Pitihän se arvata

Voldemarhan teki juuri sen mitä arvelinkin sen tekevän uudelle omistajalle jouduttuaan. Alkoi mielenosoitustila eli heh, ei se kuulemma oikein toimi. Mitäs myit, totesin minä ukolle, mitä siihen muutakaan sanoa. No, jos totta puhutaan niin onhan se harmi mutta sittenkin. Mitäs myit?

Tänä aamuna olen ennättänyt aamukahvin lomassa tuumia asiaa jos toistakin. Yksi asia joka on erityisesti ollut mielessäni on ollut spede ja speden yksinäisyys. Sitä kautta ajatukset kietoutui jo elämään noin laajemminkin ja isovanhemmuus on ollut yksi asia jota olen mietiskellyt hiljaisuudessa.

Mieleen nousee kuvia omasta lapsuudesta, muistoja mummuista, papasta, isomummusta. Toisen mummun kanssa imeskeltiin aina iltaisin pectuksia ja juteltiin ”henkeviä” peiton alla unta odotellessa. Toinen mummu taas jaksoi aina muistuttaa siitä kuinka pitää syödä riittävästi ja lappoi lisää ruokaa lautaselle.

Toisen mummun riisipuuro ja lätyt, nam, taivaallisia ja sen toisen hapankaali ja pullotettu mahla, nam! Polkupyöräretket tädille mummun kanssa, toisen mummun kanssa taas touhuttiin tämän tiluksilla ja työmaalla. Hyviä muistoja, lämpöisiä muistoja ja niitä on paljon!

Aina heillä oli aikaa ja mikä hassuinta, halua olla lapsen kanssa. Toisen mummun lapsenlapsimäärä oli vain kaksi joten varmasti meille sitä aikaa riittikin, toisella taas lapsenlapsia oli 12 ja sittenkin sitä aikaa riitti kaikille. Ja ei, tuolloinhan ei ollut mikroaaltouuneja, ei tiskikoneita, eikä viihde-elektroniikkaa.

Omista lapsista kolme isointa on onnekkaita, heillä on vielä toinen mummi ja pappa joilla molemmilla on aikaa lapsille. Ollut aina. Isommilla lapsilla, tai oikeastaan kahdella heistä, on vain hentoja muistikuvia omasta äidistäni, äitihän kuoli kun isommat lapset olivat 5-, 3- ja 1-vuotiaita. Isästäni heillä ei ole kenelläkään muistikuvia mutta äidistä, mummusta, on.

Kolmella nuoremmalla on mummu ja pappa ja papan kanssa sitä aikaa on väkisinkin tullut jokaisen vietettyä mökkielämän kautta. Papasta on takuuvarmasti muisto jos toinenkin jokaisella, myös spedellä vaikka vähemmän olemmekin aikaa mökillä viettäneet tämän kanssa.

Mummun suhteen en olekaan niin varma, junnu nyt tapaa mummua ehkä useimmin näistä kaikista koska tuuppaa ihan itse itsensä mummun lähistölle, oli mummulla sitten aikaa tai ei. Prinsessa taas tapaa mummua satunnaisesti, ehkä muutaman kerran vuodessa jos oikein hyvin käy.

Aivan liian usein joudun kuuntelemaan prinsessalta purnausta siitä miten mummu kyllä ehtii tavata niitä muita lapsia vaikka kuinka ja usein mutta tosiasiahan on se, että mummu tapaa heitä koska tapaa heidän äitejään, omia tyttäriään.

Spede taas. Speden kohdalla en oikein tiedä mitä lapsi ajattelee mummustaan. Eiväthän he toisiaan tunne, se nyt on selvä, sillä tutustumiseen ei oikein riitä satunnaiset pari törmäyskertaa vuodessa. Mummu taitaa olla hyvinkin vieras ihminen spedelle, kyllä spede varmasti tietää että kyseessä on mummu mutta mikä mummun funktio on, se on takuulla spedelle ihan hepreaa.

