Iso huokaus

Mikä ihme heräämisaika on kello neljä? Siis oikeasti? Eilen unta riitti sentään puoli viiteen asti mutta tämä neljä… No, kesä tulee ihan tosissaan (tai oikeastaan on jo) joten unirytmi on heittänyt ihan häränpyllyä. Ilmanko simahdin eilen kesken ohjelman jo paljon ennen kymmentä, saapa nähdä moneltako tänään kapsahdan unosille. Toisaalta, onko tuon sitten niin väliä? Kunhan lomalomalle päästään niin sittenhän voi nukkua ihan juuri silloin kun siltä tuntuu. Noin suunnilleen ainakin.

Eilinen työpäivä sujui varsin mukavissa merkeissä. Jo aamusta meitä ohjaajia lahjottiin yhden oppilaan toimesta ja muutenkin meno luokassa oli varsin mukavaa. Eväsretki sujui kertakaikkiaan loistavissa merkeissä ja IPssäkin meno oli varsin maltillista. Oli aika mielenkiintoista katsella kuinka syksyllä vielä niin pieniltä vaikuttaneet lapsoset oli muuttuneet talven ja kevään aikana isoiksi koululaisiksi.

Ohjattavankin päivä oli siis varsin rauhallinen ja hyvä, eväsretki imi loputkin mehut mitä lapsessa oli ja IPssä tämä oli kuin ihmisen mieli. Istui ja rakensi legoilla ilman pienintäkään ylimääräistä sählinkiä, välipalallakin lapsi vain istui ja söi eikä juurikaan jutustellut edes vieruskavereiden kanssa.

Tänään onkin sitten allekirjoittaneella viimeinen työpäivä, jei! Aloitan sen kahvittelulla josta siirryn suht reippaalla tahdilla touhuamaan kortin opelle valmiiksi. Päätimme luokan toisen ohjaajan kanssa lahjoa opea lukuvuoden päätteeksi skumpalla ja mansikka-amppelilla jotka työkaveri hakee, korttivastuu siirtyi näin ollen minulle. Kärttyohjaaja ei lahjukseen aio osallistua, hänellä kun oli jo ehdottaessa valmiina toimintamalli sille miten toimimme.

Työkaveri tätä lahjusta kävi ehdottamassa ja sai aika simppelit ohjeet miten meidän pitää toimia… ”Kun hän nyt ajatteli että kun tuo on pois juhlista ja sinä taas pois perjantain niin tehdäänkin näin; hänellä on kaksi pellavapatalappua kotona joissa on leppikset ja hän antaa ne opelle, ostapa sinä se mansikka-amppeli ja tuo, joka ei ole paikalla lauantaina, voi sitten hakea sen skumppapullon”. Hmmmm…

Työkaveri tämän ohjeistuksen ehti onneksi ensin tulla minulle kertomaan ja sovimme samantien että pah, me mitään suunnitelmaamme muuta, ostetaan kimpassa mansikat ja skumpat ja työkaveri antaa ne lauantaina juhlan jälkeen opelle. Ei minun ole mikään pakko olla näkemässä open ilmeitä lahjomistilanteessa. Kärttyohjaaja itse hyökkäsi myöhemmin opehuoneella kimppuuni tämän asian tiimoilta, onneksi saatoin siinä kohtaa todeta että juu, ei mitään, homma on sovittu jo.

Tämä on muuten yksi kärtyn mielenkiintoisista piirteistä. Hän on kova ohjeistamaan meitä siitä miten tehdään missäkin kohtaa. Jopa asiat, jotka ei liity häneen, hän mielellään ohjeistaa. Enitenhän hän on toki ohjeistanut sitä omassa luokassa tapahtuvaa toimintaa, oli kyse sitten suunnilleen mistä tahansa niin hänellä on tarkalleen antaa ohjeet. Tätäpä olemme miettineet kerran jos eräänkin luokan toisen ohjaajan kanssa että miksi.

Aika pitkään siinä meni, ennen kuin hoksasimme sen ihan perimmäisen syyn moiselle. Kärttyhän järkkää asioita mieleisikseen pitääkseen huolen siitä että ei joudu itse tekemään mitään mitä ei tahdo. Siis mitään. Liikuntatunnit tämä seukkaa open kanssa, ohikulkevien ohjaajien kanssa, siis ihan kaikkien kanssa jotka vaan osuu tämän keskustelulinjalle. Me vahdimme tenavat ja näiden aktiviteetit.

Kuvistunneilla hän touhuaa omia juttujaan, mitä nyt käy välillä motkottamassa oppilaille jos nämä ei tee hänen mielestään sellaista jälkeä kuin pitäisi. Viime viikolla hän veti kyllä pohjat yhdellä kuvistunnilla; hän kaivoi esiin open luokkaan tuomia lehtiä (lapset leikkaa niistä kuvia milloin mihinkin askarteluunsa) ja ryhtyi täyttämään sudokuja lehdistä. Hmmm…

Eilisen eväsretken hän istui tiukasti penkillä jutellen huonovointisen open kanssa, ope on koko viikon ollut jonkinasteisessa lenssussa ja ajoittain ääni on mennyt ja palannut mutta tämän viimeisen viikon hän aikoo sitkitellä porukan kanssa, ja me vahdimme tenavien touhut kahden muun ohjaajan kanssa. Siis oikeasti…

Ruokkikselle lähdettyäni tämä oli ohjeistanut luokassa tilapäisesti olevan ohjaajan käymään äkkiä omalla ruokkiksellaan, että hänkin ehtii kahville ohjattavaltani ennen sitä retkeä. Siinä kohtaa kun tilapäisohjaaja haukkoi vauhdilla eväitään opehuoneella en voinut olla enää kovaan ääneen sanomatta vaan minun oli pakko todeta, että on sillä pokkaa. Aamulla tuo ehti pitää kahvitaukoa reilun tunnin, eväsretkeltä kun palaamme istuu tämä kahvittelemassa työaikansa loppuun asti.

Kielsin ehdottomasti tilapäisohjaajaa hosumasta ja menemästä. Minä lähdin ihan tarkoituksella kymmenen minuuttia normaalia aiemmin ruokkikselle koska välkkää ennen retkeä ei pidetä ja sanoin tämän kärtyllekin lähtiessäni. Ja ihan vain siksi, että kärttykin ehtii käydä kahvilla kunhan olen ruokkikseni pitänyt, siihen kun jää väliä vielä vartti ennen kuin suuntaamme retkelle. Ja kun ei tälle edes kuulu niitä kahvitaukoja siihen kohtaan, hiivatti soikoon.

Joka aivaten ainoan välkän kärtty on ollut kahvitauolla, joka aivaten ainoan, on muutaman kerran jopa kieltäytynyt töistä kun häntä on joku opettajista käynyt kysymässä johonkin hommaan ja vaikkas mitä ja sitten vielä tämä lukuvuoden loppuun. On todellakin pokkaa. Jousta tuo ei missään, ei tippaakaan, ja on niin utelias että heti jos ja kun juttelet jonkun toisen kanssa jotain niin tämä liimaa itsensä viereen kuuntelemaan. Siis uskomatonta.

Kärtyn vakiolause näistä lapsista on ”ei niistä mitään koskaan tuu, pahemmaks vaan menevät” ja mieluiten tämä käyttäisi kaiken ajan työmaalla jutellen milloin mistäkin muiden aikuisten kanssa. Seurustelemaanhan tuo sinne tulee, ei töitä tekemään, sen olemme todenneet moneen kertaan luokan toisen ohjaajan kanssa.

Eilen totesimme kärtyn tehneen oikeasti töitä puolentoista tunnin ajan koko päivänä. Kaiken muun ajan tämä seurusteli ja kahvitteli. Huoh. Yhteenkään tilanteeseen oppilaiden kanssa tämä ei voi puuttua sillä ”hartiat on jumissa ja lapaluita kolottaa” mutta jos joku tilanne tulee niin näkemässä tämä tahtoo kyllä olla. Ja sitä näkemäänsä tämä liioittelee kuulijoille kertoen kauhutarinoita siitä, millaisia nämä lapset ovat.

No, onneksi tänään on totta tosiaan viimeinen päivä työmaata tähän väliin, saa nähdä mikä tilanne on syksyllä. Suuresti toivomme, ettei kärtty olisi enää tuolloin riveissä mutta niin, nähtäväksi jää. Epäilenpä, ettei tuo ole. Sen sijaan minun siellä pitäisi olla, mutta senkin suhteen olen varovaisesti optimistinen, esimiehen muistista kun ei koskaan tiedä varmaksi sanoa pitääkö se sinne kesäkuun puolelle asti.

