No hupsista heijaa!

Kappas. Sitähän ollaan täällä. Vanhassa blogissa. Paluumuuttoa tässä teen, tai oikeastaan, eipä sitä juuri muualla tullut kirjoiteltuakaan.

Aikaa edellisestä postauksesta on mennyt tovi ja sitä kirjoittelua on tullut kokeiltua vähän sinne ja tänne, mutta ei. Ei kun ei. Ei sitä vaan osaa. Joten kokeillaanpa, osaisiko täällä vielä.

Kotvan kirjoittelin vähän jotain Sennan blogiin, mutta sitten tuli sitä, tätä ja tota, ja kappas, enpä sitten enää saanutk sinnekään aikaiseksi. Niille, jotka eivät vielä Sennaa tunne niin esiteltäköön Hänen korkeutensa tässä ja nyt:

Juu, tää on tää meidän pikkuneiti. Ikää reilut kaksvee ja tapoja nolla. About. Mut rakkautta sit about 200 prossaa tarjolla joka päivä, jopa siinä määrin että meidän perheenjäsenet tunnistaa koska tahansa reisistä. Ne kun on mustelmilla, usein. Johtuen hännästä. Joka on piiska. Ja rakkauden soutava airo. Huoks.

Työt jatkuu entisellään, työpari teki kumman pyrähdyksen muualle välillä vuoden ajaksi mutta ymmärsi sentään oman parhaansa ja palasi ruotuun sen jälkeen. Työ on edelleen todella in ja pop ja hauskaa ja kivaa, minkäs sille tekee. Edes nyt korona-aikana se ei ole muuttunut muuksi kuin ollut juuri sitä.

Kotielämä taas. Eipä oikein ihmeitä silläkään rintamalla. Kotona asustaa edelleen kolme tenavaa, ja maailmalla kolme. Eli tasajaot.

Koska ukko nyt sattuu kuitenkin olemaan tänään töissä, niin luulenpa, että siirryn itse toviksi keittiöön ehtiäkseni markettiin ja niin edelleen. Koetan nyt TODELLAKIN aktivoitua tämän sivuston kanssa. Katsotaan miten käy!

 

OMG! KLUPS! KÄÄK!

Pikana tämä sitten tosiaan menikin. Toki tieto siitä, että viikko sitten ukon tavannut kirurgi oli laittanut suoraan ykköskiirellisyysluokkaan ukon, hieman kielikin sitä ettei tässä välttämättä pitkään odotella leikkuria mutta sittenkin.

Tänään oli aamupäivällä kirurgi soitellut ja kysellyt vointia, todennut että huomenna olisi varmaankin aika leikkaukseen ja kas, iltapäivällä soittikin sitten hoitaja joka toivotti tervetulleeksi osastolle aamulla kello kasiksi. Että näin.

Ja koska ukko on ukko, niin eihän tuo sen kummemmin mitään kysellyt. Sen sentään tajusi kysyä (minun sitä muutamaan kertaan aiemmin kotosalla ääneen mietittyä) että millainen leikkaus se nyt sitten on. Avoleikkauksena tuo nyt sitten menee.

Sairaalassa pitävät kuulemma 1-2 päivää jos vain kaikki menee hyvin, jos jotain matkalla tulee niin aika pitenee sitten sen mukaan.

Vaan jaa. Nyt taidan mennä ottamaan jotain troppia, liekö sitten joku jännitystila lauennut ja toinen paukannut päälle heti iltapäivän uutiset kuultua, aivan tautinen pääkipu joka ei vaan hellitä. Se on moro ja have fun!

Kesää kohti

Onneksi alkaa tämä kevät olla kohta taputeltuna plakkariin, jotenkin tämä alkuvuosi on ollut ihan mahdottoman raskas! Ei fyysisesti, ei sinnepäinkään, suuren osan alkuvuodestahan kotona on odottanut ruokapadat valmiina, kotityöt tehtyinä ja speden läksyt huollettuina mutta silti.

Henkisesti todella raskas alkuvuosi. Kaipa siihen vaikuttaa osaltaan niin työ- kuin kotielämäkin, uusi esimies taisi toteuttaa juuri sen mitä toisen työmaan vanhan tekijän kanssa pelkäsimme; näinköhän joudumme ojasta allikkoon? No kas, siltä tämä nyt vahvasti näyttää.

 

Mutta tosiaan. On tässä keväässä ollut muitakin kupruja. Ukkohan on ollut oikeastaan täysin petipotilaana jo joulukuun alusta asti. Reilun kuukauden maattuaan tuo tuuppasi itsensä väkisin töihin. Olkoonkin, että öisin tuo ei nukkunut säryiltään (selässä todettiin välilevypullistuma) ja liikkuminen oli mahdottoman vaikeaa.

Ehtipä tuo jo ajatella välissä että josko tämä sittenkin tästä kun vaan sitkeästi yrittää, haki uuden salikortin ja kävikin siellä. Kerran. Ja sitten tuli se stoppi. Eipä käynyt enää, ei salilla eikä töissä. Nyt tuo on ollut reilun kuukauden saikulla, välillä kävi kokeilemassa väkisin työntekoa yhden päivän ajan.

Tässä välissä ehdittiin juhlia junnun rippijuhlatkin, muutenhan elämä on ollut tiukasti täällä neljän seinän sisällä sillä niin, ei tuo ukko toimi. Väkisin sitkittelemällä tuo hoitaa ”kotihengettären” roolia. Eli ruoat on tehtynä kun tulen töistä, imuriin en muista koska olen viimeksi koskenut, en oikeastaan pyykkeihinkään.

Kaupassa en käy ollenkaan, ukko hoitaa poikasen 20vee kanssa nämä kotikuviot. Ja silti. On jotenkin ihan mahdottoman raskasta kun aamulla lähdet töihin niin ukko makaa, kun tulet kotiin niin ukko makaa ja kaiken aikaa se vain makaa.

Ja ei, se ei makaa koska makuuttaa vaan se makaa koska kaikki mitä se on väkisin tehnyt sattuu niin paljon ettei se pysty muuhun. Ja yöllä se ei nuku. Ehei, se katsoo telkkaria. Etsii asentoa. Huokailee. Katsoo lisää telkkaria. Ja sitten se sai pillerit jotka vie sen pahimman kärjen siltä kivulta.

Jotka on ihan karmeita douppeja. Ne vie siltä tajun. Ja sen tajun mukana ne tekee sen kädet ihan hiivatin eläväisiksi. Jonka takia itse heräsin kymmeniä kertoja yön aikana siihen että kourittiin tissiä, prsettä ja vaikkas mitä. Ja ukko nukkui silti. Kiimapillereiksi minä ne nimesin.

Ilmeisesti niiden käpäliä villitsevä vaikutus vähenee ajan mittaan, nyt meillä saa taas nukuttua mutta kyllä muutaman yön jälkeen ehdin jo miettiä että mihin hittoon sitä pitäisi mennä itse nukkumaan? Kun oikeasti, jos se niillä saa nukuttua niin en kai hemmetissä voi niiden ottamista kieltää? Mutta nukkuakin pitäisi.

Tänään ukolla oli sitten käynti taysissa. Aiempi lekurihan hänet tuonne lähetti annettuaan pari viikkoa lisää saikkua ja todettuaan magneettikuvat katsottuaan että jep, leikkaus. Ei tässä enää muita vaihtoehtoja ole. Fysioterapia ei auta, lääkkeet ei auta, lepo ei auta.

En oikein osaa selittää sitä tunnetta mikä itselle tuli kun ukolle lekurireissun jälkeen soittelin ja kysyin mitä taysissa oli sanottu. Uutisethan oli tarkalleen luokkaa ”neljä viikkoa suoraan saikkua, leikkausjonoon, kiireellisyysluokka ykkönen vaikka en tiedä mitä se nyt meinaa”.

Niin ja ”siellä on ollut kaamea leikkausruuhka että ei tiedä koska pääsee mut sanoi se lääkäri jotain että ehkä jos oikein hyvin käy niin pari viikkoa”. Se helpotuksen tunne joka meni läpi. Ja muuttui samantien julmetuksi huoleksi. Peloksi.

Epäluuloksi. Sen tunteen pakottamiseksi toivoksi. Ja lisää peloksi. Ja sitten ne tunteet vain ristiriitaili keskenään ja vaihtoi vuoroin paikkaa. Ja pettymyskin sinne mahtui sekaan. Jos kohta olen ollut kiitollinen miljoonia kertoja siitä miten selkävaivoihin liittyvät hoidot on kehittyneet niin sittenkin.

Jo aiemmin sanoin työkaverille siitä että tämä on kuin déjavu-kokemus. Ihan kuin paluu sinne kun oli 12vee ja äiti makasi sängyssä sen 11 kuukautta. Ja silloin selkäleikkauspotilaita hoidettiin makuuttamalla ja selkäoireisia hoidettiin makuuttamalla.

