Huomenta vaan

Kappas, tänä aamuna unta riittikin sitten ihan viiteen asti ja se on hyvä se! Tosin myönnän, että heräilin ekan kerran jo ennen kolmea katsomaan kelloa, pyörähdin vessassa ja palasin sänkyyn. Uudemman kerran havahduin hereille piirun ennen neljää mutta totesin että ehei, en nyt kyllä vielä nouse ja väkipakolla pakotin itseni uudelleen unille.

Ja kas. Ukon kellohan se sitten vasta minut herätteli ihan tosissaan uuteen päivään. Nyt pitäisi sitten olla akut täynnä, johan sitä tuli illalla kumahdettua unille ennen kymmentä vaikka niin piti tuijotella Holmes sängyssä. Ja kukkua kanssa, loppuratkaisu jäi kyllä näkemättä.

Eilinen työpäivä oli oikeastaan varsin jees. Tenava ilmoitti heti aamusta paikalle saavuttuaan, että nyt se syksyinen lapsi on palannut. Niin tosiaan oli käynytkin! Ei pienintäkään ongelmointia tai saamattomuutta tunneilla, hommat sujui ihan samaan tapaan kuin syksylläkin. Välkätkin sujui, samoin sisälle paluu.

Yhdellä välkällä nyt oli himppasen ollut ongelmaa mutta niin. Sanotaanko näin, että se ongelmointikin on niin katsojan silmässä. Ei tenavasta koskaan tule sellaista rauhallista, kilttiä pikku-ulkoilijaa välitunneille, sitä on turha kenenkään odottaa.

Ymmärrän toki, että lapsesta sanomassa käynyt ope ei ole tottunut moiseen sähellykseen mutta sittenkin. Onneksi satuin itse katselemaan ikkunasta välkälle ja olin jo ennättänyt opellekin sanoa mitä ne tenavan touhut siellä keinuilla oli. Ihme ja kumma ettei tenava satuttanut itseään keinussa rengutessa, siinä määrin villejä loikat keinuun ja siitä pudottautumiset alas käsilleen maahan oli.

Toisaalta, niin kornia kuin se onkin niin olemme jo vuosia sitten todenneet että aina välillä tenavalle tekee varsin hyvää ottaa ja kolauttaa himppasen itseään, sillä keinoin kun tuo rauhoittuu aina kummasti muutamaksi tunniksi. Kovin paljon painoarvoa ei valvoneen open sanoille luokassa sitten laitettukaan.

Tai toki laitettiin sikäli, että minä ojensin tenavaa siitä että kun aikuinen sanoo jotain niin pitää HETI pysähtyä kuuntelemaan ja ottaa onkeensa tämän sanomisista. Tenava itse muisti tarkalleen mainita sen, että ei satuttanut kyllä ketään siinä keinussa heiluessaan.

Seuraavalle välkälle annoin keinukiellon ja vessassa käytyäni siirryinkin sitten jo tutkailemaan noudattiko tenava kieltoa. Hyvinpä tuo tosiaan noudatti, siellähän tuo kiipeili kiipeilytelineillä sen minkä ennätti. Korvamerkittyhän kyseinen lapsi on, se on tiedossa ja osa opettajista puuttuu likipitäen kaikkeen mitä tämä tekee, osa taas tietää varsin hyvin mihin puuttua ja mihin ei.

Aamulla olikin äidiltä pitkä kirjelmä vihkossa tenavaan liittyen. Niinpä niin. Enpä sitten ollut siinä tenavan sekoillessa ollenkaan muistanut, että tenavallahan on iso asia käsiteltävänä edelliseltä vuodelta ja ilmeisesti joulu oli nostanut sen ison asian käsittelyn alle. Kotona tenava puhuu asiasta mutta koulussa hän ei ole siitä vielä juurikaan puhunut, sivulauseessa maininnut muutaman kerran.

Onneksi he olivat kotona puhuneet pitkään ja hartaasti asiasta edellisenä iltana ja tenavalla oli tosiaan tainnut olla todella iso kivi sydämellä nämä vuoden alkupäivätkin. Muistutin tenavaa aamujutustelussammekin siitä, että on parempi että tulee heti sanomaan ja puhumaan jos surettaa tai olo on vihainen.

Sen purkaminen pihalla kun ei aiheuta mitään muuta kuin ongelmia tälle itselleen. Tenava lupasi, minä kopsasin äidin laittaman linkin asiaan liittyen ja iltapäivästä läksyparkista suoriuduttuani otin ja kaivelin kyseisen linkin netistä esiin. Onneksi se oli PDF-tiedostona joten otin ja tulostin koko nivaskan itselleni kotiin mukaan.

Vaan olipa kuulkaa hyvä, että päivä työmaalla alkoi niin eri sykkeellä. Minä kun olin eilen aamulla niin valtavan isolla tötillä otsassa liikkeellä, että ei mitään rajaa! Se edellisen päivän kadonnut avain ketutti väkisinkin eikä sitä ketutusta mitenkään ollut auttanut aamuinen sähläys kotona.

Kävipä näet niin, että siinä hiuksia laitellessa yksi peilikaapin ovista otti ja tippui lattialle. Voi htti! Ei se nyt ollut eka kerta, toinen jo, mutta sittenkin! Eikä vielä se, että se tipahti mutta kun ne kaikki prkleen romppeet ovesta otti ja lensi vessanpyttyyn ja minä sain sitten kaivella niitä sieltä aamutuimaan. Risoi!

Yhtään risomista ei vähentänyt se, että junnulla ei ollut taaskaan sukkia missään. No ei kai, kun ei niitä kulkeudu PYYKKIIN vaan ne on pitkin junnun huonetta ihme läjissä likaisina. Että RISOI lisää! Ja ehei. Ei sitä näin kevyillä eväillä aamusta päästy.

Siinä kun olin saanut aamupalan speden nokan alle ja ryhdyin laittelemaan tämän kännyä uuteen reppuun otin ja huutelin tenavan kurkkaamaan mihin taskuun sen sinne asettelin niin mitä tapahtui. Kyllä! Murokippo suklaamuroineen ja maitoineen lensi pitkin keittiön pöytää ja lattiaa.

Siinä kohtaa alkoi päässä soida biisi ”mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun en onnistu” ja sain laskea hyvinkin sataan ennen kuin maltoin edes avata suutani. Muuten suusta olisi takuulla tullut vain ja ainoastaan painokelvotonta tekstiä kun niitä maitoja ja muroja lattialta siivoilin.

Kotipihasta kurvatessa auto ilmoitti että kuskin ovi ei ole kiinni, minä pamautin sen uudemman kerran kiinni mutta eipä tuon keskustietokone moista uskonut. Koko työmatkan se ilmoitteli tarkalleen samasta asiasta vaikka se hemmetin ovi OLI kiinni. Voi kökkö!

Jostain kumman syystä kotiin palasin sittenkin varsin hyvillä mielin sillä kas, opelta tuli jo päivällä tieto siitä että kadonnut avain on löytynyt ja tosiaan, tenavankaan kanssa ei tarvinnut päivän mittaan painia sen kummemmin, kunhan nyt vikalla tunnilla muutaman kerran joutui ihan oikeasti käskyttämään tehtävien tekoon.

Kotonahan en ehtinyt kuin kääntyä sillä minulla oli tapaaminen speden open kanssa ja lisää balsamia haavoillehan sieltä tuli. Kun speden oppimisessa ei ole yhtään mitään ongelmaa. Ei mitään. Matikka sujuu, lukeminen sujuu, kirjoittaminenkin sujuu paljon paremmin kuin olin olettanut. Jes!

Kotona evästin tenavat ja itseni, tarkastin speden läksyt, siivoilin keittiön, virittelin pyykkikoneen ja laittelin puhtaita kaappeihin. Kaiken kaikkiaan siinä tuli pestyä kolme koneellista pyykkiä illan mittaan, tuli siinä mitattua kirjahyllyn leveys ja korkeuskin, niin ja yläkerran korkeus sillä kai se on tämä alkava kevät kun saa remonttisormet syyhyämään.

Se, toteutuuko moinen remppailu on sitten vielä toinen asia sillä olen ihan oikeasti kahden vaiheilla että näinköhän jaksan moista isohkoa projektia ryhtyä touhaamaan. Olkkarin seinistä kun tekisi kovin mieli repiä ne tapetit pois mutta niin. Ensin pitäisi saada se kirjahylly sieltä pois, samoin pari lipastoa joten hmmm…

Eikä vielä yksin nekään, mutta johan se tulee väkisin maksamaankin sillä en todellakaan tahdo sitä kirjahyllyä saati lipastoja takaisin olkkariin, tahtoisin sinne matalan tason ikkunan alle ja toisen kirjahyllyn valtaamalle seinälle, telkkaritasokin saisi kyytiä ja telkkari siirtyisi seinälle killumaan. Että sikäli.

