Touhua kerrakseen

Ja ei, ei ole ikkunoita pesty sen enempää kuin jouluverhoja / -valojakaan laiteltu. Kovin on juoksupainotteisia nämä viikonloput aina välillä, aamusta hoitelin suunnitelmistani poiketen nettishoppaamista sillä hei. Prinsessa on IHAN rakastunut korealaiseen bändiin nimeltä Bigbang.

Siinä määrin rajua se rakkaus tällä hetkellä on, että meillä tiedetään ihan tarkalleen koska bändiltä ilmestyy mitäkin ja mitä kukakin bändin jäsen tekee. Niin ja missä. Huoks. Onpa tuo ilmoittanut muuttavansakin Koreaan kunhan ikää on riittämiin, tällä hetkellä koulun lisäksi aika menee pitkälti koreaa netin kautta opiskellessa. Näinköhän…

Jotenkin tulee omat Hanoi Rocks-vuodet mieleen. Kun ihan KAIKKI oli vain hannareita. Julisteita seinät täynnä, lehdistä oli pakko selata joka aivaten ainoa juttu jossa edes sivuttiin ihan ketä tahansa bändin jäsentä tai manageria tai roudaria tai ihan mitä tahansa bändiin liittyvää vaikka vain lauseella.

Tarkoitus oli tilata juuri ilmestynyt (torstaina…) Bigbangin kokoelma Amazonista, Suomesta kun sitä ei ainakaan vielä saa. Hintakin oli ihan siedettävä, 77 dollaria eli palttiarallaa 62 ekkeä. Huomautettakoon, että kyseinen pakkaus sisältää kolme cd-levyä ja 2 dvd-levyä.

Ja kas, laittelin tilausta, pikana tietysti koska normilla moinen ei olisi ehtinyt jouluksi ja kas, toimituskuluineen hinta olisikin ollut 102 ekkeä. Siis APUA! Netti on kyllä loistava keksintö, aikani selattuani sivustoja tilasin levyn ebaysta ja toimituskuluineen päivineen hinnaksi tuli 82 ekkeä. Jes!

Samalla kertaa tuli tilattua kännyköihin suojakuoria, pukin konttiin nekin. Prinsessan kaikki joululahjahankinnat on siis tehty, samoin ex-teinin eli ei huono ei. Junnulle nyt ei ole vielä hommattuna yhtään mitään, ei sen puoleen poikaselle 18veekään, poikasen 20vee kohdalla on onneksi jo selvät sävelet lahjan suhteen mutta niin.

Junnu ja poikanen 18vee. Mitä hiivattia niille keksii? Spedellekin on jo kokolailla tiedossa kaikki mitä hommata ja osa jo ostettunakin joten ainoat murheenkryynit on ihan selvästi nämä kaksi sankaria. Shoppailut shopattuani otin ja rempaisin itseni markettiin, kas kun huonekuusihan tarvitsi sen suojaruukun.

Valikoima ei ollut järin mairitteleva mutta hitsiläinen, pakkohan se oli jotain silti keksiä sillä ihan pelkällä omalla muoviruukullaan kuusi ei järin kiva ollut. Valkoinen tai punainen olisi ollut ihan in ja pop, likipitäen hälläväli muodolla mutta pah ja pöh, ei niitä tietenkään ollut riittävän isoina. Joten harmaalla mennään, parempi sekin kun ei mitään.

Hontelohan tuo kaveri vielä on, ja vähän surullisen hahmon ritariakin siitä löytyy mutta elän vahvasti toivossa että suurella sydämellä ja rakkaudella se kasvaa ja komistuu ja vahvistuu ja oih, tekee omistajastaan vielä ylpeän! Iski niin silmään marketissa jo reilu viikko sitten moinen että perjantaina en enää kyennyt vastustamaan…

Markettireissulta palattuani ennätin juuri ja juuri purkaa kapsäkkini kun oltiin jo taas menossa. Ukko oli näet saanut huippuidean sillä aikaa kun minä pyörin kaupoilla ja kas, markettihttiinhän sitä taas päädyttiin. Tosin matkalla nakattiin poikanen 18vee, prinsessa, junnu ja spede Hoplopiin.

Pari tuntia siinä meni tiukasti marketeissa pyöriessä, etsinnässä kun oli sälekaihtimet junnun huoneeseen. Siis oikeasti, miten vaikeaa voi olla löytää sälekaihtimia? Ilmeisen hankalaa, olimme jo valmiit luovuttamaan kunnes huomasin Jyskin mainostolpan ja totesin ukolle, että jos sielläkään ei ole niin se on sitten soromnoo.

Ja kas, sieltähän ne kaihtimet sitten löytyikin… No, tulipa pyörittyä. Siinä matkan varrella tuli einehdittyäkin, kävimme ”lounaalla” makkarakojulla. Kotimatkalla napattiin tenavat kyytiin, kotona ukko asensi kaihtimet ja touhusimme sapuskaa.

Poikanen 20vee pääsi lomille armeijasta, aamuja on jäljellä enää niukasti ja se on mahtavaa se. Poikanen 18vee puolestaan lähti kaverinsa kanssa kylille ja me jäimme vain olla öllöttämään. Toki siinä sitten tuli ne pyykit pestyä ja kynttilöitäkin polteltua, illalla vielä putous töllöstä ja avot sie, lauantai oli plakkarissa.

Tälle päivälle ei ohjelmassa olekaan sitten muuta kuin kutimia ja tallenteita. Tai mistä sen tietää vaikka tässä vielä intoutuisi jotain touhuamaankin mutta tarkoitus ei todellakaan ole. Ensi viikon hoitelen yksin ohjaajan hommia omassa luokassa joten tiedossa on takuuvarmasti puuduttava viikko.

Vaan jaa. Se on kuulkaa näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, moro ja have fun!

 

 

Ha ha ha

Prinsessan kirjoittama lappunen sopii täydellisesti otsikoksi tähän aikaan aamusta. Ei se sitten kannattanut, kuulkaa, vaikka kuinka sitkeästi otin ja notkuin nojatuolissa likelle yhtätoista leffaa tuijottelemassa ja vaikka kuinka sen perään tölläsin vielä kotvan sängyssäkin töllöä.

Pöh ja pah, niin vain havahduin hereille 05:03. Just. No, ainahan sitä voi päivällä pienet unet kietaista jos siltä tuntuu. Ja saattaa hyvinkin olla että tuntuu kunhan niin pitkälle ennätetään. Tosin sitä ennen minulla on erinäinen määrä puuhia tiedossa, kas kun pitää markettiin. Taas.

Juurihan minä eilen siellä pyörähtelin. Mutta taas pitäs. Kun enhän minä tietenkään muistanut kaikkea mitä piti. Enkä edes tiennyt vielä että piti muutakin kuin ne mitä tiesin että piti. Ja joita en siis muistanut. Kuten nyt hoitoainetta. Siis sitä en muistanut. Enkä suojaruukkua. Jota taas en tiennyt.

Eilinen työpäivä oli varsin jees. Mitä nyt se härkkijän paluu paikalle aiheutti omat pikkuketutuksensa mutta onko tuo nyt toisaalta ihmekään. Kolme päivää saimme tehtyä hommia ihanan hiljaisessa ja rauhallisessa luokassa ja pah ja pöh. Eilen ei hiljaisuudesta saati rauhasta ollut enää tietoakaan.

Kun se härkkijän suu vain käy ja käy. Ihan nonstoppina. Eikä se käy millään normipuheäänellä, ehei. Tämän lapsen tapoihinhan kuuluu puhua KOVAA. Kas kun kaikkien pitää kuulla mitä hänellä on sanottavaa. Oikeastaan puhe on suunnilleen huudon ja puheen rajamailla. Se ei ihan vielä ole huutoa, paitsi välillä jos kokee ettei kaikki nyt huomanneetkaan hänen puheitaan.

