Huomenta pöytään

Tai itsellehän tämä on jo päivä, noin suunnilleen, vaikka viisarit muuta väittääkin. Kun herää puoli viideltä niin kumma juttu että ne aamukahvit ja -heräilyt on ehtinyt hoidella heittämällä aamuseiskaan mennessä. Onko heräämisessä puoli viideltä sitten mitään järkeä, etenkään lomalla? No ei. Mutta minkäs teet, sisäinen kello ja silleen…

Hiihtoloma alkaa olla loppusuoralla ja mikäs siinä, tässähän tämä on mennyt hiljaisuudesta ja rauhasta nauttiessa. Ehkä sitä on jopa tullut ihmeteltyäkin hetkittäin. Pääosin loma on tietysti sujunut virkaten, kokaten, leipoen ja ihan vaan ollen mutta eikös se ole loman tarkoituskin.

Syy hiljaisuudelle taas löytyy junnusta, tämä kun valitsi rippileirin ajankohdaksi hiihtoloman ja kas, siellähän tuo nyt on sitten ollut lauantaista asti. Huomenna poika sitten palaa kotiin joten rauha ja hiljaisuus päättynee kuin veitsellä leikaten.

Niin se virkkailu. Eilen niputin lisää isoäidin neliöitä kasaan ja totesin että huoks. Ikuisuusprojekti on totta tosiaan ikuisuusprojekti, johan se tuli aloitettua vuosi takaperin. Okei, välillä en koskenutkaan koukkuun useampaan kuukauteen joten ei ihme ettei se ole edennyt vauhdilla mutta silti.

420 neliötä. Painoa 4530 grammaa ja mitat 200 * 210 senttiä. Ja ei, se ei edelleenkään ole valmis. Pikaisesti laskin että tarvetta olisi vielä noin parille sadalle neliölle joista valmiina on nyt kolmisenkymmentä. Ehkä tämä juhannukseksi valmistuu, tai sitten ei, ongelmia tosin tuottaa se että ihan kaikkia peitteeseen käytettyjä seiskaveikan lankoja ei ole enää saatavilla.

Ei, ei edes verkkokauppojen kautta, ihan sattumalta satuin sentään löytämään syklaamia pari kerää Käsityöpuoti Silmu ja Solmusta, mutta vaalea lila onkin sitten hankalampi tapaus. Sitä taas löysin sattumalta keväällä Tapion Lankatalosta mutta enpä sitten huomannut tilata kuin pari kerää ja kas, nyt sitä ei enää ole sielläkään. Saapa nähdä siis miten käy, riittääkö tähteellä oleva kerän loppu vai jääkö ikuisuusprojekti roikkumaan ja odottamaan ikuisiksi ajoiksi. Joka toki tukisi hienosti käytössä olevaa nimitystä sille.

Kukkiakin tuli hoideltua ihan urakalla, äidin vanha viirivehka pääsi pitkästä aikaa suihkuun ja muut kasvitkin sai samalla hellää hoitoa. Kimmokkeen moiseen sain tietysti siitä että totesin vanhan vaaleanpunaisen orkidean päättäneen viimeinkin osallistua kukkijoiden joukkoon.

Läikikäs kaverihan on uusin tulokas, tosin ei uunituoreeksi sitäkään voi sanoa, keltainen taas on se vanhin asukki ikkunalaudalla. Vanhin asukki piti aikanaan muutaman vuoden kukkimistauon ensimmäisen kukintansa jälkeen, nyt se on palannut ruotuun ja kukkii kerran-kaksi vuodessa niukasti parilla kukalla.

Vaaleanpunainen taas on ollut tiukassa kukkimislakossa useamman vuoden vaan kas, joulun aikaan huomasin siihen tupsahtaneen hennon kukkavarren johon oli kehittymässä nuppu. Suht varma olin ettei se kukkaa loppuun asti kehitä vaan päättää kuivattaa sen mutta kappas, nythän tuo sitten on komeasti auki ollut jo tovin.

Liekö se kukkien hoitelu sitten innostanut toteuttamaan vuosia puhutun VALTAVAN uudistuksen eli juu. Mikähän siinä on että vuosikausia sitä jaksetaan jauhaa ikkunalaudasta. Päivitellä valmiiden hintoja, miettiä että pianko sellaisen itsekin nikkaroisi ja sittenkään se ei valmistu. Ei vallankaan kun jää odottamaan että ukko sen siihen pykäisi.