Illalla lukaisin speden kanssa Mauri Kunnaksen ja Reijo Ikävalkon kirjan ”Hullunkurinen lintukirja” ja olipa se mainio! Siinä samalla tuli lukaistua speden lukuläksykin ja niinhän se tosiaan on että se lukeminen sujuu.

Vaan jaa. Nyt pitäisi kaiketi ryhtyä itseään tutkailemaan vähän kriittisemmällä silmällä, kampaus on taas mallia ”tulin, näin ja koin”. Huoks. Se on siis moro ja have fun!

Ei kun arkista loma-aamua vaan!

Nyt kun joulu-merkkinen aika on saatu jälleen kerran mukavasti pakettiin, niin lienee kirjata muutama sananen ylös. Jouluahan vietettiin hyvinkin perinteiseen tapaan eli ruokaa, juomaa, lahjoja ja perinteiset jouluohjelmat telkkarista. Yksi joulun perinneohjelmista on lumiukko joka tänäkin vuonna tuijotettiin ennen kuin perunat sujahti kiehumaan.

Poikanen 20vee hoiteli jouluruokailut äidin ruokapöydän ääressä, ex-teini ja poikanen 18vee suoritti saman kuvion isänsä päässä. Iltasella he sieltä tosin jo palailivat, tytär lähti toiselle tulevalle mummuihmiselle aattoillan viettoon ja sehän oli varsin jees sekin.

Lahjontakuviot osui tismalleen sataprosenttisesti nappiin tänä vuonna, niin pienempien kuin isompienkin osalta. Yleensähän poikanen 20vee on ollut meillä se, joka on hoitanut joululahjasekoilut kirkumalla onnesta mutta liekö ikä tehnyt tehtävänsä ja homma on siirtynyt muiden hoidettavaksi. Tänä jouluna kyseisen homman hoiteli prinsessa.

Jep jep, korvista sai todellakin pitää kiinni kun prinsessa avasi korean ihmeiden kääreet. Ei jäänyt kenellekään epäselväksi mikä oli ollut se ykköstoive joululahjarintamalla. Itkunhan tuo tirautti siinä vielä joutessaan. Ei liene ihme sekään, että kilttinä äitinä päätin antaa prinsessan katsoa dvdt olkkarin puolella, kotiteatterin kautta.

Lahjottiin sitä sitten minuakin. Ihan ehdottomasti sykähdyttävin lahja oli entiseltä työkaveriltani, nykyiseltä luottohenkilöltäni, ennen joulua speden mukana saapunut paketti. En olisi kuuna kullan valkeana uskonut, että moisen leffan tuo olisi minulle hankkinut!

Siinä määrin epäilevä sisällön suhteen olin, että kysyin jo aattoaamuna onko paketti sellainen jonka voi avata lasten silmien alla vai sisältääkö se meidän keskinäisen huumorimme mukaista lapsille sopimatonta (no joojoo, porno) sisältöä. Leffan katsottuani en voinut kuin pyyhkiä silmiäni.

Leffa nyt kuulemma vain toi tarkalleen minut ja suhtautumiseni tenaviini mieleen. Kaikista parhaita lahjojahan on aina ne jotka on sydämellä valittu ja lämmöllä hankittu ja tämä paketti oli totta tosiaan juuri sitä. Sniiiif! Ja kas, nyt minulla on sitten ihan täysi kokoelma Hedbergiäkin, jes! Ja shoppaillakin pitäisi, ukolta saatu lahjakortti sai karvat nousemaan suorastaan pystyyn, niin mahtavan upea lahja se oli!

Jouluaattoillan päätti tämä kauan odottamamme konsertti! Sitä siinä sitten tihrustettiin prinsessan kanssa silmät tarkkana. Mikähän ihme siinä on, että aina kun on kyse jostain suomalaisesta toimijasta maailmalla niin tämän menestys saa väkisinkin vedet nousemaan silmiin?

Joulupäivänä kuskattiin sitten prinsessa ja junnu leffaan, linja-autothan kun ei kulkeneet. Illansuussa noudettiin heidät ja loppuehtoo menikin heidän osaltaan lähinnä lautapelien parissa, poikanen 18vee, varapoikanen 3 ja tämän tyttis kun järkkäsi pelisession keittiössä.

Tapanina nyt ei kummoisia touhuttu, kunhan maata lötköteltiin ja tuijoteltiin milloin mitäkin leffaa tallenteelta. Välillä syötiin joulusapuskojen loppuja ja tuijotettiin vielä tsunamidokkarit päälle. Ei hassumpaa ollut se, ei! Viikonloppu menikin sitten oikeastaan jouluähkystä toeten.

Tänään ukko palaa työmaalleen ja minä totesin muutaman rumahkon sanan aamulla pedistä pystyyn suoriuduttuani. Nukuinkin ruhtinaallisesti puoli seiskaan joten lomamoodissa ollaan edelleen, jes! Niitä rumia sanoja aiheutti lähinnä lämpömittari joka repii sievästi -22 asteen lukemia näin aamusta.

Päivä alkoi siis hyvinkin perinteiseen vanhan talon asukkaan tyyliin; vettä piti päästää vähän sieltä täältä ja tämä päivä lienee pitkälti sille toiminnalle pyhitetty. Hieman olen kyllä kahden vaiheilla jo senkin suhteen voisi kuusen laitella jo pakettiin ja riisua muutkin jouluhärpäkkeet pois mutta oletan, että vastustusta tämän suhteen on luvassa.

Kaipa se pitäisi tutkailla jossain kohtaa päivällä saako omasta autosta edes ovia auki. Käyntiin sitä nyt en viitsi edes yrittää ilman että laitan kapineen muutamaksi tunniksi johtoon kiinni, reppana seissyt täysin käyttämättömänä monta päivää.

Vaan jaa. Josko tässä vielä kupponen kahvia ja sen perään pyykkishown pariin. Se on siis moro ja have fun!

 

Niinpä niin…

En minä nyt ihan samanlaista vauhtia saanut päälle eilen kuin edellisenä päivänä, mutta ei se päivä sentään ihan öllöttäen mennyt. Aamusta laittelin pyykkikoneen päälle, tyhjensin tiskikoneen ja tutkailin sängystä ylös kömpineen speden voinnin. Lämpöä tuolla vielä oli mutta ei mitenkään älyttömästi, maha sentään oli asettunut täysin.

Nakkasin poikasen 18vee koululle, evästin speden aamupalalla ja kas, pakkohan se oli ryhtyä vähän jotain tekemään. Kohteeksi valikoitui makkari, sehän oli saanut pintapuolisen imuroinnin ja viihde-elektroniikkaosaston putsailun edellisenä päivänä osakseen kun se varsinainen tarmoilu oli mennyt muihin alakerran huoneisiin ja yläkerran rappuihin.

Mikään ei ole juurikaan inhottavampi imuroituva kuin parisängyn alusta, jos minulta kysytään. Toki edellisenä päivänä sen imuroin niin hyvin kuin sen vain pystyy ilman että roimii sänkyä osiin mutta nyt olikin toinen ääni kellossa. Se oli vain hetki ja makkari oli todellakin mullin mallin, samaa voisi melkein sanoa pihastakin.

Pikkupakkanen oli vielä omiaan patjojen ja peitteen tuulettamiseen ja tulihan siinä samalla kertaa ohjattua kuistilta ulos sinne lennähtänyt sinitiainenkin. Alkukesästähän ohjailin kuistilta ulos varpusta, jos en ihan väärin muista… No, kuitenkin, jätin patjat ja peitteen pihalle ja ryhdyin riekkumaan ihan tosissani.

Imuroin runkopatjat, speden petin, television hyllyn päältä niin etu- taka- kuin sivuosiltaan ja tulipa siinä samalla kertaa kokeiltua seinienkin imuroimista vaikka niissä nyt ei pölyä näkynytkään. Makkarin ja olkkarin tapetit kun on ihme röpyliäistä pintaa ja eikös moinen voikin kerätä pölyä? Voi se.

Imuroinnin lomassa pääsin toteamaan junnunkin voinnin, tämä kun köpötteli viimein alakertaan aamupalalle ja niinpä niin, jaapa jaa, eipä tuo näemmä ollut vielä kunnossa tuokaan. Kaksi puraisua leivästä ja oksentamaan. Just just. Minä jatkoin makkariurakointia, pesin lattian, hinkutin jalkalistat ja kas, johan alkoi näyttää hyvältä.

Välillä piipahdin hakkaamassa patjoja pesäpallomailalla (juu, mattopiiskan mentävä aukko on ja pysyy tiukasti) ja takaisin makkariin palattuani intouduinkin kokeilemaan onko se tapetti tosiaan niin hankala irrotella kuin ukko on väittänyt. Speden sängyn kohtahan oli moiselle testille oiva sillä kas, spedehän nyppi pienempänä tapetista paloja iltana jos eräänäkin.

