Siis omg…

Sieltä se tieto nyt tulla tupsahti, tänään. Passelisti juuri ennen kuin töistä kotiin silpaisin. Maanantaina sitten työhaastatteluun vakipaikkojen osalta. Voin kertoa että ihan hieman alkoi samantien jännittää, olkoonkin että tunnen olevani oikea tyyppi kyseiseen työhön.

Se nyt ihan hieman helpottaa, että tietää esimiehen kuuluvan haastattelijoihin. Mutta sittenkin. Pöydän toisella puolella istuu kyllä muitakin kuin vain esimies joten eipä se mitään takaa. Hakijoita nyt on kuitenkin muitakin kuin vain minä, eli omg.

Taidan ihan suosilla ottaa ja mennä purkamaan tämän patoutumani nyt tuonne kuistille, josko sen kesäkuntoon laittelisi kun ilmatkin on kovin suotuisat koko viikonlopun. Se on siis moro ja have fun!

Broitsuriisivuoka

broitsuvuoka2

Tästäpä ”pikasötkötyksestä” kehkeytyikin yksi porukan lemppareista ja jopa siinä määrin, että ohje oli pakko kirjailla ylös. Olkoonkin että pikaisuudessaan vaatii hyvinkin pari työvaihetta niin suhteellisen pikainen tämä minun mittarinin mukaan on.

Riisiosio:

10 dl vettä

2 kanaliemikuutiota

4 dl pitkäjyväistä riisiä

Keitä riisi runsaassa vedessä melkein kypsäksi niin, että riisit jää ”märiksi”, ei haittaa vaikka keittovettä jäisi vähän joukkoonkin.

Broitsuosio:

700 gr hunajamarinoituja broilerin filesuikaleita

1 pss sipulikuutioita

1 kanaliemikuutio

1 prk creme bonjour-valkosipulituorejuustoa

1 tlk creme fraiche

2 dl kermaa

valkosipulijauhetta

currya

1 prk fetakuutioita

1 tlk ananaskuutioita

Ruskista broitsusuikaleet pannulla, lisää tuorejuusto, creme fraiche, kerma, kanaliemikuutio ja mausteet. Anna hautua jonkin aikaa.

Kaada keitetyt riisit uunivuokaan, lisää joukkoon ananas- ja fetakuutiot. Kaada päälle broilersoosi ja sekoittele. Uuniin laittaessa vuoka saa olla todellakin löysää (kuvassa) ja koska meillä ei pidetä kovin kiinteästä mallista on paistoaikakin sitten sen mukainen eli n. 200 asteessa 20-30 minuuttia niin että osa soosista imeytyy riiseihin. Herkullista.

broitsuriisivuoka

 

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin

Josko pitkästä aikaa sanasen jos toisenkin bloggaisi, siis jos sitä vielä osaa. Ainakin sormet tuntuu tunnistavan varsin pätevästi edelleen mikä kirjain sijaitsee missäkin kohtaa näppäimistöä eli ihan toivottomalta tämä ei tunnu.

Jos kohta tässä onkin eletty synkeitä aikoja työmaalla tutun työporukan hajoamisen odotustunnelmissa niin poiki se jotain hyvääkin mukanaan. Kas, jopa vakipaikkoja putkahti hakuun tälle meidän kyläpahaselle, puhumattakaan läjästä määräaikaisia, joten työnhakutunnelmissa tässä on oma aika pitkälti mennyt viimeiset pari viikkoa.

Mitään tietoahan paikkojen suhteen nyt ei tokikaan vielä ole, ei edes sen suhteen ketkä pääsevät haastatteluun, mutta loppuviikosta sitä sitten ollaan senkin osalta viisaampia. Sen verran tässä on ehtinyt itselle ”viisautta” kertyä tämän tiimoilta että selvää on että itse jatkan samalla koululla syksyllä kuin nytkin, onko pesti sitten määräaikainen vai vakinainen, se selvinnee muutaman viikon sisällä.

