Ja taas ollaan aamussa…

Iltakouluhan on varsin in ja pop, mutta pakko myöntää että kun aamukasiin menee töihin, hilppoo sieltä kotiin pyörähtämään syömässä ja kahvilla kolmen jäljestä ja suorittaa uuden siirtymän työmaalle puoli viiden kanttiin hilppoakseen uudemman kerran kotosalle iltakasin kanttiin tuntuu jotenkin siltä, ettei päivän aikana ole muuta tehnytkään kuin ollut työmaalla.

Kun siihen lisää vielä sen, että kotiuduttuaan suukottaa kiireesti eskarin, komenteeraa muut iltapaloille ja peteihin ja kiskaisee itse iltaemmettä ennen kuin kaatuu iltaysiltä sänkyyn niin ihmekö tuo, että seuraavana aamuna tuntuu käsittämättömältä lähteä kohtsilleen taas töihin. Outoa…

No, tästä alkaa onneksi neljän päivän vapaat eli tadaa, kunhan työmaan oven suljen perässäni puoli neljän kanttiin tänään niin ennen maanantaiaamua en sitä avaa ja se on kiva se! Tosin tuo eilinen suhteellisen pitkälti työmaalla kekkulointiin perustunut ajankäyttö aiheuttaa pienimuotoisia ongelmia eli niin…

Se olisi kaikki vappuhärpäkkeet hankkimatta. Ja hoitamatta. Ja kauppareissukin tekemättä. Ukko on speden kanssa kotosalla tämänkin päivän, mutta tuskinpa tuota köhäkallea viitsii kaupoille kuskailla eli hmm… elän toivossa että joko prinsessa tai poikanen 17v kotiutuu hyvissä ajoin koululta tänään ja ukko ehtii kaupoille ennen kuin kotiudun. Muussa tapauksessa joutunen kurvailemaan ihan korkeimman omakätisesti markettiin työmaalta palatessani.

Speden vointi on muuten paaaaljon parempi kuin parina aiempana aamuna. Ei minkäänlaisia tukehtumisharjoituksia, sen sijaan tenava yskii, yskii ja yskii vielä yskimästä päästyäänkin. Onneksi yskä on selvääkin selvemmin lohkeavaa mallia eli eipä hätiä mitiä, tauti on taittumaan päin.

Minäpä luulen, että en pidemmin pulputtele tänä aamuna. Taidan siirtyä kuosittamaan selvästikin kärsähtänyttä olemustani, niin ja joissain määrin ehkä edelleen uuvahtanuttakin, joten se on moro ja have fun!

Ei ihan pelitä…

Eilisen päivän vietin tiukasti kotosalla silmät lupsuen. Unta en tokikaan saanut vaikka siihen olisi päivällä ollut kotvan ajan mahdollisuus. Ilmanko illalla olinkin jo ihan yliväsynyt ja uni ei ottanut tullakseen vaikka sitkeästi makuuasennossa sängyssä lötköttelinkin. Plaah.

Ja miksikö näin tein? No, sunnuntain ja maanantain välisenä yönä heräsin siihen, että eräs pieni spede-nimen tunnistava heppu istui yhtäkkiä sängyssään ja koetti tukehtua. Tai siltä se siis näytti ja vaikutti. Jäillä kyllästetty mehu availi hengitystiet suht nopeasti kun olimme olkkarin puolelle siirtyneet ja ei aikaakaan kun tenava hengitteli jo normisti, mitä nyt yskä kuulosti kurkkuvaivaisen koiran haukunnalta.

Että juu, kurkunpäätulehdus sitten taas vaihteeksi. Se tuntuu olevan speden ”heikko” kohta tänä vuonna, huomaan mä, sillä tämä taitaa olla jo kolmas kerta tälle vuodelle kun kyseinen pöpö kurkun valtaa. Aamusta ääni katosi tenavalta kokonaan ja olikin varsin mukavaa viettää aikaa lapsen kanssa joka ei tahtonut saada äänen pihaustakaan aikaan.

Iltapäivästä ääni palaili ja yskäkin oli muuttunut vain silloin tällöin iskeväksi räkäyskäksi. Ehdin jo siinä hehkuttaa mielessäni kuinka tenava pääsee tänään tarhaan vaan jaa-a. Tänä aamuna heräsinkin sitten karvan verran neljän jälkeen siihen, että tenava kakoi jälleen keuhkojaan ulos. Ääni ei ole vielä kadonnut ja henkikin kulkee varsin hyvin jäillä kyllästetyn mehun perään, haukkuvaa yskääkään ei ole kuulunut mutta sen sijaan yskä on haukkuvan ja räkäyskän sekoitus.

Kurkkuunkin koskee kuulemma kovin ja jokainen äännähdys tehostetaan sillä köhinällä, niin ja nenän niiskutuksella. Ei ihan taida olla hoitokuntoinen siis hän. No, ukko saa luvan palailla työmaaltaan kotiin ennen kuin itse siirryn omalle työmaalleni, niinhän se sovittiin jo eilen. Pöh. Kaikkea sitä sitten onkin olemassa.

Muilta osin täällä ei kovin kummoisia olekaan tapahtunut, mitä nyt painiskelen sisäisen ongelman parissa eli speden ekaluokalle lähdön. Viime viikollahan minulle soitettiin ja ilmoitettiin, että spedelle on varattuna pienluokkapaikka siinä koulussa jonka alueella asumme. Toki tuossa kilsan lähempänäkin on koulu mutta satumme asumaan väärällä puolella tietä ja kuulumme näin ollen liki parin kilsan päässä olevan koulun alueelle emmekä tuohon parin sadan metrin päässä olevan.

Itsehän olen hakenut aloituspaikkaa nimenomaan tuosta oikeasti lähellä olevasta koulusta ja ihan jo siksikin, että kaikki speden tarhakaverit menee juuri siihen kouluun. Se pienluokka-aloitus taas. Spedellähän on puheenkehityksessä viivästymä ja lisäksi lapsi on todettu motorisesti levottomaksi. Tämä toteamus taas on meille vanhemmille ja kaikille muille speden lähipiirin ihmisille käsittämätön juttu, sillä spede ei turhia hötkyile. Ehkä käytös on tarhassa sitten täysin erilaista?