Ja kappas, nyt minulla on puoliso joka käy läpi todnäk samaa sontaa mitä äiti kävi, kiitollisuus heräsi siitä että oikeasti. Nyt emme naulitse selkäpotilasta sänkyyn vaan rangan liikkuvuus pyritään saamaan takaisin mahdollisimman pian.

Ei. en ole pettynyt puolisooni. Olen pettynyt siihen miten kaikki olisi voitu tehdä toisin aikanaan jos joku olisi tiennyt tai tajunnut. Miten äiti syntyi liian aikaisin. Tai oikeastaan sairastui liian aikaisin. Miten paljon parempaa hoitoa äiti olisikaan saanut tänä päivänä.

Onneksi kaikki on niin paljon toisin tätä nykyä. Ja sittenkin. Jotenkin tässä on ollut aika äärirajoilla tämän kevään. Oikeastaan työ on ainoa paikka jossa on helppo olla. Olkoonkin että siellä ilmapiiri on surkea johtuen siitä että tosiaan, se päiväkotilapsi-status, mutta siellä ei ainakaan tarvitse pyöritellä tätä kaikkea päässään.

Ja ei, ei tarvitse katsella väkisin liikkuvaa puolisoa jonka liikkuminen tekee itseen kipeää, niin järkyttävän kankean ja vaikean näköistä se on. Ja samalla sitä miettii monesti sitä että herttinen soikoon mitkä RIIDAT aikanaan olikaan tuon urheiluhulluudesta, epäili että olenko minä tärkeämpi kuin ne painot ja sukset vai miten tämä menee.

Ja tänä päivänä sitä on mielettömän onnellinen ja iloinen niistä suksista ja painoista. Ilman niiden mukanaan tuomaa lihaskuntoa ukko tuskin liikkuisi tuossa yhtään. On se vaan ukko.

Kuten sanoin, onneksi tämä kevät alkaa olla taputeltuna. Odotan kesää, leikkausta, ja ihan kaikkea mitä tulevaisuus tuo.

 

 

 

Rönsyilybloggaus

Sillä se tästä tulee väkisinkin, merkit on selvinä ilmassa. Jotenkin ollut hieman rankkaa tämä elämä viime aikoina. Jopa koomista rankkuudessaan. Vai onko minusta sitten tullut vain niin onnettoman pehmeä että koen rankkana asioita jotka on kuitenkin oikeastaan vain hyttysenpieru tässä maailmankaikkeudessa? Ja silti, yritän vaikka väkisin vääntää asioista esiin ne koomiset puolet, jopa silloin kun niitä ei oikeastaan ole.

Ihmisten hyväsydämisyyskin jaksaa aina yllättää ja aivan erityisesti nyt. Me suomalaiset muka itsekäs ja sulkeutunut kansa, ja mitä vielä! Viiden vuoden yhteisen polun jälkeen koulua vaihtava lapsi on saamassa ihan mielettömän upean ja ison paketin lankoja, koukkuja ja puikkoja ja kaikki tämä kiitos itselleni ventovieraiden ihmisten!

Itkuhan siinä tahtoo väkisinkin tulla kun hakee postista paketteja joita ihmiset ovat lapselle lähettäneet. Ja suorastaan huono omatunto siitä että ihan kaikkia ei voi lapselle antaa, millä tuo ihan oikeasti ne kaikki kotiin kuskaa ja miten nuo kaikki edes sinne omaan huoneeseen mahtuu?

Mm tällaisen paketin hain ja totesin että hittolainen, eihän itsellänikään ole noin ihania koukkuja! Ja näitä riittää. Karkeasti laskin päässäni että eräskin postissa tullut paketti oli helposti neljänkympin arvoinen, 9 kerää seiskaveikkaa, puikot, koukku ja postimaksukin vielä. Käsittämätöntä!

Nyt on sitten koulun kässykaappejakin täydennetty, kaikki mikä ei mene lapselle menee niihin muiden käytettäväksi. Eilen purettiin iso jätesäkillinen lankoja, lajiteltiin, vietiin kaappeihin.

Koska niitä tulee ihan hulluna niin päädyin siihen että vain ne iskemättömät, ja todennäköisesti ei ihan kaikki niistäkään, lähtee lapselle kotiin. Ja se oli toki toivekin monelta lahjoittajalta, jos ei lapselle niin sitten muille lapsille ja hyvä niin, koulun kässälangat kun on ihan suoraan sanottuna, silkkaa kuraa.

Kotiinkin niitä lankoja on tuotu, ihan ventovieraat ihmiset, ja onpa vielä tulossa isompi satsi jossain kohtaa sillä naapurikylillä taksikuskina toimiva ventovieras ilmoitti että kerää useammalta lahjoittamaan ilmoittautuneelta langat kyytiinsä ja tuo ne joku päivä kotiovelleni kunhan vain ajokeikka passaa muutenkin tähän suuntaan.

Ei se hyvyys maailmasta ole mihinkään kadonnut, se on vain piilossa. Ehkä me kaikki olemme varovaisia olemaan hyviä, pelkäämme että menetämme jotain samalla? Loppujen lopuksihan viime vuodet on olleet kaikkineen sellaisia että me olemme pitkälti häviäjiä mitä yleiseen hyvinvointiin tulee.

Leikkaus sieltä, toinen täältä, muutetaan hieman tuota juttua, tehdään tuo toisin ja kas. Meistä kenelläkään ei taida olla hajuakaan siitä mihin tämä kaikki meidät vie? Epävarmuus, se taitaa olla tämän ajan motto. Epävarmoja ihan kaikesta, perusturvallisuus on kadonnut jonnekin.

Sillisalaattia, sitä tämä bloggaus nyt on sillä mielen päällä on vaikka mitä. Liekö syynä se ettei ole hetkeen purkanut ajatuksiaan mihinkään? Pitänyt ne vain itsellään ja pyöritellyt omassa päässään? Voi olla. Yksi iso ajatuksen aihe kun on eilinen hammaslääkärikäynti.

Jos ihan alusta asti olisi ollut sellainen hammaslääkäri kuin Maria niin olisiko koskaan edes kehittynyt hammaslääkärikammoa? Joka taas johtaa väkisinkin siihen ajatukseen että olisiko koskaan hampaat päässeet niin huonoon kuntoon kuin ne nyt on?

Marian tuoliin uskallan istua koska tahansa. Harmi ettei sitä täpäkkää ole, muuten varattuna olisi suoranainen jana aikoja Marialle, Marian kun uskallan antaa tehdä mitä vaan. Oli jännä tunne mennä hammaslääkäriin ilman takaraivossa tykyttävää kauhua, sitä mikä on ollut pitkään kaverina joka kerta kun hampaiden kanssa on joutunut vähänkin ongelmiin.

Maria katsoi hammasta josta kerroin pinnan olevan irti, juurihoidettu pirulainen kun kyseessä, nosti sen pinnan pois ja totesi voi hitsi, eihän me nyt tälle enää mitään voida. Pakko tämä on poistaa, tämä pintakin kun on rakennettu ruuveilla siihen päälle.

Ja sitten tuli piikkiä kitalakeen ja poskeen ja kaikkea säesti puhe siitä miltä mikäkin saattaa tuntua. Hassua, kädessäni oli pala käsipaperia samalla ja yhtäkkiä hoksasin itsekin etten ollut kertaakaan rusentanut sitä kädessäni pelon tai jännityksen merkiksi.

Ehei, olin rento kuin mikä siinä istuessani, Maria vain on niin hyvä. Hampaanpoisto ei tuntunut yhtään miltään, mitä nyt pään sisällä välillä kuului inhottavaa rutinaa mutta senkin Maria osasi selittää samalla kun hampaanraatoa irrotteli.

Jälkisärkyäkin Maria lupasi ”hieman”, samalla kertaa kun tuli poistettua hampaanraadon vierestä vielä isommin raato eli pelkät juuret jotka vuosikausia sitten katkenneesta hampaasta oli jäänyt ikenen sisään. Sikäli sisään, että ienhän oli kasvanut jo siihen päälle tässä vuosien saatossa.

Tässä nyt odottelen sitä jälkisärkyä tälle päivälle, eiliselle sitä tuli ihan hitusen verran ja lääkitsin sen pois ihan ohjeiden mukaan buranalla mutta se oli eilen se ja tänään ei satu yhtään. Voiko hammaslääkärille kirjoittaa kiitosoodin vai onko se jo hieman liioittelua? Marialle kun sen voisin kirjoittaa ihan täydestä sydämestäni ihan koska vain!

Jos kohta hammaslääkäri pyörii mielessä niin niin siellä pyörii omat tenavatkin. Äidillä on ollut kiirettä suojelusenkelin toimessa. Ihmiselämä on kuitenkin hento pitää, niin se vain on, ja törmäys betonirekan kanssa olisi voinut päättyä toisinkin.