Sillä kyllä, kaikkien, siis ihan kaikkien, pitää ennen kaikkea huomata hänen olevan paikalla. Sillä kyllähän hänkin huomaa ihan jokaisen paikallaolon. Ja kuulee ihan jokaisen pienenkin sanan jonka muut sanoo. Ja jos ei kuule kunnolla niin aivan takuuvarmasti kysyy että mitä se sanoi. Sillä hänellähän kuuluu IHAN kaikki maailman asiat ja hänen pitää olla ihan kaikesta tietoinen. Olkoonkin ettei asiaa oltu hänelle kertomassa.

Näin kasvatusalalla työskentelevänä joudun toteamaan, että minunhan pitäisi pitää kaikista maailman lapsista. Tai ainakin kaikista oman koulun lapsista. Tai jaa, ainakin kaikista oman luokan lapsista. Pakko todeta, ei uppoa. Olenkin päätynyt siihen ettei minun tarvitse pitää kaikista mutta minun pitää jaksaa kaikkien kanssa.

Pystyä olemaan näyttämättä sitä että ärsyttää. Pakko myöntää, tämän lapsen kohdalla se on välillä todella hankalaa. Se en pidä-tila kun ei ole samaa luokkaa kuin yhden toisen oppilaan kohdalla, hänet kun koen lähinnä ärsyttävänä. Härkkijän kohdallaan kyseessä on lähinnä raivostuttava-fiilis. Siis lapsi on todella raivostuttava, ihan suoraan ja rehellisesti sanottuna.

Ylimielinen, ilkeä, kovaääninen ja vahingoniloinen. Ja vahingoniloinen vieläpä tilanteissa joissa ei ole edes mitään aihetta vahingoniloon, hän kun saattaa nauraa ”hahahahaa sää oot tyhmä”-tyylillä silloinkin kun joku toinen vastaakin oikein.

Eli niin. Eilinen työpäivä oli ihan jees, mitä nyt pinnaa sai venyttää taas ihan tosissaan kun luokassa oli se jatkuva häiriötekijä paikalla. Oma ohjattava olikin ihan jees, ei kummoisia hänen osaltaan. Äitinsä oli laitellut viestiä siitä, että se joka syksyinen joulusekoilu oli alkanut kotona alkuviikosta joten eipä ihme, että koulussakin alkaa merkkejä näkyä.

Lohdutin äitiä toteamalla että mikäs tässä, venynythän tämä on tänä vuonna jo näin pitkälle, ehkä ensi vuonna päästään vielä pidemmälle ennen kuin keuliminen alkaa. Jäin oikein miettimään miten nämä on mennyt; ekana vuonna keuliminen alkoi syyslomasta vaikka toisaalta, kokoaikaistahan se keuliminen oli mutta ei ehkä yhtä massiivisissa määrin kuin tuosta jouluun.

Viime vuonna ehdittiin marraskuun puolenvälin paikkeille ennen kuin mopo karkasi käsistä ja nythän oltiin jo ihan marraskuun loppupäivissä joten kehitystä silläkin saralla on tapahtunut rutkasti. Ja tosiaan, tenavan keulinnathan on tätä nykyä suht nopeasti ohimenevää sorttia joten jes, ei hätää! Kolme viikkoa nyt seisoo vaikka aidanseipäänä jos niikseen on.

Se aamuinen palaveri oli sekin ihan jees, ei ihmeitä senkään suhteen. Esimies yllätti toteamalla yhtäkkiä että jos hän jotain ihailee niin sitä tapaa miten minä (siis mitääääää???) pidän työn ihan vain työnä ja osaan suhtautua tenavaan ja tämän touhuihin ilman sen kummempia stressaamisia.

Nämä sanansa hän osoitti ohjaajalle joka on nyt kaksi viikkoa toiminut erään oppilaan omana ohjaajana. Ilmeisesti toimi ei olekaan ollut ihan sitä mitä tämä ohjaaja oletti, esimiehen todetessa että tällä samalla kuviolla jatketaan seuraavatkin kaksi viikkoa jos vain ohjaajalle sopii ja kovin pitkään tuon myöntävän vastauksen antamisessa kesti.

Olihan tuo sitten myöhemmin avautunut parille ohjaajalle työnkuvan suhteen, todennut että hommahan on ihan hullua ja hän ei missään nimessä tahtoisi enää jatkaa siinä vaan palaisi mieluiten takaisin pikkuykkösille. Kumma juttu että ihminen joka normaalisti avautuu esimiehelle ihan joka aivaten ainoasta asiasta jossa kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi ei saanut nyt tätä sanottua esimiehelle.

Vai johtuisiko se sitten vain siitä, että ne asiat joista hän on siellä esimiehen pakeilla käynyt on aina liittynyt meihin muihin ohjaajiin? Kun me emme sitä ja tätä ja me sitten taas tuota ja tätä. Legendaarisia lauseita; ”en sitten tahdo että näitä aletaan suljettujen ovien takana jauhamaan”. Ja tämä siis henkilöltä joka puhuu muista pskaa niin paljon kuin ehtii. Ja kyllä, suljettujen ovien takana.

Työpäivän perään kurvailinkin pikapiipahdukselle kotiin ja likipitäen samantien kurvailin sitten jo sinne markettiin. Joululiinaahan minä sieltä menin lähinnä hakemaan, toki siinä samalla tuli ostettua erinäinen määrä lankojakin ja aivan ihana huonekuusi. Kotiuduttuani evästin tenavat ja itseni ja siinä illan mittaan sain himppasen joulujuttujakin laiteltua kuosiin.

Juuri muita joulunmerkkejähän meille ei ilmesty, niin paitsi jouluverhot keittiön ikkunaan kunhan sinne asti ehdin ja toki se joulukuusi sitten jouluksi joten valmiina ollaan. Tai jaa, ikkunoista nyt puuttuu vielä jouluvalot mutta ne ilmestynee yhtä aikaa niiden verhojen kanssa…

Kuvan tonttupari onkin se ehkä merkittävin joulunmerkki spedelle. Tällä kun on lapsenusko vielä hyvin hallinnassa ja spede uskookin, että tonttupari ilmestyy aina omia aikojaan ennen joulua paikalle (eilen spede oli yläkerrassa kun tontut kaivoin esiin) tutkailemaan miten lapset käyttäytyy joulun alla ja uskoopa tuo siihenkin, että kun emme näe saattaa tonttupari liikkua pitkin taloa tutkailemassa ympärilleen.

Tänään pitää sitten tosiaan suunnata uudemman kerran sinne markettiin. Kas kun se huonekuusi. Siis se on IHANA! Mutta pöh ja pah, enpä sitten ostaessani tajunnut ostaa sille kaunista suojaruukkua. Saa nähdä löydänkö tänään suunnilleen sellaisen mikä ajatuksissani on, jotain jouluista se saisi olla.

Muilta osin ei juuri suunnitelmia olekaan, pyykkiä nyt tietysti pitäisi ja jos saan aikaiseksi niin pesaisen parit ikkunat ja vaihdan ne verhot. Samalla tulee sitten laitettua ne valotkin paikoilleen. Vaan jaa. Nyt taidan ottaa ja tutkailla uutisotsikoita, kiirutta kun ei vielä ole mihinkään ilmansuuntaan.

Se on siis moro ja have fun!

Ja erityisen hyvää huomenta vaan

Näin sitä on lupsautettu viikko perjantaihin. Jippii! Eilinen työpäivä oli kyllä varsinainen kipikipi ja juoksutijuoksuti-päivä, ei siinä juuri istumaan ennättänyt. Hyvä niin, turhanpäiväinen istuskelu onkin jokseenkin mälsää ja tylsää puuhaa, väitän mä.

Liekö aamupäivän keskustareissulla osansa siihen, että oma ohjattava oli ruokailun jälkeen kaikkea muuta kuin mitä on tämän syksyn pääosin ollut. Ihan ensimmäisenä tuo otti ja suuttui kun huomasi kaverin ehtineen edelleen käsialakirjoituksessa, sitten tuota alkoi kenkuttaa ihan älyttömästi kun komensin pistämään suutaan soukemmalle ettei häiritse muiden töitä.

