Huomentapa huomenta taas

Ja oikein mahdottoman mukavaa vappuaaattoa sillä kas, sehän nyt on vaikka kuinka työmaa kutsuukin. Onneksi ukolla on vapaapäivä joten minua huuteleva työmaa ei häiritse sen kummemmin mökkireissuvalmisteluja, pah ja pöh, ukkohan lähtee hoitamaan kauppa-asiat sillä aikaa kun itse olen töissä.

Eilinen työpäivä oli. No, työpäivä jälleen sekin. Miten voikin tenava olla nyt nonstoppina niin julmetun pahalla päällä? Hommat nyt sentään sujui jotenkin, mutta jokainen työ vaati alle älyttömän määrän kiukkuamista ja kärttyilyä. Jopa tieto siitä, ettei atk-tunnilla kirjoiteta omaa tarinaa vaan tehdään matikkaa sai tenavan riehaantumaan.

Minähän kirjoitan omaa tarinaa! Siis kirjoitan! Ja minähän EN tee mitään tyhmää matikkaa! Jäimmekin ihan suosilla luokkaan muiden lähtiessä atkhon sillä oikeasti. Ei kai sinne nyt raivareiden kanssa lähdetä. Tenava pätki kuminsa siinä kiukuissaan, oli aikeissa heittää palat pitkin poikin mutta jotenkin se liike lakkasi kun totesin että ja nythän on sitten niin!

Täällä määrää opettaja sen mitä tehdään, ei tenava enkä edes minä silloin jos ope sanoo jotain. Ja ei, jos se ei käy, niin silloin ei ole edes asiaa luokkaan, ja ei todellakaan mitään asiaa luontoretkelle seuraavana päivänä. Kumman pitkiä puheita minä ennätän pitää muutamassa minuutissa, ennätin siinä sanoa asian jos toisenkin vielä lisäksi aina kumin pätkimisestä kolmosella iskeviin ongelmiin jos se asenne ei muutu.

Veikkaanpa, että tenavaan on iskenyt totaalinen kevätväsymys ja oman lisänsä tuo jännitys syksystä. Rauhoittui tuo sitten ensin hetken karjuttuaan tyyliin ”kun et sä apinanaama ikinä usko mua” (ooooh, tämä minun nimittelyni oli ihan uutta) ja ”mä vihaan sua” (joka sekin oli ihan uutta).

Itseasiassa nämä kaksi uutta juttua oli varsin tervetulleita. Tenavahan on käsitellyt tunteitaan paljonkin sanoin kotopäässä jo pitkään mutta koulussa hän ei ole osannut niitä sanoiksi laittaa, ehei, koulussa tunteita on käsitelty sähläämällä, raivoamalla tai lyömällä ja potkimalla.

Ja ei, minua ei todellakaan haitannut hänen huutamisensa sillä se oikea laita tuntemusten osalta minua kohtaan on kyllä tiedossani. Oikeastaan oli ihan mahdottoman hyvä että hän sai huudeltua moisia, sehän kertoo vain siitä että hän kokee olonsa riittävän turvalliseksi koska uskaltaa moisia sanoa. Jes!

Päästiin sinne atkhonkin sitten vaikka aikansa se veikin. Atkssa hommat sitten sujuikin ihan ok ja kertaakaan tenavan mieleen ei tullut pullikoida annettuja ohjeita vastaan. Matikat sujui tuosta vaan, kilot ja metrit on lasten leikkiä meidän kakkosille. Ensi syksynä näitä onnistumisia ei ihan yhtä paljon varmaan saadakaan sillä ne kertotaulut, nehän ei mene.

Puukässyissä ei ollutkaan sitten kummoisia tapahtumia, niin paitsi että sain lahjoituksena voiveitsen. No, ei se ihan voiveitseltä näytä mutta ensimmäisenä vuolemisyritelmänä se oli kerrassaan mainio. Seuraava malli meneekin sitten jo takuulla paremmin, etenkin kun vien vuolijalle näytille millainen veitsen pitäisi olla.

Läksyparkissa oli perusporukka, hommat sujui suitsait sukkelaan ja puolen kanttiin hyppelehdin jo opehuoneelle vaihtamaan muutaman sanasen koulusihteerin kanssa. Määräaikaisten paikathan oman koulumme osalta on jo jaettu ja ei sille mitään voi että välillä hieman hymyilyttää.

Paha saa aina palkkansa ja karma is a bitch, näin se vaan on. Muiden ohjaajien selkiin puukkoja heitellyt ja esimiestä palvonut ohjaaja ei tule syksyllä jatkamaan talossa ja tämä ihan vain siksi, että paikkaan sisältyvä toimenkuva ei miellyttänyt. Olisihan esimies tuon ottanut, ei siitä ole kyse mutta niin. Hän ei moista hommaa tee. Voi voi.

Kotiin suhailin ihan normityylillä, touhusin kotvan keittiössä, ruokin tenavat ja oman kupuni, tölläsin täydelliset kotkat joutessani, pesin pyykkiä, pyörähdin poikasella 20vee iltakahveella tyttären kanssa ja loppuehtoon vain olin. Tänään pitääkin sitten pakkailla mökkikapineet kuntoon, todnäk teen moisen jo ennen kuin lähden työmaalle sillä kas, ukko heräsi.

Jonkinlaista kauppalistaakin pitäisi kirjailla mukaan otettavaa sapuskaa ajatellen ja niin, ei se huono idea olisi kirjailla jollekin lappuselle ylös kaikkea muistettavaakaan. Prinsessahan jää kotiin poikasen 18vee kanssa, toivottavasti en joudu tätä päätöstä katumaan.

Tytär tosin piipahtaa paikalla joka päivä ja jos vähänkin homma alkaa näyttää toimimattomalta niin kas, prinsessa päätyy kummitätinsä huomiin. Naapurin rouvakin on valjastettu kyttäämään tämän tontin tapahtumia, en minä prinsessan epäile säheltävän mutta niin. En minä nyt ihan satavarmaksi tuosta vaan luotakaan sillä onhan tämä ensimmäinen kerta ikinä ja teinien, kuten esiteinienkin, päät toimii toisinaan ihan miten sattuu.

Matkaan mukaan lähtee junnun ja speden lisäksi serkkulikka joten ihan omin päin tässä ei matkaan silti lähdetä. Ruokaa ei tosiaan tarvitse varata matkaan ihan niin hurjia määriä kuin yleensä on tarvinnut mutta kyllä sitä silti saa ottaa ihan huolella matkaan.

Vaan jaa. Pitäisiköhän tässä tutkailla oma habitus kuosiin tässä kohtaa, sen jälkeen voisikin ryhtyä kirjaamaan sitä kauppalistaa. Se on siis moro ja have fun, ja niin, oikein mahdottoman mukavaa vappua! Kone lähtee toki mukaan mutta nettiyhteyksien toimivuudesta ei ole koskaan täyttä varmuutta ja toisaalta, saattaahan se olla että kiskon untakin niin pitkään aamuisin ettei tulisikaan postailtua.

Halojata hoo!

Kappas, sitähän ollaan jo keskiviikossa. Kovin ne menee nopeaan nämä kevätviikot, liekö sitten syynsä silläkin että jotenkin tulee muka touhuttua ihan eri energialla kuin talvella? Jaa-a…

Eilinen työpäivä oli, no, työpäivä sekin. Tenava sentään teki ja toimi reippaammin kuin maanantaina mutta niin. Olihan tuon ihan pakko säheltää ekan välkän sisääntulossa ja kas, sisävälkäthän siitä pamahti loppupäiväksi. Se on kyllä mielenkiintoista kuinka monta toistoa sitä ollenkaan voi tarvita ihan simppelien sääntöjen muistamiseksi.

Kuten nyt sen, ettei koulun ovista tullessa tuupita ja tönitä ihan muuten vaan koska tuntuu siltä. Ja ei, ei myöskään huidota lippiksellä ympärilleen vaikka se kuinka hauskaa olisikin. Muka. Se lippiksen osuminen toisen naamaan kun ei ole alkuunkaan mukavaa sille toiselle.

Ei vaikka se olisi kuinka ja paljon isompi kuin tenava. Ja niin. Jossain kohtaa ne isommat lapsen alkaa ihan järjestelmällisesti antamaan takaisin vaikka se ei sallittua olekaan. Kun niilläkin on se rajansa jonka tenava on ylittänyt monen monituiset kerrat ja päässyt pälkähästä ihan vain koska on ”pieni”.

