Kesää kohti

Onneksi alkaa tämä kevät olla kohta taputeltuna plakkariin, jotenkin tämä alkuvuosi on ollut ihan mahdottoman raskas! Ei fyysisesti, ei sinnepäinkään, suuren osan alkuvuodestahan kotona on odottanut ruokapadat valmiina, kotityöt tehtyinä ja speden läksyt huollettuina mutta silti.

Henkisesti todella raskas alkuvuosi. Kaipa siihen vaikuttaa osaltaan niin työ- kuin kotielämäkin, uusi esimies taisi toteuttaa juuri sen mitä toisen työmaan vanhan tekijän kanssa pelkäsimme; näinköhän joudumme ojasta allikkoon? No kas, siltä tämä nyt vahvasti näyttää.

 

Mutta tosiaan. On tässä keväässä ollut muitakin kupruja. Ukkohan on ollut oikeastaan täysin petipotilaana jo joulukuun alusta asti. Reilun kuukauden maattuaan tuo tuuppasi itsensä väkisin töihin. Olkoonkin, että öisin tuo ei nukkunut säryiltään (selässä todettiin välilevypullistuma) ja liikkuminen oli mahdottoman vaikeaa.

Ehtipä tuo jo ajatella välissä että josko tämä sittenkin tästä kun vaan sitkeästi yrittää, haki uuden salikortin ja kävikin siellä. Kerran. Ja sitten tuli se stoppi. Eipä käynyt enää, ei salilla eikä töissä. Nyt tuo on ollut reilun kuukauden saikulla, välillä kävi kokeilemassa väkisin työntekoa yhden päivän ajan.

Tässä välissä ehdittiin juhlia junnun rippijuhlatkin, muutenhan elämä on ollut tiukasti täällä neljän seinän sisällä sillä niin, ei tuo ukko toimi. Väkisin sitkittelemällä tuo hoitaa ”kotihengettären” roolia. Eli ruoat on tehtynä kun tulen töistä, imuriin en muista koska olen viimeksi koskenut, en oikeastaan pyykkeihinkään.

Kaupassa en käy ollenkaan, ukko hoitaa poikasen 20vee kanssa nämä kotikuviot. Ja silti. On jotenkin ihan mahdottoman raskasta kun aamulla lähdet töihin niin ukko makaa, kun tulet kotiin niin ukko makaa ja kaiken aikaa se vain makaa.

Ja ei, se ei makaa koska makuuttaa vaan se makaa koska kaikki mitä se on väkisin tehnyt sattuu niin paljon ettei se pysty muuhun. Ja yöllä se ei nuku. Ehei, se katsoo telkkaria. Etsii asentoa. Huokailee. Katsoo lisää telkkaria. Ja sitten se sai pillerit jotka vie sen pahimman kärjen siltä kivulta.

Jotka on ihan karmeita douppeja. Ne vie siltä tajun. Ja sen tajun mukana ne tekee sen kädet ihan hiivatin eläväisiksi. Jonka takia itse heräsin kymmeniä kertoja yön aikana siihen että kourittiin tissiä, prsettä ja vaikkas mitä. Ja ukko nukkui silti. Kiimapillereiksi minä ne nimesin.

Ilmeisesti niiden käpäliä villitsevä vaikutus vähenee ajan mittaan, nyt meillä saa taas nukuttua mutta kyllä muutaman yön jälkeen ehdin jo miettiä että mihin hittoon sitä pitäisi mennä itse nukkumaan? Kun oikeasti, jos se niillä saa nukuttua niin en kai hemmetissä voi niiden ottamista kieltää? Mutta nukkuakin pitäisi.

Tänään ukolla oli sitten käynti taysissa. Aiempi lekurihan hänet tuonne lähetti annettuaan pari viikkoa lisää saikkua ja todettuaan magneettikuvat katsottuaan että jep, leikkaus. Ei tässä enää muita vaihtoehtoja ole. Fysioterapia ei auta, lääkkeet ei auta, lepo ei auta.