Johtuen jo siitä puheenkehityksen viivästymästäkin (puhekieli on osin epäselvää etenkin jos tenavalle tulee kiire sanoa asiansa) pidän koulun aloittamista tuttujen tenavien kanssa todella tärkeänä. Onhan tuo nyt ehtinyt olla saman porukan kanssa kolme vuotta tarhassa joten kaikki kaverit on varsin tottuneita tämän puheeseen. Nyt lapsi pitäisi sitten lähettää kouluun jossa hän ei tunne yhtään ketään. Hmmm…

Viime viikolla sain siis puhelun ja totesin, että voi pska. Alkumanailujen päälle totesinkin sitten jo, että minkäs teet, näillä mennään niin ikävältä kuin se itsestä tuntuikin. Vaan niin, eilen sain sitten kirjeen koulutoimenjohtajalta ja kappas, nyt spedelle onkin myönnetty koulupaikka tuosta likellä olevasta koulusta. Siis mitä ihmettä?!

Soittelin koulupsykologille joka aiemmin ilmoitti siitä pienluokkapaikasta ja johan nyt soppaa pukkaa. Lain mukaan meillä on nyt sitten oikeus päättää kumpaan kouluun speden tahdomme. Jos se on tuo lähellä oleva niin kyseessä on normiluokka sillä pienluokalla ei ole tilaa ja psykologi väitti jopa ettei mitään mahdollisuutta edes integrointitunteihin pienluokassa ole. Jahas.

Itse pienluokassa työskentelevänä uskallan tosin väittää, että pienluokan ovi on kaksisuuntainen kapine. Ajan mittaan sieltä siirtyy tenava tai pari normiluokalle jolloin ryhmässä onkin tilaa joten ei se nyt ihan niin voi olla. No, tämä on nyt sitten harkinnan alla. Pienluokka ryhmäkokoineen on takuuvarmasti hyödyttävä ihan itse kullekin tenavalle mutta sittenkin. Kääks!

Vaan jaa, nyt taidan ryhtyä touhaamaan itseäni työmaakuosiin. Se on siis moro ja have fun!

Oikeita päätöksiä

Ei tässä oikeastaan muuta, ajattelin vain sanoa että tuli tehtyä oikea päätös kun otin ensi syksyn paikan vastaan. Eilen tenava kiipesi syliin ja otti lötkölötkö-asennon aapinen nenällään. Se on sitä meidän hyvää arkea. Sitä on tosin tämä viikko ollut täynnä, hyvää arkea eli runsain mitoin halauksia milloin minkäkin syyn takia.

Ennen pääsiäistä tenava oli lähdössä reissuun ja yksi suurimpia huolenaiheita oli ”mun tulee sua ikävä”. Pöh, totesi tylsä ja ikävä ohjaaja, viisi päivää ja taas nähdään. Silti. Jännitti ihan simona. Enkä ihmettele, edessä oli tapaaminen jota ei ollut tenavan muistin kestoaikana ollut.

Näillä mennään. Olen varsin tyytyväinen päätökseeni. Yksi pieni mutta tässä tosin on. Miten erota siinä kohtaa yksi vuosi lisää on täynnä…

Perskuta, perjantaikos se taas…

Olipa mukavan lyhyt työviikko ja tiedän, tiedän, vielähän tämä päivä on työmaata jäljellä mutta silti. Perjantai kun hujahtaa aina kuin lennossa, etenkin kun menen aikaisemmin ja pääsenkin näin ollen aiemmin. Tai jaa, oikeastaan ihan yhtä vauhdilla perjantai tuntuu kiitävän silloinkin kun tekee pitkän vuoron.

En olekaan tainnut ihan hetkeen kertoa sen kummemmin ohjattavan kuulumisia. Mukavasti menee, etten sanoisi, juuri eilen aamulla töihin ajellessa tuli yhtäkkiä mieleen että hittolainen, en ole kuullut palopillikirkumista kuukausiin. Ehkä tammikuussa (?) jos en väärin muista. Toki huonoa jaksoa on osunut senkin jälkeen paikalle, taisi olla juuri ennen hiihtolomaa tai heti sen jälkeen, mutta mitään megalomaanisen huonoa jaksoa ei tuolloinkaan tainnut olla.

Ihme juttu kuinka helposti nämä aikamääreet unohtaa kun touhu on ”helppoa”. Aika hienona saavutuksena pidän jo sitäkin, ettei sen enempää matikan kuin äikänkään kirja ole kokenut sivujen repimistä tänä keväänä, yllin vihkosta tuon tuli revittyä muutama sivu kiukuspäissään kuukausi takaperin mutta sittenkin.

Toki se ”helppo” tarkoittaa edelleen sitä, että olen suht tiiviisti tenavassa kiinni, ei siitä pulpetin äärestä välttämättä välillä pääse mihinkään suuntaan. Pääsääntöisesti onneksi pääsee ja olen näin ollen ehtinyt avitella muitakin oppilaita luokassa paljon. Ja tokihan se huono päivä, pahimmillaan kausi, saattaa iskeä hetkellä millä hyvänsä uudelleen ja siihen on vain varauduttava eli silmät saa olla edelleen selässäkin.

Karkeasti kiskaisin esimiehelle yhdessä kohtaa arvion tekemistäni väkivaltailmoituksista. Edellisenä vuonna niitä oli kahdeksan kuukauden aikana liki 20, tällä lukukaudella niitä on 5 ja niistäkin viimeisin taitaa ajoittua sinne tammi-helmikuulle. Itseasiassa ne kaikki ilmoitukset tuli tehtyä joulu-helmikuu-välisellä aikaperioidilla, jos tarkkoja ollaan.

