Voisiko se tosiaan mennä näin?

Aamulla kun ukon tipautin sairaalan eteen oli olo jotenkin epätodellinen. Takana huonosti ja levottomasti nukuttu yö, pieni kauhu ja pelko takaraivossa ja päätäkin juhmi. Teki mieli kääntyä takaisin ekoista valoista ja juosta ukon luokse, ihan vain siksi että hirvitti ja pelotti.

Ajelin silti reipasta tahtia työmaalle ja kas, totesin työmaan pihaan kurvatessa että mitäs ihmettä, kello on tasan kahdeksan! Ei minuuttiakaan tullut käytettyä ylityöminuutteja, mitäs ihmettä… Tässähän ehtii palaveriinkin ihan heittämällä.

Kädet tosin alkoi täristä samantien kun auton ratista irrotin. Hampaatkin alkoi kalista yhteen. Tuntui ettei happi riitä. Päässä juhminut kipu kovensi otettaan puristaen kaksin kourin. Taisi osa jännityksestä ja pelosta purkautua siinä kohtaa, luulen mä.

Kympin aikaan tuo ilmoitteli että leikkaus on iltapäivällä. Huokasuttihan se, jotenkin kun oli jo ajatellut että se on kohta nips ja naps ja sitten ei tarvitse enää odotella ja ihmetellä sen kummemmin leikkauksen tapahtumista.

Vaan kappas! Juuri kun olin lähdössä mukeloiden kanssa syömään tulikin ukolta puhelu. Että täällä hän nyt köpöttelee kohti leikkuria. Että juu, leikataankin nyt. Tsiisus! Ihan hieman oli pää siinä pyörällä mutta onneksi (!) olin töissä, pianko se mukuloiden sählääminen sai ajatukset muualle.

Tilanne olikin sitten ihan eri siinä kohtaa kun kotiin kurvasin. Ihan tautisen levoton olo! Ukon soitosta kaks ja puol tuntia eikä vieläkään mitään. Kolme tuntia ja hiljaisuus. Neljä tuntia. Viisi. Siinä levottomuuden tuskassa tuli hinkattua keittiö kaksin käsin. Ruokittua mukelot. Pelmattua makkari läpikotaisin.

Ja tarkoitus oli siirtää tarmo olkkariin ihan juuri samalla hetkellä kun puhelin soi ja ukko soitti. Hyvältähän tuo kuulosti. Ihan omalta itseltään. Ei ollut mitenkään sekava saati sumea olo ja ei, ei sattunutkaan mihinkään vaikka selkäpuolella kyllä tuntui että jotain siellä on tehty.

Ihan hiivatin tylsää kuulemma oli. Ihan mielettömän tylsää. Pitkä loppupäivä tulossa, kellokin oli vasta puoli viisi. Ja ei, leikkauksen kulusta ei ollut mitään tietoa mutta sen verran oli että haava oli siisti. Jos vaikka hoitaja tulisi niin pyytäisi josko pääsisi kävelemään. Kun kuka sitä jaksaa tässä vaan maata.

Että kai se hyvin oli mennyt kun ei kukaan ollut mitään sanonut. Ja kyllä, on hän täällä sängyssä jo pyörinyt suuntaan jos toiseen. Ja vispannut jalkojaan. Ja kyllä, olo oli ihan sellainen että voisi ajatella ettei mitään leikkausta ole tehtykään. Niin paitsi että makuuasennossa oli. Ja siksikin tylsää.

Kun tuntui olo ihan tavalliselta ja normaalilta, että mitä hittoa tässä nyt pitää sängyssä maata. Ei huipannut päässä, ei ollut mitenkään sekava olo, ei mitään. Että jos nyt oikeasti joku hoitsu osuisi paikalle. Kun oikeasti. Pystyyn tässä pitäisi nyt päästä. Tylsää on.

Eipä juuri hotsittanut siivoaminen enää sen jälkeen. Hetkessä olotila muuttui siitä adhd-rauhattomasta hepusta levolliseksi ja helpottuneeksi. Huh. Jalat toimi, ukon pää toimi, ukko toimi. Mitään kamalan kauheaa ei tapahtunutkaan vaan ihan sama ukko se siellä sairaalassa edelleen oli kuin se jonka sinne tiputin. Tosin niin, todnäk ja mielellään kivuttomampi.

Hetki sitten ukko soitteli vielä iltasoiton, käymäänhän olemme menossa vasta huomenna. Jos olemme. Kirurgi kun oli pyörähtänyt tätä tapaamassa vielä iltasella. Todennut että niin, siellä olikin paljon enemmän massaa kuin mitä kuvat oli näyttäneet.

Ja niin, hermo oli ihan kasassa sen kaiken alla. Että ei ihme ettei oikein jalat toimineet ja särkykin oli kokoaikainen. Ja niin. Josko lähtisit kotiin huomenna. Ja mitä ihmettä, kyllä nyt pitää toinen päästää kävelemään jos tuo tahtoo (tämä siis hoitajille) kun ukko sitä kävelyä taas kerran kysyi.

Ei muuten päästäneet. Sen sijaan tämän hetken suunnitelma on se, että jos ei mitään ihmeellistä yön aikana tapahdu niin eipäs sitten mennäkään sitä ukkoa morjestamaan vaan haetaankin se kotiin. Ylivuotoletkusta kun ei ole tullut oikein mitään ulos ja muutenkaan ei ole järkevää makuuttaa sairaalassa pitkään.

Yö siis oikeastaan ratkaisee. Leikannut lääkäri on jo omalta osaltaan päätöksen tehnyt, jälkitarkastus sitten joskus ja kaikki madonluvutkin oli tarjonnut jo valmiiksi jatkosta. Että ei kun ukko kotiin vaan. Toisaalta, päätöksenhän tekee lopullisesti vasta se lääkäri joka aamupäivällä on kierrolla.

Parasta puhelussa oli kuitenkin se kun ukko yhtäkkiä totesi, kerrottuaan ensin saaneensa aika hyvät tropit yötä vasten, että olo on kyllä todella outo. Leikkaushaavassa kyllä tuntuu ja viiltelee mutta jalkoihin ei satu. Ei yhtään. Ihan kuin olisi saanut omat jalat takaisin.

Näinköhän tässä saatiin täysosuma? Ja outoa kyllä, ukkokin on tajunnut jotain. Oma jääräni, joka ei osaa ottaa rauhallisesti vaan repii aina itsensä ihan äärirajoille, totesi että nyt pitää vaan muistaa ottaa ainakin se kaksi viikkoa rauhallisesti vaikka kuinka olisi kivuton olo.

Ettei vaan tule takapakkia. Ettei vaan riko mitään mikä korjattiin. Voisiko se tosiaan olla näin. Että täydellinen napakymppi. Ehkä tässä taas jossain kohtaa kettuunnutaan siihen ukon urheiluun mutta hei. Ennemmin siihen kuin pelätään ja ollaan huolissaan.

Se on moro ja have fun! I´m happy!

OMG! KLUPS! KÄÄK!

Pikana tämä sitten tosiaan menikin. Toki tieto siitä, että viikko sitten ukon tavannut kirurgi oli laittanut suoraan ykköskiirellisyysluokkaan ukon, hieman kielikin sitä ettei tässä välttämättä pitkään odotella leikkuria mutta sittenkin.

Tänään oli aamupäivällä kirurgi soitellut ja kysellyt vointia, todennut että huomenna olisi varmaankin aika leikkaukseen ja kas, iltapäivällä soittikin sitten hoitaja joka toivotti tervetulleeksi osastolle aamulla kello kasiksi. Että näin.

Ja koska ukko on ukko, niin eihän tuo sen kummemmin mitään kysellyt. Sen sentään tajusi kysyä (minun sitä muutamaan kertaan aiemmin kotosalla ääneen mietittyä) että millainen leikkaus se nyt sitten on. Avoleikkauksena tuo nyt sitten menee.

Sairaalassa pitävät kuulemma 1-2 päivää jos vain kaikki menee hyvin, jos jotain matkalla tulee niin aika pitenee sitten sen mukaan.

