Oikein hyvää uutta vuotta 2014!

Meillä vuodenvaihteenjuhlallisuudet perustuivat tänä vuonna pitkälti lastenjuhliin eli pöytä laitettiin koreaksi ihan vain ja ainoastaan lapsia (ja miksikäs ei teini-ikäisiäkin) ajatellen. Toki osingoille mahtui muutama aikuisikäänkin ehtinyt, sekä vanhempien että aikuisikään ehtineiden lasten muodossa…

Nämä aivan ihanat lastenkuohujuomat päätyivät meille testattaviksi Hopottajien kautta. Maut olivat kerrassaan mainiot kuten etiketitkin, niin eikä sovi tietysti unohtaa muitakaan tarjoiluja eli perunasalaattia, makaronikinkkusalaattia, cocktailtikkuja sekä snackseja.

Ensimmäinen kattaus toimitettiin vain ja ainoastaan pienemmille tenaville. Ehdoton suosikki pienempien keskuudessa oli Princess-omena. Tai ehkä sittenkin Autot-mansikka. Äiti itse tykästyi suunnattoman paljon Planes-persikkaan käytyään hieman siitä sivusta maistamassa. Seurueeseen liittynyt naapurin rouva puolisoineen piti eniten Moomin-mustikka-vadelmasta. Hmm…

Valitettavasti aina äidit ei ole riittävän nopeita kuvaajia ja niinhän siinä kävi, että kun tenavien lautaset sai toiveiden mukaiseen kuosiin ja kameran kaivettua esiin niin mieleen putkahti että jaa, olisi ehkä pitänyt pyytää tenavia odottamaan hetki syöminkien kanssa…

No, pääasia että meno oli ihan mahdottoman mukavaa, lapsilauma mahdottoman onnellinen ja iloinen ja eväät maistui niin kuohuista salaatteihin kuin heikkopäisille. Pienten evästettyä katettiin pöytä himppasen isommille (teini kavereineen sekä muutama isompi nuorukainen jotka tuli päästämään pienille muutaman raketin illan kunniaksi).

Myönnettäköön, että tälle isommalle porukalle tärkeintä oli syöminen, ei niinkään se kuohujen maistelu mutta hyvin nuorukaislauma senkin handlasi. Ihan ykkössuosikiksi nousi Mikki-viinirypäle. Sitä olisi kumottu vaikka useampikin pullo. Mahtavaa!

Yksi ehdottoman iso plussakin nuorukaisilla oli julistettavissa evästettyään ja tuhottuaan kuohupullon jos toisenkin; täysin lumeton uusivuosi on rakettien suhteen ongelmallinen ja hei, mistä sitä saisi paremman telineen raketille kuin tyhjästä kuohupullosta. Jes! Siis täydellisen onnistunut kampanja Hopottajien taholta!

Tähteelle jäi muuten vielä Moomin-metsämansikka, jonka aiomme maistella koulujenalkamisen kunniaksi ihan vain porukalla tenavien kanssa. Tässä samassa yhteydessä totean, että ensi vuodesta ei voi tulla kuin edeltäjäänsä parempi, niin se on! Mahtavan upeaa uutta vuotta kaikille lukijoille, olkoon se hyvä ja hellä itse kullekin!

Huono joulutauko

En sitten osaa hiljetä, en millään. On vain niin suunnattoman isosti pahaolo. Kaipaan jo nyt miniäkokelasta, vaikka en aina välttämättä nähnyt tätä muutamaan viikkoon kun olivat poikasen kanssa yhdessä. Ja silti tämä ikävä on iso.

Emme ole pystyneet puhumaan, miniäkokelaan sydän on pahasti rikki, ihan kuten poikasenkin, ja siksi tämä ei vastannut päivällä puhelimeen kun koetin tätä kiinni. Laitoin perään viestin jossa kerroin kuinka rakas on vaikka mitä tapahtuisi. Parin tunnin päästä tuli vastaus ”samoin”.

Joulu on nyt lähempänä, kuusi on koristeltuna paikoillaan, huusholli siivottu, lihakastike kermaa ja suurusta lukuunottamatta valmis. Viimeiset markettiostokset on hoidettu ja edessä on enää loppujen lahjojen paketointi. Joulu sydämestä on silti jossain superhyperkaukana.

Ei sitä taida tänä vuonna tulla edes pikkuhipaisuna. Toivottavasti en pilaa lasten joulua sillä, etten saa mitenkään nyt väännettyä itseäni edes keinotekoiseen iiiihanajoulu-fiilikseen. Jotenkin vain tuntuu, että kaikki mikä voi kaatua kaatuu. Blogi ei siis hiljene joulutunnelmiin, niitä kun ei ole, mutta toivonpa, että hiljenee silti.

Mahdottoman hyvää aatonaattoa teille kaikille siellä jossain, irkku.

Huppista heijaa ja hohhoijaa…

Ihan ensiksi totean, että tämän päivityksen jälkeen tämä blogi laskeutuu joulurauhaa viettämään. Ei päivityksiä, ei pölötystä eikä todellakaan stressiä purkavia kirjoituksia. Menen ja hakkaan sanani kiveen muutaman päivän ajan jos sattuu ahdistamaan ihan oikeasti.

Ja niinhän saattaa tehdä, kuten sanoin, elän vuotta seiska. Pelkkää, anteeksi ruma sanamuoto, perseilyähän tämä on. Niin, se poikanen ja tyttis. Koska se oli tiedossa niin arvatkaapa tuliko uni yöllä? No ei. Tuli sitten viimein kolmen aikaan kun olin ehtinyt treffaamaan maansa myyneen poikasen (joka oli lähdössä viihteelle), vannottamaan tämän yhden ystävän katsomaan tämän perään ja ottanut vastaan poikasen auton avaimet tämän aiemmin kuskina toimineelta kaverilta.