Kaikista parasta kiitosta on kenties se, että tenavan silmät on täysin normaalit pienen ihmisen silmät. Ei leimuntaa, ei pelkoa, vaan ihan tavallinen katse. Eikä piirustuksiin käytetä enää mustaa kuin silloin kun sitä kuuluu piirustuksessa olla, kielletty tekeminenkin lopetetaan muutaman kiellon jälkeen eikä vasta sitten kun tenava on jouduttu poistamaan luokasta ja kas, suurimman osan ajasta muille osataan antaa työrauha silloinkin kun itseä kenkuttaa eikä huvittaisi tehdä yhtään mitään.

Tuolloinkin hommiin ryhdytään jossain kohtaa eikä ohjaajan antama ukaasi siitä, että jos ei hommat hoidu nyt tunnilla niin ne hoidetaan koulupäivän päätyttyä aiheuta enää älytöntä raivokohtausta jonka aikana revitään kirjat, katkotaan kynät, heitellään huonekaluja ja pahimpina päivinä käydään ohjaajan kimppuun nyrkein ja potkuin.

Toki se kiukuttaa ja moisen kiukun kuvantamiseksi saatetaan karjaista ja yrittää jäädä jankkaamaan ”EN TEE, EN TEE, EN TEE” mutta koska ohjaaja on niin mahdottoman ikävä tyyppi, niin ohjaaja ei osallistu moiseen jankkaamiseen vaan ilmoittaa vain siirtyvänsä siksi aikaa auttamaan niitä jotka tekevät että toinen saa itsensä ruotuun.

Siellä ryhmähaastiksessa antamani vastaus kuvaa hyvin sitä mikä työmaalla olen. Sähköjänis on pakkokin olla tämän tenavan kanssa sillä liikkeessä tenavalla on kiihtyvyys nollasta sataan älytön ja tämä saattaa kadota sekunnissa näkyvistä jos et ole tarkkana. Ne lehmänhermot taas. Niitä olen tainnut tarvita ihan eniten tenavan kanssa.

Tenava kun jäisi edellään mielellään riitelemään siinä kohtaa kun hommat ei huvita. Huonon kauden aikana tämä riitelee sitten vaikka yksin lietsoakseen itsensä siihen mielentilaan että saa totaalisen raivarin mutta nyt kun niitä huonoja kausia ei ole hetkeen tullut on riitelykin jäänyt kovin yksipuoliseksi ja hetkelliseksi. Jes!

Liekö tämä lehmänhermoisuus sähköjäniksellä ollut sitten siinä määrin hyvä juttu että tadaa. Eilen työmaalla puhelimeni pirahti ja kas, minulle tarjottiin tarkalleen sitä paikkaa jota olin toivonutkin. Syksyllä työt jatkuu tenavan kanssa ja aina paranee, 30-tuntisena. Jes!

Spede lähtee kouluun ja minä pääsen päivittäin hyvissä ajoin kotiin tätä huoltamaan joten näin ollen IP-paikkaakaan en tarvitse kuin ihan alkuajaksi tälle. Mahtava juttu! Ja ne omat hermot! Eilisen aamun palaveri työmaalla sai minut likipitäen rukoilemaan, että minulle tarjotaan nimenomaan sitä 30-tuntista paikkaa, mitään hinkua IPhen tulevan kaavan mukaisena kun minulla ei ole.

Hyvästi pikkuihmisten vapaa-aikaan luettava IP ja tervetuloa koulupäivän jatke-IP jossa keskitetään tarmo liikuntaan, kädentaitoihin ja säntilliseen toimintaan. En viitsinyt palaverissa sanoa mitään aikataulutuksesta, siinä määrin tämä touhu on korvennut jo kotvan vaan annoin IPssä maks 2 tuntia viikossa olevien luoda runkoa tulevalle IPlle.

Sitä paitsi, siitä aikataulutuksesta olen sanonut aiemmin kerran jos eräänkin mutta ilmeisesti se tieto ei ole tavoittanut suunnittelijoiden älynystyröitä joten siitä sitten vaan. Tahdonpa tosiaan nähdä kuinka homma tulee toimimaan kun tenavat tulee kolmeen aikaan, välipala on ympätty yhteen kohtaan ja lähdötkin on miten sattuu jokaisella.

Siinä sitä on tekemistä juoksuttaa porukkaa pitkin koulurakennusta ja lähimaastoja kun pitää ottaa huomioon se, että tunneilta pääsevien ON osattava tulla sinne missä porukka milläkin hetkellä on ja vanhempien löydettäväkin tenavansa jostain päin kun tulevat heitä noutamaan.

Haluanpa myös nähdä miten ne siirtymät eri tilojen välillä tulee toimimaan mikäli joukossa on yksikin edes hieman ohjattavani kaltainen tenava (näillä tämän hetken tiedoilla heitä on peräti kolme syksyllä), sillä ne siirtymät on pahinta myrkkyä ikinä ihan jo normiykkösillekin. Hurraa! Anti mennä vaan! No, onneksi itse EN kaiketi ennätä osallistua IPhen oikeastaan yhtään. Harmi…

Vaan jaa kuulkaa. Tässä pitäisi kaiketi ryhtyä tuunaamaan itseään työmaakuosiin. Ai niin, sanottakoon vielä sen verran ettei sillä armeijapoikasella mikään hermo ole katkennut, siellä on hermopinne. Harmillista vain että kyseessä on kovin pitkä hermo ja se on aika ikävästi siellä pinteessä joten jaa-a. Toipumisaika voi olla mitä vain viikon ja kahden kuukauden väliltä ja sittenkin se saatetaan joutua leikkaamaan loppupeleissä.

Ai mistäkö tiedän tämän; kiitos google ja kiitos diagnoosin minulle viestillä lähettäneen poikasen. Siellähän se seisoi selvällä suomenkielellä kun latinankielisen (?) nimen googleen naputtelin. Ja nyt tämä habitus… Se on moro ja have fun!

Plääh

Sopii mainiosti kuvaamaan tämän aamun tunnelmaa moinen sanoma. Työmaalla pukkaa palaveria johon ei todellakaan huvita osallistua mutta minkä teet, se on pakko mikä pakko. Yöks! No, onneksi se on nyt heti aamusta joten kun siitä päästään niin ou jes, voi ottaa ihan rela todnäk loppuosan tästä lukukaudesta. Ihanaa!