Vaan jaa. Nyt taidan mennä ottamaan jotain troppia, liekö sitten joku jännitystila lauennut ja toinen paukannut päälle heti iltapäivän uutiset kuultua, aivan tautinen pääkipu joka ei vaan hellitä. Se on moro ja have fun!

Kesää kohti

Onneksi alkaa tämä kevät olla kohta taputeltuna plakkariin, jotenkin tämä alkuvuosi on ollut ihan mahdottoman raskas! Ei fyysisesti, ei sinnepäinkään, suuren osan alkuvuodestahan kotona on odottanut ruokapadat valmiina, kotityöt tehtyinä ja speden läksyt huollettuina mutta silti.

Henkisesti todella raskas alkuvuosi. Kaipa siihen vaikuttaa osaltaan niin työ- kuin kotielämäkin, uusi esimies taisi toteuttaa juuri sen mitä toisen työmaan vanhan tekijän kanssa pelkäsimme; näinköhän joudumme ojasta allikkoon? No kas, siltä tämä nyt vahvasti näyttää.

 

Mutta tosiaan. On tässä keväässä ollut muitakin kupruja. Ukkohan on ollut oikeastaan täysin petipotilaana jo joulukuun alusta asti. Reilun kuukauden maattuaan tuo tuuppasi itsensä väkisin töihin. Olkoonkin, että öisin tuo ei nukkunut säryiltään (selässä todettiin välilevypullistuma) ja liikkuminen oli mahdottoman vaikeaa.

Ehtipä tuo jo ajatella välissä että josko tämä sittenkin tästä kun vaan sitkeästi yrittää, haki uuden salikortin ja kävikin siellä. Kerran. Ja sitten tuli se stoppi. Eipä käynyt enää, ei salilla eikä töissä. Nyt tuo on ollut reilun kuukauden saikulla, välillä kävi kokeilemassa väkisin työntekoa yhden päivän ajan.

Tässä välissä ehdittiin juhlia junnun rippijuhlatkin, muutenhan elämä on ollut tiukasti täällä neljän seinän sisällä sillä niin, ei tuo ukko toimi. Väkisin sitkittelemällä tuo hoitaa ”kotihengettären” roolia. Eli ruoat on tehtynä kun tulen töistä, imuriin en muista koska olen viimeksi koskenut, en oikeastaan pyykkeihinkään.

Kaupassa en käy ollenkaan, ukko hoitaa poikasen 20vee kanssa nämä kotikuviot. Ja silti. On jotenkin ihan mahdottoman raskasta kun aamulla lähdet töihin niin ukko makaa, kun tulet kotiin niin ukko makaa ja kaiken aikaa se vain makaa.

Ja ei, se ei makaa koska makuuttaa vaan se makaa koska kaikki mitä se on väkisin tehnyt sattuu niin paljon ettei se pysty muuhun. Ja yöllä se ei nuku. Ehei, se katsoo telkkaria. Etsii asentoa. Huokailee. Katsoo lisää telkkaria. Ja sitten se sai pillerit jotka vie sen pahimman kärjen siltä kivulta.

Jotka on ihan karmeita douppeja. Ne vie siltä tajun. Ja sen tajun mukana ne tekee sen kädet ihan hiivatin eläväisiksi. Jonka takia itse heräsin kymmeniä kertoja yön aikana siihen että kourittiin tissiä, prsettä ja vaikkas mitä. Ja ukko nukkui silti. Kiimapillereiksi minä ne nimesin.

Ilmeisesti niiden käpäliä villitsevä vaikutus vähenee ajan mittaan, nyt meillä saa taas nukuttua mutta kyllä muutaman yön jälkeen ehdin jo miettiä että mihin hittoon sitä pitäisi mennä itse nukkumaan? Kun oikeasti, jos se niillä saa nukuttua niin en kai hemmetissä voi niiden ottamista kieltää? Mutta nukkuakin pitäisi.

Tänään ukolla oli sitten käynti taysissa. Aiempi lekurihan hänet tuonne lähetti annettuaan pari viikkoa lisää saikkua ja todettuaan magneettikuvat katsottuaan että jep, leikkaus. Ei tässä enää muita vaihtoehtoja ole. Fysioterapia ei auta, lääkkeet ei auta, lepo ei auta.

En oikein osaa selittää sitä tunnetta mikä itselle tuli kun ukolle lekurireissun jälkeen soittelin ja kysyin mitä taysissa oli sanottu. Uutisethan oli tarkalleen luokkaa ”neljä viikkoa suoraan saikkua, leikkausjonoon, kiireellisyysluokka ykkönen vaikka en tiedä mitä se nyt meinaa”.

Niin ja ”siellä on ollut kaamea leikkausruuhka että ei tiedä koska pääsee mut sanoi se lääkäri jotain että ehkä jos oikein hyvin käy niin pari viikkoa”. Se helpotuksen tunne joka meni läpi. Ja muuttui samantien julmetuksi huoleksi. Peloksi.

Epäluuloksi. Sen tunteen pakottamiseksi toivoksi. Ja lisää peloksi. Ja sitten ne tunteet vain ristiriitaili keskenään ja vaihtoi vuoroin paikkaa. Ja pettymyskin sinne mahtui sekaan. Jos kohta olen ollut kiitollinen miljoonia kertoja siitä miten selkävaivoihin liittyvät hoidot on kehittyneet niin sittenkin.

Jo aiemmin sanoin työkaverille siitä että tämä on kuin déjavu-kokemus. Ihan kuin paluu sinne kun oli 12vee ja äiti makasi sängyssä sen 11 kuukautta. Ja silloin selkäleikkauspotilaita hoidettiin makuuttamalla ja selkäoireisia hoidettiin makuuttamalla.

Ja kappas, nyt minulla on puoliso joka käy läpi todnäk samaa sontaa mitä äiti kävi, kiitollisuus heräsi siitä että oikeasti. Nyt emme naulitse selkäpotilasta sänkyyn vaan rangan liikkuvuus pyritään saamaan takaisin mahdollisimman pian.

Ei. en ole pettynyt puolisooni. Olen pettynyt siihen miten kaikki olisi voitu tehdä toisin aikanaan jos joku olisi tiennyt tai tajunnut. Miten äiti syntyi liian aikaisin. Tai oikeastaan sairastui liian aikaisin. Miten paljon parempaa hoitoa äiti olisikaan saanut tänä päivänä.

Onneksi kaikki on niin paljon toisin tätä nykyä. Ja sittenkin. Jotenkin tässä on ollut aika äärirajoilla tämän kevään. Oikeastaan työ on ainoa paikka jossa on helppo olla. Olkoonkin että siellä ilmapiiri on surkea johtuen siitä että tosiaan, se päiväkotilapsi-status, mutta siellä ei ainakaan tarvitse pyöritellä tätä kaikkea päässään.

Ja ei, ei tarvitse katsella väkisin liikkuvaa puolisoa jonka liikkuminen tekee itseen kipeää, niin järkyttävän kankean ja vaikean näköistä se on. Ja samalla sitä miettii monesti sitä että herttinen soikoon mitkä RIIDAT aikanaan olikaan tuon urheiluhulluudesta, epäili että olenko minä tärkeämpi kuin ne painot ja sukset vai miten tämä menee.

Ja tänä päivänä sitä on mielettömän onnellinen ja iloinen niistä suksista ja painoista. Ilman niiden mukanaan tuomaa lihaskuntoa ukko tuskin liikkuisi tuossa yhtään. On se vaan ukko.

Kuten sanoin, onneksi tämä kevät alkaa olla taputeltuna. Odotan kesää, leikkausta, ja ihan kaikkea mitä tulevaisuus tuo.

 

 

 

Lauvantaita!

Ei oo valkoisen naisen vuodenaika tämä talvi ei. Ihan vaan siksi tuo kuva tuohon lävähti… Mutta joo, asiaan! Vaikka sitä nyt ei oikeastaan kummemmin olekaan.

Ollut kyllä jotenkin ankea kuukausi takana vaikka toisaalta ihan mahdottoman hyväkin. Sitäkös se elämä nyt sitten on? Hyvää on ollut se että tässä on ehditty vaikkas mitä, on pyörähdetty stadissa ukon kanssa kahteen pekkaan, vietetty uudet vuodet hyvässä seurassa ja painettu töitä maanmainion aisaparin kanssa.

