No mutta että…

Taudista on toivottu, hurraa tauti! Eikä se ole ennättänyt vielä ainakaan nappaamaan ketään muuta täältä otteeseensa joten hurraa tauti uudemman kerran!

Speden verikokeet oli, yllätys, täysin ok. Natriumissa nyt oli ihan pienen pientä heittoa, niin pientä että oikeastaan sekin oli ihan normaali. Alaraja arvolle kun olisi kuulemma 137 ja spedellä se oli piirun sen alle eli 136. Ei jatkotoimenpiteitä tältä osin siis.

Tämä nyt tietysti hivelee äidin itsetuntoa sillä äiti on kyllä muistanut sanoa joka aivaten ainoa kerta koululääkärin ihmetellessä pojan kokoa että se nyt vaan on ihan isänsä kopio, niin ulkonäöltään kuin muodoltaankin. Että samanlainen se iskä oli pienenä poikana ja samanlailla sitä ihmeteltiin kouluterveydenhuollossa että miten voi olla kun äiti ja sisarukset on kuitenkin kuin kuivan kesän oravia.

Jotkut vaan on, isoja ja raavaita, vaikka kuinka perintötekijät äidin ja sisarusten osalta näyttäisikin siltä että ei voi olla. Toisaalta, onhan ukollakin lääkärin kaavioiden mukaan ylipainoa (hehheh), kas kun tuohan on pelkkää lihasta ihan jo siksikin että treenaa neljästi viikossa. Että on se. Aikamoista.

Työmaalla viikon viimeiset kaksi päivää sujui kerrassaan loistavasti. Ohjattavan kanssa on jälleen ylitetty yksi uusi raja-aita (hurraa!) ja tenava oli kuin olikin ILMAN ohjaajaa uimassa muun porukan kanssa. Siis OMG! Kauas on tultu niistä ajoista kun tenavaa ei voinut edes päästää mukaan uimahalliin, saati muuhun liikuntaan, ei edes ohjattuna.

Tokihan tenava tarvitsee edelleen ohjaajan paikalle kaikkiin muihin liikuntoihin, tai no, hiihto saattaa olla sellainen jossa tarvetta ei ole, mutta uimahallissa tuo menee ihan täysin muun ryhmän mukana ilman että tämän läsnäoloa edes huomaa sen kummemmin. Melkein kakkukahvin paikka olisi tämä.

Maanantaihan oli ohjattavalla ihan mahdoton päivä, jotenkin tuntui että nonni, tässä on nyt selvästikin astuttu ainakin kolme askelta taaksepäin siitä missä oltiin jossain kohtaa. Sittenhän onnistuin sairastumaan ja kas, niin oli ohjattavakin tehnyt joten paluu oli molemmille enemmän kuin onnistunut suoritus.

Eilen tenava sai joka aivaten ainoasta tunnista plussaa, ja isoa sellaista. Siis oikeasti, neljä tuntia pelkkiä töitä, siis oikeita töitä tyyliin aukeama äikkää, aukeama matikkaa, aukeama ylliä ja vielä aukeama äikkää ja kertaakaan tuolla ei palanut hihat eikä lentänyt kynät. Tsiisus!

Jopa välkät ja ruokailu oli mennyt ilman pienintäkään sählinkiä eli minä todellakin hyrisin tyytyväisyydestä siinä kohtaa kun lähetin tenavaa kotia kohti päivän päätyttyä. Kunpa kaikki perjantait sujuisi samaan tapaan, viikonlopun viettoon voisi lähteä silloin rennoin ja hyvin mielin.

Työmaalta kurvailinkin sitten tyttären kautta kotiin ja kas, mitä matkaan tarttuikaan.

 

Voiko näin suloista ollakaan? Meillä kotona kuultiin eilen paljon guuguuguu- ja gäägäägää-jutustelua ja ihmeteltiin miten mahdottoman hassuja ilmeitä pieni ihminen voikaan kasvoilleen luoda. Se käännöskin ehdittiin nähdä siinä seukkailun ja päiväunosten lomassa.

Eikä tämä suinkaan ollut ainoa superjuttu eiliselle, työmaalta palatessa kotona kun odotti keittiön pöydällä tällainen…

Sisällä rasiassa oli vaaleanpunainen kaunis leivos, tosin tulipa todistettua sekin että moni kakku päältä kaunis ja silkkoa sisältä. No ei, kyllä se ihan hyvä oli mutta niin äkkimakea että jos se olisi ollut piirunkin isompi ei sitä olisi pystynyt kokonaan syömään edes tällainen sokerihiiri kuin minä.

Ukossa on muuten ollut nähtävissä selviä pehmenemisen merkkejä, jos näin voi sanoa. Torstaina kun totesin hakevani rääppiksen töistä suoraan meille kysyi ukko otanko pienen ihan yöksikin. No en, ihan vaan illaksi. Tottahan se ajatus sitten jäi itsellä itämään ja kovin se ukko oli sitä mieltä että mummilta menee rytmit sekaisin jos ei vähitellen ole yökyläilyn aika.

Onhan siitä jo kuitenkin neljä viikkoa kun pieni on viimeksi kainaloisena nukkunut… No, yökyläily nyt kuitenkin jäi sillä tytär oli luvannut rääppiksen jo lauantaina yökylään kummitädilleen eikä sitä nyt kahta yötä peräjälkeen voi pientä pyöritellä yökyläreissuissa.

Hoksasin siinä sitten vasta myöhemmin miksi ukko moista edes kyseli. Illassahan tuo oli itse joten ei ennättänyt nähdä koko neitiä kyläilyn aikana, kaipa se ukko itse kaipaisi pientä pyöriteltävää nyyttiä nähtäväkseen. Pitänee katsoa josko ensi viikolla hakisi neitiä niin että ukko on aamuvuorossa.

Palautin rääppiksen kotiinsa iltaseiskan kanttiin ja laittelin iltapalat kotiuduttuani. Aiemmin kotona ehtoon viettoa suunnitellut poikanen 19vee ilmoittikin yhtäkkiä että velipoika hakeekin tämän seuroikseen iltaa istumaan ja pyörähti suihkussa, minä puolestani lähdin ihan suosilla yöunille heti saatuani speden suuntaamaan omaan sänkyynsä ysiltä.