Speden syntymäpäiväkin taisi mennä ihan ohi mummulta, ainakaan itse en ole kuullut että spedeä olisi onnitellut muut kuin tädit ja omat sisarukset. Jotenkin se on hirvittävän surullista sillä se on varmasti omiaan lisäämään speden tunnetta siitä että hän on kovin yksin.

Serkuksissakaan ei ole yhtäkään speden kanssa samaa ikää olevaa joten mökkireissuillakin spede on aina ”yksin” vaikka isommat serkut tätä mukaan välillä touhuihin ottaakin. Tähän kaikkeen kun lisää sen, että spedellä ei juurikaan ole kavereita eikä sitä veljeäkään jota todennäköisesti aika usein miettii niin onko ihme että lapsi on hieman kuin surullisen prinssin hahmo.

Se isovanhemmuus taas, noin yleensä ottaen. Enhän minäkään rääppistä taajaan tapaa, kerran viikossa noin suunnilleen mutta sittenkään en tiedä miten voisin olla olematta osa lapsen elämää. Se tuntuu sydämessä asti joka kerta kun rääppistä menen hakemaan tai katsomaan, pikkuriiviö kun nostaa samantien kädet ilmaan ja tahtoo syliin, suukottelee märkiä kielisuukkoja ja halailee kaulasta tiukasti kiinnipitäen.

Kun sanon pienelle että mummi lähtee nyt ottaa riiviö heti suunnan ovelle ja on lähdössä mukaan joka aivaten ainoa kerta. Jos sanon että mennäänkö mummin autolla on riiviö ovella alle sekunnin valmiusasemissa. Se lapsen riemu siitä että mummi tuli, se todellakin tuntuu sydämessä lämpöisenä läikehdintänä, melkein siinä sydän pakahtuu joka kerta.

Ja väkisinkin kun mietin spedeä ja tämän suhdetta mummuun ihmettelen miksi ja miten mummu ei siitä ole pitänyt väliä ja huolta. Ei se lapsi itse osaa sitä vaatia saati mummulle lähteä eikä vanhemmat tahdo sitä väkisin sinne tupata jos tuntuu siltä ettei toisella nyt ole aikaa.

Syytöksinä en näitä mieti, en ole miettinyt enää hetkeen, mutta surullista se on silti. Surullista ja ihmetyttävää. Milloin tämä maailma muuttui niin kiireiseksi että vanhemmilla, saati isovanhemmilla, ei olekaan enää aikaa lapsille? Kun jotenkin luulisi että asia olisi aivan toisinpäin tänä päivänä.

On ne tiskikoneet, on kuivausrummut, pyykkikoneet, ilmalämpöpumput, autot, puolivalmiit einekset ja vaikka mitä vimpaimia jotka helpottavat sitä arjen pyöritystä. Sitä omaa aikaa on tänä päivänä taatusti paljon enemmän kuin oli silloin kun minä olin lapsi.

Silloin kun mummu kantoi pyykkejä ulkosaunalla olevaan vanhaan pyykkikoneeseen ja levitteli ne sitten ulos naruille, kun hän kantoi puita sisälle lämmittääkseen pirttiä, tiskasi röykkiöittäin astioita lastenlapsilauman syötyä niitä lättyjä tai riisipuuroa.

Kävi marjametsässä syksyt, keitteli mehuja, leipoi sämpylöitä, valmisti ruuan liki päivittäin alusta loppuun pariin kertaan meille nälkäisille mukuloille. Ja kävi töissäkin siinä kaiken touhun lomassa. Ja sittenkin mummulla oli aikaa.

Merkillistä on se miten maailma muuttuu…

Hohoo!

Selvästikin kuherruskuukausi alkaa olla ohi, siis oppilailla. Ei nuo nyt ihan mahdottomiksi ole vielä heittätyneet mutta kyllä se oma karva on sieltä jo esiin tullut vähän kerrallaan itse kultakin. Aivan samoilla ongelmilla jatketaan kuin keväälläkin, ongelmanratkaisukeinot onkin sitten erit. Sitä että toimiiko ne, sitähän tässä ei vielä osaa sanoa kukaan mutta ainakin erilaisia keinoja on kokeilussa.