Eilen otin sitten ja kurvasin paikalliseen rautakauppaan, yhytin myyjän jolle näyttelin typerää ja hentoa naisihmistä joka tarvitsisi ehdottomasti parimetrisiä listan pätkiä, pidemmät kun ei autoon mahtuisi. Myyjään tämä upposi kuin kuuma veitsi voihin ja kas, rautakaupasta köpöttelin autolle kuusi 220 senttistä peitelistaa olkapäällä ja pussillinen nauloja taskussa.

Jonkinlainen suunnitelmahan sitä oli mielessä, toteutuksen kanssa olikin sitten vielä miettimistä. Onneksi on olemassa paksuhkoja kirjoja jotka on päättänyt poistaa hyllystä pysyvästi joten yksi kirja päätyi mukaan toteutukseen, naulat kun oli sen verran pitkiä ettei niitä parantunut paukutella läpi asti olkkarin lattialla tai muuten lattia olisi ollut täynnä naulan reikiä.

Prinsessa päätyi aputytöksi ja kas, niin sitä vain kahteen pekkaan saatiin kuin saatiinkin nikkaroitua ikkunalauta. Kyllä, koko hommaan tuhraantui peräti tunti aikaa ja sen tunnin aikana ennätimme siirtää seinällä ollutta lämpöpatteriakin pari senttiä alemmas.

Eihän se nyt mikään taiteellisuuden ja luovuuden huippusuoritus ole mutta hittolainen, ihan hiivatin hieno silti noin omasta mielestä. Ja ihan itse tehty! Ja ihan ilman yhtä ainoaa neuvoa ukolta, tämä kun oli töissä ja täysin tiedoton siitä mitä torpan akat touhuaa kotosalla.

Kyllä nyt puskien kelpaa, aiemminhan orkideat oli sullottu kuuskytsenttiselle ikkunalaudan pätkälle, saint pauliat taas ripoteltu pitkin poikin huushollia ja olipa osa puskista päätynyt jo makkarinkin puolelle vaikka siellä ei niille oikein paikkaa ollutkaan.

Siinä ne nyt on, sievästi ja ILMAVASTI rivissä. Jopa niin ilmavasti että tällä alkoi syyhytä sormet orkideaostoksille mutta pidättelen, pidättelen tiukasti! Kesällä taidan ruuvailla ikkunalaudan irti (kyllä, jälleen kerran ruuvailin cyproc-ruuveilla vaikka ne EI kuulemma kuulukaan puun ruuvailuun) ja maalata sen valkoiseksi, nyt en moista malttanut.

Vaan jaa. Luulenpa että siirrän habitukseni vähitellen kuivien pyykkien kaappeihin kiikutuksen pariin, ukko kun heräili passelisti yöuniltaan joten makkariin pääsee rymsteeraamaan ihan rauhassa. Tälle päivälle ei oikein muita suunnitelmia olekaan, niin paitsi apteekkikeikka pitäisi tehdä. Se on siis moro ja have fun!

Kiirettä pukkaa

Kovin on hektistä tämä lomailu silloin kun ukkokin on lomalla, hyvä kun ehtii kissaa sanoa. Onneksi tämä ja huominen on pyhitetty pitkälti olemiselle, johtuen tosin siitä että tänään on spedellä hammaslääkäri ja prinsessaa kiikutan päivällä kampaajalle, huomenna taas on se toinen taysin keikka.

Ukolla kun on yksi suhteellisen iso ongelma lomailussaan. Hän EI tahtoisi olla yhtään kotona. Siis ei yhtään. Joka on allekirjoittaneesta taas jotenkin raskasta sillä hei, nurmikko ei leikkaannu jos sitä ei joku leikkaa, se saunaremppa ei etene jos joku siellä ei jotain tee ja ei, pyykitkään ei peseydy pitkin kyliä viuhtoessa.

Näin ollen ne päivät jotka rauhoitetaan ihan vain kotona olemiselle (tai edes kotimaisemissa) meneekin sitten pitkälti siihen että täällä puurretaan niiden kotihommien parissa. Eli pyykkiä, nurmikon leikkausta, siivousta, ruoanlaittoa ja muuta vastaavaa puuhaa.

Oman lisänsä kiireelle on nyt selvästi tuonut pokemon. Kyllä, se mahdottoman paljon kritiikkiä, jos kohta positiivistakin huomiota, saanut kännyyn ladattava peli. Moinen pelihän aiheutti spedessä julmetun itkukohtauksen lauantaina, lapsi kun oli nähnyt jonkin uutispätkän jossa kerrottiin ihmisten jääneen autojen alle ja kuolleen peliä pelatessaan.