Ei hajuakaan mitä täällä on sen jälkeen touhuttu kenenkäkin toimesta, minä olin umpiunessa jo iltakympiltä ja kokolailla niihin aikoihin poikasta on kuulemma haettu. Nyt herättyäni totesin että jahas, poikasen kengät ei ole palanneet eteiseen joten näinköhän tuo on jäänyt ihan yöksikin sinne veljelleen.

Eipä ollut puhelimessa viestiä, sen sijaan poikanen oli yrittänyt puolisentoista tuntia aiemmin soittaa pariin kertaan. Soittelin takaisinpäin ja kas, tuohan oli lompsimassa kotia kohti. No just. Eihän tuo ole kuin kymmenkunta kilometriä joten varsin pirteä aamulenkki poikaselle.

Hieman puhelun jälkeen poikanen kotiutuikin, jutusteli kotvasen ja minä patistin tämän nukkumaan. On siinä kanssa sankari. Yöksi tuon oli tosiaan pitänyt jäädä mutta ei sitten ollutkaan viitsinyt vaan päättänyt yhtäkkiä että ennemmin kävellä köpsöttää kotiin. Just.

Tänään ajattelinkin sitten ottaa ja leipaista korvapuusteja nyt aamutuimaan, iltapäivästä koetan saada poikasen hereille niin että pyörähtäisimme ostamassa tälle uudet kengät. Mitään tuo ei ole taaskaan puhunut aiemmin mutta nyt lenkkeiltyään totesi että kyllä se äiti niin on että reikä kengänpohjassa on jotenkin ikävä juttu, siinä kun kastuu sukka tallatessa. Huoks.

Vaan jaa. Josko vielä kupposen kahvia tässä ennen kuin ryhdyn taikinan tekoon eli se on moro ja have fun!

No mutta….

Jopas onkin taas tovi vierähtänyt. Eipä uutta tähtien alla ja sittenkin mahdottoman paljon uutta. Aloitetaan vaikka rääppiksestä. Kaveri otti ja oppi miten käännytään mahalleen. Just. Mummia harmittaa moinen suunnattomasti, ei niinkään siksi etteikö moinen taito olisi ihan toivottava ja suotava vaan siksi ettei mummi ole ennättänyt vielä nähdä moista kääntymää kertaakaan. Höh.

Tämä taas ei johdu siitä, etteikö mummi tahtoisi nähdä mutta kun. Moinen taito opittiin perjantaina ja viikonloppu meni viuhvauh vaan ilman että ennätimme törmäillä tyttären kanssa ja kas, maanantaina kun oli ajatuksena kurvata työmaalta tyttären kautta kotiin kurvailinkin etuajassa kuumeisena kotiin. Että näin.

No, kuumeesta ei ole onneksi edes rippeitä ollut nähtävillä tänä aamuna, eilen niitä kyllä oli vielä ilmassa. Sen sijaan nokka elää edelleen omaa elämäänsä, samoin silmät mutta nielemisen (ja sitä kautta syömisen) estänyt kurkkukipu on sentään siirtynyt osastolle ”muistoja”.

Eilen aamusta olo oli, onneksi, vuotavaa nokkaa ja edelleen nielemistä karsastavaa kurkkua lukuunottamatta, siinä määrin hyvä että nakitin aamuvuoroon lähteneen ukon kiikuttamaan KAIKKI pakasteet ulkorappusille viltin alle. Pakkasta kun oli ruhtinaalliset -8 astetta meidän mittarissa.

Pakastinhan tässä taloudessa kuuluu sarjaamme voiprklstnavttu. Tsiisus! Miten paljon pakastimessa voi olla ylimääräistä JÄÄTÄ!? Tämä taas johtuu pitkältikin siitä, että sitä auotaan TAAJAAN sekä ukon että parin tenavan toimesta. Jaa miksikö? No kun ne jääpalat. Jääpaloja sinne, jääpaloja tonne ja jääpaloja tänne(kin).

Oman lisänsä jään määrään toi toki pakastimeen ukon ja speden toimesta kaatunut mehujää (!!!), siis sellainen joka oli menossa jäätymään. Voin kertoa, että se ihan hieman söi naista sekä siinä kohtaa kun huomasi moisen kaatuneen että siinä kohtaa kun sitä pakastinta eilen tuijotin.

Ratkaisuhan moiseen jääpala-auontaan olisi toki jääkaappi jossa moinen jääpalakone on vakiona mutta hei oikeasti. Kun EI OLE TILAA, kuuskytäsenttinen jääkaappi on ihan maks tässä torpassa ja jos moisessa olisi (en tiedä onko olemassakaan sillä koolla) moinen tilasyöppö ovessa niin eihän sinne mahtuisi alkuunkaan sitä määrää evästä mitä meillä jääkaappi joutuu väkisin nielemään.

Joten ei. Jääpalat on ja pysyy pakastimessa. Jota siis auotaan MONTA kertaa päivässä. Ihan stnan monta. Niin monta että taas alkaa ärsyttää vaikka pakastin onkin nyt hienossa järjestyksessä ja tilava ja sulanut ja vaikkas mitä. Ja mehujäätönkin.

Näissä tämän akan maun mukaisissa talvissa (ei lunta, jäätä tai pakkasta) on kyllä yksi huonokin puoli. Juuri se pakastin. Viime vuonna sain pakastimen sulatettua jossain kohtaa pakkasia joita ei sitten kestänyt kauaa joka taas aiheutti sen, että sulatuskerrat jäi tasan tarkkaan yhteen kertaan.

Jo sunnuntaina tuumailin mielessäni että jos vain pakkanen nyt himppasenkin kiristyy niin tsadaa, sulatus asap! Ja kiristyihän se, jo maanantai-iltana olisi voinut pakasteet kantaa ulos mutta tosiaan, se työmaalla noussut kuume aiheutti kyllä sen että en todellakaan jaksanut edes ajatella kiikuttavani mitään mihinkään.

