Kovin on ollut hiljaista

Täällä, blogissa. Kotona sitä ei sitten olekaan ollut, vauhtia ja vaarallisia tilanteita on riittänyt ihan kuten elämässä kuuluukin riittää.

Rääppis oli viikko takaperin mummilla yökyläilemässä ja sehän se olikin mukavaa. Tällä kertaa neiti nukkui kuin nukkuikin matkasängyssä, edellisellä kokeilullahan siitä ei tullut yhtään mitään kun lapsi sai jonkinasteisen pelkokohtauksen heti sinne laitettua.

Toisaalta, onko tuo sitten niin tarkkaa nukkuuko sitä matkasängyssä vai mummin ja papan välissä. Mummi väittää että on sillä mummihan on aamuvirkku eikä todellakaan osaa maata möllöttää edes sinne aamuseiskaan omassa pedissä odottamassa että joku pieni ihminen heräisi.

Työelämä loman jälkeen on ollut jokseenkin hektistä, aamulla kun on töihin kurvannut onkin jo kotvan kuluttua voinut todeta että jahas, sitäkös ollaan taas jo iltapäivän puolelle menossa. Ohjattavalla on ollut nyt varsin hyvä kausi joka johtunee pitkälti siitä että pitkän huonon kauden jälkeen hyvä kausi tuntuu aivan erityisen hyvältä.

Onhan siihen työelämään toki mahtunut niitä vähemmän mukaviakin hetkiä, mutta ne nyt kuulunee työnkuvaan. Ikävin juttu tapahtui muutama päivä takaperin kun jouduin lähtemään ihan yhtäkkiä kesken päivän kotiin. Tilanne oli jos kohta itselle peläyttävä niin sitä se taatusti oli oman luokan oppilaillekin, aika tiukastihan me olemme hitsautuneet koko porukan kanssa yhteen.

Vaikka kuinka pitää oman elämän ja omat tunteet työmaan ulkopuolella niin siinä kohtaa kun kesken oppitunnin saa puhelun jossa kerrotaan lapsen saaneen kohtauksen koulussa sitä väkisinkin valahtaa kalpeaksi ja aivan varmuudella sen huomaa oppilaatkin.

Mitenkään sitä säikähdystä ei helpottanut se etten ensin ollut alkuunkaan kartalla siitä mistä kohtauksesta puhutaan. Kotimatkakin tuntui hämmentävän pitkältä vaikka liikennettäkään ei ollut yhtään sen enempää kuin normaalistikaan kotiin kurvaillessa.

Kotona tilanne onneksi selvisi hyvin nopeasti, spede-parka oli saanut ihan täysimittaisen paniikkikohtauksen norsupallopelin tiimellyksessä liikuntatunnilla. Vilkas mielikuvitus yhdistettynä maalivahdin toimenkuvaan oli muuttanut lähestyvän pallon pelottavaksi kouraksi joka tuli kohti vauhdilla.

Samankaltaisen kohtauksen spede oli saanut kerran aikaisemmin koulussa tänä keväänä, opettaja oli vain unohtanut kertoa siitä meille ja sillä kertaa kohtaukseen ei liittynyt hyperventilointi kuten tällä kertaa teki, lapsi oli vain valahtanut aivan valkoiseksi ja alkanut täristä tuolla kertaa.

Sitä kouraa minä sitten selvittelin spedeltä, ehdin jo olla hetken varma siitäkin että tenavalle on iskenyt jotkin ihme hallusinaatiot päälle sillä moisesta kourasta ei tahtonut aluksi saada mitään selkoa. Selvisihän se sitten lopulta kun aikani googlailin speden juttuja ja kas, kyseinen koura onkin disneyn lastenleffan pahiksen käsi.

Olen joskus aiemminkin todennut joidenkin lastenleffojen kohdalla että niissä on yllättävän pelottavia juttuja ottaen huomioon että ne on suunnattu naperoille. Tämäkin leffa on K-7-elokuva joten mikään väkivaltapläjäys ei ole kyseessä mutta kieltämättä kun sen pahiksen sain näkösälle en yhtään ihmettele että moinen koura saattaa olla varsin pelottava jos sen alitajunta läväyttää yhtäkkiä verkkokalvoille.

