Voisiko se tosiaan mennä näin?

Aamulla kun ukon tipautin sairaalan eteen oli olo jotenkin epätodellinen. Takana huonosti ja levottomasti nukuttu yö, pieni kauhu ja pelko takaraivossa ja päätäkin juhmi. Teki mieli kääntyä takaisin ekoista valoista ja juosta ukon luokse, ihan vain siksi että hirvitti ja pelotti.

Ajelin silti reipasta tahtia työmaalle ja kas, totesin työmaan pihaan kurvatessa että mitäs ihmettä, kello on tasan kahdeksan! Ei minuuttiakaan tullut käytettyä ylityöminuutteja, mitäs ihmettä… Tässähän ehtii palaveriinkin ihan heittämällä.

Kädet tosin alkoi täristä samantien kun auton ratista irrotin. Hampaatkin alkoi kalista yhteen. Tuntui ettei happi riitä. Päässä juhminut kipu kovensi otettaan puristaen kaksin kourin. Taisi osa jännityksestä ja pelosta purkautua siinä kohtaa, luulen mä.

Kympin aikaan tuo ilmoitteli että leikkaus on iltapäivällä. Huokasuttihan se, jotenkin kun oli jo ajatellut että se on kohta nips ja naps ja sitten ei tarvitse enää odotella ja ihmetellä sen kummemmin leikkauksen tapahtumista.

Vaan kappas! Juuri kun olin lähdössä mukeloiden kanssa syömään tulikin ukolta puhelu. Että täällä hän nyt köpöttelee kohti leikkuria. Että juu, leikataankin nyt. Tsiisus! Ihan hieman oli pää siinä pyörällä mutta onneksi (!) olin töissä, pianko se mukuloiden sählääminen sai ajatukset muualle.

Tilanne olikin sitten ihan eri siinä kohtaa kun kotiin kurvasin. Ihan tautisen levoton olo! Ukon soitosta kaks ja puol tuntia eikä vieläkään mitään. Kolme tuntia ja hiljaisuus. Neljä tuntia. Viisi. Siinä levottomuuden tuskassa tuli hinkattua keittiö kaksin käsin. Ruokittua mukelot. Pelmattua makkari läpikotaisin.

Ja tarkoitus oli siirtää tarmo olkkariin ihan juuri samalla hetkellä kun puhelin soi ja ukko soitti. Hyvältähän tuo kuulosti. Ihan omalta itseltään. Ei ollut mitenkään sekava saati sumea olo ja ei, ei sattunutkaan mihinkään vaikka selkäpuolella kyllä tuntui että jotain siellä on tehty.

Ihan hiivatin tylsää kuulemma oli. Ihan mielettömän tylsää. Pitkä loppupäivä tulossa, kellokin oli vasta puoli viisi. Ja ei, leikkauksen kulusta ei ollut mitään tietoa mutta sen verran oli että haava oli siisti. Jos vaikka hoitaja tulisi niin pyytäisi josko pääsisi kävelemään. Kun kuka sitä jaksaa tässä vaan maata.

Että kai se hyvin oli mennyt kun ei kukaan ollut mitään sanonut. Ja kyllä, on hän täällä sängyssä jo pyörinyt suuntaan jos toiseen. Ja vispannut jalkojaan. Ja kyllä, olo oli ihan sellainen että voisi ajatella ettei mitään leikkausta ole tehtykään. Niin paitsi että makuuasennossa oli. Ja siksikin tylsää.

Kun tuntui olo ihan tavalliselta ja normaalilta, että mitä hittoa tässä nyt pitää sängyssä maata. Ei huipannut päässä, ei ollut mitenkään sekava olo, ei mitään. Että jos nyt oikeasti joku hoitsu osuisi paikalle. Kun oikeasti. Pystyyn tässä pitäisi nyt päästä. Tylsää on.

Eipä juuri hotsittanut siivoaminen enää sen jälkeen. Hetkessä olotila muuttui siitä adhd-rauhattomasta hepusta levolliseksi ja helpottuneeksi. Huh. Jalat toimi, ukon pää toimi, ukko toimi. Mitään kamalan kauheaa ei tapahtunutkaan vaan ihan sama ukko se siellä sairaalassa edelleen oli kuin se jonka sinne tiputin. Tosin niin, todnäk ja mielellään kivuttomampi.

Hetki sitten ukko soitteli vielä iltasoiton, käymäänhän olemme menossa vasta huomenna. Jos olemme. Kirurgi kun oli pyörähtänyt tätä tapaamassa vielä iltasella. Todennut että niin, siellä olikin paljon enemmän massaa kuin mitä kuvat oli näyttäneet.

Ja niin, hermo oli ihan kasassa sen kaiken alla. Että ei ihme ettei oikein jalat toimineet ja särkykin oli kokoaikainen. Ja niin. Josko lähtisit kotiin huomenna. Ja mitä ihmettä, kyllä nyt pitää toinen päästää kävelemään jos tuo tahtoo (tämä siis hoitajille) kun ukko sitä kävelyä taas kerran kysyi.

Ei muuten päästäneet. Sen sijaan tämän hetken suunnitelma on se, että jos ei mitään ihmeellistä yön aikana tapahdu niin eipäs sitten mennäkään sitä ukkoa morjestamaan vaan haetaankin se kotiin. Ylivuotoletkusta kun ei ole tullut oikein mitään ulos ja muutenkaan ei ole järkevää makuuttaa sairaalassa pitkään.

Yö siis oikeastaan ratkaisee. Leikannut lääkäri on jo omalta osaltaan päätöksen tehnyt, jälkitarkastus sitten joskus ja kaikki madonluvutkin oli tarjonnut jo valmiiksi jatkosta. Että ei kun ukko kotiin vaan. Toisaalta, päätöksenhän tekee lopullisesti vasta se lääkäri joka aamupäivällä on kierrolla.

Parasta puhelussa oli kuitenkin se kun ukko yhtäkkiä totesi, kerrottuaan ensin saaneensa aika hyvät tropit yötä vasten, että olo on kyllä todella outo. Leikkaushaavassa kyllä tuntuu ja viiltelee mutta jalkoihin ei satu. Ei yhtään. Ihan kuin olisi saanut omat jalat takaisin.

Näinköhän tässä saatiin täysosuma? Ja outoa kyllä, ukkokin on tajunnut jotain. Oma jääräni, joka ei osaa ottaa rauhallisesti vaan repii aina itsensä ihan äärirajoille, totesi että nyt pitää vaan muistaa ottaa ainakin se kaksi viikkoa rauhallisesti vaikka kuinka olisi kivuton olo.

Ettei vaan tule takapakkia. Ettei vaan riko mitään mikä korjattiin. Voisiko se tosiaan olla näin. Että täydellinen napakymppi. Ehkä tässä taas jossain kohtaa kettuunnutaan siihen ukon urheiluun mutta hei. Ennemmin siihen kuin pelätään ja ollaan huolissaan.

Se on moro ja have fun! I´m happy!

OMG! KLUPS! KÄÄK!

Pikana tämä sitten tosiaan menikin. Toki tieto siitä, että viikko sitten ukon tavannut kirurgi oli laittanut suoraan ykköskiirellisyysluokkaan ukon, hieman kielikin sitä ettei tässä välttämättä pitkään odotella leikkuria mutta sittenkin.

Tänään oli aamupäivällä kirurgi soitellut ja kysellyt vointia, todennut että huomenna olisi varmaankin aika leikkaukseen ja kas, iltapäivällä soittikin sitten hoitaja joka toivotti tervetulleeksi osastolle aamulla kello kasiksi. Että näin.

Ja koska ukko on ukko, niin eihän tuo sen kummemmin mitään kysellyt. Sen sentään tajusi kysyä (minun sitä muutamaan kertaan aiemmin kotosalla ääneen mietittyä) että millainen leikkaus se nyt sitten on. Avoleikkauksena tuo nyt sitten menee.

Sairaalassa pitävät kuulemma 1-2 päivää jos vain kaikki menee hyvin, jos jotain matkalla tulee niin aika pitenee sitten sen mukaan.

Vaan jaa. Nyt taidan mennä ottamaan jotain troppia, liekö sitten joku jännitystila lauennut ja toinen paukannut päälle heti iltapäivän uutiset kuultua, aivan tautinen pääkipu joka ei vaan hellitä. Se on moro ja have fun!

Kesää kohti

Onneksi alkaa tämä kevät olla kohta taputeltuna plakkariin, jotenkin tämä alkuvuosi on ollut ihan mahdottoman raskas! Ei fyysisesti, ei sinnepäinkään, suuren osan alkuvuodestahan kotona on odottanut ruokapadat valmiina, kotityöt tehtyinä ja speden läksyt huollettuina mutta silti.

Henkisesti todella raskas alkuvuosi. Kaipa siihen vaikuttaa osaltaan niin työ- kuin kotielämäkin, uusi esimies taisi toteuttaa juuri sen mitä toisen työmaan vanhan tekijän kanssa pelkäsimme; näinköhän joudumme ojasta allikkoon? No kas, siltä tämä nyt vahvasti näyttää.