Herkkikselle moiset uutiset oli järkytys. Äiti, ne kuolee ja mä en halua että kukaan kuolee, äiti mä haluan vaan ettei kukaan koskaan kuole. Ja lisää itkua. Suorastaan hysteerisen kauhistunutta itkua. Joka tuli sitten yöllä uniinkin painajaisten muodossa enkä ihan oikeasti muista koska viimeksi olisin herännyt siihen että sängyn vieressä seisoo hysteerisesti kauhu-unen vallassa itkevä lapsi.

Huoks. Koska lapsi kuitenkin on varsinainen pelimaanikko niin kokeillahan tuo olisi sitä halunnut. Lopputulema olikin sitten se, että äiti latasi pelin puhelimeensa, sopi lapsen kanssa että sitä pelataan vain ja ainoastaan äidin puhelimella kaksin ja kas, parin päivän aikana tässä on kävellä köpsötelty speden kanssa pitkälti päälle kymmenen kilsaa ihan vain pokejahdissa.

Onko se sitten huono juttu? No ei todellakaan. Lapsi, joka ei normaalisti poistuisi oman pihan alueelta juuri ollenkaan on nyt intopiukeana aamuisin kysymässä ”koska mennään pokejahtiin”. Eilen emme ehtineet kuin kerran, edellisenä päivänä kävimme kolmesti päivän mittaan.

Lapsi joka ei liikkuisi vapaaehtoisesti yhtään on nyt pää kolmantena jalkana venyttämässä kävelymatkoja koska pokethan saattaa olla vaikka seuraavan kadun kulman takana. Eilen teimme himppasen pidemmän lenkin kerralla ja totta tosiaan, lapsi venytti itsensä ihan äärirajoille sillä niin, eihän tuo ole tottunut kävelemään koulumatkaa pidempää reissua kerralla.

Lisäplussansa se antaa siinäkin että se aika on ihan täysin kaksin vietettyä aikaa, lapsi selittää ummet ja lammet siinä kulkiessa ja äitikin saa liikuntaa kuin huomaamattaan. Ei huono! Eilen napsimme pokepalloja sitten iltapäivästä kun suoritimme ”maakuntamatkailua”, niiden napsiminen kun kävi hyvin taajamissa neljänkympin nopeudella liikkuvan auton etupenkillä.

Niinpä niin, iso osa päivästä kun tosiaan tuli vietettyä autossa, ensin kävimme ukon kanssa kaksin hoitamassa asioita liki 50 kilsan päässä sijaitsevalla kylällä ja sieltä palattuamme lähdimmekin sitten poikasta 19vee tapaamaan armeijan harmaisiin.

Sinne ajettiin kiertoreittiä jos toistakin sillä aikaa oli ruhtinaallisesti. Sille reissulle, onneksi, lähti spedekin mukaan sillä normaalistihan spede ei tahtoisi poistua kotoa edes kauppareissuille. Jokseenkin uuvahtanut olo oli sekä tällä että spedellä kun himpan ennen iltaysiä olimme kotona.

Poikanen 19vee ei taida sittenkään olla siellä armeijassa sitä vuotta mitä ensin suunnitteli, aikamoisissa paskafiiliksissä tuo oli jälleen siellä. Lenssunkin tuo oli saanut, sama vaiva kiusaa kuulemma koko tupaa tällä hetkellä. Ja leirillekin pitäisi lähteä huomenna.

Voi onnetonta. Ei ole helppoa olla armeijahemmo ei. No, veimme himppasen herkkuja pojalle kun siellä kävimme ja lohdutimme että pian se aika sitten kuitenkin menee kunhan siihen ehtii tottua. Pskaa, totesi tuo. Ihan pskaa koko homma.

Sillä välin kun me olimme reissun päällä oli Voldemarkin sitten lähtenyt lopullisesti omille teilleen. Jotenkin hirvittävän surullista, ei sille mitään voi. 11 vuotta uskollisesti palvelleesta hiivatin hyvästä kärrystä ei ole kiva erota ei, olkoonkin kuinka tahansa vanhus.

Nyt pitäisi sitten tottua siihen, että selvästikin omalla tyylillään pihaa hallinnut kärry ei siinä enää hallitse tai että enää ei voi murautella moottoria sillä hei, ei tuo minun kärryni saati sitten ukon uusi tulokas osaa moista taitoa. Voldemarin kaasua kun painoi sopivasti niin se murahdus… Sniiiiif!