Työrytmikin alkaa vähitellen löytyä, pientä säätöä siinä nyt on edelleen mutta ei mitään maata järisyttävää. Se, että jään kokonaan pois oman porukan liikuntatunneilta antaa hieman liikkumisvaraa ja näin ollen muutamalle tunnille mietitään nyt täytettä.

Siinä määrin hyvä työmotivaatio on nyt päällä että lupauduin yhden reissun mukaankin lähtijäksi. Käytännössä moinen tarkoittaa sitä, että menen aamulla normaalisti töihin ja teen normityöpäivän jonka jälkeen lähden oppilaiden kanssa yöreissuun.

Yöreissulta palataan aamulla työmaalle ja tehdään päälle jälleen normityöpäivä joten hmmm… Saattaa olla lievää puutumusta tiedossa, oppilaita kun reissussa on mukana likemmäs 50. Seuraavana päivänä teen vielä oman open sijaisuuden, ts hoitelen koko yhdistelmäluokan koulupäivän. Saapa nähdä miten puuduksissa sitä sen jälkeen ollaan.

Pariin koulutukseenkin ennätin ilmoittautua, sosiaalisten ja tunnetilojen haasteita ja oman toiminnanohjauksen haasteet sekä asperger-oppilaat koulussa, odotan molempien antavan paljon uusia juttuja omaankin työhön. Loppujen lopuksi se oman toiminnanohjaus ja sosiaalisen käytöksen pulmat, nehän ne on eniten päänvaivaa tuottavat jutut omalla porukalla.

Vaan ei se elämä nyt sentään pelkkää työtä ole ollut. Perjantaina ennätettiin ihastella poikasen 20vee valatilaisuutta, kotiin kurvailtiin jo yhden kanttiin ja poikanenhan oli iloinen ja autuas kun valat oli vannottu ja valaloma oli edessä. Hienon valaloman päätti maanantaina inssiajo joka mennä pätkähti läpi. Jes!

Prinsessan lukkaritkin on viimein tullut näkyviin joten nyt kelpaa, äiti ei käy turhaan ihmettelemässä aamuviiden jälkeen miksi neiti nukkuu. Kympin aamunahan se on enemmän kuin sallittua, siis nukkua pidempään kuin puoli kuuteen joka näyttää olevan neidin vakioheräämisaika kasin aamuina.

Spede porskuttaa koulussa tyylikkäästi, pienluokan opelta tuli simppeli viesti pojan koulunkäyntiä koskien: erityisen tuen päätöstä hän ei voi oikein tehdä, kas kun moiseen tukeen ei ole tarvetta. Tehostettuun toki, mutta erityiseen, ei. Lapsihan loistaa enkussa ja matikassa joten ei, ei tuo oikein sitä ajatellen ole pienluokan oppilas.

Käytöskään ei passaa pienluokkaan, siinä kun ei ole haasteita vaan lapsi on kiltti kuin mikä. Toki, pienluokalla tuo saa jatkaa niin kauan kun siellä vain tilaa riittää, kielelliset pulmat kun on edelleen varsin isot ja monenmoista pientä tukeahan tuo tarvitsee mutta niin. Ei tuo nyt ole pienluokan perusheinää sen enempää oppimisessa kuin käytöksessään.

Tiedän. Lapsihan on totta tosiaan mysteeri. Eilen kauppareissulla tuo totesi yhtäkkiä että kuule äiti, jos veli ei olisi kuollut sun mahaan niin se olisi ihan kuin minä, me oltaisiin ihan samanlaisia. Tai sitten olisi voinutkin olla niin että minä olisin kuollut sun mahaan ja veli olisikin tullut mutta se olisi silti ollut ihan kuin minä.

Mitä siihen sitten sanot. Niin, onneksi sinä tulit ja olet siinä, ja niin, voihan se olla että että olisitte ihan samanlaisia jos velikin olisi tullut. Tämä asia on askarruttanut meitä monesti että mistä ihmeestä lapsi tietää niin voimakkaasti hänellä olevan veljen? Tai siis olleen.

