Lauvantaita!

Ei oo valkoisen naisen vuodenaika tämä talvi ei. Ihan vaan siksi tuo kuva tuohon lävähti… Mutta joo, asiaan! Vaikka sitä nyt ei oikeastaan kummemmin olekaan.

Ollut kyllä jotenkin ankea kuukausi takana vaikka toisaalta ihan mahdottoman hyväkin. Sitäkös se elämä nyt sitten on? Hyvää on ollut se että tässä on ehditty vaikkas mitä, on pyörähdetty stadissa ukon kanssa kahteen pekkaan, vietetty uudet vuodet hyvässä seurassa ja painettu töitä maanmainion aisaparin kanssa.

Jos joku saa iloiseksi ja tyytyväiseksi niin juuri se, ihan mahdottoman hyvä työpari! Niinhän me olemme kuin kaksi marjaa niin toimintatavoiltamme kuin ajatuksiltammekin. Jos jokin on yhtenäistä niin se linja jolla toimimme luokassa, näin se vaan on.

Ja yhtään pekkaa pahempi ei ole integraatioluokankaan ope, kovin on yhtenäinen näkemys touhuista tuonkin kanssa. Eli kyllä, työnteko on mukavaa ja ihanaa jopa silloin kun pennut on ihan sieltä syvältä. Josta ovat sitten olleetkin koko joululoman jälkeisen ajan, jihaa. Eli väännetty on, joka aivaten ainoa päivä ja ihan niistä perusjutuista tyyliin käytös.

Se vähemmän kiva osio on taas ukko. Eipä tuo ole kertaakaan aiemmin ollut niin huonossa kunnossa kun nyt pari kuukautta on ollut. Saikullakin ollut oikeastaan koko tämän ajan, selässä oleva välilevynpullistuma yhdistettynä lonkan epäkuntoisuuteen on aika jäätävä yhdistelmä.

Siinä on jotain älyttömän ikävää kun katselee toista makaamassa lattialla tuskissaan. Onneksi leposäryt on nyt jääneet kiropraktikko- ja fyssarikäyntien myötä mutta eipä tuo edelleenkään pysty liikkumaan edes suht normaalisti. Toisaalta, on siinä toki ollut puolensakin, tällä on ollut oma kotiorja ja sehän on mukavaa se.

On aika mahtavaa tulla töistä suoraan ruokapatojen ääreen ilman että on tarvinnut edes sormeaan liikauttaa. Speden läksyihinkään en ole joutunut kiinnittämään huomiota yhtään tänä aikana. Aika fantsua hei. En ole muuten koskenut imuriinkaan kuukauteen… Hups!

Mukavaa on toki sekin että poikanen 20vee on ollut päivittäin näköpiirissä. Harmi ettei tuo ole vielä saanut töitä mutta toisaalta, onpa ollut ukon apumiehenä koko tämän ajan. Ukolta kun on kantaminen ja nostelu kielletty vaikka mitä sekään nyt sitten vaikuttaa, nosteleehan tuo paikan saadessaan.

Toinen vähemmän kiva osio on sitten ollut auto. Joo-o. Onhan se kiva että sellainen on mutta epäkuntoisuus taas ei ole ollut alkuunkaan in ja pop. Silloin syksyllä kun siitä otti ja lävähti se puola rikki niin laitettiinhan se kuntoon juu, mutta eipä mennyt kuin pari viikkoa kun moottorivalo alkoi uudemman kerran palamaan.

Eikä siis nonstoppina, ehei, vaan tyyliin palan nyt mutta en parin sadan metrin päässä enää. Oma lisäongelmansa oli se, että syksyllä autosta kuului jäätävä kolahdus kesken ajon ja ajotuntuma muuttui ihan täysin. Ukko tietysti totesi autoa kokeiltuaan että ei siinä kuule mitään vikaa ole, vanhat autot yhdistettynä tämän kylän kuoppaisiin teihin aiheuttaa väkisinkin kolinoita.

Tämä oli eri mieltä mutta uskottiinko sitä? No ei todellakaan. Ei mitään vikaa. Moottorivalon ajoittainen vilkkuminenkin kuitattiin olankohautuksella, omituinen on sano. Kävi kuitenkin kaikilla neljällä pytyllä toisin kuin ennen puolan uusimista joten ei se nyt mikään iso vika ole.

Katsastuksen lähestyessä se oli sitten pakko kiikuttaa pärnäsen korjaamolle, onneksi naapurin ukko on töissä autokorjaamolla. Piti olla pikainen remppareissu ja kuttua kans, sano! Siellähän se kärry oli sitten puolitoista viikkoa lähinnä osia odottelemassa.

Puolahan sieltä oli uudelleen kumahtanut mutta ei täysin eli se ajoittainen vilkkuminen johtui siitä. Tosin se vilkkuminen ei ollut se mikä pänni vaan se että auton tehotkin oli kateissa. Puutui mokoma jos joutui vähänkin kiihdyttämään kovemmin ja puutui siitäkin jos joutui seisomaan paikallaan sillä.

Katalysaattoria itse epäilin ja sitä epäili autokorjaajakin aluksi mutta juu, ei se sitten onneksi ollutkaan se, katalysaattori kun olisi maksanut kuutisensataa. Vaan joopa joo, eipä se olisi enää miltään sitten tuntunut tässä konkurssissa, ei ollut kuopat tiessä ei, eikä auton ikäkään mikä selitti kolinat…

Että kannattaisiko uskoa sitä joka sillä autolla ajaa? Jos se sanoo, että se on rikki niin se on rikki! Ja sitähän se todellakin oli, se julmettu pamahdushan selittyi sillä että toinen etupään jousista oli pamahtanut poikki! Ja koska se oli pamahtanut poikki ja kärryllä oli vain ajettu ja ajettu, kun eihän siinä nyt mitään vikaa oikeastaan ollut, niin kas…

Sieltähän pamahti sitten iskarikin paskaksi. Ja sitä myöten toisenkin puolen jousi. Ja iskari. Eli molemmat etujouset ja iskarit oli atomeina, toinen jousista jopa niin että välistä puuttui palanen! Ihan lievästi vtutti kun autokorjaaja totesi että onpa rouvalla käynyt tuuri.