Jos joku saa iloiseksi ja tyytyväiseksi niin juuri se, ihan mahdottoman hyvä työpari! Niinhän me olemme kuin kaksi marjaa niin toimintatavoiltamme kuin ajatuksiltammekin. Jos jokin on yhtenäistä niin se linja jolla toimimme luokassa, näin se vaan on.

Ja yhtään pekkaa pahempi ei ole integraatioluokankaan ope, kovin on yhtenäinen näkemys touhuista tuonkin kanssa. Eli kyllä, työnteko on mukavaa ja ihanaa jopa silloin kun pennut on ihan sieltä syvältä. Josta ovat sitten olleetkin koko joululoman jälkeisen ajan, jihaa. Eli väännetty on, joka aivaten ainoa päivä ja ihan niistä perusjutuista tyyliin käytös.

Se vähemmän kiva osio on taas ukko. Eipä tuo ole kertaakaan aiemmin ollut niin huonossa kunnossa kun nyt pari kuukautta on ollut. Saikullakin ollut oikeastaan koko tämän ajan, selässä oleva välilevynpullistuma yhdistettynä lonkan epäkuntoisuuteen on aika jäätävä yhdistelmä.

Siinä on jotain älyttömän ikävää kun katselee toista makaamassa lattialla tuskissaan. Onneksi leposäryt on nyt jääneet kiropraktikko- ja fyssarikäyntien myötä mutta eipä tuo edelleenkään pysty liikkumaan edes suht normaalisti. Toisaalta, on siinä toki ollut puolensakin, tällä on ollut oma kotiorja ja sehän on mukavaa se.

On aika mahtavaa tulla töistä suoraan ruokapatojen ääreen ilman että on tarvinnut edes sormeaan liikauttaa. Speden läksyihinkään en ole joutunut kiinnittämään huomiota yhtään tänä aikana. Aika fantsua hei. En ole muuten koskenut imuriinkaan kuukauteen… Hups!

Mukavaa on toki sekin että poikanen 20vee on ollut päivittäin näköpiirissä. Harmi ettei tuo ole vielä saanut töitä mutta toisaalta, onpa ollut ukon apumiehenä koko tämän ajan. Ukolta kun on kantaminen ja nostelu kielletty vaikka mitä sekään nyt sitten vaikuttaa, nosteleehan tuo paikan saadessaan.

Toinen vähemmän kiva osio on sitten ollut auto. Joo-o. Onhan se kiva että sellainen on mutta epäkuntoisuus taas ei ole ollut alkuunkaan in ja pop. Silloin syksyllä kun siitä otti ja lävähti se puola rikki niin laitettiinhan se kuntoon juu, mutta eipä mennyt kuin pari viikkoa kun moottorivalo alkoi uudemman kerran palamaan.

Eikä siis nonstoppina, ehei, vaan tyyliin palan nyt mutta en parin sadan metrin päässä enää. Oma lisäongelmansa oli se, että syksyllä autosta kuului jäätävä kolahdus kesken ajon ja ajotuntuma muuttui ihan täysin. Ukko tietysti totesi autoa kokeiltuaan että ei siinä kuule mitään vikaa ole, vanhat autot yhdistettynä tämän kylän kuoppaisiin teihin aiheuttaa väkisinkin kolinoita.

Tämä oli eri mieltä mutta uskottiinko sitä? No ei todellakaan. Ei mitään vikaa. Moottorivalon ajoittainen vilkkuminenkin kuitattiin olankohautuksella, omituinen on sano. Kävi kuitenkin kaikilla neljällä pytyllä toisin kuin ennen puolan uusimista joten ei se nyt mikään iso vika ole.

Katsastuksen lähestyessä se oli sitten pakko kiikuttaa pärnäsen korjaamolle, onneksi naapurin ukko on töissä autokorjaamolla. Piti olla pikainen remppareissu ja kuttua kans, sano! Siellähän se kärry oli sitten puolitoista viikkoa lähinnä osia odottelemassa.

Puolahan sieltä oli uudelleen kumahtanut mutta ei täysin eli se ajoittainen vilkkuminen johtui siitä. Tosin se vilkkuminen ei ollut se mikä pänni vaan se että auton tehotkin oli kateissa. Puutui mokoma jos joutui vähänkin kiihdyttämään kovemmin ja puutui siitäkin jos joutui seisomaan paikallaan sillä.

Katalysaattoria itse epäilin ja sitä epäili autokorjaajakin aluksi mutta juu, ei se sitten onneksi ollutkaan se, katalysaattori kun olisi maksanut kuutisensataa. Vaan joopa joo, eipä se olisi enää miltään sitten tuntunut tässä konkurssissa, ei ollut kuopat tiessä ei, eikä auton ikäkään mikä selitti kolinat…

Että kannattaisiko uskoa sitä joka sillä autolla ajaa? Jos se sanoo, että se on rikki niin se on rikki! Ja sitähän se todellakin oli, se julmettu pamahdushan selittyi sillä että toinen etupään jousista oli pamahtanut poikki! Ja koska se oli pamahtanut poikki ja kärryllä oli vain ajettu ja ajettu, kun eihän siinä nyt mitään vikaa oikeastaan ollut, niin kas…

Sieltähän pamahti sitten iskarikin paskaksi. Ja sitä myöten toisenkin puolen jousi. Ja iskari. Eli molemmat etujouset ja iskarit oli atomeina, toinen jousista jopa niin että välistä puuttui palanen! Ihan lievästi vtutti kun autokorjaaja totesi että onpa rouvalla käynyt tuuri.

Se palasen menettänyt jousi kun olisi saattanut huonolla säkällä viiltää toisen eturenkaan sivustaan auki jos olisi siellä nitkahtanut asentoaan toiseksi, mikä sekin olisi ollut ihan mahdollista. Mutta juu, eihän siinä mitään vikaa ollut, ei.

Samaan konkurssiin laitettiin sitten jakopään remmi ja sitä kautta vesipumppu, tuulilasin pyyhkijöiden mekanismit (niin tosiaan, käytössä kun oli vain kuskin puoleinen pyyhin kun nekin hajosi keväällä mutta toisaalta, kärryssä on niin outo systeemi pyyhkijöissä että se kuskin puoleinen yksin pyyhki liki koko tuulilasin) sekä jarrupalat.

Niin ja koiranluut ja joku vakaudenkallistussysteemi. Rikkoutuneen puolan lisäksi uusittiin kaikki muutkin puolat samalla kertaa sillä ne tuppaavat kuulemma pamahtamaan sarjassa siinä kohtaa kun alkuun pääsevät. Että joo. Ja se lasku…

Jos töihin meni nelisen sataa ja katsastukseen viiskymppiä niin osien hinnan kun räknää päälle niin just. Ei ihan tän kuukausipalkka riitä. Parin kuukauden palkan verran siihen meni yhdellä iskulla. Toisaalta, auto palautui korjaamolta just tasan tarkkaan tämän synttäripäivänä joten sainpa sitten ainakin ISON synttärilahjan. Ja kalliin!

Mutta jos kohta vtuttikin rahanmeno niin voin kertoa että autoilu ei! Siis herranen aika! Ikinä koskaan milloinkaan ole ajanut niin hyvällä autolla kuin nyt ajan! Sehän on kuin juuri pakasta repäisty, ja onko ihme, koko etupäähän on ihan uutta osaa! Mahtavaa!

Nyt sitten odottelen kauhulla (pessimisti ei koskaan pety…) että takapää kumahtaa. Kai se nyt olisi sen vuoro. Autokorjaaja tosin totesi että auto on hiton hyvässä kunnossa muilta osiltaan joten kumahteluja ei pitäisi olla tiedossa mutta niin. Pessimisti ei tosiaan pety.

Sitä moottorivalon vilkkumistakin odottelen, mutta ei, ei sitä ainakaan vielä ole näkynyt. Vaan kuulkaa, kyllä minä niiiiiiin onnellinen ja iloinen olen siitä että kärry on nyt kunnossa. Oikeasti, vaikka ukko nyt sitten kuskailikin suunnasta toiseen tarpeen mukaan niin silti.