Pyörittyäni sängyssä suuntaan a ja b ja c ja suunnilleen tehtyäni kuperkeikan jos toisenkin. Tulihan se, uni, moisen pyörinnän jälkeen. Peräti pariksi tunniksi. Aamuviiden kanttiin istuin jo silmät tapilla nojatuolissa ja aavistelin pahaa. Poikanen 17vee oli puolestaan viettänyt yön tietokonepelinsä parissa joten eipä tuokaan nukkunut. Tosin ei siksi, ettei ollut saanut unta vaan siksi ettei ollut vielä ehtinyt.

Keitimme siis kahvit ja kesken niiden kahvien kävi ovi. Tarkemmin sanottuna himppasen ennen kuutta. Ovesta kolisi sisään vähintäänkin superhumalainen 19vee. Vapisten, täristen ja itkien. Oli osunut kotiovelle puoli neljän aikaan yöllä (nukuin) ja todennut, ettei sisälle pääse.

Siirtynyt saunalle kylmään ja koettanut nukkua. Todnäk oli torkahtanutkin mutta herännyt likipitäen jäätymätilaansa. Minä laittelin aamupalaksi hampparia ja keitin lisää kahvia. Sen jälkeen käärin poikasen vilttiin ja laittelin sohvalle nukkumaan, itse hengasin kahvikupposen, itkupirahdusten ja todella surkean olon kanssa.

Nyt päiväaikaan ehdittyämme olen soitellut poikasen todnäk eks-anopin kanssa ja itkenyt puhelimessa joutessani. Tämä nyt vain on se nolla-päivä jolla ei kukaan tee mitään, en minä eikä kukaan. Poikanen 19vee nukkuu edelleen, nyt meidän sängyssämme, olen katsellut Teemu Selänne-leffan, Mehiläisten salaisuudet-leffan ja kohta aion katsoa Robin-leffan about kymmenettä kertaa.

Huomenna aloitellaan aamusta ja laitellaan koti kuntoon, pystytetään ja koristellaan kuusi mutta tänään. Ei mitään. Ei pysty, ei kykene, ei jaksa eikä kiinnosta. Äidin kuolemasta on nyt 16 vuotta ja 8 tuntia, sai siis siitä kun totesin äidin kuolleen. Pirustako minä tiedän mikä se oikea aika on, ei se ainakaan ole yli 16 vuotta 14 tuntia, sen tiedän.

Olen koettanut muistella mitä tein tarkalleen 16 vuotta sitten tähän aikaan päivästä. En muista. En mitään. Muistan aamun mutta en tätä aikaa. Teinkö jotain? Enkö tehnyt? On kuin pala elämää olisi pyyhitty pois muistikuvista. Pelottavaa.

Ja nyt lasken blogini lepoon. Jouluja jos en enää ennen joulua osu paikalle, pyrin olemaan osumatta.

Ihan mahdottoman isosti…

 

Alan vähitellen päätyä siihen, että koko tämä vuosi on enemmän tai vähemmän kirottu. Kirottu kaikki tyynni. Sisko, se mokomakin kerubi, veti herneet tuhatta ja sataa nenään samalla kun kiikutti iskän antaman satasen minulle. Meninhän olemaan normaali enkä osallistunut tämän maailman rikkoutumiseen tuhatta ja sataa, kuten en yleensäkään tee minkään  asian kohdalla muuta kuin itsekseni (lue, yksin / tämän blogin kautta).

”En tiedä miten itse käyttäytyisit jos eroaisit mutta yleensä ottaen on tapana surra”, totesi sisko kun koetin sanoa tälle että vaikeimpinakin päivinä kannattaa yrittää hymyillä edes jotenkin. Huoks. Vitsiksi heittämäni ”osallistu joogakurssille, auttaa kuulemma kaikkeen” sainkin sitten jo ovenpaukautuksen vastaukseksi. Plääh. Sisko tuntee kyllä minut joten niin.

Aiheuttiko höpinöintini (ja maansurutilan julistamattomuuteni) vai sittenkin se kiukkuisesti käteen lykätty raha sen kettuuntumisen, mene ja tiedä. Epäilen rahan olevan iso tekijä, iso surutekijä kun siinä erossa on se talo jonka ostivat reilu vuosi sitten.

No, kerranko näitä. En ihan hetkeen aio itse ottaa yhteyksiä, en vain jaksa jos ihan rehellisiä ollaan. Ihan riittävästi muutenkin. Aamullahan on kuitenkin edessä se vuosipäivä. Toivottavasti nukun edes kellonajan yli, en tahdo istua itkemässä puoli kuudelta aamulla.

Ehkä siskossa ei ollut riittämiin vastusta tälle päivälle, illansuussa paikalle pörähti poikanen 19vee. Jo oven avattuaan tiesin, että jokin on. Tyttiksellä, kohta yhteistä taivalta takana 3 vuotta, onkin toinen. On ollut jo kotvan, ensin ihastunut, poikanen on tiennyt tämän, sitten rakastunut ja nyt tyttis ei tiedä mitä tekisi.

Poikanen ja tyttis ovat keskenään viikon tauolla. Katsovat sitten. Äiti väittää, hiljaa mielessään tosin, että tietää miten tässä käy. Toisaalta ehkä hyväkin, poikasella armeija alkamassa ja kaikki, mutta toisaalta. Poikasen sydän on rikki. Toisaalta poikanen itsekään ei oikein tiedä mitä ajatella. Voi himputin kuustoista.