Se palasen menettänyt jousi kun olisi saattanut huonolla säkällä viiltää toisen eturenkaan sivustaan auki jos olisi siellä nitkahtanut asentoaan toiseksi, mikä sekin olisi ollut ihan mahdollista. Mutta juu, eihän siinä mitään vikaa ollut, ei.

Samaan konkurssiin laitettiin sitten jakopään remmi ja sitä kautta vesipumppu, tuulilasin pyyhkijöiden mekanismit (niin tosiaan, käytössä kun oli vain kuskin puoleinen pyyhin kun nekin hajosi keväällä mutta toisaalta, kärryssä on niin outo systeemi pyyhkijöissä että se kuskin puoleinen yksin pyyhki liki koko tuulilasin) sekä jarrupalat.

Niin ja koiranluut ja joku vakaudenkallistussysteemi. Rikkoutuneen puolan lisäksi uusittiin kaikki muutkin puolat samalla kertaa sillä ne tuppaavat kuulemma pamahtamaan sarjassa siinä kohtaa kun alkuun pääsevät. Että joo. Ja se lasku…

Jos töihin meni nelisen sataa ja katsastukseen viiskymppiä niin osien hinnan kun räknää päälle niin just. Ei ihan tän kuukausipalkka riitä. Parin kuukauden palkan verran siihen meni yhdellä iskulla. Toisaalta, auto palautui korjaamolta just tasan tarkkaan tämän synttäripäivänä joten sainpa sitten ainakin ISON synttärilahjan. Ja kalliin!

Mutta jos kohta vtuttikin rahanmeno niin voin kertoa että autoilu ei! Siis herranen aika! Ikinä koskaan milloinkaan ole ajanut niin hyvällä autolla kuin nyt ajan! Sehän on kuin juuri pakasta repäisty, ja onko ihme, koko etupäähän on ihan uutta osaa! Mahtavaa!

Nyt sitten odottelen kauhulla (pessimisti ei koskaan pety…) että takapää kumahtaa. Kai se nyt olisi sen vuoro. Autokorjaaja tosin totesi että auto on hiton hyvässä kunnossa muilta osiltaan joten kumahteluja ei pitäisi olla tiedossa mutta niin. Pessimisti ei tosiaan pety.

Sitä moottorivalon vilkkumistakin odottelen, mutta ei, ei sitä ainakaan vielä ole näkynyt. Vaan kuulkaa, kyllä minä niiiiiiin onnellinen ja iloinen olen siitä että kärry on nyt kunnossa. Oikeasti, vaikka ukko nyt sitten kuskailikin suunnasta toiseen tarpeen mukaan niin silti.

Jotenkin tuntui kuin oma vapaus olisi viety kun ei ollut omaa autoa. Älyttömän nopeasti siihen tottuu, siis siihen että on se oma auto koko ajan käytettävissä. Neljä vuotta omalla autolla ja sitten yhtäkkiä ei ollutkaan autoa. Oli sitten himppasen pitkä puoltoista viikkoa, sano.

Toisaalta, ennättipä sitten heilutella puikkoja vielä enemmän kuin normisti. Eli sukkia ja tumppuja ja pipoja ja huppuhuiveja tupsahteli puikoilta vaikka kuinka ja paljon. Sitä kutomista kun ennättää touhuta työmaallakin oppitunneilla vaikka kuinka ja paljon, eipä ne tenavat taitaisi osata ollakaan jos ei tällä olisi kudelmaa mukana.

Vaan jaa. Olisikos tässä nyt isoimmat ja ihmeellisimmät tapahtumat tältä reilulta kuukaudelta? Ehkä. Heitetään nyt loppuun vielä kuva uusimmista sukista jotka touhasin, ne on myyntikamaa eli ei mene itselle eikä kavereillekaan. Se on moro ja have fun!

 

Perjantaiaamua

Aikaista sellaista jälleen. Tämä aamu on selvästi hankalampi kuin eilinen, noin siis yläkertalaisten heräämisen suhteen. Pariin kertaan olen jo käynyt poikasen 18vee huoneessa heilahtamassa ja kellokin siellä on soinut mutta eipä tuo nyt ota noustakseen. Eli kohta uusi keikka ja hermoromahduskin saattaa iskeä.

Eilinen työpäivä oli kyllä varsin jees, paitsi parin vikan tunnin osalta. Tai oikeastaan vikan tunnin, tenava kun pisti ihan ranttaliksi tuossa kohtaa. Muutenkin tällä oli eilen joku ihme ihollaroikkumispäivä, ei tahtonut millään mennä jakeluun se ettei kenenkään selässä roikuta tai käsistä renguta. Huoks.

Muilta osin hommat olikin jees, tenava sai hienosti hommansa tehtyä tunneilla ja muutenkin meno oli varsin ok. Mitään yletöntä riekuntaakaan työmaalla ei tarvinnut harjoittaa toisin kuin edellisenä päivänä joten ei hassumpaa.