Väliin käsivarsitilanne; punoitus on kadonnut, kipu koskettaessa on tallella. Hammasrivistön muotoon alkaa kauniisti muotoutua kellertävän vihertävä mustelma. Jei! Ja kärtty väitti, ettei näiltä lapsilta saa IKINÄ mitään lahjuksia (pettyi joulujuhlissa kun sai vain yhdeltä oppilaalta kynttilänjalan) joten taisi kyllä huijata! Minähän lompsin lomille sekä suklaalevyä että hammaskuviointia rikkaampana!

Työmaalta kurvailin eilen vauhdilla tarhan kautta kotiin, nakkasin speden prinsessan seuraksi ja pyörähdin kaupalla. Komenteerasin speden, prinsessan ja junnun ruokailemaan, pilkoin kasvikset uunivuokaan, paistoin broitsut ja maustoin ne simppelisti aurajuustokuutiolla ja tuunasin junnun kanssa kimpassa salaatin.

ATT00016

 

Ruokailtuani istuin kotvan kahvikupposen ääressä kunnes päätin pyörähtää katsomassa kuinka pitkälle junnu on edennyt siivouksessaan. Ei olisi kannattanut, se toivottomuus mikä minuun iski heti kun yläkertaan pääsin. Miten voi oikeasti lapsi olla niin välinpitämätön kaikkea kohtaan?

Joka aivaten ainoa kerta kun olen itse raivannut junnun huoneen, olen kiikuttanut sieltä jätesäkillisen roskia ja rikkoutuneita kapineita pois. Olen ihan tarkoituksellisesti laitellut huonetta siihen malliin, että jokaiselle lelulle on takuulla oma paikkansa. On loota pikku-ukkoja varten, on loota aseita, latureita jne varten. On lootat palikoille, legoille ja autoille. On hyllyt kirjoille, hyllyt dvd-levyille ja laatikko kynille, kumeille ja muille.

On roskiksia mihin heitellä ne karkkipaperit, mehupurnukat ja muut. Ja silti. Joka aivaten ainoa kerta on roskia pitkin legolootaa, pitkin lattioita, pitkin hyllyjä ja vaikka mitä. Joka aivaten ainoa kerta ne leikit on levinneet myös alueelle joka on ehdottoman kielletty. Olen miljoona ja sata kertaa kieltänyt sipsien, naksujen ja keksien syömisen yläkerrassa, tuhansia kertoja kieltänyt sinne juomien viemisen ja silti siellä on aina lattia täynnä murua, mutua ja mehutahroja.

Suklaata on sulanut hyllyille, lelulaatikoihin ja leluihin. En tiennyt itkeäkö vaiko nauraa kun siellä eilen pyörähdin. Kaakaota, oletan, oli kaatunut myös sinne ei-luvalliselle alueelle eikä sitä tietenkään oltu siivottu vaan annettu kuivua. Ja junnu sentään siivoaa huoneensa JOKA viikko. Siis ihan joka viikko ja oikein imurin kanssa. Viimeviikkoinen siivous tältä jäi mutta huone oli perjantaina vielä suht kunnossa joten annoin asian olla, yllättävää kyllä että serkkutytön yökyläily sai huoneen kaaoksen maksimoitumaan.

Tämän viikonhan junnu on yökyläillyt liki kokonaan ja olen ihan omankin mukavuuteni takia antanut tämän tehdä niin. Kannattiko moinen, ei, sillä junnuhan on pyörähtänyt silti päivittäin vähän touhuamassa kotipäässäkin serkkunsa kanssa. Ja huone. Huoh. Totesin junnulle, että loman kunniaksi otan ja raivaan huoneen ja lapsi saa siirtyä ulkosaunalle nukkumaan. Ei moista possuilua vaan jaksa.

Himppasen sieltä keräilin jo roskia ja muuta iltasella, siis puolen jätesäkillisen verran, ja verenpaineen kohotessa ja kohotessa totesin että annanpa olla jo tältä erää. Komensin tenavat iltapalalle, myös junnun joka kotiutui viimein liesuamisreissultaan, ja iltapalan jälkeen komensin junnun makuulleen. Siihen malliin tenava näet haukotteli. Ja väsynyt tuo kyllä olikin sillä tadaa! Tuo kumahti yöunille ennen iltakasia!

Tänään en kaiketi ehdi huoneeseen perehtyä, kauppareissua ja muuta vastaavaa kun pukkaa, mutta huomenna ajattelin urakoida ihan tosissani. Ja kun saan huoneen kuntoon niin siellä on takuulla PALJON vähemmän tavaraa kuin nyt, junnu kun on selvästi hamstraajavikainen ja kiikuttaa huoneeseensa mitä ihmeellisempiä kapineita milloin mistäkin.

Vaan jaa. Luulenpa, että siirryn tässä kohtaa hetkeksi touhuamaan jotain. Hiljaista. Johan tässä on tunti istuttu pulputtamassa. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva perjantai, minä takuulla pyrin samaan!

Voi pöh

On tämäkin kellonaika olla hereillä, tehokasta nukkumisaikaa kun olisi ollut vielä hyvinkin tunti. Välillä sitä unta ei vain tahdo riittää ja nyt oli taas näemmä se välillä. Toisaalta, ehtiipä kaikenlaista tosin en oikein tiedä mitä se kaikenlainen voisi tänä aamuna olla, ukko kun menee vasta iltaan ja näin ollen en raaski ryhtyä mihinkään äänekkääseen touhuun nyt aamusta.

Eilinen työpäivä oli ihan suht ok. Harmillista tosin että jälleen kerran tuli todistettua sanonta ”parempi olla sanomatta mitään” todeksi. Ohjattavalle, kuten oikein muullekaan luokalle, kun ei sovi tämä viimeisten päivien kovin vapaamuotoinen tekeminen, konflikteja syntyy herkästi ja hommat tuppaa lähtemään ajoittain hanskasta. Aamun eka tunti nyt vielä sujui, parin kanssa matikkapelin pelaaminen, mutta toka tunti oli kompastuskivi.

Lapsella kun on kovin syvään rakentunut tapa ratkoa ongelmia silloin jos hermostuu ihan tosissaan ja ihan yhtä syvään juurtunut hermostumisen aihe tuntuu olevan se jos ei saa tehdä jotain mielensä mukaan. Kehitystä kumpaisessakin on onneksi tapahtunut ja paljon, mutta edelleen on joitain tilanteita joiden suhteen lapsi ei vain osaa hillitä mieltään. Yksi on juuri tämä ns vapaamuotoisempi oleminen ja tekeminen.

Tokalla tunnilla lapsi suuttui ihan tosissaan kun ei saanut purkaa toisen oppilaan rakentamaa ukkoa. Hän kun halusi myös rakentaa sen ukon eikä matikkapalikat riittänyt mallikuvan mukaisen rakentamiseen OIKEILLA väreillä ilman osia joita oli toisen rakentamassa ukossa. Muille ohjeistettu, ja käyttöön hyvin kelvannut, muilla väreillä rakentaminen kun EI vain käynyt. Se kävi kyllä perhoskuvion rakentamiseen mutta siihen ukkoon, ei.

Ääni kohosi kotvaksi ja yksi palikka singahti ilmassa päin luokan ovea. Minä totesin samantien, että rakentelu loppuu kokonaan lapsen osalta jos tämä heittää vielä yhdenkin palikan johonkin suuntaan ja ope oli hetkessä toteamassa lapselle saman. Yksikin karjahdus ja heitto vielä niin se on alakerta ja muutkin päivän kivat jutut saattaa jäädä toteutumatta lapsen kohdalla. Eka kiva juttuhan oli jo toteutettu, olin lapsen kanssa katsomassa kutosten pallopeliä pihassa tokan tunnin alun.

Lapsi tuijotti kiukkuisena sekä minua että opea ja viuh, sinkautti toisen palikan toiseen suuntaan. Onneksi kumpaisenkin heiton lentoradalla ei ollut ketään vaikka palikat nyt pieniä ja muovisia olikin. Huutohan siitä olisi tullut, se on selvä, jos se olisi osunut johonkin toiseen luokan tenavista.