Eilen aamulla oli pakko tarttua toimeen, olkoonkin että olo ei ollut ihan täystehoinen ja toisaalta, eihän pakastimen sulatus tarvitse kuin aikaa ja vahdintaa ja hetkittäin tapahtuvaa jääastian tyhjennystä ja pyyhkeellä sivelyä ja kauhalla isompien jääkökköjen irrottelua ja ja ja …

Melkein kadutti koko operaation alkulaukaus jo parin tunnin kuluttua, ihan hieman tuntui käyvän kunnon päälle se hetkittäinenkin sively ja tyhjentely ja irrottelu. Oli ihan pakko istahtaa aina välillä vain hengittämään kun jotenkin olo ei kuitenkaan ollut ihan ok.

Onnittelin toki itseäni kun aamupäivästä sain viimein kannettua pakasteet takaisin kaapin uumeniin ja totesin pakkasenkin lähteneen lauhtumaan niin ettei mittarissa ollutkaan enää kuin -3 astetta. Illallahan alkoi sitten jo kuulumaan sulamisvesien tip-tip-tip-ääni räystäistä joten myöhäistä olisi ollut jos olisi tähän päivään odotellut.

Loppupäivän vietin lähes koomassa nojatuolissa, mitä nyt välillä tarkastin speden läksyt, annoin evästä lapsille ja himppasen heittelin astioita koneeseen. Eli niitä hommia joita on pakko tehdä oli kipeänä tai ei. Iltapäivästä pääsin onnittelemaan itseäni vielä uudemman kerran sillä tadaa!

Kurkku ei ollut enää alkuunkaan niin kipeä ettei olisi voinut yrittää syömistä! Ja kyllä siinä loppupäivän aikana tulikin sitten pyörähdeltyä jääkaapilla hakemassa milloin mitäkin pientä syötävää sillä hei, maanantainahan en saanut syötyä kuin puolikkaan banaanin ja juotua jääkylmän juotavan jogurtin.

Tänä aamuna kiusana ei ole, ainakaan vielä, ollut kuin nokka-silmä-osasto. Pääkipukaan ei tällä hetkellä vaivaa, jonkinasteinen väsymys ja omituiset sydäntykytykset kylläkin. Onkohan nyt tosiaan niin, että kahvin juontia aamuisin on ryhdyttävä tylysti vähentämään, näitä tykytyksiä kun oli eilen aamullakin. Tai sitten se on jotain taudin kuvaan liittyvää, mene ja tiedä.

Isommat on lähetetty kouluun, spede nyt notkuu vielä kotosalla mutta suuntaa myös kohtsilleen koulun suuntaan. Itse ajattelin laittaa pyykkikoneen päälle ja suunnata sohvalle kunhan sinne asti on päästy ja todnäk vietän vaakatasossa ainakin jonkin aikaa.

Huomenna olisi tarkoitus suunnata työmaalle, spedellähän taas on aamusta verikokeet joihin lähtee isänsä kanssa. Monenlaista juttua ollaan nyt verestä tutkimassa, kas kun niin. Spedehän on ihan samanmallinen kuin isänsä pienenä eli roteva poika. Isänsäkin kohdalla tuosta nähtiin pienenä vaivaa terveydenhuollon toimesta, miksikäs ei siis spedenkin.

Mitä taas spedeen tulee muilta osin niin nyt näyttää hieman siltä että lapsella saattaisi olla dyspraksia joka selittäisi paitsi sen miksi puhe on edelleen epäselvää myös sen miksi tämä tasapaino on himppasen mitä sattuu. Mitään diagnoosia ei ole vielä tehty mutta puheterapeutti totesi lapsen kielen ja muun suun motoriikan olevan epäsynkassa keskenään.

Tiedossa on fysioterauttikäyntikin joten ehkäpä tässä nyt oikeasti aletaan perehtyä asiaan eikä vain odotella koska lapsi oppii sen ja sen ja ton. Puheterapiaanhan tuo menee uudemman kerran ensi viikolla mutta koska en itse ollut paikalla kartoituskäynnillä niin olen vain ukon puheiden varassa ja niiden mukaan jatkosta ei ole vielä tietoa.

Tällä kertaa ei keskitytä siihen ärrään, kuten eskarivuonna tehtiin, vaan ihan yleisesti suun motoriikan harjoittamiseen eli näin yhtäkkiä ajatellen kuvittelisin että käyntejä on luvassa jatkossakin. Mikä sitten toimintasuunnitelma on näiden säästöjen keskellä, sitä en tiedä.

Eilen illalla käytin muuten aikaani tutkaillen nettiä. Minullahan on ikkunalla orkidea jos toinenkin, kolme niistä on vanhoja ”partoja” eli olleet useamman vuoden, vanhin taitaa hyvinkin olla jo yli kymmenvuotias. Jokainen näistä kolmesta on aikanaan tullut taloon komeasti kukkien, olleet sen jälkeen kuka vuoden, kuka useamman, kukkimatta ja sitten yhtäkkiä, tadaa!

Jostain luin jo aiemmin että orkideoilla on tapana totutella useampi vuosi uuteen ilmanalaansa joka taas selittää sen, miksi moni nakkaa kasvin roskikseen sen lopetettua kukintansa. Totta, eihän tuo kukattomana ole oikein minkään näköinen, vain muutama lehti törröttämässä eri suuntiin ja eihän siitä oikein tiedä onko se elossakaan.

Voin kertoa, on se. Se vain miettii mitä tehdä. Yksi omistani mietti huomattavasti muita pidempään, oli tainnut miettiä jo hyvinkin viisi vuotta ennen kuin päätti että olkoon nyt, kukitaan sitten kun ei tuo nyt jätä mua rauhaan. Orkideojen hoidon suhteen olen ihan ankea, kastelen kun muistan eli ehkä kerran viikossa tai kahdessa.

Ainoa mistä olen ollut tarkka on se, että niihin on vaihtunut lasiset orkidearuukut alle heti ekan kukinnan jälkeen sillä ne juurethan on niiden elinehto eikä niitä saa kuulemma pitää pimeässä ruukussa. Okei, näillä on menty ja hyvin ne on kotiuduttuaan sitten kukkineet. Kuka taajempaan, kuka harvempaan mutta yhtäkaikki, kukkineet.

