Lomaisaa huomenta vaan!

Jotta nyt on lomailtu niin että ihan reporankuus on tahtonut iskeä. Siis tahtonut, ja iskenytkin ajoittain. Ilma on ollut ihanan keväinen, harmillista kyllä speden kumpparit unohtui tarhalle perjantaina ja no, talvikengissä ulkoilu ei ole ollut ihan mahdottoman in ja pop joten pääosin lomaa on vietetty sisätiloissa.

Vaan jo sitä onkin sitten vietetty. On oltu, öllötelty, touhuttu silloin kun tehnyt mieli touhuta ja syöty kuin viimeistä päivää. Keittiö onkin ollut yksi tämän loman suosituimmista kohteista, mikälie kokkailuinnostus iskenyt päälle. Poikanen 17vee on huokaillut jo kerran jos eräänkin tyyliin ”täh, taasko on ruoka” ja äiti on tätä valistanut että kuulepas nyt… Lämmintä evästä pitää syödä KAHDESTI päivässä kasvavan ihmisen.

Harmillista kyllä, äidin kohdalla se kasvu tulee tällä iällä tapahtumaan vain leveyssuunnassa mutta liekö tuon väliä, vielä ei kasvua näy. Toisaalta, en ole ihan yhtä innolla evästellyt kuin tenavat joten ehkä sekin selittää kasvuttomuuden tässä kohtaa.

Tänään ohjelmassa on mm lasagnen uuniin nakkelua. Ukolle. Keittelin soosit eilen ehtoopäivästä kun olin joutanut kaupoilta kotiin. Kaupoille lähdölle oli kaksikin hyvää syytä, toinen oli parikiloisen kasslerin metsästys (himpan turhankin helppo keikattava oli se) ja toinen uuden mikroaaltouunin tutkailu.

Meidän mikrommehan ei ole iällä pilattu mutta kaikella muulla se sitä sitten onkin. Lämmitysnopeus mikrolla on luokkaa ”hinkkaa käsin niin pääset nopeammin syömään”, alulautanen paukahti kahtia puolisen vuotta sitten ja kas, uusimpana ihmetyksenä mikrosta jäi kahva käteen viikko sitten. Huoh. Miten se sanonta nyt menikään? Köyhän ei kannata ostaa halpaa…

Enpä tuota sanontaa vaan pitänyt korvieni välissä silloin muutama vuosi takaperin kun mikron ostimme, olimmehan juuri heivanneet mäelle yhden kalliihkon mikroaaltouuniin joka oli selvästikin ollut maanantaikappale jo hankittaessa. Sen lämmitysteho oli samaa luokkaa kuin tämän nyt eläkkeelle päässeen ja lisäksi se piti suunnattomasti rikkoutumisesta.

Ensin kärähti lamppu, ei aikaakaan se lopetti lautasen pyörittämisen ja kun se moisesta ongelmasta tokeni oppi se laulamaan lämmittäessään sapuskaa. Lopulta mikro ei tehnyt mitään muuta kuin lauloi ja pyöritti annosta, lämmintä siitä ei saanut tekemälläkään. Oliko siis ihme että sanonta jäi mielestä marketissa ja kotiin kiikutettiin muutaman kympin uuni?

Todettakoon tässä samassa yhteydessä että laulavaa mikroa edeltänyt kaverihan oli oman hankinta-aikansa luksusta. Maksoi aika reippaasti siinä taloustilanteessa (esikko oli vauva) ja teki melkein kaikkea muuta paitsi ei laulanut ja tanssinut. Vaan oli se sitten kestäväkin. Meillä se ehti palvella viisitoista vuotta ja siirtyi sen jälkeen yhdelle kaverille hoitamaan duunia ja siellä se niitä hoitelee edelleen 21 vuoden kunniakkaassa iässä.

Eilinen tutkailu tuottikin tulosta ja kotiin kulkeutui uusi mikro joka on näin muutaman käytön perusteella varsin lämmitysinnokas kaveri. Kaiken lisäksi siinä on varsin kivan värinen kello, vaikka tokikaan se ei ole se ykkösominaisuus. Minkä sille voi, kun ihminen pitää sähkönsinisestä niin se pitää.

Kotona modasimme mikron hyllyä paremmin mikron nieleväksi, mikä ihme siinä on että niiden kaikkien on AINA pakko olla jollain tapaa eri kokoa, siis mikrojen ja miksi ei hyllyjenkin, ja moisesta urakasta suoriuduttuamme aloittelin tosiaan keittiöriekunnan.

Se keittiöriekunta jatkuu tänäänkin sillä tällä hetkellä minua odottelee sika tiskipöydällä. Kypsä sika, mainittakoon vielä se. Sika olisi tarkoitus repiä ihan atomeiksi ja ihmetellä sen jälkeen uudelleen tilannetta, minun kun oli ihan PAKKO ryhtyä testauspuuhiin ja tuunailla pulled porkia aka nyhtöpossua joutessani.

Kuvia ja reseptiä moisesta pukannee jossain kohtaa kunhan saan sian siihen atomivaiheeseen. Muita loman touhuja onkin ollut sitten nämä.

Vaan jotta onkin huono kuva! No, ei paljon poikkea siitä että jouduin tekemään erinäisen määrän korjaavia liikkeitä joten tuotoksia on syntynyt kuvan ottamisen jälkeen jo rutkasti lisää. Huomasinpa näet kuvaa ottaessani, että keskimmäisen ”parin” sukat ei olekaan kamut keskenään, toisen varresta kun oli unohtunut yksi raita eli näin ollen kymmenkunta kerrosta.

Kiva. Kuka sitä sukkia käyttää joista toisen varsi on puolessa sääressä ja toisen nilkassa? No ei kukaan. Niinpä nappasin eilen lisää lankaakin, olin näet varma että toiseen kamuun ei lila enää riitä kärkeä myöten, toisen kamunhan olin jo kutonut vaan kuinkas kävi. No tietenkin se riitti! Ihan turhaan ostin! Herttinen, lankakerästä jäikin vielä puoli metriä sukan pääteltyäni…

Huomenna on sitten se valapäivä, ihanaa! Poikanen 19vee oli tippa linssissä tiistaina kun tämän kanssa viestittelin, niin kova onnenmyllerrys oli lapsella käynnissä sisäisesti. Tämä pääsi juuri siihen välitavoitteeseensa mihin toivoikin pääsevänsä eli tadaa, poikanen pääsi spol-aukkiin. Se päätavoite, ainakin vielä tällä hetkellä, on spol-rukki mutta katsotaan nyt miten sen kanssa käy.

On tämä sitten kanssa. Ihan tässä äitikin taas herkistyy, mitenhän mahtaa siellä valassa huomenna käydä. Toivottavasti en itke kuin vuoripuro mutta myönnettäköön, että kaikki on mahdollista. Ja nyt, en siirry habitukseni kimppuun vaan tiskikoneen. Kotihommilla se on tämäkin aamu aloiteltava eli se on moro ja have fun!

 

Tulossa on…

Sieltä se kuulkaa tulee, loma. Ah autuutta, etten paremmin sano. Yli viikkoon minun ei tarvitse miettiä yhtään työkuvioita, ei siis yhtään ja se on kiva se! Ja aatella, minun ei tarvitse edes vääntää kenenkään kanssa siitä tehdäänkö vai eikö tehdä ja jos niin mitä tehdään. Oijoi, ihan luksusta!

Eilinen työpäivä oli silti ihan jees vaikka siihen himppanen sitä vääntöä sisältyikin. Ihan aina minä en vain voi ymmärtää, mikä ihme siinä on että samoja asioita pitää kokeilla kerran toisensa jälkeen. Että kun kuitenkin sen jo takuulla tietää, että niitä omia sääntöjä ei voi sanella niin silti. Että kun tehtävät on annettu niin ne on pakko tehdä eikä niistä voi neuvotella. Ja silti.

Eka tunti meni vielä suitsaitsukkelaan tehtävien parissa mutta tokalla tunnilla yritettiinkin sitten epätoivoisesti päästä tehtävistä tekemättä eroon. No eihän se niin onnistu. Siinä vartissa, jonka tenava käytti venkoilemalla, pyörimällä ja hyörimällä sekä koettamalla saada tehtävämäärää vähemmäksi koska ”en tahdo tehdä” tuo olisi tehnyt jo liki ne kaikki merkityt tehtävät.

Ja sitten harmitti kun tunnin lopussa ei jäänyt yhtään aikaa värittelemiselle vaan olikin ruokailuun lähdön aika. On se. Merkillistä touhua. Kuviksessa työ valmistui hetkessä, tottakai, sillä tokihan tenavan oletus oli että kun pikana sutaisee jotain paperille niin sen jälkeen saa ottaa ja tehdä toisen työn vielä kaupan päälle. No ei. Kun kyseessä ei ollut nopeuskilpailu vaan huolellisuus oli se jota haettiin.