Se ihan ensimmäinen suuttumus sai tenavan rähisemään tyyliin ”sotken koko kirjan” johon en kommentoinut muuta kuin toteamalla että sepä olisikin kurjaa se, mahtaisi äitiä harmittaa katsella moisia sotkuja. Kenkutus taas aiheutti sen, että tenavan oli kertakaikkisen pakko pitää omituisia äännähdyksiä paikallaan muita häiritäkseen.

Totesinkin, että nyt on sitten tilanne se, että kun muut lähtevät välkän jälkeen musiikkitunnille niin mepä jäämmekin sitten luokkaan ja tenava tekee sen o-aukeaman loppuun käsialasta, joku roti touhulla on oltava. Olisiko nämä sitten taas yhdessä tehnyt sen, että välkältä palasi ihan pönttöpäinen lapsi.

Tai oikeastaan ei edes palannut, minä kuulin tämän olleen pönttöpäinen ja riekkuneen isompien kimpussa pihalla joten lähdin itse katsomaan missä mukelo hiihteli. Siellähän se roikkui rappujen kaiteissa kerrosta alempana ja kas, se vanha ohjattava pukkasi tiukasti esiin.

Karkuun säntäilyä ei olekaan ollut näkyvissä koko syksyn aikana, nyt tenava otti ja säntäsi rappuja edeltäni. Ilmoitus siitä, että jatkossa pitää miettiä osallistummeko ollenkaan muun luokan mukana keskustareissuihin kun niitä seuraavan kerran on sai tenavan aloilleen.

Minä otin kädestä kiinni ja yhdessä köpsöttelimme luokan ulkopuolelle jossa kehotin tenavaa riisumaan ulkovaatteet. Mistä lie se säntäysiili vielä iski uudelleen, tenava yritti lähteä vaatteineen päivineen uudemman kerran juoksuun. Minä olin nopeampi ja ennätin napata olkapäistä kiinni ja istuttaa tenavan lattialle, harmi vaan että siinä tämän samalla sätkiessä koipineen toinen kenkä kopsahti ikävästi polveeni.

Osuikin muuten ovelaan kohtaan, teki ihan tosissaan kipeää. Onneksi kyseessä oli kuoman talvisaappaat eikä mitkään mäiskärit, tiedä miten kipeää ne olisi tehneet. Ulkovaatteista kuoriuduttuaan tenava otti ja säntäsi uudemman kerran rappuihin ja minähän en tämän perässä juoksentele.

Nurkan takaa kurkkivalle tenavalle sanoin että nyt ei sitten auta muu kuin soittaa äidille ja äiti saa tulla juttelemaan rehtorin kanssa tästä touhusta. Tenava suorastaan vilahti luokkaan rappusista. Istui aloilleen ja kuunteli, selvästi säntäilyryntäilyolon mentyä ohi, totisena ja harmissaan sekä minun että open nuhteet. Niin ja neuvot.

Kun isot pojat oli kuulemma kehottaneet hyppäämään toisten isojen poikien selkään. Ja joku oli sitten tallannut piponkin päälle. Ja kun ne sanoi että hyppää. Ope annatti tulla ihan tosissaan siitä miten päätökset hölmöilyistä tehdään aina itse. Ja siitä kuinka isot pojat, ainakin jotkut, takuulla laittaa pienet pojat tekemään hölmöjä jos vain saavat.

Tämä isojen poikien ihailuhan on ollut koko ajan yksi tenavan kompastuskivistä ja näemmä se muhii siellä edelleen. Riski sille, että vähän vielä kasvettuaan tenava tekee ihan jotain supertyhmää kun ”isot pojat käski” on aikamoinen. Ihan mitä vaan että isot pojat tykkää kun ne isot pojat, ne on niin ihania! Voi rähmä!

Kun puheet oli puhuttu ja nuhteet oli annettu lähti muu luokka musiikkiin ja me jäimme tenavan kanssa kahden. Selvästikin tuo jäi käsittelemään saamiaan moitteita ja istui vaitonaisena paikallaan. Rankkukin oli jo langetettu moisen hölmöilyn johdosta, sisävälkät seuraavalle päivälle joten sekin saattoi hieman mietityttää.

Sanoin tenavalle, että nyt on sitten kaksi vaihtoehtoa. Joko teet o-aukeaman loppuun tai vaihtoehtoisesti istut ihan vaiti ja aloillasi tekemättä mitään. Hetken asiaa ajateltuaan tenava kaivoi käsialakirjoituskirjan esiin ja ryhtyi toimeen, minä jutustelin samalla hiljaisella äänellä siitä kuinka minuakin harmitti suunnattoman paljon aina kun tenava hölmöili.

Kysyin vielä, että tietääkö tenava kenelle sillä hölmöilyllä eniten aiheuttaa harmeja ja tiesihän tämä, ihan itselleen. Harmitti varmasti sekin siinä o-aukeamaa tehdessä mutta hienosti aukeama valmistui ja mielikin alkoi piristyä kun sai homman valmiiksi ja minulta kehut päälle.

Lopputunnin annoin tenavan vain olla ja touhuta omiaan omalla paikallaan. Tenavan iso ongelmahan on myös se jos normirutiineista poiketaan. Pienissä määrin se toimii jo tätä nykyä mutta tällä viikolla niitä poikkeamia on ollut liikaa. Pelastautumisharkat keskiviikkona, keskustareissu torstaina.

Ja niin, tenava tarvitsee aina välillä sen kahdenkeskisen olemisen, sekin on ihan taivaan totuus. Aiemmin sitä kahdenkeskistä olemista oli paljon, vietimmehän me kaikki välkätkin kaksin, mutta tätä nykyä sitä ei juurikaan ole. Rankutkin tuo istuu opehuoneen edessä yksin kuten muutkin tekee.

Koulusta lähti varsin hyväntuulinen tenava ja minä muistutin lähtötouhuissa olijaa siitä, että suunta on sitten suoraan kotiin, kiitos. Koulun lähistölle EI jäädä norkuamaan sillä moinen aiheutti juuri edellisellä viikolla sopan jota setvittiin alkuviikosta.

Loppupäivä työmaalla menikin sitten normikaavalla. Läksyparkki, hieman sitä ja tätä touhua ja kas, kotiin lähdin piirun ennen kahta. Niitä ylitöitä kun on edelleen lukkarissani. Kotona en ennättänyt kuin kääntyä sillä myyjäiskuskailut odotti.

Samalla nakkasin junnun ja speden kouluun, näillä kun oli iltakoulua, ja kas, olipa kertakaikkisen rentouttavaa istua ihan täydessä hiljaisuudessa ja rauhassa kotosalla kun sieltä palasin. Heiluttelin kutimia, söimme prinsessan ja poikasen 18vee kanssa ja siivoilin köökkiä.

Illansuussa pyörähdin myyjäisissä ja samalla nappasin speden kotiin, loppuehtoosta ei sitten enää tehtykään oikein mitään muuta kuin oltiin ja öllötettiin. Jostain kumman syystä minulla oli joku outo superväsymystila ehtoosta ja kas, niin vaan jäi suurin osa ohjelmista näkemättä kun sänkyyn itseni siirsin.

Tänään on sitten tiedossa todnäk suht hektinen päivä työmaalla, oma ope on tosiaan poissa ja me heilumme kuin heinämiehet aisaparin kanssa luokassa. Tenavan saamat sisävälkät tekevät vielä omat mutkansa toimiin joten jaa-a. Onpa hyvä että on perjantai.

Vaan jaa. Nyt taidan siirtyä habitukseni tutkailun pariin. Työmaa kutsuu vasta puoli ysin aikaan mutta niin. Ennen sitä pitäisi ajella ukon perässä autohuoltoon johon tämä jättää kärrynsä laitettavaksi ja sen jälkeen nakata tämä vielä takaisin kotiin. Kaikkea sitä kans onkin.