Tätä siinä jälleen kerran terotin tenavan päähän kun tilanne oli selvitetty takaisin kloppasseen lapsen kanssa. Tämä kun oli ottanut ja pamauttanut ihan kunnolla tenavaa päin näköä omalla lippiksellään ja suoraan sanottuna, en ihmettele. Tenavahan häärää enemmän kuin mielellään aina niiden isompien kimpussa silloin kun siltä tuntuu ja se on harmittavan usein.

Suurin osa välitunneista, onneksi, menee omien kavereiden kanssa touhuten mutta kun ne omat kaverit ei jostain syystä touhuakaan tämän kanssa niin lähes poikkkeuksetta tenava siirtyy silloin isompia härkkimään. Joko pölöttämällä vieressä, seuraamalla vaikka toinen kehottaa pois tai niin, loikkimalla selkään roikkumaan.

Muistinpa siinä mainita tenavalle senkin, että kun ne isommat on katsellut ja sietänyt sitä härkkimistä iät ja ajat niin se kynnyskin antaa takaisin on takuulla laskenut ja paljon. Joltain toiselta tenavalta he saattaisivat sitä härkkimistä sietääkin pidempään, sellaiselta joka ei sitä härkkimistä ole harjoittanut, mutta tenavalta joka on sitä tehnyt iät ja ajat.

Joku kaunis kerta joku saattaa suuttua ihan tosissaan ja niin paljon, ettei se takaisin antaminen olekaan ihan vain huitaisu tai tuuppaisu sillä ei sitä kukaan määräänsä kauempaa jaksa sietää. Että nyt pitäisi ihan oikeasti vähän miettiä miten toimii, kun reilua kaveria ei saa sellaisesta millään joka härkkii ja ärsyttää kun itsellä on tylsää.

Ihan perinteiseen tapaan tenava toki selitti ettei ollut tehnyt MITÄÄN sillä tenavahan ei ikinä tee mitään. Ne on aina ne muut, olkoonkin vaikka että vieressä seisoisi aikuinen ja näkisi tilanteen. Ja ihan perinteiseen tapaan äänikin lähti kohoamaan sillä toki, huutamallahan se asia muuttuu joksikin muuksi. Huoks.

No, arvata saattaa että moinen rankkujen saaminen aiheutti ärsyyntymistä loppupäiväksi ja tehtäviin ryhtyminenkin meni kiukun kautta. Tehtäviin sentään ryhdyttiin, ei siinä mitään, mutta sellaista ”mukavan leppoisaa” päivää siitä nyt ei millään saatu sillä päivään mahtui paljon komentamista ja kieltämistä.

Kun onhan sitä omaa harmistustaan niin kiva purkaa vaikka tökkimällä edessä istujaa selkään. Tai tuuppaamalla tämän pulpettia ohikulkiessa. Tai ihan vaan vaikka huudahtamalla toisen puheen päälle. Tapoja ja keinojahan on monia, ja niin, onhan se kiva katsella kun muita alkaa ärsyttää. Plääh.

Läksyparkkiinhan minä tuon lapsen jätin, se tosin oli jo edellisen päivän satoa ja voi sitä kiukkuamista sielläkin. Olisiko tuolle jo iskemässä joku esimurkkuikä vähitellen? Tokihan se aika aikaista olisi mutta ei mahdotonta. Sai tuo sentään hommansa tehtyä ja pääsi kotiinkin hyvissä ajoin, minun seurakseni jäi isompi lapsi matikkaa laskemaan.

Kotiin ennätettyäni ryhdyin ruokaa laittamaan, muusipotut kiehumaan, jauhelihasoosi tulolleen ja kas, ruokailun perään istuin kotvan ihan rauhassa töllön ääressä. Spede kun riehkasi pitkin tramppaa minkä ennätti ja saipa tuo houkuteltua ukonkin pyörähtämään kanssa leikkipuistossa.

Poikanen 20vee pyörähti käymään isänsä kyydillä, autoahan tuolla itsellään ei juuri nyt valitettavasti ole sillä se sanoi poks. Onneksi hänellä on vapaata tällä viikolla, josko tuo saisi kärryosaston taas kuosiin. Puhelinkin tuolta oli hajonnut, jee, ja annoin tälle kaapista mukaan prinsessan ekan kännykän joka jaksaa aina vain toimia ja toimia.

Normikotihommia, junnun kanssa pakkasimme tälle kassin kuntoon, hän lähtee tänään reilun vuorokauden mittaiselle luokkaretkelle ja siinä se päivä kokolailla olikin. Tänään piti lähteä luontoretkelle oman luokan kanssa mutta suunnitelmaa muutettiin eilen johtuen sääennusteista.

Näin aamutuimaan näyttää kyllä siltä, että sinne luontoretkelle olisi ihan hyvin voinut lähteä mutta niin. Eikös ne sateet luvattu alkavaksi vasta aamupäivästä joten voi olla että se tuosta nitkahtaa vielä huonoksi… Pakatakin pitäisi tänään jo valmiiksi sillä tadaa, huomenna lähdemme mökille!

Tänään on työmaallakin tiedossa ns pidempi päivä, joten iltapäivästä saa tosiaan mahan alus olla jalkoja täynnä, tarkoitus kun olisi ennättää vielä poikasellakin piipahtamaan tyttären ja prinsessan kanssa. Jaa-a, saapa nähdä miten käy. Vaan jaa. Josko nyt oma habitus kuntoon ja sen perään voikin herätellä joukkioita, minunhan pitäisi nakkoa junnu kasseineen koululle töihin lähtiessä. Se on siis moro ja have fun!

Huomenta sitten jälleen!

Jämäviikko kulkee kiitovauhtia, jes! Olemme jo tiistaissa ja se on kuulkaa hyvä se. Eilinen työpäivä oli, no, olihan se ihan työpäivä. Jos kohta aamun eka tunti meni kuin valssi vaan niin samaa ei voi sanoa sitä seuranneista tunneista. Ihme saamattomuutta ja sähellystä.

Kun ei hommiin ryhtymisestä vain tahtonut tulla mitään niin ei niistä vain tahtonut tulla mitään. Totesinkin lopulta, että nythän on sitten niin että tiedossa on läksyparkkia tiistaille. Äikän tekemättömät hommat on pakko saada tehtyä, ei se nyt vain käy niin että tunnilla ei saada aikaan kuin muutama hassu sana ristikkoon.

Purnaustahan moinen toi tullessaan mutta minkäs teet, välillä sitä sitten purnataan. Hymynaamojakaan ei kertynyt koko neljältä tunnilta kuin yksi ainoa eli todellakin, skarppaamisen paikka mikäli mielii saada torstaina palkkion tehdyistä hommista. No, nähtäväksi jää aiheuttaako tiedossa oleva parkki tälle päivälle kapinamielen.

Työmaalta ajelin vauhdilla hakemaan poikasen 18vee läppäriä luottokorjaajalta. Toimii, ainakin toistaiseksi, takuuta toiminnalle luottokorjaaja ei uskaltanut antaa. Samalla reissulla noukin matkaan kahdellakympillä (!!!) ostamani ison trampan, suojaverkkoa siinä nyt ei ole mutta onpa ainakin täysin ehjä muilta osiltaan. Jes!

Kotiuduttuani tusasin sapuskat tulolleen, heitin pyykkikoneen päälle ja kas, neljän kanttiin kävin sitten jo hakemassa tv-tasoa työkaveriltani. Kyytiin pääsi myös iso olkkarinmatto, työmaalta olin saanut toiselta työkaverilta mukaan olkkarin verhot. Ei hassumpaa, sanoisin!

Pyörähdys kotokautta, ukko oli saanut trampan kasaan ja spedehän siellä heilui villinä. Pyykit kuivumaan, uusi koneellinen pyörimään, kahvia kupponen ja poikaselle 20vee. Kyllähän tuo nyt jo alkaa näyttää ihan kodolta, sohva olkkarissa teki jo paljon asuntoon näköä.

Astioita, olkkarin pöytä, jokin taso ja kattovalaisimet. Sen jälkeen ne kiiruimmat onkin jo kunnossa ja aika tuonee omat lisukkeensa. Totuttelemistahan siinä edelleen poikasella on, kovin on kuulemma hiljaista, rauhallista ja muutenkin no, yksinäistäkin tavallaan.

Ex-tyttis siellä nyt oli ollut yön ja kysyinkin poikaselta tarkoittiko moinen sitä että he sittenkin seukkaavat jälleen. Ei kuulemma, ei he silleen. Mitä tähän nyt sitten taas sanoisi. Tämä on ihan vain ja ainoastaan äidin tuntuma täältä sivusta seuranneena mutta niin.

