Sehän on myrsky ny

Jokseenkin mielenkiinnolla odotan nouseeko pikkukirppu työmatkalla tuulen mukana  ilmaan ja lentää taivaantuuliin sillä oikeasti, pikkukirpussahan istutaan jo valmiiksi korkealla ja ekoilla ajokerroilla olo oli jokseenkin ”lennokas”. Pikkukirpun avain muuten toimii, koodaaminen auttoi tuosta vain. Jes! Käyttöautolla on totta tosiaan hyvät taksat toimissaan; itse koodaamiseen oli mennyt ukon mukaan kolmisen minuuttia ja maksuhan oli 50 ekkeä eli eiköhän siitä jää vielä verojenkin jälkeen ihan kivasti täpäkkää firman pussiin.

Sen koodaamisen olisi tosiaan voinut tehdä itsekin, ohjeethan moiseen löytyi netistä jo silloin pari-kolme viikkoa sitten kun avain sanoi sopparinsa irti. Koska käyttöautosta kuitenkin ilmoitettiin kun sinne soittelin ettei sitä voi koodata itse niin tokihan oletimme että ohje ei olekaan oikea. No, onpa se sitten kuitenkin eli tiedämmepä jos joskus moiseen uudelleen törmäämme.

Eilinen työpäivä oli kertakaikkisen hektinen. Ja kiva. Ennenkaikkea kiva. Minun on pakko myöntää, että nautin ihan suunnattoman paljon parin työkaverini seurasta, toki kaikki on mukavia mutta etenkin nämä kaksi. Toisen kanssa ohjaamme samassa luokassa ja toisen kanssa taas vietän runsaasti aikaa siellä IPn puolella. Oman luokan ohjaajan kanssa tulee juteltua paljon kaikkea oman luokan oppilaisiin liittyvää ja mietittyä miten milloinkin jatketaan, tämän toisen kanssa taas.

Jos nauru todella pidentää ikää niin mahdetaankohan tässä kuolla koskaan? Tai ehkä olemme vain niin väsyneitä aina IPhen ehdittyämme, että meno on jokseenkin hulvatonta. Eilinen oli varsin win-win-tilanne sillä välipalan jälkeen olimme kolmeen akkaan kerholla ja jopa juttu lensi. On paljon mukavampi olla yhden vanhemman ohjaajan ”tallottavana” kun tietää että toinen kokee samoin ja ajattelee vielä ohjaamisestakin samalla tavalla.

Ohjattava oli rauhallisempi kuin alkuviikosta vaikkakaan tuo ei ollut yhtään sen yhteistyöhaluisempi. Eilen iski ekalla tunnilla sitten se koko viikon hautunut kiljuntakin. Kun minä EN TEE ja sitä huutoa tehostettiin huutamalla kovaan ääneen kuin palopilli minuutin ajan. Jos tässä kuurous iskee niin tietääpä sen olevan työperäinen, tämän lapsen huuto kun todella ottaa korviin kaikkia paikalla olijoita. Totesin lapselle huudon sekaan että tämä nyt on turhin riitelyn ja huutamisen aihe ikinä, koulussa tehdään kouluhommat ENNEN muita hommia.

Lapsen viimein lopetettua palopillimäinen huutonsa totesin tälle tylysti että tämä nyt on ihan turhaa. Sinä TEET tämän sivun ennen kuin otat yhtäkään värikynää tai paperia käyttöösi pulpetista. Niin, olemme vähitellen siirtyneet siihen vaiheeseen että lapsi saa lukea / värittää / piirtää tarkalleen sen ajan jonka opettajan tunnin aloitus vie ja sen jälkeen tämä ryhtyy töihin, tahtoi tai ei. Määrätyt työt tehtyään tämä saa palata siihen omaan touhuunsa mutta todellakin vasta kun on ne työt tehnyt.

Ja ei, minä EN odota että väritetään tämä ja tämä ja tuo vielä ensin, sen kuvion mikä nyt sattuu juuri sillä sekunnilla olemaan kynän alla annan värittää mutta siinä se. Ehei, minä en myöskään odota, että luetaan kirja loppuun, sivun loppuun odotan. Lapselle nämä on ollut nyt himppasen ärsyyntymistä aiheuttavia juttuja. Sitä ärsyyntymistä ei ole tosin purettu huutamiseen ennen kuin eilen ja sen huutamisen jälkeen lapsi yritti napsautella minua viivottimella käteen.

Käänsin käteni sopivaan asentoon enkä ollut millänsäkään napsuttelusta, joka tietysti ärsytti lasta vielä lisää, ja pidin työkirjaa kädessäni odottamassa. Lapsi laittoi kädet puuskaan rinnalleen ja tuijotti vihaisena eteensä. Hetken päästä totesin tälle että valinta on jälleen kerran ihan hänen omansa. Tehtävä tehdään tällä tunnilla ja sen jälkeen voi kaivella värikynät takaisin esiin mutta ei ennen sitä. Nyt on vain valittava istuuko tunnin tekemättä mitään vai tekeekö tehtävän ja pääsee sen jälkeen värittämään.

Kipinät vain sinkoili lapsen silmistä tämän punnitessa vaihtoehtoja ja kas, juuri ennen tunnin päättymistä tämä otti kirjan kädestäni ja ryhtyi tekemään tehtäväänsä. Pieniä ilojahan nämä mutta aika voittajafiilis siinä oli kun kello soi välitunnille ja lapsi vain jatkoi tehtävän tekemistä vaikka yleinen tapa lapsilla on siinä kohtaa heittää kirja käsistään sillä ”tunti loppui jo”. Lapsi on siis selvästikin oppinut sen että jos tunnilla ei onnistu niin välitunnilla jatketaan niin kauan että on valmista.

Koska tämä kärhämöinti ajoittui ekalle tunnille niin loppupäivä koulutuntien osalta menikin sitten paljon rauhallisemmissa merkeissä. Väsynyt ja työhalutonhan tuo oli koko päivän mutta niin vain jokainen tehtävä tuli tehtyä reippaassa tahdissa sillä ei tämä lapsi todellakaan ole tyhmä. Kun reippaasti tekee niin ehtii vielä päälle tehdä niitä omiakin juttuja ja niin vain tuli valmista jokaisella tunnilla.

IPssä lapsi olikin sitten jo kokolailla oma itsensä eli touhussa riitti ja ilmeisesti keskiviikkoinen ”käsikädessä”-päivä tuotti tulosta sekin sillä lapsi ei säntäillyt edes välipalalle kuin heikkopäinen. Välipalalta tämä kuvitteli toki saavansa lähteä juuri sillä hetkellä kuin tahtoo, kuten aiempanakin päivänä, mutta jälleen kerran palautin tämän omalle paikalleen ja juhuu, jo toisen kerran pelkällä puheella ilman että otin kertaakaan kädestä kiinni opastaakseni suuntaa joten kärttyviikollakin edistystä tuntuu tapahtuvan.

Hieman ennen neljää äiti tuli hakemaan lasta ja vaihdoimme sanan jos toisenkin siinä ja hyvä niin, on paljon helpompi ymmärtää lapsen mielenliikkeitä kun tietää todennäköiset syyt niille. Minä sitten pidän lapsen äidistä ja isästä, he ovat kyllä mainioita tyyppejä kumpikin! Lapsen lähdettyä työparini hyppäsi kyytiin ja kiidätin tämän omalle äidilleen ennen kuin kurvailin kaupan kautta kotiin, eks-teini oli onneksi hakenut speden sovitusti tarhasta ja prinsessan purkaessa kauppakassia komensin junnun kyytiin.

Junnun rillit kun on vääntyneet ja olen päivätolkulla miettinyt missä ihme välissä ehdin tämän kanssa optikolla piipahtamaan. No, nyt on linssit taas suorassa, hurraa! Palattuamme höpöttelin kotvan eks-teinin kanssa kahvikupin ääressä ja totta tosiaan minä olin puhki kun tämä lähti kotiin. Sitä puutumustilaa hoitelin siivoilemalla olkkaria, kylvettämällä speden, viikkailemalla puhtaita vaatteita, pakkaamalla speden reppua, kokoamalla aamuksi vaatetusta valmiiksi odottamaa ja iltapalattamalla koko tenavalauman. Se siivoilu muuten kannatti, ja todella kannattikin!

Olen näet pitkin syksyä ihmetellyt että enkö tosiaan muka kutonut kymmeniä sukkapareja viime talvena vai olenko muka tosiaan jakanut kaikki kutomani sukat tarvitsijoille kun niitä ei ole villasukkalootassa näkynyt. Heksheks, siellähän niitä oli seitsemän paria päättelemättöminä olkkarin pöydän kannen alla lankapussissa kun aloin lankavarastojani tarkastaa. Nonni! Siivoiltuani vielä keittiön tenavien jäljiltä kippasin speden makuulleen ja kas, lapsi oli umpiunessa jo puoli kasin aikaan.

Tuunailin itseäni siinä kotvan noin kauneudenhoito-osastopuolelta ja sen perään touhasin vielä broitsukiusauksen paistamista vaille valmiiksi jääkaappiin. Broitsusuikaleiden paiston lomassa kippailin viemärinavausmyrkkyä vessan lavuaariin, sitä kun ukko on jo kotvan manannut kuinka se on taaaas tukossa ja kas, myrkky on kyllä oiva aine sillä eipä ole enää. Kaikki touhuiluni päätin pyörähtämällä vintillä ja hain ihanan joulutonttuhemmoni olkkarin peilipiirongin reunalle istumaan.

Ei liene ihme, että olin lievästi puhkipoikkipuutunut kun kello oli viimein likellä ysiä. Kotvan istuin nojatuolissa, söin pikaisen iltapalan ja tadaa, puoli kymmeneltä olin peiton alla. Ei hajuakaan miten Nannyn jakso päättyi, sen verran havahduin hereille että havaitsin puoliunessa ukon pyörähtävän suihkuun mutta siinä se. En ole edes havahtunut siihen kun spede on kömpinyt meidän sänkyymme eli olenpa tosiaan nukkunut tukevasti.

Tänään vielä on ns pitkä päivä ja sittenhän tämä viikko onkin tässä. Todnäk pyörähdän postin kautta kotiutuessani sillä Elisa Viihteen paketti lähti eilen liikkeelle ja kenties se on näin ollen tänään noudettavissa. Eks-teini hakee onneksi jälleen speden tarhasta ja nythän täällä pitäisi olla ruoankin sitten jo valmiina kun kotiudun joten hurraa ja jippii! Pyykkipäivää pukkaa illaksi ja siinä se sitten onkin. Saapa nähdä mitä tämä päivä tuo työmaalla tullessaan, onneksi niitä oppitunteja ei ole kuin pari ennen liikunnan kaksoistuntia joten ihan mieletöntä hässäkkää lapsen kanssa ei kaiketi saa syntymään.