Senkin nyt tiedän että oma työnkuvani tulee muuttumaan ja osin ihan omasta toiveestani, pyörähdin näet fiksuna mimminä esimiehen juttusilla asian tiimoilta. Pitkään minä tätä pyörittelin päässäni sillä omanlaisensa erohan tämäkin on, neljä vuotta saman tenavan kanssa kasvattaa väkisinkin jonkinlaisen tunnesiteen, halusi sitä tai ei.

Itsestä on vain alkanut tuntua siltä että tenavan kohdalla muutos on tarpeen, suhteemme on ihan liian kiinteä ja sitä kautta myös sitova ja kehitystä hidastava sillä tenavahan on kiinni minussa kuin täi tervassa. Jopa niin kiinni, että niinä harvoina kertoina kun olen joutunut olemaan pois työmaalta on tenavan koulupäivä jouduttu jopa keskeyttämään, minä kun olen se käytöksen säätelyelin hänellä.

Se on muuten itsellekin aika raskas tilanne. Tammikuussa jouduin olemaan pois koska sairastelin itse ja spedekin siinä ennätti sairastella ja kas, ihan KAIKKI meni sekaisin tuossa kohtaa. Nyt olenkin sitten sitkeästi sinnitellyt työmaalla, ukko on joutunut olemaan pois töistä niinä kertoina kun spede on ollut kipeänä ja itse olen kieltäytynyt tarjotusta sairaslomasta koska ”onhan se nyt ihan se ja sama räinkö kotona vai töissä”.

Kyseiseen tilanteeseen päädyttiin tosin vasta mennäviikolla, joulun alla alkanut lenssu kun on vain jatkunut, jatkunut ja jatkunut ja kotona sairastamaan en ole uskaltautunut sen jälkeen kun tenavan koulupäivä tosiaan jouduttiin keskeyttämään. Tiedän, silkkaa hulluutta eikä niin saisi toimia mutta kun jotenkin jo ajatuskin tilanteista joihin tenava ja työkaverit joutuvat kun en ole paikalla tuntuu pahemmalta kuin se että tauti venyy ja vanuu.

Maanantaina pyörähdinkin sitten kesken päivän pikana lekurissa joka totesi että jahas, sehän on rouvalla sitten poskiontelotulehdus kummallakin puolella. Ilmankos hetkittäin helpottanut räkis on palannut aina päivän parin jälkeen kahta ilkeämpänä paikalle.

Allergioitahan tässä on veikkailtu prinsessan kanssa, tosin myönnän että viimeisen kuukauden aikana olen ennättänyt itse veikkailla jo sitä poskiontelotulehdustakin, minussa kun on sellainen sisäsyntyinen vika että en oireile sitä minkäänlaisella paineen- tai kivuntunteella kuten kaiketi kuuluisi.

Ehei, minähän olen niitä onnekkaita jotka on sairastaneet moisen saatuaan lopulta otsaontelotulehduksen, se kun aiheuttaa sitten kipua ja ihan kunnolla ja sen kyllä huomaa! Yleensähän poskiontelotulehdus ei moiseksi äidy koska niin, se kivun- ja paineentuntu kertoo kyllä potijalle että kas, lekurissa kannattaisi kenties käydä, mutta tälläpä ei sitä osiota ole ollenkaan vielä poskionteloiden kohdalla.

Tällä on sitten ainoa vinkkaaja moisen mahdollisuudelle se, että nuha joka muka loppuu muuttaakin äänen nasaaliksi ja alkaa seilata tyyliin räkis-räkis pois tänään-räkis takas-räkis pois-räkis… Sen otsaontelotulehduksen jälkeen olen sairastanut poskiontelotulehduksen kahdesti ja kas, tajunnut kumpaisellakin kerralla mennä lekuriin hyvissä ajoin.

Nyt taisi hieman venähtää turhan pitkäksi koska niin, allergia-ajatukset sotki kuviot niin että välissä tuli kiskottua prinsessan allergialääkkeitä jotka toki jossain määrin helpottikin oloa hetkittäin. No, yhtä kaikki, maanantaina otin ja piipahdin lekurissa ja kas, nyt on sitten kortisoninenäsuihketta ja antibioottia ja maitohappobakteeria tyrkyllä.