Niin, tosiaan. Nyt näyttää hyvin vahvasti siltä, että jatkan tasan tarkalleen samassa paikassa. Ainoa mikä mitä ilmeisimmin muuttuu on tuntien määrä ja tadaa, se helpottaa taas kummasti useammallakin saralla. Ihan jo saralla nimeltä hermot; ei enää IPtä kuin korkeintaan nimeksi, sehän on ollut se varsinainen väännön aihe koko tämän kevään.

Toisena se helpottaa saralla Spede ja koulu; IP-paikkaa lapselle ei tarvita kuin ihan alkuviikoille ja sen jälkeen tämä oletettavasti osaa jo kävellä ominpäin kotiin eikä minun todellakaan tarvitse surra sitä, miten tämä pärjää tuntitolkulla yksin kotona sillä kas, minähän pääsen kotiin jo kahdelta. Jes!

Rahallisesti siinä toki häviää jonkin verran mutta onhan se niin, ettei kaikkea voi rahassa laskea. Ehei. Olen toki yrittänyt miettiä sitäkin, että jos kohta siinä rahallisesti häviääkin jonkin verran ihan suoraan palkkatulossa niin toisaalta, samaan aikaan jää speden tarhamaksu pois ja jo se melkein paikkaa sen kuukausitulosta katoavan osuuden. Ei huono!

Pienimuotoista oman pään sisäistä ongelmointia tosin aiheuttaa se, että kuulemani mukaan minua oltaisiin kovasti tahdottu myös toiseen kouluun ja vielä tarkemmin aisapariksi opelle jonka kanssa olemme ystävystyneet ihan järkyn hyvin tässä parin vuoden aikana. Voi rähmä.

Eipä siinä muuten mitään, mutta kun jollain tapaa se nyt harmittaakin samalla kertaa ja lähinnä siksi, etten ole varma onko moista mahdollisuutta toiste olemassa. Vuoden päästä tilanne saattaa olla jo aivan eri sekä minulla että opella, joten. Hmph. No, jos jokin on tarkoitettu tapahtumaan niin eiköhän se tapahdu sitten myöhemminkin.

Muita eilisen uutisia lienee olemassa parikin. Josko ensin ne ns huonot uutiset eli poikanen 19v oli käynyt lääkärissä. Tämähän on valittanut pari viikkoa sitä, ettei toisessa reidessä ole ollenkaan tuntoa ja tämä kyseinen tunnottomuushan iski heti sen perään kun hän oli oman spol-porukkansa käynyt yhden koulutusosion loppusuorituksen kiskaisemassa eli marssimassa 65 kilsaa pitkin maita, mantuja ja männiköitä.

Marssiin oli mennyt muuten aikaa runsaasti, matkaan oli lähdetty iltapäivästä ja ainoana oppaana oli kartta johon oli merkitty lähtöpiste ja saapumispaikka, kouluttaja oli näyttänyt pikaisesti mitä reittiä porukan pitää talloa. Marssi oli päättynyt kertakaikkisen upeaan ylläriin aamutunteina eli koko sakki oli komennettu hakkaamaan sen verran jäätä järven rantavedestä auki että pääsevät kaikki aamupesulle. Hrrrrh…

No, se reisi tosiaan muuttui tunnottomaksi siinä marssin perään eikä se tunto ole edelleenkään palannut. Jo viime viikolla sitä oli lääkärikin sihtaillut ja todennut epäilevänsä välilevynpullistumaa. Auts. Poikanenhan on aikasta lyhyt nuorukainen ja tälle ei ole oikean kokoisia varusteita intissä. S-koon liivit (luoti?) on ollut toiveissa mutta kun niitä ei ole kuin muutamat hassut koko puolustusvoimilla niin poikaselle asti moiset ei ole kulkeutuneet.

Kaikki varusteet siis painaa, mikä enemmän ja mikä vähemmän, ja vääriin kohtiin eli sitä tukea mitä niiden on tarkoitus antaa rangalle ei anna niistä mikään. Eilen poikanen oli käynyt ihan kirurgin juttusilla vaivastaan ja tadaa kuulkaa. Ei siellä selkärangassa onneksi mitään ole, tosin en tiedä onko tämä nyt sitten sen parempi juttu tämäkään sillä lekuri oli todennut että poikasella on toisesta lonkasta katkennut hermo. No just.

Moinen on kuulemma vaiva joka tulee yleisimmin keski-ikäisille ylipainoisille ihmisille (!) sekä raskaana oleville naisille (!) ja korjautuu itsekseen muutamassa kuukaudessa kun hermo uusiutuu. Ahas. Hermo kun kuulemma kasvaa millin päivävauhtia ja tämä kyseinen hermo sattuu olemaan suht pitkä (?) eli kotvasen kestää. No just. 120 kilsan marssi parin viikon päästä on siis off-limit.

Samoin kielletyksi muuttui tavaroiden säilyttäminen reisitaskuissa, palvelus itsessään onneksi ei. Niin paitsi eilisen osalta sillä samalla kertaa lekuri totesi poikasella olevan poskiontelontulehduksen. Että sellaisia uutisia siltä rintamalta. On se reisi kaiketi siinä määrin tuntenutkin jotain että aika-ajoin sitä särkee eli se hermoko sitten senkin, en tiedä.

Se toinen osa uutisista olkoon nyt simppelisti se, että minä otin ja riehaannuin työmaalta palattuani ja kas, nyt ei ole olkkarissa verhoja mutta sen sijaan on putipuhdas ikkuna. Äireen viirivehkakin sai keväthoidon ja uutta multaa juurelleen, sitä multaahan siitä ei oikein pysty vaihtamaan sillä kasvi on järkyttävän kokoinen.

Ilmanko olin ihan kanttuvei illalla, olinhan siinä sivussa pessyt pari koneellista pyykkiä, evästänyt tenavat ja heitellyt puhtaita vaatteita kaappeihin ja riehunut muutenkin kuin heikkopäinen. Se kanttuvei illalla taas aiheutti sen, että Greyn anatomia jäi osin näkemättä ja aamulla sängystä noustuani en tahtonut saada silmiäni millään kunnolla auki.