Se on siis moro ja have fun!

Hyvää huomenta, sisäinen kello ja silleen

Joopa joo, kyllä sisäinen kello on kiva juttu! Se herättää näemmä aika hyviin kellonaikoihin, ukon mennessä aamuun ajaksi on muodostunut 4:45 ja iltavuoron iskiessä taas aamuviisi. Ei huono ei, ennätänpä rauhassa kahvitella ennen kuin on pakko alkaa omaa habitustaan tuunaamaan.

Eilinen työpäivä oli ihan mahdoton. Siis kyllä. Ei siksi, että ohjattava olisi ollut mahdoton eikä siksi, että kukaan muukaan olisi ollut mahdoton vaan lähinnä siksi, että sitä sai ihan tosissaan juosta kuin päätön kana ihan koko päivän. Iltapäivästä vauhti vielä kiihtyi sillä ne isompien kässät. Aika vauhdikasta hommaa on ne.

Toisaalta isompien kässyissä on yksi ihan superhyvä puoli. Se puolitoista tuntinen suorastaan vilahtaa hetkessä ohi, aloillaan kun ei oikein ennätä olla. Mene sinne, tänne, tuonne ja kas, tuolla on asiaa, tuo kaipaa apua, no mitäs tuolla nyt viitataan ja kuule, nyt haet sitten sitä ja tätä ja teet näin, noin ja tällä tapaa.

Tällä kertaa olin tosin valmistautunut isompien kässyihin valmiiksi kantamalla luokkaan kolme normituolia, kolmen oppilaan kohdalla kun on havaittu ettei pyörivät tuolit vain toimi heidän käytössään. Näillä kolmella kiinteän tuolin oppilaalla on vielä lisämääräyksenä se, ettei heillä ole pienintäkään lupaa nousta tuoleista ilman aikuisen lupaa.

Moinen järjestely on toiminut kuin rasvattu ja kässytunneilta on saatu pois se sählääminen jota kolmikko siellä aiheutti alkusyksyn mutta niin. Se yhdelle oppilaalle nimetty oma ohjaaja. Jotenkin homma ei pelitä jos tämä ei pidä kiinni sovituista säännöistä sillä kyseinen oppilas on yksi kiinteän tuolin lapsosista.

Minä pidin useammankin palopuheen siinä tuntien aikana kyseiselle oppilaalle sillä hittolainen mitä härkintää touhu oli välillä. Ei oppilas pahalla härki mutta kun luonto on kuin tuli ja leimaus sikäli, että ennättää häistä hautajaisiin sekunnissa ja ihan oikeasti tämän kanssa pitäisi toimia kuten oman ohjattavani kanssa eli pitää tiukasti silmällä koko ajan niin huoks.

Ei se nyt vaan toimi jos ns oma ohjaaja istuu kuin lootin patsas ja keskittää kaiken huomionsa välillä tämän käsityöhön niin ettei edes huomaa mitä se lapsonen touhuaa. Jos lapsoselle on annettu selvä määräys siitä, ettei peppu nouse niin kyllä se pitäisi pystyä siinä vieressä istuessa huomaamaan jos se peppu katoaa siitä penkiltä.

Jotenkin raivostuttavaa monella tapaa, osin myös siksi että jotenkin ei haluaisi puuttua toisen tapaan toimia ja työskennellä kun nyt kuitenkin on kyse ns omasta ohjattavasta mutta hittolainen soikoon. Pakkohan se on puuttua joka kerta kun lapsonen on ihan väärässä paikassa ja härkkii muiden töiden kimpussa. Huoks vielä kerran!

Vaikka se taksin odottelu tuntien päälle onkin jokseenkin plääh ja tylsää niin kieltämättä se antaa hyvän tilaisuuden istua kotvan ihan aloillaan. Ei juoksua suuntaan a, b tai c, vaan ihan vain ja ainoastaan istumista, taksiseuralaisen kanssa höpöttelyä ja olemista. Jes!

Kotona odottikin sitten likipitäen samanlainen rumba. Makaronilaatikko vauhdilla uuniin, pikapyörähdys kaupalle hakemaan sitä, tätä ja tota, niin ja uutta putkea kärähtäneeseen liesituulettimen lamppuun. Junnun matikan läksyjen sihtailua, astioiden koneeseen nakkomista, ruoan tutkailua, lautasia esiin.

Ruokailun perään suunnilleen yhtä vauhdilla keittiö kuntoon, prinsessa ryhtyi leipomaan kauralastuja, tälle peltiä, leivinpaperia, leivontavärkkejä kaappeihin, lisää leivinpaperia ja kas. Kahviakin. Pyykkikonekin tuli siinä kiitolaukkailun lomassa nakattua päälle ja puhtaat vaatteet viikattua kaappeihin.

Ei ainakaan tylsää ollut ei. Siihen leivonnan lomaan iskeytyi paikalle sitten ex-teinikin kouluvuosien likkakaverinsa kanssa, likkakaverilla on reilun vuoden ikäinen pikkumies jolle kaivettiin kirjoja ja leluja ja syötettiin kauralastuja siinä samalla kun prinsessa jatkoi leivontaurakkaa.

Eipä noilla tuntunut olevan kiirettä mihinkään vaan vierailu venähti hyvinkin likemmäs iltakasia, prinsessakin ennätti hoitaa leipomuksensa loppuun ja minä siivoilla keittiön uudemman kerran, tyhjentää tiskikoneen, laitella pyykit kuivuun ja ”lukea” moneen kertaan pikkumiehen kanssa mamma-kirjoja.

Niin, pikkumies on kuulemma totaalinen muumimammafani ja ihan jokainen kirjojen hahmo olikin mamma, oli sitten kyseessä norsu, leijona, hattivatti tai vaikka kala. Varsin hauska pikkumies siitä, että kovin tuo jaksoi heilua pitkin alakertaa ja höpötellä liikkuessaan.

Iltakasilta istahdin nojatuoliin ja kaivoin puikot esiin. Kudoin työkaverin tyttären raitasukat valmiiksi ja aloittelin tämän vävylle villasukkia. Niissä ei onneksi tule olemaan raitaa eikä muutakaan hörhöä vaikka toisaalta, raidallisia on jotenkin mukavampi kutoa.

Raidallisten isoin miinus on päättely. Että moinen miljoonan tsiljoonan eri langan päättely osaakin ottaa nupista! Toiveena sukkien suhteen oli että raidat on ihan epämääräisessä järjestyksessä, raitojen väriksi toivottiin erilaisia pastellisävyjä ja mikäs, pieniä jämiähän on nurkkiin jäänyt vaikka kuinka ja paljon joten sain niitäkin hävitettyä samalla kertaa.

Pituutta sukilla on aina polveen asti mutta varsi valmistui ihan käsittämättömän nopeasti sillä sehän oli kokolailla pelkkää suoraa. Sen verran tein raitojen kanssa järjestystä että jalkapöytien raidat on identtiset kummassakin sukassa, varret onkin sitten ihan miten sattuu kiskottu värien osalta, ainoastaan raitojen väli on vakio.

Ja ei, en todellakaan aloitellut vielä edes päättelyä. Siihen hommaan pitää varata a. aikaa ja b. hermoja. Päättely sukkien kuin sukkien kanssa kun on se ykkösinhokkini näissä hommissa joten juupa juu, olkkarin pöydän alla riittää valmiita lankojen päättelyä odottavia sukkia edelleen kasapäin.

Nyt kun saan työkaverin loputkin sukat valmiiksi jatkan todnäk säärystinlinjaa sillä jösses, että niitä onkin ollut hauska kutoa. Prinsessallehan säärystimet tuli jo tehtyä ja nyt on pukinkonttiin parit säärystimet valmiina, aikeena on saada vielä parit lisää pukinkonttiin meneviä aikaiseksi.