Hahaa, ei se kuulkaa ole alkuunkaan hankala irrotettava! Riittää, kun kiskaisee tapetista isomman palan irti, siis pintakerrosta, ja sen jälkeen suihkii haaleaa vettä seinään kiinni jääneelle ”pohjaosalle” ja kas, niin se vain irtoaa sievästi liuskoina irti ihan melkein tuosta vaan. Välillä näköjään pitää lisätä hieman vettä ja avitella vaikka kynnenkärjellä mutta hankalaa; no ei tod!

Saattaapa siis hyvinkin olla, että tässä päivänä eräänä makkarista katoaa tapetit. Ja sama kohtalo on edessä olkkarillakin, ongelmahan on lähinnä siinä että siinä kohtaa kun niitä alkaa tosissaan kiskoa irti niin pitäisi olla valmiina jo mietinnöt siitä mitä tilalle. Ja niin, täytyyhän siinä sitten huonekalujakin toki siirrellä pois tieltä ja asuakin pitäisi samalla kun kaikki on mullinmallin joten se suunnitelma…

En siis jäänyt enempää sitä tapettia repimään, vaikka myönnän, että sormet moiseen hommaan kovin syyhysikin, vaan sen sijaan laittelin sähköpostia Jyskin asiakaspalveluun. Kas kun niin. Keväällähän tuli ostettua se uusi tuplapeite Jyskistä ja voi että kun se peite olikin ihanan paksu ja lämmin ja iso ja vaikka mitä. Sanalla sanoen, mainio.

Nyt tässä kuukausien mittaan peite on muuttunut vähemmän mainioksi, sen täytteet kun on lähtenyt elämään ihan omaa elämäänsä. Toisissa kohtaa peittoa on suorastaan LÄJÄPÄIN täytettä, toisissa kohtaa täytettä taas ei ole yhtään. Ja ei, peiton pöyhiminen, ravistelu, täyteläjien tökkiminen saati mikään muukaan vastaava ei tilannetta auta.

Ja ne täytteettömät kohdat. Ne ei ole mitään pikkupikkukohtia, ehei, ne on ihan reilusti sellaisia 20 kertaa 30 alueita siellä ja täällä. Se on aika inhottavan vilpoinen tunne kun passelisti sellainen täytteetön kohta osuu rintakehän alueelle ja kun koetat saada peitteen niin, että siinä rintakehän kohdalla olisi täytettä niin sitten sinulla onkin siinä sellainen kymmensenttinen paakku tissien kohdalla. Huoks.

Sähköpostin laitettuani kannoin patjat takaisin sänkyihin, petivaatteita en sentään ryhtynyt vielä laittelemaan ja ryhdyin pullataikinan tekoon. Enpä olekaan aikoihin leiponut pullaa ja mikäs sen parempi hetki moisen tekoon on kuin päivä jolloin yksi oksentaa kaiken suuhunsa laittaman…

Leipomisen päälle lykkäsin kinkkukiusauksen uuniin iltapäivää varten, lämmitin poikasille ruokaa, junnuparkahan nyt ei pystynyt sitä syömään, ja siivoilin jälleen kerran keittiön kuntoon. Iltapäivästä petailin vuoteet kuntoon, hain poikasen 18vee koululta, touhasin speden kanssa tämän päivän koulutehtävät ja evästin, jälleen kerran, tenavat.

Illansuussa pyörähdin ex-teinin kanssa hakemassa fb-kirppiksen kautta spedeä ajatellen ostamani palapelin ja todettakoon, että siitä tulikin todellinen suosikki… Ex-teinille, poikaselle 18vee ja junnulle. He näet kokosivat palapeliä kimpassa innokkaina keittiössä useampaan kertaan.

Toisaalta, spedeä ei palapeli enää siihen aikaan illasta oikein kiinnostanutkaan joten mikäs siinä. Ei se huonoa tee karttaa koota muidenkaan, ei. Ex-teinin lähdettyä kotiaan kohti iltapalatin speden ja tämän siirryttyä makuulleen komensin peteihinsä muunkin joukkion.

Ei liene mikään yllätys että simahdin yöunille liki samantien kun kympiltä sänkyyn kömmin. Näin ollen ei liene yllätys sekään, että havahduin hereille varttia vaille viisi ja kas, tässähän sitä nyt on istuttu, kitattu kahvia ja mietitty päivän kuvioita. Kotona kun tulee tämäkin päivä vielä vietettyä.

Iltapäivästä on speden open tapaaminen ja aamupäivästä pitäisi käydä Jyskissä, sieltä kun soitettiin iltapäivästä ja todettiin peitteen olevan maanantaikappale, täytteen kun ei todellakaan pitäisi lähteä yhtään mihinkään liikkumaan. Vaihtoehtoisesti otan uuden peitteen, muita tuotteita peitteen arvosta tai lahjakortin. Ihan varmaksi en ole vielä asiaa päättänyt, nythän käytössä on keväällä vinttiin päätynyt vanha tuplapeite.

Vaan jaa. Kaipa se pitäisi katsella josko tälle habitukselleen tekisi jotain. Ihan tässä kotikuosissa kun en viitsi kylille lähteä kansaa säikyttelemään. Onneksi ukko lähtee töihin niin että ennätän ennen tämän lähtöä pyörähtää siellä Jyskissä, opetapaamiseen otankin speden mukaan mikäli tällä vain ei ole enää tänään lämpöä.

Se on siis moro ja have fun, sano!

Ja taas ollaan keskiviikossa

Tämähän tarkoittaa käytännössä sitä, että tämäkin viikko on näillä näppäimin taputeltu kuosiin ja syysloma mökkireissuineen on jälleen päivän lähempänä. Ei huano!

Eilinen työpäivähän oli varsin vauhdikas sekin, aamukin alkoi naurulla sillä yksi entisistä esimiehistäni, junnun koulun rehtori, oli laitellut sisäistä postia junnun koiven tiimoilta. Posti itsessään oli toki asiapitoinen, naurun kirvoitti lähinnä se, että reksi oli kirjoittanut nimeni kirjoitusvirheellä jonka tietää itseäni naurattaneen kerran jos eräänkin kun postia moisella on tullut.

Siinä postissa taas reksi oli myöntänyt junnulle taksikyydit 8.-26.9. väliselle ajalle joka on kertakaikkisen mainio juttu, nythän junnulla luki sairastodistuksessa suositus kyydeille vain tämän viikon perjantaille asti. Todnäk tuohon olisi tullut suht nopeasti muutos sillä tänään kiikutan junnua käymään lekurissa.

Koipi on toki paljon parempi kuin oli, turvotuskin on alkanut yön aikana aina laskemaan ihan täysin, harmillisesti se tosin palaa päivän mittaan mutta ei sentään alkuunkaan samoihin mittoihin mitä vielä viime viikolla oli. Kipukin on pääsääntöisesti asettunut, päivisin koipi sitten kipeytyykin kun poika astuu sillä osan ajasta. Se astuminenkin on tosin ihan ymmärrettävää ja jopa ihan hyvä juttu kunhan sen tekee keppien kanssa tukien kuten poika. Kai.

Huomattavasti parempaan suuntaan ollaan sittenkin siis menty ja hyvä niin, josko poika tosiaan saisi kepit kanveesiin jo viikon-parin sisään. Siteessä jalka on edelleen kaiket päivät, ilman sidettä kun kipeytyminen on paljon nopeampaa.

Työpäivä tuli tosiaan lusittua pikana ja kotiin kurvailtuani ryhdyin samantien riekkumaan keittiöosastolla. Uskoisin, että kaupan perunoista saa jo muusia aikaan mutta kas kun niitä mokomia ei ollut yhtä ainoaa jäljellä jääkaapissa niin päädyinkin tekemään muusia jauheesta, junnulle ja spedelle kun sekin kelpaa varsin hyvin.

Se oli kuulkaa reilu puoli tuntia kun minulla oli tehtynä sekä lihapullasoosi, jauhelihasoosi että tonnikalasoosi ja lisukkeeksi keiteltynä muusin lisäksi makaronia. Ei hassumpaa! Lisukkeeksi pöytään en sitten nakkonutkaan enää kuin kuutioitua tomaattia ja pilkottua kurkkua, olihan sitä siinäkin.

Tenavat evästettyäni ja kun oma napakin oli täytettynä siirryin sitten keittiön siivoilun ja pyykkikoneen käynnistelyn kautta iltapäiväkahvien ja sukkapuikkojen pariin. Tallenteelta laittelin umpipimahtaneet BeverlyHillsin neitoset pyörimään ja olipa sitä taas naurussa ja myötähäpeässä pitelemistä kun heidän touhujaan tuijottelin.

Mikälien omalaatuinen virtapiikki siinä iski ohjelman päätyttyä ja kas, huomasin riekkuvani yläkerrassa junnun huoneen isolla puolella. Hyvin huomaa, että poika on klenkannut keppien kanssa pari viikkoa, yläkerta on kertakaikkiaan räjähtänyt jälleen käsiin. Sen siivottomuuden romppeiden suhteen vielä jotenkin siedän, nimenomaan niihin keppeihin vedoten vaikkakaan en ymmärrä miten niiden kanssa ei muka saa roskia laitettua roskikseen joka on muutaman metrin päässä, mutta ne kaikki htin tahrat lattiassa saa kyllä verenpaineeni nousemaan.