Jotenkin tuntui kuin oma vapaus olisi viety kun ei ollut omaa autoa. Älyttömän nopeasti siihen tottuu, siis siihen että on se oma auto koko ajan käytettävissä. Neljä vuotta omalla autolla ja sitten yhtäkkiä ei ollutkaan autoa. Oli sitten himppasen pitkä puoltoista viikkoa, sano.

Toisaalta, ennättipä sitten heilutella puikkoja vielä enemmän kuin normisti. Eli sukkia ja tumppuja ja pipoja ja huppuhuiveja tupsahteli puikoilta vaikka kuinka ja paljon. Sitä kutomista kun ennättää touhuta työmaallakin oppitunneilla vaikka kuinka ja paljon, eipä ne tenavat taitaisi osata ollakaan jos ei tällä olisi kudelmaa mukana.

Vaan jaa. Olisikos tässä nyt isoimmat ja ihmeellisimmät tapahtumat tältä reilulta kuukaudelta? Ehkä. Heitetään nyt loppuun vielä kuva uusimmista sukista jotka touhasin, ne on myyntikamaa eli ei mene itselle eikä kavereillekaan. Se on moro ja have fun!

 

Hupsista heijaa!

Ja niinhän siinä sitten kävi, että vanha uskollinen sotaratsu otti ja kumahti ihan lopullisesti. Mitä todennäköisimmin kovalevy otti ja kumahti lopullisesti. Huoks. Kuukausi tuli kärvisteltyä ilman omaa konetta mutta sitten riitti ja kas, tänään tarttui sitten tämä hpn kone matkaan kaupoilla reissatessa.

Se kaupoille lähtemisen varsinainen syyhän oli keväällä saamani lahjakortti lankamaailmaan, niin paljon on tullut kudottua sitä, tätä ja tota tässä syksyn aikana että nyt oli ihan PAKKO päästä pelmaamaan laajempaakin lankavalikoimaa. Ja tulihan sitä sitten pelmattua, kuten kuvasta näkyy.

Kyllä nyt kelpaa sanon mä! Ja kone taas. No, sittarissa osui silmiin ihana sininen miniläppäri ja testi näppäimilläkin lupaili hyvää joten likeltä liippasi ettei kapine lähtenyt matkaan. 2 Gb keskusmuistia sai kuitenkin jarrut päälle mutta siinä määrin kotiin kurvaillessa kenkutti ostamattajättämispäätös että päädyin kurvailemaan paikalliseen markettiin.

Ja kas, nyt on sitten 4 gigaa keskusmuistia valkoisissa kuorissa. Ei tosin ihan niissä 13,3 tuumaisissa kuten se sininen olisi ollut mutta 14 tuumaa nyt ei juuri enempää ole ja kas, näppäimistökin tuntuu ihanalta sormien alla. Isommissa uusissa koneissa kun on ollut ongelmana juuri se, etten ole vain kertakaikkiaan sietänyt niiden näppäimistöjä.

Ihan sama miten paljon olen pinnistellyt niin pah, aina on sormet osuneet ihan mihin sattuun, ilmeisesti pienemmät tuumat saa näppäimetkin asettumaan paremmin omien sormien alle. Eli kyllä, viimeinkin on nyt sitten toimiva kapine. Josko sitten tätä tulisi käytettyäkin, mene ja tiedä.

Muuta ihmeellistä nyt ei olekaan sitten tapahtunut, kirviäiseen vaihdettiin kaikki puolat sillä yhden puolan uusiminen ei auttanut kuin hetkellisesti. No, eipä kaikkien puolienkaan vaihtaminen auttanut kuin kotvan, nyt auto toimii ja ei toimi, ihan hetkestä kiinni.

Millään tapaa se ei pidä seisoskelusta valoissa tai risteyksissä, monesti moisen jälkeen moottorin vikavalo alkaa vilkkua, vilkkumista ei tosin tapahdu kuin kotvan ajan ja kas, auto palautuu ennalleen. Outo vika, todella outo. Kirviäinen on siis lähdössä huoltoon jossain kohtaa kunhan tässä saan aikaiseksi.

Vaan jaa. Taidanpa siirtyä nyt kahvittelun kautta sukkapuikkojen pariin, loppuun vielä himppasen kuvaa viime aikojen tekeleistä.

 

Pitäisikö sitä aktivoitua?

Edes sen verran että kirjoittaisi kerran viikkoon jos ei muuta? No, kokeillaan nyt tätä kaavaa, tosin todennäköisyys sille että kaavan mukaan toimin on jokseenkin huono.

Koulupäivä lauantaina oli mainio! Speden ope osasi todella yllättää, päivähän aloitettiin laulamalla karaokea perheittäin. Omg! Ja mehän EMME laula karaokea mutta kappas, niin sitä vaan löydettiin itsemme moista tekemästä ja ekana koko porukasta.

Puoli kahdeltatoista oltiin jo kotona eli nopeasti se päivä siellä koululla kiskaistiin ja pakko myöntää, ehkä parasta antia vuosikausiin koulumaailmassa oli se. Melkein harmittaa että omalla koululla ei ole tajuttu lähteä moiseen, kodin ja koulun päivä saa ihan eri merkityksen kun sen järjestää tuolla tavoin.

Työmaalla on ollut hektinen meno, kuten yleensäkin ja kas, taas on ennätetty leikkiä itsekin opea. Samalla olen selvitellyt systeemeitä liiton suuntaan, minähän kun saan sitä soviteltua päivärahaa viikkotyötunneista johtuen ja opesijaisuudethan vaikuttaa siihen.

Työkaveri, sovitellun päivärahan piirissä hänkin, kun totesi että joo, opesijaisuudet aiheuttaa sitten sen ettei saakaan koko kuukaudelta sitä päivärahaa. Ihan sama montako tuntia niitä opesijaisuuksia tekee. No, minäpä sitä nyt olen selvitellyt enkä edelleenkään tiedä meneekö se ihan yksi yhteen tuon väittämän kanssa, epäilen että menee.

Näin ollen herätin sisäisen laskukoneeni ja totesin että jaa. 12 tuntia opesijaisuuksia saa tulot olemaan plusmiinusnollassa. Jokainen tunti sen yli parantaa kuukausiansiota, jokainen sen alle on suoraa tappiota omalle taloudelle.

Samaan aikaan tein sitten pitkäkantoisempia ajatuskuvioita ja totesin että joo. Jos kohta nyt päivärahani onkin sen ja sen verran per päivä niin lasten kasvun myötä se tulee ajan mittaan pienenemään ihan älyttömän paljon. Nythän se koostuu enimmikseen lapsikorotuksista.

Näin ollen järkevintä on tehdä niitä opesijaisuuksia sillä oikeasti, jos en nyt tee niitä niin tuskin niitä sitten myöhemmin enää edes tarjotaan. Ja niin. Vieras sijainen luokassahan saa aikaan vain sen lumipalloefektin. Sakki lähtee lapasesta eikä tee mitään ja minä olen se joka tekee kaiken työn luokassa.

Ja siitä maksettavan korvauksenko pitäisi sitten mennä jollekin joka ei oikeastaan edes tee sitä työtä mikä luokassa on pakko tehdä jos tahtoo pysyä edes suunnilleen järjissään? Eikä suinkaan jätä tekemättä sitä siksi että olisi laiska ja kykenemätön vaan siksi, että oppilaat sekoaa sukkiinsa kun siellä on joku vieras ja kaikki jää tekemättä koska he eivät vaan pysty eivätkä kykene.

Nythän meillä on paiskittu ihan normisti hommia luokassa koko ajan. On opeteltu uutta, tehty tehtäviä, lennetty pihalle, kuunneltu nuhteita, saatu kehuja, juteltu ja keskusteltu eli koulupäivät on olleet aivan tavallisia vaikka oma ope ei ole paikalla ollutkaan.

Liekö sitten jotain yhteyttä kaikella kaikkeen niin pitkästä aikaa olen ihan oikeasti ennättänyt ajatella ihan tosissani omaakin porukkaa täällä kotona. Nyt kun oma työnkuva on selkiytynyt eikä työ enää vaadi samanlaista, miten sen sanoisi, sitoutumista tai työmaan ulkopuolella tapahtuvaa ajatusmyrskyä, kuin vielä keväällä teki niin ehtii kummasti huomata kotijuttujakin ihan eri tavalla.

Olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä mitä minulla on. Ihanat lapset jotka kukin taaplaa omalla tyylillään ja loistava puoliso joka nyt on aina taaplannut omalla tyylillään. Prinsessan kanssahan me olemme kuin kaksi marjaa, emme ulkonäöllisesti vaan touhuiltamme.

Jos kohta vanhin tyttäreni on oman äitini kopio, herkkä, hento ja suojeltava, niin nuorempi tytär taas on yhtä pähkähullu kuin äitinsä. Hiljainen toki, muka, mutta ehei, sittenkin kaukana siitä. Hiljaisissa vesissähän ne isot kalat kutee ja juuri sellainen prinsessa on.

Rohkea, sanavalmis ja takuulla puolensa pitävä. Ei vain pidä melua itsestään koska mitä sitä nyt niin meluamaan. Kunhan on ja antaa ajan kulua, asioilla kun on tapana järjestyä parhain päin. Lasi aina puoliksi täynnä, ei koskaan puoliksi tyhjä.

Pojat sitten onkin poikia, heidän kohdallaan en aina osaa sanoa kuka on keheenkin tullut. Ehkä poikanen 22vee on eniten äitiinsä tullut, tai ehkä sitten junnu, tai toisaalta, saattaa se olla poikanen 20veekin. Jotenkin tytöistä on helpompi käännellä ajatusta.

Ai niin, sillisalaatiksihan tämä bloggaus menee mutta menköön, pari viikkoa lääkekuurin jälkeen joudun ikäväkseni toteamaan että vähin erin kaikki liki vuoden kestäneet oireet on palanneet. Lääkekuurihan vei ne kaikki huitsan kuuseen ja ennätin viikon ajan nauttia täysin terveestä olosta.

Henki kulki, nenä ei vuotanut, väsymyskin oli kadonnut. Tämän viikon aikana hengitys ja nokka on päättäneet palata ajalle ennen kuuria. Omaa tyhmyyttähän tämä on, tiedän. Edelleen sitä tupakkaa menee, vaikka vähemmän, niin menee silti.

On todella helppoa sanoa että no nyt kuule, otat ja lopetat, ei se nyt niin vaikeaa ole. Lopetat vaan. Ehei, kyllä se on vaikeaa, se on ihan hiton vaikeaa. Ja kun sitä alkaa pyörittää päässään niin se muuttuu vielä vaikeammaksi, tulee niin ahdistunut olo että on ihan PAKKO mennä tupakalle ettei niin ahdistaisi.

Ja sitten ahdistaa sekin että meni tupakalle ettei ahdistaisi. Juttelinkin asiasta yhden kaverin kanssa, sellaisen tupakoimattoman, ja kas, hän tajusi täysin miten se ahdistaa. Kolmekymmentä vuotta tässä on mennyt tuprutellen, muutama tauko on matkaan osunut mutta niin, oikeastaan se on kolmekymmentä vuotta kun on tullut poltettua.

Ihmisiä jää matkasta ja kuolee, asuinpaikat muuttuu, elämäntilanteet muuttuu, mutta kas. Ystäväni tupakka on aina siinä vieressä eikä jätä, lähde tai muutu miksikään mitä ei ollut aiemmin. Tupakka, pahin vihollinen ikinä ja samalla paras ja luotettavin ystävä ikinä.

Kaveri sen totesi. On ihan hiton vaikeaa lopettaa sokerin käyttäminen ja hittolainen että hän on sen kanssa tehnyt töitä että sen saisi pois. Mutta ei, vaikeaa se on. Mikä tahansa addiktio, oli se sitten alkoholi, kahvi, tee, karkki. Ei sen jättäminen helppoa ole.

Nii-in. Järki sanoo yhtä ja tunteet toista. Edessä se on, sen tiedän, mutta koska, sitä en tiedä enkä tahdokaan tietää juuri tänään. Ja miten sen lopetat jos et päätä että lopetat? Minä en ole vielä päättänyt joten vielä ei ole sen aika. Ehkä tämä on sitten ajatuksen kypsyttelyä ja sen aika vielä tulee, mutta ei, ei tänään.

Kaikkea sitä ihmisen päässä pyöriikin. Taidanpa ottaa ja mennä tupakalle sillä oikeasti, nyt ahdistaa. Se on moro ja have fun!

Täällä taas

Joopa joo, tauti on kokolailla voitettu kanta, ihan pelkällä avamysilla, allergialääkkeillä ja avaavalla jatketaan toistaiseksi. Olo onkin varsin mainio, töissäkin on riekuttu sen minkä joudettu. Edellisellä viikolla tein yhden päivän opettajan sijaisuutta omassa luokassa, tämän viikon päätinkin sitten kahdella sijaistuspäivällä.

Kyllähän se niin vaan on, että ei pienluokkaan oikein passaa tuupata ketään outoa ihmistä sijaistamaan, siinä kun käy aina niin että luokan ohjaaja on se joka tekee ne työt ja tuplana sillä kummasti kaikki pienetkin muutokset saa porukalla pakan leviämään ja vieraan ihmisen sijaistuspäivinä ei saada tehtyä oikeastaan mitään kun kaikki aika menee siihen että porukka pyritään pitämään rauhallisena.

Nyt hommia painettiin ihan tosissaan pari päivää, eilen ei jäänyt edes läksyjä annettavaksi tenaville, siinä määrin reippaasti he töitä painoivat tunnit. Sijaistaminen on varsin mukavaa, ei siinä mitään, mutta kummasti sitä on aina sijaistamisen jälkeen paljon normaalia puutuneempi olo. Kai se on se vastuu ja oma tarve saada homma toimimaan täydellisesti.

Muuten ei sitten mitään ihmeellisen merkillistä olekaan tapahtunut. Tai jaa, esimies nyt on vaihtumassa joten edelleen työmaalla puhaltelee ne muutoksen tuulet. Speden palaverissa tuli piipahdettua, poikahan loistaa luokassa oppimistuloksillaan eikä todellakaan olisi näin ollen pienluokkalainen, lisäksi tuo on luokan kiltti poika joten sekään ei tue pienluokkapaikkaa.

Mutta niin, se puhe. Kun se on edelleen niin kovin epäselvää, paitsi ääneen lukiessa jolloin se on ihan täydellistä. Niin tai englanniksi puhuessa, toinen tilanne jossa kielentuottamisessa ei ole pienintäkään ongelmaa. Pienluokkapaikalla siis jatketaan mutta vähitellen tässä on syytä alkaa totuttautua ajatukseen että viimeistään parin vuoden päästä lapsi siirtyy tavalliseen luokkaan. Jaa-a. Miten siihenkin nyt sitten suhtautuisi.

Tauteillessa ei oikein jaksanut mitään, mutta taudin taituttua onkin sitten kädet käyneet kuin viimeistä päivää. Syntynyt on sukka jos toinenkin, tänä aamuna valmistui nämä joukkuesukat jotka lähtee yhdelle kaverille pukinkonttiin laitettaviksi.

Hieman vaiheessa ne nyt on edelleen omasta mielestäni mutta kun ei, en ole vielä keksinyt miten saisin siististi ipa-sukkiin laiteltua mustaa korostusta ilvekselle. Mitä ilmeisimmin tarpeen olisi a. ohuempi lanka ja b. ohuempi neula. Niitä tuumaillessa meneekin sitten aikaa.

Tänään suuntaamme ukon ja speden kanssa kouluun, 5.12. tehdään sisään yhtenä lauantaipäivänä ja se on tänään. Harmillista että omalla koululla ei päädytty samaan, tiedossa on siis maanantaityöpäivä, tiistaivapaa ja loppuviikko taas töitä. Pidennetty viikonloppu olisi ollut ihan jees tuossa kohtaa.

Vaan jaa. Pitäisi kaiketi ryhtyä pikkuhiljaa herättelypuuhiin, kaikki muuthan täällä nukkuvat edelleen aina sitä armeijasta lomalle saapunutta poikasta 20vee myöten. Muut saavatkin jatkaa uniaan mutta spede pitäisi nyppiä pystyyn. Lapsi itse on ihan superinnoissaan koulupäivästä jolloin äiti ja isikin on paikalla.

