No mutta päivää!

Sillä päivähän tämä jo on, kellokin lähenee vauhdilla yhdeksää. Olin toki hereillä jo viiden aikaan mutta koska vapaa -> siirryin takaisin sänkyyn ja tadaa! Ehkä, kenties, tässä on taustalla jonkinasteista yliväsymystä sillä hupsis hei, spedekin on ehtinyt mutustaa jo aamupalan ukon tarjoilemana ja minä vasta kiskottelen itseäni hereille ja hörpin aamukahvia. Ohhoh!

Eilinen työpäivä oli ihan mahdottoman helppo ja keppoinen. Siis oikeasti. Enpä muista yhtä helppoa työpäivää tehneeni sitten pätkäsijaistusaikojeni. Ilmanko virtaa oli kuin pienessä kylässä kun työmaalta lähdin, moisen ylivirtakertymän päätin käyttää kuskailemalla ukon siskoa apteekkiin ja kaupoille.

Vaan jotta se oli kertakaikkisen kivaa! Siellä me kuulkaa pyörimme kuin papuset jossain ja aikaakin meni niin että heikompaa hirvitti. Sitä ennen olin toki ehtinyt joutua multipissityksen uhriksi, kiitos moisesta kuuluu poikaselle 19vee. Minulle näet soitettiin poliisista, päivää. Että ollaan tässä tätä poikaa koetettu tavoitella ihan urakalla mutta eipä vaan vastaa…

No, kunnon multipissitysuhrin tavoin totesin soittajalle että näinpä, tuolla vaihtuu numero niin taajaan että hyvä kun äitikään perässä pysyy mutta toki uusin numero on antaa, olisikos tarpeen… Siinä kohtaa poikasen pokka petti ja puhelimesta kuului lähinnä räkänaurua. Justaansa, en tiedä riittääkö tämä viime syksyinen lahjus korjaamaan itsetuntoani moisen huiputuksen perään.

 

Todettakoon siis, että eilinen oli kaikkineen hyvinkin onnistunut päivä. Moisen onnistumistuntuman jälkeen olikin helppoa kuin heinänteko ottaa relasti ilta ja istua kuin suolapatsas nojatuolissa. Moinen suolapatsastelu taas aiheuttaa väkisinkin sen, että tänään on pakko toimia, mm pyykkikone jäi käynnistämättä. Höh! Toisaalta, siskonmakkarasoppa tuli keitettyä joten ihan pelkän uhreilun kaavalla ei menty.

Koen muuten hyvin masentavaksi sukkaparin jota olen kutomassa, olkoonkin että kudon niitä rakkaudella ja lämmöllä. Mikä ihme ikä tuo 13 on kun pitää saada mustavalkoiset villasukat? Huoh. Toisaalta, jos moinen ikä aiheuttaa sen että ruotsin kokeista saa ysin vaikka ei ole edes ennalta tiennyt moisen kokeen tulosta niin kaipa siitä voi toivotun värisin villasukin palkita.

Vaan jaa. Nyt taidan suosilla suunnata käynnistämään sitä pyykkikonetta, josko sen perään ryhtyisi vaikka pullataikinan tekoon. Se on siis moro ja have fun!

Huhhuijakkaa sano

Varsinaista matalalentoa tämä meno nyt. Eilen aamusta pesin poikasen 17vee talvitakin siinä joutessani, pesukoneen pyörittäessä vaatekappaletta otin ja imuroin alakerran. Siivoilinkin himppasen sieltä täältä samalla kun sähelsin spedelle aamupalaa ja vaatetta päälle, virtaa kun oli vaikka pienelle kylälle ja työmaalle lähtöön aikaa.

Eilinen liikuntapäivä meni varsin kylmissä mutta sateettomissa merkeissä joten ei hassumpaa. Ohjattava jaksoi kuin jaksoikin mennä muun porukan mukana koko sen ajan jonka kentällä olimme, lähdimme koko luokan kanssa hieman muita aiemmin takaisin koululle sillä tosiaan, kylmähän siellä oli.

Loppupäivä luokassa sujui sekin varsin mukavasti, ohjattava riekkui aikansa ensin palikoiden kanssa (muut rakenteli niistä kaikessa rauhassa ohjeiden mukaisia kuvioita) ja asettui sen perään piirtämään kaverinsa kanssa pulpettiinsa. Ei hassumpaa siis, kertaakaan en joutunut tosissani komentamaan koko päivänä, muutaman kerran kysyin ”pystytkö olemaan” ja siinä se.

Yhtä IPläistä ennätinkin sitten siellä kentällä ojentaa jopa pariin kertaan, mikä ihme siinäkin on ettei uskota ja ymmärretä kerrasta. Ohjattava oli suorastaan flegmaattinen tähän lapseen verrattuna siellä jonossa seistessään, tämä kun mölysi, kiljahteli, loikki ja koikkelehti niin että toisella kerralla otin ja kyykistyin tämän eteen ojennustehtäviä suorittaakseni.

”Sinä ET pidä täällä tuollaista”, totesin tenavalle joka oli suunnilleen lentoon lähdössä siinä kohtaa kun touhupistettä ohjaava opettaja yritti antaa ohjeita. Tenava vastasi normaaliin tapaansa ”kyllä täällä saa meluta”. ”Täällä EI meluta silloin kun annetaan ohjeita”, totesin uudelleen ja tenava yritti vieläkin vastausta ”kyllä mä saan”.

Tilanne oli tavallaan ehkä jopa koominen sillä siinä kohtaa ohjattava katsoi tenavaa ja minua ja kasvoilta loisti selvääkin selvempi ”o-ou”-ajatus. Hieman tyyliin ”no nyt et kyllä tiedä kenelle pokkuroit”-ilme sillä ohjattava tietää varsin hyvin ettei moinen vastaanvänkääminen toimi. Totesin siis kolmannen kerran tenavalle että ”ET muuten saa” ja kas, tenavakin tajusi että nyt ehkä kannattaisi hiljetä ja asettua aloilleen kuten muutkin jonossa olivat tehneet.

Se ehdottoman hyvä puoli liikuntapäivässä oli, että joka aivaten ainoa IPläinen oli iltapäivällä jokseenkin uuvuksissa. Ei pienintäkään riekkumista, loikkimista tai mekkalointia, yksi sakki touhusi legoilla, toinen autoilla, kolmas hääräsi käytävän puolella koira-leikin parissa ja osa porukasta istui kuin naulittuina värittelemässä. Hohoo! Ei paha!

Työmaalta lähdin jokseenkin uuvahtaneena itsekin, kyllähän se useamman tunnin ulkona pyöriminen vie mehut vanhemmaltakin ihmiseltä etenkin kun samaan aikaan saa olla silmä tarkkana ja korvat terävinä. Hain speden, kotona laittelin pikaisesti evästä tenaville (ranskalaisia ja lihapullia) ja sen perään ryhdyinkin jo suunnittelemaan siirtymää ex-anopin kahvipöytään.

Pyörähdimme ex-teinin ja poikasen 17vee kanssa lahjatavaraliikkeen kautta ja nappasin mukaan kynttiläasetelman (oli aivan ex-anopin näköinen) ja pöräytimme mummilaan. Vaan olipa se kuulkaa taas mukavaa, kertakaikkisesti! Halauksia ja höpöttelyä, naurua ja herkuttelua. Siinä meni hyvinkin yli seitsemään kun viimein suuntasimme kotia kohti, eihän sitä olisi malttanut lähteä millään.

Mukaan ex-anoppi pakkasi vielä tenaville herkkuja joten kotona sai muukin porukka nautiskella kahvipöydän antimista kun palasin. Lähtötohinoissa halailtiin vielä kovin ja ex-anoppi totesi, että tule nyt ihan muutenkin vaan poikkeilemaan kun liikut. On nämä ex-anopit vain sellaisia kapistuksia että! Poikanen 17vee nautiskeli aivan erityisen paljon vierailusta eikä malttanut kotiuduttuammekaan enää lähteä mihinkään.

