Kohta se on ohi tämäkin työviikko

Työmaalla naureskelivat kovin kun heti joululoman päätyttyä ilmoitin, että se on viuh vaan ja ollaan keväässä. Minulle kun vuoden vaihtuminen ja etenkin omat synttärit tarkoittaa sitä, että kevät on ihan juur tässä käsillä. Vielä enemmän naurua aiheutti viikon takainen toteamukseni siitä, että kas, siellähän lintuset jo lauleli minkä ehti päivänä eräänä. No, eivätpä naura enää, hah, sillä ihastellen on moni todennut että siis apua, lintusethan siellä jo laulelee. No TOTTAKAI ne laulelee! Se kevät, se on ihan nurkan takana!!!

Hiihtolomaan on reilu kolme viikkoa aikaa ja kelihän on ollut eilen ja tänään hyvinkin keväinen kun mittari on pysytellyt tiukasti plussalla ja kadut muuttuneet osaksi loskaisiksi. Tottahan niitä pakkasia, lumimyräköitä ja todellisia talvipäiviäkin vielä tulee, mutta keväänmerkeillä nekin on jo väritetty. Helmikuinen auringonpaiste vitihangella = keväänmerkki, räystäiltä tipahteleva vesi = keväänmerkki, aamujen valoistuminen = kevään merkki. Talvea ja syksyä inhoavalle ihmiselle tämä ajatusmaailma lienee parempi kuin hyvä!

Eilinen työpäivä mennä sujahti viuh vaan! Onneksi päivään oli sisällytetty myös kirjastokäynti jonka suhteen olimme tosin open kanssa ensin himppasen kahden vaiheilla; totesimme että päätös ohjattavan kanssa mukaan lähdöstä tai lähtemättä jättämisestä tehdään ihan suosilla vasta siinä kohtaa kun on nähty millainen aamun ensimmäinen tunti ohjattavalla on, se edellinen päivä kun oli kaikkea muuta kuin hyvä siitä ruokailusta eteenpäin. Mitään järkeähän ei olisi ollut lähteä pitelemään lasta paikoillaan reissun ajaksi.

Eka tunti meni, jälleen kerran, jokseenkin raukeissa merkeissä. Lapsella kestää aina aikansa käynnistyä päivään ja siksikin se eka tunti on yleensä rauhallistakin rauhallisempi ja työtahti monesti hitaanlainen. Tosin niitäkin aamutunteja on nyt ollut että lapsi on paiskinut hommia ihan hulluna, mutta niitä on kyllä selvästi vähemmän kuin raukeita. Eilinen aamutunti oli tosiaan raukeaakin raukeampi mutta kas, hommia saatiin silti tehtyä vaikkakin hitaasti. Koko annettu homma, matikan tasotesti, tuli sentään suoritettua vaikkakin suurin osa testistä tehtiin vasta ihan viimeisillä minuuteilla.

Lähdimme siis muun luokan matkaan ja kirjastoreissu meni hienosti. Sillä samalla linjalla jatkettiin loputkin päivän tunnit luokassa eli koululainen oli ilmestynyt jälleen paikalle ja äikän tunnilla tehtävät valmistui vinhaa vauhtia, jopa niin vinhaa että läksyjä merkkailimme jo paljon ennen kuin muut pääsi omien hommiensa loppuun. Hyvä niin! Lapsi ehti rauhassa jatkaa tutustumista kirjastosta lainaamiinsa pulpettikirjoihin ja muutenkin meno oli varsin sopuisaa.

Edellisen päivän IP-sählingit olimme ”keskustelleet” keskenämme jo ruokavälkällä ja lapsi ymmärsi varsin hyvin, tai ainakin näytti ymmärtävän, miten käy jos jatkossa moinen riehuminen ruokalassa toistuu. Tästä olimme tehneet sopparin jo aiemmin aamulla IP-vastuuohjaajan kanssa sillä mehän siellä pääsääntöisesti aina olemme valvomassa lapsikatrasta välipala-aikaan. Ohjattava on tosin siinä määrin fiksu tenava, että luulenpa että yksi kerta jatkoseuraumuksia, siis mikäli niitä jossain kohtaa joudumme toteuttamaan, riittää koko loppukevääksi sillä hän ei missään nimessä halua joutua pois muun lapsikatraan keskuudesta IP-aikana.