 

Mutta tosiaan. On tässä keväässä ollut muitakin kupruja. Ukkohan on ollut oikeastaan täysin petipotilaana jo joulukuun alusta asti. Reilun kuukauden maattuaan tuo tuuppasi itsensä väkisin töihin. Olkoonkin, että öisin tuo ei nukkunut säryiltään (selässä todettiin välilevypullistuma) ja liikkuminen oli mahdottoman vaikeaa.

Ehtipä tuo jo ajatella välissä että josko tämä sittenkin tästä kun vaan sitkeästi yrittää, haki uuden salikortin ja kävikin siellä. Kerran. Ja sitten tuli se stoppi. Eipä käynyt enää, ei salilla eikä töissä. Nyt tuo on ollut reilun kuukauden saikulla, välillä kävi kokeilemassa väkisin työntekoa yhden päivän ajan.

Tässä välissä ehdittiin juhlia junnun rippijuhlatkin, muutenhan elämä on ollut tiukasti täällä neljän seinän sisällä sillä niin, ei tuo ukko toimi. Väkisin sitkittelemällä tuo hoitaa ”kotihengettären” roolia. Eli ruoat on tehtynä kun tulen töistä, imuriin en muista koska olen viimeksi koskenut, en oikeastaan pyykkeihinkään.

Kaupassa en käy ollenkaan, ukko hoitaa poikasen 20vee kanssa nämä kotikuviot. Ja silti. On jotenkin ihan mahdottoman raskasta kun aamulla lähdet töihin niin ukko makaa, kun tulet kotiin niin ukko makaa ja kaiken aikaa se vain makaa.

Ja ei, se ei makaa koska makuuttaa vaan se makaa koska kaikki mitä se on väkisin tehnyt sattuu niin paljon ettei se pysty muuhun. Ja yöllä se ei nuku. Ehei, se katsoo telkkaria. Etsii asentoa. Huokailee. Katsoo lisää telkkaria. Ja sitten se sai pillerit jotka vie sen pahimman kärjen siltä kivulta.

Jotka on ihan karmeita douppeja. Ne vie siltä tajun. Ja sen tajun mukana ne tekee sen kädet ihan hiivatin eläväisiksi. Jonka takia itse heräsin kymmeniä kertoja yön aikana siihen että kourittiin tissiä, prsettä ja vaikkas mitä. Ja ukko nukkui silti. Kiimapillereiksi minä ne nimesin.

Ilmeisesti niiden käpäliä villitsevä vaikutus vähenee ajan mittaan, nyt meillä saa taas nukuttua mutta kyllä muutaman yön jälkeen ehdin jo miettiä että mihin hittoon sitä pitäisi mennä itse nukkumaan? Kun oikeasti, jos se niillä saa nukuttua niin en kai hemmetissä voi niiden ottamista kieltää? Mutta nukkuakin pitäisi.

Tänään ukolla oli sitten käynti taysissa. Aiempi lekurihan hänet tuonne lähetti annettuaan pari viikkoa lisää saikkua ja todettuaan magneettikuvat katsottuaan että jep, leikkaus. Ei tässä enää muita vaihtoehtoja ole. Fysioterapia ei auta, lääkkeet ei auta, lepo ei auta.

En oikein osaa selittää sitä tunnetta mikä itselle tuli kun ukolle lekurireissun jälkeen soittelin ja kysyin mitä taysissa oli sanottu. Uutisethan oli tarkalleen luokkaa ”neljä viikkoa suoraan saikkua, leikkausjonoon, kiireellisyysluokka ykkönen vaikka en tiedä mitä se nyt meinaa”.

Niin ja ”siellä on ollut kaamea leikkausruuhka että ei tiedä koska pääsee mut sanoi se lääkäri jotain että ehkä jos oikein hyvin käy niin pari viikkoa”. Se helpotuksen tunne joka meni läpi. Ja muuttui samantien julmetuksi huoleksi. Peloksi.

Epäluuloksi. Sen tunteen pakottamiseksi toivoksi. Ja lisää peloksi. Ja sitten ne tunteet vain ristiriitaili keskenään ja vaihtoi vuoroin paikkaa. Ja pettymyskin sinne mahtui sekaan. Jos kohta olen ollut kiitollinen miljoonia kertoja siitä miten selkävaivoihin liittyvät hoidot on kehittyneet niin sittenkin.

Jo aiemmin sanoin työkaverille siitä että tämä on kuin déjavu-kokemus. Ihan kuin paluu sinne kun oli 12vee ja äiti makasi sängyssä sen 11 kuukautta. Ja silloin selkäleikkauspotilaita hoidettiin makuuttamalla ja selkäoireisia hoidettiin makuuttamalla.

Ja kappas, nyt minulla on puoliso joka käy läpi todnäk samaa sontaa mitä äiti kävi, kiitollisuus heräsi siitä että oikeasti. Nyt emme naulitse selkäpotilasta sänkyyn vaan rangan liikkuvuus pyritään saamaan takaisin mahdollisimman pian.

Ei. en ole pettynyt puolisooni. Olen pettynyt siihen miten kaikki olisi voitu tehdä toisin aikanaan jos joku olisi tiennyt tai tajunnut. Miten äiti syntyi liian aikaisin. Tai oikeastaan sairastui liian aikaisin. Miten paljon parempaa hoitoa äiti olisikaan saanut tänä päivänä.

Onneksi kaikki on niin paljon toisin tätä nykyä. Ja sittenkin. Jotenkin tässä on ollut aika äärirajoilla tämän kevään. Oikeastaan työ on ainoa paikka jossa on helppo olla. Olkoonkin että siellä ilmapiiri on surkea johtuen siitä että tosiaan, se päiväkotilapsi-status, mutta siellä ei ainakaan tarvitse pyöritellä tätä kaikkea päässään.

Ja ei, ei tarvitse katsella väkisin liikkuvaa puolisoa jonka liikkuminen tekee itseen kipeää, niin järkyttävän kankean ja vaikean näköistä se on. Ja samalla sitä miettii monesti sitä että herttinen soikoon mitkä RIIDAT aikanaan olikaan tuon urheiluhulluudesta, epäili että olenko minä tärkeämpi kuin ne painot ja sukset vai miten tämä menee.

Ja tänä päivänä sitä on mielettömän onnellinen ja iloinen niistä suksista ja painoista. Ilman niiden mukanaan tuomaa lihaskuntoa ukko tuskin liikkuisi tuossa yhtään. On se vaan ukko.

Kuten sanoin, onneksi tämä kevät alkaa olla taputeltuna. Odotan kesää, leikkausta, ja ihan kaikkea mitä tulevaisuus tuo.

 

 

 

Lauvantaita!

Ei oo valkoisen naisen vuodenaika tämä talvi ei. Ihan vaan siksi tuo kuva tuohon lävähti… Mutta joo, asiaan! Vaikka sitä nyt ei oikeastaan kummemmin olekaan.

Ollut kyllä jotenkin ankea kuukausi takana vaikka toisaalta ihan mahdottoman hyväkin. Sitäkös se elämä nyt sitten on? Hyvää on ollut se että tässä on ehditty vaikkas mitä, on pyörähdetty stadissa ukon kanssa kahteen pekkaan, vietetty uudet vuodet hyvässä seurassa ja painettu töitä maanmainion aisaparin kanssa.

Jos joku saa iloiseksi ja tyytyväiseksi niin juuri se, ihan mahdottoman hyvä työpari! Niinhän me olemme kuin kaksi marjaa niin toimintatavoiltamme kuin ajatuksiltammekin. Jos jokin on yhtenäistä niin se linja jolla toimimme luokassa, näin se vaan on.

Ja yhtään pekkaa pahempi ei ole integraatioluokankaan ope, kovin on yhtenäinen näkemys touhuista tuonkin kanssa. Eli kyllä, työnteko on mukavaa ja ihanaa jopa silloin kun pennut on ihan sieltä syvältä. Josta ovat sitten olleetkin koko joululoman jälkeisen ajan, jihaa. Eli väännetty on, joka aivaten ainoa päivä ja ihan niistä perusjutuista tyyliin käytös.

Se vähemmän kiva osio on taas ukko. Eipä tuo ole kertaakaan aiemmin ollut niin huonossa kunnossa kun nyt pari kuukautta on ollut. Saikullakin ollut oikeastaan koko tämän ajan, selässä oleva välilevynpullistuma yhdistettynä lonkan epäkuntoisuuteen on aika jäätävä yhdistelmä.

Siinä on jotain älyttömän ikävää kun katselee toista makaamassa lattialla tuskissaan. Onneksi leposäryt on nyt jääneet kiropraktikko- ja fyssarikäyntien myötä mutta eipä tuo edelleenkään pysty liikkumaan edes suht normaalisti. Toisaalta, on siinä toki ollut puolensakin, tällä on ollut oma kotiorja ja sehän on mukavaa se.

