Iltapuhteina mieleen juolahti

Ne on sitten kaupat lauantaina kiinni. Ettäs sen tiedätte ja muistatte. Ja jos minäkin sen muistaisin. Ukko kun viettää huomisen aamupäivän junnun kanssa astmapolilla ja rientää heti sen perään töihin ja arvatkaapa vaan muistinko minä, että perjantaina ukko meneekin normaalista poiketen aamukasiin.

Tämä aamukasi johtuu jostain mistälie koulutusjutusta ja kappas, että koulutuksen päättyessä iltapäivällä näitä tullaankin noutamaan johonkin mihinlie, siis se mihinlie on heille itselleenkin edelleen hämärän peitossa. Siellä missälie he ruokailevat ja todnäk nautiskelevat alkoholipitoisia juomia eli käytännössä tämä kaikki yhdessä tarkoittaa sitä, että perjantaina minun olisi syytä olla ihan KUNNON ruokaostoskuntoinen.

Siis ei pikajuoksua lähikaupan läpi vaan ikäänkuin harkitsevaisesti erinäisten elintarvikkeiden hypistelyä sen jälkeen kun kotona on ensin tarkkaavaisesti tutkaillut kaapit läpi. Huoh. Mitähän siitäkin tulee, kysyn mä vaan.

Ai, mutta siis itse asiaan palatakseni: KAUPAT ON LAUANTAINA KIIIIIINNI! Elkää ryskikö markettien ovia. Paitsi niiden joilla on poikkeuslupa.

Se joka väittää…

… että minulla on jokseenkin tylsää, on oikeassa. Tunnin päiväunet tosin nielaisi osan tylsästä ajasta pois, huh, mutta silti. Tylsyyden tappamiseen on monia keinoja jotka ei kuluta oikeastaan yhtään energiaa. Yksi on tämä.

 

Hei siis nyt mimmit pikkuisen jarrua päälle! EN todellakaan tarkoittanut tämän kirjan asentojen harjoittelua, vaikka eipä tuokaan huono idea tylsyyden tappamiseksi kaiketi olisi, vaan testailua siitä saako kännyllä otetun kuvan lähetettyä sähköpostiinsa ja siirrettyä sieltä tänne. Voin näemmä ilolla kertoa että saa.

Mitä taas tulee itse tähän kirjaan niin voi apua! Prinsessa, 12v, kiikutti tämän eilen minulle siivoiltuaan vaatekaappiaan. Lievästi punaisena ja hieman ehkä hämmentyneenäkin. Että kun äiti tällainen löytyi hänen vaatekaappinsa päältä. Siinä oli äidillä mennä sitruunateet rinnuksille sillä hei, lapsen vaatekaapin päältä? Hetken köhittyäni tajusin toki miten kirja sinne on päätynyt.

Huonehan oli ennen teinin huone. Ja teinihän oli 19v kun muutti pois kotoa. Ja teinihän seurusteli pitkään ennen muuttoaan. Ja siis kirjan olemassaoloahan minä en edes muistanut enää vuosiin eli johtuisiko se muistamattomuus osittain siitäkin, että teini on sen jossain kohtaa nuoruusvuosiaan kiikuttanut huoneeseensa.

Sivistääkseen itseään kirjoilla, aivan kuten äiti aina neuvoikin, mutta siis daa. Ei äiti nyt ihan tällaista kirjallisuutta tarkoittanut kehotuksillaan. Kirja itsessäänhän on perverssin siskoni antama joululahja ukolle. Tai synttärilahja. Tai joku vastaava. Ja lahja on annettu silloin joskus ennen kolmea yhteistä lasta mutta toki ensimmäisen yhden tai kahden yhteisen lapsen jälkeen.

Vaan olipa sitten löytö. Ja olipa … kyseenalaisesta paikasta tehty löytö. Onneksi tuo on nyt hankalammin löydettävissä. Ugh. Olen puhunut.

Hellurei. TAAS!

Olen tässä istunut nyt tovin isojen, siis ISOJEN, asioiden äärellä. Siis oikeasti. Jos otetaan huomioon, että tämä tauti iski kuin salama kirkkaalta taivaalta niin miten ihmeessä se ei katoa kuin salama kirkkaalle taivaalle? Siis oikeasti. Jos ihminen on TÄYSIN kunnossa perjantaina niin miten ihmeessä tämä saattaa olla täysin äänetön lauantaiaamuna herätessään? Etenkin kun tämä ihminen ei ole ollut rockkonsertissa tms jossa se ääni voi kadota.