Kuten sanoin, ehkä tämä vuosi on kaiken kaikkineen kirottu. Seiskavuosi, sepä se. Tarkalleen seitsemän vuotta sitten aloin odottaa spedeä. Sen jälkeen ero oli näin <> lähellä. Ei ollut <—> vaan oli <>. Ei hajuakaan, miten siitä selvittiin mutta jotenkin selvittiin. Ja ollaan tässä.

Näiden synkkien ja ankeiden fiilisten kautta hyppään kotvaksi aamupäivään ja totean, että joulujuhlat JES, mahtava menestystarina! Esimies oli mielettömän superihanalla päällä ja ”potki” meidät pois työmaalta jo puoli yksitoista, yhden kanttiin olimme jo suorittaneet viimeiset lahjaostokset markettihelvetissä ja suuntasimme kotiin. Ei paha!

Ja nyt siirryn töllön ääreen ja mietin, miten päin pyörittelisin silmiäni ja mitä kaikkea yö tuo tullessaan. Poikanen 19vee näet toi äireelle 50 ekkeä talteen ja lähti itse toisen mokoman kanssa rälläämään. Syötyään ensin tukevan pinon lettuja alle. Saattaa olla ettei meillä juuri nukuta yöllä. Huoks.

Isosti plääh

Minun ei totta tosiaankaan ollut tarkoitus herätä ennen puoli kuutta, ei todellakaan. Valitettavasti ihan aina se päätäntävalta ei ole omissa käsissäni ja tämä aamu kuuluu juuri niihin päätäntävallattomiin aamuihin. Hittolainen soikoon! Onhan se hienoa, että loma alkaa mutta jotain rajaa sillekin riemulle!

Kävipä näet niin, että havahduin hereille tarkalleen 04.10. Ja miksi. No, olkkarin ovi oli raollaan, olkkarissa täysvalaistus ja kuuluipa sieltä speden kiherryskin hetkittäin. Joopa joo. Lapsella alkoi loma. Ei lomalla nukuta. Lomalla herätään puolesta yöstä ja hiippaillaan salaa iskän koneelle olkkariin. Just. Että teki mieli…

No, nyt on tenavalle pidetty palopuhe loman oikeasta tarkoituksesta (mm aamuisin pitkään nukkuminen) ja siitä, että on suorastaan järjenköyhyyttä herätä siksi että pääsee iskän konetta pelmaamaan muilta salassa. Kone on nyt läntätty kiinni ja sohvalla lötköttää mutrusuinen eskari. Kun äiti on tyhmä, ankea ja vaikka mitä ja ihan vain kostoksi tästä spede EI tahdo yhtäkään lahjaa eikä joulua eikä mitään!

Valitettavasti heräsin niin täysin itse siinä palopuhetta pitäessäni, että sänkyyn palaaminen olisi ollut ihan turhaa. Johan se kello soi puoli kuuden kanttiin, ne joulujuhlat nääs. Joulujuhlien päälle se kauppareissu nääs. Jonka perään erinäinen määrä kotiduunia nääs. Että nääs.

Eilen vietimme viimeistä työtyöpäivää työmaalla varsin mukavissa merkeissä. Heti aamusta pari työkaveria lahjoi minut (oih!) ja nyt on kuulkaa suklaakahvia ja skumppaa niin että heikompaa hirvittäisi. Oman luokan saavuttua kouluun kaiveli ohjattavakin reppuaan ja kas, suklaakahvia ja konvehteja sieltäkin putkahti esiin.

Paras kiitos syksystä seisoi kuitenkin tenavan reissuvihkossa äidin kirjailemana, syyslukukausihan on mennyt ihan toisella sykkeellä kuin keväällä pelkäsimme ja kovin olemme iloisia ja otettuja kumpainenkin tenavan edistymisestä. Siinä määrin haastava tenava toki on, että yhdyin täysin äitinsä sanoihin ”hengähdystauko on varmasti tervetullut”.

Lapset sekä luokassa että IPssä käyttäytyivät varsin mukavasti, päivään ei mahtunut yhtäkään sen kummempaa kommervenkkiä. Joululoman alkamisen kunniaksi kuskasimme välipalan IP-tiloihin ja joululaulujen tahtiin evästimme kovin vähälukuisen kerholaisjoukon kanssa.

Jotenkin olimme ajatelleet aiemmin, että tämä viimeinen viikko olisi varmasti kerhon vilkkain ja lapset olisi tappiin asti mutta mitä vielä. Tällä viikolla lapsia on ollut vähemmän kuin normaalisti ja kotiinlähtöajatkin on ollut selvästi aikaisempia kuin yleensä paria poikkeusta lukuunottamatta. Hyvä niin, tekee lapsillekin varsin hyvää päästä ennen pimeää kotiin.

Kotiuduttuani jätin speden prinsessan hoiviin ja säntäsin itse vielä apteekkiin ja pakettiautomaatille. Junnun tropit on tehnyyt minusta vuosien mittaan ihan apteekkiaddiktin ja oikeastaan olisi varsin mukavaa jos jossain kohtaa olisi edes pari kuukautta apteekkivapaata elämää. No, ehkä sitten joskus.

Kotona ryhdyin urakoimaan limppuja siinä samalla kun touhasin tenaville perunasoosia ja lihapullakastiketta ruoaksi. Työkaverille ruisvapaata ja toinen taikina rukiisena. Kuusi limppua on nyt valmiina, suurin osa sievästi sellofaaniin käärittynä ja valmiina matkaan kohti työmaata. Yhden junnu kiikuttaa opettajalleen, voi olla että prinsessakin nappaa yhden matkaansa.