Veljestä ei ole aikoihin ollutkaan puhetta, ja me aikuisethan emme asiasta puhu oikeastaan ollenkaan mutta aina välillä speden mieleen se juolahtaa ja silloin asiasta puhutaan. Ja tämähän on asia joka aika-ajoin speden mieleen tullut oikeastaan siitä asti kun on osannut puhua, veli joka ei tullut. Mystistä, sitä se on.

Aivan toisella tavalla mystistä oli muuten poikasen 20vee avainten katoaminen perjantaina. Baarireissussahan tuo oli ollut kaveriporukalla ja palaili aika tuiskeessa reissustaan aamuyöllä, päivällä totesi sitten että kas, nyt on sekä puhelin että avaimet hukassa. Puhelin nyt sattui olemaan minulla tallessa, kuistin lattialta kun sen löysin mutta avaimista ei ollut havaintoa.

Poliisilta niitä oli tarkoitus kysellä tällä viikolla, samoin yökerhosta jossa poikanen oli heilunut mutta kas, eipä sitten tarvinnutkaan. Maanantai-iltana kun oli kuskannut poikasen linja-autolle armeijaan paluuta varten osui pikkueteisen maton reunasta silmään joku harmaa outo juttu.

Ne avaimethan sen oudon jutun päässä sitten oli, se outo juttu kun on litistynyt rannelenkki avaimille. Että sillä tavalla sitten niin. Hyvä että löytyivät, eipä tarvinnut ryhtyä niitä kyselemään mistään. Jotenkin itsellä olikin hieman sellainen olo niiden suhteen ettei ne nyt ole kokonaan kadonneet, jostain ne esiin tulee mutta että ihan avaintelineen alapuolelta maton reunuksesta…

Vaan jaa, kaipa se pitää ryhtyä entraamaan kutrejaan työmaakuntoon, letittää en taida tänään viitsiä vaan otankin ja nostan ne vain korkeuksiin pään yläpuolelle keikkumaan. Se on siis moro ja have fun!

Onpa kerrassaan mukavaa!

Vaan on tämä kuulkaa ollut kertakaikkisen hektistä mutta mukavaa tämä alkurupeama! Tänään otetaankin jo sitten omat lukkarit käyttöön ja käytännössähän moinen tarkoittaa sitä että teen kolmena päivänä kolmeen töitä, yhtenä kahteen ja kas, perjantaisin lähdenkin töistä jo puoliltapäivin heti oman oppilaskatraan lähdettyä kotiin. Jes!

Tämä viikko tosin on hieman erilainen, tämän päivän aloitan käymällä toisella koululla briiffaamassa oman ohjattavan uutta opea ja ohjaajaa, aikamoiset karkelot on siellä kuulemma ollut ekojen päivien ajan. Vaikka siellä keväällä käytiinkin tutustumassa ja monta asiaa ehdittiin puhua niin luonnollisestikin nyt kun ovat muutaman päivän ehtineet olla tenavan kanssa on herännyt ihan uusia kysymyksiä.

Loppupäivä meneekin sitten omalla koululla niiden omien tenavien seurassa ja kas, perjantain olenkin sitten vapaalla sillä poikasen 19vee vala on tuolloin. Miten tämä(kin) alokasaika on mennyt niin vauhdilla? Juurihan poika sinne lähti ja nyt jo valoja lausutaan…

Työkuvioiden muutos, ja sitä kautta oman aisaparin, open, vaihtuminen on todellakin yllättänyt mielekkyydellään. Miten voikin olla niin mukavaa töissä? Tottahan tässä on jo saanut ekoja kertoja konahdella tenaville (kuherruskuukausihan ei taida koskea kuin heille uutta opea, tutulle ohjaajalle ollaan ihan omia itsejään) mutta mikäs tässä on konahdellessa kun opella on täysin sama linja käytösvaatimusten osalta kuin itsellä.