Tässä on nyt sunnuntaista asti odotettu ihmeparanemista. Tiedättekö tyyliin menet illalla sänkyyn ja heräät aamulla terveenä. Tai ainakin huomattavasti terveempänä kuin illalla kun sinne sänkyyn menit. Ei niin että menet illalla sänkyyn sairaana ja aamuna tunnet itsesi vieläkin sairaammaksi. Siis OMITUISTA. En voi käsittää tätä maailmankaikkeuden tasapainoa mitä lenssuun tulee sillä oikeasti; sitä ei ole. Sitä tasapainoa.

Vaan hetkeksi lääkärireissuun. Koska olen aina mahdottoman reipashenkisesti ajoissa liikkeellä niin tokikaan tämä lenssun kaltoinkohtelema ihmispolo ei luopunut tänäänkään tavoistaan. Kymmentä yli yhdeksän oli sormenpäätäni jo paukautettu neulalla ja istuin mukavan hoitsun kanssa höpöttämässä ja odottamassa tuloksia. Tulos oli loistava eli serppi ihan jees. Siirryin odotustiloihin lukemaan ja kas, ennen kuin kunnolla huomasinkaan minua jo kutsuttiin lääkäriä treffaamaan.

Katsottiin poskiontelot, turvotusta mutta ei sen kummempaa, kurkkuun, punoitusta mutta ei sen kummempaa, kuunneltiin keuhkot, hyvin toimi ja todettiin, että tämän syksyn lenssu on mallia sitkeä. Erittäin sitkeä. Hän nyt kuitenkin kuvittelisi että viikonlopun aikana lenssu tajuaa oman paikkansa joten maanantaina työkunto olisi saavutettu. Mitä taas lääkäriin tulee niin jep jep, olihan tuo varsin mukava ja asiantunteva vanhempi herrasmies.

Totesi yleiskunnon olevan paras mittari, jos en jaksa mennä ja mesoa kuten yleensä niin enpä minä kunnossa ole. Parempi jatkaa sillä sitruunatee-eukalyptushunaja-linjalla josko se äänikin sieltä palaisi ihan oikeasti paikalle. Mitä taas tulee siihen, että miten tervehdin niin toteanpa että ihan normaalisti tyyliin päivää. Lisäkommenttina tosin totesin että nähdäänhän mekin viimein, herra lääkäri kun taitaa tuntea äitini.

Sen kummemmin emme äidistä jääneet puhumaan, ainoa lisäkommentti koko äitiin oli lääkärin toteamus siitä yleiskunnostani ja normaalisti ilmeisen tekevästä äidiltä peritystä luonnostani. Nii-in. Hukassa on se ilmeisen tekevä minä nyt, edes sukkapuikkoja en ole jaksanut ottaa koko viikolla käteeni. Höh. Vaan tämä tästä lääkäröintipulinasta, luulenpa että nyt oikaisen ihan oikeasti makuuasentoon tämän puolipönöttävän asennon sijaan. Jotenkin alkoi väsyttää aivan simona nyt! Se on moro!

Helou. Taas.

Nyt tässä sitten odotellaan. Työterveyslääkäri olisi klo 9.40, sitä ennen käyn antamassa veritilkan hoitajalle. Jippii. Kumman helposti sen ajan sai, riitti kun totesi varsin mukavalle ajanvaraustätöselle että niin, kun ei tämä olo ota parantuakseen ja viime talvena sairastettu keuhkokuume hirvittää.

Jos kohta ajanvaraustätösen suhtautuminen olikin ihan mahdottoman ihana niin vielä hauskemmaksi koko touhu meni siinä kohtaa kun tätönen totesi, että nyt niitä oman kunnan lääkäreitä ei ole siellä mutta heillä olisi tarjolla toisen kunnan lääkäri joka tekee tämän päivän meidän työterveydessämme.