IPssä hommat sujui varsin jees, ei mitään ihmeellistä mainittavaa. Ohjattavakin oli kuin ihmisen mieli välipalalla joten ehkä tuo oppi jo edellisen päivän ruokalasta poistosta jotain. Työpäivän päätteeksi ”putsasimme” vastuuohjaajan kanssa kahteen pekkaan pitkää vuoroa tekemään jääneen ohjaajan autoa lumesta eli pienimuotoinen työpaikkakällihän siinä tuli tehtyä. Näitä työpaikkakällejä olemme harjoittaneet nyt kolmeen pekkaan sillä oikeasti, välillä on pakko saada tehdä jotain ihan älytöntä työajalla.

Vielä hauskemmaksi työpaikkakällin touhuamisen teki se simppeli tosiasia, että yksi kerholaisista ilmestyi paikalle isänsä kanssa. ”Mitä te teette”, huuteli lapsi ja siis oikeasti. Naurusta ei tahtonut tulla loppua siinä kun rakensimme pieniä lumiukkoja nokkapellille ja piirsimme sydämiä sivulasien lumimassaan. Hiemanko meitä välillä lapsettaa hei?

Kotona touhasin spedelle sapuskaa nokan alle, einehdin pikaisesti itse ja hörppäsin kupposen kahvia ennen kuin ajelin keskustaan noutamaan junnua nuokkarilta. Näytelmäkerho oli ollut taas ihan SIKAMAKEE ja tällä kertaa lapsoset oli kirjoittaneet yhden raakaversion näytelmään. Käsikirjoitukseksi muokkailu alkanee parin viikon päästä sillä ensi viikolla heillä on luvassa retkeilyä nuokkarilla oleilun sijaan ja sehän on junnulle varsin mieluisaa touhua se.

Komensin junnun suihkuun kotiuduttuamme ja kotvan aikaa poikaset leikki keskenään, prinsessa oli kaverillaan, ja minä päätin hyödyntää tenavien rauhallisen keskinäisen touhun tekemällä lättytaikinan. Lättyjen paiston lomassa pesin vessaa, tiedättehän tyylin ”taikina pannuun-puhdistusainetta pyttyy-pikainen harjaus-lätyn kääntö-lisää harjausta-lätty pois-taikina pannuun-puhdistusainetta lavuaariin-pikainen kuuraus- lätyn kääntö” ja niin edelleen.

Valmista tuli, vessa kiilsi ja pino lättyjä valmistui siinä sivussa kuin itsestään. Siinä samalla toki syöttelin junnun ja speden lätyillä umpitäyteen ja touhasinpa spedenkin kylpyyn. Hetkittäin sitä on niin tehokas että pahaa tekee itselläkin. Saatuani sotkut keittiöstä siistittyä ja speden yöpukuun keskitinkin tarmoni sukkapuikkoihin ja töllöttimeen. Ei hassumpi keskiviikkoilta, väitän mä! Tänään pitäisi koettaa saada aikaiseksi sillä oikeasti, ne VAATEOSASTOT odottaa edelleen. Samalla kertaa pitäisi kaivella junnun luokan myyjäispöytään tavaraa.

Vaan jaa. Luulenpa, että ryhdyn vähitellen kuosittamaan itseäni työmaakuntoon ja kaipa se pitää spedeenkin keskittyä kotvanen, tämä kun on ollut hereillä jo aamuviidestä asti. Ukon sisko köpsöttelee meille seiskan jäljestä ja nakkaan tämän samalla työmaalle kun itsekin sinne siirtymää teen. Ei ihan taida olla pyöräilykeli kävelyteillä, luulen mä. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva torstai, minä pyrin taatusti samaan.