Tänään onkin sitten luvassa menoa ja meininkiä. Taas. Työmaalla lähdemme oppilaiden kanssa pyörähtämään keskustan suunnassa, sen perään on luvassa ihan normitunteja pari, läksyparkki ja pikainen siirtymä kotiin. Kotona en ennätä kuin käydä sillä lähden kiikuttamaan prinsessan leipomuksia myyjäisiin.

Sen jälkeen ennätänkin kotvan vain olla ja ihmetellä ennen kuin pitää kiitolaukkailla itsekin myyjäisiin ostoksille, siinä kohtaa kello onkin jo sitä luokkaa että kotiin ennättäessä voikin ryhtyä tutkailemaan iltapalaosastoa. Tämä päivä tulee siis suorastaan vilahtamaan silmien ohi, jos näin voi sanoa.

Huomenna oma ope on sitten poissa joten sekin aiheuttanee omat vauhtituokionsa huomiselle, niin ja lisukkeenahan on se palaveri aamusta. Huoks. No, eiköhän niistä suoriuduta ihan näpsäkkäästi kun laitetaan iso vaihde silmään heti aamusta.

Vaan jaa. Josko nyt sitten tosiaan oman habituksen pariin. Se on siis moro ja have fun!

Huomenta vaan taas

Sitä ollaan taas keskiviikossa, tiedossa siis ns pitkä päivä vaikka enpä minä tätä puolen tunnin lisäystä erityisen pidentävänä pidäkään. Muilta osinhan keskiviikko on varsin jees-päivä työmaalla, kertaakaan kun ei aika ennätä tulla edes hitusta pitkäksi päivän aikana.

Eipä niin käynyt kyllä eilenkään, oma ohjattavahan palasi jälleen ruotuun ja varsin mainiolla tuulellakin tuo oli. Hommat sujui siis varsin näpsäkästi pitkin päivää ja koko luokka sai paljon valmista aikaan, siihen taisi osin vaikuttaa sekin että härkkijä oli vuorostaan kipeänä ja näin ollen pois paikalta.

Perjantaille onkin nyt sitten, taas, luvassa palaveri esimiehen kanssa. Palaverin aiheena on simppelisti yhden oppilaan, ei tosin meidän luokasta, kohdalla lisätyt toimenpiteet ja sen arviointi onko kyseisistä toimenpiteistä ollut apua. Niin. Mitäpä tähän nyt sanoisi.

Hieman ihmetyttää, jos tarkkoja ollaan. Jotenkin kun siinä edellisessä palaverissa tuli sellainen olo että meiltä, jotka työskentelemme muissa luokissa ja olemme myös täystyöllistettyjä, odotetaan että osallistuisimme enemmän kyseisen oppilaan kanssa toimimiseen.

Ns henkkoht ohjaajakin tuolle nimettiin edellisellä kerralla mutta tiedä sitten mikä siinä nyt sitten mättää, tuntuu näet ettei moinen riitä. Viime viikolla kyseinen mukelo otti ja liukeni kässytunneilla paikalta kesken kaiken eikä tämä henkkoht edes huomannut mukelon liuenneen. Minä kyllä huomasin ja hetken tilannetta seurattuani köpsöttelin mukelon perään katsomaan mihin ihmeeseen tämä oli lähtenyt.

Arvasin tosin jo mukelon ilmeestä mihin tämä oli matkalla ja sieltähän tuo kävelikin vastaan käytävässä. Lanka kun oli loppunut ja sitähän hän lähti lisää hakemaan eli ei mitään sen kummempaa mutta jotenkin olisi olettanut että se ns oma ohjaaja olisi moisen huomannut. No, ehkäpä tämä menee vielä totuttelun piikkiin.

Ihmetyttää tosin se, miksi kyseisen mukelon valvontoja on ripsuteltu nyt kaikille välituntien osalta ja ihan yhtä paljon kummastuttaa sekin miten mukelon omaa ohjaajaa näkee yllättävän usein opehuoneella jopa oppituntien aikana heilumassa. Hmmmm…

No, josko näille tulee perjantaina selvyys, todnäk me muut saamme sapiskaa siitä ettemme ole riittävästi tukeneet tässä järkyttävän raskaassa ohjaustoimessa. Pitäisiköhän sitä loikkia kesken tuntien kysymässä tarvitaanko kyseisen oppilaan kanssa apua? Eiköhän tällekin saada vastaus perjantaina.

Joka on muuten palaveripäivänä sikäli todella mielenkiintoinen että meiltähän on oma ope pois ja aisaparini toimii tämän sijaisena. Palaveri on, tietysti, aseteltu jälleen kerran sellaiselle kellonajalle että me emme voi olla pois omasta luokasta kuin ensimmäisen viis-kymmenen minuuttia. Huoks. Aamun tyhjä tunti sen alla on edelleen tyhjä ja ihan kaikilla.

Eilinen työpäivä oli siis varsin jees, ei valittamista. Kotiin kurvailin jälleen junnun koulun kautta, kotona turautin kahvit tulolleen ja koikkelehdin liki samantien uudelleen autoon ja sinne junnun koululle. Vuorossa oli speden nouto jumppakerhosta.

Kotosalla ryhdyin sitten hämähäkkinaiseksi, tai ainakin sellainen olisi pitänyt olla, sillä keittelin yhtäaikaa makaronia, tein jauhelihakastiketta ja kuorin perunoita muusiin. Niin ja lämmitin ukon edellisenä päivänä valmistamaa broitsusoosia. Pari kättä lisää ei olisi ollut pahitteeksi.

Tenavat evästettyäni touhusin speden kanssa tämän touhuvihkoja, ex-teini pörähti paikalle ja prinsessakin kotiutui omista riennoistaan. Tämänkin evästettyä itsensä siivosin keittiön ja nakkasin tiskikoneen päälle, otin kupposen kahvia ja keskitin tarmoni kutimiin. Tai tarmon ja tarmon, väsytti ihan vietävästi oikeastaan koko eilisen.

Jokin perin outo pääkipukin siinä pesiytyi korvien väliin illasta, ei hajuakaan mistä se tuli mutta tuntui kuin kahta kuminauhaa olisi viritelty ohimoiden välille. Onneksi se ei haitannut niin paljon elämää ettenkö olisi pystynyt komenteeraamaan spedeä suihkuun illansuussa.

Spedehän on aiemmin ollut kylpijäluonne mutta nyt lapsi on halunnut opetella suihkussa käymisen omatoimisesti. Äiti seisoo siis lähinnä henkisenä tukena ja ohjeistajana suihkuhuoneen ovensuussa kertoen mitä milläkin hetkellä olisi syytä tehdä; shampoota käsiin, silmät kii, hiero päätä, silmät edelleen kiinni, huuhtele hiukset, hiero samalla, saippua sieneen, istu pyllyllesi kun hinkkaat varpaita jne.

Parin ohjeistetun kerran jälkeen touhu alkaa sujua jo varsin näpäkästi joten mitä ilmeisimmin roolini ovensuussa muuttuu lähinnä tsemppariksi ja suht nopeasti minua ei siihen ovensuuhun enää edes kaivata. Pöh. Ei ole meidän ”vauvassamme” enää juurikaan vauvan merkkejä olemassa ei.

Tänään on luvassa sitten tiukka leivontasessiokin prinsessan osalta, pitää muistaa hakea lisäaineksia kaupalta kotimatkalla. Elän toivossa että junnu kykenisi ihan itse sinne kouluun ja kotiin tänään, mutta nähtäväksi jää. Ei se kovin nopeaa ole se kynnen ilmestyminen saati nahkan kovettuminen, hittolainen soikoon.

Olen vähin erin ajatellut myös ryhtyä laittelemaan joulujuttuja esiin, johan sen kalenterin ekan luukun saa avata ensi viikolla vaikka ilmat ei oikein sen puolesta puhukaan. Saa nähdä saanko aikaan vielä joku arkipäivä moiset touhut vai venyykö viikonloppuun.

Vaan jaa. Nyt olisi kaiketi pakko ryhtyä tutkailemaan omaa jokseenkin räjähtänyttä habitustaan joten se on moro ja have fun!