Tänään on tosiaan ohjelmassa se hammaslääkärikeikka, samalla keikalla aiomme speden kanssa himppasen tähyillä mitä kaikkea terkkarin lähistöltä löytyy noin niinkuin pokemaailmaa ajatellen. Sen jälkeen kiitolaukkaillaankin sitten kotiin ja kiikutan prinsessan kampaajalle. Junnu lähtee seuramieheksi siskolleen sinne.

Nurmikon leikkuutakin voisi harjoittaa, se tosin ei ole ihan must tälle päivälle mutta vadelmapuskat sitten onkin. Pyykätäkin pitäisi, sunnuntaina kun lähdemme ukon kanssa kahteen pekkaan muutamaksi päiväksi stadin suuntaan ja erinäisiä vaatekappaleita olisi syytä saada puhtaana mukaan.

Jos ukolle iskee ihan ehdoton ”pakko” päästä kylille aion ehdottaa rautakauppaa kohteeksi. Niitä kiukaita kun voisi käydä katsomassa sillä tosiaan, ei sitä nyt vielä ole tarpeen hankkia mutta olisihan se kiva olla selvillä paljonko moinen kustantaa ja millainen pitää hommata.

Tätäkin hommaa olisi ihan in ja pop jatkaa, nythän peitteessä on neulottuna 150 neliötä yhteen ja vielä vähintään toinen mokoma pitäisi saada aikaiseksi. Neliöitä on kyllä valmiina odottamassa yhdistämistä mutta ei läheskään riittämiin vielä joten koukkua pitäisi heilutella.

Vaan jaa. Josko tästä kohtsilleen hilppaisi herättelemään spedeä, kaipa tuo tahtoo aamupalaa ennen kuin sinne hammaslääkärin suuntaan lähdemme. Se on siis moro ja have fun!

Lomahuomenta!

Hetkessä sitä on saanut unirytmit ihan sekaisin ja ei ainoastaan lapset, itsellä on ihan sama tilanne. Vai mitä sanotte siihen, että aamulla heräillään likempänä kasia ja illalla kukutaan puolille öin olkkarin puolella. Toisaalta, ihan tuottoisaa puuhaahan sekin on, ei siinä mitään, mutta silti.

Nythän tuo määrä on kasvanut jo useammalla lappusella, niitä kun syntyy iltaisin istuskellessa useampi kappale. Mitään suunnitelmaahan näiden suhteen ei ole, kunhan nyt villasukkasavottaan kyllästyttyäni otin ja kaivoin isoäidin neliöiden ohjeen esiin ja ryhdyin touhuamaan.

Onkin muuten ollut vauhdikas kesäloman alku, etten sanoisi! Viime viikolla pyörähdimme pohjanmaalla, vuokramökki Simpsiön maisemissa oli ihan jees mutta vielä enemmän jees oli näkötorni johon kiivettiin liki koko porukan voimin kumpaisenakin iltana kun mökillä olimme.

Maisemat oli melkoiset, sieltä kelpasi katsella niin kesäkaudeksi hiljentynyttä talviurheilukeskusta kuin Lapuan keskustaakin pohjanmaan peltoaukeamista puhumattakaan. Ukolla nyt oli himppasen ongelmia torniin kiipeämisen kanssa, aika massiivinen korkeanpaikan kammo kun sai tämän halailemaan rakenteita joka tasanteella.

Minä ja junnu olisimmekin voineet olla siellä vaikka eväsretkellä, korkeus kun ei ole se joka meitä kammottaa vaan kaikki huvipuistolaitteet jotka joko pyörii, vemppaa, hemppaa tai kulkee kiitävällä vauhdilla niin että pelkäät lentäväsi kuin leppäkeihäs vaunuineen päivineen jonnekin huitsan kuuseen.

Ja niitä huvipuistolaitteitahan käytiin tosiaan ihailemassa ihan viiden tunnin ajan tuolla reissulla. Muutamaan kertaan voitimme pelkomme väkisin ja kokeiltua tuli niin Twister (hyi yäks!!!) kuin Thunderbirdkin (siis omg!) Jostain kumman syystä päädyimme myös mustekalaan (hyi htti!!!) ja junnuhan eksyi vielä Joyridenkin kyytiin.

Tulipahan todettua, että minä ja junnu emme tosiaankaan toimi yhteen huvipuistolaitteiden kanssa, meille olisi riittänyt varsin mainiosti possujuna ja kanttikertaakantti-autot. Prinsessa ja spede taas ovat samaa kaliiberia kuin isänsä, mitä enemmän se heiluu ja mitä lujempaa se menee niin sinne!