Ja taas harmitti. Luovimalla homma saatiin hanskattua ja tenava teki huolellisemman työn paperin kääntöpuolelle. Sittenkin nopeus oli sitä luokkaa, että tokan kuvistunnin puolessa välissä tämä oli jo valmis ja selvästikin mietti mitä tehdä. Muutama loikka tuolilta pulpetille ja pulpetilta tuolille ja minä ehdin jo todeta, että näinköhän lopputunti vietetään muualla kuin luokassa.

Asettuihan tuo, kotvaksi, kunnes keksi haluavansa ehdottomasti matikan lisätehtävävihkon. Sen saman mikä on tarkalleen yhdellä luokan oppilaista käytössä. Koska hän TAHTOO ja aina muut saa ja hän ei saa IKINÄ. Ja sitten vasta harmittikin kun hän ei moista vihkoa saanut eikä siinä paljon auttanut vaikka hänelle asiaa koetettiin selittää sekä open että minun toimesta.

Että kun se lisätehtävävihko on tarkoitettu niille, jotka saavat tunnin aikana suitsaitsukkelaan laskettua sekä sen varsinaisen tehtäväaukeaman että aukeamaan liittyvän lisätehtäväaukeaman. Ja kun sinulla on lähes kaikki lisätehtävät kirjastakin laskematta joten sitä tarvetta vihkolle ei ole. Mutta kun hän TAHTOO sen. TAHTOO. Ja sitä sitten väännettiin ja huudettiin.

Paiskottiin pulpetin kantta, harkittiin pitäisikö tuolikin heittää varoiksi lattialle sanojen tehosteeksi vai mitä sitä tekisi että sellaisen saisi. Lopulta tenava istui tuoliinsa ja kaivoi matikan kirjan esiin pulpetista, selasi kotvan, otti kynän ja ryhtyi tutkimaan yhtä lisätehtäväaukeamista. Selvästikin tuo oli päättänyt että tekee kaikki lisätehtävät kirjasta saadakseen sen vihkon.

Aikansa siinä tuijotettuaan aukeamaa, jossa lukuun piti lisätä toinen luku saadakseen tulokseksi 13 tenava luovutti ja sulki kirjan. Kuka sitä nyt jaksaa oikeasti laskea yhtään enempää kuin on pakko ja etenkään vapaaehtoisesti. Oikeastaan oli paljon mukavampi lähteä tutkimaan luokan edessä olevaa tapettinäytekirjaa, sitä josta tuo oli ottanut kuvistyöhönkin palasen ja keksiä siitä joku pieni ärinöinnin aihe.

Kuten nyt vaikka kuva joka yhdessä tapettimallissa oli. Että kun oikeastaan hän tahtoo sen kuvan. Siis hän TAHTOO sen. Ei, kuvistyö on jo tehty ja kirjojen kuvia käytetään joku toinen kerta johonkin toiseen työhön sillä sitä varten ne on. Mutta kun hän TAHTOO sen kuvan. TAHTOO! Ja taas harmitti. Ihan mahdottoman paljon. Kun ihan varmasti sen kuvan ehtii sitten joku muu sieltä ottaa.

Ja hän ei saa IKINÄ sitä. Siinä kohtaa oli openkin puututtava keskusteluun sillä tapettikirjathan ei olleet edes meidän luokkamme open tuomia vaan naapuriluokasta lainattuja. Ei hajuakaan mikä tenavalla eilen oli näiden tahtomisjuttujen kanssa, toinen uusi juttu on tällä viikolla ilmestynyt ”oo HILJAA” huutaminen. No, onneksi se loma alkaa.

IPssä hommat sujuikin tutulla kaavalla, ei hajuakaan mikä ihme meitä aikuisia eilen vaivasi sillä nauru oli jokseenkin herkässä koko ajan. Jo ruokkiksella nauraa käkätimme vedet silmissä ja sama tahti jatkui IPssä. Vain vaivoin saimme itsemme hillittyä välipalan ajaksi ja sittenkin tuntui, että joka juttu sai hymyn korviin. Ei hassumpaa.

Kotona oli onneksi ruoka valmiina kun viimein paikalle suoriuduin, kouluhommiakaan ei kukaan läväyttänyt vinoa pinoa nokkani eteen vaan sain ihan oikeasti vain olla ja öllötellä normikuvioita lukuunottamatta. Ihanaa! Ex-teini, eilisen synttärisankari, piipahti kahvilla ja hänen kanssaan vaihdoimme muutaman sanan siinä joutessamme.

Ysiltä singahdin sänkyyn, ukko kun oli iltavuorossa vaan niin. Enpä minä sitten unta saanut, en niin millään. Liekö väsymys mennyt jo himppasen yli kun tällä viikolla on illat tupannut venymään. Yhdentoista aikaan olin viimein ihan kunnolla unessa ja kas, sitten sitä hiivatin unta ei riittänyt kellon soimiseen asti.

Ehei, minä heräsin jo kolmen jälkeen. Ja uudelleen neljältä. Puoli viideltä totesin pelin menetetyksi ja kas, tässä sitä nyt sitten istutaan ja ihmetellään maailmaa. No, josko tässä kohta tutkailisi omaa habitustaan ja pyörähtäisi vaikka suihkussa jos niikseen on. Aikaa kun on, työmaa kutsuu vasta puoli kasilta. Plääh.

Tänään aion ottaa ylitöitä pois, niitähän on kerättynä ruhtinaalliset 40 minuuttia, ja kiikuttaa tenavat syömään kotiuduttuani. Paikka on vielä auki mutta eiköhän me jonnekin saada suunnattua. Mitään muuta en tälle päivälle olekaan sitten suunnitellut enkä aio suunnitellakaan, todnäk kumahdan unille hyvissä ajoin.

Himppasen olen tuuminut sitäkin, että laittelisin blogin telakalle hiihtoloman ajaksi mutta näkee nyt. Ehkä laitan, ehkä en. Skumpan ajattelin joka tapauksessa laitella pyhäaamuna jääkaappiin sillä jos niin käy, että Suomi kiekossa voittaa niin tämä on eka kerta IKINÄ kun minun ei tarvitse miettiä työmaalle siirtymää aamulla sen perään. Että näin.

Ja nyt se habitus eli se on moro ja have fun!

Lähellä ollaan…

Ah ihanuutta, loma on ihan kohta täällä! Oksupoksuja ei ole näkynyt enempää, jes, eikä toivottavasti loman aikana näykään. Ainoa lievästi mietintöjä aiheuttava juttu on tämä oma kestolenssu. Kun oikeastaan ei ole edes enää lenssulenssu vaan kaikki töhnä on jämähtänyt tuonne jonnekin sisätiloihin.

Täytynee seurailla omaa oloaan ja kenties piipahtaa työterveydessä jos niikseen on, poskiontelot kun käväisi mielessä johtuen taas kolmatta päivää kiusaavasta pääjyskeestä. Jyskehän ei toimi 24/7 periaatteella vaan alkaa jonkin aikaa heräämisen jälkeen. Joka taas saattaa johtua työmaastakin, joka tosin ihmetyttää minua kovin. Minulla kun ei ole ollut tapana reagoida mihinkään fyysisesti, joten niin. En tiedä. Tuumailen.

Eilinen työpäivä otti ja sujahti ohi. Ehdottomasti tämän viikon raskain päivä, johtuen ohjattavan touhuista, mutta muilta osin hyvinkin normikuviot. Ohjattavahan oli kuin ihmisen mieli pari ekaa tuntia, aika usein juuri tällä kaavalla mennään, mutta kolmannen tunnin alussa alkoi sitten se kenkkuilu ja kärttyily.

Minä EN tee matikkaa. EN. Ihan sama mitä sanot, minä EN tee. Ole HILJAA! Anna kuulokkeet, en pysty tekemään täällä melussa. Minä EN osaa. EN jaksa. EN tee. Kuulokkeiden pyynnön tämä oli taas osoittanut aisaparilleni (itse jouduin poistumaan käytävään kun prinsessan terkka soitti) ja aisapari oli empinyt hetken, ajatellut sitten että kokeillaan nyt toimisiko tenava kuulokkeilla.

Ihan yhtä paljon tuo epäili toimintaa kuin minä, mutta mikäs, välillä niitä kokeilen minäkin silloin kun tenava heittää itsensä ihan lukkomoodiin. Ei muuten auttanut eikä toiminut. Ja niin, eipä siellä luokassa edes mekkalaa ollut, niin paitsi tenavan itsensä aiheuttamana, muu porukka laski tehtäviään keskittyneesti.

Tenava leikki kuulokkeilla, päristeli ja naksutteli, sillä mikäs sen hauskempaa kuin kuunnella miten hölmösti äänet kuuluu omassa päässä kun korvat on suojattuna. Parin kiellon jälkeen, niin ja kehoituksen kirjan pariin, otin ja poistin kuulokkeet tenavalta ja siitähän tämä sitten riemastui ihan totaalisesti. Nyt en AINAKAAN tee ja sitten mökötettiin.

Kun tenavalle selvisi, että atk-luokkaan ei pääse jos aukeama ei ole laskettuna alkoi totaalinen rähinäkin. Sen totaalisen rähinän tuloksena kiikutin ruokkiksella väkivaltailmoituksen reksin työpöydälle. Pääosin se rähinä oli silkkaa kiukkuilua ja ärinöintiä ja kiljumista mutta sekaan mahtui pari potkua ja lyöntiä siinä samalla.