Kotona olikin sitten sen manailun aika. Ukko oli hakenut spedelle tämän toivoman pelin xbox-konsolille, ihan speden omilla joululahjarahoilla ja sitähän spede ja junnu täällä yritti saada toimimaan kun työmaalta kotiuduin. Ei onnistunut. Ei niin millään.

Minä ryhdyin tutkailemaan tilannetta tarkastettuani speden läksyt, nehän spede tekee ihan omaehtoisesti heti koulusta tultuaan joten kirjat odotti keittiön pöydällä. Sen jälkeen kuikkelehdin yläkertaan kurkkimaan peliosastoa ja voi huoks ja plääh ja vaikkas mitä.

Siinähän se luki pelikotelon kannessakin. ”Requires xbox-goldmembership” näytti olevan pienessä präntissä kotelon etupuolella. Vielä pienemmällä se luki pelikotelon takana suluissa olevalla lisäyksellä sold separately. Just. Ei siinä sitten. Minä tutkailemaan paljonko moinen pirulainen mahtaa kustantaa ja joopa joo.

Kuuskyt ekkeä vuosi. Eli vitosen kuukausi. Voi sanonko mikä? Ei siinä sitten auttanut muu kuin ryhtyä moista jäsenyyttä tilaamaan. Joka ei muuten ollutkaan ihan helppo nakki, erinäinenkin kirosana siinä pääsi tilauksen kanssa säheltäessä.

Tämän jälkeenkään peliä ei päässyt pelaamaan sillä kas, lisäksi pitää olla tili EA-sportsilla. Just. Junnuhan sitä ryhtyi itselleen tekemään, minä pyörähdin sillä aikaa alakerrassa purkamassa joulukuusesta koristeet ja laittelemassa kuusen pakettiin.

Eihän siitä sitten mitään tullut, junnun tilailusta. Minä ennätin siinä välissä lämmittää sapuskatkin ja komensin tenavat syömään, itse otin ja ryhdyin tutkailemaan miten moinen tilaus muka voi olla niin hankala tehdä. Eihän se ollut, veikkaanpa, että junnu on itse jossain kohtaa aiemmin tehnyt itselleen tilin kyseiseen sivustoon.

Vaan eipä sitä peliä päässyt vielä senkään jälkeen pelaamaan. Mikäs siinä sitten, jotain piti ladata pelilevyltä vielä koneelle ja sehän sitten kestikin ja kun lataus oli viimein valmis niin peli ei edelleenkään antanut pelata. Ei hajuakaan mitä tein mutta oho, yhtäkkiä erinäisten klikkausten perään peli oli kuin olikin pelattavissa.

Hemmetti soikoon, saa kyllä olla vihonviimeinen kerta kun ukko ostaa pelejä sen kummemmin perehtymättä kotelon sanomiin! Että risoi siinä kohtaa, kellokin oli jo melkein viisi! No, istahdin itsekin syömään ja samalla tuijottelin OCtä, sen perään keittelin kahvit ja poikanen 18veekin kotiutui työmaaltaan.

Kuuden kanttiin pyörähdin paikallisessa siwassa noutamassa prinsessan tilauksen ja kotiuduttuani laittelin kuusen paketin ympärille teipit tiukasti kiinni. Kiikutin kuusen vintille, siivoilin keittiön ja totesin iltapala-ajan olevan jo ihan käsillä.

Loppuehtoosta en sitten tehnytkään oikein mitään. Niin paitsi löydön työhupparin taskusta. Sinnehän ne yhden lapsosen kuulokojeet oli liikkatunneilla säilötty ja siellähän ne edelleen oli. Voi kun kiva. No, toivottavasti lapsosen äiti ei ole saanut sydänkohtausta havaittuaan kapineiden jääneen jonnekin.

Tänään ei työmaalla pitäisi olla mitään erikoista, mielenkiinnolla odotan miten päivä sujuu tenavan kanssa sillä selvästikin levottomuutta riittää edelleen. Ei sentään ihan samoissa määrin kuin ennen joulua mutta ei tuo syksymoodissa ole.

Vaan jaa. Nyt taidan ryhtyä tutkailemaan omaa habitustani työmaakuosiin, siinä määrin erinomaisessa sotkussa kuontalo jälleen on että lienee paikallaan suorittaa erinäisiä pesutoimenpiteitä. Se on siis moro ja have fun!

Huomenta taas!

No jo nyt on kuulkaa markkinat! Havahduin hereille viiden kanttiin kun ukko könysi pystyyn. En minä siihen ukon pystyyn könyämiseen herännyt vaan lähinnä siihen, että a. oli karsea pissihätä ja b. näin kertakaikkisen pöljää unta. Tällä viikolla onkin joka yö tullut nähtyä toinen toistaan pöljempiä unia, milloin olen ollut lapsuudenmaisemissa, milloin työmaalla ja kas, viime yönä hoitelin sitten jotain pikkulintua joka otti ja tipahti kätösistäni ja siinä kohtaa kun nostin tuon lattialta oli se muuttunutkin neitokakaduksi, sellaiseksi jollainen minulla oli reilu 15 vuotta takaperin.

Hullua unessa oli lähinnä se, että samalla hetkellä kun tirppasen nostin lattialta huomasin että tältä tuli verta ja paljon kaulan seudulta. Olipas se sitten perin merkillinen uni, jos näin voi sanoa. Toki, en väitä, viime aikoina on tullut aika-ajoin mietittyä että voi hitsiläinen kun olisi kiva kun talossa olisi edes joku lintu mutta niin, ei meille eläimiä voi ottaa ja se on vain nieltävä eläinhullunkin ihmisen.