No nyt se toimii

Uusi känny. Tyytyväisyysmäärästä en kehtaa vielä sanoa mitään sillä pakko myöntää, tällä hetkellä vain kiroilen ominaisuuksia joita Lumiassa ei ole ja Nkasissa taas oli. Noin yleensä ottaen koko vaihto uuteen oli rankka ja monituntinen urakka sillä siirtymisenhän piti tapahtua tuosta vaan muutamalla iloisella klikkailulla läppärin kautta mutta valitettavasti totuus oli jotain toista. Lumiaa kun ei kone vain tunnistanut. Ei sittenkään, että latasin ohjelmat jotka piti ladata. Niitä kun oli useampi vaihtoehto ja totuushan on valitettavasti se, että ne jotka sain ladattua ei tunnistaneet joko Nkasia tai Lumiaa ja ne joita en saanut ladattua taas herjasivat ettei järjestelmä tue kyseistä ohjelmaa. Just.

Lisäkiroilua aiheuttaa kieltämättä se, että Nkasiin ostamani pelit ei toimi ilman muistikorttia jonka siirsin Lumiaan. Ilman muistikortin siirtoa ei olisi taas musiikit ja kuvat siirtyneet uuteen kapineeseen joten plaah. Ehdottomasti eniten risoo silti se, ettei Lumian näytöllä pyöri näytönsäästäjän virkaa toimittamassa kello kuten Nkasissa tekee puhelimen ollessa lepotilassa. Selvääkin selvempi huononnus systeemeissä, en voi kuin todeta näin!

Vaan niin, muilta osin en eilen juuri muuta ehtinytkään tehdä kuin tosiaan veivaamaan tuon puhelimen kanssa kotiin ehdittyäni. Toki ennätin siivoilla tenavien jälkiä, syödä pikaisesti ja hörpätä kahviakin mutta siinä se kokolailla olikin. Kotiinhan ehdin vasta viiden kanttiin, kas kun työpäivän päätteeksi kurvailin vielä junnun koululle vanhempainvarttiin. Vanhempainvartti oli varsin jees, junnu on sopeutunut uuteen luokkaan kuin kala veteen ja opettaja totesi, että on vähitellen oppinut tuntemaan lasta paremmin.

Jotain opettajan lapseentutustumistaidoista kertonee se, että opettaja totesi että lapsi on kovin herkkä, helposti uusia asioita jännittävä ja tarvitsee jämäkkää mutta hellää ojentamista hölmöjä tehtyään. Kovempiääninen moite ei lapseen pure, päinvastoin saa lukkoon koko hepun, ja opettaja onkin miettinyt kuinka paljon aiemmin annettu hyvinkin tyly kohtelu mm liikuntatunneilla on saanut lapsen asennoitumaan mm juuri siihen liikuntaan ehdottoman kielteisesti.

Ihana opettaja muuten, hän mietti sitäkin miten hän saisi vähitellen houkuteltua lapsen innostumaan liikunnasta, lapsi kun on kovin liikunnallinen ja liikkuvainen eli tämä muuri koskee vain ja ainoastaan koulussa tapahtuvaa pakollista liikkumista. Hellin keinoin kohti innostusta, tuntui olevan opettajan motto ja kyllä nyt on pakko todeta että harmittaa jo valmiiksi se, että ensi syksynä luokanvalvoja vaihtuu jälleen. Mitenhän mahtaa käydä seuraavan opettajan kanssa, tämä opehan kun on täysin kartalla sen suhteen miten junnun kanssa toimia. Voi höh!

Mitä taas eiliseen työpäivään tulee niin jaa-a. Jos kohta maanantaina minulla oli täysin saamaton tenava ohjattavanani niin eilen siitä saamattomasta tenavasta ei näkynyt jälkeäkään. Alkuun näytti siltä, että se joululoman jälkeen paikalle ilmestynyt koululainen oli jälleen paikalla mutta sitä iloa ei kestänyt kuin pari tuntia. Ruokailun jälkeen paikalle ilmestyi jälleen se täysin yhteistyökyvytön, rajoja testaava pikkulapsi joka kiukkusi, rähjäsi ja heitteli kapineitaan.