On aika mahtavaa tulla töistä suoraan ruokapatojen ääreen ilman että on tarvinnut edes sormeaan liikauttaa. Speden läksyihinkään en ole joutunut kiinnittämään huomiota yhtään tänä aikana. Aika fantsua hei. En ole muuten koskenut imuriinkaan kuukauteen… Hups!

Mukavaa on toki sekin että poikanen 20vee on ollut päivittäin näköpiirissä. Harmi ettei tuo ole vielä saanut töitä mutta toisaalta, onpa ollut ukon apumiehenä koko tämän ajan. Ukolta kun on kantaminen ja nostelu kielletty vaikka mitä sekään nyt sitten vaikuttaa, nosteleehan tuo paikan saadessaan.

Toinen vähemmän kiva osio on sitten ollut auto. Joo-o. Onhan se kiva että sellainen on mutta epäkuntoisuus taas ei ole ollut alkuunkaan in ja pop. Silloin syksyllä kun siitä otti ja lävähti se puola rikki niin laitettiinhan se kuntoon juu, mutta eipä mennyt kuin pari viikkoa kun moottorivalo alkoi uudemman kerran palamaan.

Eikä siis nonstoppina, ehei, vaan tyyliin palan nyt mutta en parin sadan metrin päässä enää. Oma lisäongelmansa oli se, että syksyllä autosta kuului jäätävä kolahdus kesken ajon ja ajotuntuma muuttui ihan täysin. Ukko tietysti totesi autoa kokeiltuaan että ei siinä kuule mitään vikaa ole, vanhat autot yhdistettynä tämän kylän kuoppaisiin teihin aiheuttaa väkisinkin kolinoita.

Tämä oli eri mieltä mutta uskottiinko sitä? No ei todellakaan. Ei mitään vikaa. Moottorivalon ajoittainen vilkkuminenkin kuitattiin olankohautuksella, omituinen on sano. Kävi kuitenkin kaikilla neljällä pytyllä toisin kuin ennen puolan uusimista joten ei se nyt mikään iso vika ole.

Katsastuksen lähestyessä se oli sitten pakko kiikuttaa pärnäsen korjaamolle, onneksi naapurin ukko on töissä autokorjaamolla. Piti olla pikainen remppareissu ja kuttua kans, sano! Siellähän se kärry oli sitten puolitoista viikkoa lähinnä osia odottelemassa.

Puolahan sieltä oli uudelleen kumahtanut mutta ei täysin eli se ajoittainen vilkkuminen johtui siitä. Tosin se vilkkuminen ei ollut se mikä pänni vaan se että auton tehotkin oli kateissa. Puutui mokoma jos joutui vähänkin kiihdyttämään kovemmin ja puutui siitäkin jos joutui seisomaan paikallaan sillä.

Katalysaattoria itse epäilin ja sitä epäili autokorjaajakin aluksi mutta juu, ei se sitten onneksi ollutkaan se, katalysaattori kun olisi maksanut kuutisensataa. Vaan joopa joo, eipä se olisi enää miltään sitten tuntunut tässä konkurssissa, ei ollut kuopat tiessä ei, eikä auton ikäkään mikä selitti kolinat…

Että kannattaisiko uskoa sitä joka sillä autolla ajaa? Jos se sanoo, että se on rikki niin se on rikki! Ja sitähän se todellakin oli, se julmettu pamahdushan selittyi sillä että toinen etupään jousista oli pamahtanut poikki! Ja koska se oli pamahtanut poikki ja kärryllä oli vain ajettu ja ajettu, kun eihän siinä nyt mitään vikaa oikeastaan ollut, niin kas…

Sieltähän pamahti sitten iskarikin paskaksi. Ja sitä myöten toisenkin puolen jousi. Ja iskari. Eli molemmat etujouset ja iskarit oli atomeina, toinen jousista jopa niin että välistä puuttui palanen! Ihan lievästi vtutti kun autokorjaaja totesi että onpa rouvalla käynyt tuuri.

Se palasen menettänyt jousi kun olisi saattanut huonolla säkällä viiltää toisen eturenkaan sivustaan auki jos olisi siellä nitkahtanut asentoaan toiseksi, mikä sekin olisi ollut ihan mahdollista. Mutta juu, eihän siinä mitään vikaa ollut, ei.

Samaan konkurssiin laitettiin sitten jakopään remmi ja sitä kautta vesipumppu, tuulilasin pyyhkijöiden mekanismit (niin tosiaan, käytössä kun oli vain kuskin puoleinen pyyhin kun nekin hajosi keväällä mutta toisaalta, kärryssä on niin outo systeemi pyyhkijöissä että se kuskin puoleinen yksin pyyhki liki koko tuulilasin) sekä jarrupalat.

Niin ja koiranluut ja joku vakaudenkallistussysteemi. Rikkoutuneen puolan lisäksi uusittiin kaikki muutkin puolat samalla kertaa sillä ne tuppaavat kuulemma pamahtamaan sarjassa siinä kohtaa kun alkuun pääsevät. Että joo. Ja se lasku…

Jos töihin meni nelisen sataa ja katsastukseen viiskymppiä niin osien hinnan kun räknää päälle niin just. Ei ihan tän kuukausipalkka riitä. Parin kuukauden palkan verran siihen meni yhdellä iskulla. Toisaalta, auto palautui korjaamolta just tasan tarkkaan tämän synttäripäivänä joten sainpa sitten ainakin ISON synttärilahjan. Ja kalliin!

Mutta jos kohta vtuttikin rahanmeno niin voin kertoa että autoilu ei! Siis herranen aika! Ikinä koskaan milloinkaan ole ajanut niin hyvällä autolla kuin nyt ajan! Sehän on kuin juuri pakasta repäisty, ja onko ihme, koko etupäähän on ihan uutta osaa! Mahtavaa!

Nyt sitten odottelen kauhulla (pessimisti ei koskaan pety…) että takapää kumahtaa. Kai se nyt olisi sen vuoro. Autokorjaaja tosin totesi että auto on hiton hyvässä kunnossa muilta osiltaan joten kumahteluja ei pitäisi olla tiedossa mutta niin. Pessimisti ei tosiaan pety.

Sitä moottorivalon vilkkumistakin odottelen, mutta ei, ei sitä ainakaan vielä ole näkynyt. Vaan kuulkaa, kyllä minä niiiiiiin onnellinen ja iloinen olen siitä että kärry on nyt kunnossa. Oikeasti, vaikka ukko nyt sitten kuskailikin suunnasta toiseen tarpeen mukaan niin silti.

Jotenkin tuntui kuin oma vapaus olisi viety kun ei ollut omaa autoa. Älyttömän nopeasti siihen tottuu, siis siihen että on se oma auto koko ajan käytettävissä. Neljä vuotta omalla autolla ja sitten yhtäkkiä ei ollutkaan autoa. Oli sitten himppasen pitkä puoltoista viikkoa, sano.

Toisaalta, ennättipä sitten heilutella puikkoja vielä enemmän kuin normisti. Eli sukkia ja tumppuja ja pipoja ja huppuhuiveja tupsahteli puikoilta vaikka kuinka ja paljon. Sitä kutomista kun ennättää touhuta työmaallakin oppitunneilla vaikka kuinka ja paljon, eipä ne tenavat taitaisi osata ollakaan jos ei tällä olisi kudelmaa mukana.

Vaan jaa. Olisikos tässä nyt isoimmat ja ihmeellisimmät tapahtumat tältä reilulta kuukaudelta? Ehkä. Heitetään nyt loppuun vielä kuva uusimmista sukista jotka touhasin, ne on myyntikamaa eli ei mene itselle eikä kavereillekaan. Se on moro ja have fun!

 

Sellattii tällattii

Torstai meni tiukasti sohvalla torkkuen, töllöä tölläten ja niin, torkkuen. Olo oli pirullisen sairas ja kas, terkkarin vastaanottovirkailija onnistui aamulla sähläämään niin että lääkäriaikakin meni sivu suun. Illalla sain yhtäkkiä ahaa-ajatuksen ja muistin miten junnun kanssa aikanaan irroteltiin limaa keuhkoista.

Vanha kunnon pullokikka käyttöön ja kas, minähän melkein oksensin limaa iltasella samalla kun silmistä valui vesi iloisesti. Ilmanko perjantaihin heräsinkin sitten ihan toisessa kuosissa, olo oli paljon paljon parempi kuin torstaina. Töihin lähtemistäkin ennätin siinä kotvan harkita, kuumemittari tosin näytti jälleen lukemaa 37.2 joten hylkäsin ajatuksen.

Kahden vaiheilla olin senkin suhteen viitsiikö sitä vai eikö viitsi sitä lekuria soitella, olo kun tosiaan oli ihan toista kuin edellisenä päivänä. Päätin sitten kuitenkin että no, menköön, käydään nyt lekurissa, jos ei muuta niin saanpa ainakin hoidettua pois pitkään kiusanneen lenssun aiheuttaman tuumailun siitä josko pitäisi jotain tutkiakin tyyliin allergiat, astma jne.