Jotenkin tuntuu, että heti kun poikanen saa vähänkin ilmaa siipiensä alle niin tyttis palaa iholle. Komentaa, määrää ja hallitsee. Voihan se olla, että tämä poikasen oma asunto on nyt sellainen joka muokkaa heidän suhteensa sellaiseksi että se tulee vaikka vielä toimimaankin mutta sitähän ei voi ennalta tietää.

Toivottavasti, mikäli siis päätyvät taas yhteen. Kai sitä nuorena sitten jaksaa erilailla mutta näin vanhan ihmisen silmillä katsottuna on pakko todeta, että karseaa katsottavaa on se ylämäki-alamäki-ylämäki mitä heidän suhteensa tuntuu olleen jo parin vuoden ajan. Jos viikon menee hyvin niin sitten se on jo kaikki prsiillään.

Poikaselta kotiuduin seiskan kanttiin, nakkasin toisen koneellisen pyykkiä kuivumaan ja ennätin viimein ihan oikeasti syödä sapuskaakin. Speden kanssa kurkittiin läksyt kuntoon, trampallahan tuo olisi ollut vielä koko ehtoonkin jos se olisi vain meille aikuisille sopinut.

Yö menikin sitten osin nauttien, osin ei. Siis oikeasti! Alkuyöstä näin ah, oh ja iiiiiih niiiiiiin ihanaa unta, että havahtuminen hereille pisti oikein risomaan. Ja ei, se uni ei palannut vaikka likipitäen rukoilin mielessäni sen paluuta. Voi Ville, Ville (siis Valo), olipa uni. Oli unessa Kaasukin ja erinäinen määrä muita tyyppejä mutta kyllähän se Ville taas sulatti vanhan sydämen.

Aamusta, juuri ennen heräämistä näkemäni uni ei sitten niin in ja pop ollutkaan, ensin olin jossain koululla, ei hajuakaan missä, sitten ajelin vanhalla jenkkiautolla ikkuna auki ja karhu (!) puri minua käsivarteen ja kas, sitten olinkin jossain 50-luvun kahvilassa jenkeissä ja eläintarhan eläimet oli karannut ja hyeenat, leijonat, tiikerit ja vaikkas mitkä isot kissapedot hyökkäili ihmisten kimppuun.

Ei hajuakaan mikä oli unessa metsäpeurojen pelastamisen rooli (juu juu, äiti ja vasa kahvilaan, ovet uudelleen lukkoon) saati mitä tarkoitti se, että toinen pienehköistä hyeenoista pääsi kahvilan huonosti asennetun eteispleksin alta kahvilan puolelle…

Olipa yäks-uni vaikka eläimistä pidänkin. En tosin versioina jotka puree ja raapii ja raatelee. Älytön uni. Vaan jaa. Josko sitten jälleen oman habituksen pariin, se on siis moro ja have fun!

Maanantaita!

Ja kas, jälleen tiedossa vajaa työviikko, jes! Ja mökkireissukin odottaa jo ihan nurkan takana, mahtavaa!

Vaan on tämä elämä merkillistä. Melkein heti edellisen postaukseni jälkeen piippasi puhelimeni viestin merkiksi. Lähettäjänä oli sisko ja kas, olin tietysti ensin varma että jahas, sieltä tulee jälleen kommenttia bloggaukseeni liittyen. Vaan kas, eipä tullutkaan!

Hän oli palannut lomareissultaan ja oli ostanut jonkin tuliaisen minulle ja kyseli lähinnä sitä, miten olemme kotosalla. Hän kun halusi toimittaa sen henkkoht sillä jokin juttukin siihen liittyi. Satuimme olemaan tuolla hetkellä kekkereillä mutta ilmoitin että olisimme kotosalla kaiketi tunnin-parin päästä.

Ja niin vaan sisko pyörähti käymään ehtoommalla. Tuliainen oli aivan ihana viinipullon korkki joka oli iskeytynyt hänen näkökenttäänsä reissussa ja tuonut minut mieleen. Nostimme siinä samalla kissan pöydälle, niinsanostusti, ja kas. Pitkään siinä kumpikin kertoili omista ajatuksistaan, näkemyksistään ja siitä mitä ja miten oli ymmärtänyt.

Voisinpa jopa todeta, että asia on pitkälti sovittu ja hoidettu. Joukkoon mahtui paitsi erinäinen määrä loukkaantumisia niin myös väärinymmärryksiä. Voin kertoa, että helpotti omaa oloa ja paljon! Ja olettaisin, että siskosta tuntuu samalta. Kiukuspäissäänhän hän oli osan sanomistaan laukonut ja väärillä sanamuodoilla, itse taas olin ottanut kaiken ihan kirjaimellisesti.

Tuli siinä jälleen kerran todettua sama mikä monesti aiemminkin; me olemme todellakin niin erilaisia. Hän saa siepit kun kokee sen olevan paikoillaan, minä taas välttelen riitatilanteita loppuun asti ja haudon asioita sisälläni. Miten voimmekin olla niin erilaiset vaikka olemme horoskoopeiltammekin samat?

Lauantain ehdoton kohokohta oli siis tämä tapaaminen. Tosin siihen lauantaihin mahtui ne kekkeritkin, pihassa grillailua, poikaset 18vee ja 20vee istuivat keskenään iltaa poikasen 20vee kämpällä muutaman tunnin ja pyörähtivät sitten molemmat täällä käymään.

Se tosin tapahtui vasta sen jälkeen kun olin hämmästellyt ja kummastellut täysin tyhjää pirttiä sillä oikeasti; kuuden kanttiin koko tenavalauma (siis spede, prinsessa, junnu ja naapurin poika) lähti kimpassa leikkikselle. Siis omg! Tällaista ei ole todellakaan tapahtunut herra ties koska, onko milloinkaan?!

Ei ne poikaset kauaa kotosalla tosin olleet, poikanen 20vee suuntasi omalla kämpälleen ja poikanen 18vee puolestaan lähti kaverinsa kanssa kylille pyörimään. Naapurin poika jäi yöksi, laittelimme petin tälle ja tuijottelimme vielä kotvan töllöttimen antia.

Eilen olikin sitten sadepäivä joten ei leikkisreissuja edes speden osalta. Päivä meni pitkälti tallenteita tuijotellen, prinsessa tosin silppasi naapurikaupunkiin kaverinsa kanssa sillä heillä oli edessään laajahko leffasessio. Siis elokuvia, kaksin kappalein ja välissä haahuilua pitkin cityä.

Illalla tuo palaili kotosalle lähempänä ysiä ja reissu oli ollut kertakaikkisen hyvä, jos näin voisi sanoa. Minä sitkittelin olkkarin puolella aina siihen asti kun kosto alkoi mutta niin, viimeinen vartti sarjasta jäi sittenkin näkemättä. Onneksi se on tallenteellakin.

Tänään tiedossa on normipäivä työmaalla. Toivottavasti tenavakin on hyvässä vireessä, selkä ei oikein tykännyt eilisestä lötköttelystä ja repii ikävästi aina välillä. No, eiköhän se taas päivän aikana vetreydy kun tulee kipiteltyä rappuja ylös ja alas miten sattuu.

Vaan jaa. Josko sitten omaa habitusta tutkailemaan, sano. Se on siis moro ja have fun!

Minä rakastan sinua

Hyvin pieni, kolmen sanan lause. Muistetaanpa sitten lauseen tunnusmerkit; iso alkukirjain ja piste! Jep jep, tätä lausetta on tullut tänä keväänä hoettua runsain määrin.

No, tämä nyt ei kuitenkaan ollut se postauksen aihe, siis lauseen tunnusmerkit, vaan omien mietintöjen ulostuonti. Vinkkinä mahdollisille lukijoille, postaus saattaa olla raskasta ja ajatuksia herättävää luettavaa ja siksi en suosittelekaan tätä esim sukulaisilleni luettavaksi.

Tämä kevät on ollut aivan erityisen raskas. Tai voiko niin edes sanoa, tuntuu että viimeiset pari vuotta on olleet simppelisti raskasta suossa tarpomista. Melkein kaikki mikä voi mennä vikaan on mennyt vikaan ja rämmitty todellakin on.

Tänä keväänä tapahtui kuitenkin jotain jonka en uskonut koskaan olevan edes mahdollista tapahtua. Elämässä on kovin vähän asioita joiden uskoo olevan pysyviä. Ihmisellähän on syntymänsä jälkeen isä ja äiti, kenties jopa sisaruksia ja ne on ne peruspilarit jotka on ja pysyy, tapahtui mitä tahansa.