Sitä sairaslomaakin lääkäri olisi kirjoittanut mutta tosiaan, sama kai se on räinkö minä kotona vai töissä, puolitehoisenakin saan tenavan pysymään aisoissa ja ruodussa jota taas ei sitten tapahdu jos en ole paikalla sillä niin. Se käytös. Sen säätely on tenavalla edelleen ihan täysin hukassa ja kateissa heti jos paikalta poistun.

Iso ongelmahan tässä on se, että tenava kasvaa kokoajan ja yläkouluikäkin lähenee vauhdilla. Onhan siihen toki vielä kolme vuotta matkaa mutta silti. Jotain on PAKKO tapahtua, sillä ikuisuutta ei kukaan voi vieressä kulkea kertomassa miten voi ja miten ei voi tehdä, mitä pitää ja mitä ei saa tehdä.

Ja kyllä, on kertakaikkiaan PAKKO hyväksyä sekin että se joka kertoo ja neuvoo on joku muu kuin minä, nyt tuntuu siltä että jos kohta vielä vuosi-pari takaperin siihen kävi hetkittäin joku muukin niin nyt ei enää käy millään keinoa kukaan muu. Huoks.

Aika näyttää mihin tämä tästä keikahtaa tenavan osalta mutta omalta osaltani työni hänen kanssaan alkaa olla tehty, enempään kehitykseen ei tunnu olevan minun kanssani mahdollisuutta vaan nyt on pysähdytty tilaan jossa tuntuu kuin verkko kiertyisi ympärille sitomaan meitä tiukemmin yhteen ja niin se ei vain voi olla.

Jotenkin hirvittävän surullista mutta toisaalta, sen tajuaminen on ollut myös ihan mahdottoman helpottavaa. Aivan kuin pystyisi jopa hengittämään helpommin, tiedän itsekin että oma iso ongelmani on se että otan liikaa vastuuta kantaakseni kun on tenavasta ja sitä kautta työstäni kyse.

Jokainen tenavan tekemä typeryys tuntuu jollain tavalla siltä kuin olisin itse ollut tekemässä sitä tai jättänyt jollain tapaa työni hoitamatta ja sehän ei ole hyvä se. Mutta niin, kun sitä oman käytöksen säätelyä ei tunnu olevan nyt yhtään, yhdessä kohtaahan sitä jo oli jonkin verran mutta tämän vuoden aikana se on kadonnut ihan kokonaan.

No, tämä tenavasta, ja työmaailmastakin, toteanpa vain että odotan innolla ensinnäkin tietoa siitä että pääsenkö vakipaikkojen haastatteluun ja ihan yhtä innolla odotan sitä mitä ensi syksy tuo tullessaan. Pienluokassahan minä tulen jatkamaan mutta onko se pienluokka sitten sama kuin nyt, se on vielä ihan haussa.

Mitä taas kotielämään tulee niin hiphei ja hurraa! Spede on oppinut leikkaamaan saksilla ja kas, on tuo oppinut myös ärrän! Tosin ärrä ei tule kuin sanoissa joissa se liittyy t-kirjaimeen eli traktori, trolli, trampoliini, trukki ja niin edelleen, mutta yhtä kaikki, siellä se on ja niihin se tulee joten nyt odottelemme josko se saataisiin siirtymään muihinkin sanoihin.

Sitä neuronkin aikaa odotellaan edelleen joten kovasti on kaikkea odottelua ilmassa. Prinsessa haki yhteishaussa ensisijaisesti lukioon ja toissijaisesti amikseen, poikanen 19vee asuu toistaiseksi isällään koska tekee hänen firmassaan viimeistä työssäoppimisjaksoa ja valmistuu ammattiin toukokuun lopulla.

Poikanen 21vee taas odottelee koska tuolla alkaa oppisopparikoulutus, te-toimisto kun näytti vihreää valoa ja nyt on enää käytännön asioita joita hoidellaan pois. Kovin on siis tapahtumarikasta tämä meno työelämänkin ulkopuolella, oli sitten kyse pienemmistä tai isommista lapsista.