En oikein osaa selittää sitä tunnetta mikä itselle tuli kun ukolle lekurireissun jälkeen soittelin ja kysyin mitä taysissa oli sanottu. Uutisethan oli tarkalleen luokkaa ”neljä viikkoa suoraan saikkua, leikkausjonoon, kiireellisyysluokka ykkönen vaikka en tiedä mitä se nyt meinaa”.

Niin ja ”siellä on ollut kaamea leikkausruuhka että ei tiedä koska pääsee mut sanoi se lääkäri jotain että ehkä jos oikein hyvin käy niin pari viikkoa”. Se helpotuksen tunne joka meni läpi. Ja muuttui samantien julmetuksi huoleksi. Peloksi.

Epäluuloksi. Sen tunteen pakottamiseksi toivoksi. Ja lisää peloksi. Ja sitten ne tunteet vain ristiriitaili keskenään ja vaihtoi vuoroin paikkaa. Ja pettymyskin sinne mahtui sekaan. Jos kohta olen ollut kiitollinen miljoonia kertoja siitä miten selkävaivoihin liittyvät hoidot on kehittyneet niin sittenkin.

Jo aiemmin sanoin työkaverille siitä että tämä on kuin déjavu-kokemus. Ihan kuin paluu sinne kun oli 12vee ja äiti makasi sängyssä sen 11 kuukautta. Ja silloin selkäleikkauspotilaita hoidettiin makuuttamalla ja selkäoireisia hoidettiin makuuttamalla.

Ja kappas, nyt minulla on puoliso joka käy läpi todnäk samaa sontaa mitä äiti kävi, kiitollisuus heräsi siitä että oikeasti. Nyt emme naulitse selkäpotilasta sänkyyn vaan rangan liikkuvuus pyritään saamaan takaisin mahdollisimman pian.

Ei. en ole pettynyt puolisooni. Olen pettynyt siihen miten kaikki olisi voitu tehdä toisin aikanaan jos joku olisi tiennyt tai tajunnut. Miten äiti syntyi liian aikaisin. Tai oikeastaan sairastui liian aikaisin. Miten paljon parempaa hoitoa äiti olisikaan saanut tänä päivänä.

Onneksi kaikki on niin paljon toisin tätä nykyä. Ja sittenkin. Jotenkin tässä on ollut aika äärirajoilla tämän kevään. Oikeastaan työ on ainoa paikka jossa on helppo olla. Olkoonkin että siellä ilmapiiri on surkea johtuen siitä että tosiaan, se päiväkotilapsi-status, mutta siellä ei ainakaan tarvitse pyöritellä tätä kaikkea päässään.

Ja ei, ei tarvitse katsella väkisin liikkuvaa puolisoa jonka liikkuminen tekee itseen kipeää, niin järkyttävän kankean ja vaikean näköistä se on. Ja samalla sitä miettii monesti sitä että herttinen soikoon mitkä RIIDAT aikanaan olikaan tuon urheiluhulluudesta, epäili että olenko minä tärkeämpi kuin ne painot ja sukset vai miten tämä menee.

Ja tänä päivänä sitä on mielettömän onnellinen ja iloinen niistä suksista ja painoista. Ilman niiden mukanaan tuomaa lihaskuntoa ukko tuskin liikkuisi tuossa yhtään. On se vaan ukko.

Kuten sanoin, onneksi tämä kevät alkaa olla taputeltuna. Odotan kesää, leikkausta, ja ihan kaikkea mitä tulevaisuus tuo.

 

 

 

11 comments on “Kesää kohti

  1. Näyttääpä sunkin kohdalla olevan totta se, että ikävät asiat kasaantuvat. Onnellista on sitten kuitenkin se, että elämässäsi on myöskin paljon hyviä ja voimia antavia asioita.
    Toivottavasti isännän operaatio tulee nopeasti ja siitä on apua. Tuollaisessa kunnossa ja lääkityksellä ei kyllä kovin pitkää aikaa voi jatkaa.
    Toivottelen sulle kaikesta huolimatta mukavia Pääsiäisen pyhiä ja aurinkoisia kevätpäiviä!