Nyt taidan siirtyä kahvikupposen nro 3 pariin ja siitä laittelemaan omaa habitustani kuntoon ennen kuin siirryn aamupalattamaan yhtä eskariheppua ja nyppimään kolmea koululaisheppua pystyyn. Että näin. Se on siis moro ja have fun!

Töttöröö vaan!

Jaa-a kuulkaa. Nyt on ryhmähaastattelukin kokeiltu ja toteanpa tässä nyt jotain; aika turhanpäiväiseltä tuntui moinen. Ehkä osasyy moiseen tuntumaan oli se, että meitä oli aika monta ryhmässä ja kun oli yksilökysymysten vuoro vastaukset annettiin ringissä. Ensin sivummainen, sitten vieressä istuja, seuraava jne jne… Ei liene yllätys, että kolmannen vastaajan jälkeen oikeastaan kaikki sanomisen arvoinen oli sanottu ja loput vastaajat vain koetti väkipakolla keksiä vielä jotain lisättävää siihen, mitä muut oli jo sanoneet. Pöh!

No, ehkä ne ryhmäkeskusteluiksi annetut kolme kysymystä antoi tasaisemmin kuvaa useammankin haastateltavan osalta mutta silti. Ja se ah niin ihana perinteinen kysymys; omat vahvuudet ja kehittämisen kohteet. Loppupään vastaajat nauroi jo kippurassa omalla kohdallaan sillä kas, tässähän on jo kerrottu kaikki jokaisen omaltakin kohdalta. Tulipa nyt kuitenkin käytyä ja tuloksia on luvassa jo kaiketi tämän viikon loppupuolella.

Minä en oikein osannut lähteä siihen oman itsensä hehkuttamiseen mukaan ainakaan yhtä sulavasti kuin moni muu joka ehti kertoa jo kaiken siitä kuinka joustava, sopeutuva, iloinen, huumorintajuinen, tiimipelaaja, innokas näpertelijä, rauhallinen jne jne oli. Totesinpa vain olevani lehmänhermoinen sähköjänis jonka yksi suurimpia kehittämisen kohteita on takuulla se, että osaisi liikkua rauhallisemmin. Kaipa se ihan hyvä vastaus oli, siinä määrin hauskaa tuntui haastattelijoilla olevan.

Päivän toinen ihan ehdottoman maininnan arvoinen juttu taitaakin olla poikasen 19v pikapiipahdus iltapäivästä kotiuduttuani. Tai no pika ja pika, kyllähän tuo ihan istahti alas ja söi sapuskan meidän muiden kanssa ennen kuin lähti hakemaan tyttistään töistä ja valmistautumaan itse armeijaan palaamiseen. Kovin tuo manasi sitä, kuinka hankalaa on lähteä pitkän loman jälkeen takaisin armeijaan kun niin mielellään jäisi kotiin pyörimään.

Vielä enemmän tuo manasi rahatilannettaan, hän kun haluaisi palata jo takaisin työelämään ja tienaamaan, päivärahat kun on onnettomat ja poikasen kohdalla taas kulutustavat on aina olleet vähintäänkin kohtalaiset. Ymmärrän, ei siinä mitään, eipä se 70 euroa parin viikon välein kummoiselta tunnu kun on tottunut saamaan likemmäs tonnin tilin samalla välillä. Olkoonkin, että ylläpito ei maksa mitään niin tupakat ja lomille ajelut, niillä oleilut ja paluut vie takuulla enemmän kuin tuon rahasumman.

Ilmanko äidin, iskän ja mummin rahahanat on ollut haluttua kamaa. Lisäksi suurta riemua on tuottanut mummin tapa varastoida poikaselle aika-ajoin himppasen tupakkaa ja samaista riemua oli nähtävissä kun ukko osti poikaselle tupakkakartsan josta on silloin tällöin antanut pari askia käteen.

Muuta ihmeellistä eiliseen ei oikein sitten mahtunutkaan. Minuun iski ihan totaalinen uupumustila kello kahdeksan illalla ja vain vaivoin jaksoin heilua pystyssä himpan yli ysiin. Mitenkään hyvin en silti nukkunut, sillä liekö alitajunta touhunnut sen työelämän parissa, unet kun liittyi vain ja ainoastaan työmaahan ja päätökseen ensi syksystä.

Tilannehan on se, että työmaan toinen määräaikainen on kovin esimiehen mieleen, kas kun hän käy likipitäen joka asiasta informoimassa esimiestä ja hyppää tämän juttusilla etenkin aina jos kokee itseään kohdellun väärin. Lisäksi tuolla on niin paljon luppoaikaa varsinaisesta työstä että ennättää hienosti siivoilla opehuonetta, pyyhkiä pöytiä, täyttää ja tyhjätä tiskaria ja vaikka mitä joka kaikki tapahtuu tietysti esimiehen silmien alla.

Minähän en moiseen ehdi sillä ainoat ”vapaat” hetket työmaalla on kaksi taksivuorotuntia aamuisin jotka pyrin hyödyntymään tutkailemalla ihan kunnolla sähköpostini ja tekemällä seuraavan viikon lukkarit omalta osaltani, muun ajan olen tiukasti siellä missä on niitä lapsiakin eli joko omassa luokassa tai ipssä. Ja hyvä niin, en minä siellä ole opehuonetta siivotakseni.

Liekö siinäkin osasyy sille, miksi unessa luin sähköpostiani jonka esimies oli lähettänyt ja jossa kertoi että on nyt valitettavasti päättänyt valita sen toisen ensi lukukaudelle ohjattavaa luotsaamaan. Pöh! Jos tämä oli enneuni niin sanon minä että jo on pöllö esimies! Moinen vaihtohan tietäisi ohjattavalle nollaamista likipitäen kaiken osalta mitä on saatu aikaan, tämän tenavan kohdalla kun se jatkuvuus on kaiken a ja o.