Eniten eilen nosti verenpainetta sittenkin se yläkerran imuri. Se, jonka luovutin vallan yläkerran käyttöön keväällä sen jälkeen kun hankin alakertaan uuden jonka suhteen vannotin ettei tenavat SAA koskea siihen, se kimppakäytössä ollut kun on romutettu aika hyvin päällisin puolin heidän (junnun) toimesta.

Se yläkerran imuri kun on aika htin hyvä imuri, siis edelleen, vaikkakin siitä on joutunut teippaamaan suodatinosan kannen kiinni kun muovinen lukitusmekanismi on ottanut iskua ja hajonnut ja vaikka letkun liitoskohtaakin on jouduttu teippaamaan sillä niin, ottanut iskua ja hajonnut. Eilen siitä ei tuntunut olevan oikein mitään iloa. Missä hemmetissä oli kaikki imuteho ja puhti?

Ehdin siinä jo kurkkia pölypussinkin tilan läpi vain todetakseni että jaa-a, tämähän on melkein tyhjä. Sittenkään se imuteho ei ollut alkuunkaan sitä mitä piti, ehdin jo kotvan miettiä että näinköhän imuriin on tullut jotain isompaakin tuhoa sillä eihän tästä ole kuin muutama viikko aikaa kun junnu ilmoitti että imuri sammui eikä suostunut lähtemään uudelleen päälle vähään aikaan.

Niinpä niin, ylikuumenemissuojahan siinä on, ja enpä ihmettele että ylikuumeni kun sinne on takuuvarmasti kiskottu taas vaahtomuovin paloja ja vaikkas mitä isompaa sontaa joka olisi pitänyt ensin kerätä roskiin käsin ja jos tarkkoja ollaan, jota ei edes pitäisi olla lattialla.

Ei siinä sitten, minä kolistelin putkea, kokeilin uudelleen ja tadaa, johan alkoi kuulua ihmeellinen kilkatus metallisesta imuvarresta. Justaansa joo, eiköhän siellä ole taas joku htin tuke. Tikkari- ja jäätelötikut, isommat karkkipaperit, muistilappuset ja muut, ne kun jää usein tenavalta poimimatta lattialta ennen imurointia eli huoks. Kaipa siellä on yhdistelmä moisia kapineita, kilkatus kun sopi mainiosti nimenomaan johonkin tikkuun.

Ja ei kun lisää kopistelua. Vääntelyä. Kääntelyä. Kiroilua. Yrityksiä keinolla jos jollain mutta ei, putki oli ja pysyi tukossa. Kenellekään ei liene yllätys, että imurin yläkertakuukausien aikana sen lattiasuulake on saatu jumittamaan siihen metalliputkeen kiinni niin tiukasti että sen irtisaaminen oli suunnilleen rälläkän takana. No ei nyt ihan, mutta kiskomalla sitä ei irti saanut ennen kuin putkea oli tosiaan kolkutellut joka hemmetin ilmansuuntaan ja ilmansuunnasta. Ja sitten se irtosikin, viimein, kun aikani olin remponut.

Tadam! Eipä ihme, että imuri oli ylikuumennut junnulla pitkällisen imurointikeikan yhteydessä, millä ilveellä se ei ole sitä toista kertaa tehnyt sitä en tiedä. Ja eipä todellakaan ihme, että imuteho oli likellä luokkaa nolla. Ja ei, se ei ole kuollut hiiri vaikka siltä näyttääkin, onpa vain prinsessan suortuvia, roskia, legoja, videonauhaa ja leluja sievästi pakattuna. Voi sanonko mikä?

No, yhtä kaikki. Operaatio kuolleen rotan jälkeen imurointi sujuikin kuin tanssi ja kas, tunnin uurastuksen jälkeen huoneen isopuoli oli kunnossa. Miinus ne kaikki hemmetin mehu- ja limsatahrat joiden suhteen totesin junnulle etten niihin edes kajoa ennen kuin on saanut sen pikkupuolensa siihen kuntoon, että sen voi imuroida tuosta vaan. Ja se on muuten tänään se aikaansaamispäivä sen osalta, tenava pystyy varsin hyvin istumaan lattialla ja noukkimaan tyhjiä limsatölkkejä, roskia ja muuta moskaa pois sieltä.

Ex-teini tuli juuri passelisti piipahtamaan yläkerrasta suoriuduttuani ja siinä höpöttelyn lomassa laittelin pyykit kuivumaan. Josta tulikin mieleen, että minunhan piti laitella eilen valmiiksi lataamani pyykkikone päälle nyt aamusta. Eilen aamullahan kurvailin pitkin alakertaa imurilla.

Loppuehtoon istuinkin sitten nojatuolissa touhuten ukolle villasukkia. Taidan ottaa kutimet tänäänkin työmaalle mukaan sillä eilenkin tuli kudottua ruokkiksella ja aamusella odotellessa että päivän toimiin päästään. Minunhan tulee mentyä työmaalle aina hieman etuajassa ja kun tenavatkin tulee kasiin niin silloin sitä kutomisaikaa on hyvinkin parikymmentä minuuttia ennen kuin työtyöt alkaa.

Tänään ajattelin sitten tosiaan jatkaa sitä operaatio yläkertaa. Tarkoitus on laajentaa operaatiota pala kerrallaan niin että siihen tulee sisältymään myös vinttien ja kaappien raivausta ja näin ollen saan lisää UFFin lootaankin kiikutettavaa. Työkaverille kiikutan kaikki lelut joita meillä ei käytetä ja jotka hän vain kelpuuttaa ja tadaa, torppa tyhjenee edes piirun!

Sitä, millä aikavälillä tämä kaikki tulee tapahtumaan, en vielä tiedä mutta josko syyslomaan mennessä olisin saanut ulotettua toimet myös omaan vaatekaappiin asti. Hope so!

Vaan jaa. Nyt taidan tutkailla tovin uutisantia, kenties siivoilen vessan tässä joutessani (kellohan on vasta puoli kuusi) ja kaipa sitä pitää omaa habitustaankin tutkailla. Se on siis moro ja have fun!

Torstai, jes!

Eilinen työpäivä sujui suht mukavasti, vain yhdellä tunnilla oli kärhämöintiä ilmassa. Tämä kärhämöinti johtui selvästi siitä, että tenava olisi ehdottomasti tahtonut ruokavälkälle ulos mutta oli menettänyt moisen oikeuden edellisen päivän hölmöilyjensä vuoksi eikä vienolla äänellä syvälle open silmiin katsoen tehty vetoomus ”mä olen kiltisti” auttanut oikeuden palautumisessa.

Kenkutti. Ja kovin. Harmi, että tenava teki vetoomuksen tunti ennen ruokavälkkää, se ruokavälkkää edeltänyt tunti meni näin ollen kiukutellessa ja mm sotkiessa tehtäväksi annettu aukeama lyijärillä. Koska moinen sotkeminen oli kovinkin yleistä vielä vuosi takaperin en jaksanut juurikaan ottaa asiaan kantaa, totesin vain että no, sinä kumitat ne sotkut pois ja teet sen jälkeen sen aukeaman.

Ja sitten huudettiin ”en tee”, ”revin irti nämä sivut”, ”en tee” ja minä siirsin kirjan toiselle pulpetille odottamaan kärttyilyn päättymistä. Toki moinen nosto koettiin ilkeilynä ja siinä samalla lyötiin minua käsivarteen, katsoin tiukasti tenavaa silmiin ja totesin että sinä et lyö täällä ketään, ei täällä sinuakaan lyödä ja se on ehdottoman kiellettyä.

Kotvan tenava mökötti tuolissaan, otti sitten kirjan ja ryhtyi kumittamaan jonka jälkeen päätti että ehei, ei hän silti tee sitä aukeamaa vaan hän tekee lisätehtäviä. Ja taas minä olin käteni kanssa paikalla. Sinä teet sen mikä sinulle sanottiin että nyt tehdään. Ja taas huudettiin. Totesin, että nyt on tilanne se, että ihan ensin sinä hiljenet tai lähdetään luokasta pois ja toiseksi sinä teet sen aukeaman nyt tai koulupäivän päätyttyä, ihan oma valinta kyseessä.

Taas mökötettiin. Minä ennätin jo pyörähtää open luona juttusilla ja sopimaan, että jos aukeama ei valmistu ennen ruokailua niin ope soittaa tenavan äidille ja tenava jää totta tosiaan tekemään aukeamaa päivän päätteeksi. Ja tämä jo ihan siksi, että kyseiseltä uhkaukselta putoaa pohja jos sitä ei joku kerta ihan oikeasti toteuteta sen jälkeen kun se on annettu.

Kumma juttu, tunnin loppupuolella, kaikelta mököttämiseltään ehdittyään, tenava sai kuin saikin aukeaman tehtyä tuosta vain suitsaitsukkelaan. Ihan kuten tiesinkin tämän saavan jos vain ryhtyy työhön. Kiukkuinen tuo silti edelleen oli mutta onneksi se kiukku katosi ruokailun aikana jonnekin. Huoks.