Mutta niin. Se uusin tulokas. Hienommalta nimeltään Dendrobium Nobile, kansankielisemmin jalopuikkokämmekkä. Sellainenhan meille kotiutui viime joulun alla ja kukki ihan hurjana aina helmikuulle kunnes kukat kuihtui ja jäljelle jäi kukkavarsi. Tai onko se edes kukkavarsi, kaipa kun siinä ne kukat olikin.

Tänä syksynä meille pesiytyi sitten suihkupullo josta orvokit, siinä missä rönsyliljatkin, on saanut suihketta aina kun olen sattunut muistamaan ja se on kieltämättä yllättävän usein, lähes joka päivä niitä tulee ohimennen suihkittua. Liekö se sitten innostanut orkideat ihan uuteen nousuun, yhtäkkiä ne sekosivat kaikki puskemaan yhtä aikaa nuppuja vanhoihin kukkavarsiin ja se uusin tulokas…

Se riehaantui kasvattamaan uusia kukkavarsia (?) vanhan kukat tiputtaneen viereen. No jopas! Vanhoista parroista yksi on nyt avannut kukkansa, kahdessa muussa on turpeat nuput jotka aukenevat päivänä minä hyvänsä ja tämä uusi hyväkäs… nyt siinäkin on yhdessä uusista varsista nuppuja jos toisiakin. Ohhoh!

Ja siitähän se ajatus sitten lähti. Että mitäs hemmettiä, pitääkö se vanha kukkavarsi katkaista vai mitä sille pitää tehdä, uudet varrethan on kasvaneet ihan miten sattuu eikä niillä ole pahemmin korkeuttakaan vanhaan verrattuna mutta toisaalta, niitä tuli kolme yhdellä kertaa.

Löytyihän niitä hoito-ohjeita mutta missään ei mainittu sanallakaan mitä sille vanhalle varrelle pitäisi tehdä. Loppujen lopuksi tulokkaassa oli jo yksi katkaistu varsi kun se meille saapui joten öööö…. Tänä aamuna satuin löytämään englanninkielisen linkin jonka mukaan vanha varsi toimii energiavarastona eikä sitä kannata katkaista ennen kuin jos ja kun se muuttuu puumaiseksi ja pudottaa lehdetkin.

Moisessa saattaa tosin mennä vuosia joten päädyin sitten tänä aamuna simppelisti poistamaan kyseiseltä varrelta tukikepin ja siirtämään uusia varsia keppien varaan. Saapa nähdä miten tässä vielä käy. Käykö niinkuin sille aamutvn orkidea-asiantuntijalle joka totesi että kun niiden kelkkaan kerran hyppää ei niistä pääse eroon. Vähän sellaista mallia on kyllä ollut nähtävillä tällä emännällä…

Vaan jaa kuulkaas, nyt se pyykkikone, spedelle ulkovaatteet niskaan ja reppu selkään ja sohvalle. Se on moro ja have fun!

Voihan himmelivallankumous

Onkohan tässä tullut vanhaksi vai mikä oikein on, kun ihan oikeasti melkein suurinta huvia ikinä on seurata eduskunnan kyselytunteja ja muita poliittisia ohjelmia? Jaa-a. Voihan se olla että niin on päässyt käymään. Ja seurattavaahan on todellakin riittänyt.

Jätän tällä kertaa poliittiset keskustelut väliin, olkoonkin että aiheena esim himmelivallankumous on kertakaikkisen keskustelua kirvoittava ja kirjailenkin muutaman sanasen siitä mitä meille kuuluu tänään. Siis meille, noin laajempana sanamuotona ilman sen kummempaa merkitystä.

Työmaallahan hommat sujuu yllättävän hyvin vaikka integraatio aiheuttikin pieniä epäilyksiä lukukauden alussa. Melkeinpä väittäisin jopa että pääsen helpommalla niillä tunneilla kun olemme siellä integraatiossa kuin niillä kun olemme omassa luokassa pienellä porukalla.

Ryhmän paine on uskomaton voima, jopa silloin kun sitä painetta ei ryhmä itse luo. Tenavahan on otettu hienosti mukaan porukkaan, vaikka nyt ei tietenkään sentään sisäpiiriin, mutta muuten. Parihommissa parina on ollut milloin kukakin ison porukan lapsista ja no, myönnettäköön että toki meillä aikuisilla on ollut näppimme pelissä aina parivalinnoissa.

Totta, parityöskentelyn tarkoitus on opettaa lasta toimimaan hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa ja jopa kokemaan haasteita sillä että välillä pari saattaakin olla haastavampi. No, ymmärrettävää lienee että tämä on se linja millä pareja valitaan pääsääntöisesti mutta tenavan kohdalla emme lähde siihen että luomme lisähaastetta jo valmiiksi hyvin venytetylle lapselle.

Vähän sen mukaan mikä on laji, onko se liikunta, kuvis, enkku tai musa, mietitään pari. Tähän sopii nyt rauhallinen ja topakka pari, tähän kohtaan otamme tuon joka osaa ratkoa moisia ongelmia näppärästi ja tässä kohtaa paras on tuo joka antaa tenavalle sopivasti potkua hommaan.

Oikeastaan näissä parijutuissa on ollut vain yksi aika selvä linja: sukupuoli. Aina kun kyseessä on vaativampi parijuttu on sukupuolia sekoiteltu enemmänkin parihommissa ja tenavalle valkattu takuulla sanavalmis, topakka ja jämpti tyttöihminen pariksi. Sellainen jolla asustaa silti ilonpilke silmäkulmassa.

Ja toiminut on, ja hyvin sittenkin. Jotenkin näyttää aina siltä että tenavan kohdalla tytöt rulaa, poikien kanssa saattaa sukset mennä hetkessä ristiin mutta tyttöjen. Ei niiden kanssa voi tapella eikä niitä auta oikein mollatakaan. Niitä täytyy kuunnella ja niiden sanaan uskoa ja jos on eri mieltä niin pitää osata sanoa miksi on eri mieltä ja ei saa suuttua vaikka tyttö ei uskoisikaan että se on oikein.