Että passaisiko tämä, sovitaan nyt vaikka nimeksi, Matti Nieminen. Se kuulkaa loksahti tämän akan leuka suoraan lattiaan ja tokihan se kävi. Siis mitämitämitä??? Äidin luottolääkäri! Herramunjee! Siis mitä? Mehän emme ole siskon kanssa koskaan tätä lääkäriä nähneet mutta lapsuus- ja nuoruusvuosiin tämä lääkäri kuuluu lähes kuin perheenjäsenenä.

Tästä lääkäristä puhuttiin meillä kotona USEIN! Hän se oli joka äidille sitä, tätä ja tota ja joka niihin selkäleikkauksiin lähetteitä ja joka oli AINOA joka oikeasti osasi hoitaa äidin moninaisia sairauksia. Teini-iässä sitä joskus jopa mietti näiden moninaisten puheiden päälle että onkohan se jumala sillä samanlaiseen asemaan lääkäri meillä kotona äidin puheissa nostettiin.

Eli joo-o. Menen siis äidin luottolääkärille tänään. Arvatkaapa vaan naurattaako. Ja ihmetyttääkö. Ja mietityttääkö. Pitäisikö minun kertoa sille terveisiä tuonpuoleisesta? Se kun on, ainakin äidin puheiden mukaan, varsin lupsakka ja mukava mies. Esittelenkö itseni minuna vai äireen tyttärenä?

Ja siis oikeasti. Kuinka JULMETUN vanha se on? Äiti olisi nyt 60v joten kaipa se nyt ainakin samaa ikää on? Vai olisiko äiti kehunut niin vuolaasti itseään nuorempaa lekuria? Mene ja tiedä. Mutta hauskaa tästä todnäk tulee, väitän mä.

Ja muihin asioihin. Tiskikone on päällä. Spede on kiikutettu tarhaan. Junnu on lähetetty kouluun. Prinsessa tuijottaa telkkaria olkkarissa ja lähtee about puolen tunnin päästä. Ukko on työmaalla ja oli yllättänyt vaimonsa vallan ihanasti, pikkukirpun tuulilasi oli skrapattu puhtaaksi samalla kun Voldemarin.

Eli jaa. Täällähän on kaikki kokolailla kuosissa. Miinus tietty se, että joudun käymään TAAS kaupalla kun liikun, kas kun linnunsiemenet ja talipallotkin on loppu. Ja talitintti tuijotteli jokseenkin syyttävästi rappujen kaiteella kun palasin spedeä viemästä. Ou mai. Näihin puheisiin se on moro tältä erää. Taidan oikaista hetkeksi kylelleni.

Ei hyvältä näytä, sano

Ei tämä tauti ota nyt päästääkseen otettaan ei. Sanoisinpa jopa, että himppasen hirvittää, sillä olo on jokseenkin surkea ja rintakehässä tuntuu merkillinen kipu yskiessä. Ette ikinä arvaa mikä kummittelee takaraivossa… No juuri se, viime talvena sairastettu keuhkokuume. Kummoisia lämpöasteita tässä ei joudu kärsimään, lämpöä on ollut maks 38 ja sekin lähinnä piipahteluluontoisesti mutta niinhän se oli viime talvenakin. Voi pska.

Yskä muistuttaa kovin samanlaista kuin tuolloin, lima ei liiku yskimisosastolla kunnolla ja tämä yleinen vetämättömyys. Siis oikeasti. No, toisaalta. Nenä falskaa superhyvin oikeastaan nonstoppina, samoin silmät eli ei tässä nyt ihan tukossa sentään olla. Paitsi hengitysosastolta joka tuntuu jokseenkin pinnalliselta. Työterveyteen soittelen siis jahka siellä alkaa soittoaika puoli kasin kanttiin, ei tässä paljon muukaan auta.

Muilta osin ei uutta tähtien alla. Ja miten voisikaan olla, minähän olen eilen paukuttanut tekstiä blogiin enemmän kuin aikoihin! Mutta kun siis daa, onko mitään tylsempää kuin pelkkä oleminen silloin kun et saa kuitenkaan nukuttua? Pitääkin varmaan kurkkia mitä kaikkea sitä tuli tehtyä talvella kun oli pakkolevossa, en minä kai sentään blogia paukuttanut täyteen tekstiä?