Sen sijaan jo aamusta alkanut kiukku eräällä toisella luokan oppilaalla pysytteli tiukasti paikalla vielä sen vikankin tunnin kärjistyen aina siihen pisteeseen että kun päivä oli oppilaiden osalta päättynyt meni minulla ja aisaparilla likipitäen kymmenkunta minuuttia siihen, että saimme kyseisen lapsosen maaniteltua poistumaan luokasta.

Sen jälkeen käytimmekin iloisesti liki puolituntia seuraillen, ettei kyseinen lapsonen saa mitään ihme herttaslaagia käytävässä muiden oppilaiden palatessa välkältä ja siirtyessä luokkiinsa ja ettei herttaslaagi iske senkään jälkeen tämän istuessa ja murjottaessa penkkirivillä. Siinä samalla odottelimme josko kyseisen lapsen äiti viitsisi nähdä sen vaivan, että siirtyisi koulun parkkikselta sisätiloihin noutamaan lastaan.

Viitsihän tuo viimein ja me siirryimme kumpainenkin omiin työpisteisiimme äidin jäädessä maanittelemaan murjottavaa lastaan autoon. On tämä kuulkaa kanssa työ. Ihan aina sitä ei uskoisi, että on lukenut itsensä ohjaajaksi, välillä tuntuu enemmänkin että on lastenhoitajan, vanginvartijan ja sosiaalityöntekijän sekoitus. Pöh.

Loppupäivä työmaalla sujuikin varsin mukavissa merkeissä. Kotimatkalla kurvailin jälleen tarhan kautta, kotona lämmitin jääkaapista ruokaa sekä itselleni että spedelle, junnu ja prinsessa olivat syöneet jo aiemmin ja kokolailla samantien kun olimme einehtineet kolisi veli ovista sisään tenaviensa kanssa.

Loppupäivä menikin sitten kokolailla veljen kanssa kahvia juoden ja höpötellen, kello taisi olla hyvinkin lähempänä kasia kun hän viimein keräsi lapsensa ja lähti kotiin. Minä nakoin speden kyljelleen, istuin kotvan sukkapuikkojen ja töllön seurassa ja siirryin ysin jäljestä sänkyyn.

Aamulla heräsin ukon kellon soittoon, ukko itse ei siihen herännyt vaan havahtui hereille vasta kun kahvit keitettyäni kävin tätä tuuppimassa. Ihan suoraan sanottuna minä en tajua miten ukko voi pitää siitä, että työvuoro vaihtuu illasta aamuksi keskellä viikkoa. Ei siinä montaa tuntia ehdi nukkua ennen aamuvuoroa kun illalla kympin jälkeen kotiin ehtii.

Itse nukuin jokseenkin huonosti yön, ei hajuakaan miksi. Ilmanko nyt on himppasen puolitekoinen olotila ja kahvia saa juoda kupposen jos toisenkin kunnolla herätäkseen. No, kerrankos sitä. Nyt taidan suosilla siirtyä habitukseni kimppuun ja kohta sitä saa kaiketi nakkoa spedellekin aamupalaa. Se on siis moro ja have fun!

Kirpakkaa pakkasaamua

Alkaisi riittää jo nämä pakkaset. Lumimääräkin on tarkalleen passeli meikäläiselle, ei sitä enempää tarvita kuin tuolla jo on. Ilman näitä pakkaslukemia tämä olisi itselleni täydellisen ihanteellinen talvi, pakkasta saisi olla tuollainen -5 niin johan olisi napakymppi. Harmi ettei näitä saa tilata toiveidensa mukaan.

Työmaalla hommat sujui sutjakkaasti. Ohjattavan uintireissu meni jälleen ihan mukavasti, pari kertaa annoin varoituksen roiskimisen ja täydellisen ohjeiden kuuntelemattomuuden takia mutta siinäpä se. Koululla olikin sitten koko luokka täynnä väsyneitä herraskaisia, onneksi päivää ei ollut kummoisesti jäljellä.

Viimeinen tunti oli jo aikamoista kivireen kiskomista mutta selvittiin siitäkin sitten, onneksi, ja IPssä nyt ei ihmeitä ollut ohjelmassa. Työkaveri antoi matkaan pinkan keräilykorttisivuja kun hoksasin kysyä tietäisikö hän tai toinen kollega mistä hitosta niitä saisi ostettua. Kotiin suuntasin normikaavan mukaisesti tarhan kautta ja onneksi (!) ryhdyin samantien kotiuduttuani puuhaamaan, muuten olisi iskenyt veltostuma ja aikomani hommat jääneet tekemättä.

Hommathan aloitettiin speden kanssa poke-kortteja sivuihin laitellen. Kansionkin kaivelin esiin ja hieman tuunasin sen kansia paremmin korteille sopiviksi ja spede oli kertakaikkisen onnessaan. Harmi, että meidän tulostimesta on taas kerran osa väreistä loppu joten en saanut tulostettua kansion kanneksi haluamaani kuvaa. Taidan suunnata tänään värikasettiostoksille, luulen mä.

Kortit aseteltuamme otin ja riepaisin pakastimen tyhjäksi, siihen hommaan nämä pakkaset on kieltämättä varsin hyvät. Nostin vielä lämpöpatterin pakastimen viereen hurruuttamaan, laittelin yhdelle hyllylle kuumalla vedellä täytetyn pesuvadin ja ryhdyin ruokkoamaan keittiötä.

Välillä kaivelin ja kolistelin pakastinta (tiedän, maltti olis valttia mutta kun tässä hommassa sitä ei ole koskaan ollut eikä taida tullakaan) ja siirryin hinkuttamaan vessan kuosiin odotellessa. Siinä kohtaa lämpö olikin tehnyt jo tehtävänsä ja pääsin raastamaan hyllyistä jäätä ja hilenuoskaa ihan tosissani.

Tiedä sitten kumpi meistä on vajaapäisempi, minä vai spede, mutta spede tuuppi koipiaan pesuvatiin kun sain pesuvatia täytettyä jäänuoskalla ja -kököillä. Hän ”viilensi” itseään ja hihkui riemusta samaan tahtiin kun paljaat varpaat osui kylmään jäämoskaan. Justaansa juu.

Ei muuten huono suoritus, kolme tuntia siitä kun olin kiikuttanut pakasteet kuistille niin olin kiikuttamassa niitä jo takaisin tunnin superjäähdytyksellä olleeseen pakastimeen. Kyllä nyt kelpaa, sano! Pakastimen urakoituani otin ja istahdin ihan rauhassa alas. Kudoin puikoilla keikkuneet villasukat loppuun ja aloittelin uudet. Spede kiskaisi iltapalan, minä tuijottelin tallenteita ja kilisytin puikkoja.

Kasin kanttiin spede hiippaili ukon seuraksi makkariin ja minä huutelin junnua ja prinsessaa iltapalalle. Kummityttö oli juuri vasta lähtenyt kotiin, kolmikko kun oli piipahtanut luistelemassa siinä minun riehuessani, ja meno oli hyvinkin leppoisaa. Minä olin kovin odottavalla linjalla, poikanen 19v kun oli päässyt lomille ja odottelin tätä käymään.

Vaan olipa tuo komea ilmestys kun lomapuvussaan ysin aikaan kurvasi pihaan. Oih! Nälkäinenkin tuo oli mutta ei sitä heti malttanut syödä kun oli niiiiiin paljon kaikkea juteltavaa ukon kanssa. Minä tuijottelin Tokio Driftin ja kuuntelin juttuja sivukorvalla, kovin oli armeijapitoista menoa.

Lämmitin välillä ruokaa poikaselle, kävin vähän halailemassa ja jatkoin leffaa. Puikoilla sukkakin eteni vinhaa vauhtia siinä leffaa tuijottaessa. Poikanen kävi vielä suihkussa syötyään ja vaihtoi siviilit päälle mutta ruoka oli tehnyt tehtävänsä eikä tämä jaksanutkaan suunnata baariin kavereiden kanssa kuten oli suunnitellut.

Sen sijaan tämä jatkoi höpöttelyä ukon kanssa, minä siirryin vuorostani makkariin ihan nukkuma-aikeissa ja poikanen lupaili tulla piipahtamaan viimeistään sunnuntaina ennen kuin lähtee lomilta takaisin armeijaan. Poikanen oli näet vielä lähdössä ex-tyttistään baarista noutamaan ja sitä kautta aikeissa siirtyä isälleen yöpuulle.

Tänään ajattelin tosiaan suunnata kaupoille. Ehkäpä käyn kurkkimassa sekä toppahousuja että -takkia itselleni tai sitten en, mutta ainakin niitä värikasetteja haen että saan tehtyä kansion valmiiksi ennen maanantaita jolloin se lähtee speden mukana tarhalle. Tämän vuoden eskareiden ykkösjuttu kun tuntuu olevan nuo poke-kortit, niillä pelataan ja niitä vaihdellaan ja vaikkas mitä.