Muilta osinhan touhu tenavan kanssa on vaihtelevaa. On hyviä päiviä, huonoja päiviä ja superhuonoja päiviä. Niitä superhuonoja ei onneksi ole osunut tälle syksylle kuin pari, huonoja sitten onkin ollut enemmän mutta on joukkoon mahtunut useampi hyväkin päivä jolloin ei ole päkitetty, rähjätty tai häiriköity.

Normipäivänä taas käytöstä saa säätää ainakin viidesti päivän aikana. Siis ainakin. Ja sitten on ne kaudet. Jollainen muuten aloitettiin muutaman viikon tauon jälkeen tiistaina. Ne kaudethan on niitä jolloin toistetaan, toistetaan ja toistetaan. Eli palataan samoihin perussääntöihin joita on välillä jo muistettu noudattaa.

Ja joita ei tahdota millään muistaa. Ei vaellella. Ei hihkuta tunnilla. Ei päristellä. Ei huudella tunnilla. Ei tuupita jonossa. Ei on ei. Eikun se ei on edelleen ei. Ja kyllä, sinä teet juuri tämän tehtävän. Ei kun juuri tämän jonka opettaja sanoi. Ei kun tämän. Edelleen tämän.

Nämä toistokaudet on oikeastaan niitä jollain tapaa ärsyttävimpiä, kun olet jo ehtinyt ajatella hetken että hitsiläinen nyt on loikattu eteenpäin niin pam, otetaanpa ja peruutetaan. Toisaalta, näinhän tämä on mennyt kaikki nämä vuodet, loikka eteenpäin ja pakki päälle.

Sittenkin edistystä on tapahtunut valtavasti ja sellaista edistystä jonka kohdalla ei ole peruutettu takaisin. Lyöminen ja potkiminen on pysyneet tiukasti poissa koko syksyn, en ole joutunut kirjaamaan yhtä ainoaa väkivaltatilannetta itseäni kohtaan. Sanallisia uhkauksiakaan en ole saanut mutta toisaalta, niitä en saanut enää viime vuonnakaan.

Sekin on pysynyt yllättävän hyvin muistissa että jos oppitunti menee tekemättä mitään on se sama homma edessä koulupäivän päätyttyä ja muiden lähdettyä. Vain kahdesti olen joutunut koko syksynä jättämään tenavan koulupäivän päätteeksi tekemään tuntitehtäviä ja se on kuulkaa vähän se!

Kaikkineen siis varsin no, en nyt sanoisi välttämättä hyvällä mallilla, mutta paljon paljon paremmalla vuosi vuodelta tämä kuvio ja se on hyvä se. Mutta on tässä sitten toki töitäkin tehty sen eteen ja tehdään edelleen, ainoa miinushan on se että jatkosta ei osaa kukaan sanoa edelleenkään mitään. Ei kukaan. No, näillä mennään.

Kotiosiohan taas on asettunut jollain tapaa uomiinsa vaikka aikamoista säätöä tuppaa usein olemaankin. Junnu aiheuttaa päänvaivaa sillä aika moni oppiaine tuntuu menevän ihan yli hileen. Kun siihen lisätään kertotauluja opetteleva spede niin todettakoon että äidille pukkaa harmaata hiusta. Siis kuvaannollisesti.

Kertsipelejä on pelattu ja paljon. Siinä kotihommien lomassa sillä nekin on pakko saada tehtyä, niin se vain on. Luettukin on, mutta sehän sujuu spedeltä itseltään kuin rasvattu joten siinä ei ongelmia ole. Sen sijaan ne junnun kouluhommat…

Kun isoin ongelma tuntuu olevan matikka jossa on pihalla kuin lumiukko. Ei vain ymmärrä MIKÄ on laskun idea. Ja tottakai tällä hetkellä opettelun alla on aihealue joka vaatisi äidiltä ensin syventymistä ja opettelua että voisi edes ajatella pystyvänsä neuvomaan. Aikaa moiselle ei vain tunnu oikein olevan, ne tunnit työpäivän jälkeen kun on suhteellisen rajalliset. Huoks.

Rääppis on sitten sitä vapaa-ajan herkkua ja pakko se on myöntää, että tuntuu että aikaa moiselle herkulle tuntuu olevan ihan liian vähän. Olen edelleen pyrkinyt kerran viikossa ottamaan neidin meille iltapäiväksi, palauttanut sitten iltasella mutta ei se ihan helppo rasti ole.

Nelikuinen vauva kun vaatii kuitenkin aika paljon sitä syliä ja lämpöä ja seuraa ja vaikka mitä joten niinä iltapäivinä kun rääppis on täällä ei ihan hirveästi ennätä tehdä kuin ihan pikana ihan pakollisia juttuja. Ja eikä sitä millään malttaisikaan tehdä oikein mitään, mieluiten sen ajan viettäisi ihan vain pienen kanssa höpötellen.

Jotenkin tuntuu että itsellä on ajan organisointi nyt himppasen hakusessa, tunteja on liian vähän ja tekemistä ihan liian paljon ja silloinhan käy väkisinkin niin että osa tekemisistä jää odottelu-asteelle ja vaikka kuinka ja kauaksi aikaa. Huoks. Taas.

Jälleen kerran nostan hattua eksän äidille ja isälle. Ja omallekin äidilleni ja iskälle ja isille. Että miten ihmeessä heillä ei koskaan tuntunut olevan kiire kun siellä pyörähteli tenavien kanssa eikä heillä, siis eksän vanhemmilla, tunnu sitä olevan edelleenkään silloin harvoin kun siellä käy. Omituista on se ja ihailtavaa kerrassaan.

Vaan jaa. Nyt luulen että ryhdyn tyhjentämään tiskikonetta, asettelemaan kutrejani jotenkin säädylliseen järjestykseen, siivoilemaan himppasen keittiön tasoja ja käynnistelenpä pyykkikoneenkin samalla kertaa. Josko tässä jossain kohtaa tänään ennättäisi käydä tyttärellä kahvilla ja siivotakin pitäisi.