Ja nyt siirryn habitukseni kuosittamiseen, kampaus on taas kuin myrskynsilmästä palanneella joten se on moro ja viettäkää kivakivaperjantai!

Huhhuijakkaa!

Kyllä se niin on, että nyt vauhti vain kiihtyy, kiihtyy ja kiihtyy. Maksimaalinen väsymys yhdistettynä totaaliseen keskittymiskyvyn herpaantumiseen on varsin hauska yhdistelmä, ainakin mitä kouluhommien tekemiseen tulee. No, karjahteluilta on sentään vältytty ja kiikutinpa minä ohjattavan eilen adventtiaamunavaukseen saliinkin vaikka lähtöasetelma moiselle ei kovin hyvä ollutkaan, lapsi näet kiukkusi ja kärttysi luokassa.

Liekö sitten se adventtiaamunavaukseen pääseminen ollut jotenkin se juttu siihen väliin, sillä sen jälkeen lapsi käyttäytyi seuraavan tunnin suht hyvin. Adventtiaamunavauskin meni yllättävän hyvin, siihen lienee suurin syy siinä että ilmoitin hyvinkin tiukasti lapselle että yksi ainoa ylimääräinen äännähdys, loikka, riehaantuminen tms ja me lähdemme samantien kiitolaukkaa takaisin luokkaan. Hieman siinä oltiin hetki siirtymässä siihen levottomaan riekkumiseen mutta sitten lapsi otti ja tämmäsi takapuolensa syliini ja läsähti liki makuulleen siihen loppuajaksi.

IPssä hommat sujuikin sitten varsin IP-tyyliin eli lapsi leikki, leikki ja leikki. IPn uusin tulokas, se toinen syy jonka vuoksi siellä olen tätä nykyä hyvinkin pitkää päivää, taas oli saada siepit mutta hurraa, edelliskerrasta viisastuneena lapsi osasi kuin osasikin itse rauhoittaa itsensä. Rauhoittautumistekniikka tosin oli suht mielenkiintoinen, lapsi makasi sohvalla fatboyn alla ja puri puseroonsa reiän. Silti, vaihtoehtona paljon parempi kuin se, että ohjaajat joutuisi kiinni pitämään.

Kun ohjattava viimein lähti kotiin kolmen jälkeen olin jokseenkin väsynyt. Kotvan siinä ehdin touhuta muita juttuja tyyliin siivoilla IP-tiloja muiden ohjaajien apuna ja käydä vessassa ja sen jälkeen totesinkin jo päivän olevan täysi. Kiepahdin tarhan kautta ja saavuin ah niin ihanan hiljaiseen ja rauhalliseen kotiin kotvaksi. Sen kotvan aikana söin ja join pari kupposta kahvia, sen jälkeen suuntasinkin isompien tenavien koululle myyjäisiin.

Vaan olipa kuulkaa mukavaa tavata pitkästä aikaa vanhoja työkavereita! Vielä mukavampaa oli tavata entisiä oppilaita, kävin heitä tapaamassa omassa luokassaan ja eräänkin kerran siinä kysyttiin miksi et enää ollenkaan ole meidän kanssamme. No kun siellä toisella koululla. En muuten osaa nyt alkuunkaan varmaksi sanoa mikä oli parasta antia niissä myyjäisissä, oliko se entisen luokan kanssa jutustelu ja halailut vai sittenkin sen ihan ensimmäisen työkevään lellioppilaan ja tämän äidin tapaaminen.

Lellioppilas vannoi ja vakuutti että tekee töitä ”liiankin hyvin” luokassa ja on matikassa ihan ”liiankin hyvä”, hieman ehkä laittoi moiset liian hyvät hymyilyttämään. Lellioppilaan ja tämän äidin kanssa olen törmännyt aika-ajoin milloin missäkin ja aina lellioppilas hyökkää samantien höpöttämään hetkeksi, kauaa tämä ei ehdi sillä oikeasti, vauhdikas nuorimies, ei siinä paljon jutustelemaan ehdi. Äidin kanssa sen sijaan olemmekin sitten vaihtaneet sanan jos toisenkin poikasen koulunkäynnistä ja hyvinhän tuolla tuntuu koulu sujuvan vaikka niitä kärhämiä aina välillä hieman pukkaakin.

Nytkin lellioppilas vilisti kotvan päästä takaisin myyjäissaliin ja me jäimme äidin kanssa juttelemaan uudesta opettajasta ja siitä kuinka tämä on takuulla hyväksi poikaselle sillä poikanen tarvitsee ehdottomasti reilun mutta jämäkän opettajan. Noin yleisesti ottaen totesimme, että me äidit emme oikeastaan kaipaa juurikaan muuta kuin lepokotipaikkaa aika-ajoin sähläreiden kanssa ja niinhän se pitkälti on.

Kotiuduttuani juorusin kotvan siskolikan kanssa puhelimessa, ilmeisesti se pahin stressi alkaa helpottaa sillä siskohan oli varsin mainiolla höpöttelytuulella. Kotva venyi lopulta melkein tunniksi mutta tulipa siinä tunnin aikana sitten käytyä läpi juttu jos toinenkin aina lapsista sukulaisiin. On se mielenkiintoinen kapistus, siskolikka. Niin ehdoton ja jämäkkä näkemyksissään vaikka touhuissaan onkin monesti kuin tuuliviiri.

Liekö tämä kaikki meno ja meininki yhdessä sitten syynä siihen, että kasin kanttiin lössähdin nojatuoliin ja en tod jaksanut enää siitä peppuani nostaa. Sukkapuikot vain kilisi ja siinä se loppuilta menikin Kuppiloiden ja Greyn parissa. Sängyssä tuijotin vielä kotvan telkkaria ja nukahdin rillit päässä heräten viiden kanttiin siihen että rillit oli vinossa. No, käyhän se niinkin.

Ai niin, unohdinpa todeta että tilasin eilen Elisa Viihteen kun sitä myyjä jaksoi kahtena päivänä peräjälkeen soitella. Syy tuplasoitteluun oli tosin tässä tilaajassa, tiistaina kuuntelin tarjouksen ja pyysin tätä soittamaan uudelleen seuraavana päivänä sillä moisesta pitänee jutella miehen kanssa joka on meillä se joka enemmän sitä televisioantia seuraa, eilen taas pyysin tätä soittamaan uudemman kerran neljän kanttiin kun en oikein työmaalla ehtinyt asiaan perehtyä.

Saapa nähdä miten moinen meillä pelittää, olen kuullut sekä pahaa että hyvää sen toiminnasta. Nettiyhteyden nopeus nyt ainakin kasvaa ja se on ehdottomasti plussaa se sillä hinta ei nouse kuin murto-osan entisestä. Vaan jaa kuulkaa. Pitäisi ryhtyä itseään kuosittamaan sillä tänään on luvassa piiiiitkä työpäivä. Tai pitkä ja pitkä mutta toki se reilu puoli tuntia ylimääräistä tekee päivästä pidemmän.

Samaan mittaan pitäisi työpäivän venyä huomennakin, onneksi ex-teini on luvannut hakea speden kumpanakin päivänä tarhasta niin ettei tämän tarhapäivät sentään veny normaalista. Ylimääräiset työtunnit toivon saavani napattua takaisin reilun viikon päästä perjantaina sillä sen päivän meillä on tenavat vapaalla koulusta ja ukkokin pitää pekkaspäivää. Nähtäväksi jää. Ja nyt sinne kutrien kuosituksen pariin eli se on moro ja viettäkää kivakivatorstai!

Kiihtymään päin

Kyllä se niin on. Jos kohta maanatai oli jokseenkin väsynyt päivä ohjattavalta niin eilen se väsymys alkoi vaikuttaa lähinnä vauhtia kiihdyttävästi. Eikä suinkaan positiivisessa mielessä niin, että lapsi olisi tehnyt reippaasti töitä, ehei. Kyllä siinä muutama juoksu juostiin ympäri luokkaa, hihkuttiin ja kiljahdelliin ihan väärissä kohdin ja koetettiin välillä saada luokan touhukin sekaisin ihan pelkällä riekkumisella.

Käytävässä säntäiltiin kuin heikkopäinen, ruokalassa ei osattu alkuunkaan olla kuin koululaiset välipalaa odotellessa eikä välipalalta lähtökään ollut alkuunkaan koululaismainen suoritus. Tämän kaiken päättömän säntäilyn, riekkumisen ja kiekumisen ”palkitsin” parilla toteamuksella välipalan jälkeen. Toteamus a kertoi lapselle kuinka siirrymme takaisin käsikädessä-kulkemiseen sillä oikeasti, yksin ei pitkin koulua säntäillä. Toteamus b taas kertoi lapselle kuinka koululaisen olisi syytä palata paikalle loppuviikoksi sillä nyt touhu oli lähinnä lastentarhalaisen.

Voin kertoa, ilmeestä päätellen kumpikaan toteamus ei ihastuttanut lasta. Käsikädessä-kulkemattomuus kun on ollut yksi tämän saavuttamia etuja ja jo tieto siitä, että seuraava päivä kuljetaan TÄYSIN käsikkäin sai pienet hartiat painumaan alas. Mutta kun. Homma ei vain toimi niin, että kun jostain siirrytään johonkin ryhmässä niin lapsi painattaa jo ennen kuin muut on saanut edes lupaa lähteä liikkeelle toiselle puolelle koulua. No, katsotaan auttaako tämän päivän käsikkäin loppuviikkoon vai ei, luokkakäytökseen se ei valitettavasti tule auttamaan.

Hommiakin saatiin silti tehtyä, ei siinä mitään. Matikankoe (!) ja kirjoitussanelu (!) joka tosin kertoi karua kieltään siitä, että muun luokan kanssa lukemisharjoituksista kieltäytyminen tekee totta tosiaan tehtävänsä. Yksin se, että lukee lukuläksyksi saadut tavut kotona ja kerran päivän aikana opelle ei ihan riitä. Sanelussa taisi olla tarkalleen kaksi helpointa tavua oikein, muut oli täysin summittaista kirjainten heittelyä paperille. Matikassa taas lapsi osaa kunhan jaksaa kuunnella annetut ohjeet, nyt niitä ohjeita ei jaksettu kuunnella enää viimeisissä tehtävissä. Muilta osin se koe menikin varsin hyvin.