Poikanen 22vee on kuin kissa, tippuu aina jaloilleen, mutta missä kohtaa ne kissan kuuluisat 9 elämää on käytetty? Olen yrittänyt ihan laskea sitä päässäni että montako näitä läheltä piti-tilanteita on ollut mutta selkoa en sille saa. Toteanpa vain että jossain kohtaa ne on käytetty ja herranen aika kunhan ne ei olisi käytetty ennen kuin itse kuolen.

Tähän samaan syssyyn jännitetään vielä ensi viikkoa, spede kun siirtyy isoon luokkaan todnäk koko loppukevääksi. Edelleenkään se puhe ei toimi, edelleen sosiaaliset suhteet on hankalia ja edelleen lapsi toimii miten sattuu open ohjeista huolimatta.

Sittenkin tuo kantaa kotiin pelkkiä ysejä ja kymppejä kokeista, eikä ne ole edes helpotettuja kokeita vaan normiyleisopetuksen, mutta kaikki muu onkin sitten hankalaa. Ja nyt sinne isoon luokkaan… Itse asiassa, tämä on hyvä siirto, sillä nythän se sitten nähdään kunnolla voidaanko tämä jättää kokonaan voimaan.

Vaihtoehtona kun on se, että ensi syksynä poika on pienluokassa jossa on kolme oppilasta ylipaikoilla ja mikä hemmetin pienluokka se sitten enää on? Neljä oppilasta vähemmän kuin isossa luokassa, ei ihan pelitä. Ja niin, tämä kokeilu on sikälikin loistava tässä kohtaa että speden kohdalla suunnitelmat on selvät ja lapsen parasta ajatellen tehdyt.

Jos kokeilu ei toimi niin spedelle tehdään erityisen tuen tarpeen paperit, nythän lapsella on vain tehostetun tuen paperit. Erityisen tuen paperit taas takaa spedelle sen pienluokkapaikan, tehostetulla tuellahan spede on ensimmäinen joka lentää pienluokasta ulos.

Jotenkin tämä speden tilanne on saanut itseni miettimään omia kouluaikoja. Onko aika sitten kullannut muistot, mene ja tiedä, mutta jotenkin mielessä on pyörinyt kerran jos toisenkin oma luokkakaveri. Se, miten paljon eteenpäin koulumaailma on onneksi mennyt vaikka monta huonoakin juttua on samalla muutettu matkan varrella.

Kun itse on pienestä maalaiskoulusta jossa kaikki tunsi kaikki ja kaikki oli kavereita kaikkien kanssa niin miksi niin ei voi enää olla? Koulut on isoja, kasvottomia möhkäleitä joissa jokainen yrittää vaan selvitä eteenpäin. Ja sitten joukossa on niitä joille se maailma on hankala, vaikea ja iso mörkö.

Ja sittenkin se eteenpäin meno. Kun aikanaan vitoselta lähdin ”isoon maailmaan” ei luokkakaveri osannut edelleenkään lukea kuin tavaamalla. Meille luokkakavereillehan sillä ei ollut merkitystä sen kummemmin, kukin tyylillään, mutta jotenkin muistan aina sen miten opettaja kohteli poikaa.

Tyhmähän sen on pakko olla, kyllähän nyt ihminen lukea osaa jos vain tahtoo. Ei se ollut tyhmä eikä se osannut lukea. Nyt kun itse työskentelen maailmassa jossa lukihäiriön mahdollisuus on suuri niin on helppo nähdä kuinka monta virhettä pojan kohdalla tehtiin.

Ei silloin taidettu pienissä maalaiskouluissa edes tietää lukihäiriöiden olemassa olosta, lukihäiriöinen leimattiin vain tyhmäksi. Ja sitähän lukihäiriöinen harvoin on, siis tyhmä. Tämän vuoden aikana oman luokan lukihäiriöinen on mennyt ison harppauksen eteenpäin, ja se harppaus on tehty sitkeydellä, ymmärryksellä ja niin. Ehkä jopa rakkaudella.

Harmittaa että lukihäiriöisen kohdalla ”luovutettiin” pari vuotta sitten, tälle hankittiin iPad kotoa käsin ja lapsen ei tarvinnut sen jälkeen lukea saati kirjoittaa käsin, kaiken kun pystyi kuuntelemaan pädillä ja kaiken pystyi naputtelemaan pädiin.

Syksyllä kun poika siirtyi meille tehtiin isoja muutoksia samantien. Me luemme kaksin, minä seuraan rivejä puikolla tai koukulla tai saksien kärjellä, tai no, ihan millä vaan mikä käsillä on, ja poika LUKEE! Kyllähän ne kirjaimet välillä menee sekaisin mutta niin hienosti tässä on edistytty että tänä päivänä poika ei tuskastu jos sana on vaikea vaan kysyy selkeällä äänellä että ”MIKÄ TÄÄ SANA ON?” ja se jos joku on hienoa!

Pädiä ei ole enää näkynyt muutamaan kuukauteen, poika kun kirjoittaa ihan omin kätösin ne muistiinpanot ja olkoonkin että kirjoitus on usein ihan täydellisen kamalia harakanvarpaita niin silti minä muistan kehua joka ainoa kerta! Ja kyllä, silloin kun niistä muistiinpanoista ei saa selvää niin minähän sitten kirjailen ne pojalle uusiksi jos tarve vaatii koska tärkein on saavutettu. Poika YRITTI JA TEKI itse.

Jotenkin tässä on ihan mahdottoman ylpeä lapsesta. Niin iso loikkaus on tehty ettei mitään rajaa, suorastaan harmittaa miksi peli luovutettiin aiemmin? Lapsen itsetunnolle tekee ihan mielettömän hyvää se, että tämä osaa ihan itse lukea ja ei, nyt ei edes ne lukuvirheet tunnu häiritsevän, nehän voidaan sitten hoitaa kaksin tuosta vaan.

Ja siinä se syy sitten onkin miksi niin usein tätä nykyä ajattelen sitä lapsuusvuosien luokkakaveria. Miten hänet lytättiin silloin, miten hänestä tehtiin tyhmä. Miten koko itsetunto tallattiin jalkoihin. Elääköhän hän edes enää? Miten raadollista meno olikaan silloin, jos kohta menneessä on paljon hyvääkin.

Mutta ei ne hyvät tähän poikaan osuneet, meihin muihin varmasti monessa kohtaa. Olimmehan me ”fiksuja” pentuja, luimme, kilpailimme siitä kellä on paras käsiala, kuka osaa parhaiten laskea ja kuka on nopein juoksemaan. En muista kertaakaan pojan olleen osallisena näissä, vanhemmat piti lapsen tiukasti kotona koulun ulkopuolisen ajan.

Ovatkohan he hävenneet lastaan? Ei lasta saisi hävetä, ei koskaan, ei vaikka lapsella olisi mitä ongelmia oppimisen tai minkä tahansa kanssa. Lapsesta pitäisi olla ylpeä aina!

Mutta joo, kuten sanoin, sillisalaattipostaus tästä tulee ja niin tulikin. Nyt taidan mennä ja keittää toisen pannullisen kahvia, maistui niin kertakaikkisen hyvältä ja vielä kivuttomasti juotuna! Se on moro ja have fun!

Lauvantaita!

Ei oo valkoisen naisen vuodenaika tämä talvi ei. Ihan vaan siksi tuo kuva tuohon lävähti… Mutta joo, asiaan! Vaikka sitä nyt ei oikeastaan kummemmin olekaan.

Ollut kyllä jotenkin ankea kuukausi takana vaikka toisaalta ihan mahdottoman hyväkin. Sitäkös se elämä nyt sitten on? Hyvää on ollut se että tässä on ehditty vaikkas mitä, on pyörähdetty stadissa ukon kanssa kahteen pekkaan, vietetty uudet vuodet hyvässä seurassa ja painettu töitä maanmainion aisaparin kanssa.

Jos joku saa iloiseksi ja tyytyväiseksi niin juuri se, ihan mahdottoman hyvä työpari! Niinhän me olemme kuin kaksi marjaa niin toimintatavoiltamme kuin ajatuksiltammekin. Jos jokin on yhtenäistä niin se linja jolla toimimme luokassa, näin se vaan on.

Ja yhtään pekkaa pahempi ei ole integraatioluokankaan ope, kovin on yhtenäinen näkemys touhuista tuonkin kanssa. Eli kyllä, työnteko on mukavaa ja ihanaa jopa silloin kun pennut on ihan sieltä syvältä. Josta ovat sitten olleetkin koko joululoman jälkeisen ajan, jihaa. Eli väännetty on, joka aivaten ainoa päivä ja ihan niistä perusjutuista tyyliin käytös.

Se vähemmän kiva osio on taas ukko. Eipä tuo ole kertaakaan aiemmin ollut niin huonossa kunnossa kun nyt pari kuukautta on ollut. Saikullakin ollut oikeastaan koko tämän ajan, selässä oleva välilevynpullistuma yhdistettynä lonkan epäkuntoisuuteen on aika jäätävä yhdistelmä.