Yksi limpuista päätyi aisaparin kanssa työstämäämme lahjaan sille triomme kolmannelle osapuolelle eli tähän:

Aprikoosikuoharia, suklaata ja finnmarin kynttiläasetelma. Niin ja se limppu. Sellofaanit ympärille käärittyäni hoksasin yhtäkkiä että niin, kääks… Milläs tuo muuten mahtaa työmaalle hilppasta tällä kertaa, ihan sillä polkupyörällä kun tätä ei kotiin taida saada kuskattua. Hups!

Pikainen puhelu aisaparille ja huh, aisapari on jo pohjustanut asiaa ja kertonut työkaverille kuskaavansa tämän työmaalta kotiin juhlien jälkeen. Hyvä näin.

Limppusavotan perään minä vain olin. Tai aioin olla kunnes muistin, että hittolainen soikoon, jotain kretonkiakin piti kaivella itselle juhlia varten esiin. Siis vaatehuoneeseen, erinäinen määrä kaiveluita pitkin poikin ja silityspuuhiin. Vasta sen jälkeen pääsin tekemään sitä mitä olin ajatellut eli istuin nojatuolissa, heiluttelin sukkapuikkoja ja vain olin. Ei hassumpaa.

No, tästä päivästä kun vielä selviää niin sen jälkeen voi ottaa paaaaljon rennommin lähipäivät ja kunhan tenavat on rapistelleet pakettinsa auki jouluna niin voi ottaa ihan tosissaan rennosti. Jotenkin sitä kaipaa ihan vain sitä oleilua kun ei ole pakko tehdä yhtään mitään muuta kuin heitellä evästä eteen, pyykkiä koneeseen ja ajella imurilla.

Josta tulikin mieleen. Nyt ei ole vielä se aika, pitäisi kaiketi ryhtyä puleeraamaan itseään juhlakuosiin luulen mä. Pitäisikö sitä oikein säväyttää ja laittaa ihan ikäänkuin pakkeliakin naamaan… Näääh, ei jaksa ja silmät alkaa kuitenkin vuotaa kun hoksaa ripsivärin ilmestyneen paikalle.

Pidemmittä puheitta, se on moro ja have fun.

Joululimput

Tai vaikka ihan vaan piimälimput, mutta joulu on meillä se normaalein aika näiden tekemiselle.

Taka-alalla rukiittomat limput, edessä ruisjauhoilla tehdyt. Rukiittomat syntyy muuten aivan samalla tavoin kuin rukiillakin tehdyt paitsi että ruisjauhot onkin korvattu grahamvehnäjauhoilla. Ja tässäpä se ohje näihin, on tosin aika summittainen vehnäjauhojen ja siirapin osalta.

 

n. 5 dl muusia (itse teen nykyään aika usein kaupanpussista löysähkön muusin)
n. 5 dl piimää

3 dl ruisjauhoja
1 dl kaljamaltaita
2 pss kuivahiivaa
3 tl suolaa
vehnäjauhoja (noin kilo-puoltoista kaiken kaikkiaan luulisin)

3 dl siirappia
100 g margariinia (sulata margariini lämmitetyn siirapin joukkoon kattilassa)

Sekoita piimä ja muusi keskenään ja lämmitä sopivaksi hiivaa ajatellen. Lisää kuiviin aineisiin ja sekoittele tasaiseksi, sit vaan yleiskone pyörimään ja lisää jauhoja, lisää jauhoja, siirappi-margariiniseos joukkoon ja taas lisää jauhoja. Kun taikina on jo selvästi taikina-taikina mutta edelleen suht löysähkö nostan sen pois kulhosta leivinpöydälle ja vaivaan loput jauhot joukkoon siinä.

Anna nousta, jaa kolmeen tai neljään osaan sen mukaan minkä kokoisia tahdot limppujen olevan ja pyörittele limpuiksi. Nosta pellille nousemaan liinan alle, pistele haarukalla uuden noston jälkeen ja paista 175 asteessa noin 45-50 minuuttia. Voitele siirappivesiseoksella ja anna jäähtyä leivinpaperin ja pyyhkeen alla että pinta pehmenee.

Taikinaa voi muokkailla haluamallaan tavalla lisäämällä esim muskottipähkinää, neilikkaa tai pilkottuja kuivattuja hedelmiä sekä vähentämällä tai lisäämällä siirappimäärää. Tällä määrällä tulee suhteellisen makea limppu eli ihan kamalasti siirappia ei kannata käyttää enempää.

Näin se homma etenee

Jos kohta alkupuoli joulukuusta menikin univaikeuksien kanssa kamppaillen, niin samaa ei voi sanoa viimeisestä viikosta. Olen nukkunut yöt kuin pikkulapsi konsanaan, siis sellainen pikkulapsi joka ei heräile huutelemaan ja kiekumaan kesken unien. Ihanaa, muuta en voi sanoa!

Tänään on sitten edessä viimeinen ”työpäivä” työmaalla, huomennahan juhlimme ja sen perään siivoilemme juhlien jäljet joten voiko sitä niin kovin työpäiväksi edes sanoa. Hyvä niin, levottomuus on ollut ehdottomasti kasvussa ihan jokaisella pikkuihmisellä sekä luokassa että IPssä. Jännitys, se sen tekee.

Sitä jännitystä on onneksi omassa luokassa tasannut kaksi pikkujuttua; ensinnäkin tuo ettei ole lunta. Jotenkin tuntuu, ettei lapset ole alkuunkaan niin joulumoodissa kuin viime vuonna sillä ilma ei ole kovin jouluinen. Toinen syy lienee se, että meidän luokassamme touhu on pidetty pitkälti edelleen koulupainotteisena eli tehtäviä on tehty, lukemista treenattu ja se kaikki muu hömpöttely jätetty vähälle.