  2. Oma ukko on leikattu. Odottamalla ja lääkkeitä syömällä välilevyn pullistuma meni niin pahaksi että halvaantuminen oli muutamasta tunnista kiinni.
    Multa loppui pinna ja taksilla mentiin yksityiselle. Sieltä ambulanssilla Porin keskus sairaalaan ja samantien leikkaukseen. Kirurgi tuli kertomaan odotustilaan leikkauksen jälkeen että muutama tunti enemmän niin puolisonne olisi halvaantunut vyötäröstä alaspäin.
    Asian kansa ei ole leikkiminen!

    • Se halvaantumisen riskihän siinä on se isoin huoli, kipu ja säryt taitaa tosin olla kipuilijalle itselleen rankinta.
      Hyvä että teillä kävi hyvin! Miten ukko on toipunut leikkauksesta?

      • Erittäin hyvin kyllä. Työnteko sujuu loistavasti ja on fyysisessä työssä, kun on rekkakuski/merimies.
        Vain arpi on muistona. Yksi ongelma kuitenkin jäi. Siitä voinen kertoa yksityisviestillä jos sinua kiinnostaa.
        Ota yhteyttä mesellä tai whatsapp, löytyy nimellä Sini Källberg

      • Jaa juu meni leikkaus itseasiassa niin hyvin että sai 3kk saikkua mut käytti vaan 1,5kk. Oli sitä mieltä ettei saikkuile terveenä ja läks töihin.

  3. On sulla ollut rankka kevät! Tuo puolison sairastelu on tosi rankkaa ja voimia kuluttavaa. Sillä juuri se, että vaikka kuinka tiedät, ettei se laiskuuttaan makaa niin harmittaa se silti. Teillä vielä sentään yritetään tehdä jotain. Monessa perheessä tosiaan vaan maattaisiin. Tuttavaperheessä on myös mies leikattu selkävaivojen vuoksi ja onneksi leikkaus on auttanut. Meilläkin kyläillessään mies pahimmilla hetkillä makasi meidän olohuoneen lattialla. Ainoa asento ilman valtavaa kipua. Meillä oli rankkaa oman masennukseni aikana. En jaksanut tehdä mitään, joten vain makasin. Miehen mielestä minä edelleenkään en varmasti ole ollut sairas, kunhan olen maannut lähes vuoden kotona. Yritin kyllä ihan kaikkeni. En vain jaksanut. Ja helpolla se vieläkin menee siihen, että masennus nostaa päätään, jos on vähänkin vaikeuksia. Meillähän miehellä on nivelsärkyjä, jotka on todettu fibroksi ja sidekudosreumaksi. Välillä on parempia kausia ja välillä huonompia.
    Tuo työhomma kuulostaa kyllä kurjalta. Kurja esimies tekee enemmän hallaa kuin jos varsinainen työ olisi kurjaa. Onneksi kohta tämä kevätlukukausi päättyy ja pääset ansaitulle vapaalle.
    Kiva oli lukea teidän kuulumisianne!

  4. No on, vaikka siihen on mahtunut onneksi paljon hyvääkin joukkoon.
    Masennus on rankka sairaus ja sen tekee varmasti monesti vielä rankemmaksi sen että aina on niitä jotka ihmettelee että mikä masennus. Koeta nyt jaksella sinäkin siellä miehesi kanssa!
    Sepä, jotenkin tässä on niin väsynyt ja kyllästynyt ja vttuuntunut ja vaikka mitä tuohon uuteen esimieheen että tekisi mieli huutaa että prkl, nyt vaihtuu työmaa! Onneksi on hyvät työkaverit, muuten varmaan pää kestäisikään…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s