Siinä on jotain älyttömän ikävää kun katselee toista makaamassa lattialla tuskissaan. Onneksi leposäryt on nyt jääneet kiropraktikko- ja fyssarikäyntien myötä mutta eipä tuo edelleenkään pysty liikkumaan edes suht normaalisti. Toisaalta, on siinä toki ollut puolensakin, tällä on ollut oma kotiorja ja sehän on mukavaa se.

On aika mahtavaa tulla töistä suoraan ruokapatojen ääreen ilman että on tarvinnut edes sormeaan liikauttaa. Speden läksyihinkään en ole joutunut kiinnittämään huomiota yhtään tänä aikana. Aika fantsua hei. En ole muuten koskenut imuriinkaan kuukauteen… Hups!

Mukavaa on toki sekin että poikanen 20vee on ollut päivittäin näköpiirissä. Harmi ettei tuo ole vielä saanut töitä mutta toisaalta, onpa ollut ukon apumiehenä koko tämän ajan. Ukolta kun on kantaminen ja nostelu kielletty vaikka mitä sekään nyt sitten vaikuttaa, nosteleehan tuo paikan saadessaan.

Toinen vähemmän kiva osio on sitten ollut auto. Joo-o. Onhan se kiva että sellainen on mutta epäkuntoisuus taas ei ole ollut alkuunkaan in ja pop. Silloin syksyllä kun siitä otti ja lävähti se puola rikki niin laitettiinhan se kuntoon juu, mutta eipä mennyt kuin pari viikkoa kun moottorivalo alkoi uudemman kerran palamaan.

Eikä siis nonstoppina, ehei, vaan tyyliin palan nyt mutta en parin sadan metrin päässä enää. Oma lisäongelmansa oli se, että syksyllä autosta kuului jäätävä kolahdus kesken ajon ja ajotuntuma muuttui ihan täysin. Ukko tietysti totesi autoa kokeiltuaan että ei siinä kuule mitään vikaa ole, vanhat autot yhdistettynä tämän kylän kuoppaisiin teihin aiheuttaa väkisinkin kolinoita.

Tämä oli eri mieltä mutta uskottiinko sitä? No ei todellakaan. Ei mitään vikaa. Moottorivalon ajoittainen vilkkuminenkin kuitattiin olankohautuksella, omituinen on sano. Kävi kuitenkin kaikilla neljällä pytyllä toisin kuin ennen puolan uusimista joten ei se nyt mikään iso vika ole.

Katsastuksen lähestyessä se oli sitten pakko kiikuttaa pärnäsen korjaamolle, onneksi naapurin ukko on töissä autokorjaamolla. Piti olla pikainen remppareissu ja kuttua kans, sano! Siellähän se kärry oli sitten puolitoista viikkoa lähinnä osia odottelemassa.

Puolahan sieltä oli uudelleen kumahtanut mutta ei täysin eli se ajoittainen vilkkuminen johtui siitä. Tosin se vilkkuminen ei ollut se mikä pänni vaan se että auton tehotkin oli kateissa. Puutui mokoma jos joutui vähänkin kiihdyttämään kovemmin ja puutui siitäkin jos joutui seisomaan paikallaan sillä.

Katalysaattoria itse epäilin ja sitä epäili autokorjaajakin aluksi mutta juu, ei se sitten onneksi ollutkaan se, katalysaattori kun olisi maksanut kuutisensataa. Vaan joopa joo, eipä se olisi enää miltään sitten tuntunut tässä konkurssissa, ei ollut kuopat tiessä ei, eikä auton ikäkään mikä selitti kolinat…

Että kannattaisiko uskoa sitä joka sillä autolla ajaa? Jos se sanoo, että se on rikki niin se on rikki! Ja sitähän se todellakin oli, se julmettu pamahdushan selittyi sillä että toinen etupään jousista oli pamahtanut poikki! Ja koska se oli pamahtanut poikki ja kärryllä oli vain ajettu ja ajettu, kun eihän siinä nyt mitään vikaa oikeastaan ollut, niin kas…

Sieltähän pamahti sitten iskarikin paskaksi. Ja sitä myöten toisenkin puolen jousi. Ja iskari. Eli molemmat etujouset ja iskarit oli atomeina, toinen jousista jopa niin että välistä puuttui palanen! Ihan lievästi vtutti kun autokorjaaja totesi että onpa rouvalla käynyt tuuri.

Se palasen menettänyt jousi kun olisi saattanut huonolla säkällä viiltää toisen eturenkaan sivustaan auki jos olisi siellä nitkahtanut asentoaan toiseksi, mikä sekin olisi ollut ihan mahdollista. Mutta juu, eihän siinä mitään vikaa ollut, ei.

Samaan konkurssiin laitettiin sitten jakopään remmi ja sitä kautta vesipumppu, tuulilasin pyyhkijöiden mekanismit (niin tosiaan, käytössä kun oli vain kuskin puoleinen pyyhin kun nekin hajosi keväällä mutta toisaalta, kärryssä on niin outo systeemi pyyhkijöissä että se kuskin puoleinen yksin pyyhki liki koko tuulilasin) sekä jarrupalat.

Niin ja koiranluut ja joku vakaudenkallistussysteemi. Rikkoutuneen puolan lisäksi uusittiin kaikki muutkin puolat samalla kertaa sillä ne tuppaavat kuulemma pamahtamaan sarjassa siinä kohtaa kun alkuun pääsevät. Että joo. Ja se lasku…

Jos töihin meni nelisen sataa ja katsastukseen viiskymppiä niin osien hinnan kun räknää päälle niin just. Ei ihan tän kuukausipalkka riitä. Parin kuukauden palkan verran siihen meni yhdellä iskulla. Toisaalta, auto palautui korjaamolta just tasan tarkkaan tämän synttäripäivänä joten sainpa sitten ainakin ISON synttärilahjan. Ja kalliin!

Mutta jos kohta vtuttikin rahanmeno niin voin kertoa että autoilu ei! Siis herranen aika! Ikinä koskaan milloinkaan ole ajanut niin hyvällä autolla kuin nyt ajan! Sehän on kuin juuri pakasta repäisty, ja onko ihme, koko etupäähän on ihan uutta osaa! Mahtavaa!

Nyt sitten odottelen kauhulla (pessimisti ei koskaan pety…) että takapää kumahtaa. Kai se nyt olisi sen vuoro. Autokorjaaja tosin totesi että auto on hiton hyvässä kunnossa muilta osiltaan joten kumahteluja ei pitäisi olla tiedossa mutta niin. Pessimisti ei tosiaan pety.

Sitä moottorivalon vilkkumistakin odottelen, mutta ei, ei sitä ainakaan vielä ole näkynyt. Vaan kuulkaa, kyllä minä niiiiiiin onnellinen ja iloinen olen siitä että kärry on nyt kunnossa. Oikeasti, vaikka ukko nyt sitten kuskailikin suunnasta toiseen tarpeen mukaan niin silti.

Jotenkin tuntui kuin oma vapaus olisi viety kun ei ollut omaa autoa. Älyttömän nopeasti siihen tottuu, siis siihen että on se oma auto koko ajan käytettävissä. Neljä vuotta omalla autolla ja sitten yhtäkkiä ei ollutkaan autoa. Oli sitten himppasen pitkä puoltoista viikkoa, sano.

Toisaalta, ennättipä sitten heilutella puikkoja vielä enemmän kuin normisti. Eli sukkia ja tumppuja ja pipoja ja huppuhuiveja tupsahteli puikoilta vaikka kuinka ja paljon. Sitä kutomista kun ennättää touhuta työmaallakin oppitunneilla vaikka kuinka ja paljon, eipä ne tenavat taitaisi osata ollakaan jos ei tällä olisi kudelmaa mukana.

Vaan jaa. Olisikos tässä nyt isoimmat ja ihmeellisimmät tapahtumat tältä reilulta kuukaudelta? Ehkä. Heitetään nyt loppuun vielä kuva uusimmista sukista jotka touhasin, ne on myyntikamaa eli ei mene itselle eikä kavereillekaan. Se on moro ja have fun!

 

Pitäisikö sitä aktivoitua?

Edes sen verran että kirjoittaisi kerran viikkoon jos ei muuta? No, kokeillaan nyt tätä kaavaa, tosin todennäköisyys sille että kaavan mukaan toimin on jokseenkin huono.

Koulupäivä lauantaina oli mainio! Speden ope osasi todella yllättää, päivähän aloitettiin laulamalla karaokea perheittäin. Omg! Ja mehän EMME laula karaokea mutta kappas, niin sitä vaan löydettiin itsemme moista tekemästä ja ekana koko porukasta.

Puoli kahdeltatoista oltiin jo kotona eli nopeasti se päivä siellä koululla kiskaistiin ja pakko myöntää, ehkä parasta antia vuosikausiin koulumaailmassa oli se. Melkein harmittaa että omalla koululla ei ole tajuttu lähteä moiseen, kodin ja koulun päivä saa ihan eri merkityksen kun sen järjestää tuolla tavoin.