Rääppis, tuo mummin pieni ihme, putkautti parit hampaat alaikeneen viikko sitten ja ottipa tuo ensimmäiset neljä hoippuvaa askeltakin. Ongelma tosin on se, että rääppis ei viihdy alkuunkaan lattialla ja sitä kautta ei ole myöskään alkanut nousta tukia vasten pystyyn, mutta annapa olla kun laitat neidin seisomaan lattialle.

Siinä hän sitten vain seistä jäpittäisi vaikka maailman tappiin, niin paitsi sillä hetkellä kun huomaa jotain mikä kiinnostaa ja yrittää tallailla sitä kohti. Eihän tuo neljää askelta pidempään vielä ole pystyssä pysynyt mutta jotain se on sekin, nyt kun hoksaisi miten itsensä saa kammettua ihan itse pystyyn niin veikkaanpa, että sen jälkeen ei lasta paikoillaan enää nähdäkään.

rääppis52

Ei liene mikään yllätys että mummi on edelleen ihan sulaa vahaa kun tästä neidistä on kyse? Syödähän tuon tahtoisi, laittaa taskuunsa, pitää likellään ihan kaiken aikaa. Miten voikin olla niin ihana pikku ihme? Kyllä mummius on elämän parasta aikaa, niin se on!

Loppuun vielä totean, että tälle viikolle on osunut jotain kovin kovin itselleni raskasta sillä niin. Minähän olen aivan ehdottoman onnekas ihminen ja osuin serkun levyhyllystä bongaamaan kahdeksankytluvun puolivälissä, siinä oman murkkuikäni tiimellyksessä, levyn joka räjäytti ihan täyden potin. Rakkaussuhdehan siitä kehittyi eikä se rakkaussuhde ole vuosien mittaan muuttunut miksikään vaikka sitä en kylillä olekaan huudellut.

Että sellaista. Hyvää taivasmatkaa musiikin monitaiturille, nerolle jonka musiikki soi aina mukana takaraivossa. Ja nyt, taidanpa lähteä tutkailemaan josko jo kohtsilleen siirrytään pihan puolelle, se olisi pensasaitojen leikkausta luvassa. Se on siis moro ja have fun!

Näin meitä viedään

Josko vaihteeksi muutaman sanasen kirjailisi, jotenkin tuo kirjoitusmoodi ei ole ollut alkuunkaan päällä hetkeen. Ehkä osasyynsä on sillä että tuntuu että asioita vain tapahtuu niin nopealla temmolla että ei tahdo itsekään pysyä mukana niissä ja jo pelkästään tapahtumien sisäistämiseen menee oma aikansa.

Aiheita olisi vaikka useampaankin postaukseen joten tästä saattaa kehkeytyä aikamoinen sillisalaatti, luulen mä. Josko ihan ensin muutama rivi työelämästä. Ja siitä miten meitä viedään ja miten tuntuu siltä että arvostuksemme on päättävien tahojen silmissä luokkaa nolla.

Tällä kylällähän alkoi säästöt ja ihan tosissaan alkoikin. Niitä säästöjä lähdettiin hakemaan ihan tosissaan jo vuosi takaperin ja totta, koulunkäynninohjaajathan on niitä joiden selkänahasta ne isoimmat säästöt tehdään. Melkein vuosi on odoteltu mitä tapahtuu ja kun viimein alkoi tapahtua niin tapahtumat onkin vyöryneet niin vauhdilla että viimeiset pari viikkoa olo on ollut vähintäänkin pöllämystynyt.

Pari päivää sitten tilanteeseen saatiin lopullinen selvyys meidän koulumme osalta ja kovin se on karua kieltä. Kuudesta vakituisesta täystuntisesta ohjaajasta koululle saa jäädä tarkalleen yksi. Siis täysillä tunneilla. Toki sinne saa muutkin halutessaan jäädä, ohjaajien määrä kun pysyy samana mutta viisi heistä toimii osa-aikaisina, ihan kuten minäkin, koulun ainoa määräaikainen ohjaaja.