Minun kohdallanihan soppa on ollut jo pitkään tältä osin selvä, minun molemmat vanhempani on kuolleet. Olivatko he sitten eläessään pysyviä kiinnekohtia, kyllä. Jopa silloin kun he pettivät minut kaikilla mahdollisilla tavoilla mitä vanhempien ei kuuluisi tehdä, silloinkin he olivat.

Ja kyllä, he todellakin pettivät, en minä voinut heistä tukea ottaa silloin kun sitä olisin tarvinnut. Siksiköhän olen ehkä liikaakin lasteni elämässä kiinni, poikanen 20vee pyristelee välillä otteestani irti ja tytär taas tekee tiliä kaikesta mitä tekee tai ei tee minulle… Mielenkiintoinen ajatus.

Siskohan minulla on. Se sisko josta olen saanut pitää huolta koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan. Äidit on niitä, jotka menevät ja siivoavat lapsensa kodin kun lapsi saa oman lapsen, järjestävät omalle lapsenlapselleen vaatteet paikoilleen ja tusaavat muutenkin tuoreen äidin ja tämän lapsen ympärillä.

Minä tein sen aikanaan omalle siskolleni sillä niin. Meidän äitimme on tosiaan kuollut. Äidin kuoltua minulle jäi omasta lapsuuden perheestäni jäljelle sisko. Iskä, toki, mutta vaikka iskä onkin minulle monella tapaa tärkeä ihminen niin pysyvä osa elämääni?

On. Ja ei. Miten sen nyt ottaa. Ei iskä kuulu minun jokapäiväiseen elämääni millään tapaa. En minä häntä ajattele päivittäin vaikka usein ajattelenkin. En minä häntä ikävöi tai kaipaa tai tunne tarvetta kysyä häneltä tai puhua hänelle jos jotain on. Joskus minulla oli anoppi jolta kysyä ja jolle puhua silloin kun kaipasi ”aikuisen” neuvoa.

Onhan tuo toki vieläkin mutta kyllähän minun ja eksän ero siihen suhteeseen on jonkin verran väkisinkin vaikuttanut. Ei ole enää maratonipuheluita eks-anopille, ei päläpäläjuttuja. Soitan toki jos siltä tuntuu ja hän auttaa aina jos tarpeen on. Eks-appivanhemmat on minulle kovin kovin tärkeitä, kauhulla ajattelen jo sitä päivää kun heitä ei enää ole.

On ollut oikeastaan aika vaikeaa opetella olemaan se aikuinen. Jotenkin koen, että vaikka kuinka ihminen on aikuinen niin aina on olemassa se aikuisempi josta katsoa mallia ja kysyä neuvoa kun sitä tarvitsee. Minulta moinen mahdollisuus katosi jo pentuna äidin sekoiluiden takia.

Sain aivan mahdottoman upean korvikkeen tilalle eks-anopin muodossa mutta ero taas teki sen että tavallaan sitä jäi ihan yksin oppimaan sitä elämistä aikuisena. Parhaani olen tehnyt, sitä en kiellä, mutta aina se oma paras ei ole välttämättä ollut järkevin paras.

Toisinaan olen jopa nauranut mielessäni omalle itselleni. On kuin sokea taluttaisi toista sokeaa kun koetan selvittää mielessäni miten pitäisi toimia missäkin tilanteessa. Enhän minä tiedä! Kaikesta on pitänyt mennä perstuntumalla ja osata toimia sen mukaan mikä on tuntunut oikealta.

Ne elämän peruspilarithan on oma perhe ja läheiset. Olen monesti miettinyt sitäkin että siksikö minä olen hankkinut niin monta lasta että olen takuulla saanut riittämiin niitä peruspilareita elämääni. Ne alkuperäisethän on valitettavasti yksi kerrallaan lähteneet pois.

En silti koskaan, ikinä, milloinkaan olisi uskonut että siskoni on yksi niistä jotka kääntää selkänsä minulle. En ikinä, villeimmissäkään unissani. Puoliso voi niin tehdä, serkut voi niin tehdä, ystävät voi niin tehdä mutta oma sisko. Sen ymmärtäminen on ollut jotain ihan mahdottoman vaikeaa ja vienyt kaiken energian tänä keväänä.

En minä väitä, että olisin ollut mallisisko ja toiminut aina kuten siskon kuuluu, mutta niinäkin hetkinä kun en ole ollut mallisisko enkä ole toiminut kuten kuuluu tai pitää tai olisi ollut syytä olen silti ollut sisko. En ole koskaan ajatellut ettemme ole läheisiä vaan päinvastoin, olemme niin läheisiä että välillä se saattaa jopa tukahduttaa ihmisen.

Kun on ollut vaikeaa niin olen aina uskonut silti siihen, että minulla on se oma kallioni, sisko, siellä. Olkoonkin ettei hän ole suhteessamme se joka antaa sitä tukea ja apua tarvittaessa, se roolihan on ollut minun roolini aina. Mutta siellä hän silti on ollut, omassa vaaleanpunaisessa prinsessamaailmassaan.

Sisko katkaisi minuun välit, simppelisti niin minä sen koen. Kertoi minulle kuinka ei arvosta alkuunkaan tapaa jolla me elämme ja käytämme tai olemme käyttämättä rahaa (sisko elää tässä ja nyt, me pistämme sukanvarteen) eikä edes varmaan tuntisi minua jos emme olisi syntyneet samasta äidistä.

Minä en ole hänen mielestään koskaan luottanut täydellisesti kehenkään muuhun kuin Inaan, tämänkin hän kertoi. Kuinka väärässä hän siinä olikaan, minä olen aina luottanut täysin siihen että hän on ja pysyy. En voinut edes kuvitella, ettei niin olisi.

Meidän maailmankatsomuksemme on täysin erilainen, emmekä me olisi koskaan edes tutustuneet tai kaveeranneet jollemme olisi sisaruksia. Hän rakastaa kaikkea kaunista, haluaa huolehtia itsestään ja ystävistään, minä taas en toimi samoin.

Tämä taas on asia jonka olen aina tiennyt, sen että olemme täysin erilaisia toimiltamme ja näkemyksiltämme. Meitä ei loppujen lopuksi yhdistä muu kuin äiti, mutta se taas on niin vahva säie elämässä että olen ajatellut sen olevan niin raudanluja ettei sitä murra mikään.

Ei ihmisten tarvitse olla samanlaisia ollakseen läheisiä. Ei ihmisten tarvitse ajatella asioista samoin ollakseen läheisiä. Niin minä sen koen mutta sisko ilmeisesti sitten ei. Se reilun kuukauden takainen puhelu iski ilmat pihalle. Sen jälkeen olen vain yrittänyt sisäistää kaikkea mitä sisko sanoi.

Olen sukeltanut johonkin niin syvään suohon että sieltä nouseminen vie aikansa. Onneksi on työelämä, perhe. Paljon muuta ajateltavaa sillä jos tämä olisi ollut ainoa jota tässä olisi ajatellut en tiedä mitä tänä päivänä tekisin. En tiedä onko minua koskaan loukattu sanoilla yhtä lujasti. Ehkä, en muista kaikkia tunnetiloja mitä olen nuorempana kokenut pahojen asioiden yhteydessä.

Tämä kevät on ollut todella raskas omalle itselle. Teen surutyötä jota en edes tajunnut tekeväni ennen kuin yhtäkkiä tällä viikolla. Irrottaudun pala palalta siitä elinikäisestä säikeestä jonka uskoin olevan olemassa. Jonka uskoin olevan murtumaton, tapahtui mitä tahansa.

Vähänpä tiesin minäkin, pakko se on tässä ja nyt todeta. Tiedän kyllä mitä olen aina itselleni pyrkinyt opettamaan; yksin tänne synnytään ja yksin täältä lähdetään, mutta silti. En minä sittenkään ole uskonut siihen ettei oma perhe ole se joka seisoo rinnalla sen syntymän ja lähdön välisen ajan.

Tämän kaiken kuultuani heittäydyin aluksi ihan satasella itsesääliin. Ryvin siellä kuin pieni porsas, säälin omaa itseäni ja sitä mitä kaikkea olen menettänyt elämässäni, annoin itselleni jopa luvan siihen. Nyt itsesäälivaihe on mitä ilmeisimmin ohi, tilalle on astunut pettymys ja epäusko.