Työmaalla on ollut hektinen meno, kuten yleensäkin ja kas, taas on ennätetty leikkiä itsekin opea. Samalla olen selvitellyt systeemeitä liiton suuntaan, minähän kun saan sitä soviteltua päivärahaa viikkotyötunneista johtuen ja opesijaisuudethan vaikuttaa siihen.

Työkaveri, sovitellun päivärahan piirissä hänkin, kun totesi että joo, opesijaisuudet aiheuttaa sitten sen ettei saakaan koko kuukaudelta sitä päivärahaa. Ihan sama montako tuntia niitä opesijaisuuksia tekee. No, minäpä sitä nyt olen selvitellyt enkä edelleenkään tiedä meneekö se ihan yksi yhteen tuon väittämän kanssa, epäilen että menee.

Näin ollen herätin sisäisen laskukoneeni ja totesin että jaa. 12 tuntia opesijaisuuksia saa tulot olemaan plusmiinusnollassa. Jokainen tunti sen yli parantaa kuukausiansiota, jokainen sen alle on suoraa tappiota omalle taloudelle.

Samaan aikaan tein sitten pitkäkantoisempia ajatuskuvioita ja totesin että joo. Jos kohta nyt päivärahani onkin sen ja sen verran per päivä niin lasten kasvun myötä se tulee ajan mittaan pienenemään ihan älyttömän paljon. Nythän se koostuu enimmikseen lapsikorotuksista.

Näin ollen järkevintä on tehdä niitä opesijaisuuksia sillä oikeasti, jos en nyt tee niitä niin tuskin niitä sitten myöhemmin enää edes tarjotaan. Ja niin. Vieras sijainen luokassahan saa aikaan vain sen lumipalloefektin. Sakki lähtee lapasesta eikä tee mitään ja minä olen se joka tekee kaiken työn luokassa.

Ja siitä maksettavan korvauksenko pitäisi sitten mennä jollekin joka ei oikeastaan edes tee sitä työtä mikä luokassa on pakko tehdä jos tahtoo pysyä edes suunnilleen järjissään? Eikä suinkaan jätä tekemättä sitä siksi että olisi laiska ja kykenemätön vaan siksi, että oppilaat sekoaa sukkiinsa kun siellä on joku vieras ja kaikki jää tekemättä koska he eivät vaan pysty eivätkä kykene.

Nythän meillä on paiskittu ihan normisti hommia luokassa koko ajan. On opeteltu uutta, tehty tehtäviä, lennetty pihalle, kuunneltu nuhteita, saatu kehuja, juteltu ja keskusteltu eli koulupäivät on olleet aivan tavallisia vaikka oma ope ei ole paikalla ollutkaan.

Liekö sitten jotain yhteyttä kaikella kaikkeen niin pitkästä aikaa olen ihan oikeasti ennättänyt ajatella ihan tosissani omaakin porukkaa täällä kotona. Nyt kun oma työnkuva on selkiytynyt eikä työ enää vaadi samanlaista, miten sen sanoisi, sitoutumista tai työmaan ulkopuolella tapahtuvaa ajatusmyrskyä, kuin vielä keväällä teki niin ehtii kummasti huomata kotijuttujakin ihan eri tavalla.

Olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä mitä minulla on. Ihanat lapset jotka kukin taaplaa omalla tyylillään ja loistava puoliso joka nyt on aina taaplannut omalla tyylillään. Prinsessan kanssahan me olemme kuin kaksi marjaa, emme ulkonäöllisesti vaan touhuiltamme.

Jos kohta vanhin tyttäreni on oman äitini kopio, herkkä, hento ja suojeltava, niin nuorempi tytär taas on yhtä pähkähullu kuin äitinsä. Hiljainen toki, muka, mutta ehei, sittenkin kaukana siitä. Hiljaisissa vesissähän ne isot kalat kutee ja juuri sellainen prinsessa on.

Rohkea, sanavalmis ja takuulla puolensa pitävä. Ei vain pidä melua itsestään koska mitä sitä nyt niin meluamaan. Kunhan on ja antaa ajan kulua, asioilla kun on tapana järjestyä parhain päin. Lasi aina puoliksi täynnä, ei koskaan puoliksi tyhjä.

Pojat sitten onkin poikia, heidän kohdallaan en aina osaa sanoa kuka on keheenkin tullut. Ehkä poikanen 22vee on eniten äitiinsä tullut, tai ehkä sitten junnu, tai toisaalta, saattaa se olla poikanen 20veekin. Jotenkin tytöistä on helpompi käännellä ajatusta.

Ai niin, sillisalaatiksihan tämä bloggaus menee mutta menköön, pari viikkoa lääkekuurin jälkeen joudun ikäväkseni toteamaan että vähin erin kaikki liki vuoden kestäneet oireet on palanneet. Lääkekuurihan vei ne kaikki huitsan kuuseen ja ennätin viikon ajan nauttia täysin terveestä olosta.

Henki kulki, nenä ei vuotanut, väsymyskin oli kadonnut. Tämän viikon aikana hengitys ja nokka on päättäneet palata ajalle ennen kuuria. Omaa tyhmyyttähän tämä on, tiedän. Edelleen sitä tupakkaa menee, vaikka vähemmän, niin menee silti.

On todella helppoa sanoa että no nyt kuule, otat ja lopetat, ei se nyt niin vaikeaa ole. Lopetat vaan. Ehei, kyllä se on vaikeaa, se on ihan hiton vaikeaa. Ja kun sitä alkaa pyörittää päässään niin se muuttuu vielä vaikeammaksi, tulee niin ahdistunut olo että on ihan PAKKO mennä tupakalle ettei niin ahdistaisi.

Ja sitten ahdistaa sekin että meni tupakalle ettei ahdistaisi. Juttelinkin asiasta yhden kaverin kanssa, sellaisen tupakoimattoman, ja kas, hän tajusi täysin miten se ahdistaa. Kolmekymmentä vuotta tässä on mennyt tuprutellen, muutama tauko on matkaan osunut mutta niin, oikeastaan se on kolmekymmentä vuotta kun on tullut poltettua.

Ihmisiä jää matkasta ja kuolee, asuinpaikat muuttuu, elämäntilanteet muuttuu, mutta kas. Ystäväni tupakka on aina siinä vieressä eikä jätä, lähde tai muutu miksikään mitä ei ollut aiemmin. Tupakka, pahin vihollinen ikinä ja samalla paras ja luotettavin ystävä ikinä.

Kaveri sen totesi. On ihan hiton vaikeaa lopettaa sokerin käyttäminen ja hittolainen että hän on sen kanssa tehnyt töitä että sen saisi pois. Mutta ei, vaikeaa se on. Mikä tahansa addiktio, oli se sitten alkoholi, kahvi, tee, karkki. Ei sen jättäminen helppoa ole.

Nii-in. Järki sanoo yhtä ja tunteet toista. Edessä se on, sen tiedän, mutta koska, sitä en tiedä enkä tahdokaan tietää juuri tänään. Ja miten sen lopetat jos et päätä että lopetat? Minä en ole vielä päättänyt joten vielä ei ole sen aika. Ehkä tämä on sitten ajatuksen kypsyttelyä ja sen aika vielä tulee, mutta ei, ei tänään.

Kaikkea sitä ihmisen päässä pyöriikin. Taidanpa ottaa ja mennä tupakalle sillä oikeasti, nyt ahdistaa. Se on moro ja have fun!

Säikähdys sentäs

Vaan jotta onkin ollut vauhdikkaat pari viikkoa, tai no, puolitoista. Tai jaa, ei oikeastaan ihan sitäkään, reilu viikko taitaisi olla paras määritelmä. Kävipä näet niin, että reilu viikko takaperin köröttelin poikasta 20vee tapaamaan armeijaan ja kas, mukavaahan se oli.

Aina siihen asti kun lähdin, kaikki kolme nuorinta tenavaa kyydissä, ajelemaan kotia kohti. Auto oli outo heti ruudusta peruuttaessa. Eikä se paremmaksi muuttunut kun kurvasin vierasparkkipaikalta pois, päinvastoin. Kojelaudassa alkoi vilkkua moottorin kuva ja teksti ”check emission”. Just!

Kello puoli kasi illalla, kotiin matkaa liki sata kilsaa ja auton sammuttaminen ja uudelleen käynnistäminen ei auttanut sitten niin suuntaan eikä toiseen. Voi prse! Spede-parkahan alkoi tietysti itkeä samantien, herkkis kun on, peläten että emme pääse enää kotiin.

Äiti totesi moiseen, tietysti, että voi kuule lapsi, jos ei muuta niin taksitkin on keksitty mutta toki nyt ensin kokeillaan miten käy, pääseekö kärryllä kotiin vai ei. Soitto ukolle joka oli töissä ei tuottanut sen kummempia tuloksia sen suhteen mikä autoa voisi vaivata, sen sijaan soitto naapurin miehelle loi pientä uskoa siihen että ehkä, kenties sitä kotiin sillä kärryllä pääsisi ontumaan jos niinkuin onni potkaisisi.