Vaan jaa. Taidanpa nyt siirtyä laittelemaan itseäni työmaakuosiin ja kaipa se pitää kohta ryhtyä herättelypuuhiinkin. Se on siis moro ja have fun!

Back to business

Lomanen on siis lusittu ja työmaa kutsuu jälleen. Ihan pikaisesti ajattelin postata muutaman rivin ja aloitan vaikkapa sillä, että pääsiäisreissu meni mahdottoman hyvin ja olen lillunut ihan simona poreissa, heitellyt litratolkulla vettä saunan kiukaalle ja nauttinut lämmöstä ja hyvästä seurasta. Ei hassumpaa.

Työmaalle paluu nyt ei valitettavasti edelleenkään oikein nappaa, sillä oletusarvoisesti tunnelma tuskin on muuttunut pääsiäispyhien aikana paremmaksi. Toisaalta taas onnittelen itseäni siitä, etten juurikaan onneksi ehdi työporukan kanssa samoissa tiloissa heilumaan joten meneehän tuo.

Maha on muuten iloisesti sekaisin ja sille lienee ihan pätevä syykin. Tänään päivällä pyörähdän työhaastattelussa ja kestoksi moiselle on arvioitu n kaksi tuntia. Omg! Haastattelu koskee mm omaa työmaatani samoin kuin montaa muuta työmaata samalla kertaa. Saapa nähdä miten käy, hakijoita kun on takuulla PALJON ja paikkoja vähennetty.

Vaan jaa. Nyt on pakko hörpätä lisää kahvia ja loikkia uudemman kerran vessaan. Ai kaamee.

Elämme hulluja aikoja

Siinähän se tämän hetken tuntuma kiteytyikin. Olemme täällä, paratiisissa, missä linnut laulaa, joutsenpariskunta lipuu järvellä ja ainoa mekkala maailmassa tulee tuosta tenavalaumasta. Taivaallista! Kaiken kruunaa se, että poikanen 17v kaverinsa keralla on intoutunut kuskaamaan spedeä pitkin maita ja mantuja ja me, siis me, olemme taivaallisen ihanat vuokralaiset.

Junnu puolestaan on lipunut soutuveneellä pitkin laineita likipitäen koko päivän, nauttinut elämästä, kuskannut paikalle katiskan jonka ”löysi” ja jonka isot pojat sitten palautti löytöpaikalleen, ja höpötellyt serkkutyttösen kanssa joka siis lähti junnun seuranaiseksi reissuun.

Elämä on täydellisen hyvää siis ja silti kaikki on helvetillisesti päin… sanonko mitä? No sitä itseään. Kamppailen kaiken maailman henkkoht kriisien kanssa, painotus sanalla henkkoht, ja epäilen joka hemmetin ihmistä joka haluaa elää ja olla kanssani. Tai no en ihan kaikkia mutta isoa osaa ihmisistä.

Jotenkin on käytetty olo. Selvästikin pikkuveikka tahtoo JOTAIN jolla lyödä pikkusiskoa. Selvästikin osa työkavereista tahtoo JOTAIN jolla polkea minua. Selvästikin pikkusisko tahtoo JOTAIN jolla syyllistää minua välinpitämättömyydestä. Oikeastaan ainoat ihmiset jotka pääsevät tällä hetkellä täysin puhtain paperein silmissäni on lapseni (-1 heistä eikun 2…) ja ukon sisko.

Niin ja naapurin rouva. Kaikki muut tahtovat JOTAIN enkä aina edes tiedä mitä. Mitenkään tilannetta ei helpota saamani vihaposti moderoimani palstan kautta. Minähän olen narttu, lapsi, runkkari ja perse joka pitää poistaa siksi, että olen pelkkä ripuli tässä maailmassa. Huoks. Anteeksi vain tälle kirjoittajalle että puolustan edelleen heitä joilla on hätä palstalla.

Toisaalta maailmaan mahtuu pahaa oloa ja välillä ihmisten on syljettävä sitä ulos mutta silti. En ole ilmoittautunut maalitauluksi. Ukko taas sätki suunnilleen seinille kuultuaan saamastani postista ja on tällä hetkellä suunnilleen virittelemässä rikosilmoituksia, hankkimassa henkivartijoita ja vaikkas mitä ja minä taas en osaa kuin levitellä käsiäni.

Vähän tyyliin ”niiiiiiin ja daaaaa, thats life, lets get use to it” sillä niinhän se on. Sikäli toki tunnen oloni uhatuksi vihapostin myötä että olen hieman kahden vaiheilla tehdäkö vaiko ei rikosilmoitus asiasta. Poliisille olen jo viestin infonnut ihan jo siksikin että jos kyseessä ei olekaan turhan uhoaja niin hohhoijaa…

Mitäpä muuta kertoilisin kuin näitä sontajuttuja? Ehkä sen että rakastuin ihan simona ihanan pieneen koiraan paratiisin kaupalla. Tsiisus! Niin pienissä kuorissa oli aimo annos Inkeroista. Rauhallisen täydellinen luonne. Ja siis muistinhan mainita PIENISSÄ kuorissa? Minullehan koira on koira vasta kun se on vähintään polvenkorkuinen ja aina ei sittenkään mutta tuo…

Tänään olimme huippuhienoja vuokralaisia, näin ihan off-topic. Soitin vuokranantajalle että sopisiko millään laitella tramppa kasaan. Siis meidän toimesta. Osansa moisessa oli toki poikasella 17v ja tämän kaverilla jotka kärkkyivät TEKEMISTÄ! Olipa (hehheh) ylläri että vuokranantaja totesi että laitelkaa, kiitos, ihan niin kuin tahdotte ja vaikka heti sillä hänellä on aika monta tramppaa vielä kokoamisen alla.

Loppupäivä menikin sitten pienempien loikkiessa trampalla ja poreissa ja meidän isompien ravatessa pitkin metsiä frisbeegolfia viskoen. Siihen kuuluvan laitteistonkin kun satuimme varastosta löytämään samalla kertaa kuin sen trampan osat…

Kaiken kaikkineen olotila on siis onnellisen autuas ja helvetin onneton. Jos olisin perheetön ja rappiolle ajautunut niin todnäk toteaisin että ranteet auki on ainoa oikea korjausliike mutta kun en ole kumpaakaan niin lähinnä mietin mitvit täällä tapahtuu.