Ainoa laite, mihin spede ei mennyt (koska väitin kivenkovaan että on liian pieni siihen) oli Junker. Ukko ja prinsessahan riehkasi siinäkin neljästi reissun aikana, se kun oli vaan kuulemma niiiiiiin mahtavan upean nopea ja vauhdikas ja vaikkas mitä. Just.

Itse paikkasin ukkoa, se korkeanpaikankammo nääs, ja hilppasin prinsessan kanssa vapaapudotukseen. Se nyt mikään karmea ollut, ainoa mitä mietin oli pudotuksen aikana että kuinkahan htin kipeä takamus mahtaa olla kun se pamahtaa takaisin istuimeen. Sitä kun tosiaan leijui hyvinkin sen parikytä senttiä istuimen yläpuolella putoamisen ajan.

Voin muuten kertoa, ei ollut. Ei tömähtänyt yhtään siinä kohtaa kun vauhti hiljeni. Junnu ja spedekin siihen vapaapudotukseen päätyivät, tosin maisemakierroksena eli kori kipusi ylös ja pyöri sieltä alas pienellä vauhdilla maisemia esitellen.

Varsin mainio reissu joka päätettiin vesivuoristoradassa johon ukko ei tosin suostunut tulemaan, väitti ettei halunnut vaatteiden kastuvan. Ja kastuihan ne tosiaan joo, olimme kuin uitetut koirat kun puistosta poistuimme mutta olipa ollut mukavaa.

Jos kohta pohjanmaalla on pyörähdetty niin stadissakin vietettiin yksi ehtoo. Tai siellä nyt ei ollut kuin prinsessa ja tämän kaveri sekä minä ja ukko, prinsessalla ja kaverilla tosin oli hieman eri meno kuin meillä vanhoilla pieruilla.

 

 

Sopii arvata kumpi sakki oli kummassa tilaisuudessa… Ilma oli varsin mainio joten ukon kanssa ennätimme ihailla niin töölönrannan maisemia kuin olympiastadioniakin ja ehdimmepä siinä ajella pitkin poikin stadia ja sen lähialueitakin keikkalaisia odotellessa.

Seuraavana aamuna seurakunta olikin sitten himppasen väsyneitä, mutta hyvin iloisia, sillä suuntanahan oli kevätjuhlat ja se todellinen kesäloman alkaminen ihan kaikilla. Niin paitsi ukolla jolla kesäloma on vasta heinäkuussa.

Muilta osin lomaa onkin sitten vietetty lähinnä kotona, yläkerrassa heilautin junnun ja poikasen 19vee huoneet päikseen ja otin ja raivasin koko paikan ihan tosissani. Kolme säkillistä romua kaattikselle, muutama siipeensä saanut huonekalukin siinä sai kyytiä ja kas, johan taas toimii. Vaateosastotkin tuli samalla käytyä läpi ja uffin laatikko sai viisi muovikassillista pieneksi jääneitä vaatteita kätköihinsä.

Pihaa on tullut kuositettua, enää kirsikkapuun alapuoli kaipaa toimenpiteitä, ja onhan sitä ehditty käydä yksillä synttäreilläkin. Ne tosin ajoittui sunnuntaihin vaikka se varsinainen juhlapäivä olikin maanantaina. Synttärisankari oli varsin suloinen mekossaan.

Niin se aika vain menee. Vuosi tämänkin pienen ihanan saapumisesta ja mikä vuosi se onkaan ollut! Jos kohta nämä synttärit on ihan viime päivien tapahtumia niin on tässä ehditty jo muutakin tällä viikolla. Eilen oli ilmassa paljon vauhtia ja jännitystä, poikasella 19vee kun oli eilen kirjalliset.

Että se jännitti, jos kohta poikaa niin niin äitiäkin mutta jes, toistaiseksi on kuin äitinsä konsanaan ja teoriakokeesta tuo meni läpi heittämällä. Valitettavasti muilta osin poika onkin sitten pitkälti kuin joku muu, en tiedä kuka, ja koska ei ole saanut aiemmin aikaan näiden juttujen hoitelua niin inssiin tuo nyt ei sitten pääsekään ennen armeijan harmaisiin siirtymistä.