Näihin tunnelmiin siis, se on moro ja have fun!

Säikähdys sentäs

Vaan jotta onkin ollut vauhdikkaat pari viikkoa, tai no, puolitoista. Tai jaa, ei oikeastaan ihan sitäkään, reilu viikko taitaisi olla paras määritelmä. Kävipä näet niin, että reilu viikko takaperin köröttelin poikasta 20vee tapaamaan armeijaan ja kas, mukavaahan se oli.

Aina siihen asti kun lähdin, kaikki kolme nuorinta tenavaa kyydissä, ajelemaan kotia kohti. Auto oli outo heti ruudusta peruuttaessa. Eikä se paremmaksi muuttunut kun kurvasin vierasparkkipaikalta pois, päinvastoin. Kojelaudassa alkoi vilkkua moottorin kuva ja teksti ”check emission”. Just!

Kello puoli kasi illalla, kotiin matkaa liki sata kilsaa ja auton sammuttaminen ja uudelleen käynnistäminen ei auttanut sitten niin suuntaan eikä toiseen. Voi prse! Spede-parkahan alkoi tietysti itkeä samantien, herkkis kun on, peläten että emme pääse enää kotiin.

Äiti totesi moiseen, tietysti, että voi kuule lapsi, jos ei muuta niin taksitkin on keksitty mutta toki nyt ensin kokeillaan miten käy, pääseekö kärryllä kotiin vai ei. Soitto ukolle joka oli töissä ei tuottanut sen kummempia tuloksia sen suhteen mikä autoa voisi vaivata, sen sijaan soitto naapurin miehelle loi pientä uskoa siihen että ehkä, kenties sitä kotiin sillä kärryllä pääsisi ontumaan jos niinkuin onni potkaisisi.

Ja potkaisihan se, onneksi, vaikka kotimatka aika jännitysnäytelmä olikin. Auto kun ei käynyt kuin kolmella pytyllä joten alamäissä piti kiihdyttää ihan tosissaan jos tahtoi päästä ylämäet ylös. Kummallista nytkytystä se piti aina kun kaasua joutui hiemankin hellittämään, oikeastaan ajotapa oli pitkälti se että kaasu pohjassa ja jos vauhtia joutui tiputtamaan oli syytä vaihtaa vaihdettakin pienemmälle. Huoks.

Luonnollisestikaan iltaysiltä ei ollut korjaamoja auki joten keskiviikkoaamuna kurvailin nytkivällä kärryllä (taajama-ajossa totesin että kolmosta isompaa vaihdetta ei voinut käyttää) työmaalle ja soittelin autokorjaamoon heti sen auettua.

Töistä kurvasinkin sitten vikakoodin lukuun ja kas, yksi puola sieltä oli kuulemma pimeänä. Ja juu, ei sillä nyt välttämättä kamalasti kannattaisi ajaa, ne venttiilit kun saattaa kumahtaa ja ei, ne nyt ei paljon maksa mutta monesti joudutaan purkamaan puolet koneesta että niitä voidaan vaihdella ja siinä kohtaa lasku on sitten hyvinkin jo sellaisen viitisensataa. Plaah.

Korjaukseen tuo ei sitä ehtinyt siinä kohtaa ottaa joten minä kurvailin, taas kerran nytkyen, kotiin ja sovin vieväni kärryn seuraavana päivänä suoraan töistä laitettavaksi. Samalla sovittiin sitten öljyjen vaihtokin, kärryparkaahan kun ei ole sen kummemmin hoideltu koko näinä kolmena vuotena kun se on minulla ollut.

Torstaina kiikutin kärryn laitettavaksi ja perjantaina korjaaja soitti todeten että ei, ei se nyt kyllä toimi edelleenkään mutta häneltä loppuu tietotaito ja laitteet sen suhteen. Että autosähkökorjaamo olisi nyt se oikein paikka kärryn laittoa ajatellen. Voi pska.

Hain siis kärryn kotiin sillä perjantai-iltapäivänä kolmen kanttiin ei juuri ole korjaamoja jotka sitä lähtevät siinä kohtaa tutkimaan. Ilta menikin sitten synttärikekkereillä, ukon sisko täytti 40vee, ja viikonloppuhan vain meni omia aikojaan.

Maanantaina kurvailin töihin, soitin autosähköön ja kas, iltapäivällä kiikutin kärryn sitten sinne. Oli muuten komea keli kävellä kotiin, köpöttelin postinkin kautta siinä joutessani sillä prinsessan matikan kirjahan oli saapunut noudettavaksi.

Lievää jännitystä kärryn suhteen oli ilmassa sillä daa, minä tarvitsin ihan ehdottomasti keskiviikoksi, eli eiliseksi, auton takamusteni alle. Koulun olympialaiset nääs ja minä ruokakuljetusvastaavana. Olisin melkein voinut suukottaa autosähkön setää kun tuo soitteli tiistaina iltapäivästä että jaa-a, kuule, täällä tää olis ja ihan toimis.

Vika oli tosiaan ollut juuri se puola, ihan kuten aiempi korjaaja oli sanonutkin, mutta ei se puola jonka korjaaja oli vaihtanut. Ranskan ihmeissä kun onkin koneen pyttysysteemi kuulemma toisinpäin kuin yleensä eli ykkönen ei ole ykkönen vaan nelonen ja nelonen taas ei ole nelonen vaan ykkönen.

Ja sen ykköspuolanhan tuo oli vaihtanut, sitä kun ne testerit oli vialliseksi näyttäneet. Juu ei, nelospuolan vaihto olikin sitten se joka auton herätti elämään. Arvatkaapa ketuttiko? Jos korjaa työkseen autoja niin luulisi että tietää miten missäkin kärryssä ne pytyt on…

No, auto tuli kuntoon, ekan korjaajan lasku liki kakssataa ja tokan kakssataa. Just. Oli sitten himppasen kalliimpi öljynvaihto, jos näin voi sanoa, sillä oikeastaan sehän oli ainoa joka ekalla korjaamolla toteutui. Sylettää vieläkin, hitto soikoon.

Pääasia silti se, että auto toimii ja kukkuu ja eilen oli ihan mahdottoman mainio olympialaispäivä! Olen jo hetken epäillyt että päässäni viiraa sillä oikeasti, tämä uusi muuttunut työnkuva on saanut aikaan sen että herranen aika että tämä nauttii työstään ihan sikana!

Päivääkään en tahtoisi olla työmaalta pois sillä jokainen päivä on ihan mielettömän mukava, hauska ja kiva, olkoonkin että tenavat joiden kanssa touhuan ovat välillä jokseenkin rasittavia. Silti, ihanaa! Ja tästä päästäänkin sitten siihen säikähdykseen.

Tässähän ollaan oltu enemmän tai vähemmän puolikuntoinen jo reilut puoli vuotta, vuoden vaihteen tienoilla iskenyt lenssuhan ei ole kadonnut koko aikana mihinkään vaan jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Keväällä söin antibioottikuurin poskiontelotulehdukseen ja lekuri määräsi lisukkeeksi avamys-kortisonisuihkeen.

Kehotti käyttämään sitä ainakin kuukauden kuurin jälkeen ja jos vaan kiinnostusta riittää niin vaikka vielä senkin jälkeen sillä samalla puhuimme siitä että olen alkanut epäillä allergisoituneeni siitepölyille, ehkä eläinpölyillekin. Avamysista on tullut siis yksi parhaista kavereistani, suihke aamulla ja avot, parin tunnin sisään röörit alkaa olla auki.

Eilen iltapäivästä, olympialaisista selvittyämme, notkuin työmaalla jokseenkin uuvahtaneena mutta niin ne notkui muutkin, jotenkin nämä tällaiset ekstratouhupäivät vie aina mehut itse kultakin. Kotiin ennätettyäni totesin että nyt on akka sitten ihan himppasen puhki, muistakaan koska viimeksi näin puhki on ollut.