Nyrkkikin siinä jo lopulta heilui kun IPhen siirtymistä ei tapahtunutkaan siihen aikaan kun olisi pitänyt. Ei tapahtunut ei, sillä koko edellinen tunti oli mennyt pelkkään pikkulapsitouhuun eli matikan laskuja oli tehty tasan kaksi ja muu aika käytetty joko mielikuvitusmaailmaseikkailuihin tai vaihtoehtoisesti kiukkuamiseen. Muun luokan siirryttyä välitunnille ja osan sinne IPhen me jäimme luokkaan laskemaan niitä laskuja ja siinähän sitä nyrkkiäkin sitten heiluteltiin innokkaasti. Olisi paukautettu kynälläkin ohjaajaa jos olisi ehditty mutta onneksi ohjaajalla on suht nopeat refleksit tätä nykyä.

Lopulta ulistiin kuin pikkuvauva, oltiin aikeissa repiä matikan moniste ja tadaa, huudettiin ja meltottiin minkä ehdittiin. Ulina, melttoaminen ja huuto päättyi siinä kohtaa kun lapsi tajusi ettei mikään niistä auta ja IPhen ei päästä ennen kuin ne vaaditut tehtävät on tehty. Puolisen tuntia normaaliaikaa myöhemmin suoriuduimme kuin suoriuduimmekin sinne IPn puolelle ja jotenkin ohjattava oli edelleen silti tiukasti pikkulapsi-vaihteella.

Oikeastaan se lopullinen OMG-tunne itselle tuli ruokalassa välipalalla jolloin lapsi otti ja alkoi riehua ihan tosissaan. Ei mitään nyrkkisankaritouhuja, ei kirkumista tai muutakaan vastaavaa vaan lapsi päätti ihan ensin napata välipalakärrystä toisen jogurtin ja juoksi sen kanssa pitkin ruokalaa sen minkä ehti. Jogurtista luovuttuaan lapsi sammutteli valoja, loikki kuin aropupu pitkin ruokalaa ja lopulta tämä otti ja kiipesi ruokapöydälle muiden lasten vielä ruokaillessa. Just joo.

Siinä kohtaa nappasin lapsen tiukkaan otteeseen ja kiikutin tämän omaan luokkaan. Jotain rajaa touhuun, totesin, ja aikansa lapsi kiukkusi ja rähisi luokassakin. Kun tämä viimein rauhoittui tein säännöt selviksi IPn suhteen. Jos lapsi ei kykene toimimaan IPssä kuten muut lapset niin sitten meidän pitää yksinkertaisesti keksiä jokin muu paikka iltapäiviin kuin se IP. Jos lapsi ei osaa olla ruokalassa kuten siellä kuuluu, niin meidän on ryhdyttävä hoitamaan välipala muualla.

Nähtäväksi jää miten puheet vaikutti, pikaisesti vaihdoin lapsen isänkin kanssa muutaman sanan iltapäivän kuvioista kun tämä lasta haki IPstä ja todnäk kotonakin tämä käytös on otettu puheeksi. Saapa nähdä pääsemmekö tänään sinne kirjastoon muun luokan kanssa kuten on suunnitteilla ollut vai jättäydymmekö lapsen kanssa koululle sillä aropupua sinne ei lähdetä kiikuttamaan muun porukan kanssa.

Vaan jaa kuulkaa, minun pitäisi kaiketi siirtyä kuosittamaan kuontaloani jälleen kerran. Spedekin pitänee nyppiä suht ajoissa pystyasentoon sillä todnäk auton lasien skrapaamiseen sekä työmatkaan menee himppasen enemmän aikaa kuin esim eilen. Minun puolestani olisi saanut pysyä pari päivää plussan puolella vaikka toisaalta, jos pakkanen asettuu nyt näihin lukemiin niin sekin on ehkäs ok. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva keskiviikko, minä pyrin takuulla samaan!