Saattaa kuulostaa karulta mutta meillä ei ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa ellemme tahdo että homma lähtee useammallakin lapsella lapasesta. Oma ohjattavakin on pysynyt yllättävän hyvin kuosissa jos sitä vertaa vähänkin viime vuoden vastaavaan aikaan. Välillä on ollut lähtemäisillään lapasesta mutta vain kerran ihan oikeasti lähtenyt.

Sama on ollut tilanne kuulemma kotona, edellisten joulujen alla koettu syöksykierre ei ole tullutkaan vaan levottomuus ja jännitys on pysynyt paremmin hallinnassa. Hyvä näin. Se kerta kun touhu lähti lapasesta luokassa oli kerta jolloin tiesin jo ajoissa, että nyt lähtee ja sillä siisti. Tenava kun on kovin tuttu jostain kumman syystä.

Liekö yksi tärkeä tekijä se, että meillä on tarkat ja tiukat rutiinit joista ei laisteta eikä jousteta. Vaatimustasokin on kasvanut hurjasti viime vuodesta, tunneilla tehdään TÖITÄ eikä leikitä, askarrella tai touhuta omiaan kuin maks se viimeinen kymmenen minuuttia ja se taas edellyttää, että se vähimmäismäärä hommia on tehtynä.

Muutenkin tenava tietää, että se mitä sanon pitää. Jos sanon, että nyt tehdään näin niin nyt tehdään näin eikä minua kiinnostaa pätkänkään vertaa vaikka tenava istuisi kädet puuskassa mieltään osoittaen. Tietääpä tuo senkin, että minun työaikani jatkuu vielä tämän lähdettyä kotiin joten jos hommat ei onnistu tunneilla niin niitä voidaan jatkaa muiden lähdettyä kotiin.

No, tässä joulunodottelun lomassa tenavan tuli tosiaan testattua sekin, että mitä jos en vain usko sanottua sanaa vaan päätän että en todellakaan ole aloillani ja hiljaa vaikka se on ehdoton edellytys luokassa olemiselle osan porukasta tehdessä koetta. Että jos otankin ja paukutan pulpetin kantta, revin saamani monisteen ja heittelen matikankirjaa lattialle mieltäni osoittaen.

Voi sitä itkun määrää kun tenava huomasi, ettei käytävästä todellakaan käännytä takaisin luokkaan yrittämään uudelleen vaan jatketaan aina sinne eriytystilaan asti. Ja voi sitä itkun määrää kun tenava huomasi, ettei siellä eriytystilassa ollut kirja mukana niin että olisi voinut tehdä tehtävät jotka siirtyi automaattisesti atk-tunnilla tehtäviksi.

Ja tsiisus soikoon sitä kiukun määrää kun tenava tajusi että nyt se mokoma on ihan tosissaan kun sanoi, että eriytystilan tuolia ei kaadeta ja paukuteta lattiaan tai se tuoli siirtyy käytävän puolelle. Se kiukutti yhden sääripotkun ja kahden voimattoman nyrkillä huitaisun verran. Jonka jälkeen se itketti.

Ihan mahdottoman paljon. Taisi tosin itkettää se potku ja lyönnitkin, ne kun on onneksi muokkautuneet tenavalle ehdottomiksi ei-jutuiksi ja tämä on ihan mahdottoman hienosti saanut ne pysymään koko syksyn siellä ei-osastolla. Pakko myöntää, että siinä kohtaa kun tenava mönki eriytystilan pöydälle makaamaan ja itkemään oli minulla naurussa pitäminen.

Siinä sai tosissaan purra huuleen itseään, ettei nauru päässyt edes silmiin kun tenava sopersi itkun lomassa kuinka hänellä ei ole edes tuolia millä istua ja hänellä ei ole mitään kun ei ole kirjaa ja hän ei saa edes ruokaa vaikka on nälkä. Niin, ruokailuun oli aikaa kaksikymmentä minuuttia, tosin olin sanonut tenavalle että jos tämä ei rauhoitu niin ruokailuun ei lähdetä ennen kuin viimeiseen kattaukseen jolloin muut on ehtineet jo syödä.

No, hyvin tuo siitä sitten asettui ja rauhoittui ja loppupäivä sujui kuin vettä vaan ja likipitäen samalla kaavalla on sujuneet päivät senkin jälkeen. Eilen oli himppasen tiukempi paikka yhteislauluharjoituksissa kun levottomuus kasvoi odottelun takia hetki hetkeltä isommaksi mutta siitäkin suoriuduttiin kun tenava kaivautui kainaloon istumaan ja silittelin selkää odotellessa.

Kaiken kaikkiaan tenavan kanssa on ihan kivaa tätä nykyä. Se hulluna vääntäminen ja kääntäminen on loppunut, riittää kun kääntää selkänsä siinä kohtaa kun tenava alkaa kiukuttelun eikä meillä todellakaan ole sermiä tai muitakaan tenavan muusta luokasta erottavia juttuja käytössä. Oma ohjaajakin saa ohjata myös muita nyt kun siihen on syksyn aikana totuttu.

Oikeastaan se eniten meidät yksiköksi tekevä piirre on tenavan (ja toki muun koulun korvien välissä oleva) ajatus sillä perjantaisin tenava kysyy, että nähdäänkö me huomenna. Ei. Ylihuomenna. Ei. No sen jälkeen. Juu. Eilen salissa kainalossa mönkiessä kysyi yhtäkkiä että ai niin, tuutko sä mun kanssa juhliin. Tuun.

