Voisiko se tosiaan mennä näin?

Aamulla kun ukon tipautin sairaalan eteen oli olo jotenkin epätodellinen. Takana huonosti ja levottomasti nukuttu yö, pieni kauhu ja pelko takaraivossa ja päätäkin juhmi. Teki mieli kääntyä takaisin ekoista valoista ja juosta ukon luokse, ihan vain siksi että hirvitti ja pelotti.

Ajelin silti reipasta tahtia työmaalle ja kas, totesin työmaan pihaan kurvatessa että mitäs ihmettä, kello on tasan kahdeksan! Ei minuuttiakaan tullut käytettyä ylityöminuutteja, mitäs ihmettä… Tässähän ehtii palaveriinkin ihan heittämällä.

Kädet tosin alkoi täristä samantien kun auton ratista irrotin. Hampaatkin alkoi kalista yhteen. Tuntui ettei happi riitä. Päässä juhminut kipu kovensi otettaan puristaen kaksin kourin. Taisi osa jännityksestä ja pelosta purkautua siinä kohtaa, luulen mä.

Kympin aikaan tuo ilmoitteli että leikkaus on iltapäivällä. Huokasuttihan se, jotenkin kun oli jo ajatellut että se on kohta nips ja naps ja sitten ei tarvitse enää odotella ja ihmetellä sen kummemmin leikkauksen tapahtumista.

Vaan kappas! Juuri kun olin lähdössä mukeloiden kanssa syömään tulikin ukolta puhelu. Että täällä hän nyt köpöttelee kohti leikkuria. Että juu, leikataankin nyt. Tsiisus! Ihan hieman oli pää siinä pyörällä mutta onneksi (!) olin töissä, pianko se mukuloiden sählääminen sai ajatukset muualle.

Tilanne olikin sitten ihan eri siinä kohtaa kun kotiin kurvasin. Ihan tautisen levoton olo! Ukon soitosta kaks ja puol tuntia eikä vieläkään mitään. Kolme tuntia ja hiljaisuus. Neljä tuntia. Viisi. Siinä levottomuuden tuskassa tuli hinkattua keittiö kaksin käsin. Ruokittua mukelot. Pelmattua makkari läpikotaisin.

Ja tarkoitus oli siirtää tarmo olkkariin ihan juuri samalla hetkellä kun puhelin soi ja ukko soitti. Hyvältähän tuo kuulosti. Ihan omalta itseltään. Ei ollut mitenkään sekava saati sumea olo ja ei, ei sattunutkaan mihinkään vaikka selkäpuolella kyllä tuntui että jotain siellä on tehty.

Ihan hiivatin tylsää kuulemma oli. Ihan mielettömän tylsää. Pitkä loppupäivä tulossa, kellokin oli vasta puoli viisi. Ja ei, leikkauksen kulusta ei ollut mitään tietoa mutta sen verran oli että haava oli siisti. Jos vaikka hoitaja tulisi niin pyytäisi josko pääsisi kävelemään. Kun kuka sitä jaksaa tässä vaan maata.

Että kai se hyvin oli mennyt kun ei kukaan ollut mitään sanonut. Ja kyllä, on hän täällä sängyssä jo pyörinyt suuntaan jos toiseen. Ja vispannut jalkojaan. Ja kyllä, olo oli ihan sellainen että voisi ajatella ettei mitään leikkausta ole tehtykään. Niin paitsi että makuuasennossa oli. Ja siksikin tylsää.

Kun tuntui olo ihan tavalliselta ja normaalilta, että mitä hittoa tässä nyt pitää sängyssä maata. Ei huipannut päässä, ei ollut mitenkään sekava olo, ei mitään. Että jos nyt oikeasti joku hoitsu osuisi paikalle. Kun oikeasti. Pystyyn tässä pitäisi nyt päästä. Tylsää on.

Eipä juuri hotsittanut siivoaminen enää sen jälkeen. Hetkessä olotila muuttui siitä adhd-rauhattomasta hepusta levolliseksi ja helpottuneeksi. Huh. Jalat toimi, ukon pää toimi, ukko toimi. Mitään kamalan kauheaa ei tapahtunutkaan vaan ihan sama ukko se siellä sairaalassa edelleen oli kuin se jonka sinne tiputin. Tosin niin, todnäk ja mielellään kivuttomampi.

Hetki sitten ukko soitteli vielä iltasoiton, käymäänhän olemme menossa vasta huomenna. Jos olemme. Kirurgi kun oli pyörähtänyt tätä tapaamassa vielä iltasella. Todennut että niin, siellä olikin paljon enemmän massaa kuin mitä kuvat oli näyttäneet.

Ja niin, hermo oli ihan kasassa sen kaiken alla. Että ei ihme ettei oikein jalat toimineet ja särkykin oli kokoaikainen. Ja niin. Josko lähtisit kotiin huomenna. Ja mitä ihmettä, kyllä nyt pitää toinen päästää kävelemään jos tuo tahtoo (tämä siis hoitajille) kun ukko sitä kävelyä taas kerran kysyi.

Ei muuten päästäneet. Sen sijaan tämän hetken suunnitelma on se, että jos ei mitään ihmeellistä yön aikana tapahdu niin eipäs sitten mennäkään sitä ukkoa morjestamaan vaan haetaankin se kotiin. Ylivuotoletkusta kun ei ole tullut oikein mitään ulos ja muutenkaan ei ole järkevää makuuttaa sairaalassa pitkään.

Yö siis oikeastaan ratkaisee. Leikannut lääkäri on jo omalta osaltaan päätöksen tehnyt, jälkitarkastus sitten joskus ja kaikki madonluvutkin oli tarjonnut jo valmiiksi jatkosta. Että ei kun ukko kotiin vaan. Toisaalta, päätöksenhän tekee lopullisesti vasta se lääkäri joka aamupäivällä on kierrolla.

Parasta puhelussa oli kuitenkin se kun ukko yhtäkkiä totesi, kerrottuaan ensin saaneensa aika hyvät tropit yötä vasten, että olo on kyllä todella outo. Leikkaushaavassa kyllä tuntuu ja viiltelee mutta jalkoihin ei satu. Ei yhtään. Ihan kuin olisi saanut omat jalat takaisin.

Näinköhän tässä saatiin täysosuma? Ja outoa kyllä, ukkokin on tajunnut jotain. Oma jääräni, joka ei osaa ottaa rauhallisesti vaan repii aina itsensä ihan äärirajoille, totesi että nyt pitää vaan muistaa ottaa ainakin se kaksi viikkoa rauhallisesti vaikka kuinka olisi kivuton olo.

Ettei vaan tule takapakkia. Ettei vaan riko mitään mikä korjattiin. Voisiko se tosiaan olla näin. Että täydellinen napakymppi. Ehkä tässä taas jossain kohtaa kettuunnutaan siihen ukon urheiluun mutta hei. Ennemmin siihen kuin pelätään ja ollaan huolissaan.

Se on moro ja have fun! I´m happy!