Jonkinlainen kiukkukin mutta enemmän se kiukku kallistuu suruun. Sokea taluttaa sokeaa, niin se vain on, eikä tämä sokea ole osannut kaikkia sokkeloita koluta kuten pitäisi. Eikä tule varmaan osaamaankaan koskaan mutta parhaansa voi edelleen yrittää. Se mihin se riittää on sitten eri asia.

En tiedä onko se sitten osa tätä surutyötä mitä mielessäni ja sydämessäni teen mutta vähin erin olen ummistanut silmäni siskolta ja yrittänyt saada tämän pois mielestäni. Vaikeaa se on, sitä en väitä, mutta muuta tapaa täältä suosta nousemiseen en osaa.

En minä ole alkuunkaan niin tunnekylmä kuin sisko olettaa minun olevan. Tunnen liiankin kovaa välillä, helpompi olisi jos ei tuntisi. Eikä tämä tunteminen ole helppoa, eikä ajattelukaan. Onneksi tänään(kään) en ennätä juuri enempiä miettimään, kohta puoliin odottaa synttärikekkerit ja sen perään pitäisi sitten laitella sapuskaa.

Poikaselle 20vee pitäisi katsella sohvaa torin kautta, ukko kun lupasi tälle sellaisen käytetyn synttärilahjaksi. Ihanainen työkaverini lupasi poikaselle tv-tason jonka haen maanantaina ja itse ryhdyn pelmaamaan vinttiä josko sieltä löytyisi poikaselle järkevät verhot ikkunoihin.

Onneksi on tämä arki, suru nyt kulkee mukana mutta ei se kaatamaan pääse. Ja onneksi on tämä blogi, jonka sulkemistakin ehdin jo suunnitella sillä siskohan seuraa elämääni tätä kautta ja sekään ei tunnu itsestä hyvältä. No, onneksi aika on se joka auttaa tunteeseen kuin tunteeseen.

Josko sitä nyt pyörähtäisi pukemaan ihan oikeat vaatteet päälleen, ei kai tässä suihkun jälkeen päälle kiskotussa kylpytakissa kehtaa sentään kekkereihin lähteä. Ihana auringonpaiste ulkona, se on siis moro ja have fun!

Jes!

Eilinen työpäivä sujui varsin mukavan joutuisasti. Heti aamusta suoritimme esimiehen kanssa vaativan työhaastattelun, tyylihän moiselle oli ”niin olet hakenut paikkaa, haluatko jatkaa samassa työssä” ja vastaus ”juu, näinhän sitä olen ajatellut”. Nauruksihan se kokolailla meni esimiehen todettua että tämähän on ehdottomasti ihan työhaastattelujen aatelia.

Sitä se toki olikin, esimies totesi tarjoavansa paikkaa enemmän kuin mielellään minulle, laittavansa päätöksen vielä samana päivänä sähköpostiini ja yleiseen jakoon. Mitäpä sitä turhia tässä kohtaa lätisemään siitä miten olen työni tehnyt ja hoitanut, esimies totesi ihan simppelisti saman kuin itsekin olen monesti ajatellut; ei sille paikalle voi ajatella ketään muuta.

Loppuhaastattelu menikin pitkälti höpötellessä ”teinien” asioista, poikasen muutosta, tyttären odotuksesta ja siitä mitä kaikkea penskat mukanaan tuovatkaan elämään. Tunneille kipittelinkin sitten ihan normaaliin tapaan, ei ihmeitä siinäkään. Tenavakin oli varsin ok, toki nyt välillä joutui komottamaan mutta ei sen kummempaa.

Läksyparkissa oli tarkalleen yksi lapsonen, ennätin siinä samalla höpötellä tyttären kanssa tämän tulevia asuntokuvioita, muutaman sanan poikasen 20veekin kanssa ja kas, päivä oli pulkassa. Kotiin ajelin oman lekuriaseman kautta, siitä suuntasin lääkärikeskukselle maksamaan edellisen päivän sössintöjen ja dementian aiheuttaman maksamattoman laskun ja sovinpa sielläkin lääkärille soittoajan maanantaille.

Oman lekurin osalta taas soittoaika on sovittu torstaille eli siedätyshoitohommia edelleen tuumaillaan suuntaan jos toiseen. Kotiin ennätettyäni totesin poikasen 20vee työmaan auton seisovan tien reunassa, poikanen tosin ei ollut paikalla. Olin siinä kahden vaiheilla josko ryhtyisi ruokaa laittamaan mutta se sitten jäi sillä poikanen ilmaantui aika pian ovesta paikalle.

Siinä ei kauaa mennyt kun saunakamari oli tyhjennetty poikasen kapineista työmaan auton kyytiin! Eihän niitä kapineita nyt niin mahdottomia ollutkaan, sänky, muutama tuoli, ruokapöytä ja useampi jätesäkillinen vaatteita. Niin ja muutama laatikko muuta sälää.

Poikanen lähti tyytyväisenä toisen varapoikasen kanssa kuskaamaan kapineita uuteen kotiinsa, antoi toki minulle vielä avaimen huusholliinsa sillä oikeasti. Pitäähän äidillä avain olla. Vannotti tosin etten ilmaannu paikalle ilmoittamatta, ”kato kun koskaan ei tiedä vaikka olis orgiat menossa”… Heh heh!

Poikasen lähdettyä olin aikeissa ryhtyä ruokaa laittamaan mutta pah ja pöh, tietokonevelho laitteli passelisti viestiä että olisi paikalla asemissaan jos sitä poikasen 18vee konetta olisin tuomassa. Ei kun autoon ja vientiin. Minähän en siis sitä kuntoon saanut vaikka tein tempun jos kolmannenkin koneelle.

Siitä reissusta kotiuduttuani ryhdyinkin sitten viimein ruokaa laittamaan, syödä einehdimme ja kas, ukko ryhtyi tekemään lähtöä kauppaan. Minä en jaksanut lähteä mukaan sillä haloo ja päivää, minähän olin lähdössä vielä katsastamaan poikasen uutta huushollia.

Ukko kävi poikasen 18vee kanssa kaupassa, ostivat erinäisen määrän evästä sekä kotiin että poikaselle vietäväksi ja lähdimme sitten porukalla poikasella käymään. Aivan passelin sopiva asunto poikaselle! Sopivasti tilaa, ihanan vaaleat pinnat, paljon valoa ja kaikki pelitti hienosti!

Minä purin kauppakassista eväät omille sijoilleen, pistin varapoikaset, nyt molemmat oli jo ilmaantuneet paikalle, ripustamaan verhoja ikkunoihin ja purin siinä samalla keittiökapineita paikoilleen. En sitten tiedä pettääkö muistini tässä kohtaa mutta muistini mukaan niitä oli aiemmin enemmän.

Nyt oli tarkalleen kaksi kattilaa, paahdin, veden- ja kahvinkeitin ja niin. Siinä se oikeastaan olikin. Ei yhtä ainoaa astiaa, ei pannua, ei kauhoja eikä mitään. Ei hajuakaan mihin ne kaikki on kadonneet. Eipä silti, muutenkin poikanen lähtee nyt aika nollista, makkarissa on sänky, keittiössä pöytäryhmä ja siinä se oikeastaan onkin.

Olkkariin ei ollut yhtään mitään. Ei valaisimia, ei sohvaa eikä telkkaria. Poikanen tuli pyörähtämään vielä kotosalla ja pakkasin tälle mukaan parit lautaset, kahvikupit, ruokailuvälineitä, kauhaa, foliota ja muuta vastaavaa. Niin ja banaaneita, nuudeleita, sokeria, teetä ja muuta vastaavaa.

Poikanen lähti sitten vielä pyörähtämään isällään, josko siellä olisi tallessa kattolamppu ja telkkari. Eiköhän tuo noilla kapineilla nyt alkuunsa mene, ensi viikolla ajattelin tehdä täsmäiskun tyyliin mites nyt jääkaappi voi. Harmillista että tämä alku on näin takkuinen mutta sitä se nyt vaan on.

Ja sittenkin, yksi huolenaihe vähemmän. Ei tarvitse miettiä missä se poikanen öitään viettää, nythän tuolla on oma tupa ja oma lupa. Asioilla on tapana suttaantua jollain tapaa aina ja ehkäpä tämä nyt on poikaselle se alku joka tuottaa mukanaan vain hyvää ja kaunista. Aina saa toivoa!

Tänään ohjelmassa onkin sitten synttärikekkeröintiä, sapuskan laittelua, pyykkäystä ja ehkä tässä vielä intoutuu iltasella ihan illanistujaismeininkeihinkin. Ennalta ei voi tietää. Vaan jaa, josko vielä kupponen tai pari kahvia, sitten vuorossa onkin suihkuun hilppaisu. Se on siis moro ja have fun!