Muun luokan kanssa ruokailuun lähtöä ehdin hetken empiä, tenava kun oli saanut päähänsä että jääkin laskemaan laskuja ruokailun ajaksi ja kuultuaan, ettei sellaista mahdollisuutta ole olemassa koska myös allekirjoittanut lähtee ruokailemaan oli tämä vielä enemmän ärrinmurrin. Kummasti tuo silti asettui ruokajonoon, huh, ja lähti syömään muun joukkion kanssa.

Itse kiskaisin pikana eväät kitusiini ja lähdin liki tuulen nopeudella ruokalaan kurkkaamaan miten homma sujuu, ruokavälkälle kun en moista kiukkuajaa simppelisti uskaltanut päästä. Hyvä olikin että menin, oma ope oli näet lähdössä ulkovalvontaan ja oli joutunut palaamaan ulkovaatteissa katsomaan tenavan touhuja.

Tenava oli kaiketi aavistanut, ettei ulkovälkkää ole tiedossa moisessa mielentilassa ja oli päättänyt ratkaista ongelman jättämällä osan ruoastaan syömättä ja livistämällä viemään tarjottimen ja loput eväät pois heti open lähdettyä pukemaan. Harmi, että yritys oli kuivunut kokoon toisen luokan open huomattua aikeet ja napattua tarjottimen tenavalta ruokailuvaatimuksen saattelemana.

Kotvan tenava kiukkuili siinä ruokalassakin sekä toiselle opelle että minulle, mutta istahti sitten jatkamaan ruokailunsa loppuun ja siirtyi yllätävänkin sopuisasti mukanani luokkaan. Hetken tämä selvästi tuumi mitä tekisi, kiipeilisikö pöydille, hyppisikö pitkin tuoleja vai ottaisiko ja heittelisi jotain tavaroita saadakseen minut ärsyyntymään mutta kaipa tämä hoksasi, ettei se toimisi.

Niinpä tämä aloitti rähinän, pitkin luokkaa kieppumisen ja kiukkuamisen. Niin ja leikki marttyyria, se tuntui olevan eilen ihan in ja pop-laji siinä rähinöinnin seassa. Minun kun oli pakko ottaa hänet käsivarsista alas ikkunalta ja talutin suoraan omalle paikalleen takaisin ja kas, johan tuo alkoi itkeä kuinka minä satutin häntä ihan hirvittävän paljon.

Hassua kyllä, hetken päästä tenava oli jo hyppimässä takapöydällä ja jälleen minä otin tätä käsivarresta kiinni ja saattelin takaisin omalle paikalleen. Ja taas itkettiin. Sä SATUTAT mua, sä oot SATUTTAJA! Tenavan mielentila jossa puhe ei toimi, jos näin voi sanoa, mutta puhuin silti. Ja tenava huusi ”oo hiljaa, oo hiljaa”.

Luokkaan saapuneelle aisaparille tenava tokaisi ”varo tota, se on satuttaja” ja pakko myöntää, että tuossa kohtaa olisi takuulla naurattanut jos niin olisi voinut tilanteessa tehdä. Katsoin ihan suosilla toiseen suuntaan, samoin teki aisapari, sillä aina välillä tenavan touhut laittaa väkisinkin jo naurattamaan.

Muu porukka lähti ATKhon, minä jäin tenavan kanssa luokkaan, ojensin tälle matikan kirjan ja kehotin laskemaan aukeaman loppuun. Edellisen tunnin saldohan oli peräti (!) neljä vähennyslaskua. Ja taas kiukuttiin. Rytättiin kirjaa, poistin sen tämän ulottuvilta kotvaksi jolloin nyrkki viuhahti ensin tuoliini, sen jälkeen reiteen. Rullasin kauemmaksi ja kehotin lopettamaan moisen hölmöilyn.

Murjotettiin. Uusi yritys kirjan kanssa tuotti sikäli parempaa tulosta, että tenava vain istui kädet puuskassa hokien kuinka TYHMÄÄ kaikki on. Hetken päästä tämä otti ja itkeä tirautti harmiaan, kun hän ei pääse ATKhon ja muut pääsee. Vastasin aivan normaaliin tapaan, että laita kynä viuhumaan niin ehkä ehdit ATKhon vielä muun luokan kanssa.

Aikansa tenava siinä keräili itseään ja otti ja ryhtyi laskemaan. Vajaa kymmenen minuuttia ja aukeama oli tehty ja jokainen lasku ihan oikein. Että näin. Siinä kohtaa hain kaapista kellon ja näytin tenavalle kuinka pitkä yksi oppitunti on. Totesin, että tämän ajan sinä käytit ihan itse siihen, että kiukkuilit ja rähisit tehtävien äärellä.

Sen jälkeen näytin kuinka ison osan siitä tunnista oli tehtävien tekeminen vienyt kun hän oli niitä viimein ryhtynyt tekemään. Ja taas tenavaa harmitti. Hän olisi voinut ehtiä vielä vaikka mitä edellisellä tunnilla, lukea, piirtää, väritellä mutta nyt ne kaikki oli jäänyt. ATKhon sentään ehdittiin ja siitä tenava oli varsin hyvillä mielin.

Onneksi ATKn jälkeen tenava suuntasi kotiin ja minä pääsin lepuuttamaan aivojani kolmosille tunniksi, sillä pakko se on myöntää että kaikki tunnit muualla kuin omassa luokassa tenavan kanssa tuntuu suorastaan aivojen lepolomalta. IPssä hommat sujui, tietty, normikaavalla ja kotiin lähdin parikymmentä minuuttia aiemmin kuin normisti, ylitöitä kun ei saa kerätä ja minulla roikkui tunti.

Kotona jatkoinkin sitten ohjaajan toimea vielä liki kaksi tuntia sillä junnu pakersi sairastamisen aikana tekemättä jääneitä matikantehtäviä kotona. Välillä toki heivasin spedelle sapuskaa nokan alle. Sen perään pakerrettiin äikän tehtävät ja kello oli liki kuusi kun viimein ennätin ihan vain olla. Tai luulin ennättäväni, olihan siinä tosiaan odottamassa keittiön siivoilu ruokailun jäljiltä.

Iltaseiskalta sain otettua itselleni ruokalautasen nenän alle ja voin kertoa, että jostain kumman syystä simahdin kesken ohjelman sohvalle ysin jälkeen. Makkarissa kun pyöri urheilut joten sinne en viitsinyt mennä vaan käperryin vällyihin sohvalle. Kympiltä ukko kävi herättelemässä minua ja kysymässä eikö sänky olisi mukavampi paikka nukkua.

Siirryin siis sänkyyn, ukko jäi olkkariin sillä niin, ne urheilut edelleen, ja kas, voin kertoa että olin umpiunessa suht nopeasti. Tänä aamuna heräsin himpan ennen kuin kello soi ja kohtsilleen pitäisi kaiketi käydä herättelemässä spede tarhaa varten. Ehkä kuitenkin laittelen ensin oman habitukseni edes jonkinmoiseen kuosiin.

Se on siis moro ja have fun!

Plaah

Nämä tällaiset urheilukisasysteemit ei sovi alkuunkaan minulle eikä etenkään silloin, kun ukko on aamuvuorossa. Syykin sille on varsin simppeli; minähän en kertakaikkiaan kestä mennä makoilemaan makkariin niin että telkkari suoltaa sitä urheiluselostusta ukon tuijottaessa sitä herkeämättä ja niinpä eilenkin sitkottelin olkkarin puolella sitkeästi aina yhteentoista.

Ihmiselle, joka on tottunut heräämään aamulla viiden aikaan ja simahtamaan illalla viimeistään kympin kanttiin nämä jatkuvat nukkumaanmenon venymiset on aika syvältä. Ja kun sanoakaan en enää jaksa, asiasta on kuitenkin puhuttu varmasti satoja kertoja tämän yhteiselon aikana tyyliin ”kun kuitenkin valvot ja tölläät niin olisi vähintäänkin jes että tölläisit olkkarissa siinä kohtaa kun allekirjoittanut olisi siirtymässä petiin”.

Välillä tämä on toiminutkin, välillä sitten taas ei ja nyt on selvästi se ei. Johtuen toki osin omasta luupäisyydestäni eli siitä etten jaksa asiaa nyt taas kerran ottaa edes maininnan alle. Pitäisi tuon nyt itsekin moinen tajuta ja ihan sanomatta, nih! Olenkin vakaasti harkinnut siirtyväni nukkumaan olkkariin näinä aamuvuoroina ja kenties sen tänään vielä toteutankin sillä väsymys heti herättyä on aika ankea tunnetila.

Tautitilanteen osalta olemme kaiketi jonkinasteisessa suvannossa. Oksupoksut ei enää lennä mutta junnua piinaa ikävääkin ikävämpi mahakramppitila lisättynä pääkivuilla. Ei ole kiva juttu se ei. Olen jokseenkin kahden vaiheilla pitäisikö minun pitää tenava suosilla kotona vielä tämä päivä, siinä määrin kalpea ja vetämätön tuo eilen oli.