Päivällä kiitolaukkailin, tai no, kurvailin, sitten lääkäriä treffaamaan ja pakko myöntää, meillä on vihdoin ja viimein IHANA lääkäri vuosien piinan jälkeen. Aikanaan kun oma huippulekuri siirtyi muualle tilalle tuli mitä omalaatuisempia lekureita, sellaisia joiden kanssa oli aina hieman anteeksipyytelevä olo kun jotenkin tuntui että pitivät sinua kiusantekijänä ja häiriönä jos heidän apuaan kaipasit.

Tämän uuden lekurinhan olen tavannut jo varmaan kolmesti tai neljästi, kerran omissa asioissani ja pääosin prinsessan asioissa ja aina hän on ottanut asiat hoitaakseen ja asiakkaan huoltaakseen. Kertaakaan ei ole ollut sellainen olo että mitäs tulit, ooks nyt vähän idiootti kun et tätä itse tiedä, päinvastoin.

Mitään ihmeellistä ei tullut ilmi siinä tutkiessa, astma- ja allergiatesteihin tuo kirjaili minulle lähetteet ja samalla naputteli lähetteen verikokeisiin ja röntgeniin. Että katsotaan nyt kuitenkin varoiksi ne keuhkot ja ontelot päästä, olkoonkin että hengitysäänet oli ok eikä oletusarvoisesti onteloissakaan mitään ylimääräistä ole.

Pitkäänhän se lenssu on jatkunut ja kun ei se keväinen antibioottikuurikaan kokonaan sitä pois hoitanut niin parempi niin, rouvallahan kun on kuitenkin taustalla se yksi keuhkokuumekin sieltä viiden vuoden takaa ja olkoonkin, että rintaan iskenyt pistos meni omia aikojaan sievästi ohi, silti.

Labra- ja röntgen oli hetkessä hoidettu ja minä suuntasin autolle ajatuksena kurvailla apteekkiin noutamaan ne lääkärin määräämät tropit, allergialääkkeet ja avaavan. Miten ollakaan puhelin piippasi passelisti tekstiviestin merkiksi kun autoon istahdin ja kas, pikaserpin vastaushan sieltä tuli.

76. Just. Josko sitten en kurvaakaan sinne apteekkiin vaan kotiin, lekuri kun lupasi soitella tuloksista iltapäivällä joten eiköhän siihen puheluun tule sisältymään erinäinen määrä lisälääkkeitäkin. Ihan suoraan sanottuna ketutti. Ja samalla hymyilytti. Olipa hemmetti soikoon onni että en mennyt töihin ja olipa tosiaan onni että soitin kuin soitinkin sen lekuriajan vaikka olo olikin parempi!

Kotona ennätin notkua pari tuntia ennen lääkärin puhelua ja kas, niinhän siinä sitten kävi kuten olin ajatellutkin. Keuhkokuvia oli vertailtu ihan röntgenlääkärin kanssa viiden vuoden takaisiin ja yhteinen toteamus oli ollut että hoidetaan keuhkokuumeena, toisessa keuhkossa kun oli jotain rosoista varjostumaa.

Ei samaan tapaan silmille pomppaavaa valkoista massaa kuten silloin viisi vuotta aiemmin, mutta ihan selvästi vaaleaa rosoista höttöä jota siellä ei pitäisi olla näkyvissä ollenkaan. Olikohan nyt sitten käynyt niin onnekkaasti että rouva oli tajunnut tulla lekurin pakeille ennen kuin se höttö ehti muuttua massaksi, sitä se lekuri siinä tuumaili.

Mikäs siinä sitten. Minä kurvailin puhelun jälkeen apteekkiin ja nyt on troppia jos toistakin. Antibioottina menee amorion, 1000mg kolmesti päivässä ja sen kyllä huomaa, maha on totaalisen täydellisen sekaisin vaikka kuinka kiskon samalla precosaa.

Kuurin pitäisi alkaa purra viimeistään huomiseen mennessä, jos maanantaina on edelleen lämpöä niin edessä on uusi reissu lekurin pakeille ja todnäk suonen sisäinen lääkitys mutta hahaa, näin lauantaiaamupäivän kunniaksi voin todeta että tuohon tuskin on tarvetta, tämän aamun lämpö kun jäi kirkkaasti alle kolmeseiskan!

Lisäksi kuiva yskä on kadonnut ja tilalle on tullut räkäyskä jonka tuloksena saan olla jatkuvasti räkimässä limaa pois. Nokkakin on alkanut vuotaa ja se on kuulkaa hienoa se! Ainoa pieni ongelmahan on se, että väsyttää ihan simona. Pelkkä istuminenkin väsyttää. Ja nukkuminenkin väsyttää. Oikeastaan ihan KAIKKI väsyttää.

Ja minä olen sentään menossa töihin maanantaina, siihen kun sain lääkäriltä luvan mikäli vain oma olo ja jaksaminen on sellaista luokkaa että jaksan mennä. Josko tämä väsymys siihen mennessä helpottaisi, mene ja tiedä, mutta totta tosiaan niin toivon!

Vaan jaa. Taidanpa ottaa ja mennä taas hetkeksi nukkumaan. Muistinkohan mainita, väsyttää.

Säikähdys sentäs

Vaan jotta onkin ollut vauhdikkaat pari viikkoa, tai no, puolitoista. Tai jaa, ei oikeastaan ihan sitäkään, reilu viikko taitaisi olla paras määritelmä. Kävipä näet niin, että reilu viikko takaperin köröttelin poikasta 20vee tapaamaan armeijaan ja kas, mukavaahan se oli.

Aina siihen asti kun lähdin, kaikki kolme nuorinta tenavaa kyydissä, ajelemaan kotia kohti. Auto oli outo heti ruudusta peruuttaessa. Eikä se paremmaksi muuttunut kun kurvasin vierasparkkipaikalta pois, päinvastoin. Kojelaudassa alkoi vilkkua moottorin kuva ja teksti ”check emission”. Just!

Kello puoli kasi illalla, kotiin matkaa liki sata kilsaa ja auton sammuttaminen ja uudelleen käynnistäminen ei auttanut sitten niin suuntaan eikä toiseen. Voi prse! Spede-parkahan alkoi tietysti itkeä samantien, herkkis kun on, peläten että emme pääse enää kotiin.

Äiti totesi moiseen, tietysti, että voi kuule lapsi, jos ei muuta niin taksitkin on keksitty mutta toki nyt ensin kokeillaan miten käy, pääseekö kärryllä kotiin vai ei. Soitto ukolle joka oli töissä ei tuottanut sen kummempia tuloksia sen suhteen mikä autoa voisi vaivata, sen sijaan soitto naapurin miehelle loi pientä uskoa siihen että ehkä, kenties sitä kotiin sillä kärryllä pääsisi ontumaan jos niinkuin onni potkaisisi.

Ja potkaisihan se, onneksi, vaikka kotimatka aika jännitysnäytelmä olikin. Auto kun ei käynyt kuin kolmella pytyllä joten alamäissä piti kiihdyttää ihan tosissaan jos tahtoi päästä ylämäet ylös. Kummallista nytkytystä se piti aina kun kaasua joutui hiemankin hellittämään, oikeastaan ajotapa oli pitkälti se että kaasu pohjassa ja jos vauhtia joutui tiputtamaan oli syytä vaihtaa vaihdettakin pienemmälle. Huoks.

Luonnollisestikaan iltaysiltä ei ollut korjaamoja auki joten keskiviikkoaamuna kurvailin nytkivällä kärryllä (taajama-ajossa totesin että kolmosta isompaa vaihdetta ei voinut käyttää) työmaalle ja soittelin autokorjaamoon heti sen auettua.

Töistä kurvasinkin sitten vikakoodin lukuun ja kas, yksi puola sieltä oli kuulemma pimeänä. Ja juu, ei sillä nyt välttämättä kamalasti kannattaisi ajaa, ne venttiilit kun saattaa kumahtaa ja ei, ne nyt ei paljon maksa mutta monesti joudutaan purkamaan puolet koneesta että niitä voidaan vaihdella ja siinä kohtaa lasku on sitten hyvinkin jo sellaisen viitisensataa. Plaah.

Korjaukseen tuo ei sitä ehtinyt siinä kohtaa ottaa joten minä kurvailin, taas kerran nytkyen, kotiin ja sovin vieväni kärryn seuraavana päivänä suoraan töistä laitettavaksi. Samalla sovittiin sitten öljyjen vaihtokin, kärryparkaahan kun ei ole sen kummemmin hoideltu koko näinä kolmena vuotena kun se on minulla ollut.

Torstaina kiikutin kärryn laitettavaksi ja perjantaina korjaaja soitti todeten että ei, ei se nyt kyllä toimi edelleenkään mutta häneltä loppuu tietotaito ja laitteet sen suhteen. Että autosähkökorjaamo olisi nyt se oikein paikka kärryn laittoa ajatellen. Voi pska.

Hain siis kärryn kotiin sillä perjantai-iltapäivänä kolmen kanttiin ei juuri ole korjaamoja jotka sitä lähtevät siinä kohtaa tutkimaan. Ilta menikin sitten synttärikekkereillä, ukon sisko täytti 40vee, ja viikonloppuhan vain meni omia aikojaan.