Perään tuli papatus siitä, kuinka äidin kanssa ei tiedetty ja äitikin tahtoi tietää kun meillä on sulle lahja. Ehkä. Minä totesin tenavalle, että johan minä olen parhaan lahjan saanut kun olet oppinut lukemaan, pistetäänkö se taito joulupakettiin? Tenavaa nauratti ajatuskin lukutaidon paketoinnista.

Työmaalla menee siis vallan mainiosti, IP on edelleen ihanaa vastapainoa ”ongelmaluokan” tuntien perään ja ihan parasta kiitosta on IPssäkin niitetty sekä esimiehen että vanhempien toimesta. Yksi äiti kehui minulle lasta hakiessaan, että on niin ihanaa kun IP on kerho, ei osa koulua, vaan kerho, jossa lapsi saa leikkiä ja olla.

Niinpä, IPssä meillä ei ole mitään muuta ehdottoman kaavamaista kuin kellonaika jolloin mennään välipalalle ja säännöt. Niistä ei livetä, muilta osin se on tenavien vapaa-aikaa jolloin emme vaadi heitä touhuamaan tietyllä kaavalla. Jos joku haluaa askarrella niin se sopii, jos ei niin ketään ei pakoteta.

Esimies taas totesi palaverissa ettei hän voi kuin kiittää siitä, kuinka säntillisesti olemme hoitaneet työmme. Minä en tuohon osannut sanoa muuta kuin että mä olen vain töissä täällä, en sen kummempaa. Esimies on kyllä ihan jees, olkoonkin ettei sitä kaikkien mielestä ole.

Eilen työpäivän perään säntäsin käymään lähimarketissa ja hain limppuemmeet illaksi. Tänään suikkasen ajoissa työmaalta kotiin (lyhennykset) ja ryhdyn limppujen tekoon, huomenna on tarkoitus kiikuttaa neljä limppua työmaan suuntaan. Josta tulikin mieleen, sellofaania ei ole tarpeeksi joten sitä pitää napata kaupalta kotiutuessa.

Muu aika menikin eilen tenavia ruokkiessa, pyykkejä laitellessa ja kutimia heilutellessa. Otin ihan rennonlötkösti ja ihan tarkoituksella, tänään kun en moiseen ehdi saati sitten huomenna, sunnuntaina tai maanantaina. Onneksi joulu on kohta ohi, jotenkin joulumieli ei ole iskenyt tännekään.

Ei siihen auttanut edes se, että soitin jouluradiota touhutessani, ehei. Ihan kuin järkkäisi vain jotain hiivatin lahjojen jakotilaisuutta ja sillä selvä. No, ehkä se iskee huomenna joulujuhlassa. Tai sitten ei. Ja koska sitä joulumieltä ei tässä nyt niin ehdi edes metsästämään niin toteanpa, että kello alkaa olla sitä luokkaa että minun olisi syytä puleerata itseni ihmismoiseen kuosiin.

Se on siis moro ja have fun!

Jaksaa jaksaa…

Enää kaksi päivää. Kaksi ihan normaalia koulupäivää, sen perään juhlat ja ah, loma. En pistä alkuunkaan pahakseni moista ihanuutta. Tällä lomalla toivon olevani onnekkaampi kuin syyslomalla eli taudit ja pöpöt, ei tänne kiitos! Toteutuuko toive, se on sitten taas ihan arpapeliä.

Eilen reippailin lähinnä keittiö- ja pyykkiosastolla työmaalta suoriuduttuani, tänään pitäisi sitten reippailla edes himppanen kaupan suuntaan. Huomenna onkin luvassa leivontaurakointia, niin ja työmaalle kulkeutuvien lahjojen laittelua mutta siinäpä se sitten onkin.

Lauantaina on tarkoitus tehdä viimeinen täsmäisku lahjaostoksille kunhan suoriudun sieltä työmaalta kotiin. Haaveissani olen jo päätynyt siihen, ettei lauantain jälkeen ole mikään pakko kipitellä lähimarkettia kauemmas mutta nähtäväksi jää onko kyseessä vain haave vai ei.

Kohtsilleen pitäisi laitella auto lämpiämään, herätellä spede aamupalalle ja ryhtyä tutkailemaan omaa habitusta kuosiin. Vielä yksi aamu herättelyjä speden osalta (!) ja vielä kaksi aamua kun pitää katsoa peiliin hyvissä ajoin. Ah! Lomalla en aio peiliin kurkkia kuin ajoittain, se on ihan varma se.

Kaikille mahdottoman mukavaa torstaita, se on moro!

Höpötinpöpötin…

Olin kuulkaa jo niin voittajafiiliksissä jouluhankintojen suhteen, että vaan miten kävi. Tässä iltana eräänä sukkapuikkoja kilistellessä hoksasin että pah, mitä vielä. Osa hommista on pahasti vaiheessa. Muutama jo hankittu juttu on edelleen pitkin maakuntaa joten ne pitäisi noutaa (ja missähän kohtaa moisen…), joku ihmeellinen apinalauma on syönyt liki KAIKKI piparit piparikiposta ja siis kääk!

Yhtä ainoaa limppua en ole vielä leiponut. Jonkinlaista lohtua tuonee se, että parin lähimmän työkaverin lahjajutut on kokolailla kuosissa, niistä puuttuu tosiaan enää ne limput mutta siis silti. Ja menin sitten vielä lupautumaan lauantaiksi töihin! Mikä ihme järjen riemuvoitto sekin nyt oli, kysyn mä vaan?

No, oli miten oli, eiköhän näistä selvitä jollain ilveellä. Josko perjantai-illan käyttelisin limppuja pyöritellen (onneksi löysin blogia kaivelemalla tiedon siitä millä viime joulun alla korvasin ruisjauhot limpuista) ja lauantaina suuntaisin heti työmaalta päästyäni maakuntakierrokselle noutamaan niitä viimeisiä kapineita.