Muu joukkio onkin sitten suht jees, oletan ainakin, tai en ainakaan ole kuullut kenenkään vielä sen erityisemmin valittelevan vointiaan. Itsellähän nokka on edelleen tiukasti epäkunnossa, vuoroin karkeloihin osallistuu pää ja vuoroin kurkku eli jonkinlaista lenssua tämä kaiketi yrittää olla.

Sama tilanne on tosin luokan aisaparilla, vuoropäivinä tutisemme kylmästä ja niistämme melkeinpä kilpaa. Samaa lajia harjoittaa osa koulun muusta porukasta niin opeja, ohjaajia kuin oppilaita myöten. Vain harva tuntuu kuitenkaan tulevan ihan oikeasti kipeäksi kipeäksi, siis aikuisista, mutta tenavia tauti kaataa hyvää kyytiä.

Eilinen työpäivä meni silti varsin leppoisasti, mitään ihmeellisen erikoisia kiukkusysteemeitä ei ollut näkyvissä ja otimme jälleen askeleen kohti toimivampaa tenavaa. Siis toiveikkaan askeleen. Tähän asti liikuntatunnit salissa on mennyt tyylillä ”osallistun yhteen lajiin ja muun ajan teen tarkalleen omiani” ja ne tarkalleen omathan on tarkoittanut kiipeilyä puolapuissa ja korien heittelyä tai sählyn pelaamista omassa yksinäisyydessä.

Nyt kun näiden pallottelulajien osalta on liinat laitettu jo kiinni ja jäljelle on jäänyt vain puolapuut on tenavakin sitten päättänyt tiukasti istua puolapuiden yläpäässä ja leikkiä milloin mitäkin metsänelävää. Tämänkin osalta päätettiin nyt laittaa liinat kiinni sillä oikeasti, mitä järkeä touhussa on? Yksi istuu ja kiipeilee itsekseen kun neljäkymmentä muuta tenavaa pelaa milloin mitäkin hippaa salissa.

Jatkossa tenavalla on osallistumispakko tunteihin ja toimiin, vaihtoehtokin on toki olemassa ja se on simppelisti oma luokka ja erinäiset tehtävämonisteet sekä lukeminen. Jonkinlaista edistystä kun tässäkin on saatava tapahtumaan, tenavallahan ei voi olla loputtomiin omia sääntöjä muun ryhmän keskellä. Se miten tässä käy jää nähtäväksi hiihtoloman jälkeen.

Muilta osin työpäivässä ei sitten ihmeitä ollutkaan. Tunnelma työmaalla nyt on mitä on, johtuen pitkälti siitä että jokainen taitaa olla himppasen varuillaan toisten seurassa, mutta onneksi minun aikani opehuoneella muiden aikana on niin rajallinen ettei se vaikuta oikein suuntaan tai toiseen.

Kotiuduttuani nakoin puhtaat vaatteet kaappeihin ja evästin tenavat ukon uuniin nakkaamalla kinkkukiusauksella. Ukko ja appiukko tuijotti, mitäs muutakaan, kisoja töllöstä olkkarissa ja minä höpöttelin kotvan poikasen 17v ja tämän lapsuusvuosien kaverin kanssa.

Appiukon lähdettyä, ja ukon siirryttyä jälleen sinne ”oman telkkarinsa” ääreen söin itsekin, siivosin tallenneboksilta järjettömän määrän sarjoja ja leffoja joita en takuulla missään kohtaa ehdi katsoa ja tein kotvan speden kanssa kynähommia jonka perään luin tälle pari lorua ja sadun. Siinä kohtaa oltiinkin jo niin pitkällä illassa että oli aika tarjoilla iltapalaa tälle ja siirtyä itse sukkapuikkojen pariin.

Tänään on luvassa normipäivä normikuvioilla. Kohtsilleen pitäisi ottaa ja katsella oma habitus kuntoon, sen jälkeen liene syytä tyhjentää tiskikone, herätellä spede, pyörähtää yläkerrassa tutkailemassa tilanne ja samalla koettaa saada 17v jalkeille ja sittenhän voikin jo alkaa suunnitella siirtymää työmaalle. Menee ne aamut näinkin.

Vaan jaa, ehkä pikaisesti kurkin vielä uutisannin samalla kun hörppään kahvikupposen tyhjäksi ja ryhdyn sitten aamupuuhiin. Se on siis moro ja have fun!

Vaan jotta se nyt on

Meillä sitten oksennetaan, tällä kertaa junnun toimesta. Voi kuinka mukavaa! Tai no, yö on mennyt ihan rauhallisesti, mutta illalla tenava otti ja oksensi kahdesti ja tietysti himpan ennen nukkumaanmenoa. Tämän päivän tenava saa olla kotona, josko tauti olisi jo nyt asettunut niin että huomenna on taas koulukunnossa.

Minä sen sijaan suuntaan työmaalle ja voin kertoa, etten mitenkään työmotiivi päällä. Päinvastoin oikeastaan, se on täysin hukassa ja kateissa, etten sanoisi. On vaikea uskoa, että siitä työmaalla vallitsevasta kyräilystä ja kyttäilystä oikein kukaan nyt nauttii, itsestä tuntuu lähinnä että mitä vähemmän näkyy kenellekään niin sen parempi.

Onneksi se loma alkaa ihan juurkohtsilleen. Tulee enemmän kuin tarpeeseen ja osuu enemmän kuin hyvään paikkaan, näin se on. Ohjattava nyt sentään oli kokolailla oma itsensä eilen, hommat luisti kuin rasvattuna aina ekat kolmisen tuntia, vikalla tunnilla tämän oli ihan PAKKO päkittää mutta sai tuo sentään matikan testin tehtyä.

IPssä ei sitten ihmeitä tapahtunutkaan, ihan normikuviot ja kaavat. Työmaallakin tuntuu tautia jylläävän, siis lasten keskuudessa. On sekä mahatautia että lenssua liikkeellä ja se on kiva se, kumpainenkin kaataa tasaiseen tahtiin porukkaa. Saapa nähdä meneekö koko loppukevätkin tautien kieppuessa, jotenkin kun tuntuu että tämä ”talvi” on ainakin kieputtanut niitä nonstoppina.

Eilen kotiuduttuani käytin aikani pitkälti pyykkäämiseen ja ruokahuolto-osastoon. Se on kyllä kumma kuinka pari koneellista pyykkiä kuivumassa saa ihmisen paremmalle mielelle. Ihan kuolluthan minä olin siinä kohtaa kun ne telineille sain, mutta ihmekö tuo, edellisen yön unet oli vähän mitä oli.

Viime yön nukuin sentään paremmin vaikka huippusuoritukseen en siinäkään kohtaa päässyt, ne hiton olympialaiset kun aiheuttavat sen että meillä pyörii urheilu makkarissa nonstoppina silloin kun ukko on kotona. Eilen ehtoolla ehdin torkkua jo sohvallakin ennen kuin sinne sänkyyn siirryin ja arvaahan sen, ettei se uni sen perään heti tullut.

Tämän päivän kun vielä jaksaa niin sittenhän sitä ollaan jo selvästi voitolla tästäkin viikosta. Onneksi. Lomalla en aio antaa ajatustakaan työmaan suuntaan, ihmetyttää vaan kovin se miten hetkessä homma voikin muuttua ihme kyräilyksi ja kyttäilyksi ja suoranaiseksi selkään puukottamiseksi. No, kaipa se on maan tapa tänä päivänä. Pöh!

Vaan jaa, taidan siirtyä tutkailemaan habitustani, josko vaikka hieman hiuksia kiinni kiskoisi ettei näytä ihan huuhkajalta. Se on siis moro ja have fun!

Viimeistä viedään

Aika mahtavan upeaa, sanon mä! Viimeinen viikko ennen lomaa ja kyllä se loma nyt osuukin oikeaan kohtaan. Vaikka työmaalla ei varsinaisesti ollakaan tukkanuottasilla niin aikamoiseksi kyräilyksi touhu on mennyt, kaiken aikaa on itsellä siinä missä takuulla muillakin, kuin joku seisoisi selän takana katsomassa miten työsi hoidat, moneltako tulet, moneltako lähdet ja kauanko taukoilet.

Ei kiva, ei kiva alkuunkaan. No, josko tämä tästä, onneksi omat työpäiväni on siinä määrin kiireisiä etten yleensä ehdi juurikaan törmätä kehenkään päivän aikana. Välitunnit tulee vietettyä luokassa ruokkista lukuunottamatta ja ruokkiksellakaan en istu opehuoneella kuin sen hetken, että olen saanut einehdittyä evääni.

Viikonloppu sujui kokolailla normikaavalla. Ruokaa, siivoilua, oleilua ja lisää ruokaa. Junnu lähti yökyläilyreissulle lauantaina ja tuolla reissulla tämä on edelleen, äidille lankesi näin ollen koulurepun pakkaaminen valmiiksi tänä aamuna niin että junnu vain nappaa sen kouluun matkatessaan.