Ja potkaisihan se, onneksi, vaikka kotimatka aika jännitysnäytelmä olikin. Auto kun ei käynyt kuin kolmella pytyllä joten alamäissä piti kiihdyttää ihan tosissaan jos tahtoi päästä ylämäet ylös. Kummallista nytkytystä se piti aina kun kaasua joutui hiemankin hellittämään, oikeastaan ajotapa oli pitkälti se että kaasu pohjassa ja jos vauhtia joutui tiputtamaan oli syytä vaihtaa vaihdettakin pienemmälle. Huoks.

Luonnollisestikaan iltaysiltä ei ollut korjaamoja auki joten keskiviikkoaamuna kurvailin nytkivällä kärryllä (taajama-ajossa totesin että kolmosta isompaa vaihdetta ei voinut käyttää) työmaalle ja soittelin autokorjaamoon heti sen auettua.

Töistä kurvasinkin sitten vikakoodin lukuun ja kas, yksi puola sieltä oli kuulemma pimeänä. Ja juu, ei sillä nyt välttämättä kamalasti kannattaisi ajaa, ne venttiilit kun saattaa kumahtaa ja ei, ne nyt ei paljon maksa mutta monesti joudutaan purkamaan puolet koneesta että niitä voidaan vaihdella ja siinä kohtaa lasku on sitten hyvinkin jo sellaisen viitisensataa. Plaah.

Korjaukseen tuo ei sitä ehtinyt siinä kohtaa ottaa joten minä kurvailin, taas kerran nytkyen, kotiin ja sovin vieväni kärryn seuraavana päivänä suoraan töistä laitettavaksi. Samalla sovittiin sitten öljyjen vaihtokin, kärryparkaahan kun ei ole sen kummemmin hoideltu koko näinä kolmena vuotena kun se on minulla ollut.

Torstaina kiikutin kärryn laitettavaksi ja perjantaina korjaaja soitti todeten että ei, ei se nyt kyllä toimi edelleenkään mutta häneltä loppuu tietotaito ja laitteet sen suhteen. Että autosähkökorjaamo olisi nyt se oikein paikka kärryn laittoa ajatellen. Voi pska.

Hain siis kärryn kotiin sillä perjantai-iltapäivänä kolmen kanttiin ei juuri ole korjaamoja jotka sitä lähtevät siinä kohtaa tutkimaan. Ilta menikin sitten synttärikekkereillä, ukon sisko täytti 40vee, ja viikonloppuhan vain meni omia aikojaan.

Maanantaina kurvailin töihin, soitin autosähköön ja kas, iltapäivällä kiikutin kärryn sitten sinne. Oli muuten komea keli kävellä kotiin, köpöttelin postinkin kautta siinä joutessani sillä prinsessan matikan kirjahan oli saapunut noudettavaksi.

Lievää jännitystä kärryn suhteen oli ilmassa sillä daa, minä tarvitsin ihan ehdottomasti keskiviikoksi, eli eiliseksi, auton takamusteni alle. Koulun olympialaiset nääs ja minä ruokakuljetusvastaavana. Olisin melkein voinut suukottaa autosähkön setää kun tuo soitteli tiistaina iltapäivästä että jaa-a, kuule, täällä tää olis ja ihan toimis.

Vika oli tosiaan ollut juuri se puola, ihan kuten aiempi korjaaja oli sanonutkin, mutta ei se puola jonka korjaaja oli vaihtanut. Ranskan ihmeissä kun onkin koneen pyttysysteemi kuulemma toisinpäin kuin yleensä eli ykkönen ei ole ykkönen vaan nelonen ja nelonen taas ei ole nelonen vaan ykkönen.

Ja sen ykköspuolanhan tuo oli vaihtanut, sitä kun ne testerit oli vialliseksi näyttäneet. Juu ei, nelospuolan vaihto olikin sitten se joka auton herätti elämään. Arvatkaapa ketuttiko? Jos korjaa työkseen autoja niin luulisi että tietää miten missäkin kärryssä ne pytyt on…

No, auto tuli kuntoon, ekan korjaajan lasku liki kakssataa ja tokan kakssataa. Just. Oli sitten himppasen kalliimpi öljynvaihto, jos näin voi sanoa, sillä oikeastaan sehän oli ainoa joka ekalla korjaamolla toteutui. Sylettää vieläkin, hitto soikoon.

Pääasia silti se, että auto toimii ja kukkuu ja eilen oli ihan mahdottoman mainio olympialaispäivä! Olen jo hetken epäillyt että päässäni viiraa sillä oikeasti, tämä uusi muuttunut työnkuva on saanut aikaan sen että herranen aika että tämä nauttii työstään ihan sikana!

Päivääkään en tahtoisi olla työmaalta pois sillä jokainen päivä on ihan mielettömän mukava, hauska ja kiva, olkoonkin että tenavat joiden kanssa touhuan ovat välillä jokseenkin rasittavia. Silti, ihanaa! Ja tästä päästäänkin sitten siihen säikähdykseen.

Tässähän ollaan oltu enemmän tai vähemmän puolikuntoinen jo reilut puoli vuotta, vuoden vaihteen tienoilla iskenyt lenssuhan ei ole kadonnut koko aikana mihinkään vaan jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Keväällä söin antibioottikuurin poskiontelotulehdukseen ja lekuri määräsi lisukkeeksi avamys-kortisonisuihkeen.

Kehotti käyttämään sitä ainakin kuukauden kuurin jälkeen ja jos vaan kiinnostusta riittää niin vaikka vielä senkin jälkeen sillä samalla puhuimme siitä että olen alkanut epäillä allergisoituneeni siitepölyille, ehkä eläinpölyillekin. Avamysista on tullut siis yksi parhaista kavereistani, suihke aamulla ja avot, parin tunnin sisään röörit alkaa olla auki.

Eilen iltapäivästä, olympialaisista selvittyämme, notkuin työmaalla jokseenkin uuvahtaneena mutta niin ne notkui muutkin, jotenkin nämä tällaiset ekstratouhupäivät vie aina mehut itse kultakin. Kotiin ennätettyäni totesin että nyt on akka sitten ihan himppasen puhki, muistakaan koska viimeksi näin puhki on ollut.

Tai no, aina silloin tällöin, sillä yöt on välillä olleet jokseenkin rikkonaisia koska itsellä ei ole välttämättä aina happi ihan pelittänyt öisin kiitos sen nonstop-lenssun. Syynähän on todnäk se että a. poltan, b. en urheile ja c. en muutenkaan pahemmin keskitä tarmoa omaan itseeni. Tai näin sen siis olen itselleni selittänyt.

Vetäisin evästä naamaan, lähdin kiikuttamaan junnua kylille harrastuksiin ja palasin kotiin. Ukko oli salilla, minä notkuin nojatuolissa kutomassa ja tölläämässä töllöä. Jotenkin tuli siinä sellainen olo että näinköhän tässä on ihan lämpöä kun olo on jokseenkin omalaatuinen. Mittari kainaloon ja kas, sehän se sitten oli kun sai olon niin omituiseksi.

No voi nyt prkl, totesin mielessäni. Ei sitä nyt onneksi paljon ollut, 37.6 näytti mittari, mutta yhtäkaikki, lämpöä silti. Tuumin siinä että josko se olisi vain joku outo ylikuumenemispiikki, päivähän oli ollut täynnä touhua ja menoa ja meininkiä, itsekin tuli lenkkeiltyä siinä kilsa jos toinenkin valvontapuuhissa.

Ja sitten se iski. Ihan älytön pistävä kipu toiseen puoleen rintakehää. Samantien tuli mieleen se liki viiden vuoden takainen keuhkokuume, sehän alkoi oudolla nonstop-lenssulla joka ei mennyt ohi mutta muutti muotoaan niin että sen kanssa pystyi silti toimimaan ja iski lopulta päättömän pistävän kivun toiselle sivulle selkään.

Jokseenkin siinä manailin oloani iltasella, ja tyhmyyttäni, sillä minunhan on pitänyt käydä lääkärissä jo parin kuukauden ajan mutta aina on ollut muka jotain paljon tähdellisempää ja kiirellisempää. Että näinkö tässä nyt sitten otetaan keuhkis-osa-kakkonen ihan vain siksi että on vain odotettu ihmettä joka vie nonstop-lenssun mukanaan.

Ei siinä sitten muu auttanut kuin soitella työkaverille ja todeta että juu kuule, enpä sitten tulekaan töihin aamulla vaan tilaankin lekurille aikaa. Ajatuksena kun oli kuitenkin ollut se, että kuumepiikki-mikälie oli kiusana ja aamulla olisin taas ihan työkunnossa.

