä syönkin sitten evääni, banaanin ja jogurtin, luokassa sillä open on tosiaan päästävä sinne ulkovalvontaan.

Kuten arvata saattaa, niin siellähän tuo tenava istui kännykkäänsä räpeltämässä kun luokkaan hiippasin. Kuten arvata saattaa, niin toruinhan minä tenavaa. Ja kuten arvata saattaa, kirjailin tämän reissuvihkoon äidille pienen pätkän kännykkäepisodistakin vaikka tenava lupasikin suunnilleen kuun ja taivaan jos vain en siitä kirjoita mitään.

Hetken keskusteltuamme asiasta päädyimme sopimukseen jonka mukaan tenava saa vielä yhden päivän kokeilla onnistuuko kännykän mukana kuskaaminen niin, että se tosiaan PYSYY koko päivän siellä repussa ilman kesken hommien tutkailua. Jos ei niin jatkossa kännykkä menee heti aamusta open huostaan tuntien ajaksi tai vaihtoehtoisesti jää kotiin.

Tähän ratkaisuun tenavakin oli hyvin tyytyväinen ja aikookin tänään osoittaa minulle kuinka pystyy varsin hyvin olemaan ilman sitä kännykän räpeltämistä. Hmmm… Nähtäväksi jää. No, ainakin nyt on tehty nollalinja selväksi eli kävi niin tai näin, niin moista vaivaa kännykästä ei enää tule päivisin olemaan.

IPssä hommat sujui varsin mukavasti ja kotimatkalla kaappasin speden matkaan tarhalta. Ei hassumpaa, sano. Kotona touhasin pikaisesti sapuskat tenaville, ukko oli onneksi kuorinut perunamuusipotut valmiiksi kattilaan, ja siivoilin ruokailun jäljet. Siinä sivussa kirjoittelin kauppalistaa viikonloppua ajatellen. Sydämen asialla, kotva sukkapuikkoja ja sen jälkeen otin ja pakkasin jo valmiiksi pyyhkeet, petivaatteet ja sekä minun että speden vaatteet.

Ukko hoiteli erinäisen määrän kauppa-asioita ja tänään pyöräytän hyydykekakun ja kenties mokkapaloja maanantaita ajatellen. Ne kun saa kumpaisetkin nakottua pakkaseen. Työmaalla ei ole sen kummempaa ohjelmaa tiedossa, normipäivä siis, huomenna onkin sitten uintivuoro tenavilla. Nekin on mennyt varsin hyvin tenavan kanssa ja se on kiva se.

Kohtsilleen pitäisi alkaa tuunata itseään työkuntoon, todnäk yritän ennättää iltasella pestä koneellisen pyykkiäkin mutta nähtäväksi jää ennätänkö. Ei hassumpaa siis. Ja nyt, se on moro ja have fun!