Kiirettä pukkaa

Kovin on hektistä tämä lomailu silloin kun ukkokin on lomalla, hyvä kun ehtii kissaa sanoa. Onneksi tämä ja huominen on pyhitetty pitkälti olemiselle, johtuen tosin siitä että tänään on spedellä hammaslääkäri ja prinsessaa kiikutan päivällä kampaajalle, huomenna taas on se toinen taysin keikka.

Ukolla kun on yksi suhteellisen iso ongelma lomailussaan. Hän EI tahtoisi olla yhtään kotona. Siis ei yhtään. Joka on allekirjoittaneesta taas jotenkin raskasta sillä hei, nurmikko ei leikkaannu jos sitä ei joku leikkaa, se saunaremppa ei etene jos joku siellä ei jotain tee ja ei, pyykitkään ei peseydy pitkin kyliä viuhtoessa.

Näin ollen ne päivät jotka rauhoitetaan ihan vain kotona olemiselle (tai edes kotimaisemissa) meneekin sitten pitkälti siihen että täällä puurretaan niiden kotihommien parissa. Eli pyykkiä, nurmikon leikkausta, siivousta, ruoanlaittoa ja muuta vastaavaa puuhaa.

Oman lisänsä kiireelle on nyt selvästi tuonut pokemon. Kyllä, se mahdottoman paljon kritiikkiä, jos kohta positiivistakin huomiota, saanut kännyyn ladattava peli. Moinen pelihän aiheutti spedessä julmetun itkukohtauksen lauantaina, lapsi kun oli nähnyt jonkin uutispätkän jossa kerrottiin ihmisten jääneen autojen alle ja kuolleen peliä pelatessaan.

Herkkikselle moiset uutiset oli järkytys. Äiti, ne kuolee ja mä en halua että kukaan kuolee, äiti mä haluan vaan ettei kukaan koskaan kuole. Ja lisää itkua. Suorastaan hysteerisen kauhistunutta itkua. Joka tuli sitten yöllä uniinkin painajaisten muodossa enkä ihan oikeasti muista koska viimeksi olisin herännyt siihen että sängyn vieressä seisoo hysteerisesti kauhu-unen vallassa itkevä lapsi.

Huoks. Koska lapsi kuitenkin on varsinainen pelimaanikko niin kokeillahan tuo olisi sitä halunnut. Lopputulema olikin sitten se, että äiti latasi pelin puhelimeensa, sopi lapsen kanssa että sitä pelataan vain ja ainoastaan äidin puhelimella kaksin ja kas, parin päivän aikana tässä on kävellä köpsötelty speden kanssa pitkälti päälle kymmenen kilsaa ihan vain pokejahdissa.

Onko se sitten huono juttu? No ei todellakaan. Lapsi, joka ei normaalisti poistuisi oman pihan alueelta juuri ollenkaan on nyt intopiukeana aamuisin kysymässä ”koska mennään pokejahtiin”. Eilen emme ehtineet kuin kerran, edellisenä päivänä kävimme kolmesti päivän mittaan.

Lapsi joka ei liikkuisi vapaaehtoisesti yhtään on nyt pää kolmantena jalkana venyttämässä kävelymatkoja koska pokethan saattaa olla vaikka seuraavan kadun kulman takana. Eilen teimme himppasen pidemmän lenkin kerralla ja totta tosiaan, lapsi venytti itsensä ihan äärirajoille sillä niin, eihän tuo ole tottunut kävelemään koulumatkaa pidempää reissua kerralla.

Lisäplussansa se antaa siinäkin että se aika on ihan täysin kaksin vietettyä aikaa, lapsi selittää ummet ja lammet siinä kulkiessa ja äitikin saa liikuntaa kuin huomaamattaan. Ei huono! Eilen napsimme pokepalloja sitten iltapäivästä kun suoritimme ”maakuntamatkailua”, niiden napsiminen kun kävi hyvin taajamissa neljänkympin nopeudella liikkuvan auton etupenkillä.

Niinpä niin, iso osa päivästä kun tosiaan tuli vietettyä autossa, ensin kävimme ukon kanssa kaksin hoitamassa asioita liki 50 kilsan päässä sijaitsevalla kylällä ja sieltä palattuamme lähdimmekin sitten poikasta 19vee tapaamaan armeijan harmaisiin.