Iltaysiltä painelin jo unille sillä jokseenkin olo oli kurja, nukuinkin ihan miten sattui yön, heräilin, nukuin, heräilin ja kas, ennätin olla rekkakuski ja kadottaa äänenikin ihan täysin siinä unissani, hikoillakin passelisti ja tadaa, tänä aamuna heräsin sitten jo ennen viittä siihen, että unta ei vain enää riittänyt.

Vaan hahaa, pisto on kadonnut yön aikana! Jes! Lämpö on maltillinen 37.2 eli ei mitään maata järisyttävää ja olo on muutenkin ihan suht ok nyt kun on saanut limat yskittyä ja niistettyä edes jotenkin pois. Ihan kaikki limat nyt ei keuhkoputkista tule millään ulos mutta siihenhän tässä on jo tottunut.

Lääkäriajan nyt silti tilaan heti aamusta ja töihinkään en mene, sen verran tässä sentään on järkeä päähän kasvanut. Vaan sepä tässä nyt mietityttääkin itseä. Että mikä ihme siinä on, että kuitenkin ihan suht täyspäinen ihminen, siis minä, odottelee aina maailmantappiin asti ennen kuin kuskaa itsensä sinne lekurin penkille?

Kun tenava sairastuu niin herttinen sentään, heti kun itsestä alkaa vähänkin tuntua siltä että kaikki ei ole ok eikä mene lenssun, mahataudin tai minkä milloinkin, oppikirjan mukaisesti niin johan minä kiikutan tenavaa lekuriin mutta kun itsestä tietää (jollain tasolla sen tietää) että ei ole ihan kunnossa niin jää vain odottamaan josko se nyt kuitenkin menisi ohi.

Okei, okei, viikon, ehkä parinkin, odottelu on toki ihan ok, mutta siis oikeasti. Reilut puoli vuotta odottelua? Ehkä sitä ei itse olekaan ihan täyspäinen vaikka niin on tahtonut ajatella ja kuvitella. No, katsellaan nyt miten siellä lekurissa käy, vai käykö mitenkään. Se on siis moro ja have fun!

Ajatuksia

Toisinaan ajatusten kokoonsaaminen on hiivatin hidasta hommaa. Kuten nyt on ollut kun olen pyöritellyt yhtä ja samaa asiaa päässäni kuukausi-, jopa melkolailla vuositolkulla.

Miksi loukkaannuin, miksi otin itseeni. Tiedät, mitä tunnet, mutta et oikein saa kiinni siitä miksi tunnet kuten tunnet. Ja sitten iskee se olo että epäilet olevasi pikkumainen ja tyhmä idiootti.

Ja sitten se ymmärrys omaa tuntemusta ja omaa loukkaantumista kohtaan tuli. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, aamukahvin lomassa. Tottakai loukkaannuin, tottakai otin itseeni. Mitä muuta olisin voinut tehdä.

(kuva aamuneljältä retkeilykurssilta oppilaiden kanssa)

Äänenpainoilla on uskomaton merkitys ihmisten välisessä kommunikoinnissa. Voit sanoa asioita niin ettet syytä tai halveksu toista vaikka ihmettelisitkin mutta voit ihan yhtä hyvin ilmaista asiat äänenpainolla joka tekee juuri niin.

Totta on se, että ukon siskoista yhteen en takuuvarmasti olisi koskaan tutustunut ilman ukkoa. Tai pariin työkavereistani en olisi koskaan tutustunut jos emme jakaisi samaa työpaikkaa.

Voisin siis sanoa että hei, mä en olisi KOSKAAN tutustunut suhun JOS… Ja tämän kaiken sanon ilolla siitä että olen saanut heidät elämääni vaikka he ovatkin ihan toiselta planeetalta kuin minä.

Aivan samoin kuin eks-appivanhemmat olisi takuulla jäänyt täysin tuntemattomiksi jos en olisi törmännyt eksään ja mennyt tämän kanssa naimisiin. Kuten sanottua, öljy ja vesi ei sekoitu keskenään ja toisinaan matkaa on liikaa.

Sittenkään en ikimaailmassa voi edes kuvitella tilannetta jossa eks-anoppi toteaisi pahoittelevalla, halveksuvalla tai vihaavalla äänellä sanovansa että juu ei, jos et tota poikaa olisi niin ikinä koskaan en olisi sinuun tutustunut.

Siinähän se syy onkin, pähkinänkuoressa, miksi koin niin loukkaavaksi sen kun siskoni sanoi vuosi, reilu vuosi, takaperin, että ei kuule, jos ei olisi yhteistä äitiä en olisi koskaan edes tutustunut sinuun.

Ei ihmetellen onneaan, ei ollen tyytyväinen siitä että juuri minä olen hänen siskonsa vaan pettyneenä siihen että juuri minä olen hänen siskonsa. Ylimielisenäkin sitä kommenttia voisi monella tapaa pitää.

Minä olin kuitenkin se, joka piti huolen, auttoi, puki, ruokki ja teki kaiken. Yritti olla äiti ja isä yhtäaikaa kun kummallakaan ei ollut halua, taitoa tai kykyä moiseen. Murkkuna. Niin, olin minäkin joskus murkku.

Joku sanoi minulle aiemmin kun tätä pakkaa purin mielestäni että hei, c`moon, no big deal, sellaistahan se on ja ei se nyt ole pahalla sanottu. Oli se. En vain osannut silloin sanoa miksi se tuntui pahalta.

Se oli se äänenpaino. Olla pahoillaan siitä, että on yhteinen äiti. Joutunut tutustumaan minuun. Tottahan minäkin tiedän etten ole täydellinen, kukapa olisi, mutta oikeasti. Minuun tutustuminen onkin ollut tappio.

Noin. Nyt tämä on purettu ja pois.

 

Pitihän se arvata

Voldemarhan teki juuri sen mitä arvelinkin sen tekevän uudelle omistajalle jouduttuaan. Alkoi mielenosoitustila eli heh, ei se kuulemma oikein toimi. Mitäs myit, totesin minä ukolle, mitä siihen muutakaan sanoa. No, jos totta puhutaan niin onhan se harmi mutta sittenkin. Mitäs myit?

Tänä aamuna olen ennättänyt aamukahvin lomassa tuumia asiaa jos toistakin. Yksi asia joka on erityisesti ollut mielessäni on ollut spede ja speden yksinäisyys. Sitä kautta ajatukset kietoutui jo elämään noin laajemminkin ja isovanhemmuus on ollut yksi asia jota olen mietiskellyt hiljaisuudessa.

Mieleen nousee kuvia omasta lapsuudesta, muistoja mummuista, papasta, isomummusta. Toisen mummun kanssa imeskeltiin aina iltaisin pectuksia ja juteltiin ”henkeviä” peiton alla unta odotellessa. Toinen mummu taas jaksoi aina muistuttaa siitä kuinka pitää syödä riittävästi ja lappoi lisää ruokaa lautaselle.

Toisen mummun riisipuuro ja lätyt, nam, taivaallisia ja sen toisen hapankaali ja pullotettu mahla, nam! Polkupyöräretket tädille mummun kanssa, toisen mummun kanssa taas touhuttiin tämän tiluksilla ja työmaalla. Hyviä muistoja, lämpöisiä muistoja ja niitä on paljon!

Aina heillä oli aikaa ja mikä hassuinta, halua olla lapsen kanssa. Toisen mummun lapsenlapsimäärä oli vain kaksi joten varmasti meille sitä aikaa riittikin, toisella taas lapsenlapsia oli 12 ja sittenkin sitä aikaa riitti kaikille. Ja ei, tuolloinhan ei ollut mikroaaltouuneja, ei tiskikoneita, eikä viihde-elektroniikkaa.

Omista lapsista kolme isointa on onnekkaita, heillä on vielä toinen mummi ja pappa joilla molemmilla on aikaa lapsille. Ollut aina. Isommilla lapsilla, tai oikeastaan kahdella heistä, on vain hentoja muistikuvia omasta äidistäni, äitihän kuoli kun isommat lapset olivat 5-, 3- ja 1-vuotiaita. Isästäni heillä ei ole kenelläkään muistikuvia mutta äidistä, mummusta, on.

Kolmella nuoremmalla on mummu ja pappa ja papan kanssa sitä aikaa on väkisinkin tullut jokaisen vietettyä mökkielämän kautta. Papasta on takuuvarmasti muisto jos toinenkin jokaisella, myös spedellä vaikka vähemmän olemmekin aikaa mökillä viettäneet tämän kanssa.

Mummun suhteen en olekaan niin varma, junnu nyt tapaa mummua ehkä useimmin näistä kaikista koska tuuppaa ihan itse itsensä mummun lähistölle, oli mummulla sitten aikaa tai ei. Prinsessa taas tapaa mummua satunnaisesti, ehkä muutaman kerran vuodessa jos oikein hyvin käy.

Aivan liian usein joudun kuuntelemaan prinsessalta purnausta siitä miten mummu kyllä ehtii tavata niitä muita lapsia vaikka kuinka ja usein mutta tosiasiahan on se, että mummu tapaa heitä koska tapaa heidän äitejään, omia tyttäriään.