Myöhään meni

Ei todellakaan olisi pitänyt alkaa perehtyä tuohon uuteen htinlaitteeseen enää iltakasin jälkeen mutta kun… Aiemmin ei oikein saanut aikaiseksi, eikä kiinnostanutkaan, ja kas, kasin jälkeen sain vinkkiä miten toimia sen kanssa. Ehkä me vielä tulemme jossain kohtaa juttuun, tai sitten ei, mene ja tiedä. Ainakin sain idioottikapineen tajuamaan että olen AIKUINEN joka lataa peliä OMAAN PUHELIMEENSA, en suinkaan siis lapsi joka sitä yrittää epätoivoisesti ladata.

Myönnettäköön tosin, että moinen räpeltäminen johtui simppelisti siitä että menin rekkaamaan itseni lauantaina puhelimen vaatimalle sivustolle niin hätäpäissäni, että unohtui muuttaa se syntymävuosi rekkautumiskaavakkeesta. Olen siis syntynyt kyseisellä tilillä vuonna 2013. Kiva. Toisen tilin rekkaaminen ja sitä kautta oman, vuonna 2013 rekkaamani tyypin, määrittäminen itseni lapseksi auttoi ongelmassa. Voi kun hauskaa!

Puhelin kourassa tuli pelleiltyä siis liki puoli yhteentoista. Okei, toki siitä oli hyötyäkin eli daa, nyt on biisiä siirretty uuteen, on siirretty kuvia jne jne mutta opiskelematta jäi vielä se miten laitan lataamani biisin soittoääneksi. No, tuolla ei ehkä ole kiire sillä se microSIM puuttuu edelleen. Seuraavaksi ryhtynen kaivamaan jostain osviittaa siihen, että saako tuohon mistään ladattua lisäohjelmaa jolla sais kellon näkymään myös puhelimen ollessa lepotilassa, se ominaisuus kun puuttuu ainakin ukon Lumiasta ja on kertakaikkisen loistava sillä Nkasissahan se on.

Mitä taas tuli työpäivään niin se meni. Rauhallista oli kyllä mutta koululaista ei ollut mailla ei halmeilla. Oli vain totaalisen saamaton tenava joka ihan tarkoituksella testasi mm sitä onko hiljaisuusmääräys luokassa ihan oikea määräys vai voiko siitä olla välittämättä ja jatkaa pieruäänten päästelyä paikallaan. Kyseinen dilema selvisi suht pian ja me päädyimme lapsen kanssa omiin tiloihimme. Sielläkin lapsi testaili juttua jos toistakin kunnes viimein totesi, ettei se nyt auta. Samat säännöt pätee aina vaan.

Tehtävät tuli juuri ja juuri tehtyä, mutta jollain tapaa se raskas testailu jaksoi jatkua aina välipalalle asti. Siinä kohtaa se onneksi loppui kuin kananlento ja viimeinen tunti menikin jo kuin vettä vaan IPssä. Huh! Saapa nähdä montako viikkoa kuluu näin, että alkuviikot on testiaikaa. Todnäk muutama, toivon ettei kuitenkaan ihan mahdottoman monta viikkoa.

Työmaalta kurvasin tarhalle ja nappasin nuoren herraskaisen kyytiin. Kotona ruokailimme suht pikaisella tahdilla, junnu ja spede lähti kahteen pekkaan ulkoilemaan omaan pihaan ja minä keskitin tarmoani lähinnä keittiön ruokkoamiseen ja puhelimessa pulinointiin. Oletteko koskaan tunteneet massiivista myötähäpeää? Siis niin suurta, että vielä parin päivän päästäkin mietitte että mitä ihmettä tapahtui?