Jännä muuten että tämän lapsen kanssa touhutessa parhaiten on toiminut ihan selvä ja simppeli puhe. Tosin viiveellä, jos nyt otan ja puhun tälle jostain epäkohdasta tämän toimissa ei sitä käytöstä suinkaan muuteta vielä tänään eikä välttämättä vielä huomennakaan mutta päivän parin viiveellä sitä kyllä pyritään muokkaamaan. Pahoin siis pelkään, että tänään meillä on luvassa suht paljon puhetta päivän mittaan sillä tiettyjen sääntöjen suhteen on lapsen muisti tehnyt tepposensa.

Muilta osin, tai no niin, miltä muilta osin, minähän olin lapsen kanssa aamukasista iltapäiväkolmeen, työpäivä sujui varsin mukavasti. Ennen kuin ehdin kunnolla edes huomata olikin jo iltapäivä ja kello lähenteli uhkaavasti puoli neljää. Työmaalta kurvasin tarhalle, nappasin speden ja kotona odotti ex-teini joka oli tullut täyttämään jotain työkkäripapereitaan koneelleni. Poikanen 16vkin sattui olemaan kotona ja siinä ex-teinin touhutessa papereineen me muut ruokailimme.

Ex-teini kehui kovin pyykkikonetta jonka naapuri oli siskon miehen avustuksella sinne tänään kiikuttanut, oli pessytkin sillä jo pari koneellista pyykkiä joten tarpeeseen tuli. Poikanen 18v puolestaan soitteli illansuussa kertoillaakseen ettei vielä tiennyt auton korjauksen kustannuksia mutta ilmoittelee ne kyllä heti kun kuulee jotta voin sitten miettiä avustanko ja millä summalla moisessa hommassa. Teki mieli sanoa pari rumaa sanaa sillä juurihan minä olin laittanut poikasen tilille rahaa tämän viestitettyä päivällä kuinka rahaton olikaan kun opintotukikin tulisi vasta ensiviikolla.

Parin ruman sanan sijaan totesin että katsotaan, tässä nyt on kuitenkin joulukin tulossa ja oikeasti, sitä rahaa menee ihan suht kivasti siihenkin. Mahtoikohan tuo edes kuunnella kunnolla, mene ja tiedä. Kyllä se on kuulkaa pakko todeta että ei nappaa alkuunkaan maksella mitään autonkorjauksia tässä kohtaa, johan tuo oma pikkukirppunikin nielee huomenna rahaa kun se ollaan viemässä avaintenkoodaukseen.

Joka on muuten ihan päätön juttu. Jos ja kun käytät yhtä ja samaa avainta 1500-2000 kertaa auton käynnistykseneston päältä nakkaamiseen niin se toinen avain hukkaakin koodinsa. Vai onko se sitten auto kun hukkaa sen toisen avaimen koodin, en tiedä, mutta yhtäkaikki. Toinen näistä sen joka tapauksessa hukkaa. Kuulostaa todella typerältä jutulta. Ja missään ei anneta edes takuita siitä, että avaimen uudelleenkoodaus on välttämättä sittenkään se joka auttaa tähän avainpelleilyyn. Minusta ei ihan oikeasti ole alkuunkaan kivaa romplata kappaleina olevaa avainta joka kerta kun tahdon saada auton liikkumaan joten sen olisi totta tosiaan syytä auttaa.

Autoista mukavampiin juttuihin. Tai mukavampiin ja mukavampiin, toteanpa että se eilisen aamun merkillinen kurkku-suukipu katosi työpäivän aikana lähestulkoon täysin. Kummallista kyllä kotona lämpimän ruoan jälkeen se alkoi muistutella olostaan uudelleen. Yön aikana se on jälleen kadonnut kokolailla täysin eli olisiko tämä joku ihmeversio speden taudista? Mene ja tiedä. Tarttunuthan se on jo koko sakkiin koululla viime viikolla jos niikseen on joten eipä tässä kotona pysyttelemällä sitä asiaa enää miksikään muuta ja kun kuitenkaan olo ei ole muulla tavalla edes ollut kipeä niin eipä sitä oikein kehdannut eilen edes ajatella jäävänsä kotiin.

Tänään meidän alakoululaisilla olisi luvassa iltakoulua ja myyjäiset, kiva, eli sisaruskaksikko touhuaa päivän ihan kaksin kotona sillä ukkohan on aamuvuorossa. Melkein kiva. Saa nähdä kuinka päällään pystyssä torppa on kun kotiin ehdin, veikkaan että suht hyvin. Ihan ehdoton kaverikielto on annettu aamupäiväksi sillä jos joku porukka osaa sotkea joka paikan niin nämä kaksi serkkuparilla höystettynä. Menkööt sitten serkuille sähläämään jos niikseen on, siellä on äiti kotona päivän.

Vaan jaa kuulkaa, tässä pitäisi kaiketi kohta ryhtyä valmistautumaan työmaakuntoon. Onneksi ex-teini on lupautunut hakemaan speden tarhasta sekä huomenna että perjantaina jolloin minun on siis tarkoitus tehdä pitkät päivät joten riittää kun tänään vielä kurvailen tarhan kautta kotiin. Huomennahan minun tosiaan pitäisi sitten liikkua taas voldemarilla, kas kun pikkukirppu lähtee ukon kanssa sinne koodaukseen ennen kuin ukko siirtyy työmaalleen.

Ja nyt, josko näitä kutreja kuosiin. Se on siis moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko, minä pyrkinen samaan vaikka hieman tässä on jo valmiiksi sellainen katastrofitunnelma käsillä.

 

Tämä nyt himppasen haiskahtaa, etten sanois…

Eilen hööpöttelimme työmaalla ruokkiksella enterorokosta ja siitä, kuinka kipeä siinä voi loppujen lopuksi ollakaan ainakin noin nielemisen kohdalla. Yksi työkavereista kun oli potenut tautia edellisenä talvena ja kertoili kuinka oli ollut täysin nielemiskyvytön pari päivää, kiitos kipeytyneen suun ja kurkun. Se muuten selittää hyvin senkin, miksi spede ei suostunut oikein edes juomaan silloin ekana sairastamispäivänään, mahtoi kurkku ja suu olla himppasen kipeät.

No, kuinka ollakaan minä heräsin aamuyöstä siihen että kurkkuun koski sillai ”vähän”. Käänsin kylkeä ja jatkoin unia todettuani että jaa, mikälie, tainnut hönkiä suu auki. No, toteanpa että nyt ihan oikeasti herättyäni kipu on levinnyt myös kieleen. Ikeniin. Syvemmälle kurkkuun. Kuuma kahvi ei ota oikein tilannetta helpottaakseen, ei. Sitä on lähinnä hankala saada nieltyä kun tuntuu ettei kurkusta mahdu mikään alas.

Siis voiko olla mahdollista. Oikeasti. Ei voi. En hyväksy. Aionkin sitkeästi kiskoa kahvia kitusiini ja heittää vaikka buranan naamaani ennen kuin siirryn työmaalle sillä mitään muuta kipuun viittaavaa en ole näin aamusta havainnut eikä näkyvilläkään ole mitään näppyjä jotka kertoisi että tässä oikeasti oltaisiin tulossa kipeäksi. Ehkä tässä on vain makoiltu suu auki ja aiheutettu itselleen näin pienimuotoinen kurkkunielusuukivistys. Hope so.

Eilinen työpäivä sujui vauhdikkaan reippaasti eikä varmastikaan vähiten siksi, että ohjattavani oli ”pitkän” päivän. Kun tämä viimein hieman kolmen jälkeen lähti kotiin totesin minäkin päivän olevan melkein pulkassa ja siirryin ihmettelemään sähköpostiani. Ja näitä vauhdikkaan reippaita työpäiviä on luvassa koko tälle viikolle sillä lapsi on kahta päivää lukuunottamatta siihen vartin yli kolmeen IPssä.

Niinä kahtena päivänä jolloin tämä ei ole siihen vartin yli kolmeen tämä onkin sitten vartin yli neljään eli tadaa. Pitkää päivää pukkaa, sekä jäsen aalle että jäsen beelle. Siis ohjattavalle ja ohjaajalle. No, ihan hyvä toisaalta, josko ensiviikon perjantaina voisin napsia takaisin ylimääräistä tuntimäärää. Jota kertynee siis reilu tunti.

Koulupäivä itsessään sujui suht jees ohjattavan osalta, ainoa todellinen ongelma oli se että lapsi oli totaalisen väsynyt jo kouluun suoriuduttuaan. Se väsymys taas aiheutti, tietysti, sen, ettei hommia olisi jaksettu oikein tehdä. Tehtiin toki silti, mutta ei niitä olisi jaksettu. Kirkumisia ja kiljumisia tekemispakko ei tosin aiheuttanut mutta joissain määrin aikaa kului siihen, että lapsi oli puoliksi pitkin pituuttaan pulpetilla kirjojen päällä. Kun ei vain olisi jaksanut.

Voinenkin todeta, että odotan jokseenkin mielenkiinnolla miten väsynyt lapsi ollenkaan onkaan loppuviikosta sillä pitkät kerhopäivät vielä koulupäivien päälle vievät takuulla lisää voimia. Ei kiva ei. No, eiköhän ne jollain klaarata, jos ei muuta niin vääntämällä sano. Ja on niissä pitkissä kerhopäivissä puolensakin, jos ei muuta niin se, että minun ei tarvitse edes miettiä tekisinkö valmisteluhommia päivän päätteeksi vai en. En näet tee, en simppelisti ehdi.

Kotona odottikin sitten hullunmylly, kumpainenkin serkkutyttö oli hilppaissut meille koulupäivän päätteeksi, ruokaa ei todellakaan ollut tehtynä ja pyykkikonekin odotti käynnistäjäänsä. Pikaisesti nuudeleita (plääh), lihapullia ja nakkeja ruoaksi, tiskikoneen tyhjennys ja täyttö, pyykkikone päälle ja puhtaita vaatteita kaappeihin. Anoppi silpasi kyläilemään ja siinä kahvittelun lomassa soitteli sitten siskolikkakin.