Siivotakin voisi vielä vähän lisää, toki poikanen 17v täällä imuroi eilen mutta josko pesisi lattiat ja pyyhkisi pölyt. Yllättäen luvassa on myös ruoanlaittoa jossain kohtaa päivää (pöh!) ja jos oikein riehaannun niin saattaapa olla, että tulee tyhjennettyä vaatekaappejakin ylimääräisistä vaatekappaleista. En tosin oikein usko moiseen ihmeeseen…

Vaan jaa. Se on kuulkaa moro ja have fun! Huomenna aion nukkua AINAKIN kasiin joten tuskinpa päivitän blogia. Tai sitten herään, kuten tänäänkin pyhistä lupauksistani huolimatta, jo kuudelta ja huomaan näpytteleväni tekstiä tänne. Plääh.

Ei se nyt ihan onnistunut…

…pitkään nukkuminen, mutta peräti vartin parempi tulos sentään kuin eilen. No, aikaisin kun herää niin paljon ehtii, niinhän se on. Sen kunniaksi olenkin suunnitellut erinäisen määrän toimintoja tällekin päivälle, mm shoppailua (se joulu…), ruoanlaittoa, siivousta jne. Siivous oli tosin tarkoitus suorittaa jo eilen, mutta päädyin laistamaan moisesta hommasta superväsymyksen iskettyä päälle iltapäivästä.

Se, miksi siivousta ei hoidettu aamulla on taas varsin loogista. Meillä oli piparileivontasessio tenavien kanssa aamupäivästä. Nyt on piparit tehtyinä, jes, ja muutenkin nämä joulunalusennakoinnit aika hyvin hanskassa. Sillä tuon shoppailunkin nostin listalle tälle päivälle; josko hakisi ainakin osan lahjoista tänään, ei tarvitsisi sitten enää heikkopäisesti kaahottaa marketeissa kun niissä alkaa se superryntäys ihmisten saatua veronpalautuksensa.

Eilen leivoimme siis piparit kolmen pienimmän kanssa, prinsessan ja speden kohdalla moinen urakointi tarkoitti pitkälti taikinan suuhun mättämistä, junnu oli oikeastaan ainoa joka ihan oikeasti leipoileipoi. Ennen leivontaa olin jo puunannut kaikki keittiön tasot, viikkaillut puhtaat vaatteet kaappeihinsa ja järjestellyt pintoja siellä ja täällä alakerrassa.

Pipariurakasta selvittyämme siirsin tarmoni keittiön uudelleen puunaamiseen jonka jälkeen lähdin kuskaamaan junnua kyläreissullensa, siinä määrin liukasta oli etten hennonut päästää tenavaa pyörällä liikkeelle. Kuskinhommista palattuani touhasin sapuskaa ja istahdin (big mistake!) nojatuoliin kurkkimaan viikolla näkemättä jääneitä sarjoja ja arvaahan sen, siihen sitä jässähdettiin.

Vain pikainen junnun nouto ja marketissa käyttö katkaisi istunnon mutta toisaalta, hyötyistunnoksi sitä sittenkin voi sanoa. Otin näet pitkästä aikaa sukkapuikot käteen ja kilisyttelin ja kolisuttelin villasukkaa tulemaan. Viime viikkoina kaikki kutomistarmo kun on mennyt tuubihuivien tekoon ja niitä onkin sitten syntynyt useampi kappale. Kenties jokunen niistäkin päättyy pukinkonttiin, mene ja tiedä.

Siinä määrin tehokas hyötyistunto tuo eilen oli, että nyt sukkaparista puuttuu enää vain toisen sukan kärki. Jes! Tänään laittelen uudet sukat alulleen sillä oikeasti, olen tässä kutomishuumassa kutonut kyllä useammankin parin villasukkia mutta lahjatarkoituksiin niitä ei ole tullut tehtyä eli hupsista hei! Ainakin kolmet sukat on väännettävä ja vauhdilla sittenkin.

Poikanen 19vee piipahti tyttiksineen iltakahvilla, samalla poikanen esitteli uusia talvitamineitaan. Poikasen asiat alkaa olla aika hyvällä mallilla, kokolailla kaikki velat on hoidettu pois ja loputkin hän ehtii maksella ennen kuin lähtee armeijaan kääk (!!!) viiden viikon päästä. Tai niin, jos tarkkoja ollaan niin maanantaista tarkalleen viiden viikon päästä.

Töitähän tuolla on riittänyt vaikka muille jakaa, välillä ehkä jo vähän liikaakin mutta rahanahneena lapsena tuo tuntuu olevan kovin työnahnekin. Työkuvioista olivat puhuneet jo alustavasti pomon kanssa armeijankin osalta, poikasen on kuulemma tarkoitus ajella lomillaankin yhtä päivää työhommissa. Äidistä ei välttis hyvä, missä kohtaa tuo ehtii vain olla jos lomillaankin painaa töitä?

Edelleen poikanen 19vee on silti se äidin suurin huolenaihe, vaikka juuri nyt meneekin varsin hyvin niin tilannehan saattaa muuttua hetkessä. Eipä tässä auta kuin tsempata poikasta ja toivoa, oikein muutakaan mahdollisuutta äidillä ei ole. Joululahjakuvioita olen ajatellut himppasen tätäkin kautta, rahaa en poikaselle aio antaa mutta kenties jotain lahjakorttia jonnekin.

Onko muuten muilla samoja ongelmia näin talviaikaan kuin minulla? Iho suorastaan varisee pois otsan alueelta, ei muualta kasvoista, mutta otsasta. Olen löytänyt ihan mahdottoman hyvän avun tähän ongelmaan ja taidanpa tässä samantien blogata siitäkin, ihan vielä kun ei voi ryhtyä touhaamaan kolikoli- ja rymirymi-tekniikalla.

Pidemmittä puheitta, se on moro ja jatkoa pukkaa!

Höröplöö!

Se on taas yksi työviikko saatettu päätökseen ja odotellaan seuraavaa. Laskurit toimii, jäljellä on kolme (!) työviikkoa joista yksi on vajaa, jes! Jotenkin sen huomaa lapsista, että loma tulee tarpeeseen, voi sitä väsymyksen määrää joka porukan alkaa vallata. Toki sen taitaa huomata jo meistä aikuisistakin, työmotivaatio tuntuu olevan yhdellä jos toisella lähellä nollapistettä.

Kuten viime vuonnakin niin samalla kaavalla mennään nytkin: lähestyvä joulu kaikkine siihen liittyvine lisukkeineen saa ohjattavan päivä päivältä levottomammaksi. Aivan yhtä levotonta touhu ei sentään ole kuin viime vuonna, tuolloinhan iso pyörä liirasi niin lujaa kiinni että suurin osa ajasta vietettiin ihan omissa oloissa kahteen pekkaan tenavan leikkiessä pienessä tilassa vuoroin palosireeniä (juu, sitä jokaviikkoista koesoittoa on niiiiiin kiva matkia pienessä tilassa jossa kaiku on mieletön) ja vuoroin peruuttavaa kaivinkonetta.

Eilen saimme oltua juuri ja juuri koko päivän omassa luokassa vaikka myönnettäköön, että itse olin jokseenkin epäileväinen moisen onnistumisen suhteen heti tokan tunnin alettua, tuossa kohtaa kun mopo lähti keulimaan ja se keuliminen vain koveni ja koveni mitä pidemmälle päivää päästiin.

Siinä kohtaa kun tenava loikkii pulpetteja pitkin, hyppii tuoleille ja ”skeittaa” paperiarkeilla pitkin luokan lattiaa tietää itsekin, että se luokastapoistumisraja on lähellä. Pienenä ihmeenä pidän sitä, että sain kuin sainkin kohtaukset puhallettua poikki aina muutaman minuutin jälkeen ja tenavan hetkeksi takaisin istumismoodiin ja asettumaan aloilleen, vaikkakaan rauhallinen tuo ei ollut silloinkaan.

Valitettava tosiasia on sekin, että mitä lähemmäksi joulua pääsemme niin sitä kovemmaksi tahti näissä riekkumisissa kiihtyy joten todnäk ensiviikolla olemme siellä eriytystilassa tunnin jos toisenkin ihan jo siksikin, että muu luokkaa saa työrauhan. Surullistahan tämä on, ei sille mitään voi, mutta on tässä kuulkaa riemullakin sijansa.

Se riekkuminen kun todellakin on paljon lievempää ja lyhytkestoisempaa kuin viime vuonna! Ja tadaa, vaikka se riekkuminen onkin nyt vallannut alaa niin jes, lukuportti ON pysynyt auki ja tenava istuu ja tavaa milloin mitäkin sanaa, lausetta tai akkarin sivuja rauhallisina hetkinään.