En nyt mene tähän sen kummemmin mutta totean, että lauantaina siinä loppuehtoosta kun olimme jo aikeissa siirtyä sänkyyn ukon kanssa ikkunamme taakse ilmestyi sukulaisia. Siis baarista palaamassa olleita. Sukulaisten piipahdus oli toki ihan jees, eihän nuo viipyneet kuin puolisen tuntia jonka yksi suvunjäsenistä päätti viettää istuen autossa jolla olivat baarista palaamassa. Tämä kyseinen suvunjäsen taas aiheutti sillä istumisellaan totaalisen ”mitvit”-fiiliksen jota on nyt köhitty pari päivää pois omasta systeemistä.

Ihan jo johtuen tästä massiivisesta myötähäpeästä päädyin eilen soittelemaan sekä siskolleni että poikaselle 18v kysyäkseni josko jommalta kummalta onnistuisi junnun kiikutus näytelmäpiiriinsä keskiviikkona, alkamisajankohta kun tosiaan mättää ukon iltavuoroviikolla totaalisesti. Sisko lupautui moisen toimen suorittamaan joten jes! Ei hätää. Aiemmin hätäapukeinoksi ajattelemaani suvunjäsentä en tällä hetkellä kykene edes kysymään sillä sitä ”mitvit”-fiilistä ei ole köhitty vielä loppuun asti omasta systeemistä.

Saatuani tenavat makuulleen poikkesi vielä poikanen 18vkin kotosalla. Lisävinkkiä puhelimen kanssa tuli niin että tärisi ja silläkin se tutustuminen sitten venyi, itse kun olin siinä kohtaa jo aikeissa laskea kapineen käsistäni. Ihan hyvä juttu, kai, eipä tule sitten ihan pystymetsästä käyttöjutut siinä kohtaa kun känny on kaiketi pakko ottaa käyttöön. Ja silti, Nkasia käy surku. Kun juuri olen saanut siitä täydellisen totaalisesti omannäköiseni niin nyt sitten viuh vaan!

Tänään on luvassa normipäivä työmaalla. Mitä kaikkea se normi nyt sitten käsittääkään, todnäk erinäisen määrän säheltämistä ja hermojen testailua. No, kerranko sitä. Spedelle pitää kiikuttaa sukset ja monot tarhaan eli hiihtoviikot jatkuu. Muutenkin tässä pitäisi kohta asetella mahanalus jalkoja täyteen sillä oikeasti, olen niin puutunut ja uupunut jo valmiiksi että minun lienee syytä saada itseni totaalikunnolla virkoamaan ennen kuin suuntaan sinne työmaalle.

Taidanpa siirtyä ihan suosilla laittelemaan villiintynyttä kutristoani kuosiin. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva tiistai, minä pyrkinen samaan vaikka tuloksista en olekaan täysin varma.

Se siitä sitten

Nyt olemme kumpainenkin, sekä mies että minä, jälleen vuotta vanhempia. Perin vauhdikkaasti nämä vuodet vaihtuu! Synttäreitä vietettiin simppelisti oman väen kesken kotosalla, raveja pelattiin himppanen ja tuli siinä muutama olutkin illalla kumottua kitusiinsa. Ruoaksi laittelin simppelisti pizzaa, se kun on kovin koko porukan mieleen joten ei hassumpi synttäriviikonloppu. Eilen olo olikin sitten jokseenkin nuukahtanut mutta sitkeästi hoitelin nuukahtamistani nojatuolissa kahvia ryystäen ja telkkaria tuijottaen.

Niin kuulkaa, se synttärilahja. Minä en pidä siitä alkuunkaan! Se on ihan liian ISO. Se on ihan liian MONIMUTKAINEN. Ja siis daa, oikeasti! Miten minä siirrän kaikki kuvat ja soittoäänet ja lataamani pelit NKasilta sinne? En tykkää, en yhtään! Lauantaina laitoimme kapineen sisään ukon microsim-kortin, minullahan on normisim kännyssäni ja pelleilin pitkin iltaa sillä ja silti, edelleen. En tykkää! Hienosti vinkkaillen totesinkin ukolle, että tämä voisi ottaa kapineen mukaansa töihin ja ihmetellä sitä työkavereidensa kanssa, josko näistä joku tietäisi miten sen kanssa pelata.