Sinne ajettiin kiertoreittiä jos toistakin sillä aikaa oli ruhtinaallisesti. Sille reissulle, onneksi, lähti spedekin mukaan sillä normaalistihan spede ei tahtoisi poistua kotoa edes kauppareissuille. Jokseenkin uuvahtanut olo oli sekä tällä että spedellä kun himpan ennen iltaysiä olimme kotona.

Poikanen 19vee ei taida sittenkään olla siellä armeijassa sitä vuotta mitä ensin suunnitteli, aikamoisissa paskafiiliksissä tuo oli jälleen siellä. Lenssunkin tuo oli saanut, sama vaiva kiusaa kuulemma koko tupaa tällä hetkellä. Ja leirillekin pitäisi lähteä huomenna.

Voi onnetonta. Ei ole helppoa olla armeijahemmo ei. No, veimme himppasen herkkuja pojalle kun siellä kävimme ja lohdutimme että pian se aika sitten kuitenkin menee kunhan siihen ehtii tottua. Pskaa, totesi tuo. Ihan pskaa koko homma.

Sillä välin kun me olimme reissun päällä oli Voldemarkin sitten lähtenyt lopullisesti omille teilleen. Jotenkin hirvittävän surullista, ei sille mitään voi. 11 vuotta uskollisesti palvelleesta hiivatin hyvästä kärrystä ei ole kiva erota ei, olkoonkin kuinka tahansa vanhus.

Nyt pitäisi sitten tottua siihen, että selvästikin omalla tyylillään pihaa hallinnut kärry ei siinä enää hallitse tai että enää ei voi murautella moottoria sillä hei, ei tuo minun kärryni saati sitten ukon uusi tulokas osaa moista taitoa. Voldemarin kaasua kun painoi sopivasti niin se murahdus… Sniiiiif!

Tänään on tosiaan ohjelmassa se hammaslääkärikeikka, samalla keikalla aiomme speden kanssa himppasen tähyillä mitä kaikkea terkkarin lähistöltä löytyy noin niinkuin pokemaailmaa ajatellen. Sen jälkeen kiitolaukkaillaankin sitten kotiin ja kiikutan prinsessan kampaajalle. Junnu lähtee seuramieheksi siskolleen sinne.

Nurmikon leikkuutakin voisi harjoittaa, se tosin ei ole ihan must tälle päivälle mutta vadelmapuskat sitten onkin. Pyykätäkin pitäisi, sunnuntaina kun lähdemme ukon kanssa kahteen pekkaan muutamaksi päiväksi stadin suuntaan ja erinäisiä vaatekappaleita olisi syytä saada puhtaana mukaan.

Jos ukolle iskee ihan ehdoton ”pakko” päästä kylille aion ehdottaa rautakauppaa kohteeksi. Niitä kiukaita kun voisi käydä katsomassa sillä tosiaan, ei sitä nyt vielä ole tarpeen hankkia mutta olisihan se kiva olla selvillä paljonko moinen kustantaa ja millainen pitää hommata.

Tätäkin hommaa olisi ihan in ja pop jatkaa, nythän peitteessä on neulottuna 150 neliötä yhteen ja vielä vähintään toinen mokoma pitäisi saada aikaiseksi. Neliöitä on kyllä valmiina odottamassa yhdistämistä mutta ei läheskään riittämiin vielä joten koukkua pitäisi heilutella.

Vaan jaa. Josko tästä kohtsilleen hilppaisi herättelemään spedeä, kaipa tuo tahtoo aamupalaa ennen kuin sinne hammaslääkärin suuntaan lähdemme. Se on siis moro ja have fun!

Ei tietoa, vielä

Varsin mainio käynti taysissa takana. Toimintaterapeutti soitteli kotiin vielä iltapäivästä, hänen kanssaan kun ei ehditty enää nähdä psykologin jälkeen ja kyllä, olen enemmän kuin tyytyväinen päivän antiin.

Mitään diagnoosejahan emme matkaamme saanut, sen sijaan saimme monta hienoa kullanarvoista neuvoa, ohjetta ja ihan älyttömän määrän tietoa siitä miten ihmisen aivot toimii. Laiskuus pois, kyse ei ole siitä, siis speden kohdalla joka alisuoriutuu selvästikin monessa kohtaa asioista.

Ainoa ihan varma asia joka todettiin on se, että lapsella on ihan selkeä tarkkaavaisuushäiriö. Ja kyllä, kömpelö on hän, ja kyllä, puheterapian jatko olisi enemmän kuin tarpeen mutta esim toimintaterapia ei ole tässä kohtaa se mikä olisi tarpeen.