Päivissä sekaisin

Mahtaakohan moiselle olla syyllinen tiistainen vapaapäivä, herätessä kun kesti kotvan tajuta mikä viikonpäivä mahtaa olla kyseessä. Maanantai kun oli se joka kävi ensimmäisenä mielessä ja sehän nyt on ihan älytöntä se.

Eilinen työpäivä oli varsin jees, tenava teki hommia kokolailla kuten pitikin ja käytös oli muutenkin suht hyvin kohdallaan. Ainoa päivän miinus oli simppelisti liikunta, eikä suinkaan tenavasta johtuen vaan lähinnä siksi että ulkoliikunta hyytävässä tuulessa oli todella paleltavaa puuhaa. Ei lapsille, mutta meille aikuisille jotka lähinnä seisoimme valvomassa että touhu onnistuu.

Läksyparkki oli kovin autio mutta onneksi seuraa tuotti känny ja koulusihteeri. Känny sikäli, että ensin soitti spede; ”saanko mä mennä kaverin pihaan leikkiin”? Spedestä on kehkeytynyt ihan kyläluuta, tämä ei olisi kotona oikein yhtään tätä nykyä vaan aina tuo menisi leikkikselle tai kaverille tai johonkin. Hienoa! Hetken päästä soittelikin sitten tytär ja kyseli neuvoa asunnon irtisanomispäivän suhteen.

Kotiin ehdittyäni kaivelin jääkaapista kaikki mahdolliset ruokien jämät esiin sillä eilen meillä vietettiin perinteistä jämäpäivää. Edellispäiväiseen siskonmakkarasoppaan paistoin lisukkeeksi jauhelihaa ja avotsie, siinähän meillä oli tenaville ihan uusi sapuska tyrkyllä.

Ukko kiskaisi kaapista makaronit ja kanasoosin loput, minä kaalikääryleitä ja kas, hyvin saatiin jääkaappia tyhjäksi. Ruokailun päälle tuli istuttua kotvanen kahvikupponen kourassa, johan siinä olikin viipotettu ihan riittämiin hetkeksi. Tytärkin siinä soitteli uudemman kerran, asuntoasiat oli nitkahtaneet taas askeleen eteenpäin.

Hetken oleiltuani otin ja nakoin pyykit kuivumaan, keräsin kirjaston kirjat läjään ja huutelin prinsessan kyytiin. Käynti allergologilla oli varsin antoisa, tämä ehdotti että prinsessan kohdalla pyrittäisiin saamaan lähete taysin allergiakeskukseen siedätyshoitoja ajatellen.

Tuolloin hoidot ei, taysin niin päättäessä, kustantaisi kuin 8 euroa rokotuskertaa kohti ja lääkkeitä ei tarvitsisi itse hankkia. Mikäli lähetettä taysiin ei saada niin valitettavasti tilanne on siinä kohtaa se, että lääkkeet jää itselle maksettaviksi ja nehän kustantaa hunajaa vuotta kohti.

Lääkemaksukatto tosin pelastaa sen verran ettei itselle jäisi maksettavaa kuin sen 640 ekkeä, noin, per vuosi mutta kun nyt ajattelee että ensin pitää lääkkeiden kustantaa sen verran niin huhhuijaa. Ystävä, jonka tyttärellä on siedätyshoito lopuillaan, kertoi juuri hakeneensa viimeisen annoksen apteekista ja sen kustantaneen reilun 400 euroa eli kääks!

Päälle tulee toki erikoislääkärikäynnit, ylläpitotasolle päästyä pistokset siirtyykin terkkariin, siihen asti se on reilun 30 euroa käyntikerta eli hohoo! Niitähän on ensimmäisen pari kuukautta viikon välein ja niihin ei olekaan olemassa mitään kustannuskattoa eli jokainen käynti menee omasta lompakosta.

Karkeasti voisi siis heittää arvion, että jos siedätyshoitoon päädytään niin että kustannukset menee omasta pussista niin se on ensimmäisen kuukauden aikana lääkärikäynteineen päivineen palttiarallaa vähän vajaan tonnin. Lääkkeethän joutuu tuossa kohtaa ostamaan ihan omasta pussista sillä lääkekattoa ei tosiaan kerrytä ne lääkärikäynnit jotka nekin kustantaa likemmäs kolmesataa alussa. Huoks…

No, käynti oli silti hyvin antoisa sillä lääkäri kurkisti samalla prinsessan kurkun tilanteen ja kas, siellähän se ystävämme polyyppi edelleen olla möllötti. Edelleenkään prinsessa ei antanut nipsaista sitä pois joten möllötys jatkuu. Tällä hetkellä allergiat on suht hyvällä hoidolla ja onneksi maantiepölytkin on jo korjattu pois.

Lääkäristä suuntasimme kirjastoon, pyörähdimme työmaallani hakemassa unohtuneen TET-lapun ja kotiuduttuamme totesin spedenkin palanneen ruokailun jälkeiseltä leikkikenttäreissultaan. Luimme hetken kahteen pekkaan lainaamaani Eemeliä, spede teki läksyt ja kävi suihkussa, söi iltapalan ja päivä alkoikin olla passelisti pulkassa.

Ihan oikeasti ajattelin eilen iltapäivästä että hemmetti soikoon, dementiako tässä on iskemässä vai miten ihmeessä muistikeskus ei pelitä yhtään! Minun näet piti ottaa se TET-lappu mukaani jo keskiviikkona mutta pah ja pöh, sinne se unohtui loksuun.

Eilen hoin vielä läksyparkkiin mennessäni mielessäni että muista lappu, muista lappu ja pah ja pöh, sinnehän se taas unohtui loksuun lojumaan. Kotona hoksasin juuri ennen lääkäriin lähtöä että hemmetti soikoon! Se lähete sinne lekurille! Sehän piti hakea työmatkalla terkkarista mutta pah ja pöh, siellä se oli edelleen, lekurissa!

Onneksi lääkäriaseman palvelu on aina ihan superluokkaa ja kas, niin vain sovimme vastaanotossa että saan mennä lappulipun kanssa käymään tänään jolloin homma on siltä osin kunnossa. Vaan on tämä kanssa. Tiedä sitten onko osansa sillä että tällä hetkellä tuntuu olevan tuhat ja miljoona asiaa jotka pyörii mielessä yhtä aikaa.

Tyttären vauvan odotus, kumpaisenkin isomman tenavan asuntojutut, prinsessa murehtii pääseekö hän lukioon vaiko ei sillä fyke tuottaa älyttömiä ongelmia tälle, speden selvästi erilainen luonto muihin tenaviin verrattuna ja vaikkas mitä. Onneksi jotain on suht selvilläkin, vaikka työhaastis nyt onkin vasta tänään niin ensi vuoden työkuvioita ei tarvitse enää miettiä.

Niin paitsi tietysti siltä osin että ope vaihtuu, luokka vaihtuu, integroinnit lisääntyy, tenava kasvaa, ongelmat isonee, liikuntaakin tulee vetämään ihan oikea liikunnanope, puu- ja tekstiilikässyt siirtyy niille varattuihin luokkiin, enkussakin seilataan pitkin taloa ja plaaaaah! Pahoin pelkään, että tiedossa on hankala vuosi. Siis todella hankala.

Välillä tekisi mieli vain kiskaista peitto korvien yli ja olla pari viikkoa ihan täysin elämän tavoittamattomissa. No, ei parane miettiä liikoja, eiköhän tämä tästä kaikki suttaannu johonkin suuntaan jossain kohtaa. Kai. Josta tulikin mieleen… Muistaessa taidan laitella nyt sille prinsessan opelle viestiä nimenomaan näihin lukiojuttuihin liittyen.

Se on siis moro ja have fun!

Huomenta sitten taas

Torstaihin on ehditty, jes! Eilinen työpäivä oli varsin jees, tenava oli kuin ihmisen mieli käytökseltään saatuaan ensin ekalla tunnilla purettua ilmeisen harmituksen siitä että luvassa oli sisävälkät päiväksi. Sisävälkät taas oli seurausta tiistain välkkähölmöilystä, tai paremminkin välkälle menohölmöilystä.

Sisävälkätkin sujui silti varsin hyvin, ei mitään ihmeellistä rähinöintiä, kiukkuilua tai murinoita, ihan simppelisti istumista ja olemista. Annetut hommat tuo taas hoiteli niin hyvällä sykkeellä että melkein se oli ääneen ihmettelemisen paikka. Ei hassumpaa siis, sanoisin.