Varsin mukava päätös eiliselle siis. Tänään onkin luvassa kokolailla normipäivä, onneksi, ja perjantain kunniaksi siirryn työmaalle jälleen puolisen tuntia normaalia aiemmin. Toki lähdenkin sieltä puolisen tuntia aiemmin joten jes! Iltasella on luvassa erinäinen määrä pyykkäystä, taas, sillä junnun huonehan oli varsinainen aarreaitta likaisten vaatteiden osalta.

Muilta osin aion viettää viikonlopun vain ihmetellen. Todnäk se ihmettely muuttuu jälleen kerran armottomaksi touhotukseksi, jotenkin tuo ihan vain oleminen ei ota onnistuakseen. No, väliäkö tuon. Ja nyt luulen, että siirryn kesyttämään villiintynyttä kuontaloani. Onneksi maanantaina on parturi, josko nämä saisi edes hieman paremmin asettumaan. Se on moro ja have fun!

Jaahas sitten

Se olisi ikäänkuin luvassa liikuntapäivä. Eipä siinä muuten mitään, mutta liikuntapäivä tulee käsittämään erinäisen määrän seisoskelua kentän laidalla ja mittari on tiukasti miinuksen puolella joten huoh. Mitähän kaikkea sitä ollenkaan kiskoisi päälleen päiväksi? Ei näet huvita yhtään ajatuskaan siitä että viluttaa. Argh!  Jälkiviisaana voisi todeta että eikö tätä olisi voitu järjestää viikko-pari sitten? No, minkäs teet.

Eilinen työpäivä sujui varsin mukavissa merkeissä. Oli konserttia, rauhallista oppituntia ja muuta vastaavaa. Ohjattava jaksoi konsertin ihan mahdottoman mainiosti mutta olisiko tuo ollut sitten liikaa, seuraava tunti menikin ihan kivirekimeiningeissä. No, hommat tuli sitten lopulta kuitenkin tehtyä vaikka aika runsain mitoin murinaa, ärinää ja komentelua se vaatikin, tenava kun olisi ennemmin kiekunut tuolissaan ja häirinnyt muita.

Ruokavälkän jälkeen pamahtikin sitten tosissaan kärttyfiilis päälle ja passelisti siinä kohtaa kun meidän piti siirtyä atk-luokkaan. Koko homma alkoi niinkin pienestä kuin tuuppaamisesta käytävässä josta se eskaloitui alle viidessä minuutissa nilkkapotkuun sivusta päin jonossa. Kun MÄ olin tässä ekana. No et kyllä muuten ollut kun olit laittamassa vaatteitasi naulakkoon joten hipshups ja hoijakkaa, takaisin omaan luokkaan hop!

Voi sitä itkun määrää! Voi sitä kiukun määrää! Voi sitä turhanpäiväistä ”mä en kuullut mitä sä kysyit”-kirkumista kun kysymysten ajan tenava kiukkusi tuolissaan ja takuulla kuuli kysymykset. Hetken kiukuttuaan tenava alkoi rauhoittua ja vastasi kysymyksiinkin varsin katuvana. No ei saa potkaista, sehän sattuu ja ei saa tuuppia kun siinäkin voi sattua. Kotvan siinä istuimme hiljaisessa luokassa kaksin, tenava piirteli paperille ja hieman myöhemmin siirryimme vielä hetkeksi sinne atk-luokkaan muiden perässä.

Se, mikä tässä on ehdottoman huomionarvoista on se ettei tenava kertaakaan kiukkuraivarinsa aikana edes yrittänyt lyödä tai potkaista. Istui vain kädet puuskassa ja itki ja huusi. Jes! Sekin on ehdottoman huomionarvoista, että lapsi tajusi ihan itse asiaa mietittyään että potkiminen tosiaan sattuu, eihän niin toimi kukaan kotonakaan toisiaan kohtaan vaikka kuinka kiukuttaisi. Hurraa!

Kotiin tenava lähti päivän päätteeksi hyvillä mielin ja hyvä niin, tänään kun on luvassa vähemmän helppo päivä joten ehkä, kenties tenava on ladannut akkunsa kunnolla ja jaksaa ainakin osan päivästä kentällä muiden mukana. Tai sitten ei, kaikki kun on mahdollista.

IPssä hommat sujui omalla kaavallaan kuin rasvattuna ja kotimatkaan lähdin ihan normiaikaan. Sitä ennen ennätin soitella ex-anopillekin, tällä kun oli synttärit. Kyseli josko lähtisin iltasella kahville tenavien kanssa mutta totesin että ei kyllä oikein onnistu tähän väliin, josko seuraavana päivänä. Menen siis tänään iltasella pyörähtämään ex-teinin ja poikasen 17vee kanssa synttärikahvilla, ukko kun on onneksi aamuvuorossa.

Kotiuduttuani otin ja ruokin tenavat, länttäsin pyykkikoneen päälle ja hilppasin yläkertaan junnun huonetta raivaamaan. Tokihan tenava itse on ”siivonnut” sitä jo monta päivää mutta niin. On siivousta ja siivousta. Junnuhan on varsinainen insinöörin alku ollut jo vuosikausia joten huonekin näyttää aina järkyttävältä. Kaikki, siis ihan KAIKKI, mahdollinen otetaan leikkeihin rakennustarpeiksi.

Rikkoutuneen hyllykön levyt, kaatopaikalle pääsyä odottavat tietokoneiden kuoret ja vaikkas mitä. Ja ne legot. Kun lapsella on legoja useamman ison laatikollisen verran voi niistä rakentaa ISOSTI ja ne isosti rakennetut vie helposti neliön-pari lattiatilaa. Argh! Toki niitä legoja riittää vielä sinne tänne lojumaankin vaikka kuinka niitä on laatikotkin vielä puolillaan.

Voin kertoa että aika reippaasti pänni siinä siivoillessa, etenkin kun sieltä täältä löytyi likaisia vaatteita, kadonneita sukkapareja ja lattialle tippuneita (ja maton alle siirtyneitä) shipsejä ja popparin jyviä. Siinä määrin risoi, että kirjapinoa väärästä paikasta purkaessani nakkailin kirjoja summamutikassa kohti kirjahyllyä (joka on siis niiden oikea paikka) ja kas, en sitten huomannut että junnu oli hiipannut paikalle hipeltämään sitä liki parin neliön alalle levittäytynyttä legorakennelmaansa.

Käsi pystyyn, kuka arvaa mitä tapahtui? No tietysti! Yksi nakkaamistani kirjoista osui suoraan junnun rillien toiseen sankaan. Voi prse! Kuului vain ”piuf” ja se sanka singahti johonkin ilmansuuntaan, rillit jäi nököttämään yhden sangan varassa junnun nenälle. Voi kun kiva! Kiva, kiva ja KIVA! Junnu itki ja äitiäkin itketti, ja vielä enemmän itketti kumpaakin kun sankaa ei tahtonut löytyä mistään ja äiti teki rillinraatojen kohdalla diagnoosin ”ei korjattavissa” huomattuaan sangan juotoksen pettäneen osumasta.

Mikäs siinä sitten. Onneksi poikanen 17vee hilppasi juuri tuolloin kotiin ja tämän kaveri löysi kuin löysikin sen singonneen sangan junnun vaatekaapin alta, minä soittelin silmälasiliikkeeseen jossa oli ainakin edellisenä päivänä ollut vielä yhdet aivan vastaavat sangat ja patistin sen perään junnun loikkimaan autoon.