Siihenhän on aikaa vajaa kaksi viikkoa joten inssiajon suhteen pidämme peukkuja pystyssä että tuo saa oltua lomilla yhtenä maanantaina pari viikkoa intin alkamisen jälkeen. Nähtäväksi jää, sittenpä vaan siirrellään ja siirrellään sitä jos niikseen on.

Eilen keli oli sopivan suotuisa sillekin, että otin ja riepotin speden altaan pihaan. Siihenhän mahtuu kevyesti about 700 litraa vettä ja juu ei, meidän ulkoletkummehan ei toimi. Mikäs siinä sitten, muutama tunti siinä pitkin päivää kannettiin vettä ämpärillä ja saavilla ja kastelukannulla ja kyllähän sinne vieläkin sitä voisi viedä.

Iltapäivä spedellä ja tämän kaverilla menikin sitten pitkälti altaassa riehuen, on muuten ollut yksi ehdottomasti parhaista hankinnoista vuosiin mitä olen tehnyt! Vaan jaa, luulenpa että ryhdyn nyt vähitellen tuumimaan mitä kaikkea sitä ohjelmistoon saisikaan tänään tuupattua.

Se on siis moro ja have fun!

Haudi hou

Virkkausfiiliksissä mennään edelleen tiukasti. Työmaalla tosin valmistui yksi onneton sukka eilen, kertonee hyvin siitä kuinka karsean hektinen päivä eilinen siellä olikaan. Aikuisten oikeasti, sellaisena päivänä kun oppitunnit perustuu pitkälti kokeisiin, kuvikseen ja hiljaisiin tehtäviin ennättää ohjaajakin kutoa sukkaa pätkän jos toisenkin. Ja ihan siinä ohjaamisen lomassa.

Tänään tahti onkin sitten ihan toinen, luvassa kun on musiikkia ja liikuntaa ja niillä tunneillahan ei ennätä edes sukkapuikkoihin päin katsomaan. Pitänee korjata tilannetta mahdollisimman reipashenkisesti aamupalaverissa. Niin ja läksyparkissa.

Kotona ohjelmassa olikin sitten ne normikuviot. Pyykkäystä, sapuskan tarjoilua, läksyjen tarkistamista, niin ja jatkuvaa puhelimen soimista. Kummasti siinä kaiken lomassa ennätin silti virkata aamulla peukkuja vaille valmistuneisiin tumppuihin peukut ja kas, ennätinpä ehtoon aikana virkata peukkuja vaille valmiiksi tumput myös spedelle. Oho!

Kuten kuvastakin jollain tapaa näkyy niin toisen tumpun peukku oli todellakin harjoitusversio. Tiedä, pitäisikö se ihan purkaa pois vielä ja tehdä uusiksi vai antaako vain olla öllöttää muhkuraisena ihan noin ikäänkuin muistutuksena siitä että ei, ei näin.

Ennätin siinä loppuillasta aloittelemaan prinsessankin tumppuja ja johan onkin mukavaa lankaa käsiin tuo Aava. Suosittelen! Oma virkkuujälkikin lähti hieman löystymään eilen virkkaillessa ja se on hyvä se, sillä tiukalla silmukoinnilla tehdyt tumput ei juurikaan jousta ja se ei ole kiva se.

Poikanen 21vee poikkesi ehtoolla avokkinsa kanssa ja tänään tulee todnäk tytär pyörähtämään ehtoosta rääppiksen kanssa. Huomenna ajattelinkin itse napata rääppiksen matkaani kun työmaalta lähden kotiin, saadaan kunnolla väännellä ja käännellä ehtoon ajan pientä ihmistä.

Eilen oli tullut eks-anopilta sähköpostia jossa kyseli josko voisin jälleen lähettää muutaman rääppiksen kuvan tälle, harmillisen harvassa on tapaamiset tyttären ja isovanhempiensa kesken johtuen ihan jo siitäkin ettei tyttärellä tosiaan ole autoa sen enempää kuin korttiakaan.

Illalla laittelin kuvia matkaan ja välitin kuuliaisesti mummin terveiset tyttärelle, samalla selvisi sekin että tytär oli viimeinkin saanut suunniteltua joulun kuvioita omalta ja rääppiksen osalta. Todella mukava juttu että tytär oli päätynyt siihen että menevät isälleen jouluaattona, vaari kun näkee rääppistä paljon harvemmin kuin minä vaikka mielellään näkisi ihan vaikka vähän joka välissä.

Meillä he pyörähtävät sitten kuulemma joulupäivänä ja mikäs, käyhän se niinkin. Eiköhän spede, junnu ja prinsessa järjestä sen verran hektistä menoa joulun pyhinä ettei aika tule pitkäksi vaikka ovi ei taajaan kävisikään.