Minä nappasin lasta käsivarsista kiinni ja kampesin tämän seisomaan todeten, että olipa huono päätös lapselta. Ope saatteli meidät ovelle ja kertoi matkalla lapselle, että nämä on nyt niitä huonoja päätöksiä mitä teet, näillä tällaisilla päätöksillä aiheuttaa sen ettei pääse vikalle tunnille sovitulle ”retkelle” kellarikerroksen touhutilaan. Lapsi jarrutti koivillaan vastaan sen minkä ehti kun hilasin tätä pitkin käytävää rappuihin ja rappusista eriytystilaa kohti.

Onneksi matkalla osui vastaan aisapari joka avasi eriytystilan oven niin etten joutunut sentään leikkimään käärmesnaista availlen ovea avaimilla ja pitäen lasta kiinni toisella kädellä. Eriytystilassa istutin lapsen tuoliin ja istahdin itse tämän selän taakse pitäen edelleen käsivarsista kiinni. Toimivin tapa lapsen raivonpuuskien rauhoittamiseen ja vähiten itselle vammoja tuottavin. Jutustelin rauhallisella äänellä lapsen karjuessa ja kehotin tätä rauhoittumaan, raivoamalla kun ei puusta pitkälle päästäisi.

Ja sitten se tapahtui. Tällä kertaa, harmillista kyllä, minulla ei ollutkaan päällä sitä löysää hupparia joka on aivan kertakaikkisen oiva jos lapsi yrittää purra, vaan käsivarsia myötäävä fleecehuppari. Lapsi otti ja pamautti hampaat kiinni vasempaan käsivarteeni. Pam. Ja lujaa. Voin kertoa että sattui aika messevästi. Koska edelleenkään lapsen kanssa ei toimi huutaminen, raivoaminen tai suuttuminen, totesin hyvin hyvin rauhallisella äänellä tämän hampaiden pysyessä tiukasti käsivarressani kiinni että no olipa tämä nyt sitten huono päätös, ihan mahdottoman huono päätös lapselta.

Aivan kuin aika olisi pysähtynyt hetkeksi. Lapsella oli edelleen tiukka puruote käsivarrestani kun sanoin voivoi ja lapsi jäi selvästikin miettimään epävarmuutta tuntien että mitä ihmettä hän nyt mahtoikaan tehdä. Irrotti otteensa ja alkoi itkeä. Minä jatkoin rauhallista jutustelua tämän selän takana ja kaikki se kiukku ja raivo katosi lapsesta. Tämä vain itki ja pyysi päästä lattialle, lupasi ja vannoi että oli jo ihan rauhallinen.

Minä päästin käsivarsista irti ja annoin lapsen kontata pöydän alle makaamaan, pikaisesti kurkkasin hihan alle ja totesin ettei sentään reikiä ollut ilmestynyt vaikka nahka nyt olikin närheytynyt irti muutaman hampaan kohdalta. Ihan hiivatillisesti puremakohtaan koski mutta minkä tuolle siinä teki, jatkoin rauhallista istumista lapsen lähellä ja jutustelin hetkittäin tälle loppupäivän odotuksista käytöksen osalta. Kun ei se vain käy että luokassa paiskotaan tavaroita, eikä se vain käy että huudetaan ja raivotaan.

Lapsi itki aikansa ja könysi sitten pöydän alta esiin, pyyhki silmänsä ja me lähdimme lapsen rauhoituttua takaisin luokkaan että lapsi saisi kysyä opelta voisiko hän kuitenkin osallistua kellariretkelle. Ope lupasi mikäli lapsi osaa hillitä itsensä siihen asti ja käyttäytyä kunnolla siellä kellarissakin ja lapsi asettui rakentamaan palikoilla saatuaan opelta luvan rakenteluun. Minä ennätin viimein tutkailla käsivarteni kunnolla ja komeastihan siinä oli laskettavissa lapsen hampaat.

Loppupäivä sujuikin sitten ilman erikoisempia konflikteja, lapsi vaikutti lähinnä pettyneen kiukkuiselta omaa itseään kohtaan ja muutaman kerran homma oli lähteä lapasesta mutta hienosti tuo sai itsensä aina rauhoittumaan kun tilanteisiin puutuin. IPssä lapsi leikki sitten yllättävän rauhallisesti ja sopuisasti muiden kanssa joten ihan ok. Jossain kohtaa tämä kävi kysymässä kerronko äidille tapahtuneesta ja varsin surullisen hahmon ritarihan tuo oli kun kerroin että niinhän se on sovittu että nämä kirjataan aina äidille tiedoksi.

Työmaalta lähtiessäni nappasin työkaverin kyytiin ja nakkasin tämän kotiinsa, hilppasin hakemassa speden tarhalta ja olin aikeissa lähteä kaupalle hakemaan aineksia nakkipizzatestiä varten mutta ukkopa ilmoittikin että hän käy kaupalla. Tämä jos mikä on mielenkiintoinen piirre tämän naiseläjän elämässä; jos en heti töistä kotiuduttuani ryhdy touhuamaan niin johan iskee totaaliuuvahdus hetkessä. Niin kävi eilenkin.

Jotenkin jaksoin sentään ryhtyä toimeen kun ukko palaili kauppareissultaan ja testailin nakkipizzan mutta todettakoon nyt vielä kerran että vaikka maku oli mainio niin rakenne ei ollut alkuunkaan allekirjoittaneen juttu. Pöh. Loppupäivä menikin sitten lähinnä lasten parissa, ex-teini viestitteli, poikanen 18v piipahti tyttiksensä ja kaverinsa kanssa hakemassa jätesäkkejä ja prinsessa puhua kälätti. Junnu lähti ”käymään” mummun miesystävää tapaamassa ja kas, yöksihän tuo sinne jäi.

Siinä iltasella tutkailin vielä käsivarttani, se kun oli ihan hiivatin kosketusarka purukohdasta. Jos en paremmin tietäisi niin olisin saattanut kuvitella joutuneeni punkin puremaksi, niin sievä punainen rinkula käsivartta koristi. Yön aikana rinkula on kasvanut keskiosaltaan umpeen eli nyt käsivarressa on hieman kahden euron kolikkoa isompi punainen pläntti joka on himppasen koholla muusta käsivarresta. Kipu on sentään pysynyt vakiona, ei paljon viitsi koskea etten sanoisi.

Tänään onkin sitten luvassa eväsretkeä luokan kanssa, IPtä ja normikotihommia. Huomenna otan kaikki loput ylityöni pois ja singahdan kotiin jo puoli kahden aikaan, nappaan prinsessan kyytiin ja kurvailen ostoksille ja sitä kautta noutamaan spedeä tarhasta. Illalla kiikutan sitten speden synttäreille, tutkailen kaikki vaatteet aamua varten valmiiksi ja valmistaudun henkisesti siihen ihan viimeiseen rutistukseen eli omien tenavien kevätjuhliin.

Ukko otti onneksi hoitaakseen huomisen aamupäivän kevätjuhlariennot, ensin tämä menee poikasen 18v juhlallisuuksiin amikselle, sen jälkeen tämä suuntaa poikasen 16v juhlallisuuksiin yläkoululle. Molemmat karkelot kun on sellaiseen aikaan etten mitenkään päin olisi saanut onnistumaan itselleni vapaata niihin, yksi luokkamme ohjaajista kun on menossa oman tenavansa karkeloihin samaan aikaan. No, ehkäpä jään henkiin.

Vaan jaa. Luulenpa, että ryhdyn nyt tutkailemaan miten kesyttäisin nämä kutrit tällä kertaa aloilleen. Mitään ihmeellistä touhua kun en tosiaan voi tälle aamulle aloitella, eilenhän keittelin pastaa ja siivoilin ja hinkutin sieltä täältä aamutuimaan mutta tänään. Niinpä niin. Viettäkääpä kivakiva torstai ja se on moro!

Nakkipizza

ATT00025

 

No, onpa testattu. Ei ihan meikäläisen makuun kyllä, tai no korjattakoon että maku oli varsin ok mutta rakenne. Juu ei. Mutta kun tämä ohje osui silmiin nettiä pelmatessa niin pakkohan tätä oli kokeilla, ihan juurikin siksi että käytetyt ainekset oli varsin oman maun mukaisia. Ja ohjettakin pukkaa…

Pohja:

7 dl vehnäjauhoja

1 pss kuivahiivaa

1 tl suolaa

1 tl sokeria

3 dl vettä

0,5 dl oliiviöljyä

Taikinan kaulitsin paksuksi uunipannulle, ajatuksena kun oli että ehkä tämä olisi hieman kuin pannupizzat ikään? No joo, ehkä aika paljon kuivempi mitä reunoihin tulee…

Täytteet:

200 gr Barilla basilico-tomaattikastiketta

200 gr Pirkka Italialaiset yrtit-tuorejuustoa

1 dl Flora ruoka 15%

300-400 gr nakkeja pätkittynä

1 tlk ananaskuutioita

fetakuutioita

Tuorejuusto ja ruokakerma sekoiteltiin keskenään yhteen. Pohjan päälle levitin ensin tomaattikastikkeen jonka päälle levitin tuorejuusto-ruokakermasekoituksen. Nakinpätkät sinne tänne, samoin ananaskuutiot ja fetakuutiot. Paisto 220 asteessa noin 20 minuuttia.