Kehitysviivästymä? No jaa, ei tuo niin lapsenomaisena näyttäydy vieraammalle ihmiselle kuin kotona, herkkänä, kyllä, mutta niin ihanan kilttinä ja aivan käsittämättömän kielitaitoisena. Siinä muuten taito jota psykologi kehoitti ehdottomasti kotona vahvistamaan ja vaalimaan.

Niin, spedehän puhuu suurimman osan ajasta englantia kotona. Ilman lauserakenne tai ääntämisvirheitä. Ihan kuin eläisimme englanninkielisen vaihto-oppilaan kanssa. Vitsit kerrotaan enkuksi. Omia mielipiteitä kerrotaan enkuksi. Pyynnöt annetaan enkuksi.

Puhuu tuo toki suomeakin, mutta vähemmän. Sitä enkkua tuo oli suurimman osan ajasta puhunut toimintaterapeutille ja psykollekin, suurta hämmästystä oli ilmassa kun heidän kanssaan myöhemmin puhuin. Ei, emme edelleenkään ole kaksikielinen koti. Mistä se tulee?

Toimintaterapeutti oli jopa kysynyt lapselta että kuka tälle on kielen opettanut, lapsen vastaus oli simppeli; ei kukaan mutta opettelin itse. Oma selitykseni sen sujuvuudelle on se, että spede puhuu enkkua kuin vettä vaan, se on helppoa, ei ole vaikeaa kovaa ärrää, ei vaikeita äänteitä vaan speden kielelle sopivasti suljuvaa puhetta.

Enkulla häntä ymmärtää kaikki, nytkin sekä toimitaterapeutilla että psykologilla oli ollut isoja ongelmia ymmärtää lasta paitsi silloin kun puhui enkkua. Oma äidinkieli on isosti epäselvää puhetta jota kukaan ei ymmärrä, vaikeita äänteitä, vaikeaa kielenvääntelyä.

Loppulausuma psykon osalta oli simppeli; meillä on käsissämme lapsi joka on aivan uskomattoman herkkä ja kiltti ja meidän on syytä muistaa vaalia sitä herkkyyttä. Toki tarkkaavaisuushäiriö tulee kulkemaan mukana koko lopun elämän mutta mitä sitten, sellaista se on.

Lääkkeitä ei, ei ja ei. Tiedät itsekin, että ne joko toimii tai ei ja jos niin voi tulla sivuvaikutuksia tai toimia hetken tai tehdä asiat vain hankalammiksi ja lapsesta saattaa ilmetä piirteitä jotka ei edes ole lasta itseään. Juu, tiedän. Säkäkauppaa ne aina on, ja speden kanssa toimii muut keinot kuten purkka suussa jolloin pystyy paremmin keskittymään.

Se tarkkaavaisuushäiriö taas, huolehtikaa että lapsi nukkuu tarpeeksi. Koulupäivät on varmasti kamppailua koska joutuu kokoajan taistelemaan aivoissa olevan osan kanssa joka saa sen tarkkaavaisuuden herpaantumaan hetkessä. Ei, se ei ole laiskuutta!

Fysiologiaa pitää alkaa lekurin katsella sillä ehkäpä spedellä on rintalastan ja otsalohkon välisessä lihasalueessa jotain joka ei toimi, se selittäisi niin puheen, kuorsaamisen kuin senkin että lapsen hengitys on epätahtinen. Mieletön sanavarasto tuolla on käytössä sanoja joita tuossa iässä ei tiedetä edes olevan mutta samaan aikaan yläkäsitteet on osin kateissa.

Ja niin, työmuisti on heikko, siihen auttaa se purkka ja sormet laskutoimituksissa, kokoavat ajatukset kasaan. Kaiken kaikkineen meillä on lapsi, jolla on monta pientä ongelmaa mutta mikään niistä ei hyppää puhetta lukuunottamatta silmille.

Dyspraksiasta kysyin lopulta itse ja siihen psykokin oli taipuvainen, kaikki sopii, mutta diagnoosin tekeminen jää lääkärille jos sitten hänkään sitä tekee. Se, että pienluokkapaikka ensi vuodelle on varma on täydellistä. Lukihäiriön kehittymisen mahdollisuus on olemassa koska tosiaan, ääneen lukiessa ei toimi.