Jotenkin tästä tuli mieleen havainnointini luokasta noin yleensä. Tenavan riekkumisista huolimatta luokassamme on miljoona kertaa parempi henki kuin viime vuonna. Ope on ihan ihmeissään siitä, miten hienosti koko tämä porukkamme osaa olla, kuinka hienosti he ovat oppineet lukemisen, kirjoittamisen ja vaikka mitä. Siis oikeasti. Meillä lukee nyt JOKAINEN oppilas ja tämä lukeminen aukesi pikkuekoille jo ennen syyslomaa. Käsittämätöntä!

Pienluokan ehdottomasti paras puoli on se, että kun luokan aikuisilla on hyvä yhteishenki ja fiilis päällä niin koko luokasta hitsautuu aivan mielettömän hyvin toimiva yksikkö. Kaksi pikkuekaa siirtyy päivän päätteeksi IPhen ja minun pieniänihän he siellä(kin) ovat, aivan erityisesti se toinen joka ei luokassa vahingossakaan viittoile ketään muuta avukseen kuin minut.

Niin paitsi silloin kun hän hokee kaikille, myös minulle, ”minä itse teen, minä itse teen, minä osaan kyllä” -tuolloin ei paljon auta vaikka yrittäisi auttaa lasta, jossain kohtaa tehtävää tämä sitten huomaa että jaa, ei tämä menekään näin ja sen jälkeen alkaa se viittilöinti ”tuu auttaan mua”. Ihana ipana!

Eilen kurvailin työpäivän jälkeen vielä postiin ja kaupoille. Siinä välissä olin toki hakenut speden tarhasta ja nakannut tämän isoveikan seuraksi kotiin. Spede oli muuten komea näky noutaessa; toinen puoli otsasta oli kirkuvanpunainen, ympärillä oli himppasen sinertävää sävyä ja kohollakin tuo oli roimanlaisesti. Jäämäki oli voittanut, kuulemma, mutta vasta toisella kaadolla…

Kaupoille kurvailulla oli muuten ihan hyvä syykin; kotiinhan en sen kummemmin kaivannut enää mitään joulusysteemeitä, aika hyvällä mallillahan nämä alkaa olla. Se syy oli leffailta jota olin suunnitellut jo aiemmin viettäväni etenkin prinsessa seuranani. Poppareita, limua, sipsejä, dippiä. Nam!

Viime aikoina yhtenä keskutelunaiheena prinsessan kanssa kun on ollut John F.Kennedy (minkä lie dokkarin prinsessa osunut näkemään) ja jo aiemmin tallensin leffan kyseisestä pressasta joten otimmepa sen sitten katselun alle. Leffaillan alkua varjosti havaintoni olkkarin pöydän suhteen; jumankekka mitkä kahvitahrat joululiinan yhteen reunaan oli ilmestynytkään!

Se oli siis pakko pyykkäillä ensin, niin ja manata poikasta 17v, sillä kukaan muu ei ole kahvia pöydän ääressä juonut sillä aikavälillä jolla tahrat on ilmestyneet. No, liinan pestyäni asetuin katsomoon ja osa elokuvasta meni prinsessan kanssa keskustellen elokuvan tapahtumista.

Leffan tuijotettuamme totesin kellon ehtineen jo liki kasiin ja nakoin speden iltapalan jälkeen nukkumaan. Ilmanko heräsimme tänä aamuna jo viideltä, jee, ja nyt odottelemme täällä viisareiden etenevän sellaiseen aikaan jolloin voisi jo kaivella esiin piparkakkutaikinat.

Piparkakkuleivontoihin osallistuukin sitten koko pesue, tai jaa, saattaa olla että poikanen 17vee ei moiseen intoudu, mutta onhan tässä sittenkin riittämiin käsiä. Sitä ennen ajattelin heitellä puhtaita vaatteita kaappeihin ja käynnistellä pyykkikonetta, himppasen ehkä vielä laitella paikkoja sieltä ja täältä ja eiköhän se ole sitten tämän aamun osalta siinä.

Nyt holasen tuon lopun kahvin kupposesta ja pyörähdän pihalla eli se on moro ja mahdottoman mukavaa menoa muillekin!

Onpa sekaisin

Nämä unihommelit tällä ihmisellä eikä sitä unihommeleiden sekaisinoloa mitenkään helpota kumpikaan tämän torpan samassa makkarissa nukkujista. Toinen, mokomakin orangi, ”huudatti” tiistaiehtoona jalkkismatsia makkarin telkkarista kun menin maate eikä todellakaan suostunut vaihtamaan kanavaa saati siirtymään itse olkkarin puolelle tuijottamaan.

Huudattaminen tässä tapauksessa ei tarkoita mitään television kovalla äänellä pitämistä, minulla kun on siinä määrin simppeli suhde kyseiseen lajiin (vihaan kuin ruttoa), että minulle riittää hiljainenkin selostusääni sotkemaan unentulon. Siinä sitä tuli pyörittyä, jo valmiiksi lievästi yliväsyneenä, sängyssä reilu tunti ennen kuin sain unen päästä kiinni ja voitte uskoa että keskiviikkoaamuna sängystä noustuani se itse herääminen päivään oli tahmeaa.

Oikeastaan kunnon herääminen tapahtui vasta työmaalla puolen päivän kanttiin, siihen asti olo oli kuin zombiella joka on nostettu jaloilleen. Liekö se yliväsymys sitten syynä siihenkin, että keskiviikkona uni tuli nojatuolissa kesken Greyn anatomian. Ja sekös harmitti kun lopputeksteihin heräsin.

Vielä enemmän harmitti että tietenkään uni ei tullut sukkana kun siirryin sänkyyn vaan ehdin taas vääntää ja kääntää vällyissä oman aikani. Höh! Kumma kyllä, eilen aamulla heräsin hyvinkin virkkuna hieman ennen herätyskellon soittoa. Illalla sitten taas. Huoh. Hiippailin petiin jo ysiltä ja miten kävi?

No niinpä niin. Ihme puolihorretila aina puoli yhteentoista asti, kunnon unesta ei tietoakaan joten ilmanko kuulin selvääkin selvemmin kun ukko palaili iltavuorosta ja kolisi ja kilisi astioineen olkkarin puolella. Prkl sanon mä! Lopullisesti sen prkleen sanoinkin sitten yösydännä kun havahduin speden loikkimiseen ylitseni.

Ja uudelleen kolmen kanttiin kun väliin pöllähtänyt spede, umpiunessa tietysti, potki peittoa päältään. Samallahan se peitto katoaa minun päältäni, se kun on tuplamalli. Ennen neljää manasin jälleen mielessäni, kas kun spede puhua pälätti lepakoista unissaan. Sen jälkeen unet olikin sekavia, milloin matkasin autolla, milloin junalla ja voitinpa siinä 500 euroa arvallakin joutessani.

Seuraavasta hereille havahtumisesta (se peitto lähti taas iloisesti päältä) nousinkin sitten suosilla ylös vaikka kellon soittoon oli vielä likemmäs tunti aikaa. Mitä sitä väkipakolla makaamaan kun ei siitä vain tule yhtään hemmetin mitään. Onneksi (!!!) ukko on tänäänkin iltavuorossa ja toivonpa tosiaan, että tänä ehtoona uni tulee HETI kun otan makuuasennon ja se tulee olemaan aikaisin se!

No, onpa ainakin aikaa näin aamusta. Todellakin. Vaikka menenkin aiemmin töihin. Siinä määrin sitä aikaa on, että tiskikoneen tyhjennys käy suitsaissukkellaan, himppasen ennättää touhata siivouspuuhia (niitä hiljaisia) ja tutkailla vielä omankin habituksensa ihan ajan kanssa ennen kuin pitää tökkiä spede hereille. Pöh.

No, tämäpä nyt ei ollut se varsinainen juttu joka oli tarkoitukseni kirjailla vaan se varsinainen juttu oli eilinen päivä. Työmaalla hommat sujui kuin rasvattu, tenava oli ihan mahdottoman helpolla päällä (!!!) ja minä ennätin luokassa avitella muitakin pikkuihmisiä mennen tullen. Ei kiukkukohtauksia, ei sitä normaalia ”en tee”-touhua, ei mitään maanitteluja, uhkailuja saati komenteluja. Ou jes!

IPssä aika vilahti kuin siivillä (aloitimme jouluaskartelukuviot) ja kotimatkalla nappasin speden kyytiin kuin lennossa. Poikanen 17v pyörähti samantien alakertaan kun kuuli meidän kolisevan eteisessä ja moisesta intoutuneena otin ja loikin takaisin autoon ja kurvailin ostoksille.

Ostoslista oli suht lyhyt ja simppeli; lintulauta, joulukalenterit, katuharja, vahakangas ja lamppuöljy. Lintulauta ja joulukalenterit jäi vielä hommaamatta (hups) kun mieleisiäni ei löytynyt mutta muut listan kapineet löytyi samantien. Ja hupsis hei, löytyi sitten hieman muutakin…

Ja niinkuin olin justaansa todennut ukolle, että mitään joulukapineita ei onneksi enää tarvitse ostella, kaikki kun on jo hankittuna ja vintillä odottamassa pääsyä paikoilleen. Kattia kanssa, sanon mä. Tulihan sitä sitten ostettua kynttilöitä. Ja valojuttuja. Ja sisustusjuttuja (hemmetti soikoon, minä SISUSTUSJUTTUJEN kanssa, ilmeisesti pää osunut lopullisesti johonkin).