Pikkuveikka pyörähti lauantaina kahvilla ja suuntasi sen perään kaverilleen saunomaan. Anoppikin siinä piipahti hätsunpikaa ennen kuin lähti kaverinsa kanssa syömään. Eilen aamulla piipahtelijamäärä kasvoi vielä yhdellä sillä likipitäen samantien kun avasin ulko-oven ja sytytin savukkeen kipitti paikalle naapurin koiruus.

Nakki jääkaapista, vettä kulhoon ja koiruus köpötteli kotvan perästä yläkertaan prinsessan viereen nukkumaan. On se aika persoona, ei voi muuta sanoa. Nämä karkureissut koiruudella on kokolailla vakio ja välillä niitä on taajemmin, välillä harvemmin ja nyt tuntuu olevan taas se taajemmin.

Ovelahan tuo on kuin mikä, makoilee välioven vieressä naapurilla odottaen josko joku onneton sattuisi tulemaan ovesta niin ettei hoksaa hänen olevan asemissa. Pieni kun on, ja vikkelä, niin pianko siitä ovenraosta reissuun luikahtaa heti jos kulkija ei ole takuuvarmasti ehtinyt tai huomannut vetää ulko-ovea kiinni ennen kuin avaa välioven.

Liekö pieni koko syynä myös siihen, ettei koiruuden reissut aiheuta kovinkaan suurta pahennusta lähistöllä. Hieman tyyliin ”tuolta se tuli ja tuonne se meni” ja siinä se. Lisäksi koiruuden vakiotyyliin kuuluu reissulta palatessa pyörähtää meille nakille. Sikäli hyvä systeemi, että koiruus on totutettu moiseen nakkipalveluun, heti kun juoksuja on juostu riittämiin niin ovellehan tuo ilmestyy.

Tänään ajattelin viettää pyykkipäivää kunhan työmaalta kotiudun. Piti jo eilen mutta miten kävikään, minä nalkkiuduin tuijottamaan tallenteelta pois yhden sarjan jaksoja. Ex-teinikin piipahti iltasella pikaisesti vielä kahvilla ja vaihtamassa muutaman sanan, kehui nukkuneensa neljäntoista (!) tunnin yöunet. Outo!

Itse nukuin viime yön jotenkin todella huonosti, uni ei tahtonut tulla millään ja kun se viimein tuli heräilin milloin mihinkin. Kaiken kukkuraksi havahduin kunnolla hereille jo ennen viittä ja aikani sängyssä manailtuani luovutin ja nousin himpan ennen kuin ukon kello soi viideltä. Pöh! Saattaa himppasen väsyttää kun kotiin ennätän!

Vaan jaa. Luulenpa, että siirryn nyt tutkailemaan ulkoista habitustani ennen kuin siirryn yläkertaan tutkailemaan junnun reppua kuntoon. Se on siis moro ja have fun!

Ei ole vanhaksi tulemista

Tsiisus soikoon! Vaan olipa työpäivä. Ja sittenkään mitään erikoisen raskasta ei tapahtunut koko päivänä, oikeastaan päinvastoin. Kai ne oli vaan ne tunnit mitkä sen aiheutti. Kun aamuseiskalta kotoa lähdin niin uudelleen kotiin palailin iltaviideltä. Himppasen olin maitohapoilla, tämä myönnettäköön.

Työpäivä taas. Miksi aina ei voi olla ystävänpäivä? Aivan mielettömän hieno päivä vaikka etukäteen jännitin mitä ollenkaan on edessä. Tosiasiahan oli se, että luokan aisapari oli tosiaan vapaapäivällä, meillä oli normaalista poikkeavaa ohjelmaa (joka aina sotkee lapsoset) ja minulla vielä puolisentoista tuntia normaalia pidempi työpäivä.

Mikäs siinä, hienosti meni ihan kaikki. Ohjattava oli suorastaan enkeli (!) ja minusta riitti koko porukalle. Koko hiivatin sakille! Jako oli toki selvä ja simppeli, minä hoitelin ykkösten puolen, ope kakkosten ja toki hoitelin siinä samalla erityissijaa aina saavat pari oppilasta. Mahtoivatko hekin tietää, että päivä oli poikkeava sillä kumpainenkin oli enemmän kuin mallikelpoisesti?

Oma ohjattava jakoi ihan mieluusti minua muille (suht usein tätä nykyään tapahtuu mutta ei KOSKAAN silloin kuin toivottavaa olisi) ja vain kinkkisimmissä kohdissa huuteli, ja tämänkin kauniilla äänellä ilman rähiköintiä ja rähjäämistä, minua apuun. Välillä ope pyörähti, tottakai, myös ykkösten puolella etenkin silloin kun huomasi että minun vauhtini ei enää riittänyt millään vaikka todettakoon että satulatuolin renkaat oli about liekeissä.

Se ihan ensteksi paras juttu oli kuitenkin se kaikki havainnointi mitä siinä tein samalla kun open kanssa kahteen pekkaan touhusimme luokassa. Meidän porukastammehan on todellakin tullut ”meidän porukkamme”. Minua sijaistaa aina IP-aisapari, samoin kuin tämä sijaistaa luokka-aisapariani jos tämä joutuu open hommia hoitamaan mutta opepa ei tahdo ketään sijaistamaan luokka-aisaparia silloin jos on itse paikalla.

Toisaalta, enpä ihmettele. Mehän klaarasimme päivän tuosta vain suit sait sukkelaan. Siinä tosin toimi isona apuna a. ystävänpäivä ja b. porukkamme sopuisuus ja sopeutuvaisuus siihen hetkeen. Jopa se pahin paikka, toisen pikkuongelmamme jo arvattavissa ollut harmitus, meni ohi simppelin näppärästi kun minä kiikutin sitä ennen oman ohjattavani parin muun lapsosemme kanssa luokkaan ja palasin sitten katsomaan miten ongelmakimppumme jaksaa.

Oma ohjattava taas. Ja ne huomiot. Kun aloitin lapsen kanssa tämän silmät oli täynnä vuoroin raivoa, vuoroin pelkoa. Aivan kuin ajovaloihin joutunut peura, oletan, ja ajoittain taas väärinymmärretty ja kiusattu sielu. Se on kadonnut. Tai oikeammin, ne on kadonneet. Se tila silmistä. Toki hän edelleen suuttuu mutta sitä raivoa siellä silmissä ei ole.

Ajovaloihin joutunut peura on ollut jo pitkään kateissa. Se väärinymmärretty on kadonnut tänä vuonna. Oikeastaan ihan viime kuukausina. Toki kun tenava ottaa hankalan asenteen niin tämä on TODELLA hankala. Siis todella. Mutta reilu viikko sitten tapahtui jotain jota ei ole ikinä ennen tapahtunut.

Tämä ei edes yrittänyt potkia saati lyödä kun jouduin ottamaan tilanteen haltuuni. Villikissa oli kadonnut. Toki tenava yritti tarrata kiinni kaikkiin kaiteisiin, oviin, naulakkoihin ja vaikka mihin kun lähdin tämän kanssa luokasta eriytystilaan mutta ne potkut, lyönnit ja puremiset. Ne oli kaikki poissa.

Kaipa me olemme löytäneet jotain. Siis me. Oppiminen jatkuu ihan mahdotonta tahtia, itseluottamus on kasvanut silmissä ja oikeastaan vain huonoina päivinä tenava ei usko itseensä, normipäivinä tämä varmistaa osaamistaan kirjoittamalla vastauksen ja katsomalla minuun. Vakiohokemani ”voi sä osaat, usko nyt itseesi, ihan varmasti osaat” tuottaa lähes aina virheettömiä tuloksia.

Jopa ne hetket, kun virheetöntä vastausta ei tule, menee tuosta vain, tenava katsoo, minä kehoitan tarkistamaan ja tenava tarkistaa, huomaa itse virheensä ja korjaa sen suitsaitsukkelaan. Ei paiskomista, ei huutoa, ei rähinää. Tiedän toki, että kuljemme aina kolme eteenpäin ja kaksi taakse-tahdilla eli tällä hetkellä ollaan huipulla, kohta todnäk rämmimme taas mutta mitä sitten.

Olen niin mahdottoman ylpeä siitä miten tenava eilen toimi. Tai oikeastaan koko viikon tämä on toiminut mielettömän hienosti mutta loppuviikkoa kohti se on vielä parantunut. Vanhojen tanssit tämä ”lojui” ensin jalkojeni välissä lattialla, itse istuin jumppapenkillä.

Piti tiukasti käsistä kiinni, välillä käteni kulkeutuivat hänen ohjaaminaan hänen hiuksiinsa, poskiinsa ja mahaansa. Välillä käteni taputtivat villisti tanssin päätteeksi, välillä ne vain lepäsivät tämän käsissä. Kun keskittyminen alkoi herpaantua kiipesi tämä syliini, käteni tekivät mitä erinäisempiä koukeroita ja olivat vuoroin hänen poskillaan, omissa hiuksissani, hänen hiuksissaan.