Pakko ei ole osa-aikaiseksi siirtyä, ei tietenkään, mutta se edellyttää sitten sitä että on valmis siirtymään jollekin toiselle koululle. Ja ne vaihtoehdot. Niinpä niin. Tuo koulu tuolla, tuo tuolla tai sitten tuo tuolla. Mitä sitten, että kaksi vaihtoehdoista on niin keskellä ei mitään että niille siirtyvällä täytyy olla auto takamusten alla. Mitä sitten että se viimeinekin vaihtoehto oli liki samaa luokkaa.

Ota tai jätä. Ei se ole kenenkään muun ongelma kuin omasi jos sinulla ei ole autoa käytössä, siinähän mietit sitten. Torstaina saimme sentään tietää kuka on se onnekas joka saa jäädä omalle koululle niillä täysillä tunneilla ja muut pääsi näin ollen tekemään suunnitelmia omista siirroistaan.

Niille suunnitelmillehan annettiin jopa ruhtinaallisesti aikaa, eilen piti jo tietää mihin ratkaisuun päätyy. Lopputulema on se, että neljä ohjaajaa hakee muille kouluille, yksi siirtyy osa-aikaiseksi ja tosiaan, yksi jatkaa täyspäiväisenä. Tunnelmat on olleet jokseenkin raskaat ja surumieliset.

Tässä tehdään hyvällä tutulla porukalla töitä nyt viimeisiä viikkoja, sen jälkeen meidän yhteenhitsautunut porukkamme heitetään pitkin kylää. Tilalle tulee uusia kasvoja, uusia tekijöitä, ja näillä näkymin minä jään kahden taloon jääneen vakkarin kanssa ainoiksi joille talon tavat ja tyyli on ennestään tutut.

Tässä tilanteessa ei ole voittajia, ei todellakaan. On vain häviäjiä sillä hyvin toimiva työporukka on aina jotain kullanarvoista eikä se ole helposti korvattavissa. Muistissa kun on hyvin meillä taloon jäävillä se yksi ohjaaja joka piti kaikkien meidän tauot sen vuoden aikana kun vahvuudessa oli, puhumattakaan siitä joka oli innokas keskustelemaan ihan kaikesta työhön liittyvästä ja kauhisteli mielellään mitä milloinkin ja kas, heti selän käännettyään kipitti esimiehen puheille.

Ei siinä mitään, ihan hyvähän se toki on että esimieskin pidetään kartalla mutta niin, kummasti siinä matkalla hän ehti kääntää kaikki puhutut asiat ihan toiseksi mitä oli puhuttu ja sai aikaan niin paljon epäsopua, kyräilyä ja huonoa yhteishenkeä että sen korjaamiseen menikin oikeastaan koko viime vuosi.

Motivaation ja työn ilon löytäminen on kovin hakusessa tällä hetkellä itse kullakin, kaipa se on sitä että meistä jokainen tekee nyt omaa surutyötään yhdessä ja erikseen ja laskee viikkoja ja päiviä siihen koska tämä on ohi. Toisin kuin aiempina keväinä emme teekään valmiiksi suunnitelmia syksylle emmekä pysty ajattelemaan miten meidän porukka sitten tekee tuolloin ja tuolloin. Meitä, siis työporukkana, ei enää ole ja se tuntuu pahalta se.

Jos kohta työelämäpuoli on ollut kivenä kengässä ja aiheuttanut surua puseroon niin samaa on ollut ilmassa myös omien tenavien kohdalla. Poikasen 21veehän kanssa elämä on ollut oikeastaan aina sellaista edestakaista iiiiks, ihanaa- ja voi htin kuustoista argh-menoa.

Jos kohta viime kevät ja kesä meni ihanuudesta nauttia niin viimeinen puoli vuotta onkin sitten ollut taas äidin sydämelle raskasta aikaa. Poikasen selkähän todettiin jo armeijassa epäsopusuhdaksi ja vähitellen se epäsopusuhtaisuus on alkanut vaikuttaa työelämäänkin.