Mutta kuulkaapa, koska illan viivästynyt unensaanti aiheutti, onneksi, aamun normaalia myöhemmän heräämisen niin toteanpa nyt että minun pitänee siirtyä ihan justaansa herättelemään kasiin menijää yläkerrasta. Spedekin pitäisi saada hereille joten hmmm… Palannen jossain kohtaa päivää, ehkä menen nyt tekemään niitä äitimäisiä juttuja pitkin torppaa. Se on moro!

Kaikkea sitä

Tässä iltapuhteina, sopivia töllöohjelmia odotellessa, olen sitten säheltänyt sitä ja tätä tämän blogin kanssa. Tsiisus, yläkatergorioita! Alakategorioita! Ja vaikkas mitä jännää jota vuodatuksessa ei ole tarjolla. Oooh!
Eikä siinä suinkaan kaikki, olen ihmetellyt myös sivujen lisäämismahdollisuuksia. Oooooh kaks! Onneksi siellä alkaa justaansa tälle ihmiselle passeli ohjelma joten pikapikaa teen vielä pari ihan pienen pientä muokkausta ja sen jälkeen tuuppaan tämän myllyn tältä päivältä kiinni. Niin se on!

Ps. wordpress jaksaa yllättää iloisesti; tämähän toimii mobiilinakin ihan tuosta vaan… OOOOOOOH kolme!

Autoiluihmeitä ja ihmeautoilijoita

Kuulunkohan minä kumpaankin? Tuli näet mieleen torstainen autoilukeikka prinsessan kanssa. No kas, se oma ihana pikkukirppunenhan oli ihan PAKKO jättää ukolle kotosalle kun sinne talvitakkiostoksille hilppastiin, ja siis ihan hyvästä syystäkin toki. Ukko kun otti ja alkoi vaihtaa siihen talvikiekkoja alle.

Me loikkasimme siis Voldemarin kyytiin ja no, olen tainnut sanoa kerran jos eräänkin jo siitä että aina pikkukirpun saapumisesta asti minulla on ollut lieviä muistiongelmia sen suhteen ettei Voldemarissa suinkaan ole kytkintä. Joka aivaten ainoa käynnistys tapahtuu niin, että vasen jalka hamuaa kytkintä. Jota siis, kuten sanottua, ei ole.

Torstainakin jalka teki hapuilevan liikkeen kytkimen suuntaan ja totesi samantien, että ahas niin, sitä ei siis… No kuitenkin, se vasemman jalan kytkinetsintä on ollut sikäli helppo nakki että käynnistämisen jälkeen sitä ei enää ole vaan Voldemar on ilo käsissä ja jaloissa.

Niin torstainakin, jo paljon ennen markettia oli pakko silitellä voldemarin kojelautaa ja kehua kuinka mamma ihan taatusti rakastaa Voldemaria ihan MAHDOTTOMAN paljon vaikka nyt ei ole oikein yhtäjalkaa kuljettukaan. Voldemar hyrisi tyytyväisenä.

Pyörähdimme marketin parkkipaikalle ja ahaa, niin tosiaan, Voldemarissahan ei ole tapana käytellä käsijarruakaan. Miten ihmeessä tuon siinä muistinkin mutta niin vain kuulkaa muistin, pikkukirpussahan käytän aina käsijarrua pysäköidessäni.

Se eka markettihan ei tuottanut tulosta. Siis isolle kauppakeskukselle ja liikkeitä kiertämään. Viidennestä, tai no oikeastaan toisesta jossa käytiin sitten uudelleen neljännen ei-oo-liikkeen jälkeen, se talvitakki löytyi. Ja ei kun prinsessa tyytyväisenä, ja äiti vielä tyytyväisempänä, pois kauppakeskuksesta.

Himppasen siinä ihmettelin kotia kohti ajellessa että mikäs helketti. Onkohan tämän Voldemarin renkaat epätasapainoiset vai mikä on kun tuntuu ihan kuin nykisi jotenkin hassusti. Omituista. Ja sitten, ihan hieman ennen lähimarkettia minä sen hokasin.