Spede taas. Speden kohdalla en oikein tiedä mitä lapsi ajattelee mummustaan. Eiväthän he toisiaan tunne, se nyt on selvä, sillä tutustumiseen ei oikein riitä satunnaiset pari törmäyskertaa vuodessa. Mummu taitaa olla hyvinkin vieras ihminen spedelle, kyllä spede varmasti tietää että kyseessä on mummu mutta mikä mummun funktio on, se on takuulla spedelle ihan hepreaa.

Speden syntymäpäiväkin taisi mennä ihan ohi mummulta, ainakaan itse en ole kuullut että spedeä olisi onnitellut muut kuin tädit ja omat sisarukset. Jotenkin se on hirvittävän surullista sillä se on varmasti omiaan lisäämään speden tunnetta siitä että hän on kovin yksin.

Serkuksissakaan ei ole yhtäkään speden kanssa samaa ikää olevaa joten mökkireissuillakin spede on aina ”yksin” vaikka isommat serkut tätä mukaan välillä touhuihin ottaakin. Tähän kaikkeen kun lisää sen, että spedellä ei juurikaan ole kavereita eikä sitä veljeäkään jota todennäköisesti aika usein miettii niin onko ihme että lapsi on hieman kuin surullisen prinssin hahmo.

Se isovanhemmuus taas, noin yleensä ottaen. Enhän minäkään rääppistä taajaan tapaa, kerran viikossa noin suunnilleen mutta sittenkään en tiedä miten voisin olla olematta osa lapsen elämää. Se tuntuu sydämessä asti joka kerta kun rääppistä menen hakemaan tai katsomaan, pikkuriiviö kun nostaa samantien kädet ilmaan ja tahtoo syliin, suukottelee märkiä kielisuukkoja ja halailee kaulasta tiukasti kiinnipitäen.

Kun sanon pienelle että mummi lähtee nyt ottaa riiviö heti suunnan ovelle ja on lähdössä mukaan joka aivaten ainoa kerta. Jos sanon että mennäänkö mummin autolla on riiviö ovella alle sekunnin valmiusasemissa. Se lapsen riemu siitä että mummi tuli, se todellakin tuntuu sydämessä lämpöisenä läikehdintänä, melkein siinä sydän pakahtuu joka kerta.

Ja väkisinkin kun mietin spedeä ja tämän suhdetta mummuun ihmettelen miksi ja miten mummu ei siitä ole pitänyt väliä ja huolta. Ei se lapsi itse osaa sitä vaatia saati mummulle lähteä eikä vanhemmat tahdo sitä väkisin sinne tupata jos tuntuu siltä ettei toisella nyt ole aikaa.

Syytöksinä en näitä mieti, en ole miettinyt enää hetkeen, mutta surullista se on silti. Surullista ja ihmetyttävää. Milloin tämä maailma muuttui niin kiireiseksi että vanhemmilla, saati isovanhemmilla, ei olekaan enää aikaa lapsille? Kun jotenkin luulisi että asia olisi aivan toisinpäin tänä päivänä.

On ne tiskikoneet, on kuivausrummut, pyykkikoneet, ilmalämpöpumput, autot, puolivalmiit einekset ja vaikka mitä vimpaimia jotka helpottavat sitä arjen pyöritystä. Sitä omaa aikaa on tänä päivänä taatusti paljon enemmän kuin oli silloin kun minä olin lapsi.

Silloin kun mummu kantoi pyykkejä ulkosaunalla olevaan vanhaan pyykkikoneeseen ja levitteli ne sitten ulos naruille, kun hän kantoi puita sisälle lämmittääkseen pirttiä, tiskasi röykkiöittäin astioita lastenlapsilauman syötyä niitä lättyjä tai riisipuuroa.

Kävi marjametsässä syksyt, keitteli mehuja, leipoi sämpylöitä, valmisti ruuan liki päivittäin alusta loppuun pariin kertaan meille nälkäisille mukuloille. Ja kävi töissäkin siinä kaiken touhun lomassa. Ja sittenkin mummulla oli aikaa.

Merkillistä on se miten maailma muuttuu…

Rytinällä sitten

On se kumma miten joka aivaten ainoa vuosi työt aloitetaan jokseenkin sekavissa merkeissä! Lukkarit on ihan miten sattuu, käytännössä tarkoittaa sitä että lukkareiden mukaan ei voida vielä hetkeen ryhtyä töitä tekemään sillä nehän on sekaisin kuin käkikellot.

Ehkä ensi viikon loppupuolella saamme normilukkarit käyttöön niin ettei niitä tarvitse enää rukkailla? Tällä hetkellä tiedossa ei ole siis sen paremmin sitä moneenko menen minäkin aamuna ja moneltako pääsen minäkin iltapäivänä kotosalle.

Pieni alustava käry oli olemassa mutta sekin katosi savuna tuuleen kun totesimme että kappas, kutosille oli laitettu yksi ylimääräinen oppitunti keskelle päivää joka taas tarkoittaa käytännössä sitä että koko systeemi menee uusiksi. Huoks. Huoks, huoks ja huoks.

Työkavereita oli toki kiva nähdä ja päivän aloittanut veso oli varsin jees, mainio puhuja, hyvää kahvia, hyvää sapuskaa ja hyviä juttuja. Niin ja paljon halauksia. Eiköhän tästä alun kaaoksesta taas jotenkin päästä rutiininomaiseen työskentelyyn kunhan nyt ne lukkarit ensin saadaan.

Uusi työpari, ope siis, on mitä todennäköisimmin hyvinkin itselleni passeli malli. Juurikaan ei ehditty eilen puhua, hektistä oli meno siis, mutta sen verran että ihan ensimmäisen yhteisen päälinjauksen saimme tehtyä. Tuntien alkuja EI käytetä mihinkään turhanpäiväiseen johon tiedän tenavien sen mielellään käyttävän.

Jos oppitunti kestää 45 minuuttia ja ensimmäiset parikymmentä minuuttia käytetään selvittämällä mitä kukakin sanoi kenellekin välitunnilla tai käytävässä niin huoks, ei siitä paljon enää jää opiskelulle. Ei vallankaan kun sen jälkeen käytetään mielellään seuraava vartti siihen että etsitään työvälineitä joiden todetaan lopulta jääneen kotiin tai ihmetellään mites ne läksyt nyt onkin jäänyt tekemättä.

Ehei, päätimme ottaa suoraan käyttöön sen linjan että oppitunti alkaa heti kun olemme luokassa, jos työvälineet on kadoksissa niitä EI etsitä vaan eteen ilmestyy A-nelosen arkki ja lyijykynä. Tee kuule muistiinpanoja. Jos välkällä on tapahtunut jotain mikä pitäisi selvittää niin selvä, seuraava välitunti on siihen oivaa aikaa.

Niin hyvin minä tämän porukan tunnen että tiedän tarkalleen kaikki heidän keinonsa luistaa hommista, mikäs sen mukavampaa onkaan kuin saada oppitunti kutistettua kymmeneen minuuttiin kun ensin tehdään kaikkea muuta mitä voi tehdä ilman oppikirjoja.

Kohtsilleen pitäisi herätellä joukkoja yläkerrastakin, prinsessallakin oli eilen ensimmäinen koulupäivä ja johan se olikin jännittänyt. Hyvin päivä oli silti mennyt, ei siinä mitään, ja tyytyväisenä tuo opinahjostaan iltapäivällä palaili. Tänään menee vasta kahteentoista joten ennättää hyvin tuuppia niin speden kuin junnunkin ovesta pihalle ennen lähtöään.

Koulujen alkamisen kunniaksi ukko on hankkinut itselleen mojovan lenssun, aika karua kuunneltavaa on tuon köhiminen ja pärskiminen. Ilmanko siellä työmaalla ei viime viikolla riittänyt tekijät, taitaa lenssu kiertää siellä ihan tosissaan.

Itsellä on edessä pehmeä lasku arkeen eli tänään oppilaat ovat paikalla vain kolme tuntia. Päivä aloitetaan tosin kahvitellen ja ehkäpä sen jälkeen ennätetään hetki hioa open kanssa kahteen pekkaan lisää sotasuunnitelmia. Ei hassumpaa siis.

Vaan jaa, tämä tästä pikapäivityksestä, nyt taidan tosiaan siirtyä vähitellen tutkailemaan mitä sitä päälleen kiskoisi, hiuksethan meni tänään ennätysvauhdilla letille ja siitä kiinni eli alle viisi minuuttia ja tadaa, kutrit oli oikosessa! Ja niin, allekirjoittaneellahan EI saa roikkua kutreja niskassa joten letti kiinnittyy parilla pinnillä itsensä alle. Jei!

Eihän se mikään malliluomus ole edelleenkään mutta hei, ihmiselle joka ei vielä pari viikkoa sitten osannut tehdä minkäänmoista lettihärpäkettä omiin kutreihinsa niin hohoo, ei hassumpaa! Ja nyt, se on moro ja have fun!