Rekkakuskin työt ei ole ne joita poika voi selkänsä kanssa tehdä, mutta päätöstä siitä poika lykkäsi pitkään. Nyt työt on sitten jätetty ja poika odottelee josko pääsisi uudelleen koulun penkille, oppisopparilla tosin, ja pojallehan tämä toimettomuus ei vain sovi.

Myönnän kyllä, että kovin samanlainen juureton kulkija se olin minäkin nuorena ennen kuin perheen perustin mutta silti. Karmea sitä on äidin vierestä katsella kun toinen etsii paikkaansa tässä maailmassa. Siihen kun lisätään tuliset luonnot ja aika-ajoin tapahtuvat konfliktit poikasen ja joko tämän isän tai isäpuolen välillä niin hurraa ja hiphei.

Se, että tytär hämmentää pataa välillä saa sopan vielä kuplimaan lisää ja toisinaan on itsestä tuntunut että ihan juuri kohta poksahtaa itseltä verisuoni jostain asioita ja sanomisia ja tekemisiä ja tekemättä jättämisiä setviessä. Välillä tuntuu ettei nuo mitään aikuisia edes ole, ihan yhtä pahaisia kakaroita kuin kotona asuessaankin vai miksi ihmeessä minut kiskotaan aina sekaan selvityksiin?

Ja kun koko soppaan nakataan vielä lisukkeeksi sukupippalot johon kokoontuu määrä x ihmisiä joille ei viina sovi niin hiphei ja hurraa, johan onkin keitos ja johan siinä onkin hämmennettävää pitkäksi aikaa. Paljon rumia sanoja, paljon loukkauksia ja paljon typeryyttä, sitä se on.

Kyseisten pippaloiden jälkiä tässä siivoillaan edelleen ja tiedä kauanko niitä sitten siivoillaankaan. Se nyt on ainakin selvää, että poikanen 19vee on sydänjuuriaan myöten loukkaantunut ja vihainen isälleen ja sedälleen, poikanen 21vee ja tytär on ilmiriidoissa eivätkä puhu keskenään ja minua moiset tunnetilat tietysti harmittaa.

Koomisinta koko jutussa onkin sitten oikeastaan se, että miten on mahdollista että vielä liki kahdenkymmenen vuodenkin jälkeen sen setäihmisen oli pakko ottaa ja alkaa jauhaa minusta mukuloille? Omissa kekkereissään, ihan vain kertoakseen pojille mitä mieltä on näiden äidistä.

Eikö aiemmat kerrat muka ole jääneet muistiin niin hyvin että antaisi jo olla? Ja oikeasti, mikä idea on järjestää mitään juhlia jos ajatuksena onkin järjestää loppuehtooseen täysmittaiset kärhämät niiden lähimpien sukulaistensa kanssa? Sillä siihenhän ne kekkerit oli mennyt ja minä olen sitten saanut kuunnella paljon sitä ketutusta ja harmitusta ja surua mitä ne oli aiheuttaneet näille mukeloilleni.

Että huoks vaan jälleen kerran. No, eiköhän aika taas tasoittele pahimpia kupruja vaikka tällä hetkellä mielialat onkin tyyliin en enää ikinä mene ja en enää ikinä puhu ja en enää ikinä sitä ja tätä. Olen kyllä kuullut juttua että on olemassa myös sukuja joissa kupruja ei harjoiteta, missä ne on?

No, onneksi ei itse tarvitse olla tekemisissä kyseisten pippaloitsijoiden kanssa välttämättä enää ikinä. Tai jaa, saattaahan se olla että vielä joskus jotain häitä ja muita vastaavia osuu kohdalle joissa on pakko nähdä mutta puhepakkoahan ei ole tuolloinkaan.

Vaan jaa. Kellon viisarit on edenneet siihen malliin että luulenpa että siirryn vähitellen tyhjentämään pyykkitelinettä ja valmistautumaan kunnolla tähän lauantaipäivään. Mitään ihmeellistä nyt ei ole luvassa mutta ei tarvitse ollakaan, mitä vähemmän tapahtuu niin sen parempi. Se on siis moro ja have fun!