Onneksi sain siinä ideoiden idean sillä hei, siskolikka – muutto – siskolikan stressi… Sietämätön yhdistelmä. Siskolikka käytti suurimman osan puhelusta märinään siitä kuinka hänellä on edelleen KAIKKI tavarat laatikoissa ja leväällään ja MIKÄÄN ei ole kunnolla paikoillaan ja hänellä on hirveä STRESSIKIN ja se pyykkikone ja ruokapöytä ja ne tuolit… Hän on soittanut kierrätyskeskukseen josta tulee miehet hakemaan loppuja kamoja tänään päivällä.

Niin, eksä olisi toki hakenut sen pyykkikoneen jos tällä olisi ollut pakettiauto kuten yleensä käytettävissään mutta kun. Pakettiauto onkin korjaamolla eli jepjep. Onneksi sain tosiaan sen idean ja aivan mahdottoman ihana naapuri lupasi pyörähtää tänään noutamassa sen pyykkikoneen ja kiikuttaa  sen teinille samalla kun napannee ruokapöydän ja tuolit omaan osto-myyntiliikkeeseensä myytäviksi. JES!

Ja silti tekisi mieli ottaa ja antaa ympäri korvia siskolle. Mikä IHME siinä on ettei tämä voi ikinä suunnitella himppaakaan etukäteen yhtään mitään? Koko muutto oli ihan pimahtanutta menoa sillä pakettiautoa moiseen metsästettiin kaksi tuntia ennen muuttokäsien tuloa ja kun ehdotin että sen pyykkikoneen voisi samalla kertaa nakata teinille kun nyt sattui se pakettiauto olemaan sitten käytettävissä niin eihän se käynyt.

Vain ja ainoastaan siksi, että pyykkikone tosiaan oli nyt menossa teinille otin ja ryhdyin itse asiaa järkkäämään eilen. Jos se ei olisikaan ollut menossa niin sisko olisi saanut puolestani vaikka ihan itse kantaa sen johonkin ilmansuuntaan sieltä vanhasta asunnostaan jonka avaimet tämän on annettava pois torstaina. Argh näitä siskoja!

Iltasella sain sitten vielä soiton joka suunnilleen käpristi sydämen pienenpieneksi rintaan. Poikanen 18v soitti tienpäältä ja totesi autonsa olevan käyttökelvoton. Iskari oli pamahtanut (ilmeisesti kiinnikkeet ruostunut poikki) toiselta puolelta kesken ajon ja nokkapelti vääntynyt kiemuralle. Onneksi tämä oli tapahtunut ennen kuin poika ehti kurvaamaan moottoritielle jossa vauhti olisi ollut himppasen kovempi. Voi tsiisus!

Miksi ihmeessä lapset ei voi vain pysyä pieninä, kysyn mä? Sydän sykkyrällä puolet ajasta, ei oo kivaa. No, tämäpä tästä ja nyt siirryn kuosittamaan kutrejani. Suu ja kurkku on edelleen kipeänä mutta kipu ei ole pahentunut ja kahviakin on saatu alas pari kupillista eli eiköhän tämä tästä suttaannu. Se on siis moro ja viettäkää kivakivatiistai, minä pyrkinen takuulla samaan!

Normaaliarkeen taas

Speden näpyt osoittautui, kappas kummaa, enterorokon mukanaan tuomiksi, ihan kuten arvelinkin. Toisinaan minua hämmästyttää ja kummastuttaa kovin lastenneuvolan terveydenhoitajan näkemykset sillä tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta kun hoitajan mielestä kyseessä on takuulla märkärupi. Märkäruveksihan nimettiin aikanaan jopa prinsessan ärhäkkä silmätulehdus joka alkoi simppelisti punoittavalla silmällä ja luomialueelle ilmestyneillä märkivillä näpyillä. Kappas, ettei ne olleet silloinkaan märkärupea kun niitä lääkärille näytettiin.

TAYSin reissu taas sujui rennonletkeästi ja junnun uusi lääke on suoraan sanottuna helppokäyttöisempi kuin aiempi malli oli. Samalla kertaa hoitaja jutusteli junnun kanssa alustavasti siitä mitä on luvassa keväisillä omahoitopäivillä johon junnu on ilmoitettu astmapolin toimesta. Kuulosti varsin mukavalta, harmi ettei sinne huolita vanhempia mukaan…

Pyörähdimme junnun kanssa vielä apteekissa ja kaupoilla kun kotiin suuntasimme ja iltapäivästä lähdin vielä käyttämään ukon siskoa kaupoilla. Ilta menikin tiukasti, yllätys, television ääressä sillä daa, viimeinen jakso Vain elämää-sarjasta oli ihan pakko nähdä! Lauantaina ja eilen tallentava boksi saikin sitten imeä sisäänsä kaikki jaksot ja nyt olen koettanut miettiä millä ihmeellisellä ilveellä saan ne siirrettyä boksilta levylle.

Siskolikka sai suoritettua muuttonsa viikonlopun aikana, eilen tämä soitteli vielä iltasella pyykkikoneen tiimoilta kysellen saisinko millään ilveellä eksää noutamaan sen nyt alkuviikosta ja kuskaamaan ex-teinille. Tämä jää nähtäväksi, toivottavasti eksä on suostuvainen moiseen. Tällä kun on ajoittain hankalia kausia jolloin mikään ei tahdo sopia mitä ehdottaa. Harmillista se on jos konetta ei saa teinille kiikutettua sillä silloin kone jää siskon entiselle vuokranantajalle. Höh.

Mielenkiinnolla odotan mitä tämä työpäivä tuo tullessaan, kuulinpa näet että viimeksi kun olin päivän työmaalta pois oli ohjattava saanut totaalisiepit luokan toiselle ohjaajalle. En muuten ihmettele moista, tämä kyseinen ohjaaja kun ei omaa minkäänlaista tilannetajua näiden luokan tenavien kanssa.

Ei lapsia ohjata toimimaan negatiivisella ja lasta alentavalla taktiikalla, kyllähän se niin on. Tämä samainen ohjaaja kun ”tappelee” puolet ajasta kahden muun luokan oppilaan kanssa ja hassua kyllä, toinen näistä lapsista tekee hommat tuosta vaan kun tälle antaa positiivista palautetta ja uskoa osaamiseensa.

Tänään on tarkoitus myös kahvitella anopin kanssa iltasella, junnun synttärikahvit kun on edelleen juomatta. Olen koettanut nyt himppasen tuumia missä kohtaa pitäisin junnulle jonkinlaiset kaverikekkerit mutta jaa-a. Jotenkin tuntuu ettei jaksaisi moisia järjestää mutta toisaalta taas.. No, muhikoon nyt vielä kotvasen ajatus tältä osin.

Ja nyt pitänee ihan oikeasti siirtyä kuosittamaan kuontaloaan jotenkin ihmismoiseen kuosiin, on se kyllä kumma kuinka sekaisin voikaan hiusosasto olla kun menee iltasella kosteilla hiuksilla nukkumaan. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva maanantai, minä pyrkinen samaan.

Säheltäjä ite

Hoksasin tässä blogia tutkaillessani, että olen jollain ihmeellisellä ilveellä onnistunut klikkaamaan yhden tekstin kateisiin. Onneksi kyseinen teksti oli kirjattuna ylös muuallekin joten palautanpa sen paikoilleen. Samalla totesin muuten senkin, että vanhassa blogissa käyttämäni laskuri pyörähti nollille 500 000 lukijan ylityttyä. Ei hassumpaa!

Katkeran akan paluu

Siellä ihan alkuperäisessä blogissani kirjailin postauksen serkustani todeten tämän olevan yksi negatiivisimmista ihmisistä joita tunnen. Sitä en todellakaan kirjaillessani tiennyt millaisen myrskyn se saisi aikaan. Postaushan tapahtui kesäkuulla ja elokuulla (?) sain yhtäkkiä puhelimeeni viestin itselleni oudosta numerosta.

Viestissä kerrottiin tarkalleen kuinka kurjan inhottava ihminen olen kun kehtaan blogissani jauhaa asioita joita en naamakkain voi sanoa. Voin kertoa, olin ihan kotvan himpan pihalla että mitä, täh, häh, siis kuka??? Siis kenestä? Siis mitä jauhanut? Siis oikeasti! Kysyttyäni kukahan mahtoi olla viestin laittaja sain about tulikivenkatkuisen viestin jossa todettiin että just joo, en ole sitten edes uutta numeroa viitsinyt tallentaa “maailman negatiivisimmalta serkulta”.

Oikeastaan asia ei sen kummemmin tuolloin selvinnyt suuntaan eikä toiseen, en minä suostu ajatusmaailmaani pyytämään anteeksi. Toki ehdin siinä illan aikana miettiä kerran jos eräänkin että näinköhän, ihan oikeasti, minun pitäisi laittaa blogini salasanan taakse. En lähtenyt moiseen sillä oikeasti, minun blogini, minun ajatukseni ja minun oikeuteni ajatella ÄÄNEEN.

Ne on jotain jota kukaan ei voi, ei saa, eikä pysty minulta viemään. Minä en ole nimikoinut ketään, en ole kertonut ihmisten identiteettiä. Ihmisistä olen kertonut, olen kuvannut omia tuntojani heitä kohtaan. Olen sanonut ääneen blogissani sen mitä en ääneen sano. Siihen minulla on oikeus, ihan yhtälailla kuin ihmisillä on oikeus ajatella minut katkerana.

Serkkuni laittoi minut estolistalle facessa tämän tapahtuman jälkeen. Aikuista käytöstä, on se. Tässä vähin erin syksyn aikana olemme aika-ajoin serkun kanssa olleet yhteyksissä nimenomaan facen keskustelun kautta. En ole soitellut eikä ole serkkukaan. Miksi? Ei minulla ole asiaa eikä taida hänelläkään enää olla.

Se, mikä minua hämmästyttää tässä kaikessa olet Sinä, toinen serkkuni. Sinä, joka katsoit asiaksesi ohjata minulle läheisimmän serkkuni lukemaan postauksen jossa manasin, kirosin ja kettuunnuin huolella. En tiedä tiedätkö sinä mikä on meidän yhteinen historiamme. En tiedä kuinka hyvin tiedät, mitä olemme kokeneet tai olleet kokematta.

Minä en voisi ikinä, en milloinkaan, tehdä itselleni rakkaille ihmisille sitä että ohjaisin heidät näkemään mitään mikä heitä voi loukata. Ennemmin vaikka polttaisin lehtiä, kadottaisin sivuosoitteita, tekisin kaikkeni että he ei näkisi sellaista mikä voi heitä satuttaa. Sinä sen sijaan katsoit asiaksesi ohjata sen läheisen serkkuni blogiini.