Maanantaina kurvailin töihin, soitin autosähköön ja kas, iltapäivällä kiikutin kärryn sitten sinne. Oli muuten komea keli kävellä kotiin, köpöttelin postinkin kautta siinä joutessani sillä prinsessan matikan kirjahan oli saapunut noudettavaksi.

Lievää jännitystä kärryn suhteen oli ilmassa sillä daa, minä tarvitsin ihan ehdottomasti keskiviikoksi, eli eiliseksi, auton takamusteni alle. Koulun olympialaiset nääs ja minä ruokakuljetusvastaavana. Olisin melkein voinut suukottaa autosähkön setää kun tuo soitteli tiistaina iltapäivästä että jaa-a, kuule, täällä tää olis ja ihan toimis.

Vika oli tosiaan ollut juuri se puola, ihan kuten aiempi korjaaja oli sanonutkin, mutta ei se puola jonka korjaaja oli vaihtanut. Ranskan ihmeissä kun onkin koneen pyttysysteemi kuulemma toisinpäin kuin yleensä eli ykkönen ei ole ykkönen vaan nelonen ja nelonen taas ei ole nelonen vaan ykkönen.

Ja sen ykköspuolanhan tuo oli vaihtanut, sitä kun ne testerit oli vialliseksi näyttäneet. Juu ei, nelospuolan vaihto olikin sitten se joka auton herätti elämään. Arvatkaapa ketuttiko? Jos korjaa työkseen autoja niin luulisi että tietää miten missäkin kärryssä ne pytyt on…

No, auto tuli kuntoon, ekan korjaajan lasku liki kakssataa ja tokan kakssataa. Just. Oli sitten himppasen kalliimpi öljynvaihto, jos näin voi sanoa, sillä oikeastaan sehän oli ainoa joka ekalla korjaamolla toteutui. Sylettää vieläkin, hitto soikoon.

Pääasia silti se, että auto toimii ja kukkuu ja eilen oli ihan mahdottoman mainio olympialaispäivä! Olen jo hetken epäillyt että päässäni viiraa sillä oikeasti, tämä uusi muuttunut työnkuva on saanut aikaan sen että herranen aika että tämä nauttii työstään ihan sikana!

Päivääkään en tahtoisi olla työmaalta pois sillä jokainen päivä on ihan mielettömän mukava, hauska ja kiva, olkoonkin että tenavat joiden kanssa touhuan ovat välillä jokseenkin rasittavia. Silti, ihanaa! Ja tästä päästäänkin sitten siihen säikähdykseen.

Tässähän ollaan oltu enemmän tai vähemmän puolikuntoinen jo reilut puoli vuotta, vuoden vaihteen tienoilla iskenyt lenssuhan ei ole kadonnut koko aikana mihinkään vaan jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Keväällä söin antibioottikuurin poskiontelotulehdukseen ja lekuri määräsi lisukkeeksi avamys-kortisonisuihkeen.

Kehotti käyttämään sitä ainakin kuukauden kuurin jälkeen ja jos vaan kiinnostusta riittää niin vaikka vielä senkin jälkeen sillä samalla puhuimme siitä että olen alkanut epäillä allergisoituneeni siitepölyille, ehkä eläinpölyillekin. Avamysista on tullut siis yksi parhaista kavereistani, suihke aamulla ja avot, parin tunnin sisään röörit alkaa olla auki.

Eilen iltapäivästä, olympialaisista selvittyämme, notkuin työmaalla jokseenkin uuvahtaneena mutta niin ne notkui muutkin, jotenkin nämä tällaiset ekstratouhupäivät vie aina mehut itse kultakin. Kotiin ennätettyäni totesin että nyt on akka sitten ihan himppasen puhki, muistakaan koska viimeksi näin puhki on ollut.

Tai no, aina silloin tällöin, sillä yöt on välillä olleet jokseenkin rikkonaisia koska itsellä ei ole välttämättä aina happi ihan pelittänyt öisin kiitos sen nonstop-lenssun. Syynähän on todnäk se että a. poltan, b. en urheile ja c. en muutenkaan pahemmin keskitä tarmoa omaan itseeni. Tai näin sen siis olen itselleni selittänyt.

Vetäisin evästä naamaan, lähdin kiikuttamaan junnua kylille harrastuksiin ja palasin kotiin. Ukko oli salilla, minä notkuin nojatuolissa kutomassa ja tölläämässä töllöä. Jotenkin tuli siinä sellainen olo että näinköhän tässä on ihan lämpöä kun olo on jokseenkin omalaatuinen. Mittari kainaloon ja kas, sehän se sitten oli kun sai olon niin omituiseksi.

No voi nyt prkl, totesin mielessäni. Ei sitä nyt onneksi paljon ollut, 37.6 näytti mittari, mutta yhtäkaikki, lämpöä silti. Tuumin siinä että josko se olisi vain joku outo ylikuumenemispiikki, päivähän oli ollut täynnä touhua ja menoa ja meininkiä, itsekin tuli lenkkeiltyä siinä kilsa jos toinenkin valvontapuuhissa.

Ja sitten se iski. Ihan älytön pistävä kipu toiseen puoleen rintakehää. Samantien tuli mieleen se liki viiden vuoden takainen keuhkokuume, sehän alkoi oudolla nonstop-lenssulla joka ei mennyt ohi mutta muutti muotoaan niin että sen kanssa pystyi silti toimimaan ja iski lopulta päättömän pistävän kivun toiselle sivulle selkään.

Jokseenkin siinä manailin oloani iltasella, ja tyhmyyttäni, sillä minunhan on pitänyt käydä lääkärissä jo parin kuukauden ajan mutta aina on ollut muka jotain paljon tähdellisempää ja kiirellisempää. Että näinkö tässä nyt sitten otetaan keuhkis-osa-kakkonen ihan vain siksi että on vain odotettu ihmettä joka vie nonstop-lenssun mukanaan.

Ei siinä sitten muu auttanut kuin soitella työkaverille ja todeta että juu kuule, enpä sitten tulekaan töihin aamulla vaan tilaankin lekurille aikaa. Ajatuksena kun oli kuitenkin ollut se, että kuumepiikki-mikälie oli kiusana ja aamulla olisin taas ihan työkunnossa.

Iltaysiltä painelin jo unille sillä jokseenkin olo oli kurja, nukuinkin ihan miten sattui yön, heräilin, nukuin, heräilin ja kas, ennätin olla rekkakuski ja kadottaa äänenikin ihan täysin siinä unissani, hikoillakin passelisti ja tadaa, tänä aamuna heräsin sitten jo ennen viittä siihen, että unta ei vain enää riittänyt.

Vaan hahaa, pisto on kadonnut yön aikana! Jes! Lämpö on maltillinen 37.2 eli ei mitään maata järisyttävää ja olo on muutenkin ihan suht ok nyt kun on saanut limat yskittyä ja niistettyä edes jotenkin pois. Ihan kaikki limat nyt ei keuhkoputkista tule millään ulos mutta siihenhän tässä on jo tottunut.

Lääkäriajan nyt silti tilaan heti aamusta ja töihinkään en mene, sen verran tässä sentään on järkeä päähän kasvanut. Vaan sepä tässä nyt mietityttääkin itseä. Että mikä ihme siinä on, että kuitenkin ihan suht täyspäinen ihminen, siis minä, odottelee aina maailmantappiin asti ennen kuin kuskaa itsensä sinne lekurin penkille?

Kun tenava sairastuu niin herttinen sentään, heti kun itsestä alkaa vähänkin tuntua siltä että kaikki ei ole ok eikä mene lenssun, mahataudin tai minkä milloinkin, oppikirjan mukaisesti niin johan minä kiikutan tenavaa lekuriin mutta kun itsestä tietää (jollain tasolla sen tietää) että ei ole ihan kunnossa niin jää vain odottamaan josko se nyt kuitenkin menisi ohi.

Okei, okei, viikon, ehkä parinkin, odottelu on toki ihan ok, mutta siis oikeasti. Reilut puoli vuotta odottelua? Ehkä sitä ei itse olekaan ihan täyspäinen vaikka niin on tahtonut ajatella ja kuvitella. No, katsellaan nyt miten siellä lekurissa käy, vai käykö mitenkään. Se on siis moro ja have fun!

Huomenta päivää!

Sillä eikös tämä puoli kymppi ole jo selvästi päivän puolella? Perin outo juttu, heräsin jo kuudelta vaikka olin jokseenkin varma että tänään unta riittää ja pitkään! Syykin moiselle lienee aika selvä, jos juhannusaattoyönä nukkuu vain kaksi tuntia niin aika selvää on, että seuraavan yön kahdeksan tuntia ei riitä millään paikkaamaan vajetta.

Mutta kuulkaa, mukavaa oli ja ihan tosissaan olikin! Mökille ennätettiin jo päivällä yhden aikaan ja perinteiseen tapaan pyörähdettiin matkalla paikallisen baarin kautta. Speden kanssa einehdimme evästä baarilla, siiderikin siinä tuli juotua ja mökille ennätettyä olikin edessä siivouspuuhat.