Integraatio-ope, hänkin uusi tuttavuus, on ainakin näin alkuun osoittautunut varsin samanhenkiseksi ja mukavaksi työpariksi. Voi lapsiparat, jos kohta he viime vuonna tottuivatkin siihen että iso osa tunneista käytettiin tilanteiden setvimiseen ja lässyttämiseen niin se on nyt ohimennyttä elämää se.

Kun sanotaan että näin toimitaan niin näin toimitaan. Ja ei, neuvotella asioista ei. Aikuiset katsoo kyllä mikä on kullekin kykyjen mukaisesti sopiva tehtävämäärä tunnilla, sen kun tekee niin hyvä, enempää ei vaadita mutta se todellakin vaaditaan ja murjottamalla ne hommat ei valmistu.

Ja niin, aikuinen kyllä pitää huolta siitä että sääntöjä noudatetaan, kenenkään ei tarvitse nähdä vaivaa kuin itsestään ja omista toimistaan. Ja ei, oppitunneilla EI selvitetä sitä miksi joku sanoi pska välkällä ja onko se sallittua, sanoja takuulla tietää että se ei ole mutta jos sitä halutaan jäädä selvittämään enemmänkin niin se tehdään sitten koulupäivän päätyttyä, ei oppitunneilla.

Mielenkiinnolla odotan missä kohtaa tenavat päättää kuherruskuukautensa näiden uusien opejen kanssa ja näyttävät todellisen karvansa, minä tiedän tarkalleen mikä se on mutta koska se sitten alkaa opeillekin näkyä, mene ja tiedä.

Prinsessa on innosta halkeamaisillaan uudessa koulussaan. Uutta vastuutahan tekemiseen on väkisinkin tullut, koulu kun alkaa monena aamuna jo kasilta joka tarkoittaa sitä että kotoa pitää lähteä jo ennen seiskaa bussille. Eilen prinsessa haki koulutukimatkakortin TKLn toimistosta ja suorastaan hehkui riemua kotiuduttuaan.

Olipa äiti HYVÄ ettet hakenut hänelle sitä, tuntuu aika hienolta kun hoitaa itse asioita. Niinpä, sellaista se kasvaminen on ja vastuunottaminen. Muutenkin prinsessasta on löytynyt ihan uusi vaihde, mihin se arka ja syrjäänvetäytyvä tyttö on kadonnut?

Nyt ammattikoulua käy tyttö joka on saanut jo ihan uusia kavereita (yksikään peruskouluaikaisista kavereista ei mennyt samaan kouluun) ja jolla on ihan eri kuviot kuin viime vuonna. Kahvittelua kavereiden kanssa, pitkiä tekstiviestisessioita kotona iltaisin ja nauraa räkättämistä loputtomiin. Mahtavaa!

Speden kohdalla taas mennään edelleen hieman sillä hmmm…-asenteella. Uusi ope on varsin mainio, mutta saa nyt nähdä miten tämä vuosi sujuu, alku ainakin on lähtenyt varsin hyvin liikkeelle. Junnu taas on junnu, läksyjen tekeminen sisältää paljon mutinaa, kätinää ja rätinää ja huokailua. Kun ei nappaa niin ei nappaa.

Vaan jaa. Josko tämä ryhtyisi valmistautumaan taas aamurumbaan, ensin oma habitus ihmismoiseksi, sitten saakin alkaa suunnitella yläkertalaisten herättelyä sillä tänäänkin on kasin aamu kaikilla paitsi prinsessalla. Aika kaaosta on nämä kasin aamut, myönnettäköön se.

Se on siis moro ja have fun!

Rytinällä sitten

On se kumma miten joka aivaten ainoa vuosi työt aloitetaan jokseenkin sekavissa merkeissä! Lukkarit on ihan miten sattuu, käytännössä tarkoittaa sitä että lukkareiden mukaan ei voida vielä hetkeen ryhtyä töitä tekemään sillä nehän on sekaisin kuin käkikellot.