Tarkoitusperiäsi en sen paremmin tiedä, mutta sen tiedän kuka Sinä olet. Tiedän, miten Sinä ajattelet minusta, tiedän mikä on yleinen näkemys suvun keskuudessa minusta ja siskostani. Mehän olemme luopioita, toinen ihan muuten vaan ja toinen sukuunsopimattoman isän siittämä.

Voin kertoa, tässä ja nyt, että täydellisiä ette ole tekään. Kukaan. Emme mekään mutta ei, ette tekään. Se, mikä meidät erottaa toisistamme on se, että me tajuamme vajavuutemme. Emme kuvittele olevamme täydellisiä, kaikentietäviä ja lottovoittoja niille jotka kanssamme ovat tekemisissä. Ehei, suuren osan ajasta me olemme riippakiviä ja sillä siisti.

Minulla ei ole ollut sen kummempia kiinnikkeitä sen enempää isäni kuin äitinikään sukuun. Äitini puolelta minulla on tarkalleen kolme ihmistä jotka minulle jotain merkitsevät tunnetasolla; täti, minun varaäitini, ja kaksi serkkua. Toisen niistä Sinä hoitelit omaksesi, onnea siitä. Toista voitte arvuutella sukutapaamisissa keskenänne jos niin tahdotte.

Ajattelin joskus vuosia sitten hyvinkin positiivisesti Sinusta mutta heti kun kuulin että sivuilleni ohjannut henkilö oli joku serkuksista tiesin että se olit Sinä. Se, mikä on inhottavaa tässä on se, että tehnyt sitä “hölmöyttäsi” kuten joku toinen serkuistani olisi tehnyt vaan silkkaa ilkeyttäsi.

Tähän loppuun sopinee todeta että ei, en ole katkera siitä ettei minulla ole vanhempia. Olen monesti ollut helpottunut siitä, että molemmat on päässeet pois täältä vaikka toki ikävä on välillä. Mutta katkera, ei, sitä en ole. Sen sijaan olen vihainen ihan jokaiselle joka pitää vanhempiaan paskatyyppeinä, arvostelee, haukkuu ja halveksuu.

Menetystään ei tajua ennen kuin on menettänyt, ei sen enempää lasten, kissojen, koirien kuin ihmistenkään kohdalla. Sinulle Serkkuni. Olit aiemmin listallani “kiva serkku jota nyt ei tule tapailtua” ja ilman sen kummempia tunnesidoksia. Onneksi olkoon. Olet päässyt tunnekartalleni. En vain voi ymmärtää tarkoituksellista ilkeyttä, en vain voi.

Se on siinä sit

Tämä työviikko. Tänään suuntaan junnun kanssa taysiin ja odotan mielenkiinnolla miten lääkeopastus sujuu. Mielenkiinnolla odotan moista jo siksikin, että toki uteliaana ihmisenä olen googlannut tulossa olevan lääkkeen ja toki olen siinä samalla lukenut tiedot mitä siitä käsiini olen saanut.

Todettakoon tässä ja nyt että aivan erityistä mielenkiintoa aiheuttaa se simppeli pikkujuttu että tämä lääke otetaan ”hitaasti syvään hengittäen”. Just. Tästä voi totta tosiaan tulla mielenkiintoista, tähän astihan nämä käytössä olleet lääkemuodot on otettu ”äkäisellä imaisulla, ihan kuin yrittäisi sammuttaa kynttilän keuhkoistaan”.

Koko työviikko on ollut jokseenkin mainio. Eilen ohjattava alkoi olla aika väsynyt eikä todellakaan ihme; lapsi on ollut koululainen kolme päivää. Siis kyllä! Kolme päivää täyttä koululaistoimintaa, se on kuulkaa taatusti ollut raskasta se. Vielä eilen aamullakin tämä oli ihan totaalisen simppelisti koululainen ja tadaa, matikantesti meni tuosta vain suit sait sukkelaan!

Samalla kävi selväksi mitä asioita pitää vielä harjoitella matikan kohdalla ja se on tarkalleen lukusuorakäsite. Se kun oli lapselle täyttä hepreaa ja lapsi jättikin koko lukusuoran täyttämättä sillä oikeasti, käsite lukusuora, siitä lapsella ei ollut hajuakaan mitä se tarkoittaa ja en voinut sitä ryhtyä siinä kohtaa lapselle selittämäänkään sillä testi, vain tehtäväohjeet ja ei muuta.

Yhdessä laskussa lapselle tuli virhe mutta se johtui tarkalleen siitä, että lapsi unohti vähentää toisen vähennettävistä luvuista. Matikka on ollut tälle lapsoselle koko ajan helppoa huttua, ainoa pienen pieni ongelma tällä on välillä muistaa mikä numero tulee kutosen jälkeen. Tai muistaa tämä, mutta ei täysin luota siihen että kyseessä on seiska ja näin ollen tämä katsookin aina minua silmiin aloittaessaan sanaa seitsemän eikä minun tarvitse kuin nyökäyttää päätä pienesti ja numerot jatkaa oikeaa kulkuaan. Hauska!

Seuraavalla tunnilla lapsi alkoikin sitten olla ihan tööt ja hommat ei enää luistaneet samaan malliin kuin aiemmin mutta siis hei, ei kiljumista! Ei rääkymistä, ei lätkimistä tai mätkimistä, ei mitään joka olisi saanut edes miettimään että mitä ihmettä tuon kanssa tekee. Lapsi ei vain jaksanut ja osoitti jaksamattomuuttaan painamalla päänsä vuoroin pulpetin kanteen, vuoroin olkapäälleni.

IPssä tämä alkoikin sitten mennä jo ylikierroksilla mutta ne ylikierrokset oli juuri sitä normaalia lasten ylikierrossysteemiä. Julmettu vauhti, älytön melu ja hetkittäin ongelmia muistaa säännöt. Ja sittenkään lapsi ei telonut ketään, ei töninyt ketään eikä riidellyt saati huutanut kenenkään kanssa. Olen oikeasti otettu ja ihmeissäni.

Rehellisyyden nimissä toivon, että päivät alkaa sujua kokolailla tällä kaavalla lapsen kanssa ja että ainakin meidän suhteemme pysyy näissä kantimissa mutta realistina epäilen, että ei tämä pysyvä olotila ole. Varmasti tulee notkahduksia ja huonoja päiviä, se on varma se, mutta kunpa niitä ei tulisi usein eikä kovin rajuina, lapsen kanssa on ollut kertakaikkisen mukava tehdä töitä tällä viikolla.

Työpäivän päätteeksi, tai siis ennen kuin lapsi lähti kotiin, muistutin tätä vielä seuraavan päivän kulusta. Aamulla on sitä ja sitä, sitten on sitä, sitten käyt syömässä sen ja sen kanssa ja sen jälkeen on liikuntaa ja se ja se tulee liikuntatunnille kanssasi. Strukturoitu päiväjärjestys on totta tosiaan tärkeä tämän pikkuihmisen kanssa ja me olemme joka päivä käyneet aina välituntisin läpi seuraavan tunnin tekemisiä.

Lapsi nyökytteli ja lupasi muistaa saamansa nappimäärän, sillä liikuntatuntien päätteeksihän lasketaan napit ja niillä saa ostaa ”nappikiskasta” tahtomansa palkinnon ja jo aamupäivästä kehotin tätä muistamaan saamiensa nappien määrän kun en itse ole niitä nyt näkemässä. Työviikko on ollut siis kertakaikkisen antoisa, ei voi kuin todeta.

Kotiuduttuani kurkistelin speden kasvoja sillä tämä oli pyörähtänyt ukon kanssa päivällä hakemassa ukon saikkulappua terkkarista ja ukko oli samalla saanut kehotuksen tulla näyttämään lapsen näppyjä lääkärille. Märkäruveksi hoitaja oli niitä epäillyt ja kieltämättä olen itse jokseenkin samaa mieltä nyt kun niistä pari on lähtenyt kuivumaan.

Ei tarhaan siis, sinnehän ei voi mennä ennen kuin kaikki näpyt on kuivuneet. Koska minä lähden junnun kanssa taysiin niin luonnollisestikin tämä jää ukon hoidettavaksi ja hyvä niin. Minun oli toki tarkoitus touhuta yhtä jos toistakin kotiuduttuani mutta toisin kävi, syötyäni olin kuin märkä rätti enkä todellakaan jaksanut kuin istua ja ihmetellä. Työpäivät vie kyllä kummasti mehut ihmisestä.

Siinä istumisen lomassa suoritin tarkalleen yhden joululahjaostoksen, kas kun JHLn sivuilla oli aivan mieletön jäsenetutarjous. Jes! Ei hassumpi saldo, sanoisin mä! Nyt on jo kaksi (!!!) joululahjaa hankittuna, kahden suhteen tiedetään jo tarkalleen mitä hankitaan eli oikeastaan aika hyvällä mallilla ollaan tältäkin osin.

Tänään on tarkoitus kurvailla taysin jälkeen vielä pikaisesti housuostoksilla, sekä prinsessa että poikanen 16v tarvitsee ehdottomasti uusia housuja, ja kenties kurvailen kirjastollekin. Pakolliset osuudet onkin sen jälkeen hoidettu mitä kurvailuihin tulee ja sen jälkeen voin keskittyä keittiöosastoon sillä oikeasti, ruokaa kaipaa kansa.

Vaan jaa. Taidanpa siirtyä vähitellen laittelemaan hiuksiani kiinni, lähdemme junnun kanssa liikenteeseen kasin jäljestä ettei ihan koko päivä mene odotellessa. Se on siis moro ja viettäkää kivakivaperjantai, minä pyrkinen tarkalleen samaan!

 

No jopas se oli

Sehän alkaa viikko nuljahtaa lopuilleen. Kummallista miten nopeasti nämä viikot kiitävätkään. Kohta ei ole enää kuin neljä työviikkoa joululomaan ja minun kohdallani se neljä työviikkoa ”alkaa” jo tämän päivän jälkeen. Niin, eilen aamupäivällä se TAYSin lääkäri soitti ja nythän on sitten niin, että päivällä jahtasin esimiestä, täyttelin populukseen palkattoman vapaapäivän hakemusta ja kyselin aiempaakin palkatontani ohjattavan kanssa paikannutta josko tämä voisi millään ottaa tämän siipiensä suojaan liikuntatunneiksi perjantaina.