Että näin. Junnun huoneen raivauksen hinta oli likipitäen 50 ekkeä, linssit kun saatiin siirrettyä sievästi suoraan uusiin sankoihin. Sen verran hyvin se kirja osui junnun rilleihin että junnuun itseensä se ei osunut, tosin tekihän se kipeää kun yhtäkkiä rillien sivuun iskeytyi kovakantinen kirja. Arvatkaapa vain kuinka paljon harmittaa vaikka kuinka osuma olikin vahinko. Mistä hitosta se tenava edes niin äänettömästi siihen hiippaili?

Silmälasiliikereissun jälkeen otin ja urakoin huoneen loppuun varoen visusti nakkomasta mitään mihinkään suuntaan ja kas, puoli kasilta illalla pääsin viimein iltapalattamaan spedeä ja laittelemaan pyykkejä kuivumaan. Täydellisessä kunnossa junnun huone ei tosin vieläkään ole, mutta on se nyt suunnilleen tuhat kertaa siistimpi kuin ennen urakointia. Huoh.

Että tällaista kivaa meillä täällä. Jos jollain ilveellä ennättäisin tänään imuroida ainakin alakerran ja pestä hieman talvitamineita käyttövalmiuksiin laatikoista niin kiva olisi mutta epäilen ettei aika riitä moiseen. Sitä paitsi, on enemmän kuin mahdollista että olen umpijäässä kun työmaalta kotiudun, neljä tuntia kentän laidalla tällä kelillä jäädyttää melkolailla kenet tahansa. Ush!

Ja nyt siirryn suosilla tutkimaan mitä kaikkea sitä voisikaan päälleen tänään kiskoa joten se on moro ja have fun!

Näin se homma etenee

Saamari soikoon, mukavista syyskeleistä siirryttiin suoraan puolitalveen, hrrrh… Siis kylmä on, ulkona, tänä aamuna jopa niin kylmä että auton päällä on komea kuurakerros. Ush! No, onneksi kaivelin normisukat villasukkien alle eilen ehtoolla jalkakylvyn touhattuani. Tosin en siksi, että olisi ollut kylmä vaan siksi että osuma sukkapuikkojen kanssa oli sittenkin saanut aikaan muutakin vauriota kuin vain rullaantuneen nahkakerroksen.

Oli näet villasukka ikäänkuin liimautunut kiinni varvastaipeeseen kun työmaalta palailin, tihkutellut mokoma verta. Liekö se juoksujalkaa suunnistus oppilaiden kanssa ollut liikaa rullautuneelle nahkalle, mene ja tiedä. Mutta kivaa oli, siis juoksujalkaa suunnistaminen. Ohjattava tokikaan ei moiseen kyennyt osallistumaan, kas kun suunnistusta mentiin ihan suunnistuksen säännöillä koulun pihassa.

Parin tämä oli silti valinnut ja kyllähän se harmitti, että piilotti ”rastin” parille ihan eri paikkaan mihin piirsi kartassa rastin, yrittipä vielä huiputtaa paria ihan toisaalle etsimäänkin sitä missä piilotettu saati merkitty rasti oli. Ei kiva. Toinen kieppui ja kieppui eikä rasti ottanut löytyäkseen. Itse olin parina toiselle oppilaalle tuolla hetkellä ja hetken touhua syrjäsilmällä seurattuani totesin, että eiköhän ohjattavan pari tule meidän kanssamme suunnistamaan, ohjattava kun ei tajunnut ollenkaan ettei moinen huijaaminen ollut kivaa.

Tämä se on suurin kompastuskivi ohjattavalle liikunnassa. Lapsi liikkuisi ja säheltäisi vaikka koko ajan mutta kun onkin kyse ohjatusta liikkumisesta niin ei, ei vain onnistu. Polttopalloa tämä ei kestä kahta minuuttia kauempaa (no kun on säännöt) ja sama pätee kaikkeen muuhunkin liikuntaan. Jalkapallo ei, temppuradat ei, pituushyppy vuoron odotuksineen ei. Lapsi käytti lopulta liikuntatunnin telineissä kiipeillen meidän muiden suunnistaessa.

Sisälle mentäessä sanoin lapselle kuinka hölmösti se olikaan tehty että yritti toista huijata. Lapsi ei nähnyt siinä oikeastaan mitään ongelmaa sillä suunnistus oli ihan tyhmää koska siinä ei käytetty hänen sääntöjään. Minä totesin, ettei siinä käytetä kenenkään sääntöjä vaan suunnistuksen sääntöjä, aivan samoin kuin jalkkista pelataan jalkkiksen säännöillä, jääkiekkoa jääkiekon säännöillä ja niin edelleen.

Lapsi oli eri mieltä. Open säännöillähän sitä mentiin. No eipä mentykään vaan suunnistuksen säännöillä. Lasta harmitti moinen väittämä. No, tätähän se lapsen elämä pitkälti on tällä hetkellä, opettelua siihen että vähän kaiken kanssa on sääntöjä. On koulun säännöt joilla toimitaan koulussa, luokan säännöt joilla toimitaan luokassa ja välkkäsäännöt joiden mukaan toimitaan välkällä. Tyytyväinenhän tässä toisaalta saa olla sillä aika moni näistä säännöistä on jo sisäistetty eikä niitä vastaan kovin usein enää pullikoida.

Ensi viikolla luvassa on jälleen suunnistusta koulun pihassa ja tuolloin tenava saa olla minun parini sen hetkeen kun kykenee kokeilemaan onnistuuko homma, ehkä tässä istutettiin tämän mieleen pieni siemen sen suhteen miten suunnistus menee ja kenties tämä hoksasi senkin, ettei urheilulajeja mennä hänen säännöillään vaan niillä yleisillä säännöillä.

Jo ennen suunnistuskeikkaa työmaalla pyörähdin työterveystarkastuksessa ja eipä tuossa mitään ihmeellistä ollut. Ruokavalio todettiin passeliksi koska olen moiseen ruokailutahtiin tottunut, unirytmikin oli kuulemma varsin hyvä kun kerran olin moiseen tottunut ja muutenkin kaikki oli ihan ok. Verenpaineen pyysin katsomaan, se kun tuppaa kohoamaan ohjattavien kanssa mutta pah. Se mitään ole noussut. 97/70 oli lukemat hyvinkin normitapaan joten ”pitkä ja pimeä” elämä jatkuu, kuten lääkäri oli aikanaan äidilleni sanonut, tällä kun tuppasi myös olemaan aina suht alhainen verenpaine.

Työpäivän lomassa ennätin soitella ukonkin kanssa. Speden keskustelussa oli painotettu sitä että pitäisi osata kirjaimet ja mielellään vaikka lukeakin vähän. Erinomaiseksi on mennyt maailma kun eskarilaisilta odotetaan lukutaitoa, itse pyörin ekaluokkalaisten kanssa jotka opettelee lukemista. Muilta osin homma oli kaiketi ollut hyvinkin paketissa mutta tosiaan, ne kirjaimet. Ne pitäisi osata jo. Huoh.

Seuraavat soittelut keskittyikin sitten junnun silmälääkärikeikkaan, puolen tunnin aika oli venynyt aika reippaasti pidemmäksi. Ukko näet istui junnun kanssa kahvilassa kahvilla, pojan silmiin kun oli tiputeltu silmätipat. Aikamoisia vahvuuden lisäyksiä uuteen silmälasimääräykseen merkkailtiin, oikean silmän linssin vahvuus +4,5 muuttui + 6,25 vahvuuteen ja vasemman +5,75 vahvuuteen +7,5. Aikamoista.

Työmaalta kotiin ehdittyäni nappasinkin junnun kyytiin ja suuntasimme silmälasiliikkeeseen, ex-teini tuli hoitamaan spedeä siksi aikaa. Nyt on uudet silmälasit tilattuina, pari viikkoa ja junnu saa ne käyttöön. Kovin pitkäaikainen sumentuma niistä tipoista iski, vielä illallakin tenava totesi silmissään olevan kalvot päällä. Pöh.