Ehkä ensi viikon loppupuolella saamme normilukkarit käyttöön niin ettei niitä tarvitse enää rukkailla? Tällä hetkellä tiedossa ei ole siis sen paremmin sitä moneenko menen minäkin aamuna ja moneltako pääsen minäkin iltapäivänä kotosalle.

Pieni alustava käry oli olemassa mutta sekin katosi savuna tuuleen kun totesimme että kappas, kutosille oli laitettu yksi ylimääräinen oppitunti keskelle päivää joka taas tarkoittaa käytännössä sitä että koko systeemi menee uusiksi. Huoks. Huoks, huoks ja huoks.

Työkavereita oli toki kiva nähdä ja päivän aloittanut veso oli varsin jees, mainio puhuja, hyvää kahvia, hyvää sapuskaa ja hyviä juttuja. Niin ja paljon halauksia. Eiköhän tästä alun kaaoksesta taas jotenkin päästä rutiininomaiseen työskentelyyn kunhan nyt ne lukkarit ensin saadaan.

Uusi työpari, ope siis, on mitä todennäköisimmin hyvinkin itselleni passeli malli. Juurikaan ei ehditty eilen puhua, hektistä oli meno siis, mutta sen verran että ihan ensimmäisen yhteisen päälinjauksen saimme tehtyä. Tuntien alkuja EI käytetä mihinkään turhanpäiväiseen johon tiedän tenavien sen mielellään käyttävän.

Jos oppitunti kestää 45 minuuttia ja ensimmäiset parikymmentä minuuttia käytetään selvittämällä mitä kukakin sanoi kenellekin välitunnilla tai käytävässä niin huoks, ei siitä paljon enää jää opiskelulle. Ei vallankaan kun sen jälkeen käytetään mielellään seuraava vartti siihen että etsitään työvälineitä joiden todetaan lopulta jääneen kotiin tai ihmetellään mites ne läksyt nyt onkin jäänyt tekemättä.

Ehei, päätimme ottaa suoraan käyttöön sen linjan että oppitunti alkaa heti kun olemme luokassa, jos työvälineet on kadoksissa niitä EI etsitä vaan eteen ilmestyy A-nelosen arkki ja lyijykynä. Tee kuule muistiinpanoja. Jos välkällä on tapahtunut jotain mikä pitäisi selvittää niin selvä, seuraava välitunti on siihen oivaa aikaa.

Niin hyvin minä tämän porukan tunnen että tiedän tarkalleen kaikki heidän keinonsa luistaa hommista, mikäs sen mukavampaa onkaan kuin saada oppitunti kutistettua kymmeneen minuuttiin kun ensin tehdään kaikkea muuta mitä voi tehdä ilman oppikirjoja.

Kohtsilleen pitäisi herätellä joukkoja yläkerrastakin, prinsessallakin oli eilen ensimmäinen koulupäivä ja johan se olikin jännittänyt. Hyvin päivä oli silti mennyt, ei siinä mitään, ja tyytyväisenä tuo opinahjostaan iltapäivällä palaili. Tänään menee vasta kahteentoista joten ennättää hyvin tuuppia niin speden kuin junnunkin ovesta pihalle ennen lähtöään.

Koulujen alkamisen kunniaksi ukko on hankkinut itselleen mojovan lenssun, aika karua kuunneltavaa on tuon köhiminen ja pärskiminen. Ilmanko siellä työmaalla ei viime viikolla riittänyt tekijät, taitaa lenssu kiertää siellä ihan tosissaan.

Itsellä on edessä pehmeä lasku arkeen eli tänään oppilaat ovat paikalla vain kolme tuntia. Päivä aloitetaan tosin kahvitellen ja ehkäpä sen jälkeen ennätetään hetki hioa open kanssa kahteen pekkaan lisää sotasuunnitelmia. Ei hassumpaa siis.

Vaan jaa, tämä tästä pikapäivityksestä, nyt taidan tosiaan siirtyä vähitellen tutkailemaan mitä sitä päälleen kiskoisi, hiuksethan meni tänään ennätysvauhdilla letille ja siitä kiinni eli alle viisi minuuttia ja tadaa, kutrit oli oikosessa! Ja niin, allekirjoittaneellahan EI saa roikkua kutreja niskassa joten letti kiinnittyy parilla pinnillä itsensä alle. Jei!