Tai no, aina silloin tällöin, sillä yöt on välillä olleet jokseenkin rikkonaisia koska itsellä ei ole välttämättä aina happi ihan pelittänyt öisin kiitos sen nonstop-lenssun. Syynähän on todnäk se että a. poltan, b. en urheile ja c. en muutenkaan pahemmin keskitä tarmoa omaan itseeni. Tai näin sen siis olen itselleni selittänyt.

Vetäisin evästä naamaan, lähdin kiikuttamaan junnua kylille harrastuksiin ja palasin kotiin. Ukko oli salilla, minä notkuin nojatuolissa kutomassa ja tölläämässä töllöä. Jotenkin tuli siinä sellainen olo että näinköhän tässä on ihan lämpöä kun olo on jokseenkin omalaatuinen. Mittari kainaloon ja kas, sehän se sitten oli kun sai olon niin omituiseksi.

No voi nyt prkl, totesin mielessäni. Ei sitä nyt onneksi paljon ollut, 37.6 näytti mittari, mutta yhtäkaikki, lämpöä silti. Tuumin siinä että josko se olisi vain joku outo ylikuumenemispiikki, päivähän oli ollut täynnä touhua ja menoa ja meininkiä, itsekin tuli lenkkeiltyä siinä kilsa jos toinenkin valvontapuuhissa.

Ja sitten se iski. Ihan älytön pistävä kipu toiseen puoleen rintakehää. Samantien tuli mieleen se liki viiden vuoden takainen keuhkokuume, sehän alkoi oudolla nonstop-lenssulla joka ei mennyt ohi mutta muutti muotoaan niin että sen kanssa pystyi silti toimimaan ja iski lopulta päättömän pistävän kivun toiselle sivulle selkään.

Jokseenkin siinä manailin oloani iltasella, ja tyhmyyttäni, sillä minunhan on pitänyt käydä lääkärissä jo parin kuukauden ajan mutta aina on ollut muka jotain paljon tähdellisempää ja kiirellisempää. Että näinkö tässä nyt sitten otetaan keuhkis-osa-kakkonen ihan vain siksi että on vain odotettu ihmettä joka vie nonstop-lenssun mukanaan.

Ei siinä sitten muu auttanut kuin soitella työkaverille ja todeta että juu kuule, enpä sitten tulekaan töihin aamulla vaan tilaankin lekurille aikaa. Ajatuksena kun oli kuitenkin ollut se, että kuumepiikki-mikälie oli kiusana ja aamulla olisin taas ihan työkunnossa.

Iltaysiltä painelin jo unille sillä jokseenkin olo oli kurja, nukuinkin ihan miten sattui yön, heräilin, nukuin, heräilin ja kas, ennätin olla rekkakuski ja kadottaa äänenikin ihan täysin siinä unissani, hikoillakin passelisti ja tadaa, tänä aamuna heräsin sitten jo ennen viittä siihen, että unta ei vain enää riittänyt.

Vaan hahaa, pisto on kadonnut yön aikana! Jes! Lämpö on maltillinen 37.2 eli ei mitään maata järisyttävää ja olo on muutenkin ihan suht ok nyt kun on saanut limat yskittyä ja niistettyä edes jotenkin pois. Ihan kaikki limat nyt ei keuhkoputkista tule millään ulos mutta siihenhän tässä on jo tottunut.

Lääkäriajan nyt silti tilaan heti aamusta ja töihinkään en mene, sen verran tässä sentään on järkeä päähän kasvanut. Vaan sepä tässä nyt mietityttääkin itseä. Että mikä ihme siinä on, että kuitenkin ihan suht täyspäinen ihminen, siis minä, odottelee aina maailmantappiin asti ennen kuin kuskaa itsensä sinne lekurin penkille?

Kun tenava sairastuu niin herttinen sentään, heti kun itsestä alkaa vähänkin tuntua siltä että kaikki ei ole ok eikä mene lenssun, mahataudin tai minkä milloinkin, oppikirjan mukaisesti niin johan minä kiikutan tenavaa lekuriin mutta kun itsestä tietää (jollain tasolla sen tietää) että ei ole ihan kunnossa niin jää vain odottamaan josko se nyt kuitenkin menisi ohi.

Okei, okei, viikon, ehkä parinkin, odottelu on toki ihan ok, mutta siis oikeasti. Reilut puoli vuotta odottelua? Ehkä sitä ei itse olekaan ihan täyspäinen vaikka niin on tahtonut ajatella ja kuvitella. No, katsellaan nyt miten siellä lekurissa käy, vai käykö mitenkään. Se on siis moro ja have fun!

Hohoo!

Selvästikin kuherruskuukausi alkaa olla ohi, siis oppilailla. Ei nuo nyt ihan mahdottomiksi ole vielä heittätyneet mutta kyllä se oma karva on sieltä jo esiin tullut vähän kerrallaan itse kultakin. Aivan samoilla ongelmilla jatketaan kuin keväälläkin, ongelmanratkaisukeinot onkin sitten erit. Sitä että toimiiko ne, sitähän tässä ei vielä osaa sanoa kukaan mutta ainakin erilaisia keinoja on kokeilussa.

Työrytmikin alkaa vähitellen löytyä, pientä säätöä siinä nyt on edelleen mutta ei mitään maata järisyttävää. Se, että jään kokonaan pois oman porukan liikuntatunneilta antaa hieman liikkumisvaraa ja näin ollen muutamalle tunnille mietitään nyt täytettä.

Siinä määrin hyvä työmotivaatio on nyt päällä että lupauduin yhden reissun mukaankin lähtijäksi. Käytännössä moinen tarkoittaa sitä, että menen aamulla normaalisti töihin ja teen normityöpäivän jonka jälkeen lähden oppilaiden kanssa yöreissuun.

Yöreissulta palataan aamulla työmaalle ja tehdään päälle jälleen normityöpäivä joten hmmm… Saattaa olla lievää puutumusta tiedossa, oppilaita kun reissussa on mukana likemmäs 50. Seuraavana päivänä teen vielä oman open sijaisuuden, ts hoitelen koko yhdistelmäluokan koulupäivän. Saapa nähdä miten puuduksissa sitä sen jälkeen ollaan.

Pariin koulutukseenkin ennätin ilmoittautua, sosiaalisten ja tunnetilojen haasteita ja oman toiminnanohjauksen haasteet sekä asperger-oppilaat koulussa, odotan molempien antavan paljon uusia juttuja omaankin työhön. Loppujen lopuksi se oman toiminnanohjaus ja sosiaalisen käytöksen pulmat, nehän ne on eniten päänvaivaa tuottavat jutut omalla porukalla.

Vaan ei se elämä nyt sentään pelkkää työtä ole ollut. Perjantaina ennätettiin ihastella poikasen 20vee valatilaisuutta, kotiin kurvailtiin jo yhden kanttiin ja poikanenhan oli iloinen ja autuas kun valat oli vannottu ja valaloma oli edessä. Hienon valaloman päätti maanantaina inssiajo joka mennä pätkähti läpi. Jes!

Prinsessan lukkaritkin on viimein tullut näkyviin joten nyt kelpaa, äiti ei käy turhaan ihmettelemässä aamuviiden jälkeen miksi neiti nukkuu. Kympin aamunahan se on enemmän kuin sallittua, siis nukkua pidempään kuin puoli kuuteen joka näyttää olevan neidin vakioheräämisaika kasin aamuina.

Spede porskuttaa koulussa tyylikkäästi, pienluokan opelta tuli simppeli viesti pojan koulunkäyntiä koskien: erityisen tuen päätöstä hän ei voi oikein tehdä, kas kun moiseen tukeen ei ole tarvetta. Tehostettuun toki, mutta erityiseen, ei. Lapsihan loistaa enkussa ja matikassa joten ei, ei tuo oikein sitä ajatellen ole pienluokan oppilas.

Käytöskään ei passaa pienluokkaan, siinä kun ei ole haasteita vaan lapsi on kiltti kuin mikä. Toki, pienluokalla tuo saa jatkaa niin kauan kun siellä vain tilaa riittää, kielelliset pulmat kun on edelleen varsin isot ja monenmoista pientä tukeahan tuo tarvitsee mutta niin. Ei tuo nyt ole pienluokan perusheinää sen enempää oppimisessa kuin käytöksessään.