Mitäpä tästä tosiaan sanoisi. Basilico-tomaattikastike ja tuorejuustoyhdistelmä oli maultaan kertakaikkisen jees, eikä ne nakit, ananakset ja fetatkaan pahalta maistuneet mutta niin. Ehkä olen vain liian vanhanaikainen sillä pizzaksi en tätä kyllä lukenut millään. Ehkä jonkinasteinen piirakka? Maku oli siis varsin jees, rakenne ei oikein miellyttänyt. Ugh. Olen puhunut.

Kohta se on loppu!

Ai kaamee! Ja sit pukkaa lomaa! Ai kaameen kaamee! Ihan karmean innoissani en ole tosin siitä, miten loma alkaa. Ensin juostaan kuin päätön kana hakemassa synttärilahjoja speden parille kaverille joiden synttäreille tämä sai kutsut. Sen perään juostaan, edelleen kuin päätön kana, etsien prinsessalle jotain käypää vaatetta kevätjuhliin. Jonka jälkeen juostaan kuin päätön kana kuskaten spedeä synttärikekkereihin ja noutaen tätä sieltä.

Kevätjuhlapäivänä juostaan, jälleen kuin päätön kana, kevätjuhliin. Jonka jälkeen tämä olisi tahtonut juosta, vaikka sitten kuin päätön kana, mökille saunomaan ja hengähtämään. Mutta jota tämä ei tee sillä tämähän juoksee kuin sunnuntaina valmistujaiskekkereihin. Eikä todellakaan juokse sieltäkään sinne mökille vaan kotiin, sillä maanantaiaamuna alkaa kivijalan remppaaminen. Jota jatkuu aina tiistainkin ajan.

Sen jälkeen saakin sitten hengähtää pari päivää jonka jälkeen pitää spedeä juoksuttaa jälleen synttäreille, niille toisille. Jonka jälkeen juostaankin kuin heikkopäät ukon siskonmiehen 30v kekkereille, siis heti seuraavana päivänä. Vaan sen jälkeen. Ah! Sen jälkeen ei juostakaan enää MIHINKÄÄN! Paitsi ehkä sinne mökille. Huh!

No, nämä juoksut lienee ihan jees sillä hei, eilinen työpäivä. Voi kuulkaa! Lapsi ei ollut kuin ihmisenmieli mutta ihan suht jees kuitenkin. Päivä meni siis varsin hyvin siltä osin. Ope taas. No tämähän hyökkäsi kimppuun heti aamulla kysyen MITEN  SE ENSI SYKSY? Kun lapsen äitikin oli sitä jo kysellyt sillä olihan tämä kertakaikkisen karsea tilanne kun jatkosta ei ole tietoa. Lapsihan ei liiku mihinkään ilman ohjaajaa.

Siis ei mihinkään. Ei välkille, ei ruokailuun, ei vessaan. Luokassa tämä ei ole hetkeäkään ilman ohjaajaa. Ja totuudennimissä, ilman ohjaajaa tämä ei todellakaan voi olla vielä ensi vuonnakaan, tuskin sitä seuraavanakaan. Jos senkään jälkeen. No, minähän en tiennyt. Kun en vaan tiennyt kun en ollut sitä esimiestäkään bongannut päiväkausiin kysyäkseni yhtään mitään.

Ope haroi hiuksiaan, melkolailla samoin tein minäkin ja sovimme, että tämä kysyy esimieheltä paperiosaston etenemisestä JOS vain näkee tämän ennen minua. Minähän en näe oikeastaan ketään muuten kuin ruokkiksella. Niin ja jos ihan tarkoituksella lähden tapaamaan jotakuta mutta näitä tilanteitahan tapahtuu vain katastrofihetkillä, sillä muulloin olen tiukasti kiinni ohjattavassa.

Ruokkiksella esimies olikin sitten tiukasti asemissa, vaikutti himppasen siltä että tuo oli kenties odotellut josko ilmestyisin näkysälle. Istahti viereen ja totesi, että nythän on niin että hän laittoi kaksi määräaikaista paikkaa hakuun. Että josko sitten täyttelisin hakemuksen ja lähettäisin sen suoraan hänelle. Niinkuin ikäänkuin asap. Ahas. Että kun onhan se niin, että sinua ei nyt päästetä käsistä kun on kiinni saatu.

Niin. Tämä on siis työsopparin kirjoittamista vaille selvää pässinlihaa, jos näin voi sanoa, minä tulen jatkamaan syksyllä samassa hommassa samalla koululla. Pieniä plussaetuuksia tässä tosin saan samalla eli työsoppari alkaa jo elokuun eka ja loppuu kesäkuun vika eli ei hassumpaa, ei lainkaan hassumpaa!

Samalla siinä vaihdettiin sananen jos toinenkin ohjattavan tämän hetkisestä olotilasta ja siitä, miten homma syksyllä jatkuu. Ilmanko loppupäivä menikin varsin lupsakkaissa merkeissä, IPssä kirjailin pikaisesti työhakemuksen ja lähetin esimiehen sähköpostiin saaden samantien kuittauksen siitä, että hakemus tuli kuin tulikin perille.

Työmaalta päästyäni kurvailin tarhalle, kotona evästin tenavat ja evästelin pikana itsekin ja tadaa, suoritin erinäisen määrän kotiaskareita tyyliin imurointi, järkkäily, tiskikone jne. Illalla kaaduin jokseenkin uuvahtaneena petiin jo puoli kympiltä ja todettakoon, että umpiunessa taisin olla hyvinkin jo ennen kymppiä. Ilmanko olo oli jokseenkin ylienerginen kun viiden jälkeen sängystä itseni pystyyn hilasin.

Koska käyttelin eilen aamulla aikaani mm pyykkiosaston kuosittamiseen niin luulenpa, että tänä aamuna touhuan kattilallisen pastaa ennen työmaalle siirtymistä. Poikanen 16v näet otti ja söi loput pastat iltasella kyliltä palattuaan. Johan on. Sheivatakin ajattelin sillä tänään on selvääkin selvemmin capri-päivä.

Kenties touhuan muutenkin jotain omalle habitukselleni, päässäni kun muhii aikamoinen hiuskatastrofi. Tiedättekö kuinka välillä ihmiseltä saattaa lähteä tupoittain hiuksia? Minultahan niitä lähti muutaman vuoden ajan niin että hiukset oheni ihan mielettömän paljon, syylliseksi moiseen povaan raskauksia ja niiden kuluttamia ravinnevarantoja.

No, nyt suunta on sitten toinen. Uutta hiusta on pukannut kohta vuoden ajan ja arvatkaapa vaan, minkä mittaisia ne uudet hiukset on. Osa on lyhyempää, osa hieman pidempää mutta mikään niistä ei todellakaan ole vielä sitä mittaa että ulottuisi ponnarille. Ja minähän pidän vallan hiuksiani kiinni. Että näin. Tällä kertaa. Taidan siis hetkeksi syventyä, jälleen kerran, tähän hiuskatastrofiin. Josko ne jollain saisin jälleen kesytettyä aloilleen.

Se on siis moro ja viettäkää kivakiva keskiviikko!

Ou jee!

Eilisen päivän prinsessa sai kuin saikin oltua ihan kokonaan koulussa. Jes! Ei hajuakaan kuinka iso osa ohjeistuksellani oli moiseen saavutukseen, minä näet kehotin prinsessaa ottamaan avaavaa ennen kuin lähtee kouluun ja sen jälkeen parin tunnin välein siellä koulussakin. Välkäthän neiti vietti luokassa jossa pidettiin visusti ikkunat kiinni eli sikäli…

Spede nautti suunnattoman paljon ekstravapaastaan. Aamulla pyörähtelimme kaupalla, kokkailin parit sapuskat ja pesin pyykit pois. Ilma oli jokseenkin outu sillä sehän hautoi sadetta, ripsauttikin muutamaan kertaan vaan kas, iltapäivällä selkeni sitten kunnolla. Moisen selkenemisen kunniaksi kysyimme josko ukko lähtisi mukaamme läheiseen puistoon kotvaksi, samalla spede pääsisi treenaamaan polkupyöräilyn jaloa taitoa.