Eihän se mikään malliluomus ole edelleenkään mutta hei, ihmiselle joka ei vielä pari viikkoa sitten osannut tehdä minkäänmoista lettihärpäkettä omiin kutreihinsa niin hohoo, ei hassumpaa! Ja nyt, se on moro ja have fun!

Josko sitä muutaman sanasen

Näin pitkästä aikaa ja loman viimeisen päivän kunniaksi. Ukon lomahan päättyi jo reilu viikko sitten ja kas, ryminällä päättyikin. Tiedä sitten kuka, mikä tai onkokaan työmaalla iskenyt joku laskuvirhe sillä kas, väkeä ei riittänyt (eikä riitä edelleenkään) kumpaankin vuoroon koneita pyörittämään joten just.

Viime viikolla ukko painoi neljässä päivässä 55 tuntia töitä, tämän viikon tuo sitten aloittikin heräämällä eilen aamulla puheluun ja painelemalla työmaalle tekemään puolikkaan aamuvuoron oman iltavuoron alle. Lievästi maitohapoilla taitaa olla hän.

Itse sen sijaan käytin eilisen ihan vain siihen lomaltapaluun valmisteluun eli ensin markettireissulle ja molemmille pojille uudet reput ja penaalit. Sen jälkeen vuorossa olikin apteekki ja prinsessalle naaman entrausaineet. Siitä suuntasin kelaan hakemaan prinsessalle koulumatkatukihakemuksen, ammattikouluhan on tuolla naapurikylällä.

Koska poikanen 19vee, anteeksi korjaan, 20vee (synttärit oli lauantaina!) oli lomilla viikonlopun, palasi armeijan leipiin sunnuntaina eikä lomaudu enää ennen valaviikonloppua niin osa eilisestä meni tämänkin juttuja hoidellessa. Vakuutusyhtiöön soittelua (pojan kännykän näyttö oli haljennut housun taskussa marssiessa) ja soittelin siinä autokoulullekin.

Se inssiajo kun onnistuisi passelisti valaviikonlopun jälkeen maanantaina kun luvassa on pidennetty loma. Arvatenkaan yhtä ainoaa inssiajoaikaa ei tuolle maanantaille enää ollut (hittolainen) mutta aivan ihana autokoulun tätönen totesi että hänpä tutkailee ja soittelee myöhemmin miten käy.

Ja niin vaan tuo sai kuin saikin pojalle järjestettyä inssiajan maanantaille, joku varsin ystävällinen mautokortin suorittaja oli ollut suostuvainen vaihtamaan oman inssinsä jo edelliselle perjantaille jolle aikoja oli vapaana. Jes! Nyt vaan peukut pystyyn että inssi menee läpi, tämä armeija-aikainen inssien järkkäily on himppasen hankalaa hommaa…

Taysin reissut speden kanssa on käytynä, tosin lausunto toi pienen yllätyksen mukanaan ja edessä onkin vielä unipolygrafia. Joopa joo, paitsi että tässä täytyy ottaa vapaata pojan valan takia niin jossain kohtaa on sitten lähdettävä yöpymään taysiinkin ja kas, vapaatahan siihenkin on otettava.

Mitään uutta ja ihmeellistä ei edelleenkään tullut ilmi lääkärinkään taholta, tutkimus sentään oli hyvin perusteellinen ja tunnin tuo veivasi ja väänsi ja käänsi ja touhusi speden kanssa. Karkeassa, hienomotoriikassa ja suun alueen motoriikassa haastetta, ei varsinaista kehitysviivettä vaikka kehittyykin ikätovereitaan hieman hitaammin.