Koska olimme päätyneet ukon kanssa siihen, että nukumme alamökissä niin alamökkihän se siivouksen kohdekin oli, ylämökin jätin ihan suosilla siellä majailevien huomaan. Eivät muuten siivonneet siellä, tai ainakaan minä en huomannut moisia toimia tapahtuvan.

Toisaalta, samapa tuo, ei kai se ole minun päänsärkyni jos muut ei viitsi siivoilla, tosin yksi vähemmän kiva juttuhan tässä on sitten taas edessä. Tarkoitus on lähteä viikon päästä pidemmäksi aikaa mökille speden ja junnun kanssa joten edessä se sitten kuitenkin itselläni on. Huoks.

Päivän toinen siivouskohde olikin sitten ranta. Viime kesänä sitä ei kukaan sen kummemmin ”ruopannut” ja järviruoko on kyllä sellainen prkl että sehän rehottaa heti jos paikan saa. Argh! Eipä siinä, aikani siellä kykin ja revin ruokoja irti, haralla harasin pohjasta kuolleita lehtiä pois ja sainhan minä siihen hyvän tilan speden uida.

Isompia, tässä tapauksessa junnua ja kummityttöä, rannan ruokomeri ei niinkään haitannut, hehän hyppäsivät uimaan laiturilta ja palasivatkin vedestä samaa reittiä. Speden kohdalla tilanne oli sikäli eri että tuotahan ei uskalla suoraan laiturilta uimaan päästää, olkoonkin että tuo on oppinut uimaan tänä keväänä.

Yllättävän hyvin se ranta siitä ruokkoontui kun aikani siellä temusin ja hyvä niin, kerrankin juhannuskelit oli sellaiset että oikeastaan tärkeintä puuhaa tenavilla oli uiminen, uiminen ja uiminen. Juhannusaaton kunniaksi lämmitin saunan ehtoolla ja saunoin pitkään ja hartaasti muiden kootessa kokkoa rantaan.

Varsin komean kokonhan nuo aikaan sai, perinteistä poiketen sytytimme kokon jo iltakympin aikaan. Loppuilta menikin pitkälti kokkoa vahtien ja tenavien uimareissuja seuraten, spedekin sai valvoa niin myöhään kuin jaksoi. Ja jaksoihan tuo, kerrassaan omituisen pitkään.

Lauantai menikin sitten piirun väsyneissä tunnelmissa, ei se tosiaan ihan riitä se pari tuntia unta. Ilmanko sitä olikin valmis oikasemaan yöunille jo puoliltaöin ja aamukasiin asti unta riitti tuosta vaan. Aamupäivästä siivosin mökin ja piirun ennen puoltapäivää olimme jo paluumatkalla kotiin.

Hyvään aikaan tuli lähdettyä, liikennettä ei ollut juurikaan matkan varrella. Valitettavasti loppumetreillä meidät saavutti mahatauti, ts junnu oksensi iloisesti ojentamaani tyhjään muovikassiin parikymmentä kilometriä ennen kotia.

Samainen tautihan oli spedellä viikkoa aiemmin joten samaa tuo taisi olla junnullakin. Eilen ei sapuska maittanut koko päivänä sillä loppupäivähän pojalla meni vessassa juostessa. Saa nähdä saavuttaako tauti vielä muitakin onnekkaita tässä torpassa, ukolla ja itselläni se oli jo viime viikolla.

Vaan jaa, luulenpa että otan jälleen kupposen kahvia, johan tässä on pannullinen juotu joten kaipa se parin tunnin tauon jälkeen menee vielä toinen mokoma. Se on siis moro ja have fun!

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin

Josko pitkästä aikaa sanasen jos toisenkin bloggaisi, siis jos sitä vielä osaa. Ainakin sormet tuntuu tunnistavan varsin pätevästi edelleen mikä kirjain sijaitsee missäkin kohtaa näppäimistöä eli ihan toivottomalta tämä ei tunnu.

Jos kohta tässä onkin eletty synkeitä aikoja työmaalla tutun työporukan hajoamisen odotustunnelmissa niin poiki se jotain hyvääkin mukanaan. Kas, jopa vakipaikkoja putkahti hakuun tälle meidän kyläpahaselle, puhumattakaan läjästä määräaikaisia, joten työnhakutunnelmissa tässä on oma aika pitkälti mennyt viimeiset pari viikkoa.

Mitään tietoahan paikkojen suhteen nyt ei tokikaan vielä ole, ei edes sen suhteen ketkä pääsevät haastatteluun, mutta loppuviikosta sitä sitten ollaan senkin osalta viisaampia. Sen verran tässä on ehtinyt itselle ”viisautta” kertyä tämän tiimoilta että selvää on että itse jatkan samalla koululla syksyllä kuin nytkin, onko pesti sitten määräaikainen vai vakinainen, se selvinnee muutaman viikon sisällä.

Senkin nyt tiedän että oma työnkuvani tulee muuttumaan ja osin ihan omasta toiveestani, pyörähdin näet fiksuna mimminä esimiehen juttusilla asian tiimoilta. Pitkään minä tätä pyörittelin päässäni sillä omanlaisensa erohan tämäkin on, neljä vuotta saman tenavan kanssa kasvattaa väkisinkin jonkinlaisen tunnesiteen, halusi sitä tai ei.

Itsestä on vain alkanut tuntua siltä että tenavan kohdalla muutos on tarpeen, suhteemme on ihan liian kiinteä ja sitä kautta myös sitova ja kehitystä hidastava sillä tenavahan on kiinni minussa kuin täi tervassa. Jopa niin kiinni, että niinä harvoina kertoina kun olen joutunut olemaan pois työmaalta on tenavan koulupäivä jouduttu jopa keskeyttämään, minä kun olen se käytöksen säätelyelin hänellä.

Se on muuten itsellekin aika raskas tilanne. Tammikuussa jouduin olemaan pois koska sairastelin itse ja spedekin siinä ennätti sairastella ja kas, ihan KAIKKI meni sekaisin tuossa kohtaa. Nyt olenkin sitten sitkeästi sinnitellyt työmaalla, ukko on joutunut olemaan pois töistä niinä kertoina kun spede on ollut kipeänä ja itse olen kieltäytynyt tarjotusta sairaslomasta koska ”onhan se nyt ihan se ja sama räinkö kotona vai töissä”.

Kyseiseen tilanteeseen päädyttiin tosin vasta mennäviikolla, joulun alla alkanut lenssu kun on vain jatkunut, jatkunut ja jatkunut ja kotona sairastamaan en ole uskaltautunut sen jälkeen kun tenavan koulupäivä tosiaan jouduttiin keskeyttämään. Tiedän, silkkaa hulluutta eikä niin saisi toimia mutta kun jotenkin jo ajatuskin tilanteista joihin tenava ja työkaverit joutuvat kun en ole paikalla tuntuu pahemmalta kuin se että tauti venyy ja vanuu.

Maanantaina pyörähdinkin sitten kesken päivän pikana lekurissa joka totesi että jahas, sehän on rouvalla sitten poskiontelotulehdus kummallakin puolella. Ilmankos hetkittäin helpottanut räkis on palannut aina päivän parin jälkeen kahta ilkeämpänä paikalle.

Allergioitahan tässä on veikkailtu prinsessan kanssa, tosin myönnän että viimeisen kuukauden aikana olen ennättänyt itse veikkailla jo sitä poskiontelotulehdustakin, minussa kun on sellainen sisäsyntyinen vika että en oireile sitä minkäänlaisella paineen- tai kivuntunteella kuten kaiketi kuuluisi.

Ehei, minähän olen niitä onnekkaita jotka on sairastaneet moisen saatuaan lopulta otsaontelotulehduksen, se kun aiheuttaa sitten kipua ja ihan kunnolla ja sen kyllä huomaa! Yleensähän poskiontelotulehdus ei moiseksi äidy koska niin, se kivun- ja paineentuntu kertoo kyllä potijalle että kas, lekurissa kannattaisi kenties käydä, mutta tälläpä ei sitä osiota ole ollenkaan vielä poskionteloiden kohdalla.

Tällä on sitten ainoa vinkkaaja moisen mahdollisuudelle se, että nuha joka muka loppuu muuttaakin äänen nasaaliksi ja alkaa seilata tyyliin räkis-räkis pois tänään-räkis takas-räkis pois-räkis… Sen otsaontelotulehduksen jälkeen olen sairastanut poskiontelotulehduksen kahdesti ja kas, tajunnut kumpaisellakin kerralla mennä lekuriin hyvissä ajoin.

Nyt taisi hieman venähtää turhan pitkäksi koska niin, allergia-ajatukset sotki kuviot niin että välissä tuli kiskottua prinsessan allergialääkkeitä jotka toki jossain määrin helpottikin oloa hetkittäin. No, yhtä kaikki, maanantaina otin ja piipahdin lekurissa ja kas, nyt on sitten kortisoninenäsuihketta ja antibioottia ja maitohappobakteeria tyrkyllä.