Tiistaita sitten vaan

Vaan olipa se kertakaikkisen pehmeä lasku työviikkoon, ei tässä juuri muuta voi sanoa. Oma ohjattava oli näet poissa (!) koulusta joten ohhoh! Tämähän oli tarkalleen kolmas kerta yhteisen uran aikana, kerran tenavalla oli jotain menoa vanhempiensa kanssa ja kerran tämä oli yhden päivän kipeänä joten rasti seinään!

Toisaalta, tenavan kanssa on ollut kovinkin iisiä oleminen vaikka joulu sieltä lähestyykin joten eipä tuon paikallaolo olisi kovin paljon tahtia muuttanut. Tai jaa, ehkä sen verran että töitä olisi tuntenut tehneensä piirun enemmän kuin nyt kun hommat keskittyi lähinnä niihin ns rauhallisempiin oppilaisiin.

Työmaalla lievää ihmetystä aiheutti yhden oppilaan ulkovalvontojen jakotilaisuus. Siitä sai nyt kaikki osansa, valvomassa on ihan jokainen ohjaaja vuorollaan. Sikäli tämä hieman oudoksuttaa että kyseisessä luokassa on kolme ohjaajaa ja he olivat yhteistuumin päättäneet että 26 valvontaa kolmelle jakaen on liikaa per henkilö.

Sikäli se oudoksuttaa että minähän olen alusta asti hoitanut ihan yksin tenavan valvonnat ja niitähän on 15 viikossa. Tilanne on toki parantunut ja helpottanut ihan älyttömän paljon siitä mitä se oli, mutta ekana vuonnahan tenava oli kaikki välitunnit valvonnassani ja vielä viime vuonnakin niitä valvottuja välkkiä oli vähintään kaksi joka päivä, aika usein se täysi kolme.

Samapa tuo toisaalta, minulle ei langennut edelleenkään kuin yksi valvonta viikossa joten näillä mennään. Perustekin vain sille yhdelle oli varsin ymmärrettävä, minullahan on jokaiselle välkälle merkitty valvonta siltä varalta että oma ohjattava ei kykenekään viettämään välkkiä ilman valvontaani. Onneksi niitä päiviä ei ole ollut tänä syksynä montaa.

Ennen kotiin ehtimistäni soitteli spedekin tien päältä. Kun hän EI jaksa kävellä kotiin. Kun se on TYLSÄÄ kun ei voi kuunnella musiikkia kävellessä. Siis oikeasti! Ekaluokkalainenko kuuntelee kännykästä musaa kotiin kävellessään? Välillä tuntuu, että isompien sisarusten vaikutus spedeen ei todellakaan ole hyvä mutta toisaalta, miten minä siihen puutun? Siis koulumatkojen osalta?

Kotosalla ei sitten sen ihmeempää ollutkaan. Tyhjensimme jääkaappia ruoan jämistä, yksi söi yhtä, toinen toista ja kolmas kolmatta laatua. Noin suunnilleen. Pesin pyykkiä, täytin ja tyhjäsin tiskikonetta ja järkkäilin paikkoja siellä ja täällä. Perään otin ja tölläsin tallenteelta scandalin ja syyllisyydeen, samalla heiluttelin ahkerasti sukkapuikkoja joilla keikkuu tällä hetkellä uusi säärystinpari.

Iltasella ex-teini pyörähti käymään, minä avittelin junnua matikan tehtävissä ja luin speden kanssa lukuläksyn. Peruskauraa siis. Tällekään päivälle ei ole tiedossa mitään uutta ja ihmeellistä, ihan sitä perushuttua tänäänkin. Töitä, parkkia ja kotihommia, niillähän nämä päivät pitkälti menee.

Viime yön nukuin lähes yhtä huonosti kuin edellisen, ei hajuakaan mikä on kun ihminen havahtelee hereille kesken unen ja sitten se uni ei tahdo tulla millään takaisin. Alkaisiko olla orastavaa joulustressiä? Vaikka en koekaan joulua mitenkään stressaavani? Vai ihan vain yleistä heräilyä? Mene ja tiedä. Malttamattomana odotan yötä jonka nukkuisin kuin tukki!

No, tämä tästä tältä erää. Nyt taidan kiskoa kahvia kaksin käsin kitusiini vielä kupposen tai kaksi ja sen perään voikin tutkailla omaa habitustaan. Se on siis moro ja have fun!

Suht pikaista huomenta!

Sain justaansa kampaukseni kuosiin ja habitus alkaa olla sitä luokkaa, että oletusarvoisesti lapsoset ei saa sydänkohtausta kun työmaalle kurvailen. On se vaan aina yhtä omituista miten pystyyn kutrinsa yöllä saakin.

Poikanen 20vee on palannut jälleen armeijan leipiin, kovin montaa viikkoahan sitä lajia ei ole enää luvassa ja hyvä niin, poikasta kun soitellaan tasaisin väliajoin töihin. Veikkaanpa, ettei tuo ehdi kunnolla edes ”lomailla” armeijasta palattuaan, siinä määrin reippaasti niitä töitä on tarjolla.

Spedellä on selvääkin selvemmin menossa joku ”musta” kausi kapineiden suhteen. Reilu viikko sitten tämän käpälistä tipahti, jälleen kerran, Nintendo DS ja kas, tällä kertaa se pamahti sitten jo rikki. Edelliselle versiollehan kävi aivan samoin vuosi takaperin joten huoks.

Eilen tenava sitten onnistui tiputtamaan kännykkänsä niin että näyttö meni paloiksi. Jippii ja hurraa, johan se ehti pojalla pari kuukautta ollakin. Itse olen ollut vahvasti sillä kannalla ettei poika tarvitse mitään hemmetin kosketusnäyttöpuhelinta mutta meillä kun ukko hoitaa nämä hankinnat niin kosketusnäyttöjähän tuonkin puhelimet on olleet.

Ensin oli se Lumia joka hankittiin juuri ennen koulujen alkua ja kas, sehän säilyi ehjänä peräti reilun kuukauden. Ukko osti rikkoutuneen tilalle Samsungin ja kas, pari kuukautta ja nyt sekin on sitten kabut. Kaivelin kaapin kätköistä iänkaikkisen vanhan Nokian, sen jonka prinsessa sai kun meni ekalle luokalle.

Ikäähän tuolla on, johan prinsessakin on kasilla, mutta hyvin se edelleen pelittää, mitä nyt takakansi ei tahdo pysyä paikoillaan. Teippiä kehiin siis. Pienet teippailut kapulassa ei häiritse ketään eikä mitään sillä puhelin on tottatosiaan ulkoisesti parhaat päivänsä nähnyt aikaa sitten.

Tänään on luvassa junnun koulukuskausta, joudun viemään hepun jo kasiksi koululle sillä oma työpäivänikin alkaa kasilta. Päivähän alkaisi oikeasti vasta ysiltä mutta koska varvas on edelleen kenkää sietämättömässä tilassa niin ekan tunnin liikunnatkin jää tenavalta väliin ja päivä alkaakin tosissaan vasta kympiltä.

Open kanssa sovimme, että tenava saa lukea kokeisiin ja oleilla kirjastossa aina siihen asti kun koulupäivä alkaa. Iltapäivällä käyn sitten noutamassa poikasen sieltä joten kuskailusaralla jatketaan ainakin vielä toistaiseksi. Toivottavasti se uusi kynsi alkaisi ilmestyä pian, eihän tämä nyt ole kivaa kummallekaan meistä.

Itse kärsin pienimuotoisesta väsymyksestä, ei hajuakaan mikä oli mutta viime yö tuli kyllä nukuttua superhuonosti. No, josko tänä ehtoona sitten nukuttaisi ihan tosissaan. Taidan kohtpuoliin pyörähtää yläkerrassa herättelykierroksella ja kaipa spedekin pitää rapsia pystyyn ennen kuin itse olen lähtökuopissa.