Vaan jaa, enpä minä nyt unista lähtenyt kirjoittamaan vaan ihan yleisesti eilisen päivän kuvioista. Aamusella pyykkäsin ja ukko pyörähti ruokakaupassa. Poikanen 17vee piipahti kavereineen aamukahvilla, oli edellisen yön ”kaverilla”, toisin sanoen ajelivat pitkin poikin maakuntaa kaveriporukalla ja väkisin sinnittelivät päivän hereillä käyden mm uimassa, kiipeämässä laskettelurinteen huipulle ja syömässä.

Ruokaakin siinä tuli sitten tehtyä, tällä kertaa salaatin seuraksi touhusin italianpataa suoraan pussista. Ei vaan ihan oikeasti jaksa mitään ison työn takana olevaa sillä tämä talohan on kuin sauna vaikkakin nyt on himppasen parempi lämpö sisällä kun on satanut ja ovet ja ikkunat auki joka välissä kun vain ulkona on himpankin viileämpi kuin sisällä.

Ja pakkohan se oli niitä hölskykurkkujakin taas tehdä, mikäs sen parempi lisuke lautasella? Tämän einehen söin tosin vasta leikattuani nurmikon johon hommaan valmistauduinkin tarkkaan. Kaivoin esiin bikinit (!), vedin jalkaan pikkupikkusortsit ja tein jääkaappiin kannullisen hartsportia odottamaan.

Voin kertoa että asuvalinta osui juuri eikä melkein nappiin. Vaikka mittari huiteli +28 tietämissä niin ihanasti aika-ajoin puhaltanut tuuli sai olon tuntumaan jokseenkin siedettävältä. Samaa en voi sanoa ruohonleikkurin toiminnasta saati nurmikon pituudesta, kyllä huomasi ettei sitä oltu ajettu pariin viikkoon ja edellisenä iltana oli satanut.

Ei ollut kerta eikä kaksi kun joka kohdan sai kiskaista uudelleen. Meidän nurmikkohan on sikäli pimahtanut, että talon edustalla kasvava lääni on taajaa ja tuuheaa kuin mikä, siinä ruohonleikkuri tahtoo alkaa yskimään kuivallakin pinnalla jos se pidempää on. Ei liene ihme, että märkä nurmikko sai sen suorastaan läähättämään.

Ja se hiivatin leikkuri taas. Sitähän ollaan oltu uusimassa jo useampi vuosi, se kun on ihan oikeasti totaalisen romu. Käynnistyy hienosti, en väitä, mutta muilta osin. Pari vuotta takaperin siitä lähti sivuheittosuojus, se muoviosa siis, ja paikoilleen jäi vain omituinen metalliläpyskä jonka liitoskohtaan jää kaikki maailman ruohomutu etenkin jos nurmikko on märkä.

On se hienoa ajella nurtsia kun puolet ajasta menee siihen, että paukutat leikkuria maahan saadaksesi heittokoloa tukkivan märän ruohon irti. No, minähän olen kuuluisa siitä että ratkon tällaisia ongelmia mennen tullen ja niin nytkin aikani temuttua. Sen rautaosan saa muuten irti sorkkaraudalla. Takaisin sitä ei valitettavasti saa.

Sikäli valitettavasti, että revittyäni sen irti siinä kohtaa kun etuosasta puolet oli ajeltuna totesin, että jaa, sille on ihan syynsä miksi se oli oikeastaan ihan hyvä olemassa. Joopa joo, osa leikkuujätteestä kun otti ja lensi tuulen mukana allekirjoittaneen koiville, vatsalle, rintojen väliin ja käsivarsiin kun metallipalaa ei enää ollut. Miten voi märkä ruoho lentää???

Toisaalta, oli siinä puolensakin että kiskoin sen irti. Yllättäen olemme tänään iltasella lähdössä ruohonleikkuriostoksille ukon kanssa. Todnäk tätä ostosta olisi saanut odottaa iät ja ajat JOS metallipala olisi ollut paikoillaan. Tai ainakin siihen asti kun ukolla olisi mennyt nurtsia ajaessa hermot eli joskus hamassa tulevaisuudessa, ukko kun ei juurikaan nurmikkoa ajele.

No, nurtsi tuli leikattua ja juuri oikeaan aikaan, jos sen olisi jättänyt tälle päivälle niin ajamatta olisi jäänyt. Minä pyörähdin suihkussa, söin mainion ison annoksen sapuskaa ja istahdin nauttimaan tuulettimesta ja tallenteista. Pesaisin siinä samalla toisen koneellisen pyykkiä ja kas, niitä kuivumaan ripustellessa aloin kuunnella jyminää. Ukkonen!

Se oli ihan PAKKO siinä kohtaa keittää iltakahvit vaikka niitä en yleensä juokaan. Mitä on kisakatsomo ilman kahvia, kysyn mä vaan??? Poikanen 17veekin palaili kotiin samoihin aikoihin, totesi ensisanoikseen että ei pysty ajattelemaan muuta kuin nukkumista. Mikäs siinä, minä tuunasin kisakatsomon kuntoon eli kaivoin esiin lastenjakkaran, kipaisin kahvit ja vadelmat keittiöstä ja jäin nauttimaan.

Ei se nyt ihan mahdottoman sykäyttävä ukkonen ollut mutta pari kertaa jyrähti ihan lähellä joten tyhjää parempi kai sekin. Kisakatsomon kokosin pois todettuani ukkosen ottaneen ritolat, komenteerasin speden ja junnun iltapalalle ja niin vain alkoi päivä olla päätöksessään kun sain speden kyljelleen.