Sitä sairaslomaakin lääkäri olisi kirjoittanut mutta tosiaan, sama kai se on räinkö minä kotona vai töissä, puolitehoisenakin saan tenavan pysymään aisoissa ja ruodussa jota taas ei sitten tapahdu jos en ole paikalla sillä niin. Se käytös. Sen säätely on tenavalla edelleen ihan täysin hukassa ja kateissa heti jos paikalta poistun.

Iso ongelmahan tässä on se, että tenava kasvaa kokoajan ja yläkouluikäkin lähenee vauhdilla. Onhan siihen toki vielä kolme vuotta matkaa mutta silti. Jotain on PAKKO tapahtua, sillä ikuisuutta ei kukaan voi vieressä kulkea kertomassa miten voi ja miten ei voi tehdä, mitä pitää ja mitä ei saa tehdä.

Ja kyllä, on kertakaikkiaan PAKKO hyväksyä sekin että se joka kertoo ja neuvoo on joku muu kuin minä, nyt tuntuu siltä että jos kohta vielä vuosi-pari takaperin siihen kävi hetkittäin joku muukin niin nyt ei enää käy millään keinoa kukaan muu. Huoks.

Aika näyttää mihin tämä tästä keikahtaa tenavan osalta mutta omalta osaltani työni hänen kanssaan alkaa olla tehty, enempään kehitykseen ei tunnu olevan minun kanssani mahdollisuutta vaan nyt on pysähdytty tilaan jossa tuntuu kuin verkko kiertyisi ympärille sitomaan meitä tiukemmin yhteen ja niin se ei vain voi olla.

Jotenkin hirvittävän surullista mutta toisaalta, sen tajuaminen on ollut myös ihan mahdottoman helpottavaa. Aivan kuin pystyisi jopa hengittämään helpommin, tiedän itsekin että oma iso ongelmani on se että otan liikaa vastuuta kantaakseni kun on tenavasta ja sitä kautta työstäni kyse.

Jokainen tenavan tekemä typeryys tuntuu jollain tavalla siltä kuin olisin itse ollut tekemässä sitä tai jättänyt jollain tapaa työni hoitamatta ja sehän ei ole hyvä se. Mutta niin, kun sitä oman käytöksen säätelyä ei tunnu olevan nyt yhtään, yhdessä kohtaahan sitä jo oli jonkin verran mutta tämän vuoden aikana se on kadonnut ihan kokonaan.

No, tämä tenavasta, ja työmaailmastakin, toteanpa vain että odotan innolla ensinnäkin tietoa siitä että pääsenkö vakipaikkojen haastatteluun ja ihan yhtä innolla odotan sitä mitä ensi syksy tuo tullessaan. Pienluokassahan minä tulen jatkamaan mutta onko se pienluokka sitten sama kuin nyt, se on vielä ihan haussa.

Mitä taas kotielämään tulee niin hiphei ja hurraa! Spede on oppinut leikkaamaan saksilla ja kas, on tuo oppinut myös ärrän! Tosin ärrä ei tule kuin sanoissa joissa se liittyy t-kirjaimeen eli traktori, trolli, trampoliini, trukki ja niin edelleen, mutta yhtä kaikki, siellä se on ja niihin se tulee joten nyt odottelemme josko se saataisiin siirtymään muihinkin sanoihin.

Sitä neuronkin aikaa odotellaan edelleen joten kovasti on kaikkea odottelua ilmassa. Prinsessa haki yhteishaussa ensisijaisesti lukioon ja toissijaisesti amikseen, poikanen 19vee asuu toistaiseksi isällään koska tekee hänen firmassaan viimeistä työssäoppimisjaksoa ja valmistuu ammattiin toukokuun lopulla.

Poikanen 21vee taas odottelee koska tuolla alkaa oppisopparikoulutus, te-toimisto kun näytti vihreää valoa ja nyt on enää käytännön asioita joita hoidellaan pois. Kovin on siis tapahtumarikasta tämä meno työelämänkin ulkopuolella, oli sitten kyse pienemmistä tai isommista lapsista.

Rääppis, tuo mummin pieni ihme, putkautti parit hampaat alaikeneen viikko sitten ja ottipa tuo ensimmäiset neljä hoippuvaa askeltakin. Ongelma tosin on se, että rääppis ei viihdy alkuunkaan lattialla ja sitä kautta ei ole myöskään alkanut nousta tukia vasten pystyyn, mutta annapa olla kun laitat neidin seisomaan lattialle.

Siinä hän sitten vain seistä jäpittäisi vaikka maailman tappiin, niin paitsi sillä hetkellä kun huomaa jotain mikä kiinnostaa ja yrittää tallailla sitä kohti. Eihän tuo neljää askelta pidempään vielä ole pystyssä pysynyt mutta jotain se on sekin, nyt kun hoksaisi miten itsensä saa kammettua ihan itse pystyyn niin veikkaanpa, että sen jälkeen ei lasta paikoillaan enää nähdäkään.

Ei liene mikään yllätys että mummi on edelleen ihan sulaa vahaa kun tästä neidistä on kyse? Syödähän tuon tahtoisi, laittaa taskuunsa, pitää likellään ihan kaiken aikaa. Miten voikin olla niin ihana pikku ihme? Kyllä mummius on elämän parasta aikaa, niin se on!

Loppuun vielä totean, että tälle viikolle on osunut jotain kovin kovin itselleni raskasta sillä niin. Minähän olen aivan ehdottoman onnekas ihminen ja osuin serkun levyhyllystä bongaamaan kahdeksankytluvun puolivälissä, siinä oman murkkuikäni tiimellyksessä, levyn joka räjäytti ihan täyden potin. Rakkaussuhdehan siitä kehittyi eikä se rakkaussuhde ole vuosien mittaan muuttunut miksikään vaikka sitä en kylillä olekaan huudellut.

Että sellaista. Hyvää taivasmatkaa musiikin monitaiturille, nerolle jonka musiikki soi aina mukana takaraivossa. Ja nyt, taidanpa lähteä tutkailemaan josko jo kohtsilleen siirrytään pihan puolelle, se olisi pensasaitojen leikkausta luvassa. Se on siis moro ja have fun!

Pikainen sillisalaatti

Eipä ole tullut muutamaan päivään todettua sanaakaan tälle puolelle enkä nytkään totea kummoisia. Edellinen viikko töissä oli varsinaista hyvän tuulen suitsutusta mitä tenavaan tulee, tämä viikko alkoi samoissa merkeissä mutta tiistaina olikin sitten silkkaa känkkäränkkää koko päivä.

Eilen paikalle köpöttelikin jälleen pahantuulinen tenava mutta kummasti se pahatuuli katosi ihan yhtäkkiä ja suurimman osan päivästä paikalla olikin hyväntuulinen lapsi jonka kanssa hommatkin rullasi tuosta vaan. Saapa nähdä mitä tänään on tiedossa, kovin on herkästi kääntyvää mallia tuo tuuli nyt.

Kotona on harjoitettu sairastupaa tämä viikko, tosin ainoa sairastupalainen on ollut spede. Speden merkillinen oireyhtymä eli julmettu räkätauti, kurkkukipu ja mahanpolttelu on tosin jaettu osin muillekin, ts itsellä on nenä vuotanut kuin vuoripurot alkuviikon ja ukko puolestaan valvoi puolet yhdestä yöstä mahapoltteissa.

Spede on ollut siis kotosalla mutta hoitovuorossa on ollut ukko ja hyvä niin, itseä alkoi jo korveta ihan tosissaan vähän väliä kotiin jääminen. Oma räkiminenkin alkaa vähitellen hieman helpottaa, tiistaina olo oli hetkittäin sen verran tukala että ennätin jo miettiä että näinköhän tässä ihan oikeasti saa itsekin vielä jonkun ihmeellisen taudin.

Eilen meillä vietettiin tuomion päivää, ts ukko sai uusimpien röntgen- ja magneettikuvien tulokset iltapäivästä lekurilla. Viime viikonhan ukko oli saikulla, kiitos todella ikäväksi äityneen lonkkaosaston ja koska jälleen kerran tutkijana oli eri lekuri kuin edellisillä kerroilla määräsi tämä ukon uusiin kuvauksiin.

Tottahan niistä edellisistä olikin jo kolmisen vuotta joten sikäli varsin hyvä, jotain häikkäähän kuvissa tuolloinkin näkyi yhden selkänikaman ja toisen lonkan osalta. Mitään ihan ihmeellistä niissä ei tuolloin ollut mutta sen verran kuitenkin että tuolloin ukon lonkkaa putsailtiin kirurgisesti turhasta töhnästä.

Ja tosiaan, eilen oli sitten ihan tosissaan tuomion päivä. Aika tekee tehtävänsä ja kuvissakin alkaa näkyä selvemmin mikä mättää. Nivelrikkohan siellä lonkassa nyt sitten näkyi, selässä taas näkyi välilevynpullistuma. Ei siis ihme, että välillä lähtee jalka alta kesken menon, totesi lekuri.