Koska ja miksi tämä meni tällaiseksi kuin meni. En tiedä. Tuntuu, että istun vain reunalla ja odotan mitä, missä ja milloin. Ja nyt, have fun ja kiitos.

Hyvää pääsiäisen aikaa

Olenpas taas ollut ihan hissukseen kotvan vaan minkäs teet, kun ei ole saanut aikaiseksi niin ei ole saanut aikaiseksi. Josko tähän väliin muutaman sanasen… Poikanen pääsi jo keskiviikkona lomille, pitkää lomaa pukkaa ja paluu on vasta tiistaina ja kas mikä kaulalla killuikaan tällä kertaa.

Nonni! Nyt se on sitten oppilaskorpraali. Vai korpraalioppilas, en minä muista kummin päin tuo ilmaistaan mutta silti. Äiti yllättäen kulkee jälleen kerran täällä rinta rottingilla ja ihmettelee miten ihmeessä siitä ikuisesta sählästä onkin nyt tullut tuollainen. Totuuden nimissä, sähläähän se edelleen mutta perusluonteelleen ei kaiketi mahda mitään ja armeijassa se sählääminen suuntautuu näemmä juuri oikeaan suuntaan. Huh!

Herrasmiehen tapojakin ovat tuohon onnistuneet istuttamaan vaikka toki tuossa on aina niitä joissain määrin ollut. Eipä se ole kuulemma kovinkaan yleistä ollut, että alakoulun rehtorille soitetaan ja kehutaan kuinka mahdottoman kohtelias nuorimies sieltä teidän koululta myikään kalentereja kaupan edessä, teititteli, sanoi päiväät, kiitokset ja kaikki ja avasi ovenkin vielä rouvasihmisille.

Tämä siis liki kymmenkunta vuotta sitten kun poikanen oli vielä alakoulussa ja myi koulun piikkiin kalentereita. Siitä kohteliaisuudesta sain minäkin eilen taas maistiaisia kun puoliväkisin raahasin poikasen kanssani noutamaan spedeä tarhalta. Ovet availtiin äidille, lakki otettiin päästä heti sisätiloihin astuessa (oli vielä lomapuku päällä) ja kohteliaasti seistiin vieressä kun vaihdoin ajatuksia tarhatätösen kanssa.

Ukko puolestaan laskeutui eilen pitkästä aikaa työmaalleen. Minähän vietinkin vapaapäivää sillä pitämättömät lomapäivät jne jne ja ukko taas oli ollut likipitäen pari viikkoa saikulla. Ensin saikku johtui kiusaavasta lonkasta (jes, lääkärin vaihto on luvassa ja uudet tutkailut eikö oikeasti MITÄÄN ole tehtävissä) ja sen perään tuolle iski omituinen pientä lämpöilyä ylläpitänyt virus joka aiheutti sen, että kaikkinainen eväiden laitto suuhun oli mahdottomuus.

Vapaapäivääni vietin simppelisti pyörähtämällä speden kanssa puheterapiassa ja käymällä samaisen lapsen kouluun menon tiimoilta palaverissa, lapsonen kun aloittaa koulutaipaleensa pienluokalta. Oppimistaidoiltaanhan lapsi on varsin bueno ja osa taidoista on jopa parempia kuin keskimäärin mutta niin.

Kovin tuo on motorisesti levoton (reppana perinyt äidiltään, tädiltään ja vaikka keneltä moisen) ja heiluttelee mielellään kokoajan koipiaan istuessaan, mutta tuskinpa tuo nyt on ainoa syy moiseen lausumaan. Hommiin ryhtyminen ja ohjeiden seuraaminen kun on toinen joka takkuaa eskarissa. Lisätakkuamista tuo toki puheenkehitys joka on edelleen jäljessä ikätovereista.

Muu aika vapaapäivästä menikin himppasen pakkaillessa ja reippaasti haukotellessa, ei hajuakaan mikä superväsymys oli päällä. Tänään pitääkin sitten suorittaa loput pakkailut heti aamupäivästä sillä kappas, olemme lähdössä mökkireissuun pariksi päiväksi. ”Mökki” on tarkalleen sama jossa olimme talvella eli luonnonrauhaa on luvassa.

Lisäksi luvassa on nautintoa ja rutkasti sillä mökin pihassahan sijaitsee pienimuotoinen paratiisi jossa vietin rutkasti aikaa talvireissullakin.

OMG, etten paremmin sano. Voin jo kuvitella itseni löylyissä istumassa ja poreissa lillumassa ja voinpa tosiaan kuvitella kumpaistakin laatua riittävän pitkähköksi aikaa. Pakkaaminen on toki suoritettava ensin ja siirtymä mutta moiset hommat on ehdottomasti vaivan arvoisia.

Sainpa siinä sopivasti sitten muuten juuri vapaiden alla tekstiviestinkin joka kertoi minun olevan kutsuttu määräaikaisten ohjaajien ryhmähaastatteluun ensi viikolla. Mielenkiintoista. Moisessa ryhmähaastattelussa en ole ennen ollutkaan joten jo se tekee siitä varsin mielenkiintoisen jutun. Toivottavasti en mene kipsiin tilaisuudessa.

Lievää ristiriitaisuutta omissa tuntemuksissa ensi syksyn työkuvioiden osalta on tosin koko ajan, toisaalta tahtoisin ehdottomasti jatkaa ohjattavan kanssa ja uskoisin, kuten kaikki muutkin jotka ovat työtäni seurailleet, että se olisi ehdottoman tärkeää lapsen kannalta mutta toisaalta.