Niin ja tosiaan, meillä on speden kanssa kimppakirjakin pahasti vaiheessa, eilen illalla maata lötkötimme sängyssä ja lukaisimme ensimmäiset viisikymmentä sivua joten sitäkin pitäisi ennättää jatkaa jossain kohtaa! Eli kyllä, taidan ryhtyä toimimaan. Se on siis moro ja have fun!

Kylmää kyytiä…

Tiedättekö sen tunteen, kun katselee kuinka jotain on ihan just kohtsilleen tapahtumassa? Vaikkapa pallo osumassa ikkunaan tai joku tipahtamassa veneestä tai jotain. Sen tunteen, kun ajattelee että apua ja ennätänkö väliin vaikka tietää että ei ennätä vaikka miten säntäisi.

Raidekatastrofiefektiksikin sitä voisi sanoa, sillä siihen sopisi hyvin joku youtube-video jossa juna jyskyttää täysiä eteenpäin vaikka edessä on este johon se ihan kohta törmää eikä kukaan, edes veturinkuljettaja, kykene tekemään asialle enää mitään.

Hieman samanlainen olo tässä tulee päivänä jos toisenakin kun uutisia sattuu seuraamaan. Se sotehan nyt saatii ”maaliin” (jumankekka että mua risoo nää termit) ja luvassa on ihan mielettömän upeaa valinnanvapautta sekä isoja säästöjä.

Pienen, vähä-älyisen ihmisen on vain hemmetin vaikea tajuta tätä yhtälöä. Yksityinen terveydenhoitopuolihan riehaantui päätöksestä täysin, pörssikurssit lähti huimaan nousukiitoon ja uusimpana hienoutena (toivottavasti kuulin väärin!) todettiin että jatkossa terveyskeskuksiakin voi perustaa yksityiset yhdistykset, järjestöt jne…

Yksityinen terveydenhoitopuoli taas. Minun on kovin vaikea uskoa siihen etteikö kyseiset palvelut kasvattaisi lompakoita omistajiensa taskuissa. Ja etteikö niitä omistajia olisi myös tuolla päättävillä palleilla istumassa ulkomaisten omistajien lisäksi. Eli osinkoja on taatusti luvassa, siis heille, omistajille.

Okei, voihan se olla että jokin osa tässä osoittautuu vielä hyväksikin muutokseksi, mutta vaikea minun on nähdä miten se Kainuun korpimummo tästä hyötyy. Tuskinpa muuttotappiokuntiin on kovin moni yksityinen avaamassa palveluitaan korpimummon valittavaksi, eiköhän se lähin hoitotaho ole siellä minne sellainen sattuu soten jälkeen jäämään.

En välttämättä ole vielä tutustunut riittävästi tähän hienouteen, joten ihan täysin perillä en ole miten asia tulee käytännössä toimimaan, mutta tottahan on että kun kansalainen saa päätösvallan siitä meneekö hän hoidettavaksi kunnalliselle puolelle jonottaen hoitoa viikkotolkulla, vai yksityiselle päästen kenties muutamassa päivässä hoidon piiriin, valitsee hän se yksityisen.

Sehän tässä lienee on paikallaan ottaa huomioon, että kun (lue jos) yksityisen hoidon piiriin pääsy mahdollistuu kaikille lompakon paksuuteen katsomatta on sanomattakin selvää että käyttäjämääräkin lisääntyy joten niitä aikoja ei välttämättä saakaan samaan tapaan kuin nyt.

Vai käykö sittenkin niin, että yksityisille ei ole edelleenkään mitään ryntäystä sillä omakustannehinta jääkin edelleen niin korkeaksi ettei siihen ole varaa kuin työssäkäyvillä keskituloisilla tai sitä paremmilla tuloluokilla? Tästä en ole ennättänyt vielä muuten kaivella mitään tietoa, pitänee tutkailla kun ennättää.

No, tämä sotesta, niin paljon faktatietoa ei vielä ole silmiini osunut että uskaltaisin sanoa varmuudella suuntaan tai toiseen onko tämä tosiaan se juttujen juttu jolla kansalaisen hoitoonpääsy helpottuu ja valtion kassaan saadaan säästöjä (skeptikko minussa epäilee että ei) joten spekulaatioiden puolella tässä vielä mennään.

Kovin epätodennäköiseltä tosin vaikuttaa kummankin osion toteutuminen mutta niin. Ehkä se sittenkin toimii. Tai sitten ei. Mene ja tiedä.

Tänä aamuna uuden junafiiliksen sain kun luin Kansan Uutisten artikkelin aikuiskoulutustuesta. Että leikkuriin sitten sekin. Samaisesta aiheesta oli Hesarissakin joten toivomaani propagandaa ja panettelua se ei ole vaan ihan totista totta.

Käytännössähän leikkaus tarkoittaa sitä, että se muutetaan lainaksi valtion taholta. Joopa joo. Minun kohdallani se olisi tarkoittanut vajaan yhdensäntonnin (9000,-) euron lainan ottamista ammattitutkinnon hankkimiseksi ja rehellisyyden nimissä, siihen minulla ei olisi ollut rahkeita sillä ei tällä palkalla moinen sijoitus olisi kannattanut millään.

Ja tämä siis minun kohdallani, mutta lyön vaikka pääni pantiksi että niitä jotka olisivat aikuiskoulutustuella halukkaita opiskelemaan tutkinnon ja työllistymään eivätkä siihen leikkausten jälkeen voi lähteä on olemassa muitakin kuin vain minä olisin ollut.

Aikamoista sanoisin. Jotenkin tuntuu, että tämän hallituksen touhu on vähän samaa kuin sen tyypin jonka oikea käsi ei oikein tiedä mitä vasen käsi tekee. Että aina aamuisin kannattaa miettiä kahteen kertaan kannattaako lukaista ensimmäistäkään uutisaihetta kun pääsääntöisesti jokainen niistä perustuu siihen että hups, otetaan nyt vähän tästäkin.

Elämme jokseenkin tuulisia aikoja.