Ei hassumpi vapaapäivä, kiitolaukkaili vaan aivan turhan nopeasti ihan kuten ne viikonlopunkin vapaat. Viikonlopun vapaat menikin pitkälti ulkoilmassa. Lauantaina grillasimme sen jälkeen kun olin leikannut nurmikon ja komentanut ukon ja poikasen 16v kantamaan puutarhakalusteet pihalle. Ukko oli nurmikonleikkuun aikana maalannut kenkätelineen rimat vaaleiksi ja iltapäivästä tämä sai viimein viriteltyä ne paikoilleen.

Sunnuntai menikin sitten lähinnä seuraten speden menoa. Ulos-sisälle-ulos-sisälle. Ei hassumpaa touhua, naapurin poika oli ahkerasti pelaamassa jalkkista lapsen kanssa. Luulenpa, että kun kesälomaan pääsemme on ulos-sisään-kaava vielä kovemmassa käytössä, nythän sitä häiritsee vähintäänkin se että arkipäivät menee väkisinkin koulussa, tarhassa ja töissä.

Vähemmän mukaviakin uutisia tässä kaikui jälleen korviin, eks-appi oli joutunut uudelleen sairaalaan viikonlopun aikana. Sisäistä verenvuotoa, näin kertoili poikanen 18v, ja pappa oli otettu osastolle. Ihan hyvävointinen tuo poikasen mukaan on, tiedä sitten mikä totuus on sillä tuskinpa pappa kipujaan pahemmin poikaselle saati lapsilleen kertoilee.

Se olisi sitten neljä työpäivää tähteellä. Vallan mahdottoman mukavaahan on se, mutta jotenkin viikonlopun ja ensimmäisten lomapäivien ohjelmisto ei oikein sytytä. Lauantaina kevätjuhlailemme omien tenavien koululla, ihan jees ja sunnuntaina on sitten edessä pyörähtely ukon nuorimman siskon valmistujaisissa. Hmmm…

Ja minä kun olisin ollut säntäämässä mökille heti lauantaina. No, kaipa sinne ehtii, onhan ukollakin viiden viikon kesäloma joten niin. Toisaalta prinsessalla on synttärit ensiviikolla eli pitänee nekin vielä pysytellä tiukasti kotosalla, luulen mä. Niin ja valmistuuhan (?) omakin poikanen, tällä hetkellä hän tosin odottaa kirjallisiin ja viimeiseen ajokokeeseen pääsyä ja tässähän on… no, neljä päivää aikaa niiden suhteen.

Vaan jaa. Taidanpa siirtyä kuosittamaan kutrini ja sitä kautta tyhjentämään tiskaria. Pyykkejäkin voisi viikkailla kaappiin vielä ennen työmaalle siirtymää mutta katsoo nyt viittiikö sitä… Se on siis moro ja viettäkää kivakiva tiistai!

Minä olen muistanut sinua

kipuna kiivaana suruna sielussani. Sanat jotka sopii tunnemaisemaan äidin kohdalla. Minulla on miljoonittain (?) vahvoja muistikuvia omasta äidistäni mutta mikään niistä ei ole yhtä voimakas kuin muistikuva äidistä kävelemässä ylämäkeä ylös. Punaisessa RaiSkin kevyttoppapuvussa, punainen otsapanta korvia suojaamassa, Oriflamen musta kassi etusormen varassa roikkuen.

Syvissä ajatuksissa. En tiedä mitä äiti tuolloin ajatteli, se oli joulukuun alkua heti kohta äidin oman äidin kuoleman jälkeen. Äiti vain käveli ja ajatteli. Se näkymä keittiön ikkunasta on polttoleikattu aivoihini. En väitä, ihan yhtälailla polttoleikattuna on näkymä kuolleesta äidistä. Tunto siitä kylmyydestä.

Sitä en pahemmin muistele ja joka ainoa kerta kun äiti tulee mieleen, tulee hän mieleen juuri sinä mäkeä ylös kävelevänä äitinä. Olin äitini paras ystävä. Rakkain ihminen kaikista. Tämä on ihan hirvittävää myöntää. Minulla on kuitenkin pikkusisko, äidin nuorempi tytär. Ja silti minä olin aina Se.

Monesti tunnen huonoa omatuntoa siitä, että olin äidille kaikki. Miten äiti sen teki? Toisaalta, me ehdimme äidin kanssa olla YKSIKKÖ kaksin liki seitsemän vuotta. Me. Me kaksi. Minun on pakko myöntää, että vielä tänäkin päivänä oloni on vajavainen. Äiti ja ex-anoppi. Tunnen itseni rikkaammaksi kuin kukaan voi olla. Minulla oli kumpikin heistä. Ja silti. Voi kun saisin edelleen kumpaisenkin.

Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut asioita joita en olisi toivonut koskaan tapahtuvan. Se läheisin serkku veti totaalikilarit. Haukkui pystyyn tekstiviestitse. Oli lukenut aiempaa blogiani jonkun ”ystävänsä” kehotuksesta ja todennut kritiikkini negatiivisuuden multihuipentumasta kettuiluksi. Oikeasti, minkä minä sille voin että ihminen on supernegatiivinen?

Jokainen blogejani seurannut tietää taatusti, missä suhteeni miehen sukuun lepää. Oikeastaan niillä väleillä ei ole edes merkitystä, en minä ole tänne syntynyt siksi että minusta pitäisi pitää. Minua voi inhota ihan vapaasti jos siltä tuntuu, sellaista ahteria ei tässä maailmassa olekaan että nuolemaan rýhtyisin.

Ei minun tarvitse enää. Kaikki tärkeä on tässä ja nyt ja mennyttä osa. Seison kuin villikissa takana jos tarpeen on ihmisille joista välitän mutta ei, en todellakaan odota että minun takanani seisoo kukaan. Ei tarvitse. Ne, joilla on jotain merkitystä seisovat siellä ilman että nuoleskelen ja niin sen kuuluukin olla.

Se toinen ikävyys. Se paras, muka paras, muka läheisin ystäväni, se jonka kahdessa synnytyksessä olin mukana, se jonka kolmen lapsen kummitäti olen, se joka on yhden lapseni kummitäti, se joka käänsi minulle selkänsä kun erosimme eksän kanssa. Se, jonka äidin kuoltua olin ainoa joka piti väkipakolla yhteyttä eikä jättänyt yksin, se joka yritti pokailla eksää, se joka yritti pokailla ukkoa.

Se laittoi yhtäkkiä välit poikki. Kokonaan. Tuli himppasen yllätyksenä. Jotenkin uskon kuitenkin siihen, että lapsuudenystävät ja yhteiset kokemukset on SE juttu. Virheitä voi tehdä, jotain voi tapahtua mutta YHTEISET KOKEMUKSET on ikuisia ja yhdistää ikuisesti. Tai ainakin tämän elämän ajan. Pakko myöntää että olen edelleen himppasen mitvit-moodissa tämän suhteen.

Ehkä en vain osaa. En osaa suhdetoimintaa. En osaa miellyttää. Mene ja tiedä. Paljon on aina asioita joita ihmetellä. Isoin silti kaikesta on edelleen muistijälki äidistä. Muistan toki että äidin sormia katsellessa ymmärsin että minulla on äitini sormet ja kynnet. Muistan toki ihan jokaisen hetken siitä kun äiti kuoli. Ja silti. Se silmiin nouseva muistikuva äidistä on aina punaisessa kevyttoppapuvussa. Musta kassi etusormen varassa. Ajatuksissaan.

Suru tahtoo sua

Ihmeellisiä asioita sitä huomaakin, kun riittävän pitkään vinguttelee samoja sointuja. Tämä viikonloppu on mennyt tiukasti HIMin parissa. HIMhän on musiikkia jonka laitan soimaan silloin kun on mahdottoman hyvä olo, silloin kun on mahdottoman paha olo ja silloin kun tahdon levätä. Harvoin, jos koskaan, nukun niin sikeästi ja hyvin kuin nukun silloin kun laitan HIMin soimaan kännykän musiikkitiedostoista tyynyn alle nukkumaan mennessäni.