Ja itsetunto. Sitähän se nakertaa kun ei osaa, sitä meidän pitää pitää korkealla. Lopulta psyko saatteli meidät ovesta ulos muistuttaen siitä kuinka ihana lapsi mukanamme lähteekään kotiin. Ja ei, hän ei enää halua nähdä lasta koska lapsessa ei ole mitään mikä hyötyisi hänestä. Vain siitä mitä me ja kenties puheterapeutti, ehkä myös se lääkäri, voi tarjota.

Äidillä on aika helpottunut ja aika sekava olo. Mutta ennenkaikkea, ylpeä ja helpottunut.

Sieltä se päivä nyt tuli

Ja tätähän on odotettu. Ja jännitetty, tai oikeastaan jännitetään. Tai ainakin äiti jännittää ja siitäköhän sitten johtui sekin, että puolilta öin nukkumaan mennyt äiti havahtui hereille puoli viideltä. Eikä toivoakaan että uni olisi tullut uudelleen.

Tiedossa on pitkä päivä neurologisella; ysiltä toimintaterapeutti, kympistä kahteen psykologi. Varmasti matkaan mahtuu erinäisiä hengähdystaukoja ja mitä vertaistukiryhmästä kuulostelin ja kyselin niin uuvuttavahan päivä on, niin aikuiselle kuin etenkin sille lapselle.

Loppuviimeksihän me emme ukon kanssa juurikaan saa olla edes mukana, toimintaterapeutin kanssa ehkä mutta psykologin kanssa spede hengaa ihan keskenään. Hirvittää. Jännittää. Pelottaa. Kauhistuttaa. Ja silti on ihan voittajafiilis, josko viimeinkin saadaan jotain selvyyttä sille missä mennään ja mitä on.

Lähetteessä luki kehitysviivästymäepäily, jonka allekirjoittanut toteaa olevan se todennäköisin. Ehkä siinä on mukana se dyspraksiakin, jota allekirjoittanut on aiemmin epäillyt mutta kehitysviivästymä tuntuu jotenkin todennäköisemmältä.

Allekirjoittanuthan saa verrokkiryhmänsä työn kautta ja toteaa jälleen kerran että on ihan älytöntä että spede menee kolmoselle. Totta, opittujen kouluaineiden perusteella speden paikka on tosiaan kolmosella mutta sosiaalisten taitojen, motoriikan ja tunne-elämän puolella eskari olisi ehkä nyt se juuri oikein paikka.

Yksi suvun naisista kysyi keväällä kun tästä puhuttiin että hävettääkö minua se että spede on erilainen. Ei, se ei hävetä tippaakaan, päinvastoin oikeastaan. Jos lapsi on niin herkkä kaikelle pahalle että kertoo äidille rakastavansa pikkuponeja siksi että ne ovat aina kilttejä toisille ja yrittävät saada ilkeyden pois niin miten sellaista voi hävetä?

Maailma olisi, ihan kuten spede päätti puheensa rakkaudestaan pikkuponeihin, paljon parempi paikka jos kukaan ei olisi ilkeä ja kaikki olisivat kilttejä toisilleen ja rakastaisivat toisiaan. Ehkä maailma tarvitsisi enemmän spedejä, niitä jotka rakastavat, välittävät ja ovat kilttejä muille.

Ylpeä minä olen, ylpeä vaikka myönnänkin että myös pelokas tässä kohtaa. Ihan kaikkialle ei äidinkään silmät kanna, ihan kaikelta äitikään ei pysty suojelemaan ja totta, edessä on suuri tuntematon vielä pitkään. Kunhan maailma ei murjoisi niin se riittää äidille.

Aurinkoista sunnuntaita!

Ja niin sitä sitten käynnistyi lomat ihan tosissaan kun ukollakin alkoi loma, jes! Loman alkamisviikonloppu meni ihan kotosalla, perjantaina kävin evästelemässä työkavereiden kanssa ja maanantaina ajeltiin sitten iltapäivästä ensin Säkylään viemään poikanen 19vee suorittamaan asevelvollisuuttaan ja sen jälkeen pyörähdimme kotona vaihtamassa auton ja suuntasimme mökille.

Prinsessa jäi yksin kotiin pitämään torppaa pystyssä, junnu ja spede oli puolestaan matkassa mukana. On se vaan kumma kuinka hankalaa etenkin 13-vuotiaalle mökkeily on tätä nykyä. Sitä valittamisen määrää, se oli kerrassaan jäätävä!