Esimiehen jahtaaminen oli oma lukunsa ja löytymättä tuo olisi jäänyt jos ei tähdet olisi olleet oikeassa asennossa. Onneksi ne oli ja esimies oli kertakaikkisen iloinen kun totesin tälle heti tämän saavuttua kerholle ”no sua mä niiiiin kaipasinkin”. Homma hoitui hetkessä ja esimies lupasi populusilmoitukseni hyväksyä vaikka ensin koiranleukailikin tyyliin ”en hyväksy”.

Lääkärin soiton viivästyminen johtui lähinnä siitä, että ensin tämä oli itse jossain ja sitten se erikoislääkäri jota hän tahtoi konsultoida oli jossain ja sitten he molemmat oli jossain ja no, saatte kuvan. Siis ristiliikkeitä runsain mitoin. Nyt kun hän viimein tavoitti erikoislääkärin olivat he molemmat yhtämielisiä junnun lääkkeiden suhteen; jotain pitäs tehdä.

Aiemmin ilmoille heitetty symbicortin tupla-annostus oli jätetty suosilla pois ja yhteistuumin he olivat päätyneet siihen, että junnulle olisi parasta ottaa käyttöön yksi uusista markkinoille tulleista lääkkeistä, Innovair. Kyllä siinä äidin silmä kieltämättä hieman kostui kun lääkäri selitti kiireesti langan toisessa päässä että toki, lääkehän on tarkoitettu yli 18-vuotiaille käyttäjille mutta ei junnu ole ainoa lapsi jonka kohdalla siihen päädytään.

Sen silmän kostumisen taisi huomata vastapäätä istunut ohjattavakin joka vilkuili varoen kulmiensa alta ja täysin aiemmista viikoista poiketen otti ja ryhtyi ihan itse piirtämään paperille pallukoita matikanlaskujen apukeinoiksi. Puhelu kesti hämmentävän pitkään mutta tulipa siinä sitten selvitettyä kaikki juurta jaksain mitä junnun vointiin ja lääkitykseen tuli.

Toiveena on, että kun lääkitys saadaan hyvin alkuun ja toimimaan niin myös montelukast voitaisiin jättää pois lääkelistalta, avaava toki pidetään erillisenä mukana aina mutta kovasti lääkäri kehui tämän uuden lääkkeen pitkäkestoisen avaavan toimintaa. Lääkeopastus on must nyt kun lääke vaihtuu eli onnistuisiko se perjantai millään, saataisiin mahdollisimman pian lapsen lääkitys kuntoon. Lupasin että laitan sen onnistumaan enkä edes ajatellut siinä kohtaa että lähettäisin ukkoa junnun kanssa sinne, astma on kuitenkin ollut kokoajan se jonka suhteen olen tahtonut pitää tiukasti langat omissa käsissäni.

Siinä puhelun aikana selvisi se minua pitkään ihmetyttänyt junnun serkkujen TAYSin astmapolin listoilta tipahtaminenkin. Lääkäri näet totesi että kouluikään ehtinyt lapsi pyritään aina siirtämään oman terveydenhoitopisteen asiakkaaksi mutta junnun kohdalla tähän ei kyllä lähdetä vieläkään. Kevättalvella tehdään uusi spirometria ja kontrollikäyntikin on kaiketi edessä.

Jotenkin olo oli kertakaikkisen järkyttynyt puhelun jälkeen. Onneksi oli se ohjattava siinä vastapäätä ja oli pakko keskittää kaikki huomio tämän tekemiin tehtäviin ja olemiseen. Lapsi oli silkkaa ylpeyttä kun kehuin tämän laskutaitoja ja sitä kuinka hienosti tämä osasi ihan itse tehdä ne vaikka toinen pölötti puhelimessa. Vasta kummivälkän alettua annoin sen järkytyksen valua kunnolla läpi itsestäni, siis oikeasti.

Junnu täytti juuri kymmenen ja nyt siirrytään lääkkeeseen joka on tarkoitettu yli 18-vuotiaille. Mitäs sitten kun junnu on sen 18v? No, ehkäpä junnun kohdalla käy juuri niin kuin monelle tietämälleni astmalapselle on käynyt ja oireet alkaa selvästi helpottaa iän myötä, toivottavasti ainakin.

Eilinenkin työpäivä oli muuten yhtä riemukulkua ohjattavan kanssa. Siitä oli pakko mainita ohjattavalle itselleenkin, ihmeteltävä onko tästä sukeutunut yhtäkkiä ihan oikea koululainen kun hommat sujuu kuin tanssi ja päätoimi koulupäivien aikana on ollut niissä tehtävissä. Lapsi vastasi hymy korvissa kuinka hän juo aina aamulla taikamehua joka muuttaa hänet koululaiseksi. Ihana!

Toivottavasti sitä taikamehua riittää vielä pitkään, jotenkin en edelleenkään uskalla uskoa siihen että tämä olisi nyt vallan pysyvä tila. Toivon toki että niin olisi mutta silti. Jos ei vielä tänään niin ehkä jo ensiviikolla se kiukkuinen, turhautunut huutopussi palaa sieltä? Tai sitten ei, toivottavasti ei.

Se, että lapsi tekee näin hienosti hommia ei tarkoita silti alkuunkaan sitä että voisin keskittää tarmoani muihin luokan lapsiin. Ehei. Sen, että pyörähdän tämän edessä istuvan lapsen luona avittelemassa, sen lapsi kyllä suvaitsee mutta luokan toisen laidan oppilaiden luokse minulla ei ole tuoleineni mitään asiaa. Ehei. Sitäkin näet eilen kokeilin yhdessä kohtaa päivää kun toisella laidalla kaivattiin apua ja kaikilla muilla oli juuri kädet täynnä työtä.

Lapsihan jatkoi kotvan omaa väritystyötään ihan rauhassa, tämä oli siis saanut tehtyä jo kaikki tunnille suunnitellut työt, mutta kotvan kuluttua tämä jo köpsötteli perässä sieltä sermin takaa hakemaan minua takaisin. Hienoa, että tuo todella köpsötteli hakemaan takaisin eikä laittanut ranttaliksi, se ranttaliksi laittaminen kun on ollut se yleisin tapa tähän asti aina jos olen siirtynyt hiemankin kauemmaksi tästä.

Kotiin suoriuduttuani täällä odotti, onneksi, valmis ruoka ja minä keskitin loppupäivän tarmoani lähinnä pyykkien pesuun, viikkailuun ja kuivumaan ripusteluun. Siinä välissä ehdin tietysti täyttää ja tyhjentää myös tiskikoneen ja ennätinpä siinä puhua puhelimessa kerran jos eräänkin. Eksän kanssa soittelimme teinin läppärijutuista ja samalla vaihdoimme muutaman ajatuksen poikasen, 18v, joululahjatoiveesta.

Minä en nyt ihan täysin ymmärrä mikä ongelma eksällä tämän asian kanssa on mutta kovin pitkin hampain hän suhtautuu poikasen toiveeseen. Poikanenhan toivoo vain ja ainoastaan saavansa isomman television tietokonenäytön kokoisen töllöttimen tilalle. Eksän mielestä moinen on ihan typerää, poikanenhan voisi käyttää silmälaseja katsellessaan. Hohhoijaa.

Teinille tämä on hankkimassa uutta läppäriä kosahtaneen tilalle, puoliksihan me sen maksamme toki, mutta tämä poikasen televisio. Kun eikö tuolle nyt kannata ostaa ennemmin imuri joululahjaksi. Öööö poikasella on jo imuri. Tyttiksensä. Ei siellä imuria tarvita vaan televisio. Ja silti eksä jaksaa kinata asiasta. Argh!

Illalla venytin ja vanutin itseäni vielä Greyn ajan olkkarissa ja sängyssäkin jaksoin kotvan vielä tuijottaa telkkaria. Ilmanko tänä aamuna olisin nukkunut vaikka kuinka ja pitkään. Spede alkaa olla muuten selvästi paremmassa kunnossa, eilen aamulla juuri ennen töihinlähtöäni tämä tosin otti ja oksensi lattialle mutta siinä se. Lämpöä oli vielä eilenkin mutta ei mitään kekäle-fiilistä sentään eli tauti alkanee taittua.

Tai sitten ei, lapsen suunympärys kun on täyttynyt pienillä punaisilla näpyillä joita mahdollisesti pitää huomenna näyttää lääkärille mikäli ne ei tämän päivän aikana lähde selvästi katoamaan. Enterorokoksi tuota lastenneuvolassa epäilivät. Tämä sitten taas on ukon huolena, minä lähden tosiaan junnun kanssa sinne TAYSiin.

Mikäli näpyt lähtevät selvästi katoamaan tämän päivän aikana niin siinä tapauksessa speden pitäisi mennä huomenna tarhaan, tosin enhän tiedä vielä onko lapsella edelleen lämpöä vai ei ja jos sitä on nyt kun hän tuolta heräilee niin aika selväähän on ettei tätä voi vielä huomenna tarhaan viedä.

Vaan jaa kuulkaa. Luulenpa että poistun nyt ihan suosilla tuunaamaan itseäni työmaakuntoon joten viettäkääpä kivakivatorstai ja se on moro!

Hohhoijaa, sano

Vaan on se merkillinen, sano. Tuo ajatusmaailma mihin terveydenhoitopuolella ollaan (?) menossa. Vai ollaanko, toivottavasti kyseessä ei ole mikään laajempi ilmiö. Spedelle tosiaan nousi se julmettu kuume edellisyönä niin että eilen aamulla poika oli kuuma kuin kekäle. Ukkohan tuon kanssa jäi kotosalle, itse suuntasin työmaan suuntaan. Meno oli jokseenkin hektistä, etten sanoisi, osin syynä taisi olla tosin se ysivälkälle sovittu palaveri reksin kanssa.

Kymppivälkällä soittelin sitten allergiakeskukseen ihmetelläkseni missä mahtaa lääkärin puhelu viipyä, samaa ihmetteli allergiakeskuksen pää. Edes sanelua ei löytynyt vielä mistään joten oletettavasti junnun paperit on lääkärillä jossain. Tuuppasivat sitten lääkärille soittoajan täksi päiväksi eli tänään saan, jälleen kerran, olla korvat tarkkoina luokassa sillä ihan normiäänellä en viitsi puhelinta töissä pitää.