Sittenhän aikaa on vielä ruhtinaallisesti muille limppu-urakoinneille, erinäisille ruokahuoltovalmisteluille, mahdollisille viime hetken juoksenteluille ja joulusiivoukselle. Kai. Ehkä. Todennäköisesti ainakin.

Mitä taas tulee kaikkeen tämän syksyn stressausosioon niin todettakoon, että odotan varsin hyvillä mielin vajaan kolmen viikon päästä tapahtuvaa poikasen 19v armeijaan siirtymää. Josko elämä hänen kohdaltaan tasaantuisi tuolla ihan kunnolla, mene ja tiedä mutta toivoahan sopii.

Se poikasen parin viikon takainen sairaalakeikka päättyi onneksi ihan onnellisesti, kylki pojalla oli turpeana (todnäk kaatunut yökerhon rappusissa) ja sen jälkeen poikanen itsekin on himppasen miettinyt tekemisiään eikä mitään jälkiseuraamuksiakaan ole tullut eli kyljen turvotus on laskenut ihan omia aikojaan.

Mitä taas tulee hysteeriseen siskoon niin jaa. Tämä tilanne tulenee olemaan päällä vielä ajan jos toisenkin mutta ehkä siitä hysteriaosasta on päästy eroon, rikkoutumisaste on tosin suht iso. Taidan olla aika kurja ihminen kun suoraan sanottuna en jaksaisi YHTÄÄN kuunnella nyt siskon elämäntuskaa ja purkautumisia.

Itsekkyyttä, kenties, mutta tuntuu että muutenkin on ihan riittämiin kokoajan kaikkea. Junnun kohdalla ollaan taas kerran tekemässä innokkaasti ad/hd-diagnoosia uuden terkan taholta (lekuri ei ole oikein suostuvainen edelleenkään) ja illat työpäivien jälkeen menee hurauksessa kun säntäilet kotihommien, ruokintojen, viimeisten läksyjen ja nukkumatin odottelujen parissa.

Ja muutenkin. Olen jotenkin niin väsynyt siskoon ja tämän niin erilaiseen tapaan elää. Siinä missä minä painotan edelleen hankintojen suhteen sitä, että ensin ajatellaan mitä tarvitaan ja vasta sitten jos jotain jää, sitä mitä tahdotaan, on siskolla ollut aina päinvastainen mentaliteetti.

Sitä samaa oppia olen yrittänyt takoa omien tenavieni päähän ja siksi aina välillä oma mitta tulee ihan totaalisen täyteen siskon touhuja seuratessa ja rähinöitä kuunnellessa. Siis tsiisus! Eikö aikuisen kymppiveen äidin pitäisi seistä jo ihan omilla tolpillaan? Minusta on aika kohtuutonta huutaa ja räyhätä jos iskä ei suostu maksamaan sitä, tätä tai tuota, olkoonkin että osa niistä on ihan tarpeellisia juttuja.

Ei ainakaan silloin, jos itsellä on rahaa käydä kasvohoidoissa kerran kuussa, laitattamassa kulmat ja ripset säännöllisin väliajoin ja kampaajakin on tietyin viikkovälein. Ei ainakaan silloin, jos voi ostaa vaatteita enemmän kuin ehtii käyttää eikä vallankaan silloin, jos samaan aikaan sisustaa kotia muumimukeilla ja muilla himppasen kalliimmilla tuotteilla.

Myönnettäköön, että olen niin tottunut siskon tyyliin elää, että en voi sanoa olevani kateellinen saati kovinkaan usein ärsyyntyväni tämän touhuihin mutta myönnän senkin, että viime viikolla niin kävi. Loppujen lopuksi iskä on kuitenkin aika hyvin avittanut siskoa monilla jutuilla joilla aikuisikään ehtineiden lasten vanhemmat ei todellakaan tenaviaan avittele.

Kuten sillä, että vasta viimeisen vuoden sisko on ihan itse maksanut auton vakuutukset. Tai sillä, että vasta vuosi sitten sisko osti ihan ekan kerran itse itselleen auton. Siihen asti kaikki autot on olleet iskän hankintoja joten iskä on maksanut myös kaikki niihin liittyvät kustannukset.

Asuntolainatkin iskä on siskolle puhunut, onpa antanut rahaa milloin mihinkin siskon tenavalle tarvittuun kalliimpaan juttuun ja jos siskolle on oikein hätä iskenyt niin iskähän se on lompakkonsa avannut. Niin paitsi viime talvena jolloin iskällä oli mennyt kuppi nurin ja tämä ei ollut avannutkaan lompakkoaan siskolle josta sisko muuten suht reippaasti sydämistyi.

Tuolloin kuulin tarkalleen kuinka julmetun karmean iskän hän onkaan saanut ja miten kukaan voi olla noin järkyttävän inhottava omalle lapselleen. Reality-check; tämä on ihan itse kustantanut sekä oman että tenaviensa elämän aina siitä asti kun sulki kotioven selkänsä takana 16-vuotiaana.

No, siskon räpinöintiin tottuneena annoin tuon mennä yhdestä sisään ja toisesta ulos kunnes tosiaan viime viikolla oli pinna palaa ihan täysin. Ei palanut, propsit tänne, mutta läheltä liippasi. Ärsyynnyin ihan sataa, sitä en kiellä, sillä sain taas kerran kuulla kuinka järjettömän pässi iskä voikaan olla omaa lastaan kohtaan. Iskä näet oli luvannut kustantaa siskon tenavalle sukset lisukkeineen päivineen.