Nyt koura ei enää pelota, siitä kun on puhuttu ja jauhettu ja kuvia katseltu ja mietitty pinokkion nenät ja lentävät norsut ja kaikki mahdolliset mielikuvitushahmot jotka eivät ole yhtään sen enempää totta kuin se leffan pahiskaan. Mutta osasipa säikäyttää, ihan niin speden kuin äidin ja isänkin moinen kohtaus.

Oli se peläyttänyt openkin, hänen kanssaan soittelimme iltapäivällä ja selvittelimme tilannetta. Tiedä sitten liittyykö omaan työnkuvaan jollain tapaa se, että kovasti tökkäsi kun tajusin ettei speden koululla toimi tiedonkulku oikein alkuunkaan.

Opettajalla kun ei ollut mitään käsitystä tai tietoa siitä, että koululääkäri, koulupsykologi, fysioterapeutti ja puheterapeutti on yhteistuumin tehneet spedestä lähetteen neurologiselle. Jotenkin kuvittelisi että vaikka kuinka on kyseessä tämän kevään sijaisuutta tekevä opettaja olisi tällekin siirretty tiedot oppilaista joita hän opettaa.

Jospa tieto nyt kulkisi helpommin, siis kodin ja koulun välillä, minä kun esitin opettajalle toiveen siitä että ottaa herkästi kotiin yhteyttä heti jos on hiemankin jotain mikä ihmetyttää. Speden kohdalla kun ope oli tehnyt omia havaintojaan siitä mitkä kaikki on spedelle hankalia asioita ja totesi että lapsi tuntuu olevan kovin herkkä.

Kotonahan tämä on ihan tieto ja ihan tieto se on ollut koulussakin sille alkuperäiselle omalle opelle samoin kuin koulun terveydenhoitajallekin. Harmillista jos ihminen joka lapsen kanssa toimii päivittäin ei sitä tietoa ole saanut vaan on joutunut pyörittelemään ajatuksia lapsesta omassa päässään.

Tänään vietämme pääsiäisen päättäjäisiä ja sehän tarkoittaa käytännössä sitä että kohtsilleen pitäisi piilotella loput suklaamunat ja herätellä yläkerran unikekoja ihan jo siksikin että uni tulisi edes jotenkuten järkevään aikaan tänä ehtoona.

Kellojen siirtely on kyllä niin syvältä kuin vain voi olla, se on ihan turha edes kuvitella että itsekään saisi unta normaaliaikaan. Eilen ehtoolla tuijotin telkkaria yli puolen yön ja tänä aamuna nousin silmät jokseenkin ristissä ylös aamukuuden jälkeen. No, josko tänä ehtoona saisi itse jo helpommin nukuttua, epäilen kyllä.

Vaan jaa. Josko tässä vähitellen ryhtyisi tuumimaan niitä munakätköjä, se on siis moro ja have fun!

Viimeisiä viedään

Vaan onpa ollut mukava ja tylsä loma. Voiko sellaista olla, yhtä aikaa tylsää ja mukavaa? Tylsää on ollut se että kun me muut olemme lomailleet on ukko tehnyt normaalia pidempää työpäivää eikä ole ennättänyt olla oikein yhtään kenenkään meistä seurana.

Mukavaa on ollut se, että olen käyttänyt PALJON aikaa ihan vaan olemiseen ja kutonut siinä olemisen lomassa sukan jos toisenkin. Mukavaa on ollut sekin, että olen kokkaillut köökissä sen mukaan mitä on huvittanut, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Mukavuuksiin on kuulunut sekin että olen ennättänyt olla yhden kokonaisen arkipäivän rääppiksen kanssa ja tottahan me ennätimme siinä leipoakin (rääppis nyt ei toki oikein vielä osannut kuvioita mutta taikinan maistelu pieneltä kävi kuin vanhalta tekijältä) ja päiväuniakin ehti pieni nukkua pitkin päivää useammat.