Samalla reissulla pyörähdimme Halpa-Hallissa ja kas, nyt on sekä spedellä että junnulla komeat tennarit. Ostin myös sukkia ja boksereita junnulle, niin ja sukkalankoja lisää joten hommat hanskassa. Kassalla kivakiva kassatyttö lykkäsi käteeni vielä ison pullon Axen suihkusaippuaa (joku kampanja?) kysyen olisiko meillä käyttöä moiselle. Mikäs siinä, kyllähän poikanen 17v mielellään lutraa itseensä tuoksuja.

Kotiuduttuamme komensin junnun jatkamaan yläkerrassa käsillä olevaa huoneenraivausprojektia (järjetön!) ja kas, poikanen 19veekin tuli poikkeamaan. Äiti onks mitään ruokaa, kaamee nälkä, totesi poikanen jo ovelta. Lappasin lapselle ison satsin lasagnea lautaselle ja syötyään tämä pyörähti vielä suihkussakin. Rankkaa on duunarin elämä, työmaaltahan tuo oli tulossa.

Torppa tyhjeni ex-teinistä ja poikasesta passelisti juuri puoli kasin kanttiin ja speden nakkasin normiaikaan kasilta makuulleen, sitä ennen olin siivoillut keittiön ja evästänyt iltapalat joten ah, viimeinen puolitoista tuntia pystyasennossa meni tiukasti telkkaria tuijottaen ja sukkia kutoen. Tämän syksyn sukkasaldo on vaatimaton kolme paria mutta mikäs siinä, en ole niin urakalla niitä nyt kutonutkaan kun aiempina syksyinä.

Tänään työmaalla on luvassa epänormaalia toimintaa eli konserttia pukkaa. Saapa nähdä mitä siitäkin tulee, meidän porukkamme kun ei oikein näiden epänormaalien toimintojen kanssa toimi yhteen. Huomenna on sitten se todellinen voimainkoitos kun meidän pitäisi olla neljä tuntia liikuntapäivää viettämässä urheilukentällä. Siitä se voi riemu revetä, ohjattuja toimintapisteitä ja pitäisi kyetä toimimaan ohjeiden mukaan ja vielä odottamaan vuoroaankin. Huhhuijaa.

Vaan jaa. Taidan ryhtyä tuuppimaan kutrejani edes jotenkuten siedettävään asentoon ennen kuin uppoudun tiskikoneen tyhjentelyn pariin. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva päivä jälleen kerran!

Hopsansaa

Ja taas ollaan jo tiistaissa. Eilinen työpäivä oli varsin vauhdintäyteinen kuten työpäivät yleensäkin tuppaa olemaan. Ohjattavalla on aikamoinen syysväsymys päällä, se näkyy lähinnä käytöksessä joten käytöksen ojentamiseen menee joka ainoalla tunnilla aikaa. Toki jos käytöstä vertaa viime vuoteen niin melkeinpä voisin olla vain hiljaa ja antaa asian olla mutta niin. Tarkoitus kun on edelleen edistyä tenavan kanssa ihan joka saralla.

On aika hermoja kysyvää touhua kun joka ainoassa välissä sanot toiselle ”älä päristele, älä kolistele, älä viheltele, älä huutele”. Etenkin kun toisen ilmeestä näet, että toinen tekee kaikkia näitä vain saadakseen muut katsomaan itseensä ja ehkä jopa nauramaan. Onneksi luokan penskoista tähän leikkiin ei lähde mukaan kuin yksi joka tuntuu olevan sitäkin uteliaampi näkemään KAIKEN mitä ohjattava tekee, onhan he kavereita jo ennestään.

No, ehkäpä tämä tilanne rauhoittuu joissain määrin nyt kun tenava tietää, että olen sopinut hänen äitinsä kanssa kirjaavani ihan joka päivä reissuvihkoon miten lapsi on käyttäytynyt koulussa. Eilen tenava olisi tahtonut että EN kirjoita, tai ainakaan en kirjoita siitä että on häirinnyt tunneilla. Totesin tenavalle, että kai nyt ymmärrät että pakkohan minun on kun olen äidin kanssa sopinut asiasta. Tenava katsoi jokseenkin pettyneenä mutta samantien sen perään ilmestyi taas pirunkuri silmiin ja lapsi päristeli kotvan virne naamallaan.

Tässä tilanteessa muuten yksi toinen luokan pienistä oli hyvä apu, hän kun totesi ettei tuo naurata kyllä yhtään. Tenavakin lopetti pärisemisen kuultuaan moisen ja minun oli pakko todeta luokan pienelle että niinpä, eihän se nauratakaan kun ihan pikkuvauvatouhuihin menee koululaisen touhut. Merkillistä, lopputunnin ohjattava oli kuin olikin hiljaa ja rauhassa tehden matikan tehtäviään ja väritellen omaa puuhavihkoaan.

Pääsääntöisesti päivät ohjattavan kanssa menee siis tällä hetkellä tällä kaavalla. Vielä pari viikkoa sitten käytöstä ei joutunut juurikaan korjaamaan joten pidän peukkuja, että tämä on tilapäinen ja ohimenevä vaihe. Kaikki kynähommathan lapsella sujuu edelleen tuosta vaan ilman kärhämöintiä, se isoin seinä ilmestyy paikalle aina kun pitäisi harjoitella lukemisen alkeita. Irtokirjaimet on ihan vihonviimeiset mutta oletettavasti olemme nyt löytäneet oivan keinon toimia niiden kanssa ilman että tenava saa hermoromahdusta heti alkumetreillä.

Toki tällä menee, päivästä riippuen. välillä herne nenään edelleen mutta sitä totaalikieltäytymistä kirkumalla ei ole enää tullut kun olemme ottaneet tämän kanssa käyttöön kahden kirjaimen alkutekniikan eli kolmekirjaimisessa tavussa lapsi kirjoittaa ensin vain kaksi kirjainta ja sen jälkeen lihotan kolmannen kirjaimen selkeästi ääntäen tälle. Niinä kertoina kun tenava ei arvaile vaan todella kuuntelee se kolmas kirjain löytää helposti paikkansa, arvailukerroilla taas ilmassa on selvää hermostumista.

EN TEE, EN OSAA! Kumma juttu, että se osaaminen löytyy aina siinä kohtaa kun tenava viimein tajuaa että ihan aikuisten oikeasti loput tavut kirjoitetaan koulupäivän jälkeen jos ne ei nyt onnistu, sillä kyse ei ole siitä etteikö tenava osaisi tahtoessaan, kyse on täysin siitä ettei tenava tahdo.

Mutta niin. Kuten huomaatte niin ihan täystyöllistettynä tenava minut edelleen pitää vaikka onneksi olen vähin erin saanut siirtyä jo himppasen kauemmaksi tästä ja pystyn ohjaamaan luokan muitakin lapsia saatuani tenavan keskittymään omiin tehtäviinsä. Esimiehen keke-keskustelukysymys siitä mahtaisiko jossain kohtaa tulla aika ettei tenava enää pitäisi minua niin tiukasti pihdeissään oli helppo kuitata jo siellä keskustelussa toteamalla että taatusti, mutta vuodesta ei ole tietoa.

Minulla on tänä vuonna lisäohjattavana yhden kolmosluokan kaksi tuntia eli parina päivänä viikossa pääsen touhuamaan ihan toisenlaisiin kuvioihin ja voi kun se onkin mukavaa! Kolmosten matikkakin kun on kovin hauskaa puuhaa, ja porukka on ihan oikeasti kolmosia joten siellä ehtii touhuta tunnin aikana monen oppilaan apuna. Jes! Kolmosilta siirryin IPhen ja siellähän hommat sujuikin sitten tutulla kaavallaan, olemme saaneet niin hyvän rutiinin hommaan että sehän sujuu kuin tanssi.