Oli antanut rahan tenavan kouraan ja todennut tälle, että siinäpä himppasen joulurahaa, osta jotain kivaa itselles. Todennut perään, että niin. Puhu nyt kuitenkin ensin äidin kanssa hankinnoista. Tämä oli riittänyt siskolle, puhelimessa tämä julisti minulle kuinka joutuu nyt ihan itse (!!!) ostamaan tenavalle sukset sillä tokihan tenava saa käyttää nyt sen suksirahan ihan kuten tahtoo.

Että siitä vaan, 150 ekkeä ihan vaan leluihin ja krääsään koska iskä sanoi lapselle että tämä saa jotain kivaa itselleen. No, tässä kohtaa jaksoin vielä olla jotenkin ymmärtäväinen, tosin sen verran oli pakko sanoa siskolle että mitä hittoa, miksi et sanonut samantien sille tenavalles että nythän on niin, että ne rahat on suksiin koska ne on PAKKO ostaa. Niin minä olisin tehnyt eikä meillä tenavat olisi edes olettaneet, että saavat moista rahasummaa ihan tosta vaan-käyteltäväksi.

Siinä kohtaa kun sisko alkoi rähinöinnin siitä todella suuresta epäkohdasta, ettei ollut itse saanut iskältä rahaa lahjaksi olin sanoa että höpöhöpö. Eiköhän iskä tarkoittanut sen suksirahan lieventävän siskon omia menoja jolloin takuulla osa siitä olisi ollut siskon ”lahjarahoja”. Mutta tosiaan niin, siskohan oli jo luvannut tenavalleen että tämä saa ostaa niillä rahoilla ihan mitä tahtoo.

Lopulta en osannut sanoa mitään, sillä ihan viimeinen niitti arkkuuni oli siskon lisäavautuminen. Että se iskä oli kyllä lähettänyt MINULLE rahaa siskon mukana, siis MINULLE, vaikka hän ei ollut saanut YHTÄÄN rahaa. Vaikenin ihan jo siksi, etten osannut sanoa mitään sillä oikeasti. Minä en ole saanut iskältä mitään sen jälkeen kun täytin 30v jolloin toi minulle muutaman kympin vanhenemispalkkiota.

Okei, myöhemmin osasin kyllä laskea yhteen yksi plus yksi ja totesin, että jaa niin, tuskinpa tämä raha nyt edes minulle oli vaan tarkoitettu sitä varten että hankin lapsille jotain kivaa sillä. Mutta silti, lämmittihän se mieltä ihan simona. Se siskon räyhääminen ja etenkin jatkuva paluu siihen kuinka minulle toimitettavana oli sata euroa, se jotenkin latisti olotilaa.

No, rahasta nyt ei enää puhuta, sisko tuo sen rahan jossain kohtaa kun joutaa. Iskän kanssa tosin juttelin vuoden (!!!) tauon jälkeen muutama päivä sitten kiittäen lahjasta, samalla varmistin että se kaiketi oli kuitenkin tenavien lahjoihin, kuten olikin ja iskä kysyi samantien, että olenhan jo saanut sen rahan.

Kerrottuani että en, mutta sisko tuo sen nyt joku päivä, totesi iskä samantien että katsokin ettet anna siskon sitä pitää. Niin. Kieltämättä sitä siskon rähinöintiä kuunnellessa tuli hieman sellainen olo (sukset-lelut-sullerahaa-sukset-lelut-sullerahaa) että kenties sisko toivoi minun sanovan puhelun aikana että ei, anna olla ja käytä se tenavan suksiin. Joka muuten oli ehkä se isoin olotilan latistaja.

Mutta niin. Rahasta en siskon kohdalla jaksa nyt enempiä puhua, en oikeastaan edes muista siskon jutuista, toteanpa vaan että siskon elämässä on tällä hetkellä niin paljon isompia juttuja kuin tuo ”rahakatastrofi” että lähikuukaudet taitaa mennä niitä isojen juttujen jälkiä, seurauksia ja surkeuksia vatvoen. Ne isommat kun iski hetimiten tämä rahasopan perään.

No, tämä oikeastaan tästäkin. Nyt on pakko ryhtyä touhuamaan sillä hei. Se on kuulkaa keskiviikko ja työmaa kutsuu taas kerran. Moro ja have fun!

Huoks huoks ja isosti huoks

Univaikeudet on toistaiseksi poissa mutta todnäk tulevat taas. Ehkä kaksi hyvin nukuttua yötä ei korjaa kaikkea? Mitä sanoisin. Tämä vuoristorata alkaa jo riittää. Olen väsynyt, väsynyt ja väsynyt. Aika hämmentävää, että ainoa paikka jossa voit olla rennosti on työmaa.

Kotona elämä on httiä muodossa tai toisessa. Parisuhde on todnäk ainoa joka pitää minut pystyssä kotona, se että hittolainen silloinkin kun puolisko aiheuttaa ketutusta on tuo ainoa joka toimii tarkalleen sen mukaan kuin ennenkin.

En jaksa lähteä edes erittelemään kunnolla missä mennään, mutta todettakoon että hetki jolloin tiedät lapsesi olevan matkalla sairaalaan ja ainoa seinä jota vastaan nojata on elämän miehet ei ole kiva. Ei etenkään kun olet äiti joka on nauttinut laivatuliaisia. Kieltämättä olen onnekkaassa asemassa sikäli, että eksä hoiteli tilanteen ja piti minut kartalla.

Ja jos tämä ei ole riittävästi niin tulee hetki, jolloin ulkorappusilla seisoo hysteerinen pikkusisko. Minun, ihan omani. Kaikki hajoaa käsiin.  Hieman neuvoton olo. Ollut viime aikoina. Ei ole edes jaksanut blogata. Kaikki vain kaatuu käsiin. Omiini.