Että jotta niiiiiin! Siellähän palaa käsijarrun merkkivalo! Johon en TIETENKÄÄN ollut kiinnittänyt huomiota kun siinä vieressähän palaa huollonkin valo. VOI TSIISKEIK! Lähimarketin parkkiksella astahdin autosta noutaakseni vielä jotain pikaemmettä ja ush, äsh ja yöks. Mikä KUVOTTAVA jarrupalojen katku…

Että niin. Autoiluihmehän minä. Vai sittenkin ihmeautoilija? No, oli miten oli niin ukolla oli erittäin hauskaa kun tämän tapahtuman tälle hyvin hyvin varovaisin sanakääntein ja nolona perjantaina kerroin. Torstaina en sitä enää kotiuduttuani muistanut sillä daa, yksi häsäsi tosiaan niitä talvikiekkoja pikkukirppuun ja kaksi nuorehkoa miestä hytkyili ympäri taloa omien kauppareissutuliaistensa kanssa.

No, lähdenpä tästä nyt pikkukirpulla speden noutoon. Se on siis terve!

Tiistain uuniruoat eli kermamarinoitu porsaan pihvifilee,lohkoperunoita ja salaattia

 

Tämän päivän lounas sängynpohjalta käsin tehtynä. Ei muuten lainkaan hassumpi!

Ensimmäiseksi uuniin sujahti liha eli X-tra kermamarinoitu porsaan pihvifilee, painoa mötikällä taisi olla himpan vajaa puoltitoista kiloa. Lihaköntti uunipussiin, kylkeen pystyyn lihalämpömittari ja uunivuoassa 150 asteiseen uuniin. Liha ehti olla useamman tunnin huoneenlämmössä ja kypsymisaika oli näin ollen suunnilleen tunti. Aivan mielettömän hyvää ja pehmeää lihaa, nam!

Lohkoperunat:

Palttiarallaa kilo perunoita pestyinä ja lohkottuina, marinointi oliiviöljyssä johon lisäsin reippaasti valkosipulijauhetta, sipulijauhetta, grillimaustetta ja himppasen mustapippurirouhetta. Paisto 225 asteessa noin puoli tuntia. Nam!

Kylkeen nakattiin salaattia joka sisälsi rucolaa, jääruukkusalaattia, kurkkua, miniluumutomaatteja ja fetaa. Kastikkeeksi oli lurahtanut jo tekovaiheessa ranskalaista salaattikastiketta ja toki himppanen mustapippurirouhetta lisämakua antamaan.

Hämmentävän mainio ruoka ottaen huomioon että oikeastaan minkäänlaista ruoanlaiton vaivaa tästä ei ollut. Hitsiläinen! Harmi, että valmistuu sen verran hitaasti, työpäivien pelastajaa tästä ei kyllä saa.

Ruoka-aika

Se se kuulkaa kohtsilleen olisi. Onneksi ostin eilen porsaan pihvifile-köntsän kaupasta, tuolla se nyt muhii uuninlämmössä. Pakkauksen oma ohje neuvoi uunin lämpötilaksi 175 astetta mutta jaa-a. Minusta moisella lämmöllä menee possu ihan prsiilleen eli 150 astetta sai riittää.

Marinoitumassa kulhossa on myös lohkoperunat, joista meillä on kovin innostuttu. Vinkkiä koppasin Mau!kas ruokablogista, en näet parhaalla tahdollanikaan muistanut uunin lämpötilaa saati paistoaikaa. Maustamisen kanssa emme menneet ihan yks yhteen, Kitisen ohjeen löydät täältä. Irkun ohjeeseen taas livahti seuraavia maustehia:

– runsaasti valkosipulijauhetta

– reippaahkosti grillimaustetta

– aika määrä sipulijauhetta

– maltillisesti mustapippurirouhetta

– vielä turaus valkosipulijauhetta

niin ja toki sitä oliiviöljyä. Jahka saan ”läskin” likimain valmiiksi nakkaan potut uuniin ja kaipa sitä uunin lämpöäkin pitää säätää. Tämän väliajan taidan viettää pötkölläni olkkarin sohvalla sillä oikeasti, merkillinen himotus siivoilla ihan himppanen keittiöä ja pestä ihan inansa pyykkejä sai koneen uuvahtamaan niin totaalisesti etten ole jaksanut perehtyä edes siihen kellonajan postauksiin liittämiseen. Tsai.

Täällä taas testaamassa

Mahtaakohan näihin postauksiin saada näkyviin kellonaikaa? Karmean paljon kaikkea mitä täältä nyt etsiä ja hakea ja opetella. No, onpa jotain tekemistä tämän makoilun seuraksi…