Kotimatkalla kurvasin tarhan kautta, ruokin tenavat kotiin päästyäni ja prinsessa ja junnu pyörähti kirjastolla. Minä pesin koneellisen pyykkiä, piipahdin pikaisesti kaupalla ja touhasin omiani. Tänään junnu ei todnäk ennätä ollenkaan kouluun sillä silmälääkäriaika on passelisti keskellä koulupäivää joten iltapäivällä luvassa on erinäinen määrä kouluhommia kunhan kotiudun.

Todnäk edessä on myös silmälasiliikekeikka mutta tuon suhteen on vielä tehtävä erinäisiä järjestelyjä, kovin mielelläni kun en spedeä sinne mukaan ottaisi. Sehän on hieman sama kuin veisi norsun posliinikauppaan jos ihan rehellisiä ollaan.

Illansuussa totesin sitten senkin, että kutominen on riskialtista puuhaa. Minulla kun on tapana nakata kudin nojatuolin eteen lattialle jos pyörähdän kesken kutomisen pikaisesti esim keittiössä, vessassa tai no, ihan missä vaan. Normikaavalla nakkasin kutimen lattialle eilenkin (nojatuolin edessä on pöytä joten siinä ei trafiikkia ole kuin allekirjoittaneen toimesta) ja tadaa!

Takaisin tuoliin suunnatessani pamautin vauhdilla jalkani suoraan kutimeen. Ei läpihaavoja mutta yhden varpaan juuresta nahka rullautui ikävästi kerälle varpaan juuritaipeeseen ja voin kertoa että se on ihan hieman kipeä tälläkin hetkellä. Enpä olisi tätäkään uskonut kokevani, kyllä juttu on niin! Pirun puikot ja pirun idioottiakka kun ei katso mihin jalkansa tämmää!

Vaan jaa. Luulenpa, että siirryn suosilla vähitellen kesyttämään kutristoani. Spede on onneksi jo hereillä joten massiivisimmat herättelypuuhat sijoittuu vain ja ainoastaan yläkerran suuntaan. Se on siis moro ja have fun!

Hupsista hei

Sitähän ollaan taas maanantaissa. Jos kohta työviikot menee vauhdilla niin niin tekee kyllä viikonloputkin. Eilisen käytin tiukasti tallenteisiin ja kyllä niitä tulikin tuijoteltua. Viikolla useat sarjat tulee niin myöhään, ettei ole toivettakaan että olisin enää tuolloin hereillä joten tallentava boksi on varsin hyvä keksintö.

Siinä tallenteiden välissä tuli toki ruokittua tenavat ja itsekin einehdittyä mutta siinäpä se. Poikanen 19v piipahti tyttiksensä paikalla, mikä ihme siinäkin on että tämän pitää joka aivaten ainoa kerta saada poikanen 17vee suututettua? Ihmeellistä ärsyttämistä, pökkimistä ja virnuilua ja tadaa, taas ovet kolisi ja poikasen 17vee ääni kohosi korkeuksiin. Pöh!

Spede puolestaan onnistui hankkimaan itselleen todella messevän lenssun. Ei kuumetta sentään mutta nokka sekä valskasi että oli tukossa yhtä aikaa ja iltasella olin jokseenkin varma siitä, ettei meillä nukuta kunnolla yöllä. No, nukuttiin, onneksi, vicksin vaporub rinnassa piti röörit auki yön ja edelleen spede on unten mailla. Ei tosin kauaa, kohtahan tuo on pakko nyppiä pystyyn.

Onneksi tänään on ruoka valmiina kun kotiudun työmaalta, sama tilanne ei taida olla sitten enää huomenna sillä ukkohan könyää ensin speden keskustelutilaisuuteen ja sen perään tämä kiikuttaa junnun silmälääkärin vastaanotolle. Pahoin pelkään, että itse saan kiikuttaa junnun silmälasiliikkeeseen töistä suoriuduttuani sillä toinen silmä on linssilläkin likipitäen sokea. Kiva. Leikkausmahdollisuuksia olisi tarkoitus kysyä nyt samalla, lapsen toinen silmähän karsastaa ihan julmetun pahasti.

Alkuviikko työmaalla mennään suht normikaavalla, onneksi, mutta se loppuviikko. Voi huoh. Jokseenkin kauhulla odotan jo mitä kaikkea luvassa onkaan, oma ohjattava ja yksi toinen luokan lapsista kun ei todellakaan kykene toimimaan isoissa ryhmissä edes hetkellisesti. No, jos nyrkit ei heilu eikä urheiluvälineillä heitellä muita paikallaolijoita niin voitollahan siinä jo ollaan. Samapa tuo kai vaikka siellä tapahtumassa ei ehdittäisi olla kuin hetki.

Vaan jaa. Minun pitäisi kaiketi koettaa asetella kutrit kuosiin ennen kuin on pakko aloittaa herättelypuuhat. Ihan hirveää myöntää mutta työmotivaatio on jokseenkin pohjamudissa, liekö osansa viimeviikkoisella kivirekimenolla sillä sitä luokassa oli pari-kolme päivää. Kun hommat ei vain ota toimiakseen niin ne ei vain ota toimiakseen, uskottava se on.

Tämäpä tästä ja josko nyt kutrien kimppuun. Se on moro ja have fun!

Olipa menoa

Eilen suuntasimme elokuviin. Sitä ennen tosin iski joku ihmekärpänen, se tosin yritti iskeä jo aiemminkin mutta ei onnistunut kun kuivahiiva olikin kaapista loppu.

 

Eli meillä syötiin aamu- ja iltapalaksi pullaa.  Just. No mikäs siinä, kerranko sitä, enpä ole aikoihin leiponut edes pullaa! Jotenkin leipomiskärpänen on ollut kateissa, outoa…

Ennen puoltapäivää lähdettiin liikkeelle, ensin leffa ja sen päälle ruoat mäkkärissä. Onneksi (!) paikalle osui tosikivat poliisisedät sillä siinä kohtaa kun junnu oli kiskaissut eväänsä oli meillä muilla vielä syötävää jäljellä ja junnun pöksyt täynnä murkkuja. Junnu keskitti tarmonsa kivakivoihin poliisisetiin ja me saimme evästellä ruokamme loppuun poliisisetien jonottaessa eväitään ja esitellessä junnulle vyöltään löytyviä kapineita; ase, pamppu, avaimet, käsiraudat jne.

Mäkkäristä suuntasimme kotosalle, junnu ja prinsessa jäi kotiin ja me muut (spede ja poikanen 17vee) pyörähdimme vielä ukon nuorimman siskon poikasen synttäreillä. Kotiin pääsimme viimein neljän kanttiin, ukko paistoi vielä possun ulkofilepihvejä joutessaan ja olo oli jokseenkin uuvahtanut kaikilla.

Eipä meillä uuvahtamat ole ennenkään oikein vaikuttaneet, kuten ei nytkään ja illemmalla naapurin poikanen hiippasi yökylään. Tänään vietetäänkin sitten ”ollaan vaan eikä liikuta”-päivää sillä luvassa on ihan kurapskaviikko töiden puolesta. Ei meidän sakille sovi normista poikkeavat ohjelmat joten tiedän jo valmiiksi että tästä tulee huono viikko.