Tänään on tosiaan luvassa ruohonleikkuriostoksia, todnäk pitäisi koettaa vähän tehdä jotain täällä sisätiloissa sillä tämä päivä on kaiketi kokolailla sade-ukkos-päivä mutta katsoo nyt mitä tässä tekee. Ihan viimoisia lomapäiviähän tässä viedään joten hittoako tässä hötkymään.

Aika iloisin mielin muuten odottelen töiden alkamista. En kyllä oikein tajua että miksi, tätä kesää kun saisi puolestani jatkua vaikka loputtomiin mutta ehkä se johtuu osin siitä että luvassa on kuusituntiset työpäivät ja näin ollen ehdin ja ennenkaikkea JAKSAN kotonakin vielä työpäivän päälle jotain.

Vaan jaa, nyt se on kuulkaa moro ja have fun!

Jaahas sitten

Se olisi ikäänkuin luvassa liikuntapäivä. Eipä siinä muuten mitään, mutta liikuntapäivä tulee käsittämään erinäisen määrän seisoskelua kentän laidalla ja mittari on tiukasti miinuksen puolella joten huoh. Mitähän kaikkea sitä ollenkaan kiskoisi päälleen päiväksi? Ei näet huvita yhtään ajatuskaan siitä että viluttaa. Argh!  Jälkiviisaana voisi todeta että eikö tätä olisi voitu järjestää viikko-pari sitten? No, minkäs teet.

Eilinen työpäivä sujui varsin mukavissa merkeissä. Oli konserttia, rauhallista oppituntia ja muuta vastaavaa. Ohjattava jaksoi konsertin ihan mahdottoman mainiosti mutta olisiko tuo ollut sitten liikaa, seuraava tunti menikin ihan kivirekimeiningeissä. No, hommat tuli sitten lopulta kuitenkin tehtyä vaikka aika runsain mitoin murinaa, ärinää ja komentelua se vaatikin, tenava kun olisi ennemmin kiekunut tuolissaan ja häirinnyt muita.

Ruokavälkän jälkeen pamahtikin sitten tosissaan kärttyfiilis päälle ja passelisti siinä kohtaa kun meidän piti siirtyä atk-luokkaan. Koko homma alkoi niinkin pienestä kuin tuuppaamisesta käytävässä josta se eskaloitui alle viidessä minuutissa nilkkapotkuun sivusta päin jonossa. Kun MÄ olin tässä ekana. No et kyllä muuten ollut kun olit laittamassa vaatteitasi naulakkoon joten hipshups ja hoijakkaa, takaisin omaan luokkaan hop!

Voi sitä itkun määrää! Voi sitä kiukun määrää! Voi sitä turhanpäiväistä ”mä en kuullut mitä sä kysyit”-kirkumista kun kysymysten ajan tenava kiukkusi tuolissaan ja takuulla kuuli kysymykset. Hetken kiukuttuaan tenava alkoi rauhoittua ja vastasi kysymyksiinkin varsin katuvana. No ei saa potkaista, sehän sattuu ja ei saa tuuppia kun siinäkin voi sattua. Kotvan siinä istuimme hiljaisessa luokassa kaksin, tenava piirteli paperille ja hieman myöhemmin siirryimme vielä hetkeksi sinne atk-luokkaan muiden perässä.

Se, mikä tässä on ehdottoman huomionarvoista on se ettei tenava kertaakaan kiukkuraivarinsa aikana edes yrittänyt lyödä tai potkaista. Istui vain kädet puuskassa ja itki ja huusi. Jes! Sekin on ehdottoman huomionarvoista, että lapsi tajusi ihan itse asiaa mietittyään että potkiminen tosiaan sattuu, eihän niin toimi kukaan kotonakaan toisiaan kohtaan vaikka kuinka kiukuttaisi. Hurraa!

Kotiin tenava lähti päivän päätteeksi hyvillä mielin ja hyvä niin, tänään kun on luvassa vähemmän helppo päivä joten ehkä, kenties tenava on ladannut akkunsa kunnolla ja jaksaa ainakin osan päivästä kentällä muiden mukana. Tai sitten ei, kaikki kun on mahdollista.

IPssä hommat sujui omalla kaavallaan kuin rasvattuna ja kotimatkaan lähdin ihan normiaikaan. Sitä ennen ennätin soitella ex-anopillekin, tällä kun oli synttärit. Kyseli josko lähtisin iltasella kahville tenavien kanssa mutta totesin että ei kyllä oikein onnistu tähän väliin, josko seuraavana päivänä. Menen siis tänään iltasella pyörähtämään ex-teinin ja poikasen 17vee kanssa synttärikahvilla, ukko kun on onneksi aamuvuorossa.

Kotiuduttuani otin ja ruokin tenavat, länttäsin pyykkikoneen päälle ja hilppasin yläkertaan junnun huonetta raivaamaan. Tokihan tenava itse on ”siivonnut” sitä jo monta päivää mutta niin. On siivousta ja siivousta. Junnuhan on varsinainen insinöörin alku ollut jo vuosikausia joten huonekin näyttää aina järkyttävältä. Kaikki, siis ihan KAIKKI, mahdollinen otetaan leikkeihin rakennustarpeiksi.

Rikkoutuneen hyllykön levyt, kaatopaikalle pääsyä odottavat tietokoneiden kuoret ja vaikkas mitä. Ja ne legot. Kun lapsella on legoja useamman ison laatikollisen verran voi niistä rakentaa ISOSTI ja ne isosti rakennetut vie helposti neliön-pari lattiatilaa. Argh! Toki niitä legoja riittää vielä sinne tänne lojumaankin vaikka kuinka niitä on laatikotkin vielä puolillaan.