Moista lajia tosin harjoitan harvoin, minusta kun ihmisen ei kuulu nukahtaa minkään äänen saattelemana. Ei edes HIMin. Tänä viikonloppuna, pappaa murehtiessani… todettuani ihan yhtäkkiä että kohta se on tuokin metsäpolku kasvanut umpeen kun lapset ei enää sitä kautta juokse kunhan kasvavat viimeisetkin isoiksi… ja huomattuani, että niitä todella tärkeitä esineitä ei ole kuin muutama hoksasin mistä HIMissä on kyse minun kohdallani.

Minulle HIM on turvamusiikkia. Kun kaikki katoaa, hajoaa tai menee vikaan, HIM on siinä. Kun pelottaa, kun en osaa elää keskenäni, HIM on siinä. Kun sydän on ratketa ilosta on HIM siinä. Kun olen hukkumaisillani ikävään tai epätoivoon on HIM siinä. Kun jännittää ja pelottaa niin edelleen HIM on siinä.

HIM kantoi minut yli pahojen vuosien, HIM soi korvissa kun hain opiskelemaan, HIMiä kuuntelin ennen työhaastattelua. HIM on tehnyt elämästäni tasaisempaa ja suoraan sanottuna, helpompaa. Tulisinko toimeen ilman HIMiä? Takuulla. Maailma on täynnä ihanan kaunista musiikkia ja varmasti sekin kaikki musiikki olisi mukana. Mutta turvaksi asti… Joksikin, joka saisi pahankin olon pois… En usko.

Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen ja minä uskon HIMiin. Ei HIM ole minulle uskonto ja silti, jollain tavalla HIM on minulle uskonto.

Ei oo kivvaa!

No, työpäivä meni sentään varsin positiivisissa merkeissä vaikka mopo välillä tahtoikin keulia. Ei silti mitään ihmeellistä, puhe, syli ja kosketukset toimi vallan hyvin. Mutta niin. Tässä on nyt muutama päivä painittu mitä erinäisempien vähemmän kivojen juttujen parissa, prinsessan hengenahdistuskohtaukset ja ex-appiukon yhtäkkinen sairaalaan joutuminen on tehnyt viikosta vähemmän kivan.

Keskiviikkona tilanteen nollasi hyväkseen prinsessa jonka kiikutin pikana ensiapuun. Sitä ennen, jo aamutuimaan, kuulin poikaselta 18v että pappa oli muuttunut pari viikkoa aiemmin keltaiseksi tuosta vaan. Ollut kovin kovin kivulias ja viimein tiistai-iltana luovuttanut ja suostunut lääkäriin. Lääkäristä matka taittui ambulanssin kyydillä yliopistolliseen sairaalaan jossa pappa sai runsain mitoin kipulääkkeitä sillä kipu mahaseudulla oli ollut aika mahdoton.

Kuten sanoin, onneksi prinsessa nappasi huomion hengitysongelmillaan. Toki ohjattavakin piti huolen siitä, ettei paljon ehtinyt ajatella mitään muuta kuin oleellisia asioita eli prinsessaa ja omaa työtään. Torstaina, heti aamutuimaan, poikanen soitti ja kertoi papalta löytyneen sappikivien jotka oletusarvoisesti oli syynä mahdottomiin mahakipuihin, väsymykseen ja keltaisuuteen. Huokaisin helpotuksesta.

Ex-appivanhemmathan on pitkälti se syy, miksi venytin eroa eksästä. Kaikkien näiden isompien rippijuhlissa ex-appivanhempien, isompien isovanhempien, panos on ollut mahdottoman tärkeä. Harva asia on tuntunut yhtä hyvältä kuin ex-anopin ja ex-appiukon rutistukset rippipäivinä. Minulle ex-anoppi on edelleen se ainoa oikea anoppi. Ex-appi ainoa oikea appi. Tai melkein, se oikea appiukkohan on… en osaa selittää tätä.

Kun ex-anopin äiti, iso-mummu, kuoli, minut kutsuttiin hautajaisiin. 13 vuotta avioeron jälkeen. Kertonee paljon siitä, kuinka lujasti me olemme sidoksissa. Kun minä en tiedä mitä keittiössä teen soitan ex-anopille. Kun poikanen sotkee asioitaan, voin aina puhua ex-anopin kanssa ja tiedän että puhumme samaa kieltä ja olemme samalla kartalla.

Tärkeitä, niin julmetun tärkeitä ihmisiä vaikka emme pahemmin tapaakaan. Ja niin. Isompien pappa, ex-appi joutui sairaalaan. Keltaisena, ihan julmetun keltaisena. Samantien mieleen tuli oma isä joka oli kirkuvan keltainen yhdessä kohtaa elämäänsä. Maksa sanoi sopparin irti, kiitos älyttömän viinanjuonnin.

Ex-appi ei toki kuppiin sylje mutta ei tuo juokaan kuten isä joi. En voinut ymmärtää väriä. Ei appiukon maksa sano POKS kuten isän, ei tämä ole tuhonnut sitä juomalla. Torstaina syy siis selvisi, sappikivet oli tukkineet väylät ja että olin helpottunut. Eilinen työpäivä sujui siis varsin jees, ei valittamista, ja prinsessakin oli päivän kotona joten henkeä ei ahdistanut ja kaikki sujui kuin rasvattu.

Kunnes tulin työmaalta kotiin. Pari tuntia ja poikanen 18v soitti. Sappikiviä oli yritetty murskata tähystyksellä mutta eipä nuo murskautuneet. Toimenpiteen yhteydessä, jälkeen tai ennen, mistä minä tiedän, oli herännyt epäilys siitä että papalla onkin syöpä vatsanpeitteiden alueella.

Miten kuvaisin tilaa joka illan valtasi. En vain saanut ajatuksiani irti papasta. En ex-anopista. En siitä, miltä mummista tuntuu tässä ja nyt. Lopulta soitin eksälle ja kysyin tarkemmin tilanteesta sillä oikeasti, ex-teinin suhtautuminen ei takuulla ole kevyttä kauraa näihin uutisiin. Eihän sitä ole minunkaan suhtautumiseni. Kauhuissani olen ennemminkin vaikkakin nielen kauhun isompien näkymättömiin.

Ensi viikolla selviää paljon asioita, pappa oli onneksi päässyt kotiin ja tutkimukset jatkuu tiistaina. Hirvittää silti. Hirvittää kovin.

Huumori hukassa

Huoh. Huoh. Ja vielä kerran huoh. Työmaalla meno oli jokseenkin no, hektistä. Ekat tunnit sujui kuin valssi mutta ruokavälkän jälkeen tanssit olikin tanssittu. Ei hajuakaan mikä nyt on menossa mutta ohjattavalla on tällä viikolla päivä päivältä keulinut mopo kovempaa. Tämä keuliminen on ajoittunut joka kerta ekan tunnin jälkeiseen aikaan, eka tuntihan on mennyt varsin hyvin ja niin kävi eilenkin.

No, ehdottoman positiivista on kuitenkin se, että lapsi on saanut pidäteltyä nyrkkinsä aloillaan. Mutta silti. Pitkästä pitkästä aikaa minun oli eilen pakko kuskata lapsi eriytystilaan, homma luokassa kun kärjistyi siinä määrin. Aika usein näissä tilanteissa on logiikka kateissa, loogisesti ajatellen kun voisi kuvitella että kuviksen tunnit olisi niitä jolloin lapsen kanssa ei tarvitsisi sen kummemmin painia.

Lapsi kun pitää piirtämisestä ja tekee sitä mielin määrin omia aikojaan silloin kun opettaja opettaa luokkaa. Eilen se homma vain lähti lapasesta jo ennen kuin lapsi ehti saada minkäänlaista kuvistyötä nokkansa alle. Ensin vaeltelua, ikäänkuin varoituksena tulevasta, ja yhtäkkiä säntäilyä. Tällä kertaa säntäily oli vain kovin ikävää sillä siinä säntäilyn lomassa tämä nappasi yhden tokalaisen pulpetilta jaetuista synttärikarkeista toisen.

Tokalaisethan oli retkellä mutta palaamassa myöhemmin koululle joten karkit aseteltiin sievästi heidänkin pulpeteilleen odottamaan iltapäiväistä paluuta. Olimme, siis minä ja ope, jokseenkin pettyneitä lapsen toimintaan ja asian tälle ilmaisimmekin siinä samalla kun istutin lapsen tuoliinsa. Harmi, että eilen lapsi valitsi istumapaikakseen sen sermittömän pulpetin, on ihan himppasen hankalampaa reagoida tämän äkkilähtöihin paikaltaan silloin kun lähdön voi tehdä kummalta tahansa puolelta pulpettia.