Välillä musiikki otti minutkin niin valtaansa että tenava ”tanssi” sylissäni ja hymyili koko leveydellään. Todnäk tämä hemmetillinen reisikivistys johtuu juuri tenavan hyppyytyksestä sylissä. Normaalisti ovista ensimmäisenä kyynärpäätaktiikkaa apuna käyttävä tenava selviytyi julmetusta tungoksesta tanssien päätyttyä kulkien hienosti jonossa parin muun luokkamme lapsen kanssa minun huudellessa suuntimia takaa.

Pakkohan tuo oli päästää toiselle välkälle päivän aikana vaikka se normivälkkä oli jo käytetty. Ja hitsiläinen, tenava oli ollut totaaliherrasmies, pitänyt ovea auki muille ja kulkenut kuin herrasmies konsanaan tönimättä ja tuuppimatta ketään! Ou mai! Minä sain tuon ajan käyttää ihan rauhassa siihen toiseen pikkupalleroiseen joka itki salissa koska ei ollut saanut yhtä ainoaa namia kiinni.

Ei se paljon lohduttanut että kerroin ettei muutkaan luokaltamme saaneet. Hölmöltä tuntui, että palleroisen oli piirittänyt nurkkaan kolme (!!!) ohjaajaa mutta ymmärrettävää tuo toki oli, en sitä väitä. Kaksi kolmesta oli enemmän tai vähemmän varuillaan, se kolmas eli IP-aisaparini taas käytti kaikki maanittelutaitonsa palleroisen kanssa.

Hyvä niin, palleroinen oli rauhoittunut ja itki harmitustaan, minä höpöttelin hetken ja kotvan päästä olimme jo kaksin suuntaamassa luokkaan ja palleroinen teki minulle huijaritemputkin joutessaan. Loppupäivä omassa luokassa meni samanlaisessa ilotulituksessa kuin aamupäiväkin ja tsiisus soikoon.

Että me olemme mainioita! Siis oikeasti! Että! Niin! IPssä mentiin normirytmillä, koska meillä on toimiva ja meihin tottunut ryhmä niin kaikkihan sujuu. Minä tein pitkän vuoron ja myönnän, että maitohapoilla apteekkiin touhaaminen oli hieman raskasta mutta teinhän minä sen.

Kotona en sitten jaksanutkaan enää yhtään mitään. Join kahvia ja istuin. Mutta kaiken kaikkineen, mainio päivä! Josko tänään sitten olisin jo hereillä täällä kotonakin. Se on siis moro ja have fun!

Loma lähenee

En voi väittää olevani millään tavalla pahoillani moisesta loman lähenemisestä, päinvastoin oikeastaan. Vielä ensi viikon kun jaksaa painaa niin johan kuulkaa saa viikon vaan olla ja öllötellä. Siihen viikkoon sisältyy tarkalleen yksi (!) ns pakollinen meno ja se on poikasen 19v vala jota odotan jo innolla.

Tänä aamuna ei ole muuten alkuunkaan niin karsea olo kuin eilen oli. Silmä saati silmät ei ole turpeina eikä nenäkään niin täysin muurautuneessa kunnossa kuin eilen. Liekö osansa eilen aamulla nappaamallani allergialääkkeellä, mene ja tiedä. Allergiaksi minä itse melkein oireeni lukisin, ehkä ikä on tehnyt tehtävänsä ja niitä alkaa nyt ropista. 

Eilinen työpäivä sujui kuin silkkiä vaan. Oikeastaan päivän tiukin tilanne oli aamulla kun kokoonnuimme ohjaajaporukalla palaveriin. Hassu juttu, kukaan ei puhunut mitään IPstä, sen sijaan koulutustarpeita kartoitettiin innokkaasti. Ihan kaikista pskinta hommaahan on juuri tämä, ettei asiasta puhuta vaan jutut kuulee sitten muuta kautta.

Henkkoht olen tuuminut, että juttu taitaakin olla niin että se muu vakkariporukka työmaalla on varsin jees IPn tämän hetken toiminnoista, sehän ei ole rasittanut osaa vakkareista kuin joka kolmas viikko kahden tunnin verran ja osaa viikoittain sen kahden tunnin ajan, ja pyörii kuin rasvattu kone ilman että sillä pitää kaikkien päätään vaivata.

Se kanto kaskessa tuntuukin olevan talon toinen määräaikainen, se joka sai pestin syksyllä. Tämä kun sattui olemaan juuri se samainen ihminen joka oli heittänyt lauseen ”kun ei se jousta” liittyen minuun ja käyttänyt suurimman osan ajasta keke-keskustelussa nimenomaan IPn vatvomiseen. Ja huom, hänkin on IPssä tarkalleen kaksi tuntia viikossa.

Nyt hän aikoo tehdä oikein kunnon esityksen siitä miten hän IPn muuttaisi, hän kun muuttaisi siellä kaiken. Ei mitään leikkitouhuja vaan kaikkia koulun tiloja hyödynnettäisiin ja lapset seilaisi pitkin taloa milloin kuvisluokkaan, milloin saliin ja milloin mihinkin.

Ottaen huomioon, että tenavalaumalla on nytkin, IPn omien tilojen puuttumisen myötä, vajaan kahden tunnin sisällä kaksi siirtymää, kuulostaa homma aika hurjalta. Ottaen huomioon senkin, että porukassa on aina mukana muutama tohelo joita saa ojentaa kerran toisensa jälkeen, kuulostaa homma vielä hurjemmalta.

Henkkoht en alkusyksystä olisi missään nimessä lähtenyt ryhmää viemään saliin riehumaan. En. Vielä tässäkin vaiheessa salissa riekkumista voisi ajatella muutaman tohelon poissaollessa, ei muulloin. Toki mielipiteeni saattaisi olla eri jos en porukkaa näkisi kuin sen pari tuntia viikossa ja vieläpä siinä vaiheessa kun osa ryhmästä on jo lähtenyt kotiin ja porukka on rauhoittunut leikkeihinsä.

En myöskään pakottaisi porukkaa leikkaa-liimaa-askartele-touhuihin kovin herkästi. En. En koska tiedän koko porukan tulevan luokista joissa sitä leikkaa-liimaa-askartele-touhua on valmiiksi PALJON viikon aikana ja osa porukasta ei vain simppelisti pidä moisista touhuista mitenkään erityisen paljon.

No, nyt odotellaan mitä tuleman pitää, harmillistahan tässä on se, että IP-aisapari on vetänyt herneen niin tiukasti nenään etten tiedä saako sitä sieltä hetkeen pois. Enpä tuota ihmettele, aikamoisena epäluottamuslauseenahan tämän kommentoinnin asian tiimoilta voi ottaa vallankin kun aisapari on se vastuuohjaaja ja käyttänyt paljon aikaa IPn asioiden hoitamiseen.

Luulenpa, ettei yksikään vakkareista halua yhtään sen enempää niitä IP-tunteja kuin heillä nyt on. He ovat taatusti olleet tyytyväisiä siihen ettei heitä ole IPn asioilla sen kummemmin rasitettu vaan he ovat saaneet keskittyä muihin töihin. Mikäli tämän toisen määräaikaisen esitys saa tuulta purjeisiinsa niin IP-tunnit lisääntyy hurjasti (!) myös heillä.

Toisaalta, meiltä jotka IPssä nyt olemme ne sitten vähenee runsaasti. Siis mikäli olen talossa vielä syksyllä. Sekin kun on nyt vähän niin ja näin. Olenpa tässä päätynyt jopa siihen, että tämä toinen määräaikainen petailee itselleen paikkaa ensi syksyksi. Melkeinpä tässä toivoo, ettei niitä täyttölupia taloon saataisi kuin yksi sillä se ratkaisisi kerralla monta ongelmaa.

Minun ei tarvitsisi miettiä tippaakaan olenko talossa syksyllä vai en sillä siinä kohtaa esimies joutuisi päättämään ottaako hän minut jatkamaan ohjattavan kanssa vai sittenkin tämän innokkaan IPn kehittäjän. Oli esimiehen päätös mikä tahansa niin minä en sitä joutuisi miettimään yhtään. En joutuisi tekemään töitä ihmisen kanssa jonka suhteen luotto on nyt ihan himppasen mennyttä.

No, tämä tästä IP-mietinnästä. Josta tulikin mieleen että minulla, joustamattomalla ihmisellä, on tänään edessä piiiiitkä päivä. Menen normiperjantain tapaan puoli kasiin ja toisin kuin normiperjantaina en pääsekään työmaalta himpan jälkeen kolmen vaan teen pitkän vuoron ja pääsen puoli viisi. Että sellaista joustamattomuutta.

Mutta niin, ne työt eilen. Ohjattava oli aivan liekeissä. Moista innokkuutta hommien tekemisen suhteen ei ole hetkeen näkynyt, ei edes edellisenä päivänä vaikka silloinkin sitä intoa oli varsin mukavasti. Minulla oli oikeasti (!) työpäivä jolloin en tainnut kertaakaan manata mielessäni sitä ettei tenava kuuntele.