Liikkuminen ja hengitys hieman tavallista raskaammat ja kömpelömmät, tauotus hengityksessä omituinen. Puheterapian jatkoa samoin kuin pienluokalla pysymistä suositellaan. Vahva mielikuvitus, erittäin herkkä ja niiltä osin mahdollisesti käyntejä koulukuraattorilla tai -psykologilla. Että näin.

Onneksi tämä osio on nyt kokolailla hanskassa, kyllä taysin ravi vaan aina on jotenkin ankeaa touhua, olkoonkin että siellä saatu palvelu on ihan ensiluokkaista. Harmillista tosin että ope vaihtuu nyt eikä tiedonsiirto oikein pelitä sillä terkka on vielä lomilla mutta eiköhän tämä tästä.

Itse olen kokenut pienimuotoisen muodonmuutoksen jos kohta myös oppinut (!!!) uutta! Muodonmuutos on tosin osin paluuta entiseen, pyörähdin siis kampaajalla ja värjäytin hiuksista osan vanhaan kunnon tapaan kirkuvan punaisiksi. Ja se oppimispuoli taas…

Mitäs tähän sanotte?! Ihminen joka ei ole IKINÄ osannut tehdä muuta kuin tavallisen letin ja senkin huonosti, on opetellut viimeisen viikon aikana tekemään ITSELLEEN ranskalaisen letin. Siis OMG! Ja jos kohta tämä kipinä lähti siis omalta kampaajalta joka kutrit letitti värjäyksen perään niin johan se sitten poikikin kipinää.

Joka aivaten ainoa aamu viime viikolla piti letittää kutrinsa uudemman kerran. Siinä meni välillä tuntikin heittämällä, yhtenä aamuna oli pakko pitää vartin tupakkataukokin kun muuten olisin kiukuspäissäni todnäk raastanut hiukset irti päästä.

Jos sormet on kuin nippu k*rpiä niin ne on kuin nippu k*rpiä ja hittolainen, kuka nyt päänsä taakse näkee? No, pari päivää pidin ihan suosilla taukoa todettuani perjantaiaamuna että hommahan on selvästi nopeutunut himppasen (letityksessä meni vajaat 10 minuuttia) ja kas, tänä aamuna päätin kokeilla uudemman kerran.

Se oli kuulkaa maksimissaan 5 minuuttia, tuskin edes sitä, mikä meni letittämiseen aikaa ja hiiohoi, osasinpa jättää sen letin aloittamisenkin alemmas kuin aiemmin! Jes! Ihan tasainen se ei, tietenkään, ole nytkään joten tällä kertaa en edes yritä väkertää sitä pinneillä kiinni letin alle mutta yhtä kaikki. Letti se on!

Tosiaan, tämä on viimeinen lomapäivä ja huomenna palaan itse sorvin ääreen. Samoin tekee prinsessa, pojat suorittaa paluunsa vasta torstaina. Mitään ihmeellistä pyykkäystä ja imurointia lukuunottamatta en ole tälle päivälle suunnitellut mutta onhan sitä siinäkin.

Tai jaa, lankakauppaan pitäisi kyllä lähteä sillä hei, oikeasti. Ihminen (idioottisellainen) ostaa niitä lankoja kerätolkulla, siis vaaleaa lilaa, vaaleanpunaista, marjapuuron väristä, tummaa lilaa ja pinkkiä, mutta eipä osta sitten kuin YHDEN kerän luonnonvalkoista jota se aivopierufiiliksissä aloitettu päiväpeite nielee ihan eniten.

Just. No, paikkasinpa tekemättömien käsien syndroomaa ehtoolla sitten kaivamalla esiin keväällä aloitetut villasukat joiden toinen pari oli valmiina ja toinen ehtinyt kutoutua sentin verran varrestaan. Gilmoren tyttöjen seurassa tuli touhuttua kantapääkin jo valmiiksi joten taidan jatkaa sukan loppuun vielä tänään.

Vaan jaa. Josko tästä vähitellen siirtyisin ihmettelemään pitäisikö kohta tehdä täsmäisku kerrosta ylemmäs. Se loman loppu kun on jo ihan nurkan takana koululaisillakin. Se on siis moro ja have fun!