Aamun pikainen

Onkohan sitä tullut liikaa seurailtua politiikkaa viime aikoina vai mikä on, mutta jotenkin sitä on onnistunut luomaan erinäisiä mielipiteitä omassa päässään ja paljon. Prinsessahan seuraa monesti eduskunnan kyselytuntejakin kanssani (!) ja se ei ehkä ole hyvä se, sillä tätä nykyä liki aina kun jokin menee päin puuta kuuluu rääkäisy ”prkleen sipilä”…

No, oli miten oli, niin väkisinkin tässä on jäänyt miettimään että mitä ihmettä tässä maassa tapahtuu. Äänestäminenhän on aina vähän sellaista lottoamista, ehdokkaat lupaa kymmenen hyvää ja yksitoista kaunista ja se, mitä tapahtuu vaalien jälkeen on aina arvoitus.

Niin tälläkin kertaa. Persujenhan piti olla työntekijän asiaa ajava, köyhän puolella seisova, suomalaisuutta vaaliva ja pienemmän puolta pitävä puolue. Mahdoton vaalivoitto heille itselleenhän sieltä ropisi ja Soini pääsi ulkoministerin (aamuinen pikakirjoittajan lapsus oli valtionvarainministerin) pallille, hallitukseen, ihan kuten oli varmasti toivonutkin. Okei, ehkä se ulkoministerin (ei edelleenkään valtionvarainministerin) palli ei ollut ihan se ykköstoive mutta hyvä kakkonen kuitenkin.

Ja sitten ryhdyttiin työhön. Ei siinä kauaa kestänyt ennen kuin he jotka olivat persuja äänestäneet, totesivat että hemmetti soikoon. Eipä taida sittenkään olla pienellä, työtätekevällä suomalaisella sen kummemmin väliä Soinille. Soinista tuli Sipilän aisankannattaja joka vain myhäilee keskustan ajamalle linjalle ja on valmis kuuliaisesti tekemään kuten Sipilä tahtoo.

Arvaahan sen miten siinä käy. Kannatusluvut lähti ropisemaan alas ja se sama ropina kuuluu edelleen. Moni äänestäjä tunsi itsensä petetyksi eikä asiaa mitenkään helpottanut Tynkkysen yhtäkkiä saamat potkut puolueesta. Ettäs kehtas asettua epäilemään Soinin toimia! Sillä siitähän jupakassa pitkälti oli kyse.

Soini on siis diktaattorin asemassa omassa puolueessaan, sanokoon kuka tahansa mitä tahtoo, mutta hallituksessa Soini on, kuten totesin, aisankannattaja, jeesjees-mies, jolle käy kaikki mitä Sipilä määrää.

Mitä taas tulee Sipilään. Sipilä on pamauttanut suomalaisen demokratian ihan uusiksi ja sen osoittaa viimeistään tämä käsillä oleva sote-vääntö. Demokratia tarkoittaa tässä maassa tällä hetkellä tarkalleen sitä, että Suomessa on yksi puolue ja yksi ministeri joka päättää ja määrää.

Diktatorismiksi sitä kutsutaan muualla päin maailmaa, meillä se on osa demokraattisilla vaaleilla toimivaa poliittista järjestelmää. Emme ole kovinkaan kaukana Venäjästä, jos tarkkoja ollaan, ei sen enempää maantieteellisti kuin poliittisestikaan. Heillä on Putin, meillä on Sipilä.

Ja Sipilä pyörittää. Jos tämä minun ehdotukseni ei teille käy niin olkoon käymättä, mutta se tarkoittaa sitten sitä että koko hallitus laitetaan vaihtoon. Jos minä en saa tätä punaista lapiota niin minä en enää leiki teidän kanssa, jos asian asettaisi hiekkalaatikkotasolle. Jolta se muuten ajoittain vaikuttaa, hiekkalaatikkoleikiltä.

Pakko se on myöntää. Minä ihan oikeasti toivon että hallitus kaatuu. Toivon, että uutta hallitusta ei muodosteta ilman uusia vaaleja. Sillä oikeasti. Tämä maa saattaa olla vaikka kuinka suurissa taloudellisissa vaikeuksissa (osan asiantuntijoista mukaan liioittelun makua näissäkin lausunnoissa pitkälti) mutta ennemmin niissä kuin diktaattorin kynsissä.

Mitä tekoa on demokraattisilla vaaleilla jos sitä demokratiaa ei toteuteta enää päätöksiä tehdessä? Ihan yhtälailla tässä voidaan sitten ajaa alas koko demokraattinen järjestelmä ja siirtyä yksinvaltiuteen. Sillä jos jokin on varmaa niin se, että Sipilän päätöksillä tämän maan työtätekevät ihmiset ja ne vähätuloisemmat kansalaiset, ne jää jalkoihin ja ei sieltä enää pääse ylös.

Se on eliitti kun ratsastaa voittajana auringonlaskuun ja me muut jäämme noukkimaan heiltä toivottavasti maahan ropisseita leivänmuruja. That´s it.

Ja nyt, kutrit kuntoon eli se on moro ja have fun!

Näin se homma etenee

Alkuun pikainen työmaakatsaus; selvästikin työmaalla on tapahtumaa riittämiin ja tarpeeksi ja vaikka mitä sillä kas, tämähän oli jo kolmas yö peräkkäin kun unessa heilui työporukkaa. Ja tietysti siellä työmaalla… No, josko se tästä välillä taas rauhoittuisi, siis unien näkeminen.

Ja pääasiaan eli väliraporttiin yläkertaan muuttaneesta nuoresta herraskaisesta. Reilun viikonhan tuo on jo siellä koisannut ja voi kuulkaa, ei yhtä ainoaa kertaa ole enää muutamaan päivään sanonut että pelottaa, jännittää tai tahtoo sittenkin alakertaan. Ehei!

Sen sijaan spede kuskaa koulun jälkeen reppunsa yläkertaan ja toteaa vievänsä sen omaan huoneeseensa. Eilen komensin tuon siivoamaan oman huoneensa sillä kaikki yökaverit oli rävähtänyt lojumaan pitkin poikin lattiaa muutaman päivän aikana.

Ja siivosihan tuo vaikkakin ihan yhtä perinteiseen tapaan kuin muutkin pojat tässä torpassa eli aloittamalla siivouksen mutinalla. Olisi tuo vielä imuroinutkin mutta siinä kohtaa totesin että se nyt ei ole tässä välissä tarpeen, riittää kun tavarat lattialta on omilla paikoillaan.