Ojensin toki kerran jos eräänkin hiljaisuuteen ja istumaan kunnolla ja pidin toki palopuheen ihan normikaavalla siitä miten siellä välkällä ollaan ja miten sieltä tullaan ja kas, hommat sujui kuin tanssi. Ei kärhämöintiä, ei ärsyttämistä, ei mökäämistä, ei mitään. Ou mai! Toivonpa todella että samalla moodilla mennään tänään, luokka-aisaparini kun on vapaapäivällä joten olen ihan itsekseni luokassa ohjaajana.

Kotimatkalla haukottelin makeasti ja kaappasin toki speden kyytiin. Kotona evästin speden, siivoilin keittiön tasot, höpöttelin sanan jos toisenkin sekä prinsessan että junnun kanssa ja ryhdyin toimeen. Koska olen todellakin alkanut epäillä, että osa tästä aamutukkoisuudesta on allergiaperäistä niin otin suosilla imurin kainaloon ja siivosin.

Ihan kunnolla. Imuroin koko alakerran, pesin lattiat, pyyhin pölyt, kiipeilinpä jopa telkkarinkin takana siivouspuuhissa. Iltaseiskalta istuin ja luin iltasatua spedelle ja ojensin tälle iltapalaa, siinä samalla ihmettelimme etuhampaan heilumismäärää. Heiluu aika hyvin, yläetuhampaat.

Alaetuhampaathan pojalta on jo vaihtunut ja pari viikkoa sitten lähti yksi alakulmahammas nätisti irti, nyt heilumisvuoro on ylhäällä. Moisesta heilumisesta johtuen spede EI kykene syömään oikein mitään mitä pitää purra. Ei sittenkään, että puremiseen voi käyttää poskihampaita joten jogurtti on ollut in ja pop sekä ilta- että aamupalana. Jep jep.

Ei liene ihme että moisen riehuntasession jälkeen kumahdin unille jo himpan jälkeen yhdeksän ja täysin kesken ohjelman. Joten ei liene ihme sekään, että heräsin rillit päässä tarkalleen 04:41. Jonka jälkeen olenkin sitten juonut runsain määrin kahvia ja naputellut erinäisiä rivejä tekstiä.

Joka johtaa taas siihen, että taidan vähitellen siirtyä kuosittamaan habitustani enemmän työmaalle sopivaan malliin. Se on siis moro ja have fun!

Aikamoista

Nyt kun olen monta viikkoa potenut perin omalaatuista lenssua niin päätinpä lisätä siihen jälleen uuden mausteen. Tänä aamuna maustoin sen suht tehokkaalla silmäturvotuksella ja vain toisen silmän osalta. Perin merkillistä. Silmä on turvonnut yläluomen osalta likipitäen kiinni, jos tarkkoja ollaan, ja alkaa nyt vähinerin muuttaa kokoaan normaaliksi.

Sikälihän tämä lenssu on ollut vähintäänkin omalaatuinen, että siihen ei kuulu enää aivastelua juuri nimeksikään, ehei, eikä niistämistäkään sen erityisemmin kuin silloin tällöin. Yskiäkään ei oikein tarvitse kun ei yskitä eikä limaa tunnu olevan kurkussa kuin aamuisin. Mutta niin.

Aamuisin herään nenä totaalisen kuivana. Limakalvot on ärtynyt nenässä jo siihen pisteeseen, että nenä on vähän kuin koko ajan kipeä. Se kuivuus taas. Tämä on suorastaan ällöä, mutta kaikki vähäinenkin erite kuivuu yön aikana nenän sisään koviksi paakuiksi joiden niistäminen pois toki helpottaa mutta tekee aluksi myös superkipeää. Perin omituista on tämä mutta minkäs teet, kaipa tämä tästä tokenee. Nokkakin.

Eilinen työpäivä sujui sutjakkaasti. Erinäinen määrä hommia luokassa, ohjattava oli varsin hyvin aisoissa ja teki tehtävänsä varsin hyvällä rytmillä, on aivan ihanaa seurata kuinka tenavasta on sukeutunut varsinainen saneluekspertti. Etenkin nyt sanelut sujuu kuin leikiten kun tenava on viimeinkin antanut itselleen luvan ”epäonnistua”.

Vielä pari viikkoa sittenhän sitä lupaa ei tenavalla mielestään ollut ja joka ainoa väärin mennyt sana sai tämän uskomaan ettei hän vain osaa, hän ei osaa! Nyt on otettu käyttöön se paras keino ikinä kirjoittamisen suhteen; tenava tarkistaa ihan itse kirjoittamansa ja huomaa kyllä heti, jos kirjaimet on hiemankin väärässä järjestyksessä, niitä puuttuu tai on tullut liikaa.

Ja kumi. Sitä käytetään! Ja korjataan. Eikä olla millänsäkään. Aivan mahtavaa! Eilen tenava kirjoitti saneluvihkoon ensin sivullisen lauseita (!) ja sen perään sivullisen sanoja. Siis voi maailma! Ekat kymmenen sanaa oli kuvalapun mukaan kirjoitettuja ja loput tämä kirjoitti ihan omasta päästään eikä ne ollut ihan mitä tahansa sanoja sillä joukossa oli myös sellaisia kuin ”gorilla”, ”formula-auto” ja ”fazer”. Että revinpä sitten siitä!

Lisäksi tenava on aivan virtuoosi jo nyt huomaamaan pitkät vokaalit ja kaksoiskonsonantit sanoissa, ne vain tulee ihan luonnostaan kun tenava kirjoittaa. ”Ma-ma-mak-mak-ka-ka-ra-ra” ja ”mo-mo-moo-moot-moot-to-to-ri” kuuluu vain pulpetin takaa kun tenava hokee kirjoitusasua samalla kun kynä suhii kirjaimia paperille. Jes!

Nämä pitkät vokaalit ja kaksoiskonsonantit ei näytä olevan kovinkaan iso ongelma luokkamme ekoille, yksi heistä saattaa välillä sekoilla niiden kanssa, toisin kuin luokkamme kakkosille joiden kanssa näitä joudutaan hinkkaamaan, hinkkaamaan ja vielä vähän hinkkaamaan ihan joka aivaten ainoa kerta kirjoittaessa.

IPssä hommat sujui tutulla kaavalla, harmillisesti vain fiilikset on suht alhaalla ja kärttyäkin ilmassa johtuen aiemmista puheista. Ei kiva. Jotenkin tuo harmitus on päässyt tarttumaan minuunkin vaikka ravistankin sen aina välillä pois mutta kaipa se on ymmärrettävää. En vain voi ymmärtää miksi sellainen systeemi joka toimii hyvin ja johon sekä vanhemmat että lapset on olleet perin tyytyväisiä halutaan nyt romuttaa.

Sekin ihmetyttää kovasti, että alunperin jaksettiin hokea sitä että olisi hyvä jos IP-toiminnalla ei rasitettaisi kaikkia ohjaajia vaan mahdollisimman vähän väkeä joutuisi sen parissa puurtamaan ja nyt tilanne onkin käännetty siihen, että IPn pitäisi olla kaikkien yhteinen juttu noin toimintasuunnitelmien osalta mutta vain muutama sitä silti hoitaisi.

Hieman sama kuin minä menisin kertomaan jollekin työkavereistani miten tämän pitää toimia oppilaiden kanssa joita ohjaa. Että ihan sama mikä systeemi teillä on täällä käytössä ja miten olet saanut homman systeemillä toimimaan, nyt kuule teetkin näin etkä noin eikä todellakaan kiinnosta vaikka se vaikeuttaisi työtäsi luokassa potenssiin sata.

Isosti huoks. Olenkin ihan tosissani ryhtynyt miettimään ensi syksyn kuvioita, spedehän lähtee kouluun ja menee IPhen koulupäivän päätteeksi mutta niin. Millainenhan IP mahtaa olla kyseessä koululla johon hän menee. Mikäli vähänkin sellainen kuin äänenpainoista päätellen on aikomus saada IPstä työmaallani niin ei. En minä spedeä moiseen IPhen tahdo.

Ja haluanko sitten toimia ohjaajana sellaisessa IPssä jossa muut määräävät toiminnot ja juoksutat kerholaisia pitkin taloa milloin minkäkin koulua tukevan toiminnon pariin? Kuvista vähän lisää, liikuntaa vähän lisää, vielä vähän kuvista ja kuka ruojake ei osaa leikata vielä kunnolla, nyt harjoitellaan leikkaamista! Mitä, et osaa kymppiylitystä, ei se mitään, nyt harjoitellaan sitäkin!

No, tämä tästä. Ensi syksy on mietinnän alla omien kuvioideni osalta, en oikein tiedä olenko enää alkuunkaan niin innoissani ajatuksesta että jatkan tuolla.

Siinä työpäivän lomassa piipahdin siellä junnun koululääkärilläkin ja voi nyt sentäs. Ei tuo lapsi edelleenkään täytä adhdn kriteereitä. Voi höh. Koululääkäri katseli kartoituksia parin vuoden takaa ja tältä syksyltä jotka on liki identtiset keskenään ja kertovat omaa karua kieltään siitä, kuinka junnun kaikki hiemankin ongelmallisemmat jutut painottuvat koulun päähän.