Kotiin ennätin vasta lähempänä kolmea, tytärkin siinä ehti soitella ja kysellä josko lähtisin tämän kanssa asuntoa katsomaan mutta en minä oikein ennättänyt, kotona kun odotti soppa keittelijää. Soitteli kyllä heti kämpän nähtyään ja totesi sen olleen varsin hyvä ja tilava. Varannut hän sen nyt sitten oli ja tänään tuon pitäisi selvitellä mm vuokravakuus- ja irtisanomiskuvioita.

Muutto ajoittunee ensi kuun puoleen väliin tai touko-/kesäkuun vaihteeseen. Hyvä niin, ennättää asettua aloilleen ennen vauvan tuloa. Huonekalusysteemeitä nyt jo valmiiksi mietittiin, nyt kun poikanen 20veekin sai asunnon niin eipä saunalla olekaan tyttärelle huonekaluja käytettäviksi.

Parisängyn ja ruokapöydän hankintaa pukkaa siis, täytynee kysellä tuttavilta josko jollakulla olisi kiertoon lähteviä kapineita. Poikanen 20vee puolestaan mietiskeli sohvan hankintaa, sitähän hänellä ei ole missään jemiksessä. No, kunhan nyt saa katon päänsä päälle niin kyllä se siitä!

Kotona touhusin soppaa, spede lähti leikkikselle siksi aikaa kun ruoka valmistui ja junnu kotiutui koulusta passelisti samoihin aikoihin kun sapuska oli valmiina. Iltapäivä menikin pitkälti pälisten sillä tyttären soiton perään soittelikin jo ukon sisko eikä siinä kauaa mennyt kun poikanen 20vee pyörähti paikalle.

Speden kanssa katsottiin tämän läksyt kuntoon tämän palattua leikkisreissu-kakkoselta ja iltapala-aikakin oli ihan yhtäkkiä käsillä. Jotenkin eilinen ilta vain livahti käsistä vaikka oikein mitään en tehnyt! Onko se sitten se kun on riittävästi liikennettä edestakaisin ovissa niin johan se aika suorastaan rientää?

Tänään onkin sitten tiedossa ihan normipäivä työmaalla. Mielenkiinnolla tosin odotan miten ulkoliikunnan käy, ovat luvanneet myteriä. Vielä moisesta ei ainakaan ole merkkejä nähtävissä joten jaa-a, miten lie. Päivä aloitetaan kuitenkin ihan palaverin parissa, työmaalla on varsin vinhaa tällä hetkellä.

Huomenna minulla onkin sitten työhaastattelu (hehheh) esimiehen kanssa, sellainen pikarutistus ajateltiin tehdä ennen kuin tunnit omassa luokassa alkaa. Laki on laki ja sen mukaan on haastateltava ennen kuin voi tehdä virallisia päätöksiä ensi vuoden määräaikaisiin liittyen.

Tässä kohtaa laki on minusta jokseenkin naurettava sillä oikeasti. On jokseenkin selvää, että minä jatkan ihan samaa hommaa kuin tähänkin asti. Todnäk jatkoa sille on luvassa vielä useamman vuoden ajan, nythän matkaamme vasta kolmoselle.

Vaan jaa. Pitäisikö tässä kohtsilleen ryhtyä tutkailemaan omaa habitustaan, taas on jokseenkin jokaiseen ilmansuuntaan sojottavat kutrit päässä. Se on siis moro ja have fun!

Toiminnassa riitti

Että osasikin olla toiminnantäyteinen tiistai! Jo aamu lupaili toimintaa sillä poikanen 20vee pöllähti aamukahville jakolenkkinsä lomassa ja täytteli samalla kertaa asuntohakemuksen VVOlle, tyttärellehän sieltä tarjottiin asuntoa maanantaina ja tytär on menossa sitä tänään katsomaan.

Aamupäivästä, kiikutettuani ensin poikasen 18vee ja prinsessan kouluilleen, ryhdyin ruoanlaittopuuhiin ja samalla pyörähtelin keräämässä pyykkejä yläkerrasta. Pyykkikone päälle, perunoiden kuorintaa tämän päivän sapuskaan, lihaperunasoseen jauhelihan paistamista, maun tarkastelua jne…

Siinä samalla tuli hinkuteltua keittiön tasot kuntoon, se on kieltämättä aina yhtä hämmästyttävää kuinka murujen ja mehutahrojen täyteisiksi tenavat ne aamupalojen yhteydessä saa. Saatuani keittiöosaston kuntoon ajattelin imuroida. Sen sijaan päädyinkin laittelemaan pyykkikonetta mekaanisesti tyhjenemään, kas kun erroria tuo ilmoitteli.

Ei muuten hajuakaan miksi se moista vilkutti, nukkasihdistä kun ei löytynyt kuin himppanen nukkaa ja kone lähti toimimaan normaalisti kun olin saanut nukkasihdin takaisin paikoilleen… Imurointi, kupponen kahvia ja kas, junnun kanssa kohti taysia. Matka sujui, kerrankin, jouhevasti ja parkkiruutukin osui silmiin tuosta vaan.

Ukkokin siinä soitteli passelisti ja ilmoitti Voldemarin olevan noutovalmiuksissa. Kaasuläppäkotelohan siinä oli nyt sitten todettu rikkoutuneeksi, ihan kuten ukko alunperinkin epäili, ja kas, vaihdettuhan tuo oli. Töistä eivät kehdanneet ottaa veloitusta, eivätkä sen puoleen ilmoitellakaan samantien autoa valmiiksi.

Olivat pitäneet sen omissa tiloissaan ja pari päivää testailleet toimiiko vai ei ja tuo nyt on ihan ymmärrettävää, olisihan se ollut jo kertakaikkisen noloa jos auto olisi palannut uudelleen bumerangina korjaamolle. Osa nyt kuitenkin maksoi sen viitisensataa joten jipiajei, saatiinhan se tonni korjauskuluja täyteen!

Nyt voinkin sitten ihan rauhassa tässä miettiä, tuumia ja ihmetellä, että mistä hitosta sitä taikoo junnulle uuden polkupyörän. Tai edes kevättakin. Raha, tuo taivaallinen keksintö. Mikähän hemmetti siinäkin on, että sitten kun sitä alkaa mennä niin sitä todella menee ja paljon???

Junnun juoksut sujui loistavasti, liekö sitten osasyynsä sillä että lapsi tahtoi tehdä uuden enkan sykkeeseensä. Aiemmalla kerrallahan tuo sai sykkeen nousemaan lukemaan 205, tällä kertaa enkaksi iskeytyi 211. Älytön lukema! Ensi kerralla hän tahtoo vielä kovemmat luvut, toivottavasti sitä ensi kertaa ei tule sillä jos testissä ei mitään näy niin oletettavasti meidän ei tarvitse enää taysiin suuntailla.

Kotimatka sujui vähintään yhtä hyvillä sykkeillä sillä poikanen 20vee soitteli ja ilmoitti, että hänellekin oli tarjottu VVOlta asuntoa ja hän kurvaa sitä katsomaan kahdelta iltapäivällä. Ohhoh! Eihän niitä asuntoja pitänyt olla oikein saatavissa, mitä minä olen ymmärtänyt yleisistä puheista. Jes!

Kotona ruokailimme, poikanen 20vee tuli kertomaan asuntonäytön kuulumiset ja kas, nyt näyttää siltä että tuo pääsee perjantaina tekemään vuokrasopparin, maksamaan vakuudet ja saa avaimet. Ainoa äitiä hieman tässä jännittävä juttu on se vakuus. Poikanen kun sanoi saavansa tiliä sen ja sen verran ja maksavansa vakuuden siitä mutta niin….

Poikasenhan piti saada tili, alkuperäisten puheidensa mukaan, maanantaina. Tilipäivä olikin siirretty (täh) perjantaille joten poikanen oli hätä kädessä bensojen kanssa. Nämä poikasen tilipäiväpuheet on äidin korvissa aina hieman arvailujen varassa sillä ne tuntuvat elävän omaa elämäänsä niin maksupäivien kuin summienkin suhteen.

Tämä asuntojuttukin jäi siis äidin korvien väliin elämään ”voi olla-voi olla että ei”-elämää sillä poikasen kohdallahan tilanteet saattaa muuttua hetkessä ja aiemmin puhuttu ei olekaan alkuunkaan niinkuin puhuttu oli. En siis usko vuokrasopparin kirjoittamiseen enkä niihin avaimiin ennen kuin poikanen on ne tosiaan saanut käteensä.