Voin kertoa että aika reippaasti pänni siinä siivoillessa, etenkin kun sieltä täältä löytyi likaisia vaatteita, kadonneita sukkapareja ja lattialle tippuneita (ja maton alle siirtyneitä) shipsejä ja popparin jyviä. Siinä määrin risoi, että kirjapinoa väärästä paikasta purkaessani nakkailin kirjoja summamutikassa kohti kirjahyllyä (joka on siis niiden oikea paikka) ja kas, en sitten huomannut että junnu oli hiipannut paikalle hipeltämään sitä liki parin neliön alalle levittäytynyttä legorakennelmaansa.

Käsi pystyyn, kuka arvaa mitä tapahtui? No tietysti! Yksi nakkaamistani kirjoista osui suoraan junnun rillien toiseen sankaan. Voi prse! Kuului vain ”piuf” ja se sanka singahti johonkin ilmansuuntaan, rillit jäi nököttämään yhden sangan varassa junnun nenälle. Voi kun kiva! Kiva, kiva ja KIVA! Junnu itki ja äitiäkin itketti, ja vielä enemmän itketti kumpaakin kun sankaa ei tahtonut löytyä mistään ja äiti teki rillinraatojen kohdalla diagnoosin ”ei korjattavissa” huomattuaan sangan juotoksen pettäneen osumasta.

Mikäs siinä sitten. Onneksi poikanen 17vee hilppasi juuri tuolloin kotiin ja tämän kaveri löysi kuin löysikin sen singonneen sangan junnun vaatekaapin alta, minä soittelin silmälasiliikkeeseen jossa oli ainakin edellisenä päivänä ollut vielä yhdet aivan vastaavat sangat ja patistin sen perään junnun loikkimaan autoon.

Että näin. Junnun huoneen raivauksen hinta oli likipitäen 50 ekkeä, linssit kun saatiin siirrettyä sievästi suoraan uusiin sankoihin. Sen verran hyvin se kirja osui junnun rilleihin että junnuun itseensä se ei osunut, tosin tekihän se kipeää kun yhtäkkiä rillien sivuun iskeytyi kovakantinen kirja. Arvatkaapa vain kuinka paljon harmittaa vaikka kuinka osuma olikin vahinko. Mistä hitosta se tenava edes niin äänettömästi siihen hiippaili?

Silmälasiliikereissun jälkeen otin ja urakoin huoneen loppuun varoen visusti nakkomasta mitään mihinkään suuntaan ja kas, puoli kasilta illalla pääsin viimein iltapalattamaan spedeä ja laittelemaan pyykkejä kuivumaan. Täydellisessä kunnossa junnun huone ei tosin vieläkään ole, mutta on se nyt suunnilleen tuhat kertaa siistimpi kuin ennen urakointia. Huoh.

Että tällaista kivaa meillä täällä. Jos jollain ilveellä ennättäisin tänään imuroida ainakin alakerran ja pestä hieman talvitamineita käyttövalmiuksiin laatikoista niin kiva olisi mutta epäilen ettei aika riitä moiseen. Sitä paitsi, on enemmän kuin mahdollista että olen umpijäässä kun työmaalta kotiudun, neljä tuntia kentän laidalla tällä kelillä jäädyttää melkolailla kenet tahansa. Ush!

Ja nyt siirryn suosilla tutkimaan mitä kaikkea sitä voisikaan päälleen tänään kiskoa joten se on moro ja have fun!

Vauhdilla vilahti

Eilinen päivä. Puoli ysin kanttiin joikasimme poikien kanssa poikasen sängyn vieressä, kävimme siinä samalla tuuppimassa prinsessankin hereille ja kovin oli poikanen otettu kakusta ja saamastaan huomiosta. Ex-teinikin hilppasi paikalle juuri sopivasti kahvittelemaan joten mepä säntäsimmekin poikasen kanssa kahvien jälkeen kaupoille.

Poikasen housukriteerit on jokseenkin sanoisinko… hankalat. En usko että näyttää kovinkaan järkevältä kun olen yksin liikkeellä ja etsin tälle käypiä housuja. Telineeltä toiselle, käsi collegehousujen taskuun ja päänpuristus mikäli tasku ei passaa. Eilen meitä oli sentään kaksi tunkemassa kättä housujen taskuihin joten olo ei ollut ihan niin sekapäinen mutta tuskinpa sekään ihan täysipäiseltä toiminnalta näytti.

Niin, ne kriteerit. Taskujen pitää olla syvät eikä niissä todellakaan saa olla vetoketjuja. Lahkeissa pitää olla resorit, juuri ja juuri saattaa käydä myös housut joissa on kuminauha lahkeessa mutta vain juuri ja juuri. Arvatkaapa kuinka monet housujen taskut kaivelimme eilen? Ja kuinka monissa taskujen puolesta käypissä malleissa oli ne resorit? No, yksissä. Onneksi muutamissa oli kuminauha joten saimme kuin saimmekin kahdet housut ja äiree pääsi vannottamaan poikasta että sitten myös KÄYTÄT niitä kuminauhaversioitakin. Huoh.

Kauppakeskukselta kurvasimme vielä piipahtamaan eksän suvun firmalla mutta höh, eks-anoppi ei ollut paikalla sen paremmin kuin eks-appikaan. Eksä sattui osumaan paikalle joten tämän kanssa vaihdoimme muutaman sanasen. Kotiin ajellessa kuuntelimme Timo Rautiaisen vanhaa levyä ja voi pojat, tekipä se kutaa! Miten olenkin unohtanut levyt laatikoihin? Niin siis kirviäisessä ei ole antennia (varastettu aiemmin jo) mutta cd-soitin toimii kuin unelma.