Mahdottoman mukavaa oli sekin kun teimme täsmäiskun museokeskus vapriikkiin jossa heiluimme kolmen nuorimman ja yhden speden kaverin kanssa, reissun teimme tietenkin junalla (!) ja kruunasimme syömällä herroiksi mäkkärissä.

Samalla reissulla kävimme tuomiokirkossa ihastelemassa sen mahdottoman upeaa asua ja tottahan totesin jälleen kerran että spede on erilainen kuin muut lapset on koskaan olleet tässä torpassa. Tämähän se oikeastaan onkin se josta ajattelin nyt päivittää blogia.

Olen pitkään epäillyt että spedellä on dyspraksia. Olenpa tästä tainnut joskus bloggaillakin, siis epäilyistäni, ja jos en niin nytpä sitten bloggaan ihan tosissani.

Varmuutta tämän osalta meillä ei vielä ole enkä tiedä koska asiaan saadaan edes selvyyttä, nyt odottelemme aikaa lasten neurologille johon koululääkäri teki lähetteen yhteistyössä koulupsykologin, fysioterapeutin ja puheterapeutin kanssa. Jonot on kuulemma suht pitkät joten voi olla että ennen kesää emme sinne asti ehdi.

Mitä tämä sitten taas käytännössä tarkoittaa, jos noin niinkuin spedeä itseään ajattelee. Spede ei ole kuten muut meidän lapsemme ovat olleet samassa iässä. Spede oppii kyllä koulujutut ihan samaan tapaan kuin hekin, osan jopa helpommin ja nopeammin, mutta siinä se samanlaisuus sitten oikeastaan onkin.

Spede on superherkkä. Se superherkkyys näkyy spedessä arkuutena ja pelkoina niiden asioiden suhteen joita itse ei osaa pelättäviksi hahmottaa tai kokea, tai ei ole huomannut olleen muille isommille lapsille kummoisia juttuja. Ekan hampaan lähteminen oli katastrofi vaikkakaan ei mitään siihen verrattuna millainen maailmanloppu oli oksennustauti.

Oksennustauti on edelleen ihan ykkösenä maailmanloppulistalla, silloin meillä itketään hysteerisimmät itkut ikinä. Tikku sormessa on myös aika mojova tapahtuma, tai oli, sen jälkeen kun samantapaisista ongelmista kärsineen lapsen äiti neuvoi minulle soodavesitahnan salaisuuden on tikut olleet suorastaan toivottuja.

Haava kädessä tai jalassa tai missä vaan on ihan hirvityksen kauhistus. Melkolailla samaa luokkaa kuin näppy iholla. Sitähän itketään ja sillä siisti. Ja sittenkin hammaslääkäri sai paikata hampaan ihan tuosta vaan vaikka se nyt vähän kirpaisikin. Kynnen pienikin lohkeaminen, edes sellainen joka ei takuulla satu, aiheuttaa sitten taas itkun.

Nyt kun käteen on ilmestynyt kaksi syylää on nekin olleet isosti tapetilla. Voiko niihin kuolla? No ei. Voiko ne olla vaarallisia? No ei. Kouluterkka neuvoi laittamaan jesaria päälle ja niin tehtiinkin, harmillista kyllä jesari tuntui todella ikävältä spedestä ja kehotin tätä ottamaan teipit pois jo muutaman minuutin päästä koska lapsi jumitti täysin teippeihin.

Sitten itkettiin taas. Vaikka ei oikein tiedetty miksi mutta oletusarvoisesti siksi että ne syylät oli edelleen ja sitä teippiä ei voitu pitää. Nämä on siis pitkälti niitä asioita joita spedelle kuuluu tunnepuolella. Omaa luokkaansa on sitten tietysti pelot siitä että äiti tai isi kuolee tai itse kuolee tai taivas tippuu tai auto menee väkisin puuhun jne.