Työyhteisö on niin riitainen, toraisa ja vaikka mitä tällä hetkellä että huhhuh. Onneksi en ehdi työyhteisön kanssa juurikaan olla vaan olen ihan täystyöllistetty tuntieni osalta mutta silti. Oman lisänsä soppaan tuo esimies jonka kohdalla luotto katosi täysin talvella. Haluanko jatkaa hänen alaisuudessaan…

Ja ettei asia missään nimessä olisi liian yksinkertainen niin kappas, lisäksi minua kutkuttaa ihan suunnattoman paljon opiskeluaikainen koulu ja etenkin eräs pienluokka siellä sillä olemme luokan opettajan kanssa kehkeytyneet hyvinkin hilpeäksi parivaljakoksi juttuinemme. Että sekin vielä.

Eikä tässäkään tietenkään vielä kaikki, oman lisukkeensa soppaan antaa sekin että spede on lähdössä sinne kouluun ja toisaalta sekään, etten saisi mitään paikkaa mistään ei olisi sitä ajatellen katastrofi mutta sitten taas. Omalle itsetunnolle se saattaisi olla jonkinlainen katastrofi. Että paljon kaikkea. On.

No, aikansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin, tai niin äiti ainakin väitti. Kai se on vain tiukasti pysyttävä siinä uskossa missä on aina pysynyt eli asioilla on tapana järjestyä parhain päin ja sillä sipuli. Tämä järjestymisen odottelu vaan on aina yhtä ankeaa puuhaa, sille nyt ei voi mitään.

Mutta jaa. Luulenpa, että otan vielä kolmannen kupposen kahvia ennen kuin alan vähinerin rymsteerata pakkausosastolle. Se on siis moro ja have fun!

Huomenta vaan ja silleen

Johan tämä tauoksi repesi kirjoitusten suhteen. Jotenkin vain ollut muka olevinaan kiire ja ei ole ollut muka oikein mitään kirjoitettavaakaan ja plaa. Tosiasiassa tapahtumaa on kyllä riittänyt, on pyörähdellyt lomille päässyttä poikasta nurkissa, on siirrytty sujuvasti lenssuilusta oksupoksutautiin ja hypätty ostoksilla, opeteltu pyöräilyä, heiluttu työmaalla ja vaikkas mitä.

No jaa, en minä sitä pyöräilyä ole opetellut vaan spede joka tahtoi ehdottomasti (!) aparit pyörästään pois. Tällä hetkellä olemme vaiheessa jossa tenava osaa hienosti polkea, jarruttaa ja ohjata oman pihan loivalla nurmikkoalueella. Ja pysyä vieläpä pystyssäkin koko sen parinkymmenen metrin matkan. Sen sijaan tiellä tätä taitoa ei vielä ole opittu, siellä ei tahdota pysyä edes pystyssä. Hmmm…

Poikanen 19v suoritti kunniakkaasti 65 kilometrin yömarssin ja tadaa, siinä samalla sen spol-puolen koulutuksen loppuun ja kas, sai vaivannäöstään palkkioksi komean uuden hihamerkin sen aiemman merkin tilalle. Aliupseerikoulutushan jatkuu vielä joten natsoja ei vielä ole ilmestynyt mihinkään päin pukua, jos sitten sitä aliupseerioppilaiden hopeista kaluunanauhaa ei lasketa.

RUKkiinkin tuo oli laittanut haun päälle, sen osalta odotamme vielä tuloksia. Poikanen itse ei oikein tiedä haluaako sinne vai ei, kaikkinainen lukupuolen opiskelu kun ei ole poikasen juttu ja siellä sitä lukupuolen opiskelua on kaiketi enemmänkin luvassa. Lukihäiriöllä on takuulla osansa siihen, ettei lukuhommat ole kertakaikkiaan ottaneet koskaan sujuakseen poikaselta.

Äiti taas toteaa ihan suorilta että olisihan se toki hienoa jos poikanen sinnekin mutta mieluummin ei, kiitos. Palvelusaikaahan se ei pidennä enää entisestään mutta välimatkaa se sitten pidentäisi aikalailla ja tuskinpa sitä poikasta sitten näkisikään niin usein kuin nyt on mahdollista nähdä. Pöh.

Muilta osin lapsiosastolla onkin tasaista. Prinsessa puurtaa koulussa totuttuun tapaan, junnu yllättää kerran toisensa jälkeen koenumeroillaan joiden äiti on olettanut kokoajan keikkuvan maks kutosen tienoilla, todnäk vitosessa mutta ei, yllättävän monta kasia on maisemissa näkynyt.

Ex-teininkin elämä on pysytellyt tarkalleen samoilla sijoillaan jo useamman kuukauden, sama työharjoittelupaikka ja samat kuviot. Ei siis ihmeitä maailmassa. Mitä taas omaan jatkoon työmaalla tulee niin kuten arvata saattaa, se on vielä hämärän peitossa, määräaikaisien määräähän kun ollaan leikkaamassa.

Mitä taas itse työhön tulee niin siinä nyt ei ole kummoisia muutoksia tapahtunut, niin paitsi että jälleen kerran on pari viikkoa ollut hyvinkin rauhallista ohjattavan kanssa. Sitä ennen olikin parin viikon ärrimurri-mopoliiraa-päässäviiraa-kausi joten ihan tervetullutta vaihtelua on tämä.

Sen sijaan yksi toinen luokan oppilas on harpannut aimo askeleen taaksepäin ja tilanteita on riittänyt, liekö nämä tilanteetkin osasyy siihen että oma ohjattava on ollut ihan oikea koululainen tämän ajan. Niiden tilanteiden setvijöinä ja hoitajina kun toimimme tietysti me luokka-aisaparini kanssa, niin paitsi alkuviikosta jolloin aisapari oli koulutuksessa pari päivää ja minä hoitelin vääntöpuolen sekä oman että tämän toisen kanssa.

Että sellaisia tällaisia. Vaan jaa kuulkaa, taidan nyt siirtyä oman habitukseni pariin kotvaksi. Pitkää vuoroa pukkaa tälle päivälle joten habituskin on saatava timmiin kuosiin vaikka eipä sillä mitään sen kummempaa väliä toisaalta olekaan. Huomenna on luvassa nelikymppiskekkeröintiä iltasella joten sunnuntaista taitaa tulla kovin kovin hiljainen päivä.

Se on siis moro ja have fun!