Niin ja kaveri sille iki-ihanalle joulua valvovalle ”silmälleni” eli tonttuselleni! Tonttusen kaveriin törmätessäni en vain voinut sanoa ei, kaverin oli ihan PAKKO päästä mukaan.

Eihän tuota pientä voinut jättää markettiin, ei vain voinut!

Ja ne sisustusjutut taas. Huoh. Ei hajuakaan minkä kohdan päästäni olen kumauttanut (tai sitten vika on työmaan aisaparissa joka on ihan sisustusfriikki ja jonka syytä on takuulla se, että minuun on iskenyt jokin salakavala ”tahdon sitä-tätä-tota-ja-tollasta”-systeemi joka aiheuttaa jatkuvia kriittisiä silmäilyjä seiniin, lattioihin, huonekaluihin ja about kaikkeen kotona)…

 

Niinpä. Kaitaliina. Jouluinen kaitaliina. Meillä. Olkkarin pöydällä joka on normaalisti täynnä speden pikku-ukkoja, pokemonkortteja ja minun kutimiani. Nyt siinä on kaitaliina. Ja kynttiläastia. Ja valot. Siis oikeasti… Jossain on nyt jotain vikaa enkä tarkoita Suomen maata vaan omia korvien väliä.

Valokuusikin lähti matkaan ja päätyi eteisen lipaston päälle kynttelikköjen seuraan, keittiön pöytä sai vahakankaansa ja jälleen, kääks. Meillä pöytä on perinteisesti täytetty milloin milläkin juuri sillä hetkellä käsillä olevalla jutulla, oli se sitten junnun kouluhomma, tenavien soppalautaset tai äireen kauppalista. Nyt moista tilaa ei ole enää kuin soppalautasille.

 

No, näillä mennään. Toisaalta, myönnän että kovin se mieltä lämmitti kun kaikki mukanani riepottamani kapineet sain paikoilleen ja tenavat, kaikki neljä, pyöri kuin papuset hernesopassa hokien kuinka ihanan jouluiselta koti nyt tuntuukaan. Sehän se oli hieman ajatuksenakin.

Loppuun vielä se valokuusi, kynttelikköineen päivineen ja sen jälkeen suikkelehdinkin herättelypuuhiin. Se on moro ja mukavaa päivää kaikille!

 

Ou jes!

Ensimmäinen aamu reiluun viikkoon kun olo tuntuu kokolailla normaalilta. Ei koske kurkkuun, nokka ei jumita ja muutenkin olo on, no hyvä. Ainoa lievää ihmetystä aiheuttava tekijä on verenpaineen kohina korvissa, siis totta tosiaan. Voin kuulla sydämen pumppausrytmin korvissani. Syytän tästä ehdottomasti illalla nappaamaani codesan compia, enhän voi juoda energiajuomiakaan saamatta armotonta sydämen sekoilufiilistä.

Lisätekijä on takuulla aamukahvi, illalla kympiltä yskänlääkettä ja aamulla ennen kuutta kahvetta niin avotsie, johan jyrää! Olisikohan samainen yhdistelmä aiheuttanut eilisen aamupäivän päässä vippailunkin, puoleen päivään asti kun tuntui nonstoppina siltä että leijuin ilmassa ja päässä vippasi. Mene ja tiedä.

No, oli miten oli niin nyt voin todeta että jes, saunatupa ja piha on päässyt myös eroon jonninjoutavista romppeista. Erinäinen määrä polkupyörän raatoja, vinha läjä eteisestä puretun kaapin paloja, kertakaikkisen huikea määrä metalliromua vanhoista räystäistä ja tadaa, useampi jätesäkki. Jo kelpaa kuulkaa, jo kelpaa!

Tämän päivän ajattelin pyhittää ihan vain ja ainoastaan oleilulle mutta veikkaanpa, että se jää ajatuksen tasolle. Tekisi näet himppasen mieli ottaa ja siistiä alakertaakin ihan tosissaan. Mitä ideaa on viimeisen päälle puunatulla yläkerralla jos alakerrassa on puolipitoista? Tähän ajatukseen taisin päätyä osin jo siksikin, että pyörähdin eilen shoppailemassakin joutessani eli ostin junnun legosoppeen työvalaisimen ja yläkerran rapputasanteen tasolle pöytälampun.

Pöytälamppu yksinään näytti niin surulliselta, että iltapäivällä kiikutin sen viereen tätöseltä saamani isohkon vehkan ja kas, nuohan sopii vierekkäin kuin valetut. Myönnettäköön ettei minussa juurikaan ole sisustajan vikaa mutta kerrankin osui ja upposi. Ja niin, Jyskissä pyörähtäminen oli tosiaan varsin in ja pop, kyseinen liikehän oli täynnä vaikka mitä kivaa joka alkoi samantien kutitella sormia.

Tosin illalla sänkyyn hilppoessa iski mieleen se ehkä paras juttu joka Jyskistä todnäk löytyisi. Eli ihan oikean kokoinen tuplapeite. Tämä tuplapeitekysymys ajaa minut aika-ajoin melkein mielenvikaisuuden partaalle sillä meillä on moinen peite käytössä ja aina välillä olen valmis heittämään sillä vesilintua.

Se kun ei todellakaan ole luvattua kokoa, se luvattu kokohan on 200×220. Pussilakanat moisiin tupliin taas on kokoa 210×240 joka todnäk pitääkin suht hyvin paikkansa. No, peiton koko ei pidä, olen sen mitannut kerran jos eräänkin ja tarkkaan olenkin. Peitto on tarkalleen 200×200. Just. Arvata saattaa miten syvältä sen alla nukkuminen ajoittain on, yhdellä reunalla kun on hyvinkin liki puoli metriä tyhjää pussilakanaa.

Tästä kokojutusta jupisin jo aika pian peitteen hobbarilta hankittuani ihan sinne hobbarin asiakaspalveluun ja jos nyt en aivan väärin muista prosenttia jonka sieltä antoivat oli se peräti 20 prosenttia jonka koko voi heittää ilman että sen katsotaan olevan tuotevirhe tuplapeitteen kohdalla. Siis oikeasti. Meidän peitteessämme se on 10 prosenttia joten ei todellakaan ole paha juttu. Justaansa.

Olenkin jo pitkään miettinyt että miten mahtaisivat suhtautua liikkeessä kun menisin ostamaan uuden tuplapeitteen mittanauha mukanani. Antaisivatko avata pakkauksen ja mitata, toista kertaa kun en todellakaan tahdo ostaa peittoa jossa on se sallittu 20 prosentin heitto mitoissa.

Ehkäpä perehdyn tähän dilemaan vielä jossain kohtaa paremmin, viime yön nukuin onneksi varsin hyvin sen jälkeen kun sain peitteen aseteltua päälleni niin etten ollut vain ja ainoastaan sen liki puolen metrin tyhjän reunan varassa. Toki heräsin kerran yöllä, en taida muita nukkumistapoja enää edes osata mutta se oli niin pikainen hereilläpyörähdys ettei se nakertanut tippaakaan aamuista virkeystilaa.

Lankakauppakin syyhyttäisi sormia. Useampi pari villasukkiahan on jo valmistunut ja jälleen puikoilla keikkuu yhdet mutta kun minun tekisi ihan simona mieli tehdä itselleni tuubihuivi talveksi. Sellainen, jonka saisi näpsäkästi kietaistua osin pään ja osin kaulan ympäri tuosta vaan. Prinsessalla on ostettu malli ja hitsi mutta se on kätevä, itselleni voisin kutoa vastaavan pyöröpuikoilla.

Samalla kertaa ennätin suunnitella jo sitäkin, että jos tuubihuivi onnistuu hyvin kyttäämälläni ohjeella niin pianko sellaisia touhuaisi pukinkonttiinkin muutaman. No, nähtäväksi jää missä kohtaa tämä ajatus toteutuu ja toteutuukokaan, unohdin näet autuaasti mitä lankaa huiviin piti ostaa ja todnäk en muista sitä kirjata ylös ohjetta seuraavan kerran sihdatessani. Ja vaikka muistaisin niin sille kävisi samoin kuin eilen aamulla kirjaamalleni kauppalapulle; unohtuisi kotiin.

Tähän loppuun laittelin vielä kuvan prinsessan uusista talvikengistä jotka eilen hain tälle postista. Siis hmmm… miten tämän sanoisi. Jalkaanhan nuo tuntui varsin ihanilta, en väitä mutta siis ulkonäkö niissä… No, pääasia että prinsessa itse rakastui niihin tulenpalavasti jo kuvan nähdessään, hänhän niitä käyttääkin.

Ja nyt kuulkaa, se on moro ja have fun!