Mitä tämä kaikki sitten taas käytännössä tarkoittaa meille vanhemmille. Meillä on erityisherkkä ihan mielettömän rakastettu lapsi. Joka joutuu opettelemaan taitoja joihin hänellä ei vielä ole valmiutta ja joihin valmiutta meidän pitää kehittää.

Kuten vaikka sakset. Spede ei vain osaa käyttää niitä. Vaikka kuinka näytämme miten niitä pidetään ja mitä niillä tehdään on se spedelle täyttä hepreaa. Toki saamme otteen oikeaksi kun vääntelemme ja kääntelemme mutta sormet ei toimi yhteen meidän näyttämämme tavan kanssa. Ne ei vaan leikkaa.

Toisaalta, se on pieni yhdentekevä juttu verrattuna siihen että ruoka menee sinne minne pitääkin ja senkin suhteen harjoitukset oli paljon pitkäaikaisemmat kuin muiden kanssa. Toisaalta, nyt se osuu sinne minne pitääkin. Poikamme ei pyöräile.

Miksikö? Koska pyörä on korkea ja jalkaote maahan häipyy istuessa satulaan. Se, että siinä on aparit jotka pitää pyörän pystyssä ei merkitse mitään, vaarallista on se. Ihan yhtä vaarallista kuin oli luistimet monta vuotta. Nyt niihin on ihastuttu ja rakastuttu ja luistelu sujuu.

Mutta ei, mailaa siihen ei sotketa koska se on uusi uhka. Jos pitää mailasta kiinni voi tasapaino kadota ja niin se vaan on vaikka me vanhemmat näyttäisimme mitä esimerkkiä. Hiihto on onneksi sujunut aina ja alusta asti. Jumppapallo taas. Uusi este ja uusi mahdottomuus.

Meistä vanhemmista tuntuu aina kovin kornilta se että lapsi heittää bäkkärin trampalla tuosta vaan mutta jumppapallolla se ei istu ilman että kaatuu. Se ei vain toimi. Ei vaikka sitä harjoiteltaisiin miten paljon tahansa, se pallo on pirullisen pyöreä.

Vaatteet on ihan kiva juttu ihmisellä mutta ne häiritsee elämää. Ne kinnaa, hiertää ja kierää. Ne ei tunnu pahoilta siksi että ne on puuvillaa tai keinokuituja, mutta ne osuu ihoon saumoineen päivineen ja ne ei tunnu hyviltä. Ja pahinta on sukat.

Spede käyttää silti vaatteita mutta ei siksi että tahtoo verhota itsensä niihin vaan siksi, että ilman niitä ei voi liikkua kodin ulkopuolella. Kotona spede käyttää vain ja ainoastaan boksereita. Ja spede syö mitä tahtoo mutta ei puuroa koska se tuntuu oksennukselta suussa.

Ja ei. Spede ei edelleenkään osaa sanoa ärrää mutta toisaalta, spede on oppinut ällän. Spede ei osaa äng-äännettä mutta toisaalta, spede onkin syntynyt enklannissa ja puhuu varmaan siksikin mielettömän hienosti enkkua vaikka emme tunne ketään jonka äidinkieli se on emmekä aina ymmärrä miksi lapsi osaa kommunikoida paremmin sillä kielellä kanssamme kuin suomeksi.

Meillä on mitä todennäköisimmin erityislapsi joka on ollut meille kokoajan erityinen. Jos spedeä on uskominen niin spede tietää että spedellä oli veli ja veli meni enkeliksi taivaaseen ja meille jäi vain spede joka on enklannista ja ei opi ikinä sanomaan ärrää.

Sen me tosin aiomme muuttaa, spedekin tulee vielä joskus sanomaan sen ärrän mutta totta, spedellä oli varmaankin veli joka meni enkeliksi taivaaseen mutta ei, spede ei ole syntynyt enklannissa vaan ihan suomessa ja kyllä, spede tulee aina olemaan erityinen vaikka emme koskaan saisi tietää miksi.