Joka tapauksessa, loistava juttu! Jos näin siis tosiaan on että asuntohomma on perjantaina tämän osalta kunnossa. Tyttären osaltahan asia ratkeaa jo tänään ja tämän kohdalla ei tarvitse edes miettiä mikä tilanne on jos tämä sanoo asunnon saaneensa.

Olisihan se nyt jees jos tytär pääsisi muuttamaan toukokuun aikana kaksioon, saisi laitella paikat kuntoon ja levitellä kapineet valmiiksi ennen sitä heinäkuuta. Muuttosysteemeitä olen tässä jo valmiiksi hieman mietiskellyt, eiköhän niihin kaivata sitten piirun verran äidinkin sekaan säheltämistä.

Poikasen lähdettyä paikalle pyörähtikin sitten tytär. Tämän kanssa lähdimme hakemaan siwaan saapunutta äitiyspakkausta, ihastelimme pakkauksen sisällön läpi ja tytär jätti lootan toistaiseksi meille. Mitäpä sitä sinne yksiöön roudaamaan tilaa viemään jos käykin niin että uuden asunnon avaimet saakin jo lähiaikoina.

Tyttären lähdettyä kotiinsa tutkailin speden kanssa tämän läksyt kuntoon ja poikanen 18vee oli kuin takamuksiin ammuttu karhu sillä hänen läppärinsä ei pelittänyt. Läppäri jäi jostain kumman syystä keittiöön töllättäväkseni ja jonkin aikaa siinä sen kanssa temusin mutta totta tosiaan, sekaisin kuin käkikello oli se.

Windows ei lähtenyt käyntiin, vikasietotilan kautta pääsin sentään hakemaan palautuspistettä ja palauttamaan konetta sille. Moinen tuntui kestävän ja kestävän joten lähdin speden kanssa kurkkaamaan mikä on reitti läheiseen leikkipuistoon, spede kun ei sinne omien puheidensa mukaan osannut.

Melkein tunnin nökötin leikkipuistossa sillä siellä oli kovin hiljaista, onneksi paikalle pyörähti speden luokkakaveri ja tämä jäi kaverinsa kanssa vielä touhuamaan kotvaksi kun minä suuntasin kotiin. Loppuilta menikin sitten pitkälti sen poikasen koneen kimpussa ja kas, eipä se nyt ihme ollutkaan ettei se toiminut.

Spedehän sinne oli taas lataillut jotain omiaan ja arvaahan sen, että latailuiden mukana oli tullut parikin eri virusta joista toinen oli kaapannut koko masiinan itselleen. Välissä ennätin iltapalattamaan speden, komentamaan muutkin eväille ja tällä hetkellä poikasen kone on siinä vaiheessa että mahdollisuus sille, että sen saa toimimaan on sittenkin olemassa.

Virukset sain kuin sainkin koneelta pois aikani sen kanssa temuttuani ja kone pääsee kyllä windowsiin mutta aiempi rukkailu edes takaisin sai aikaan sen, että järjestelmän palauttaminen on jäänyt kesken. Pientä toivoa on sikäli, että keskeytyneet palautuspisteet on jääneet ikoneiksi näytölle ja ehkä, kenties, niiden kautta järjestelmän saa palautettua tänään.

Eilen illalla en jaksanut niihin enää perehtyä sillä hei. Kello oli puoli yksitoista siinä kohtaa kun totesin sen viimein olevan virusvapaa! Ja ei, minä en todellakaan ole mikään tietokonenero joten tämän kertainen rukkailu oli ihan käsittämättömän kova suoritus itseltäni!

Siksi siinä varmaan aikaa menikin niin hiivatisti kun jouduin paneutumaan ja googlaamaan ja ihmettelemään ja säätämään ja miettimään ja tuumimaan ja googlaamaan lisää… Toisaalta kun riittävän pitkään romplasi niin sänkyyn mennessä heräsi ajatus siitä että näinköhän se ukon yksi kone olisi sittenkin herännyt jos olisin osannut sitä ronklailla oikein…

Siitä kun oli myös ohjelmat niin solmussa ettei se mennyt enää windowsiin ja epäilenpä, että tuolloinkin kyseessä oli speden koneelle lataamat virukset. Niitä prkleitä kun tulee vaikka minkä mukana ja etenkin ohjelmien joita joku ekaluokkalainen lataa ihan miten sattuu. Höh!

Tänään tiedossa onkin sitten piirun pidempi työpäivä, kotiin ennätettyäni pitäisi sitten touhuta se soppa valmiiksi ja suunnata iltasella junnun koululla käymään. Ohjelmaa on tiedossa tällekin päivälle siis. Vaan jaa. Josko nyt oma habitus kuntoon ja silleen, se on siis moro ja have fun!

Huomenta taas

Kovin vauhdilla nämä tilanteet muuttuvat. Minulle paukahti palkaton vapaapäivä tälle päivälle, kas kun se junnun astmapolikäynti. Ukon auto on siis edelleen tiukasti huoltoliikkeessä, nähtäväksi jää kuinka pitkä reissu sillä siellä on edessä. Onneksi tällainen yhtäkkinen aikataulujen muutos kävi työmaalla, ehdottomasti hieno juttu!

Olisinhan minä toki voinut mennä töihinkin ensin, mutta eipä tuossa oikein olisi järkeä ollut. Olisin ennättänyt olla tunnin oman ohjattavan kanssa, sitten olisi pitänyt jo lähteä noutamaan junnua ja kiitämään kohti taysia joten järkevämpi melkein näin. Se kahden tunnin ruhtinaallinen palkka nyt ei tee kummoista lisää tiliin vaikka rahaa toki sekin on.

Eilinen työpäivä oli varsin jees. Lievää hitautta oli liikkeellä osalla tunneista mutta osa sujuikin sitten kuin valssi. Käytöskin oli ihan suht ok, mitä nyt ruokavälkälle lähtö oli ollut piirun turhan lennokas. Se on kumma miten tiettyjen sääntöjen muistaminen on aina yhtä hankalaa. Eikä vain omalle ohjattavalle, aika monelle muullekin tenavalle.

Kotiuduttuani ruokin tenavat, kuuntelin speden lukuläksyn ja siivoilin evästelyn jäljet. Prinsessa jäi ”vetovastuuseen” speden suhteen kun lähdin tyttären ja poikasen 18vee kanssa eks-anopille sisustustuote-esittelyyn. Yllätys oli kerrassaan onnistunut eksää ajatellen, eihän tuolle ollut tullut edes mieleen että me sinne singahdamme onnitellaksemme tätä.

Eks-anoppikin oli jälleen kovin otettu puhumattakaan eks-appiukosta ja mikäs, mukavaahan siellä olikin istua ja höpötellä. Samalla reissulla ennätin sitten kunnolla höpötellä tyttärenkin kanssa, heille on nyt tarjottu kaksiota toisen tulevan mummun läheltä.

Huomenna he nyt sitten menevät asuntoa katsomaan ja asuntoyhtiön sähköpostista päätellen kyseessä on nimenomaan tarjous jonka suhteen he päättävät vain kelpaako asunto heille vai ei ja kelvatessaan asunto on heidän. Toivottavasti oletuksemme on oikea, sen kuvan siitä sai.

Olisihan se nyt in ja pop että he pääsisivät muuttamaan ennen kesäkuuta, laskettu aikahan on jo heinäkuun alkupäivinä. Apua, siihen ei muuten ole juurikaan aikaa, reilut kaksi kuukautta! Vauvalle alkaa onneksi olla kapineet aika hyvin kasassa, tänään lupasin hakea tyttären kanssa äitiyspakkauksen postista.

Muuta uutta ja ihmeellistä tässä ei olekaan sitten sattunut viimeisen vuorokauden aikana. Niin, jos sitten ei lasketa ihmeelliseksi sitä että tämän liikunnanopettajalta tuli postia liittyen prinsessan liikuntatunteihin. Ilmeisesti lääkärin kirjoittama todistus yhdessä itseni kirjoittaman viestin kanssa on saanut open hoksaamaan että tytöllä tosiaan on pahat siitepölyallergiat.

Vaan jaa. Kohtsilleen voisi kenties tutkailla habituksensa kuntoon, mikään kiirehän tässä ei ole vaikka lupasinkin kuskata sekä junnun että poikasen 18vee kouluun kasiin. Tuntuu jotenkin ihan omituiselta olla keskellä viikkoa vapaalla mutta no, josko tässä aamusta ennen lähtöä tekisi jotain pientä kotihommaa.

Se on siis moro ja have fun!