Totesi senkin, että vielä kumpaisellekaan ei tehdä mitään, ukon lihakset kun tukee suhteellisen hyvin kumpaistakin aluetta, kiitos ahkeran treenaamisen, mutta ajan kanssa lonkkaan jouduttaneen laittamaan tekoniveltä sisään. Huoks. Että lisää kipulääkereseptejä peliin ja pidetään edelleen huolta siitä omasta lihaskunnostaan, kiitos.

Tänään ukko onkin sitten palaamassa oman sorvinsa ääreen sillä miksikäs se tilanne saikulla ollessakaan muuttuu. Pahin kipu on taas levätty pois ja saikulle jäädään siinä kohtaa uudelleen kun tilanne sitä taas vaatii. Totesinkin ukolle että on se kumma, siinä on seitsemänkymppisen kroppa ruuvattu nelikymppisen päähän kiinni.

Vaan jaa, tässä voisi kohtsilleen laitella kutristoaan taas aisoihin. Normipäivä tiedossa työmaalla, sen perään tänne pitäisikin sitten hilppasta rääpsän ja tyttären iltapäivää istumaan. Ei hassumpaa sanon mä! Se on siis moro ja have fun!

Hei, me lennetään!

Se lause olisi sopinut täydellisesti monen tunnuslauseeksi eilen ja veikkaanpa, että tänään se sopii vielä useammalle tunnariksi. Oli jokseenkin liukasta, niin autoteillä kuin pihamaillakin kulkea. Hyvin siellä hiekoitettu oli monikin paikka mutta niin. Se on se fysiikan laki joka väkisinkin määrittelee hiekoituksen toimivuuden.

Eipä se hiekka pysynyt peilijäisillä kovilla pinnoilla, pah ja pöh, lensi iloisesti pois niin askelten kuin autojen renkaidenkin mukana. Työmaalla autolta ovelle tallaillessa tuntui kuin olisi kävellyt pienten marmorikuulien päällä, melkein sai olla varovaisempi kuin peilijäällä talloessa. Peilijää yksin kun ei petä ulkonäöllään, sitä tietää että jos ei keskity sataprosenttisesti askellukseen niin kohta saattaa jalat lähteä alta.

Yllättävää kyllä, sen isompia vaurioita ei päivän aikana sattunut sen enempää itselleni kuin muillekaan työmaalla, speden koulussa tilanne olikin sitten ollut ihan toinen ja koululta oli kiikutettu päivän mittaan useampikin lapsi ensiapuun näiden telottua itsensä jäisellä pihalla.

Tänä aamuna totesinkin että hiphei ja hurraa. Jos kohta eilen sen peilijään pääosin jopa näki seitinohuen lumiverhon alta niin tänään tilanne onkin täysin toinen. Se on näköjään ottanut ja rymähtänyt reilut viisi senttiä vitivalkeaa kevyttä pakkaslunta päälle. Just.

Sitähän minä en tiedä miten muissa kunnissa aurauksia hoidellaan mutta täällä meidän säästöleikkurikunnassa systeemi on hyvin simppeli. Niitä ei aurata paitsi jos ovat osa bussireittejä tai ihan keskellä kylää olevia pääväyliä. Kaikki aiemmin taivaalta tullut loskasonta on saanut tamppaantua autojen alla kymmensenttiseksi jääkerrokseksi ja vain vilkkaimmin liikennöidyillä väylillä kymmensenttiseen kerrokseen on kehkeytynyt kunnon urat jotka määrittelee tarkalleen mihin se auto menee.

Ohjata ei siis oikeastaan tarvitsisi lainkaan jos on tarkoitus pysytellä juuri sillä uratiellä, kääntyessä onkin sitten syytä hiljentää, olla tarkkana ja skarppina ja ajoittaa renkaiden kääntöliike juuri oikealle hetkelle. Vai valehtelenkohan sittenkin. Näin minä täällä yhtenä päivänä tiekarhun.

Joka karhusi kiertoliittymiä ja ajelipa tuo joillain harvoilla valituilla jääteilläkin. Myöhäistähän se tosin oli, mutta mikäs, olihan ne jäätiet kotvan hieman pitävämpiä kun niihin tuli karhea pinta päälle. Viime viikon sateet tosin sai aikaan sen, että karheus katosi ja tilalle tuli luistinrata mutta mikäs, hauskaahan se toisaalta on.

Siis sellaisen mielestä joka pitää ajamisesta liukkailla keleillä, kuten nyt vaikka minä, mutta liioittelun maku liukkaudessa alkaa jo minustakin olla. Tiedä sitten olisiko tilannetta pelastanut jotenkin se, että hiekoitus olisi ajoitettu juuri oikeaan kohtaan ja osa sorasta olisi jäätynyt märkään pintaan kiinni. Jaa-a. Mahdollisuus on olemassa.

Sitä tosin ei tehty sillä silloin hiekkaa olisi pitänyt ajaa maahan viikonloppuna ja kuten sanottu, säästöleikkurikunnassa ei makseta ylimääräisiä siitä että töitä tehdään viikonloppuna, kyllä sen pitää riittää että arkena niitä hoidellaan.

No, samapa tuo. Kunhan muistaa ajaa hiljaa ja matalalla niin eiköhän sitä työmaalle selviä, enemmän minua hirvittää ne jotka joutuvat jalkaisin tuonne liikenteeseen lähtemään. Se on kilometrikin yllättävän pitkä matka silloin kun sen joutuu askeltamaan kieli keskellä suuta odottaen koska lipsahtaa koipi alta.

Tämä tästä, eilinen työpäivä oli varsin vaiherikas eli aamusta minulla oli rauhallinen ja reipas ohjattava, parilla viimeisellä tunnilla paikalle ilmestyikin sitten lapsi joka teki kaikkensa häiritäkseen muita. Luokasta poistamisetkaan ei ottaneet toimiakseen, eka poisto kun aiheutti tasan sen että tenava keksi paukuttaa luokan ovea ulkopuolelta.

Toisen poiston kohdalla alkoikin sitten jo oven potkiminen ja lopulta päädyimme ihan sinne eriytystilaan asti. Eriytystilakin tuli siinä hetkessä riisuttua tuolista ja pöydästä sillä niin, ei niitä nyt ihan ole tarkoitettu rakennuspalikoiksi eikä eriytystilan ikkuna taida kestää jos vahingossa tölmäisee tuolin jalalla siihen.

Nopeasti tuo sitten rauhoittui kun alkuun pääsi siinä rauhoittumisessa mutta sen verran aikaa häiriköintiin saatiin suttaantumaan että muiden lähdettyä kotiin jäi tenava tekemään vielä hommia jotka oli tehty yllin tunnilla. Tänään tenava missaakin sitten käsitöiden alun sillä matikan tunninkin tehtäväaika kutistui kymmeneen minuuttiin säheltämisen johdosta.

Tänään tiedossa onkin sitten onneksi vähemmän koko sakkia sisältävä päivä, minä kun syytän edelleen vahvasti sitä että nelosten, ei kaikkien mutta joidenkin, yletön mölinä, märinä ja riehkaaminen kiskaisee väkisinkin aina lopulta tenavan myös melskaamaan ja riehkaamaan.

Iltapäivä kotosalla menikin sitten pyykäten, kokaten ja siivoillen. Niin ja speden kanssa kouluhommia hoidellen, mitenkäs muutenkaan. Illalla kudoin tuubihuivin loppuun mutta jaa-a. Mielestäni se olisi saanut olla sittenkin vielä ”pidempi”, vai onko leveämpi oikeampi sana.

Aloittelin siinä pitkästä aikaa kotonakin sitten villasukkia, työmaallahan niitä on valmistunut tasaiseen tahtiin mutta jotenkin kotona moisten tekeminen on jäänyt kovin vähälle. Muutamat pitäisi nyt kuitenkin tehdä, sellaiset pitkävartisetkin, joten ei kun puikot heilumaan vaan.

Vaan jaa. Tänään meiltä todnäk lähtee kouluun ihan jokainen kouluikään ennättänyt. Spede tosin on todella räkäinen mutta pääkipu, huonovointisuus ja yleinen särkytila on kadonnut joten hurraa. Tai oli ainakin illalla, eilisenhän poika oli junnun kanssa kotosalla sillä aamulla lapsi oli kalpea kuin lakana ja valitti yleistä pahaa oloa.

Junnulla puolestaan pysytteli lämpö normitasolla eilen koko päivän eikä se pääkään tainnut olla enää sen kummemmin kipeä vaikka aina välillä mukula näyttelikin selvästi pääkipuista heppua. Jos jaksaa touhata ja mesoa omien juttujensa parissa yläkerrassa niin hehheh, turha näytellä minulle että pää on yhtäkkiä superkipeä.

Ehkäpä siirryn nyt asettelemaan omaa villiintynyttä kutristoani aisoihin ja sitä kautta siirryn tiskikoneen tyhjennyksenkin pariin. Se on siis moro ja have fun!