Kotona laittelin ukolle viestiä että kappas, sain kuin sainkin ostettua myös digiboksin yläkertaan ja alle kolmeenkymppiin. Ukko oli erittäin tyytyväinen. Samalla totesin, että poikanen olisi tahtonut synttärilahjaksi pleikkaripelin mutta niin, mitäpä mieltä se ukko mahtaisi olla. Antaa palaa, vastasi ukko ja kas, kohta ajelimmekin jo sittarille. Poikanen oli fiksu ja valitsi kaksi jo hintansa tiputtanutta peliä eikä ne kustantaneet yhteensä edes samaa kuin monet uutuudet.

Niin se pleikkari… Unohtuikin kertoa se aamuinen sählinki asian kanssa. Siinä kun poikasta herättelin ja sain tämän virkoamaan niin tämäpä totesikin ensi sanoikseen suorastaan RAKASTAVANSA elektroniikkaa ja aikovansa muuttaa johonkin jossa moisesta ei ole koskaan kuultukaan. Telkkarista oli näet kadonnut virrat illalla eikä hän saanut niitä millään ilveellä takaisin.

Arvatenkin siinä kohtaa alkoi korvien välissä raksuttaa. Siis hetkinen. Ensin virrat katosi pleikasta pari viikkoa sitten, nyt telkkarista. Siis mitä ihmettä… Totesin poikaselle että tuo sen pleikkarin alakertaan kunhan joutaa, koetan sitä johonkin alakerran pistorasioista sillä oikeasti, nyt on pakko vian olla sähkönsyötössä sinne pistorasialle. Poikanen totesi että tuskin, digiboksissa kun on edelleen virrat mutta minähän en antanut periksi.

Köpsötin itse yläkertaan ja nappasin sekä pleikkarin että television johdot irti jatkojohdosta jossa ne oli kiinni. Samaisessa johdossa oli toki kiinni se digiboksikin, tosin siinä ekassa pistokereissä johdon jälkeen ja tuuppasin johdot suoraan seinäpistorasiaan ja tadaa, molempiin tuli virta. Justaansa, jatkojohto oli siis pimahdellut pistorasiakohta kerrallaan, sähköä tuli edelleen kahdelle ekalle reiälle mutta seuraavat kaksi oli pimeinä.

No, nyt kyseinen jatkojohto on roskiksessa ja poikasella toinen jatkojohto huoneessaan ja niin, toimiva pleikkari ja telkkari. Plaah. Hyvä näin, poikanen pelaili eilen päivällä muutaman ajan uusia pelejään ennen kuin lähti kavereiden kanssa kylille, siinä kohtaa minä olinkin jo ns rennolla linjalla eli oikeastaan ainoat touhut joita touhailin oli suunnilleen astioiden nakkomista koneeseen, ruoan lämmittelyä tenaville ja uutisten selailua.

Siinä rennon linjan keskellä tuli mieleen että hittolainen, se hotelli on hoitamatta. Me kun tosiaan olemme lähdössä ihan kaksin reissuun loppukuusta ja jo edellisenä päivänä tutkailimme läpi hotellitarjontaa kaupungissa johon on tarkoitus suunnata. Hieman nihkeästihän sitä tarjoilua oli mutta oli sentään jotain joten mikäs siinä.

Hotellihomma suttaantui nopeasti ja kas, nyt meitä odottaa sitten parvekkeellinen huone loppukuusta viikonloppureissullamme. Mukavaa, sano. Iltasella paistoin vielä lättyjä iltapalaksi tenaville, todella fiksua muutenkin kuumassa keittiössä, ja sen perään pyörähdin vielä kylillä hakemassa poikasen 17v uimasta ja ihan vain synttäripäivän kunniaksi.

Koko eilisen päivän painatin villasukat jalassa, vain muutaman kerran luovuin niistä hetkeksi sillä lievää hikeä pukkasi ja kas, viime yö tuli todellakin nukuttua kuin tukki. Samalla kaavalla menen tänäänkin mutta ennusteiden mukaan samanlaista hikoilua ei välttämättä tarvitse kokea sillä ukonilmoja ja sateitahan tuo lupaa. Ainakin vielä täällä paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta mutta katsellaan.

Tänään ohjelmassa on kauppareissua ex-teinin kanssa ja erinäinen määrä kotihommia. Listalla on myös kapineiden valmiiksi tutkailu huomiselle, spede palaa tarhaan ja minä tosiaan työmaalle. Ei hassumpaa toisaalta sekään vaikka jotenkin ehkä kuitenkin haikeaa. No, tuleehan sieltä sitten syyslomaa, joululomaa ja hiihtolomaa joten ei nyt toivottomuuteen vaivuta.

Se on moro!

Ai mutta niin

Ihan ensin, ne kaupat on tosiaan huomenna kiinni eli lauantain shoppailureissua suunnittelevat, ei kannata. Ja sitten ihan tyyliin ”note to myself”. Jos ottaa ennen kahta tintusta yskään niin ei todellakaan kannata ottaa neljän jälkeen codesan compia samaan vaivaan. Siitä tulee harvinaisen inhottava ”känni” ja unetusfiilis. Nimim. eilen säheltänyt.

Se joka väittää…

… että minulla on jokseenkin tylsää, on oikeassa. Tunnin päiväunet tosin nielaisi osan tylsästä ajasta pois, huh, mutta silti. Tylsyyden tappamiseen on monia keinoja jotka ei kuluta oikeastaan yhtään energiaa. Yksi on tämä.