Vaan jaa. Tässä pitäisi kaiketi ryhtyä entraamaan itseään työmaakuosiin vähitellen vaikka kiirusta ei vielä olekaan. Se on siis moro ja have fun!

Virkkuufiilikset

Meillä jokaisellahan on omat pikku fiksaatiomme, minulla ne tuntuu olevan sukkapuikot. Nehän sujahtaa näppärästi käsiin elo-syyskuun vaihteessa ja johan sitä sitten alkaakin, sukkaa pukkaamaan. Tänä syksynä ohjelmassa on tosin ollut muutama toukkapussikin, niin ja kieppihuivi, mutta pääpainotus on ollut jälleen kerran niillä sukilla.

Ja niitä on sitten syntynyt pari jos toinenkin, pelkästään töiden lomassa on tullut kudottua suunnilleen pari per viikko. Ruokkiksella, välitunneilla, eriytystilassa istuskellessa, luetun ymmärtämistehtävien, luontovideoiden ja kokeiden aikana. Puikot on olleet mukana, tottakai, myös läksyparkissa sillä mikäs siinä on kutoessa samalla kun seurailee tenavien tehtävien tekemistä.

Puikot on kätevät siitäkin, että ne voi laskea käsistään ihan koska vaan. Tai niitä voi käyttää ohjausvälineinä halutessaan. Tökätä puikko tekstin kohtaan tai numeroiden alapuolelle, kopsutella puikolla lukuja auki tai ihan vaan pyöritellä käsissään samalla kun mietitään mitä tässä nyt edes piti tehdä.

Viime viikolla ihastelin työkaverin, samanlainen käsityöhörhö ja liikuntainhokki kuin minäkin, virkkaamia tumppuja. Vielä enemmän ihastelin sitä kuinka hän neuvoi yhdelle oppilaistamme niiden virkkaustekniikan ja kas, oppilashan otti ja virkkasi tumput tuosta vaan.

Ihan parasta ohjeessa oli se, että tumput aloitettiin kärjestä ja nehän vain ikäänkuin ilmestyi kun oppilas aikansa virkkaili. Pakkohan se ohje nyt oli itsekin sitten saada sillä tumppujen kutominen on itselleni silkkaa piinaa ja vain äärettömässä hädässä lähden itse niitä kutomaan.

Eilen sain sitten ihan kirjoitetun ohjeen käpäliini ja kas, hyvä että maltoin edes pyykkikoneen käynnistää kotiuduttuani kun oli jo pakko päästä kokeilemaan ohjetta. Koska yksi iso ongelmani on se, että kudon ja virkkaan aina älyttömän kireää niin tottakai totesin ongelman liki heti aloitettuani.

Nelosen koukku oli ihan liian pieni sillä virkkuujälki, joka toki oli tiivistä ja sitä kautta siistiäkin kuin mikä, oli ihan mahdottoman kittanaa tehdä. Kasin koukunkin löysin kaappien kätköistä mutta sillä taas jälki oli niin reikäistä ettei mitään rajaa.

Pakkohan se oli sitten pyykit kuivumaan saatuaan kurvailla vielä koukkuostoksille ja tulipa samalla ostettua omaan silmään passelia lankaakin. Ja kas, kun ohjeesta ja juonesta sai kiinni niin eka tumppu hurahti peukkua vaille valmiiksi tuosta vaan. Hurraa!

Siinä virkkauksen lomassa tuli touhuttua speden kanssa läksyt ja iltapalat, treenattua kertotaulua (siis speden) ja tuijoteltua vielä uutisetkin. Ysin jälkeen ennätin aloitella vielä toisenkin tumpun ennen maate menoa ja kas, tänä aamuna taidan virkata sen peukkua vaille valmiiksi senkin.

Työmaalle en näitä tosin mukanani vie, siis valmistusvaiheessa, siellä kun odottaa jälleen uusi sukka puikoilla, mutta luulenpa että tänään valmistuu ehtoopäivästä vielä toinen pari kotosalla. Lankana näissä on Novitan Ruska-lanka ja koukku on kutosen ja toki, tiivistä se jälki on edelleen mutta ei sentään ihan niin kittanaa kuin sillä pienemmällä koukulla oli.