Jos hiemankin ajattelisi järjen kanssa niin meidän sakkimme päivät olisi tarkalleen matikkaa-äikkää-matikkaa-äikkää-liikuntaa OMALLA porukalla-äikkää-matikkaa. Uskonnot, yllit, kuvikset, kässät ja kaikki YHTEISTOIMINNOT voitaisiin nakkoa pois vaikka toki niilläkin on tarkoituksensa. Onhan tästä porukasta tarkoitus saada integroitavia lapsia mutta niin. Tosiasiassa osaa näistä ei voi integroida ikinä. Ja minä sentään tahdon uskoa aina hyvään.

Eli näin. Keräänpä tämän päivän simppelisti voimia ja makuuhaavoja tölläten erinäisen määrän tallenteita ja korkeintaan tarjoilemalla EILEN valmistettuja eväitä. Ja nyt hiukset vähemmän kiinni ja kahvikupposen kanssa nojatuolin nurkkaan, eiköhän se matka siitä etene sohvalle. Have fun!

Huokaus nyt tähän väliin

Kaikista pyhistä lupauksistani huolimatta huomasin istuvani tänä aamuna puoli kuusi keittiössä. En kuuden jälkeen vaan puoli kuudelta. Pöh. Mikä ihme siinä on, että arkirytmi on niin hiivatin hallitseva ettei ihminen osaa nukkua millään vapaapäivinään edes siihen kuuteen? No, on siinä toki puolensakin, eipä tarvitse maanantaisin manailla heräämisen vaikeutta ainakaan siksi että rytmi olisi sotkeentunut. Manailla sitä saa silti välillä, oli aamu mikä tahansa sillä oikeasti. Minulle syksy aiheuttaa aina väsymystä joka vain vie mukanaan.

On aika säälittävää huomata kotiuduttuaan että hittolainen mutta nyt nukuttaa. Etenkin kun kotiinpäin ajellessa on ollut varsin mahdottoman energinen ja tehokas olo ja mielessä on pyörinyt vaikka mitä ideoita mitä tehdä vielä ehtoosta ja kas, kotioven sulkeuduttua takana huomaakin olevansa puolikuollut.

Kuten nyt eilen. Olin täynnä virtaa kun ajelin tarhalle, nappasin speden kyytiin ja kurvailin kotiin, keittelin kahvit ja istahdin hörppäämään kupposen. Pam. Silmät alkoi ihan kirjaimellisesti lupsua. Vaikka en ollut edes syönyt heti kotiuduttuani vaan join sitä kahvia. Viiden kanttiin sain viimein väkipakolla potkittua itseeni liikettä ja kas, siivoilin speden vaatelaatikot, kiikutin vaatenyssäköitä autoon UFFia varten ja hohoo, otin ja pyyhkäisin auton kojelaudan puhtaaksi.

Lisää kahvia juotuani kiikutinkin jo UFFin laatikkoon niitä nyssäköitä ja samalla käytin ukon siskoa kaupalla. Iltapala spedelle, hetki hengailua ja töllöttimen pariin. Ja taas oli silmä lupsumassa. Kymppiin sinnittelin väkisin pystyasennossa ja sängyssäkin ennätin vielä tuijotella kotvan telkkaria ennen kuin silmät vain otti ja pamahti kiinni. On tämä kanssa.

Eilisen päivän ehdoton kohokohta oli junnun järkkäämä. Tällä näet oli lääkärintarkastus koululla ja tenavahan oli pistänyt parastaan. Junnullahan on pitkään epäilty olevan ad/hd sillä kouluhommat ei kiinnosta ja tämä säheltää mieluummin tuhatta ja miljoonaa muuta asiaa siellä pulpetissakin istuessaan. Testikaavakkeet valitettavasti ei ole puoltaneet moista lausuntoa joten moista diagnoosia tarjonnut opekin sai aikanaan nenilleen asiassa kun sen koululääkärille vei.

No, nyt kun on ikävuositarkastus menossa niin koululääkäri, fiksu ja mukava miekkonen, tahtoo kartoittaa tilanteen uudelleen. Täyttelin siis iltasella jälleen lappuja junnuun liittyen ja todettakoon, että epäilen pojalla olevan lukihäiriön ennemmin kuin ad/hdn sillä miten tämä muuten pystyisi keskittymään niin täysin omiin tekemisiinsä vapaa-ajallaan tai käyttäytymään niin hyvin erinäisissä tilanteissa joihin osuu koulun ulkopuolella?

Se, miksi lääkäri tahtoo tilanteen kartoittaa uudelleen on taas junnun ihan omaa ansiota. Tämä näet antoi elämästään vähintäänkin mielenkiintoisen kuvan lääkärin tavatessaan. Kun hän ei saa nukuttua, ei niin millään. Ja lihonutkin hän on kun hän syö niin mahdottoman paljon kaikkea hyvää pitkin viikkoa. Ja niin, ei hän oikein teekään mitään, istuu vain kotona ja pelaa tietokoneella habbohotellia ja veljen pleikkarilla GTAta.

Voin hyvin kuvitella lääkärin ilmeen ja vähintään yhtä hyvin pystyn kuvittelemaan ukon nolousasteen moista pälpätystä kuunnellessaan. Tosiasiahan kun on se, ettei junnureppana pysy hereillä yli puoli kymmenen edes viikonloppuisin ja herää aina omia aikojaan viimeistään hieman seiskan jälkeen sillä untahan on riittänyt jo tuntitolkulla.

Eikä tuo lapsiparka pysty edes pelaamaan mitään sillä tämän saama käytetty miniläppäri ei vain suostu pyörittämään mitään pelijuttuja, se on siinä ja siinä että sillä saa katsottua edes elokuvia netin kautta. Eikä isoveli, mokomakin kerubi, anna toisen edes pelata pleikkarillaan. Toisaalta olisi kiva tietää missä välissä lapsi moisia edes tekisi sillä tämähän heiluu kaiken vapaa-aikansa kaverien kanssa, milloin ollaan serkulla, milloin naapurin pojan kanssa majan rakentelupuuhissa ja esim eilinen ilta meni tiukasti anopin miesystävällä, ”varapapalla” ollessa.

Ja ne herkut. Niinpä niin. Onhan se viikkorahapäivä perjantaisin ja onhan se viikkorahakin ruhtinaalliset 4,5 euroa ja kyllähän sillä syö pelkkiä herkkuja koko viikon. Voi huoh. Ehkä junnu kuvasi toive-elämäänsä lääkärille? Ukko ainakin oli heloittanut punaisena kuin tomaatti lääkärin kuunnellessa silmät ymmyrkäisinä lapsen puheita.

Pyöristynythän junnu on, painokäyrä on lähtenyt nousuun mutta ei se syy ole kyllä herkuissa sillä kotona ei ole edes karkkikaappia. Ruoka-ajatkin on aivan turhan säännölliset tässä torpassa ja se ruokakin tuppaa olemaan silkkaa kotiruokaa joten huoh. Lääkäri, kuten sanoin fiksu ja mukava miekkonen, oli päätynyt painokäyrän suhteen samaan kuin minä. Enteilee pituuskasvupyrähdystä tulevaksi, samoinhan tämän torpan muillekin poikapuolisille on käynyt. Kuivan kesän oravat on pyöristyneet kunnes pam, kaikki pyöreys on kadonnut viimeinkin saapuviin sentteihin.

Jotain ihan todellista huolenaihettakin siellä tarkastuksessa tuli tosin esiin. Junnun silmälasien tehot ei riitä. Lapsen silmälasithan on uusittu viimeksi vuosi sitten, tämä kun käy taajaan silmistään katsottavana, mutta jokin ihmeellinen romahdus on heikomman silmän näöntarkkuudessa tapahtunut. Ei vain näy niillä silmälaseillakaan ei.