Pidemmittä puheitta siis, se on moro ja have fun!

Mietiskelyä

Olen yrittänyt, ja ilmeisen hyvin onnistunutkin siinä, pitämään tämän blogin hyväntuulisena päläpälä-päiväkirjanani. Itsellenihän minä kirjoitan, aiemmin tein sen kynällä ja a4-kokoisella vihkolla, jo vuosia olen tehnyt sen näin. Silloin kun odotin spedeä kirjoitin toistakin blogia jossa revin kaiken sen odotuksen tuskan auki. Kaiken parisuhteen tuskan auki.

Paukutan tänäkin päivänä henkseleitäni siitä ettemme eronneet. Se oli niin hiuskarvan varassa. Se toinen blogi, siitä kiitän joka päivä.Siellä pystyin tekemään ja sanomaan asioita joita en täällä pysty tekemään tai sanomaan ja se taas johtuu siitä että olen itse identifioinut tämän blogin tällaiseksi kuin se on.

Osaan hienosti ja kauniisti antaa omasta elämästäni sen kuvan ettei mitään ihmeellistä tapahdu. Tottakai. Ei se ulospäin näy eikä sitä kukaan tiedä / näe. Viimeinen pari viikkoa on ollut sellaista vuoristorataa etten oikein enää tiedä miten pystyn pitämään itseni tässä hälläväli-moodissa.

Olen miettinyt josko toinen blogi lisäksi olisi se miten toimia. Vai palatako sinne missä heittelin ihan oikeasti omia tunteitani pitkin seiniä. Täällä en sitä osaa tehdä sillä tämä on tosiaan päläpälään keskittynyt blogi. Olen miettinyt sitäkin, että pitäisikö vain kaivaa kynä ja vihko esiin ja vuodattaa vain itselle elämän outouksia.

Jotenkin olen jämähtänyt tähän blogimaailmaan. Helppo tapa kirjata ylös ja on aivan ihanaa kun huomaa, että jotakuta kiinnostaa mitä sanon. Tälläkin hetkellä olen vain niin hukassa, ja samalla selvillä, omista ajatuksistani mutta ne tai tapahtumat niiden taustalla ei kuulu tänne.

Joskus aiemmin kirjoitin täällä siitä kuinka serkkuni oli osunut blogiini ja veti herneet nenään. En halua kenenkään suvussani tietävän yhtään mitään mitä tunnen tai ajattelen. Ne on kaikki minun omia asiotani ja tunteitani ja ainoat ihmiset joiden kanssa niitä jaan on oma perheeni.

Olen aikaa sitten huomannut etten ole suvulleni minkään arvoinen, perheelleni olen. Ja niin sen haluan olevan jatkossakin. Näin ollen mikään hyväkään elämässäni ei kuulu suvulleni, tiedän että minut karkotettiin pois sen kaiken pahan takia mitä elämässäni tapahtui. Ihmiset, jotka ei halua jakaa pahaa oloani ei ole oikeutettuja myöskään hyvään olooni silloin jos ja kun se osuu.

Kuulostan muuten ihan tuksulta tässä kohtaa… Mutta niin. Jäänpä edelleen miettimään tätä asiaa ja todnäk jossain kohtaa perustan uuden blogin jossa tuuletan ihan oikeasti ajatuksiani. Täällä en sitä uskalla tehdä sillä oikeasti. Terkut serkulle, siskolle ja tädeille. Ja joo, sähköpostia voi laitella, edelleen se osoite on irkku1972@suomi24.fi…

Perjantaita!

Onpa tämäkin viikko livahtanut omille teilleen vauhdikkaasti. Eilinen työpäivä oli varsin jees vaikka myönnän auliisti, etten kovinkaan paljon nauttinut uimahallilla seisoskelusta. Kuumahan siellä tulee, ilma on trooppisen lämmin ja kostea ja jotenkin se puolentoista tunnin seisoskelu imee ihmisestä mehut.

Onneksi reissun perään oli heti ruokkis ja sen jälkeen rauhallisella tyylillä matikkaa joten kummasti siinä ehti huokaista. Tenava teki matikan kokeen toisen osan matikan tunnilla ja mitä ilmeisimmin olemme nyt keksineet keinon miten moinen teettää ilman että tenava menee lukkoon.

Poistimme kokeesta kaikki kokeen tunnusmerkit, edes nimenkirjoitusviivaa emme jättäneet yläreunaan pisteistä puhumattakaan. Johan meinaan sujui! Kokeethan aiheuttaa tenavassa ihan mahdottoman jännitystilan joka ei ota millään mennäkseen ohi. Moinen jännitys taas aiheuttaa sen, ettei tenava osaa oikein muuta kuin kiukutella paikallaan tyyliin ”mä en osaa, mä en tee”.

Nyt kun kokeesta ei sanottu sanallakaan eikä ulkoisiakaan merkkejä ollut näkyvissä niin kokeen tekeminen sujui suht nopeasti ja ilman känkkäröintiä. Valitettava tosiasia on tosin se, että ilman ohjaajan pälätystä laskeminen ei onnistu, tenava kun ei vaan saa pidettyä ajatuksiaan kasassa ja keskittyneenä yhteen asiaan edes sen kokeen aikaa.

Läksyparkissa olikin hiljaista kuin huopatossutehtaalla, minä istuin kahvikupposen ja kutimien kanssa odottelemassa josko jostain luokasta ilmestyisi joku oppilas paikalle mutta ei. Aika usein torstain eka läksyparkki on ollut varsin hiljainen ja rauhallinen.

Kutimet tosin sai ympärilleni lehahtamaan tyttölauman, kolmosen kässyryhmän neidot jaksoi ihmetellä miten voi muka neljällä puikolla ja miten niitä silmukoita voi muka niin nopeasti. Ja koska me opetellaan? Voi voi neitoset, vasta nelosella on luvassa kutomista jos nyt ope ei riehaannu täysin ja päästä teitä puikkoihin jo kolmosella.

Iskihän siinä itsensä kylkeen kiinni myös kässyryhmän poikiakin välkältä palattuaan ja johan siinä paistateltiin kotvanen suosion huipulla. Onneksi porukka siirtyi musiikintunnille ja minä puolestani pyörähdin vielä koulusihteerin juttusille ennen kuin suuntasin kotia kohti.

Matkalla nappasin junnun kyytiin, kotona tutkailin speden läksyt ja avittelin junnua läksyissä ennen kuin siirryin ruokaosastolle. Keittelin siinä joutessani lisää makaroneja ja touhusin tonnikalapastasoosin, jääkaapissa kun oli valmiina jauhelihapastasoosia niille jotka ei tonnikalasoosista välitä.

Evästelin poikasen 18vee kanssa ja tuijottelin samalla tabletilta keskeneräistä sarjaa, siivoilin keittiötä, keittelin kahvia ja kas, poikanen 20veekin lehahti paikalle juuri passelisti kun olin saanut junnun ja spedenkin ruokittua. Ei kelvannut poikaselle eväs ei, ei kuulemma ollut riittävän tuoretta *hehheh*.

Sen sijaan poikanen keskitti tarmonsa taustatukemistouhuihin, olkkarista kun kuului aikamoinen kiroilu ja manailu ja nähtyäni mitä junnu siellä touhusi päätin olla sanomatta sanaakaan kieltääkseni moisen kielenkäytön. Normaalistihan junnu olisi saanut huutia mutta tällä kertaa, ehei.

Hyi helsvata sanon mä! Tämä samainen poikahan on repinyt itseltään hampaita suusta. Siis sellaisia jotka ovat juuri alkaneet hennosti heilua. Kipukynnys lapsella on mitä ilmeisimmin jossain taivaissa sillä oikeasti. Ne hampaat, niitäkin tämä on saattanut nytkytellä jopa tunnin sängyssään siinä kohtaa kun on pitänyt alkaa nukkua sillä ne on häirinneet tämän elämää heilumalla. Just.