 

Hei siis nyt mimmit pikkuisen jarrua päälle! EN todellakaan tarkoittanut tämän kirjan asentojen harjoittelua, vaikka eipä tuokaan huono idea tylsyyden tappamiseksi kaiketi olisi, vaan testailua siitä saako kännyllä otetun kuvan lähetettyä sähköpostiinsa ja siirrettyä sieltä tänne. Voin näemmä ilolla kertoa että saa.

Mitä taas tulee itse tähän kirjaan niin voi apua! Prinsessa, 12v, kiikutti tämän eilen minulle siivoiltuaan vaatekaappiaan. Lievästi punaisena ja hieman ehkä hämmentyneenäkin. Että kun äiti tällainen löytyi hänen vaatekaappinsa päältä. Siinä oli äidillä mennä sitruunateet rinnuksille sillä hei, lapsen vaatekaapin päältä? Hetken köhittyäni tajusin toki miten kirja sinne on päätynyt.

Huonehan oli ennen teinin huone. Ja teinihän oli 19v kun muutti pois kotoa. Ja teinihän seurusteli pitkään ennen muuttoaan. Ja siis kirjan olemassaoloahan minä en edes muistanut enää vuosiin eli johtuisiko se muistamattomuus osittain siitäkin, että teini on sen jossain kohtaa nuoruusvuosiaan kiikuttanut huoneeseensa.

Sivistääkseen itseään kirjoilla, aivan kuten äiti aina neuvoikin, mutta siis daa. Ei äiti nyt ihan tällaista kirjallisuutta tarkoittanut kehotuksillaan. Kirja itsessäänhän on perverssin siskoni antama joululahja ukolle. Tai synttärilahja. Tai joku vastaava. Ja lahja on annettu silloin joskus ennen kolmea yhteistä lasta mutta toki ensimmäisen yhden tai kahden yhteisen lapsen jälkeen.

Vaan olipa sitten löytö. Ja olipa … kyseenalaisesta paikasta tehty löytö. Onneksi tuo on nyt hankalammin löydettävissä. Ugh. Olen puhunut.

Autoiluihmeitä ja ihmeautoilijoita

Kuulunkohan minä kumpaankin? Tuli näet mieleen torstainen autoilukeikka prinsessan kanssa. No kas, se oma ihana pikkukirppunenhan oli ihan PAKKO jättää ukolle kotosalle kun sinne talvitakkiostoksille hilppastiin, ja siis ihan hyvästä syystäkin toki. Ukko kun otti ja alkoi vaihtaa siihen talvikiekkoja alle.

Me loikkasimme siis Voldemarin kyytiin ja no, olen tainnut sanoa kerran jos eräänkin jo siitä että aina pikkukirpun saapumisesta asti minulla on ollut lieviä muistiongelmia sen suhteen ettei Voldemarissa suinkaan ole kytkintä. Joka aivaten ainoa käynnistys tapahtuu niin, että vasen jalka hamuaa kytkintä. Jota siis, kuten sanottua, ei ole.

Torstainakin jalka teki hapuilevan liikkeen kytkimen suuntaan ja totesi samantien, että ahas niin, sitä ei siis… No kuitenkin, se vasemman jalan kytkinetsintä on ollut sikäli helppo nakki että käynnistämisen jälkeen sitä ei enää ole vaan Voldemar on ilo käsissä ja jaloissa.

Niin torstainakin, jo paljon ennen markettia oli pakko silitellä voldemarin kojelautaa ja kehua kuinka mamma ihan taatusti rakastaa Voldemaria ihan MAHDOTTOMAN paljon vaikka nyt ei ole oikein yhtäjalkaa kuljettukaan. Voldemar hyrisi tyytyväisenä.

Pyörähdimme marketin parkkipaikalle ja ahaa, niin tosiaan, Voldemarissahan ei ole tapana käytellä käsijarruakaan. Miten ihmeessä tuon siinä muistinkin mutta niin vain kuulkaa muistin, pikkukirpussahan käytän aina käsijarrua pysäköidessäni.

Se eka markettihan ei tuottanut tulosta. Siis isolle kauppakeskukselle ja liikkeitä kiertämään. Viidennestä, tai no oikeastaan toisesta jossa käytiin sitten uudelleen neljännen ei-oo-liikkeen jälkeen, se talvitakki löytyi. Ja ei kun prinsessa tyytyväisenä, ja äiti vielä tyytyväisempänä, pois kauppakeskuksesta.

Himppasen siinä ihmettelin kotia kohti ajellessa että mikäs helketti. Onkohan tämän Voldemarin renkaat epätasapainoiset vai mikä on kun tuntuu ihan kuin nykisi jotenkin hassusti. Omituista. Ja sitten, ihan hieman ennen lähimarkettia minä sen hokasin.

Että jotta niiiiiin! Siellähän palaa käsijarrun merkkivalo! Johon en TIETENKÄÄN ollut kiinnittänyt huomiota kun siinä vieressähän palaa huollonkin valo. VOI TSIISKEIK! Lähimarketin parkkiksella astahdin autosta noutaakseni vielä jotain pikaemmettä ja ush, äsh ja yöks. Mikä KUVOTTAVA jarrupalojen katku…

Että niin. Autoiluihmehän minä. Vai sittenkin ihmeautoilija? No, oli miten oli niin ukolla oli erittäin hauskaa kun tämän tapahtuman tälle hyvin hyvin varovaisin sanakääntein ja nolona perjantaina kerroin. Torstaina en sitä enää kotiuduttuani muistanut sillä daa, yksi häsäsi tosiaan niitä talvikiekkoja pikkukirppuun ja kaksi nuorehkoa miestä hytkyili ympäri taloa omien kauppareissutuliaistensa kanssa.

No, lähdenpä tästä nyt pikkukirpulla speden noutoon. Se on siis terve!