Samalla hetkellä kun laskin otteeni lapsesta tämä säntäsi uudelleen matkaan. Minä perään, ope perään, mutta niin vain tämä ehti luokan toisen reunan pulpettiriville ennen meitä ja nappasi molemmat, siis sen aiemmin pulpetilla olleen ja karkkeja jakaneen asettaman uuden toisen namin, käteensä ja ryhtyi vauhdilla irrottamaan käärepapereita toisesta karkista.

Ope käsivarsista kiinni takaapäin ja minä edestä päin ja siinä kohtaa lapsi ilmeisesti totesi mielessään ettei ehdi millään kuoria papereita namejen ympäriltä ja työnsi toisen karkin papereineen päivineen suuhunsa. Siis apua! Minä totesin opelle että eiköhän tämä ollut tässä ja lähdin kuskaamaan lasta alakertaan. Lapsi virnuili tyytyväisenä ja kaivoi toffeekarkin papereita suustaan samalla kun matkasimme eriytystilaan.

Eriytystilassa tämä kokeili aluksi kaikki mahdolliset keinot millä saada toinen hermostumaan. Ei onnistunut. Minä istutin tämän uudelleen tuoliin, kerroin etten ainakaan itse koskisi niihin pahvilaatikoihin jotka tilaan oli ilmestyneet sillä ne oli rehtorin laatikoita ja lapsi mietti selvästi mitä sitä ollenkaan sitten keksisi sillä selvästikin rehtorin tavaroihin piteleminen ei ollut tästä itsestäänkään kovin viisasta.

Uusi idea oli muhinut hetkessä ja samalla hetkellä tämä säntäsi vauhdilla ovesta ulos. Toisinaan sitä on nopea, toisinaan suorastaan hätkähdyttävän nopea ja sillä hetkellä oli omatkin lihakset ja nikamat tainneet jo herätä kunnolla sillä lapsi ehti tarkalleen puolentoista metrin päähän ovesta kun koppasin tätä paidasta kiinni. Siinä kohtaa oli sitten vaihtoehdotkin jo loppu. Minä siirsin lapsen tuolin oman tuolini eteen ja istutin lapsen siihen.

Itse istuin takana ja pidin lasta ranteista kiinni niin että tämän käsivarret oli löyhästi ristissä. Lapsi huusi ja rimpuili, vakuutteli että ei hän enää, kokeillaan vielä kerran, lupaan etten enää nouse tuolista, ihan varmasti istun jos nyt vaan päästät irti. Näitä samoja lupauksiahan lapsi viljelee mielellään, harmi vain ettei ne ole lupauksia jotka pitää. Minä istuin rauhallisesti takana ja kerroin hyvin rauhallisella äänellä lapselle ettei se nyt vaan käy.

Hän puree sua, totesi lapsi ja asetti suunsa käsivarrelleni. Mielenkiinnolla odotin narskaiseeko tämä tosiaan hampaansa kiinni hupparin hihaan mutta kas, kun totesin, että se nyt olisi kyllä aika harmillista se nosti tämä kotvan päästä päänsä takaisin pystyyn. Heilautti päätään taaksepäin, ilmeisesti tarkoituksenaan paukauttaa minua päällä rintaan mutta sekin liike katkesi kesken.

Ja lisää lupauksia, lisää vannomista paikallaan pysymisen suhteen johon totesin vain, etten voi uskoa tämän puheisiin ennen kuin tämä on ihan oikeasti rauhoittunut aloilleen. Vähin erin tilanne laukesi, minä irrotin otteeni lapsesta ja tämä kömpi pöydän alle maate. Jutustelin rauhallisesti siitä kuinka paha mieli karkkinsa menettäneelle lapselle varmastikin tulisi ja kuinka paha mieli opelle oli tainnut tulla ja miten paha mieli ollenkaan mahtoikaan tulla äidille ja isälle kun lukisivat open heille lähettämän viestin tämän episodin tiimoilta.

Kerroin myös kuinka minullekin oli tullut paha mieli siitä, että lapsi oli niin hölmösti toiminut. Lapsi vastasi hiljaisella äänellä että tahtoo miettiä ihan rauhassa siellä pöydän alla. Muutama kyynelkin siinä tältä tirahti silmäkulmasta kun tämä mietti asioita ja kellojen pirahtaessa välitunnin merkiksi lapsi kömpi pöydän alta esiin sillä tämä tahtoi pyytää anteeksi opelta käytöstään.

Viimeinen tunti sujuikin sitten varsin rauhallisesti sillä lapsi on näiden tilanteiden jälkeen aina kuin jonkinlaisessa hypnoosissa. Hiljainen, rauhallinen ja omissa mietteissään. Opelta tämä pyysi anteeksi, muistipa tuo mainita minulle senkin että ”mä en lyönyt, enhän” johon vastasin että et ja se on hieno juttu se.

No, tämä nyt kuitenkaan ei ole se miksi se huumori tuppaa nyt olemaan hukassa. Paljon kesympäähän tämä meno jo lapsen kanssa on jopa näinä pahoina hetkinä kuin se on ollut joten ihan hennon hymyn paikka tässä kohtaa mutta niin. Kun viimein siirryimme IPhen yhden jälkeen olin jo varsin tyytyväinen ja luottavainen prinsessan koulupäivän suhteen.

Viime viikon keskiviikkona, torstaina ja perjantaina neiti kotiutui koulusta puoli kaksitoista hengityksen jässähdettyä tukkoon. Sama kellonaika oli tänä keskiviikkona ja jihuu, IPhen siirtyessähän kello oli jo vartin yli yksi. Olin laitellut prinsessan opelle viestiä wilman kautta ja pitkin päivää kurkkinut wilmaa josko ope olisi jo vastannut viestiin.

Puhelimen soidessa viittä vaille puoli kaksi ja prinsessan open moikatessa langan toisesta päästä oletin automaattisesti että tämä olikin päättänyt vastata viestiin puhelimitse. Kissinvillat kuulkaa niin! Prinsessa oli terkalla, onneksi paikalla sattui olemaan koululääkärikin ja nyt oli tilanne se, että jonkun olisi ihan pakko päästä koululle. Ahas. Nonni. Onneksi tiesin, että aisapari olisi tulossa viiden minuutin sisään kerholle joten lupasin lähteä heti tämän ilmestyttyä paikalle.

Positiivisesti ajatellen niin johan siinä meni pari tuntia pitempään kuin aiempina päivinä, eikö sekin ole aika hienoa kehitystä? Prinsessan koululla suuntasin suoraan terkkarille ja kas, siellähän prinsessa tärisi ja tutisi tuolissa. Onneksi koululääkäri on mahdottoman mukava hemmo, samantien tämä hyppäsi pystyyn ja totesi että jahas, äiti tuli eli nyt kuunnellaan uudemman kerran ne neidin keuhkot.

Toiselta puolelta aiemmin kuulunut rätinä oli kadonnut ja lääkäri selitti kuinka oli tehnyt samantien pienimuotoisen kokeen. Lastenlääkärithän määrää oikein pahoissa hengenahdistuskohtauksissa jopa kuutta annosta avaavaa kerralla ja samaisen määrän lääkäri oli laittanut prinsessan ottamaan kun nyt kerran itse sattui olemaan paikalla ja näin ollen testi voitiin tehdä turvallisissa oloissa valvovan silmän alla.

Hengenahdistus oli totta tosiaan lähtenyt ja oikeastaan se kokeen tärkein anti oli siinä, että tämä tahtoi prinsessan kokevan miltä iso annos avaavaa tuntuu muuten. Sehän tuntuu hieman samalta kuin sydän yrittäisi rinnasta ulos ja tutina on melkoinen, aivan kuten prinsessalla. Pelästyihän prinsessa ensin oloaan mutta lääkärin läsnäolo oli nopeasti rauhoittanut tämän ja lääkäri kehotti prinsessaa jatkossa ottamaan jopa neljä annosta kerralla jos hengitys ei tahdo lähteä aukeamaan.

Ohhoh! No toki junnun äitinä tämä oli tuttua huttua mutta prinsessalle kokemus oli aika no… päräyttävä jos näin voi sanoa. Se tärkein kuitenkin toteutui; nyt prinsessa tietää millainen olo tulee ja kuinka nopeasti se paha olo menee ohi näissä tilanteissa. Lääkäriltä poistuttuamme siirryimme pyörähtämään vielä prinsessan luokassa, vaihdoin muutaman sanan open kanssa ja suuntasimme kotiin.