Ruokkikseni, sen ruhtinaallisen parikymmenminuuttisen, käytinkin sitten ihan huolella puhelimessa. Soitin, soitin ja taas soitin lastenneuvolaan ja kas, kuin taikaiskusta pääsin kuin pääsinkin läpi muutama minuutti ennen ruokkikseni päättymistä. Ja tässä se ihmetyksen aihe nyt sitten tuleekin.

Se on kuulkaa ihan turha ihmetellä miksi lääkäriajat on aina mennyt kun pitäisi lääkäriin päästä. Ihan yhtä turha on ihmetellä miksi vanhemmat kiikuttaa puolikuntoisia lapsia hoitoon ja lähettää näitä kouluun. Lastenneuvolan terveydenhoitaja näet kuunteli ja totesi kirjoittavansa lasta hoitavalle isälle tiistain ja keskiviikon lomaa taudin tiimoilta. Siis kyllä! Ja lapsihan oli sairastunut tiistaipäivän puolella.

En voinut kuin kysyä että siis mitä? Julmetussa kuumeessa tosissaan sairastava tenava pitäisi saada siis torstaina jo tarhaan, niinkö? Mihin jäi se yksi kuumeeton päivä ennen hoitoonpaluuta? Henkkoht kun en ihan uskonut ihmeparantumiseen niin että lapsi olisi jo tänään, keskiviikkona, täysin kuumeeton ja näin ollen huomenna hoitokuntoinen. Terveydenhoitaja toisti sanomaansa ja totesi, että kun hän ei mielellään kirjoita kahta päivää pidempää aikaa.

Aha. Sehän on ihan älytöntä. Ja jälleen terveydenhoitajalla oli sanansa sanottavana. Mutta kun hän tahtoo tällä varmistaa sen että lapsi tuodaan torstaina lääkäriin jos on edelleen kovin kipeä. Siis anteeksi mitä?! Tiedättekö sen tunteen kun tuntuu että leuka tipahtaa maahan? No, siltä minusta tuntui. Kokosin kaiken tahdonvoimani etten korottanut ääntäni puhelimessa ja hyvin rauhallisin sanakääntein totesin hoitajalle:

– Tämä saattaa tulla yllätyksenä mutta meillä on tosiaan kuusin kappalein näitä lapsia ja olen jokseenkin tottunut viemään heitä lääkäriin JOS siihen on tarvetta. Minulla EI ole tapana pitkittää lääkärikäyntejä heidän kanssaan, melkeinpä päinvastoin ja joskus olen näin ollen käyttänyt heitä turhaankin lääkärissä.

Toisessa päässä linjaa oli hiljaista. Niin oli tosin taukotilamme pöydänkin ääressä jossa kanslisti ja kolme ohjaajaa tuijotti minua jokseenkin hämmästyneinä. Hämmästys ei johtunut suinkaan puheistani vaan siitä, että hekin olivat siinä puhelun aikana tajunneet että reippaasti kuumeisen lapsen kohdalla katsottiin tämän olevan hoitokuntoinen kaksi vuorokautta kuumeen nousemisen jälkeen.

Tässä kohtaa terveydenhoitaja antoi viimein periksi. No, hän nyt laittaa sen torstainkin, mutta tuothan sitten varmasti lapsen lääkäriin jos olo ei ole selvästi parempi? Teki mieli vastata yhden pöydän toisella laidalla viittelöineen ohjaajan sanoin; ei kun mulla on näitä niin monta että mulla on aina varalla toinen jos sattuu yks jäämään hoitamatta.

Siis oikeasti, minusta koko puhelu oli käsittämätön! Ihan kautta aikojenhan kuumetaudit on tupanneet tenavilla kestämään sen 2-3 päivää jonka jälkeen tauti alkaa taittua ihan tosissaan. Ja nyt tämä tätönen oli sitä mieltä että jos tauti ei mene päivässä ohi niin lääkärikeikka on must. Just. Olen edelleen, kuten huomaatte, jokseenkin hämmentynyt moisesta. Tekisi mieli vain levitellä käsiä ja aukoa suuta kuten Speden Pikkupojat-leffassa äiti kuului tehneen.

No, voinen kertoa että eilen iltapäivällä speden kuume oli siedettävällä tasolla, kiitos iskän tarjoaman Pamol-F-pillerin ja voinen kertoa myös sen, että pillerin vaikutuksen lakattua kuume nousi vauhdilla jälleen sinne 39 asteen tuntumaan. Ja huomenna terkan mukaan tämän pitäisi olla terve. Just.

Ottaen huomioon, että yöllä kolmen aikaan lapsi kiipesi jokseenkin kuumeisena ylitseni meidän väliimme ja tilasi kaakaon ja paahtoleivän niin en ihan usko huomisen olevan vielä hoitopäivä millään mittapuulla katsottuna. Jos tarkkoja ollaan niin luulenpa, että huominen on päivä jolloin ukko saa raijata lapsosen lääkäriin jos se kuume ei tosiaan tänään sitten ota ja rymähdä alas.

No, se tautikatsauksesta ja kotvaksi työmaalle. Eilinen palaveri sujui hyvin, tosin ohjattavani jolle kerroin olevani välitunnin ajan palaverissa toisen ohjaajan ollessa sen aikaa tämän seurana ja palaavani kunhan välitunti loppuu totesi suht ykskantaan ”en usko”. Ööööö? Lapsi hymyili vinosti ja sanoi että hän ei usko että pääset palaverista silloin, varmasti menee osa seuraavasta tunnista vielä siellä.

Tämä uskomus lapsella taas johtuu tarkalleen siitä edellisestä palaverista jonka piti kestää tarkalleen yhden oppitunnin ajan ja joka venyikin kahden oppitunnin mittaiseksi. Nauratti lapsen virnuilu, etten sanoisi. Ja oikeassahan tuo oli, emme me heti välitunnin jälkeen luokkaan ehtineet, mutta ei sitä tuntia onneksi ehtinyt kulua kuin kymmenkunta minuuttia siinä vielä palaveroidessa joten kässätunti saatiin pidettyä kokolailla täysimittaisena.

Muilta osin eilinen päivä työmaalla sujui kuin valssi, noin suunnilleen, ja ohjattavani oli jälleen kuin ihmisenmieli touhuten kouluhommia runsain mitoin ilman yhtä ainoaa huutotuokiota. Siis oikeasti. Matikan tunnilla tämä ei tahtonut minua viereensä kuin ohjeiden antamisen ajaksi jonka jälkeen tämä totesi tahtovansa että menen hieman kauemmaksi että hän saa tehdä tehtävät ihan itse.

Siis oikeasti! Äikät meni tuosta vain, lukuläksyn tämä tahtoi lukea minulle opettajan sijaan ja lukuläksyvihkossakin komeili äidin kirjaama viesti ”lapsi luki läksyn IHAN ITSE kotona”. Oooh! Siis mitä ihmettä!? Ja se lukutaito, sekin on tulossa sieltä, kirjainten yhdistely tavuiksi sujuu tuttujen kirjainten osalta jo tuosta vain suurimmilta osiltaan. Tsiisus! Tämä lapsihan vaikutti jo toista päivää peräkkäin ihan koululaiselta!

Nyt on ihan pakko todeta, että jos kohta eilen odottelin heti aamusta takapakkipäivää niin nyt sitä kuulkaa vasta odottelenkin. Näitä loistavia päiviä on jo kaksi peräkkäin, montako näitä voi olla? Jopa opettaja huomasi miten paljon lapsi teki ja touhusi ja yritti ja totesikin suu leveässä hymyssä että kohtahan tässä saa käyttää kaikki tilinsä palkkioihin joita hän on luokkaan nyt koonnut työtsemppiä hakeakseen.

Muukin luokka näet on asettunut ihan oikeasti työmoodiin, nyt tätä porukkaa voi jo sanoa koululaisluokaksi eli palkkionappeja kertyy jokaiselle lapselle päivittäin suht huimalla tahdilla. Aika mahdottoman hienoa! IPssä hommat sujui kuin tanssi ja lapsi yllätti minut vielä päivän päätteeksi toteamalla että tahtoo tehdä matikan läksyt kerhossa. Siis mitä??? Puolet tämä niistä ehti tehdä ennen kuin isä hölkötteli paikalle tätä hakemaan.

Näillä kahdella mielettömän hienolla päivällä jaksaa taatusti taas muutaman känkkäränkkäpäivänkin yli sillä jotenkin en uskalla uskoa että ne känkkäränkkäpäivät on täysin ohi. Ja silti, jos näitä mielettömän hienoja koululaispäiviä osuu nyt syyslukukaudella edes pari viikkoon niin paukuttelen enemmän kuin mielelläni henkseleitäni tämän lapsen kohdalla! Kevätlukukaudella vaatimustaso tuleekin olemaan sitten hieman toinen mutta nyt jo nämä kaksi päivää viikossa, ihanaa!

Työmaalta palailin kotiin jokseenkin uuvahtaneena, liekö suurin syy moiseen edellisen päivän hektinen ja tiukka meno ja eilisen rauhallinen, mekkalan täyteinen iltapäivä. IPssä kun ei todellakaan korva lepää ja eilenhän istuin siellä aina sinne liki kolmeen asti. Näillä näkymin tulen jatkossa ottamaan toisen luokkalaisemme ”kakkoshoidokikseni” IPssä eli vaikka ohjattavani on se varsinainen työmaani niin IPhen siirtyessä olen siellä niin pitkään kuin tämä uusikin tulokas.

Toisaalta en oikein pidä tästä jutusta sillä oikeasti, oman ohjattavani kohdalla olen joka kolmas viikko puoli kolmeen kerholla, joka kolmas viikko kolmeen-puoli neljään eli koko päivä menee lapsen kanssa ja joka kolmas viikko taas pääsisin muihinkin hommiin jo kahden aikaan. Uusi kerhotulokashan on joka päivä kolmeen asti kerholla joten huoh.

Pakko se on myöntää että kun aamukasista olet joka aivaten ainoa päivä yhdessä ja samassa paikassa ja ainoa siirtymä on puoliltapäivin julmetun meluiseen kerhoon jossa olet edelleen saman ihmisen kanssa niin kyllä siinä kohtaa kun tämä ohjattava lähtee kotiin toivoisi jo pääsevänsä hieman muihinkin kuvioihin siksi viimeiseksi tunniksi-puoleksitoista. No, katsellaan, uusi tulokas ei välttämättä kovin kauaa kerhoa käy eli voihan tuo olla että palaamme ohjattavan aikataulun mukaan toimimiseen hyvinkin pian.