Ensi viikolla junnu kiikutetaan silmälääkärin vastaanotolle kontrolliin ja katsotaan nyt miten tässä käy, henkkoht toivon että jonkinlaista leikkaushoitoakin olisi tarjolla pahasti karsastavalle silmälle. Nähtäväksi jää. Muutenkin ukkopolon ensi viikko on karmeaa katsottavaa; on puheterapiaa spedelle, speden kehu-keskustelua ja junnun silmälääkäriä ja töihinkin pitäisi ehtiä. Raskasta on juosta kaikki asiat tenavien kanssa itsekseen, tiedän!

Tänään ohjelmassa on leffareissua, ruokailua ulkosalla ja synttärikekkereitä. Ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Viemme koko tenavalauman aina 17veetä myöten katsomaan smurffeja, perään pyörähdämme syömässä ja sen jälkeen tiputamme todnäk 17veen kyydistä ja suuntaamme ukon siskonpojan 2vee synttäreillä käymään. Huomenna aion vain olla, noin ihan aikuisten oikeasti. Saa nähdä josko edes tuolloin uni riittäisi aamukuuteen.

Ja nyt pitänee ottaa vielä kupponen kahvia ennen kuin kyselen spedeltä josko tuo tahtoisi jotain aamupalaa. Se on siis moro!

No mutta sateista huomenta!

Blogi on nyt tupannut jäämään täysin päivittämättä, mikälie kiire muka aamuisin, mutta rykäistäköön tähän väliin pikainen. Kotielämähän soljuu, yllättäen, hyvinkin omalla kaavallaan eli ei ihmeitä. Tai jaa, prinsessalla on ihmeellisiä huonovointisuuskohtauksia jotka ajoittuu erityisesti aamuihin ja aamupäiviin mutta ei aiheuta oksentelua tms.

Asiaa on tutkailtu verikokein ja todettu, ettei oikein mitään syytä moiselle ole. Kenties syy tulee löytymään keliakia-kokeesta mutta tuskinpa, sen tulos tulee ensiviikolla. Ärsyttäväähän tuo silti on, se kun tuppaa häiritsemään myös allekirjoittaneen työelämää. Eilenkin puhelin soi kesken tunnin ja prinsessan terkka soitti sillä prinsessa oli tällä käymässä. Huoh.

Pidinkin pienimuotoisen palopuheen asian tiimoilta iltasella, tosiasia kun on se että syöksähtely käytävään kesken tunnin aiheuttaa väkisinkin hommien keskeytymisen muutenkin keskittymiskyvyttömän porukan keskellä. Asia lienee suht ymmärretty nyt, uhkaus siitä etten pidä ollenkaan puhelinta jatkossa mukana työmaalla taisi tehdä tulosta. Toivottavasti ainakin.

Sitä huonovointisuuden perimmäistä syytä on tosin etsitty muillakin tavoin kuin kokein, puhuminen on ollut ihan ykkösvaihtoehto. Kovin hankala juttu tämä tosin on, se kun taitaa olla tenavalla tiedostamatonta jännitystä sillä aivan erityisen pahaksi se äityy aina niinä päivinä kun on köksää tai puukässyjä. Hmmm.

On kyselty viihtyykö koulussa, onko kavereita, kiusataanko, harmittaako jokin mutta ei. Kun koulussa on kivaa, puukässät on in ja pop, köksä on superkivaa ja plaaplaaplaa ja silti. Huoh. Iso huoh. Kummallista, ettei huonovointisuutta esiinny pahemmin viikonloppuisin. Eikä enää iltapäivisin kun kotiutuu, vain aamulla ennen kouluun lähtöä ja koulussa. Pöh.

Muilta osin tenavarintamalla ei ihmeitä kuulu. Sen sijaan omaan elämääni laskeutui kertakaikkisen outo(ja) juttu(ja) ja siis niin outoja että pari päivää tässä on mennyt ihan ooooh-moodissa. No höps, ei mitään niin dramaattista, vaan ne uudet silmälasit tuli. Ja pikana tulikin, keskiviikkona kävin optikolla, puhe oli reilun parin viikon odottelusta ja tadaa, maanantaina sain viestin että silmälasit on saapuneet.

Se ooooh-moodi taas johtuu pitkälti siitä, että nyt kun ”missä on lattia”-tilasta on päästy onkin maailmaa katseltu teräväpiirtona. Asfaltissakin on kuvioita, käsittämätöntä! Jonkinlainen muistikuva tosin moisesta oli olemassa mutta olen jo pitkään olettanut että asfalttiseoksista on saatu niin tiiviitä ettei niissä enää kivimassa erotu sen kummemmin auton ratissa istuessa. Vähänpä tiesin!

Maisemakaan ei ole pehmeälinjainen vaan täynnä teräviä ääriviivoja ja sekin on ihan että oooh! Ja aina paranee, kauempana kävelevillä ihmisilläkin on kasvonpiirteitä, ei ainoastaan kasvot. Ou jes! Joten niin. Taisi tosiaan olla ihan aiheellistakin uusia kakkulansa, maailma todella muutti muotoaan taikaiskusta. Olkoonkin että se ”missä on lattia”-tila välissä oli jokseenkin rasittava.

Uudet kakkulat näet ilmoitti, että alaspäin kulkijalle seuraava askelma olisi suunnilleen puolen metrin päässä. Ilmoittipa ne senkin, että työtasot ja pöytäpinnat on vinossa katsojaa kohti kun vain meni ihan lähelle tasoja. Kertoipa nuo vielä sellaistakin hassua, että katsojan omat jalkaterät oli ainakin parikymmentä senttiä kauempana kasvoista kuin aiemmin eli pituuttakin oli tullut omissa silmissä runsaasti. Just.

Enpä enää ihmettele tippaakaan miksi Bill Cosby kirjassaan Aika rientää oli helisemässä uusien lasiensa kanssa ja pohti kuumeisesti oliko esim hissinnappi siinä silmien edessä, lattialistan yläpuolella vai kenties sittenkin hieman otsan yläpuolella kuten näytti. Kokolailla sama tuntuma oli itsellä ensimmäisen illan. Niin ja aamun, on aika ontto tunne askeltaa rappusia alas kun ei osaa yhtään sanoa katsomalla missä se alempi rappu on, onneksi lihasmuisti tietää moiset hyvin.

Todettakoon vielä tässä yhteydessä, että päätös ajaa vanhat silmälasit päässä kotiin optikolta oli takuulla yksi viisaimpia päätöksiäni hetkeen. Jos kävelykin pelotti ja tuntui huteralta ens alkuun voin vain kuvitella miltä olisi tuntunut liikenteessä. Kotona treenailu oli varsin hyvä päätös ja siinäpä se.

Työmaalla ei ole tapahtunut mitään ihmeitä. Ohjattava on selvästikin astunut jonkin raja-aidan yli sillä enää ei juurikaan näe kiukkukohtauksia vaan harmitukset aiheuttaa ennemminkin itkukohtauksia. Lohdutonta, repivää itkua joka tosin ilmenee vain jos tenava ei ole täysin kunnossa. Kuten nyt alkuviikosta kun tällä oli päänsärkyä.

Liikuntatuntimme olisi ollut muutenkin näkemisen arvoinen, kun porukka ei osaa yhtään joukkuetyöskentelyä, yksi on totaalisen fiksautunut jalkapalloon ja yksi kuvittelee olevansa vähintään Maradona kentällä niin arvanneehan sen mikä tulos oli. Siinä sai olla silmä kovana ja jalat herkkinä kun lapset pelasi jalkkista.

Milloin yksi kavereista sai raivareita koska muut ei syöttäneet kokoajan hänelle, yksi juoksi kuin heikkopäinen pitkin kenttää edes tietämättä pallon olevan kehissä ja yksi taas mökötti kentänlaidalla josta teki välillä täsmäiskuja pallon kimppuun mm maatakseen sen päällä ettei muut saisi sitä niin huoh. Olihan se.