Ope kysyi oliko ilmankostuttimesta mitään puhetta lääkärin kanssa, hän kun oli miettinyt josko hankkisi sellaisen luokkaan loppuajaksi. Luokassa kun on kovin kuiva ilma ja häntäkin yskittää usein siellä joten ehkä se auttaisi prinsessankin oloon. Ei hullumpi idea. Samalla sovimme, lääkärin kehoituksesta, että prinsessa viettää loppuajan välitunnit sisällä ja tämän päivän prinsessa on nyt ihan suosilla kotona.

Lienee varsin ymmärrettävää että olin lievästi puhki kun kotiuduimme. Söin, istuin, hain speden tarhasta, istuin vähän lisää. Aikani istuttuani reippailin tarkalleen sen verran että pesin keittiön ikkunan. Sitä virtaa ei vain ollut eilen enää enempää tarjolla. Onneksi tänään on perjantai ja onneksi minulla on maanantaina vapaa.

Tänään suuntaankin nyt aamusta speden tarhalle kevätjuhliin, otan ylitöistä sen minkä tarvii. Ihan hyvä näin, minulla kun on puoli vitonen joten työpäivä jää sittenkin kahdeksaan tuntiin. Ukko on onneksi hakemassa speden tarhasta puoliltapäivin eli saan kurvailla suoraan kotiin työmaalta.

Ajattelin myös josko ehtisin tänään piipahtamaan esimiehen juttusilla ensi syksyn tiimoilta, olisi näet varsin mukava tietää jo valmiiksi mikä tilanne on. Tokihan se on sovittu että jatkan mutta mustaa valkoisella asiasta ei ole joten niin. Aionpa samalla kertaa ottaa puheeksi myös sen luokan kärttyohjaajan, minusta kun hänen paikkansa ei totta tosiaankaan ole pienluokassa.

Vaan jaa. Taidanpa siirtyä kuosittamaan kutrejani kuntoon tässä ja nyt. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva perjantai ja silleen!

Olipa siinä sitten taas

Menoa ja meininkiä, etten sanoisi. Kun koskaan ei aamulla tiedä, mitä päivä tuo tullessaan ja eilen sitä yllätysmomenttia oli tarjolla runsaissa määrin. Ohjattava oli ekan tunnin kuin ihmisen mieli mutta sitten lähti lapasesta. Matikan tunnilla rähistiin, äristiin ja muristiin. Kiukuttiin. Makoiltiin lattialla. Lopputunnista siirryimme kotvaksi eriytystilaan lapsen omasta toiveesta ja hyvä niin, tämä sai kuin saikin tehtyä tehtävänsä siellä.

Se kiukuttelu taas. Lapsi ei kertakaikkiaan kestä epäonnistumisia. Harmillista kyllä, tämä oli laskenut kahdeksasta laskusta kuusi väärin ihan simppelin huomiointivirheen takia, ts oli yliviivannut jokaisesta yhden pallon liikaa kuvasta. Korjauskehotus oli ihan liikaa, siitähän se homma sitten lapasesta lähtikin.

Kolmas tunti sujui ihan jees, ei valittamista. Ruokavälkällä jouduin muutaman kerran ojentamaan ja lopulta ilmoittamaan, ettei seuraavana päivänä, siis tänään, ole ulkovälkkäoikeutta koska homma ei nyt vain ota toimiakseen. Kiukuttihan moinen. Heti luokkaan päästyämme lapsi antoi kiukun näkyä vaeltelemalla ja muita tökkimällä. Minä kiikutin lapsen takaisin omalle paikalleen.

Ja siinähän se meininki sitten tosissaan alkoikin. Ei suinkaan ohjattavan järjestämänä vaan puhelimeen tuli viesti. Prinsessa on terkalla, meinasi pyörtyä, isä tulee hakemaan -kirjoitti ytimekkäästi ex-työkaveri prinsessan koululta. Minä käytävän puolelle ja soittamaan työkaverille ja jep jep, kaksissa naisin olivat taluttaneet prinsessan terkalle kun lapsi ei ollut tahtonut saada henkeä ja jalat oli olleet lähdössä alta.

Soitto ukolle, ei ehdi juuri nyt, soittaa kun on saanut prinsessan kyytiin. Takaisin luokkaan jossa ohjattava istui toisen ohjaajan kanssa touhuamassa värityskuvaa. Pikainen tilannekartoitus kollegalle ja tadaa, uudelleen käytävään kun puhelin tärisi taskussa. Jep jep, tollanen se on, henkihaukka. Pitäs viedä ensiapuun mutta hän lähtee ihan kohta töihin, ei hän ehdi. Osannut oikein sanoakaan mitään.

Paluu luokkaan, pikainen päivitys kollegalle, yhtä pikainen opelle ja ovesta ulos. Esimiehelle pikainen vinkkaus ja kohti kotia. Kotona minua odotti raskaasti hengittävä kalpea prinsessa. Komensin tytön autoon ja eikun ensiapuun. Prinsessa ohjattiin suoraan tarkkailupaikalle, hetken kuluttua hoitaja kirjasi tietoja eikä aikaakaan kun lääkärikin ehti kuulostelemaan keuhkot ja jutustamaan.

PEF-puhallukset (280-320 arvot), avaavaa spiralla ja lisää lepoa. Reilu pari tuntia siellä meni, ensiavussa. Puhallusarvot nousi 350-tasolle lääkkeen jälkeen ja lääkäri kirjoitti reseptin avattavalle mukaan. Että sellainen ”työpäivä” sitten. Nakkasin selvästi parempivointisen prinsessan kotiin, kurvasin tarhalle noutamaan speden ja tadaa, touhasin pikana uunikasvikset uuniin itselleni.

Tenavat söi hyvällä halulla ukon tekemää jauhelihaperunavuokaa, minä einehdin oman ateriani (aurabroitsua uunikasvisten kyljessä) ja join kupposen kahvia. Tämän jälkeen komensin junnun kyytiin ja suuntasimme lähikaupunkiin specsaversille uusimaan tamppeja junnun silmälaseihin. Pyörähdys apteekissa samalla reissulla ja kotona olimme himpan ennen kuutta.

Lisää kahvia koneeseen, pyykkien viikkailua kaappeihin ja kas, innostuinpa siinä samalla siivoamaan oman vaatekaappini. Nyt olisi taas UFFille pussillinen vaatetta, saapa nähdä missä kohtaa saan aikaiseksi ja vien pussukan sinne. Koska rytmi touhussa oli niin loistava niin otinpa siinä samalla ja kiikutin kuistilta sinne jääneet villasukat ja kaulahuivitkin uudelle paikalleen.

Kasilta nakkasin speden nukkumaan, komensin isommat iltapalalle ja lössähdin itse poliisien seuraan. Ysiltä komensin lauman makuulleen, vartin yli ysi hiippasin itsekin makuuasentoon ja kas, greyn anatomia jäi kyllä näkemättä. Yöllä heräilinkin sitten taas ihan omituisiin aikoihin, puoli kahdelta luulin aamun tulleen. Onneksi sain tihrustettua kelloradiosta ajan ja pakotin itseni uudelleen uneen.

Neljältä köllöttelin hereillä aikani ja manailin kelloa, onneksi simahdin vielä uudemman kerran unille ja heräsin vasta kun ukon kello alkoi soida himpan ennen viittä. Nyt pidän peukkuja, pitäkää tekin, että tänään ja huomenna prinsessa PYSTYY olemaan koulussa pökkimättä. Avaava on taskussa tiukasti ja olen ohjeistanut lapsen ottamaan ihan suosilla siitä ennen sitä yhdentoista välkkää joka nyt on tuntunut olevan se kompastuskivi, nämä kaikki neljä keskenpäivää kotiutumistahan on ajoittunut heti yhdentoista välkän jälkeen tapahtuneiksi.

Samalla ohjeistin prinsessaa muutenkin avaavan käytössä, ennemmin käyttää sitten ”liikaa” kuin liian vähän, ainoa haittavaikutus kun on se sydämen tykyttely. Että on tämä sitten mainioa menoa, sanoisin mä. Kertakaikkisen mainioa. No, josko tänään saisi työmaalla oltua ihan normipäivän, toivottavasti ainakin.

Vaan jaa. Taidanpa siirtyä kuosittamaan kutrejani työmaamoodiin vaikka sinne nyt ei mikään kiire vielä olekaan. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva torstai!