Mehän olemme tehneet speden kanssa yhden ihan mahdottoman ison virheen tässä vuosien varrella. Spede on ollut perheen vauva ja häntä on sitten kohdeltukin sen mukaisesti, niin meidän aikuisten kuin isompien lastenkin osalta. Tuloksena on sitten pieni poika joka ei osaa edes kaakaota tehdä mukiin itse. Great!

Oppimistaidothan tuolla on huikeat, siis mitä kouluhommiin tulee, kertolaskut, lukeminen, asioiden muistaminen ja oppiminen, ei mitään ongelmaa mutta tosiaan. Kun itse työskentelee koulumaailmassa niin kyllä sieltä osaa erottaa ne vastaavalla tavalla kotona paapotut lapset ja vaatia näitä opettelemaan tarpeellisia taitoja.

Olemmekin nyt, vihdoin ja viimein, tajunneet ottaa kotona käyttöön ”tee itse”-linjan liki tehtävässä kuin tehtävässä. Pientä ongelmaa tosin tuottaa se, että ukko ei aina ole ihan kartalla. Hänellehän se taisi speden muutto yläkertaankin ottaa kovimmille heti speden jälkeen kun ”onhan se vielä pieni”. Joopa joo, niin kai.

Ja kas, kumman tyytyväinen tuokin on ollut siihen että alakerta on rauhoittunut ”lapsivapaaksi” alueeksi, siis tavaroiden osalta. Ei leluja, ei romuja, ei kapineita. Eikä nukkujia. Niin paitsi poikanen 21vee joka perjantaina rymyreissultaan suunnisti äidin helmoihin simahtaen olkkariin nukkumaan, kas kun kerran tyttiskin oli kavereineen reissun päällä.

Hauskaa on ollut tämä. Siis seurata miten spede opettelee vasta nyt niitä taitoja jotka muut opettelivat paljon pienempinä kuin tämä. Eilen illalla opastin voin ottamisessa tyyliin ”älä kaiva kuoppaa keskelle vaan koeta ottaa veitsen reunalla”. Voitelu itsessään kävikin jo parin illan harjoittelun jälkeen mainiosti joten ehkä se siitä suttaantuu.

Kaakaota en antanut edelleenkään lämmittää itse mikrossa mutta siihen on olemassa ihan järkevä syy, meillä kun mikro on omien kasvojeni korkeudella hyllyssä ja sinne pääseminen maitomukin kanssa saattaisi olla himppasen turhan haastavaa ja aiheuttaa todnäk aikamoisen kaakaotulvan pitkin tasoja ja lattioita.

No, nämä on niitä taitoja jotka me olemme tyhmyyksissämme jättäneet opettamatta lapselle ja eiköhän ne sieltä opita kunhan niitä vain vaaditaan säännönmukaisesti. Sen sijaan speden puhe on jotain johon emme oikein kykene vaikuttamaan, tai ainakaan emme ole huomanneet moiseen kykenevämme.

Se ärrähän ei tule edelleenkään, ei vaikka kuinka sitä lapsen kanssa koettaa jankata hokemalla ärrä-riimityksiä. Muutenkin puhe on edelleen suhteellisen epäselvää ja pikkulapsen-omaista ja niin, puheterapiaahan tuo ei viime vuonna saanut ollenkaan koska ne säästöt.

Nyt alkusyksystä tapasin sekä koulupsykologin, -lääkärin, että -hoitajan ja samassa speden openkin ja totesimme yhteen ääneen sen että poikahan on oppimistaidoiltaan ihan tokaluokkalainen mutta puheen osalta ei olla vielä alkuunkaan siellä asti. Lähete puheterapiakartoitukseen, jes, ja parin viikon päästä spede pääsee pyörähtämään kuultavana.

Itse epäilen lapsella olevan ”laiskat” poski- ja leukalihakset ja nyt kotona onkin otettu käyttöön ahkera purkan pureskelu. Voihan toki olla että syytä on jossain muuallakin, mene ja tiedä, mutta kun en ole asiantuntija niin enpä osaa sanoa.

Toinen mikä spedellä ei vastaa ikätasoa on motoriikka. Käveleehän tuo, ja juoksee, ja hyppii ja tekee voltteja trampalla ja vaikka mitä mutta tasapaino on jotenkin hakusessa. Pomppupallon päällä ei tahdo löytää tasapainoa ja pyörällä ei kertakaikkiaan suostu opettelemaan ajamista.

Voihan se olla, että on vain todella hitaasti kukkaan puhkeava lapsi, mene ja tiedä tätäkään, mutta niin. Kun en ole asiantuntija niin enpä tosiaan osaa sanoa senkään osalta mitään. Elämme siis mielenkiintoisia aikoja, nämä speden taidot kun on nyt aivan erityisesti kartalla ja niitä tässä nyt yritetään hahmottaa.

Muilta osin spede onkin sitten ihan kuin kuka tahansa kaverinsa. Jösses mikä riekunta täällä oli eilen ehtoollakin päällä kun luokkakaveri oli iltapäivän ja alkuehtoon leikkimässä. Siinä oli äidillä mennä kerran jos eräänkin hermo kun mentiin hippaa ja piilosta ja sokkohippaa ja pomppuleikkejä ja vaikkas mitä.

Muuta uutta ja ihmeellistä tänne ei sitten oikeastaan kuulukaan. Junnu painiskelee matikan kanssa, se ei nyt vaan ota auetakseen millään tuo seiskan matikka, prinsessa haaveilee lukiosta, poikanen 19vee tuntuu lähinnä odottavan opintojen loppumista ja armeijan alkamista ja niin.

Tytär äiteilee, poikanen 21vee painaa duunia ja muutti yhteen tyttiksensä kanssa ja me vanhukset sitten käymme töissä, teemme ruokaa, käymme kaupassa, siivoamme ja niin edelleen. Eli ei uutta ja ihmeellistä auringon alla. Moisen tasaisuuden kunniaksi taidankin ottaa ja todeta että hei, pitää varmaan mennä laittamaan kutrit ojennukseen joten se on moro ja have fun!