Ohjattava sai nilkoilleen kerran kaksi ja näiden tapahtumien tuloksena oli se lohduton itku keskellä kenttää, välillä lapsi taas mökötti kentän laidalla (ja teki tosiaan niitä täsmäiskuja) ja loukkaantui verisesti kun tälle todettiin, ettei moinen kuulu jalkkikseen. Ja taas itkettiin. Ei liikuntatuntia ainakaan voi tylsäksi sanoa.

Kyseisen matsin parasta antia oli ehkä se, että tällä oli koivet hellinä. Aluksi ne oli hellinä lähinnä siksi, että tämä heilui maalissa molkena ja aina välillä pallo tuli TODELLA lujaa osuen mm reiteen niin että lopputulemana oli mustelma, lopulta ne oli hellinä simppelisti järkytyksestä. Tänä aamuna koivet on alkaneet jo tuntua omilta joten nice.

Tänään hommat jatkuu sitten normikaavalla eli työmaata, kotihommia ja ehkäpä koetan ehtiä piipahtamaan optikkoliikkeessä, toinen sanka kun painaa ikävästi korvaa. Saapa nähdä ennätänkö, ukko kun puolestaan menee iltavuoroon joten ihan säkäpeliä on tämä. Oletan, että toisten silmälasien sanka ei painaisi mutta niin. Niitä kun ei saisi vaihtaa käyttöön ennen ensiviikkoa että silmät ehtii tottua kunnolla ensin näiden kehysmuotoon. Pöh.

Vaan jaa. Kello näemmä käy ihan kiitettävää tahtia, luulenpa että tässä on pakko lähteä kiskomaan kutrejaan kiinni. Se on siis moro ja viettäkää kivakivaa, niin minäkin pyrin tekemään.

Huomenet vaan!

Näin pitkästä aikaa. Aikamoista kiitolaukkaa mennyt tämäkin viikko, johan tässä ollaan torstaissa. Liekö syksyn saapuminen syynä siihen, että blogi jää väkisinkin päivittämättä, minä en vain ole aamuisin ehtinyt saati jaksanut vaikka tällä viikolla aamutkin on olleet normaalia kiireettömämpiä.

Spede näet otti ja kehitti itselleen kuumetaudin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ja ukko jäi tämän kanssa kotosalle, eli ruokapalvelukin on ollut kertakaikkisen loistavaa kun ei ole tarvinnut itse ryhtyä työpäivän päälle ruokaa tunaamaan. Ja silti aamut on vain kiitäneet ohi, siihen taas vaikuttanee pitkälti armoton väsymys joka on ottanut vallan viimeisen parin viikon aikana. Syksy, sehän sen tekee. Pitäisi kaiketi ryhtyä kaivamaan jotain monivitamiinivalmisteita naftaliinista esiin.

Työmaalla hommat on sujuneet tasaisesti omaa tahtiaan. Ohjattava on tehnyt hommia, himppasen kiukutellut väliin (normaalia) ja kaipa tuolle on iskenyt jonkinasteinen yhteistyön varmistelukausi, parina päivänä kun tämä on ihan itse toivonut että siirtyisimme eriytystilaan aivan kahden. Koska moiseen ei suostuta päätäpahkaa on tämä käyttänyt kikkakolmosta eli alkanut ääntelemään luokassa muita häiritsevällä tavalla jolloin poistuminen on ollut pakko suorittaa kun tenava ei ole vain uskonut kieltoja.

No, mikäs siinä, eriytystilaan kun ei tarvitse enää kulkea tämän kanssa käsikädessä eikä tappelulla, riittää kun kerää tämän tarpeelliset kapineet ja lapsi kulkee perässä omaan tilaan. Omassa tilassa tuo tekee hommia ihan yhtä reippaasti kuin luokassakin on tehnyt tähän asti joten kaipa kyseessä on vain ja ainoastaan varmistelukausi. Eriytystilakäynnit kun on kuitenkin jääneet alle puolen tunnin mittaisiksi ja loppupäivä on sujunut luokassa normaalisti.

Tällä viikolla pääsin nautiskelemaan kekestäkin, siis kehityskeskustelusta esimiehen kanssa ja kas, olihan tuo ihan antoisa tilanne. Ihan mahdottoman paljon sain kiitoksia osakseni ja ihmettelyjä siitä, miten sain työmaalle mennessäni päällä olevan tilanteen hallintaan. Tilanne ohjattavan kanssahan oli tuolloin vähintäänkin kaoottinen, ehkä jopa hieman enemmän sillä tenavahan ei ollut yhtä ainoaa tuntia luokassa ennen kuin työpaikan otin vastaan.

Samalla keskusteltiin siitä mikä on ollut raskainta työssäni tähän asti. Jouduin toteamaan esimiehelle että en koe työtäni mitenkään erityisen raskaaksi enää, vielä keväällähän se sitä oli kun silmät sai olla selässäkin nonstoppina, nyrkki heilui ja olin tenavan kanssa taukojani lukuunottamatta kaiken ajan. Nythän sekin on ohi sillä tenava ulkoilee edelleen muun luokan kanssa välkät eikä ole IPssä joten naimisissa tässä ei enää olla.

Toki tenavan kanssa saa edelleen olla silmät selässäkin kun luokassa ollaan mutta se johtuu lähinnä siitä, että tenava on ryhtynyt ihan omatoimisesti tekemään kouluhommiaan ja välillä minä pyörin muualla luokassa muita ohjaamassa jolloin sihtailen sivusilmällä ettei tenava tosiaankaan lähde yhtäkkiä vaellukselle tai ettei annetut tehtävät lopu kesken sillä sehän on tenavalle sama kuin kehotus ”keksi jotain hölmöä”.

Hauskin kysymys keke-kaavakkeessa oli ehkä kysymys siitä miten tahtoisin parantaa yhteistyötä esimiehen kanssa, siihen kun minulla ei ollut muuta vastausta kuin etten oikeastaan mitenkään. Sehän kun on sujunut varsin mainiosti kokoajan ja olen ollut hyvin tyytyväinen siihen kuinka hyvin se on sujunut. Esimies naurahti ja totesi että niin kun hänestäkin on tuntunut kokoajan että meidän suhteemme työmaalla perustuu siihen että tee sinä työsi niin minä teen omani ja niinhän se meneekin.

Eli niin, varsin passeli keskustelu ja taisimme molemmat olla hyvinkin tyytyväisiä sen antiin. Loppuun esimies heitti vielä kysymyksen siitä että haenhan jatkossakin heille avautuvia paikkoja, määräaikainen kun olen. Toki, minähän nyt haen ihan mitä vaan jos tarkkoja ollaan. Kehityskeskustelun perusteella ohjattavan kanssa suoriuduttuani olen enemmän kuin toivottu hoitelemaan pestiä kuin pestiä taloon ja niin, enpä toisaalta ihmettele.

Tämä työkuvioista, eilen vietin muuten mahdottoman mainiota iltahetkeä ja ihan yksin! Kävin näet optikolla ja jihuu, tilasin uudet silmälasit! 10 vuoden yhteistyömme näiden kakkuloiden kanssa on siis päättymässä ja hyvä niin, optikko näet totesi että saattaa maailma muuttaa hieman muotoaan uusilla rilleillä, sen verran reippaasti niihin tuli lisää vahvuutta. Jes! Josko en joutuisi tihrustamaan taululle katsoessani!

Muilta osin täällä ei ole sitten kummoisia tapahtunutkaan. Teini-ikään ehtinyt poikanen kun on edelleen kotiarestissa, prinsessa säheltää samaa rataa kuin ennenkin ja samaa on pakko sanoa junnusta. Ja nyt on ihan pakko siirtyä kuosittamaan omia kutrejaan sillä tässähän täytyy suunnata työmaalle jo tunnin kuluttua. Mihin nämä aamut…

Se on moro ja have fun!