Siihen toiseenkin pariin olen jo varannut langan valmiiksi, prinsessalle kun ajattelin ottaa ja virkata samoilla tulilla tumput. Saapa nähdä tuntuuko Novitan Aava-lanka yhtä mukavalta käsissä työstää kuin Ruska on tuntunut. Ja toki niitä tumpputilauksia ennätti tehdä jo junnu ja spedekin siinä tumppujen valmistumista seuraillessaan.

Voi siis olla että tänä jouluna muutamasta suvun naisen lahjapaketista ilmestyy tumputkin sukkien lisukkeiksi, niin mahdottoman mukavia virkattavia nämä ovat. Tai ainakin vielä ovat, voi olla että kun peukkuun ennätän iskee hermoromahdus ja totean että voi prkl! Ne peukut kun on nimenomaan ne inhokkini kudotuissakin…

Muilta osin tähtien alla ei eilen sitten ihmeitä tapahtunutkaan. Ihan perustyöpäivä ja sen perään peruskotitouhuja eli niitä pyykkejä, läksyjä, ruokaa, himppanen tavaroiden ruokkoamista sieltä ja täältä ja niin edelleen. Ainoa peruskuvioista poikkeava toiminto oli speden uuden repun kanssa taistelu, tai no, en minä repun kanssa taistellut vaan heijastimien.

Speden reppuhan otti ja levisi ihan totaalisesti alkuviikosta. Oli se toki jo vanhakin, siis muka vanha eli ostettu jo ekalle, mutta silti. Ei ne reputkaan kestä kuten ennen, sanon mä, ja ukko kävi eilen ostamassa tälle uuden sillä aikaa kun spede oli koulussa.

Jos minä jotain ihmettelen suuresti niin sitä että me asumme maassa jossa suurimman osan kouluvuodesta tenavat joutuvat liikkumaan pimeässä ja sittenkään sen enempää ulkovaatteisiin kuin reppuihinkaan ei kuulu automaattisesti kunnon leveät ommellut heijastinnauhat.

Esimerkiksi käsivarren ympärille pamautettava heijastinhan on varsin hyvä, en väitä, mutta kun ne taas harvemmin pysyy tallella mukeloilla ja vaikka pysyisikin niin sitten ne on todennäköisesti repun pohjalla. Narun päässä keikkuvat heijastimet taas repeytyy lähes sataprosenttisella varmuudella suht pian irti kiinnityskohdastaan tai ainakin naru katkeaa ja heijastin lähtee omille teilleen.

Heijastinliivejä taas harva lapsi muistaa pukea päälleen kuin maks siinä kohtaa kun äiti tai isä seisoo vieressä ja siitä höpöttää minkä ennättää. Ja se heijastin, se nyt kuitenkin olisi täällä Suomen suvessa enemmän kuin in ja pop, niin aamuisin kuin iltapäivisinkin.

Mutta ei, harvoissa vaatteissa se on vakiona ja vielä harvemmissa repuissa. Eilen koukkuostoksilla pyörähdellessä ostin sitten kaksin kappalein heijastimiakin, toinen kiinnittyi pienellä metalliketjun pätkällä repun kangaslenkkiin, toinen taas oli vetoketjuun pujotettava malli.

Ei siinä, mikäli suht pehmeästä materiaalista tehty heijastinlenkki ei vaan itsessään katkea ajan mittaan niin sehän on kerrassaan loistava sillä siinä ei ole ainakaan mitään lankaa tai ketjua tai mitään millä se kiinnittyi mutta toteanpa, että oli sen pujottaminen siihen vetoketjuunkin sitten ihan oma lukunsa.

Siinä oli apuväline jos toinenkin tarpeen koska vetoketjun vetimen kolo oli niin onnettoman pieni ja pehmeähkö heijastin taas himppasen pullukka lenkkiosastaan. No, yhtä kaikki, nyt se on tukevasti kiinni repussa ja pitäisi näkyäkin takaapäin ihan älyttömän hyvin, mutta jotenkin olen taas kerran silti skeptinen.

Kun ei yksi ainoa heijastin ole viikkoa kauempaa pysynyt kiinni repussa, ei vaikka niitä on kiinnitellyt reppuun miten ja mihin kohtaan tahansa. Oikeasti, reppujen ja ulkovaatteiden valmistajat. HEIJASTINNAUHAT! Niitä ei edes huomaa vaatteissa tai repuissa vaan näyttävät niihin kuuluvilta koristejutuilta joten prkl, VAKIOKSI NYT NE KIITOS!

Lopetan heijastinkiukkuiluni tähän ja totean että jeps, siirryn asettelemaan kutristoni ojennukseen eli se on moro ja have fun!