Kotosalla en jaksanut juuri muuta kuin syödä ja höpötellä speden kanssa joka kaipasi syliä. Vaikka iskän kanssa on kiva sairastaa niin kyllähän se usein on näin että kun lapsi on kunnolla kipeä niin äiti olisi se ykkösvaihtoehto, nytkin spede makoili tiukasti sylissä aina nukkumaanmenoonsa asti. No, josko tuo olisi tänään jo paremmassa kuosissa kuumeen kanssa, ainakin pari leffaa on varattu sänkyseurattaviksi.

Vaan jaa kuulkaa. Minunhan on kertakaikkisen pakko ryhtyä kuosittamaan itseäni työmaakuntoon ja samalla pitänee tutkailla junnun reseptit läpi että tiedän sanoa lääkärille mitkä lääkkeistä alkaa olla reseptiltä loppu ja mitkä ei. Se on siis moro ja viettäkää oikein kivakivakeskiviikko, minä pyrkinen samaan!

Ja mistäs aloitetaan

Ihan ensin, asiat joita elämässäni ihan oikeasti toivon on aika vähäiset. Toivon ehdottomasti sitä, että jokaisen lapseni elämä sujuu hyvin (tähän kohtaan toteamus että rehellisyyttä kaivattas!) ja että tuo yksi 10v pääsisi eroon koko astmasta, sen verran raskasta tuo yököhinä on tälle. Näin levottomasti nukutun yön jälkeen toivoisin toki myös ihan superrauhallista yötä meidän makkarissamme mutta eiköhän tuo korjaantune lähiöinä, se levottomuus kun johtui spedestä joka saattaisi olla (?) kipeä. Ainakin tuo oli kuuma kuin kekäle yöllä.

Tuon yököhinän suhteen ei kaiketi selityksiä kaivata mutta rehellisyys-kohta saattoi herättää ihmettelyä. Niin. Ex-teini. Siis oikeasti. Voiko se olla niin htin vaikeaa sanoa rehellisesti asioista? Sössimisistään mikäli niitä tapahtuu? Tämä on niin monta kertaa jäänyt viime aikoina kiinni ”pienistä” valheista, että tekisi mieli antaa ympäri korvia. Ihmeellisiä ”vapaita” työmaalta, merkillisiä ”pääsin aiemmin” selityksiä ja ehdottomana kirsikkana koko kakun päällä läppärijutut.

Niin, ex-teini kiikutti viime jouluna lahjaksi saamansa läppärin minulle katsottavaksi kun se ei toiminut. Virrat kyllä tuli mutta siinä se. Oli kumahtanut ihan yhtäkkiä omia aikojaan. Takuuseenhan moinen vaiva menee, minä näet totesin että vaikuttaa kovin siltä että kovalevy on sanonut sopparinsa irti. Ex-mies puolestaan otti ja kiikutti koneen takuuhuoltoon josta sai eilen viimein korjausarvion. 546 euroa.

Siis kyllä. Valitettavasti vika ei kuulu takuun piiriin sillä koneeseen on kaatunut nesteitä. Just. Se, mikä tässä pisti pahiten risomaan on sellainen pienimuotoinen tosiasia että se korjausarvio ei ole ilmainen, ei sittenkään vaikka kone saisi jäädä sille tielleen. Mikäli kone jää sille tielleen on summa 78 euroa yksisuuntaisesta rahdista. Mikäli kone lähetetään myös takaisin on summa 128 euroa. Ja niin, tosiaan, jos se korjataan onkin summa tuo 546 euroa.

Kone itsessäänhän maksoi parisataa euroa eli joopa joo. Ehkä nyt ei korjata. Siis oikeasti! Kun ex-teini olisi sanonut koneen toimimattomuutta ihmetellessään että on kipannut sen päälle juotavaa niin hommahan olisi ollut sillä selvä, sitä ei todellakaan olisi lähetetty mihinkään takuuhuoltoon vaan kiikutettu joko a. jollekin läppäreiden kanssa pelaavalle kaverilleni tai b. mansessa sijaitsevaan korjauspajaan joka olisi antanut tämän saman arvion muutamassa päivässä ja puolella tästä hinnasta. Arvatkaapa risooko?!

No, tämä näistä toiveista. Ex-teinin kanssa pitänee keskustella asiasta tänään jossain kohtaa, tosin ennen iltapäivää en kertakaikkiaan ehdi. Työpäivä tulee näet olemaan, todnäk ainakin, suht hektinen. Tai sitä se ainakin eilen oli joten miksipä se siitä muuttuisi. Lisäksi tälle päivälle on luvassa pikapalaveri aamuysiltä joten tadaa. Kiirettä pukkaa. Sen pikapalaverin laukaiseva tekijä oli taas se eilisen hektisyys.

Tiedättekö, en ole kertaakaan aiemmin saanut työmaalla yhtä kokonaisvaltaista jumppatuokiota kuin eilen. Siis oikeasti! Eikä se jumppatuokio ollut mikään hetken hurmio, ehei! Se kesti kuulkaa reilun tunnin. Josta ensimmäisen puolituntia jumppasin ihan yksin pitäen yhtä oppilasta kaksin käsin jalasta kiinni. Se se oli menoa se! Voin kertoa että siinä kohtaa kun tilanne oli viimein lopullisesti ohi niin kylvin hiessä. Enkä todellakaan ollut ainoa joka hiessä kylpi, samaa lajia harjoitti muutama muukin henkilökunnan jäsen.

No, kerranko sitä ja tämä oli kyllä odotettavissa, jos ihan rehellisiä ollaan. Tänään on uusi päivä ja uudet kujeet ja eiköhän tänään mennä ihan ilman jumppatuokioita, luulen mä. Ja tässä kohtaa todettakoon että oma ohjattavani puolestaan suoritti eilen koko tämän astisen yhteisen taipaleemme parhaimman koulu- ja kerhopäivän ikinä! Silkkaa riemuvoittoa oli se! Saimme jälleen yhden siivun matikankokeesta tehtyä, lapsi luki lukuläksynsä tuosta vain, teki äikkää ja matikkaa ilman sen kummempia vastustuskiljahteluja ja tadaa, halailikin vielä tasaisin väliajoin. Ohhoh!

Sen ehkä eniten minua, ja todnäk kaikkia muitakin lapsen kanssa toimivia, hämmästyttäneen teon lapsi teki kerhossa. Tätä purtiin ohimoon ja siis oikeasti, lapsi ei mätkäissyt, lätkäissyt tai moukaroinut purijaa. Ehei! Lapsi ei päästänyt ääntäkään vaan ainoa joka kieli siitä, että jotain outoa on tapahtunut oli se kun lapsi mäjäytti painavan legolaatikon kolinalla lattialle. Minä tottakai toruin moisesta paiskomisesta ja komensin tätä keräämään laatikosta lattialle lentäneet legot joita lapsi sitten ryhtyikin kokoamaan.

Oikeastaan samantien siinä tämän kootessa niitä jokin sai minut ihmettelemään lapsen käytöstä ja kysyin tältä mikä kismittää ja lapsi totesi vaimealla äänellä että häntä purtiin. Ja totta tosiaan, purtu oli, toisessa ohimossa oli kirkuvanpunainen kohopaukama ja hampaanjäljet, yksi hammas oli nirhaissut ihonkin rikki. Lapsi oli ihan kainaloinen kun tämän kanssa kiiruhdimme kaksin terkalle ohimoa näyttämään ja siitä rehtorille ohimon esittelyyn.

Siinä käytäviä matkatessamme kehuin lasta siitä kuinka hienosti tämä olikaan toiminut kun ei ollut mäiskinyt purijaansa vaan oli toiminut juuri kuten fiksu koululainen tekeekin; kertoi aikuiselle. Lapsi painautui kahta lujemmin kainaloon kiinni. Edes se myöhempi sählinki ei saanut lasta riehaantumaan tai sotkeentumaan sukkiinsa, ehei, lapsi oli kuin ihmisen mieli koko loppupäivän ja ainoa mikä kieli siitä että tämä oli ehtinyt huolestua jumppatuokiosta toisen lapsen kanssa oli tämän myöhempi kysymys; missä sä olet ollut ja mä lähetän sut kyllä Lappiin porolla ratsastamaan.

Ilmeisesti Lappi olisi ollut sitten lapsesta oiva lepopaikka tälle, niin sydämenpohjasta tämä toteamus tuli ja moiselle toteamukselle lienee alkukimmoke ollut joulupukki-kirja jota olemme lukeneet ja Lappi-palapeli jota olemme koonneet ihmetellen samalla sitä kuinka joulupukin kylä on ihan eri paikassa kuin se Korvatunturi. Mutta niin, tosiaan, eilinen työpäivä oli varsin hektinen ja silti se saldo päivästä on ihan mahdottoman suuresti plusmerkkinen. Jes!

Kotimatkalla riepaisin speden tarhalta kyytiin käytyäni ensin pikaisesti nappaamassa pari maitoa ja lihapullia lähikaupalta, kotona touhasin perunamuusin ja lihapullasoosin pikana tarjolle ja keittelin kahvit. Liekö se työpäivän hektisyys sitten ollut aiheuttajana siihen, että olin kertakaikkisen virtaa täynnä. Missä ollenkaan mahtoi olla se normaalisti reporankana kököttävä naisihminen? Tai sitten syy oli simppelisti siinä, että päivä oli tosiaan niin vahvasti plusmerkkinen.

Loppupäivä menikin sitten kokolailla normaalia rataansa, mitä nyt junnu yski keuhkojaan pihalle tasaisin väliajoin ja meno oli ajoittain niin vauhdikasta että oli pakko välillä toppuutella. Niin ja toki siinä setvittiin sitä ex-teinin läppärisysteemiä eksän kanssa pitkin iltaa mutta siis muuten, ei ihmeitä auringon alla.

Ja nyt, kellon ehdittyä kuuteen, voin todeta aiemmat epäilyni oikeiksi. Makkarista on siirtynyt sohvalle tulikuuma pikkuihminen. Eli kyllä, kipeä ollaan ja ihan huolella. Nice. No, ukko saa jäädä hoitelemaan tuota ja jostain kumman syystä ukko ei vaikuttanut edes mitenkään vastenhakoiselta moiseen kun kotva sitten piipahti lasta ihmettelemässä. Taidanpa siirtyä kotvaksi antamaan lapselle sylihoitoa ennen kuin ryhdyn kuosittamaan itseäni työmaakuntoon joten viettäkääpä kivakivatiistai ja se on moro!