Ihan yhtälailla osin irti ollut kynsi nyt häiritsi, johan se oli kärjestään pikkaisen koholla. No, ei ollut kauaa kärjestään pikkaisen koholla, siinä kohtaa kun minä yllätin lapsen olkkarista koipensa kimpusta oli kynsi jo liki kokonaan irti. Isoveikka toimi ohjaajana kynnen kiskomisessa kertoen milloin minkäkin suunnan mihin kynttä taivutella ja kas.

Lähtihän se irti. Ja ilman sen kummempaa veren lentämistäkin vielä kaiken lisäksi. Mutta mahtaa se pirulainen olla kipeä! Ush! Illan varvas oli ilman mitään tuppoa mutta yöksi junnu tahtoi ehdottomasti siihen sideharsotaitoksen suojaamaan, nyt sitten koetankin tässä miettiä mitä ihmettä siihen keksii suojaksi tänään kun kouluun menee.

Ex-teinikin pyörähti paikalle passelisti kun kynsi oli irroitettu ja johan oli torpassa vilskettä kun koko sisaruslauma oli koolla. Prinsessa pörräsi pitkin poikin pirttiä, odotteli jonkun bändin uuden sinkun julkaisemista ja poikanen 20vee pyörähti suihkussa ennen kuin vaihtoi siviilivaatteet päälleen.

Iltakasilta torppa oli jo rauhoittunut, poikanen suuntasi tyttikselleen (siis kyllä, poikasellahan on uusi tyttis…) ja ex-teini kotiinsa, poikanen 18vee taas linnoittautui huoneeseensa paukuttamaan jotain pleikkaripeliä. Minä iltapalatin speden ja einehdin itsekin siinä samalla iltapalat kitusiini.

Kotvan istuin nojatuolissa Jethroa töllöttäen ja säärystimiä kutoen, prinsessan säärystimethän on jo valmiit mutta puikoilla keikkuu jo toinen pari niitä. Simahdin yöunille kokolailla samantien kun sänkyyn hilppasin kotvan ennen kymppiä joten ei liene ihme, että havahduin hereillekin jo piirun ennen viittä.

Nyt taidan ottaa ja heilutella kotvan puikkoja ennen kuin lähden yläkertaan tenavien herättelypuuhiin. Se on siis moro ja have fun!

Huomenta jälleen

Onpa mukavaa, että nyt ollaan jo torstaissa. Tämä viikko on ollut ihan mahdottoman terveydenhoitopainotteinen, itse en ole lekurissa piipahtanut kuin sen kerran junnun kanssa mutta ukkohan on pyörähtänyt sekä työterveystohtorilla tarkistettavana ja onpa tuo ennättänyt pyöriä optikollakin. Ikänäkö. Hahaa! Eli lukulasia pukkaa.

Eilinen työpäivä oli varsin jees, vauhdissa riitti ja kas, oma ohjattava oli kuin ihmisen mieli tunneilla, harmi että tällä oli joku ihme riita kaverinsa kanssa välitunneilla. Siis kyllä, nimenomaan välitunneilla eli ensin oli kaveri hölmöillyt ja seuraavalla välkällä tenava päätti ottaa ja kostaa kokemansa vääryyden heittämällä kaverin pipon aidan yli.

Huoks. Arvaahan sen, että nyrkitkin siinä oli sitten jo viuhunut ja kas, rankkuahan moisesta paukkui. Kummallekin. Tenavalla nyt ei ennättänyt olemaan enää kuin yksi välkkä siinä kohtaa joten sisävälkät jatkuu vielä tänään, kaveri taas ehti lusia kaikki sisävälkkänsä eilen.

Onneksi nämä on tosiaan kaveruksia joten riitahan sovittiin hetkessä ja todnäk kumpaakin harmittaa törttöily omaa kamua kohtaan. Aivan yhtä todennäköistä on sekin, että huomenna kaksikko painattaa taas kimpassa pitkin koulun pihamaata.

Kolmosten kässyt muokkautui hetkessä kovin hektiseksi tapahtumaksi. Kässyope kun oli sairaana ja kas, niin oli puolikkaan porukan puukässäopekin joten tadaa. Siellä me sijaisen kanssa pyöritimme koko porukkaa kässyissä. Jostain kumman syystä päädyimme samantien siihen, että järkevintä on olla siellä omassa luokassa eikä lähteä tekstiililuokkaan.

Vauhtia riitti mutta hienosti siitä selvittiin, käsitöitäkin valmistui niiltä joilla oli keskeneräisiä töitä käsillä. Muut teki kuka mitäkin; osa virkkasi ihan omavalintaisia juttuja, osa piirsi ja taisipa joku touhuta paperilennokkejakin värityksineen päivineen. Ei hassumpaa.

Kotiin pääsin puoli kolmen jäljestä, onneksi ukko oli hakenut junnun koulusta ennen työmaalle lähtöään sillä tosiaan, se junnun varvas. Ei se onneksi ole sen kummemmin kipeä enää mutta kynteen ei saisi osua mikään, ei sen enempää sukka kuin kenkäkään.

Availinkin paketin varpaan ympäriltä iltapäivästä ja hyi yäks sentäs. Mätäähän se tihkuttaa innokkaasti kynnen alta mutta hahaa, luulenpa että moinen tihkuttelu loppuu ihan lähipäivinä, kynsi kun on jo hyvää kyytiä irtoamassa. Se on kiinni oikeastaan enää viimeiseltä parin-kolmen millin alueelta juurestaan, etuosa siitä nousee jo komeasti melkeinpä vaikka pystyyn.

Tänään minä nakkaan sekä junnun että speden kouluun ja ukko nappaa junnun kotiutuessaan, huomenna tehtäneen kokolailla samalla kaavalla. Ihan hyvä, ehtiipä kenties ja hyvällä säkällä se kynsi irrota ennen kuin junnun on pakko talloa ominpäin sinne koululle.

Ukko oli onneksi tehnyt ruoan valmiiksi ja minä evästin tenavat. Ex-teinikin tulla tärskäytti paikalle ja täällähän tuo notkui aina iltaseiskaan asti. Ex-teini on alkanut viettää suht runsaasti aikaa täällä kotosalla ja se on kyllä varsin kiva juttu se. Tänään poikanen 20veekin pääsee lomille eli kaipa nuo notkuu molemmat tuossa iltasella.

Junnun synttäreitä ei sen kummemmin juhlistettu, mitä nyt prinsessa otti ja leipoi muffinseja juhlan kunniaksi.

Juu, onhan ne kovin tyttömäisiä, en väitä, mutta tämä nyt oli kokeiluluontoinen juttu ja maku oli varsin jees. Paitsi pursotuksilla. Kokeiluluontoinen sikäli että lauantaina Lidlissä osui silmiimme valmismuffaripakkaus, lisätä ei tarvinnut kuin kananmuna, öljy ja maito taikinaan, pursotukseen taas tuorejuusto ja voi.

Mitäpä näistä nyt sanoisi. Taikinaosaltaan varsin jees ja todella helppoja tehdä mutta pursotus. Jos joskus päätätte kokeilla niin antaa mennä vaan mutta suosittelen vähentämään voin määrää ja käyttämään maustettua tuorejuustoa, aika pitkälti kun pursotus maistui voille eikä juuri muulle.

Iltasella sitten lähinnä oltiin ja öllötettiin. Minä sain prinsessan toisenkin säärystimen valmiiksi ja aloittelin siinä jo uusia vanhoista langoista joita kaivelin kätköistäni. Josko sitä siskolle touhuaisi samankaltaiset joulupukin konttiin vaikka siskon kanssa ei ole nyt tekemisissä oltukaan aikoihin. Se viime talvinen erimielisyys on hiljentänyt kumpaisenkin aika täydellisesti.

Vaan jaa. Tässä pitäisi kaiketi ryhtyä vähitellen tutkailemaan omaa habitustaan, kas kun tosiaan nakon nuo tenavatkin kouluun työmatkalla. Se on siis moro ja have fun!