Himppasen ehkä tällaisissa tunnelmissa siellä mökillä oltiin, koko ajan satoi enemmän tai vähemmän eikä ilmakaan ollut mitenkään erikoisen lämmin, mennessä ulkona oli alle 13 astetta lämmintä. Onneksi mökissä on takka joten sisältä saatiin kosteus ja vilakkuus karkoitettua, ulkoilmallehan taas ei mitään mahtanut.

Pysyimme silti tiukasti päätöksessämme ja mökillä pysyteltiin torstaihin asti, joka ehtoo lämpisi niin sauna kuin paljukin, pojat ui (spede on totta tosiaan oppinut uimaan ihan kunnolla!) ja itse raivasin ranta-alueelle kasvaneita puiden taimia pois.

 

Olipahan homma, mutta tuli sentään toinen puoli rannasta saatua kuntoon. Toisen puolen ajattelin jättää mökin muille nuoremmille käyttäjille mutta niin, epäilenpä että itselleni sekin jää laitettavaksi. Olihan mökkien siivouksetkin jäänyt odottamaan juhannukselta allekirjoittanutta, ovat niin kiireisiä nuo nuoremmat ihmiset ettei nuo ilmeisesti ennätä.

Ukko raahasi viime kesänä metsään jääneet rangat mökin pihamaalle odottamaan pilkkomista, siinä sitä tuleekin sitten olemaan urakkaa seuraavalle käyntikerralle. Se, koska käyntikerta on on sitten vielä hieman hämärän peitossa, jotenkin nyt ukon lomalle osuukin hölmösti erinäinen määrä speden juttuja.

Taysista tuli viimein aika neurologiselle, sinne mennään keskiviikkona ja siellä menee todnäk koko päivä, ensimmäinen aika lapussa kun oli aamuysiltä ja viimeinen puoli kahdelta päivällä. Tulokset käydään kuulemassa sitten reilun viikon päästä torstaina ja perjantaina on hammaslääkäri pojalla. Vai oliko ne toisinpäin…

Tänään matkaamme iltapäivästä uudemman kerran sinne Säkylän suuntaan, läheisten päivää pukkaa joten pääsemme henkkoht kurkkimaan miten tylsistynyt se poikanen siellä jo onkaan. Aiemmin tuo mietti olevansa vuoden siellä ja pyrkivänsä aukkiinkin mutta pari ekaa päivää sai poikasen päätymään siihen että mitä nopeammin pois pääsee niin sen parempi.

Ihan silkkaa pskaa kaikki, totesi tuo kun viimein pääsi puhelimella soittamaan. Kauhea kiire koko ajan jonnekin odottamaan jotakin jota ei sitten ilmestykään mistään. Alokasaika on aina sellainen, lohdutti ukko, mutta eipä tuo paljon poikasta naurattanut.

No, sittenpä on ohi kun on ohi ja mieletön onnenpotkukin iski, poikasella on ekat lomat perjantaista maanantaihin eli maanantaille varattu inssiajo onnistuu ilman sen kummempia kyselyitä johtavilta tahoilta. Täytyy nyt vain toivoa että pääsee läpi siitä, uusinta-aikojen kanssa kun ei yhtään voi tietää miten käy.

Alkuviikko meillä on tarkoitus ukon kanssa kierrellä autoliikkeitä, uskollisesti yhdentoista vuoden ajan palvellut Voldemar kun siirtyy uudelle omistajalle uuden auton löydyttyä. Jotenkin harmittaa itseä, vaikka tiedän toki ettei sen arvo ole enää juuri mitään ja tiedossa olisi tonnin huolto seuraavaksi. Sniiif silti.

Mökkireissulla aamupäivät käytettiinkin tiukasti siihen että kierrettiin lähikaupunkien autoliikkeet ja poikaa Säkylään kuskatessakin pyörähdimme matkan varrella parin autoliikkeen pihat läpi. Ukolla on tarkalleen joku tietty mielessä mutta kovin tuntuu olevan kiven alla kyseiset kärryt.

Vaan jaa, luulenpa että siirryn keittämään aamukahvit vol 2, eka pannullinen ei ollut kuin nähdä. Kaupoillekin pitäisi jossain kohtaa päivää kurvata, vähän jotain pientähän on tarkoitus viedä poikaselle mennessään. Rääpsääkin ajattelin käydä pikaisesti moikkaamassa ja nurmikkokin kaipaisi leikkaamista mutta se saa kyllä olla tämän päivän.

Se on siis moro ja have fun!