Eikä sielläkään ne täytä pisteytyskriteeriä joka antaisi edes himppasen aihetta epäillä sitä adhdtä. Höh. Samalla kertaa lääkäri piti eräänasteisen palopuheen opettajalle. Että kun pitäisi muistaa ottaa huomioon ne taustatekijätkin. Kun kuitenkin kyseessä on lapsi jolla on nyt kuudes (!) opettaja ja neljäs (!) oppilasporukka jossa hän on.

Niin ja tenavahan käy peräti viidettä luokkaa, että ikäänkuin heittopussinahan tuo on ollut koululla sen jälkeen kun kolmoselle siirtyi. Ja että mitä taas tulee siihen astmaan ja sen aiheuttamiin ajoittaisiin ongelmiin. Että kun se nyt on siellä taustalla aina mukana ja niitä lääkkeitä siihen ei voida lähteä muokkailemaan sen mukaan mikä olisi koulun kannalta mukavin.

Että jos on epäilyjä siitä, että ne vahvat lääkitykset aiheuttavat lisää sitä levottomuutta niin siihen ei suinkaan ole ratkaisu se, että ne lääkkeet jätetään pois tai siirrytään miedompiin kun se nyt ei vain käy niin, sillä ensisijainen tarkoitus kun kuitenkin on se, että lapsi saa hengitettyä ihan yhtä hyvin kuin muutkin lapset.

Ja niinä pahenemisvaiheinakin, jolloin tenava ihan oikeasti sopisi olemaan vaikka sitten adhd-oireinen, pitää muistaa se että lääketuplausten vaikutus ei ala pam, taikaiskusta samalla hetkellä kun tuplaus aloitetaan vaan muutaman päivän viiveellä jolloin tenava muuttuu jälleen rauhallisemmaksi.

Ja että se eläväisyys taas. Se on lapsen luonteenpiirre. Ei oire yhtään mistään. Toiset lapset on rauhallisempia ja toiset eläväisempiä, toisilla lapsilla on enemmän mielikuvitusta ja toisilla taas ei. Että niin. Toki koulupsykologi voi päivittää tilanteen noin yleensä ottaen ihan siksikin, että tiedetään onko tässä oppimisen kanssa jotain ongelmaa mahdollisesti tulossa mutta sen adhdn. Se voidaan nyt kyllä jälleen kerran unohtaa.

No, onneksi tämä junnun uusin ope on varsin mukava ja varmasti sitkeä joten eipä tässä hätiä mitiä ole. Kai. Junnun numerotkin on parantuneet kummasti alkusyksystä ja luokassakin tämä on rauhoittunut paljon siitä mitä oli joten eipä se opekaan enää niin ollut sitä adhdta liputtamassa.

Vaan jaa kuulkaa, hittolainen, kellohan on jo vaikka mitä ja minä istun edelleen tässä. Se on pakko siirtyä nyt kutrejaan oikomaan, tarjoilemaan aamupalaa eskarille ja kai se pitää vaatteetkin vaihtaa. Se on siis moro ja have fun!

Hohoo!

Jopa kuulkaa tuli koisattua, ja hyvin! Liekö unisukilla oma osansa moiseen unen maittamiseen mutta enpä hetkeen muista nukkuneeni näin hyviä unia yöllä. Kumahdin unille paaaaljon ennen kymmentä ja heräilin ennen kelloa vartin yli viisi eli reilut seitsemän tuntia tiukkaa unta ilman mitään ihme unia. Ah!

Eilinen työpäivä oli varsin valaiseva kokemus monella tapaa, liekö siihen taas syynsä palaverilla joka meillä ohjaajilla oli esimiehen kanssa. Hiljaisissa vesissä ne isot kalat jne.. näin voisi sanoa. Kieltämättä siinä tuli himppasen tunne, että ihan kaikille osapuolille ei ole selvillä mitä kukakin tekee ja ihan kaikki ei arvosta toinen toisena työtä. No, selvisipä tämäkin ja hyvä se oli tietää tässä kohtaa.

Muilta osin työpäivä olikin kokolailla toisinto edellisestä, ohjattava oli varsin yhteistyökykyinen ja touhusi tehtäviään hyvällä tahdilla, liikuntatunnitkin oli sujunut varsin hyvin vaikka minä olinkin sen ajan siellä palaverissa likipitäen kokonaan eikä ruokavälkän ulkoilukaan ollut mitenkään katastrofaalinen kuten aika monella aiemmalla kerralla. Josko se tästä. Tai sitten ei.

Kotona suoritin normikuviot pyykkäämisineen, tenavien ruokkimisineen ja erinäisine siivoiluneen sieltä täältä. Ennätinpä siinä juoruta pitkän kaavan mukaan IP-aisaparinkin kanssa joka oli jokseenkin järkyttynyt palaverista. Toivottavasti hän siitä tokenee, useampaan otteeseen tälle sanoin että osa puheista kannattaa jättää omaan arvoonsa.

Kunhan itse hoitaa työnsä kunnolla ja antaa muiden hoitaa itse omat työnsä niin eiköhän sitä ole siinä ihan riittämiin. Kuten olen niin moneen kertaan sanonut; minä tulin vain ja ainoastaan tekemään oman työni ja herra (sekä esimies) sen kyllä tietää että hoidettu on se oma leiviskä. Jos kaikki ei sitä tiedä niin minkäs minä sille teen.

Mutta kyllä tämä minua sillätavalla isommassa kaavassa ihmetyttää. Että onko tämä joku epidemia? Kun samansuuntaisia juttuja olen nyt kuullut käyvän vähän siellä täällä entisilläkin työmaillani. Että yhtäkkiä joku onkin ottanut toisen hampaisiinsa ja vähin erin siihen on sekoiteltu koko työporukka. Ja sitten ihmetelty mikä ihme on.

Aika monesti nämä tilanteet on, näin ulkopuolisen tarkkailijan silmin seurattuna, saaneet alkunsa väärinkäsityksistä ja siitä, että joku osapuolista on kiskassut herneet nenäänsä eikä sitä väärinkäsitystä ole enää lähdetty siinä kohtaa setvimään OSALLISTEN kesken kun on oltu liian kiukkuisia ja kärttyisiä vaan asian on saanut kasvaa kuin lumipallo kokoa.

Ja eiköhän meistä jokainen tiedä mitä tapahtuu kun asioiden antaa paisua riittävän pitkään. Lumipallosta on kasvanut lumilinnan perusta ja vähinerin se lumilinnakin on saanut korkeutta ja leveyttä ja tilanne on mennyt vain huonommaksi ja huonommaksi. Saapa nähdä miten tässä kohtaa käy.

Puuttuuko meiltä tekijöiltä sitten se kyky arvostaa ihan itse sitä omaa työtä? Että kun sitä ei itse arvosta niin silloin siihen on toisen, asioista tietämättömänkin, helppo tulla arvostelemaan ja viemään se mahdollisesti vähäinenkin arvostus omaa työtä kohtaan? Tähän johtopäätökseen minä olen jokseenkin kallistumassa, jos ihan tarkkoja ollaan.

Ja mistä sekin sitten johtuu, että joku toinen kokee olevansa oikeutettu tallomaan sitä toisen työtä? Johtuuko se siitä, ettei tämä arvostelija itsekään arvosta omaa työtään ja tahtoo tartuttaa sen oman pahan olonsa toiseen? Tässäpä toinen johtopäätös johon olen kallistumassa.

Minussahan on se paha vika oman työni suhteen, että minä uskon siihen mitä teen ja katson olevani siinä varsin hyvä. Uskon tekeväni hyvää työtä ja arvostan omaa hommaani. Harmillistahan se toki on, että työmaalla on joku jonka mielestä minä en oikeastaan tee sen kummemmin mitään, mutta mitä sitten.

Hän nyt ei tiedä, jos ihan tarkkoja ollaan, yhtään mitä minä päivän aikana ohjattavan kanssa teen. Hän on muodostanut käsityksensä sen pohjalta mitä hän on nähnyt ja ottaen huomioon, että hän ei minua ohjattavan ollessa paikalla näe kuin korkeintaan siinä kohtaa kun menen a. vessaan tai b. ruokkikselle niin onko se ihmekään.

Se taas, miten hän ilmaisi asioita palaverissa, on harmillista. Ei niinkään minua kohtaan, ei paljon liikuta, mutta noin yleensä työkuvioita kohtaan. Minusta se oli yksinkertaisesti rumaa ja sopimatonta käytöstä ja kertoi enemmän sanojastaan kuin kohteista. Se ken itsensä ylentää se itsensä alentaa, näin se menee silloin kun on kyse sosiaalisesta tilanteesta.

No, tämä tästä. Tänään on luvassa piipahdus junnun koululla kesken työpäivän, lääkäritapaaminen nääs ja pääsemme kartoittamaan sitä junnun valtavan suurta adhd-ongelmaa. Jota siis äidin silmissä ei ole. Mielenkiintoista tulee tästä, näin väitän. Ehkäpä siirryn siis kuosittamaan itseäni työmaamoodiin, tarkoitus kun ei ole kaiketi tänäänkään peläytellä ihmisiä pakosalle.

Se on siis moro ja have fun!