Tiedän. Lapsihan on totta tosiaan mysteeri. Eilen kauppareissulla tuo totesi yhtäkkiä että kuule äiti, jos veli ei olisi kuollut sun mahaan niin se olisi ihan kuin minä, me oltaisiin ihan samanlaisia. Tai sitten olisi voinutkin olla niin että minä olisin kuollut sun mahaan ja veli olisikin tullut mutta se olisi silti ollut ihan kuin minä.

Mitä siihen sitten sanot. Niin, onneksi sinä tulit ja olet siinä, ja niin, voihan se olla että että olisitte ihan samanlaisia jos velikin olisi tullut. Tämä asia on askarruttanut meitä monesti että mistä ihmeestä lapsi tietää niin voimakkaasti hänellä olevan veljen? Tai siis olleen.

Veljestä ei ole aikoihin ollutkaan puhetta, ja me aikuisethan emme asiasta puhu oikeastaan ollenkaan mutta aina välillä speden mieleen se juolahtaa ja silloin asiasta puhutaan. Ja tämähän on asia joka aika-ajoin speden mieleen tullut oikeastaan siitä asti kun on osannut puhua, veli joka ei tullut. Mystistä, sitä se on.

Aivan toisella tavalla mystistä oli muuten poikasen 20vee avainten katoaminen perjantaina. Baarireissussahan tuo oli ollut kaveriporukalla ja palaili aika tuiskeessa reissustaan aamuyöllä, päivällä totesi sitten että kas, nyt on sekä puhelin että avaimet hukassa. Puhelin nyt sattui olemaan minulla tallessa, kuistin lattialta kun sen löysin mutta avaimista ei ollut havaintoa.

Poliisilta niitä oli tarkoitus kysellä tällä viikolla, samoin yökerhosta jossa poikanen oli heilunut mutta kas, eipä sitten tarvinnutkaan. Maanantai-iltana kun oli kuskannut poikasen linja-autolle armeijaan paluuta varten osui pikkueteisen maton reunasta silmään joku harmaa outo juttu.

Ne avaimethan sen oudon jutun päässä sitten oli, se outo juttu kun on litistynyt rannelenkki avaimille. Että sillä tavalla sitten niin. Hyvä että löytyivät, eipä tarvinnut ryhtyä niitä kyselemään mistään. Jotenkin itsellä olikin hieman sellainen olo niiden suhteen ettei ne nyt ole kokonaan kadonneet, jostain ne esiin tulee mutta että ihan avaintelineen alapuolelta maton reunuksesta…

Vaan jaa, kaipa se pitää ryhtyä entraamaan kutrejaan työmaakuntoon, letittää en taida tänään viitsiä vaan otankin ja nostan ne vain korkeuksiin pään yläpuolelle keikkumaan. Se on siis moro ja have fun!

Onpa kerrassaan mukavaa!

Vaan on tämä kuulkaa ollut kertakaikkisen hektistä mutta mukavaa tämä alkurupeama! Tänään otetaankin jo sitten omat lukkarit käyttöön ja käytännössähän moinen tarkoittaa sitä että teen kolmena päivänä kolmeen töitä, yhtenä kahteen ja kas, perjantaisin lähdenkin töistä jo puoliltapäivin heti oman oppilaskatraan lähdettyä kotiin. Jes!

Tämä viikko tosin on hieman erilainen, tämän päivän aloitan käymällä toisella koululla briiffaamassa oman ohjattavan uutta opea ja ohjaajaa, aikamoiset karkelot on siellä kuulemma ollut ekojen päivien ajan. Vaikka siellä keväällä käytiinkin tutustumassa ja monta asiaa ehdittiin puhua niin luonnollisestikin nyt kun ovat muutaman päivän ehtineet olla tenavan kanssa on herännyt ihan uusia kysymyksiä.

Loppupäivä meneekin sitten omalla koululla niiden omien tenavien seurassa ja kas, perjantain olenkin sitten vapaalla sillä poikasen 19vee vala on tuolloin. Miten tämä(kin) alokasaika on mennyt niin vauhdilla? Juurihan poika sinne lähti ja nyt jo valoja lausutaan…

Työkuvioiden muutos, ja sitä kautta oman aisaparin, open, vaihtuminen on todellakin yllättänyt mielekkyydellään. Miten voikin olla niin mukavaa töissä? Tottahan tässä on jo saanut ekoja kertoja konahdella tenaville (kuherruskuukausihan ei taida koskea kuin heille uutta opea, tutulle ohjaajalle ollaan ihan omia itsejään) mutta mikäs tässä on konahdellessa kun opella on täysin sama linja käytösvaatimusten osalta kuin itsellä.

Integraatio-ope, hänkin uusi tuttavuus, on ainakin näin alkuun osoittautunut varsin samanhenkiseksi ja mukavaksi työpariksi. Voi lapsiparat, jos kohta he viime vuonna tottuivatkin siihen että iso osa tunneista käytettiin tilanteiden setvimiseen ja lässyttämiseen niin se on nyt ohimennyttä elämää se.

Kun sanotaan että näin toimitaan niin näin toimitaan. Ja ei, neuvotella asioista ei. Aikuiset katsoo kyllä mikä on kullekin kykyjen mukaisesti sopiva tehtävämäärä tunnilla, sen kun tekee niin hyvä, enempää ei vaadita mutta se todellakin vaaditaan ja murjottamalla ne hommat ei valmistu.

Ja niin, aikuinen kyllä pitää huolta siitä että sääntöjä noudatetaan, kenenkään ei tarvitse nähdä vaivaa kuin itsestään ja omista toimistaan. Ja ei, oppitunneilla EI selvitetä sitä miksi joku sanoi pska välkällä ja onko se sallittua, sanoja takuulla tietää että se ei ole mutta jos sitä halutaan jäädä selvittämään enemmänkin niin se tehdään sitten koulupäivän päätyttyä, ei oppitunneilla.

Mielenkiinnolla odotan missä kohtaa tenavat päättää kuherruskuukautensa näiden uusien opejen kanssa ja näyttävät todellisen karvansa, minä tiedän tarkalleen mikä se on mutta koska se sitten alkaa opeillekin näkyä, mene ja tiedä.

Prinsessa on innosta halkeamaisillaan uudessa koulussaan. Uutta vastuutahan tekemiseen on väkisinkin tullut, koulu kun alkaa monena aamuna jo kasilta joka tarkoittaa sitä että kotoa pitää lähteä jo ennen seiskaa bussille. Eilen prinsessa haki koulutukimatkakortin TKLn toimistosta ja suorastaan hehkui riemua kotiuduttuaan.

Olipa äiti HYVÄ ettet hakenut hänelle sitä, tuntuu aika hienolta kun hoitaa itse asioita. Niinpä, sellaista se kasvaminen on ja vastuunottaminen. Muutenkin prinsessasta on löytynyt ihan uusi vaihde, mihin se arka ja syrjäänvetäytyvä tyttö on kadonnut?

Nyt ammattikoulua käy tyttö joka on saanut jo ihan uusia kavereita (yksikään peruskouluaikaisista kavereista ei mennyt samaan kouluun) ja jolla on ihan eri kuviot kuin viime vuonna. Kahvittelua kavereiden kanssa, pitkiä tekstiviestisessioita kotona iltaisin ja nauraa räkättämistä loputtomiin. Mahtavaa!

Speden kohdalla taas mennään edelleen hieman sillä hmmm…-asenteella. Uusi ope on varsin mainio, mutta saa nyt nähdä miten tämä vuosi sujuu, alku ainakin on lähtenyt varsin hyvin liikkeelle. Junnu taas on junnu, läksyjen tekeminen sisältää paljon mutinaa, kätinää ja rätinää ja huokailua. Kun ei nappaa niin ei nappaa.

Vaan jaa. Josko tämä ryhtyisi valmistautumaan taas aamurumbaan, ensin oma habitus ihmismoiseksi, sitten saakin alkaa suunnitella yläkertalaisten herättelyä sillä tänäänkin on kasin aamu kaikilla paitsi prinsessalla. Aika kaaosta on nämä kasin aamut, myönnettäköön se.

Se on siis moro ja have fun!