Jossain syvällä mielensopukoissa on hautunut ajatus siitäkin, että josko totean simppelisti jossain kohtaa sen voivan jäädä vallan ukon käytettäväksi. Minä kun olen varsin tyytyväinen NKasiin niin käyttöominaisuuksiltaan kuin ulkoisilta seikoiltaankin. Olenko nyt mahdottoman kiittämätön tässä kohtaa?

Tänään on luvassa jälleen työpäivä, jippii! Mielenkiinnolla odotan onko tämä maanantai toistoa edellisestä maanantaista ja toivonpa todella että ei. Moista levottomuutta, pyörimistä, häärimistä ja vispaamista EI vain jaksaisi millään. Ehkä minua onnistaa ja ohjattava on rauhallinen koululainen heti koululle lompsittuaan? Toivoa sopii, peukkuja saa pitää!

Sikälikin toivon työpäivän olevan suht rauhallinen, että totesin sängystä noustuani omaavani joissain määrin kipeytyneen niskan. Ei kiva. Toivottavasti kipeytymä ei ota pahetakseen vaan mielellään kiitos katoaa aamupäivän mittaan. Onneksi tänä aamuna ei ole tarpeen kurvailla tarhan kautta, spede näet menee jälleen ensin puheterapeutille ja ukko nakkaa tämän sen jälkeen tarhaan. Jes!

Vaan jaa kuulkaa, illalla suihkun jälkeen jotenkin sutaistut kutrit vaikuttaa kovin levottomilta sikeästi nukutun yön jälkeen eli minun pitäisi kaiketi siirtyä niiden kesyttämiseen. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva maanantai, minä pyrin takuulla samaan!

Itseäni olen kiittänyt…

… ja kiitosta on riittänyt. Teksti kortista jonka sain äidiltäni kun olin about 13-14v. On jälleen tullut aika tehdä tiliä oman itsensä kanssa. Olen 41 vuotta vanha, jälleen vuoden lähempänä kuolemaa.

Nelikymppiseni vietin keuhkiksessa, jei mitkä bileet, neliykköset vietän ihmetellen mihin nämä vuodet menevät. Todnäk bloggaan kuuskymppisenä ja nauran ajatuksilleni nyt ja tässä mutta silti se 46 kummittelee mielessä. Vuosi vuodelta olen lähempänä sitä. kohta olen sen ja odotan missä, milloin ja miten siirryn muualle.

Itseäni en sääli, omaa kuolevuuttani en kadu, mutta lapset. En halua heistä äidittömiä. Tiedän mitä äidittömyys on. Se on tyhjä paikka mitä ei täytä mikään, ei vaikka kuinka ajattelisi että itsekin pärjää. Tänäkin päivänä, 16 vuotta äidin kuoleman jälkeen kaipaan ja ikävöin. Näen äidin kävelemässä mäkeä ylös kassi olalla, punainen ”hikipanta” otsalla.

Myönnän, ikävä on. Sittenkin että kaikki yhteinen oli silkkaa pskaa viimeiset vuodet. HÄN oli silti äiti. Hän heitti ulos, käänsi selän ja jätti yksin ja silti hän oli äiti. Meille kaikille äiti on jotain ihmeellistä. Minun on vaikea olla sitä mitä lapseni tarvitsevat. On vaikea olla äiti kun en tiedä miten äiti toimii kun lapsi on murkkuikäinen, kun lapsi on aikuinen.

Yritän, huonosti, ja silti parhaani mukaan. En ole se ”mahtitar” kuten ystäväni kirjasi naamissivulleni aamuyöstä. En ole se ”ultra power nainen” kuten siskoni anoppi minua kuvasi onnitteluissaan. Olen vain eksynyt äiti joka on hiivatin ylpeä lapsistaan. Ehkä en ole ihan niin eksynyt kuin tunnen monesti olevani?

Poikanen 18v haki eilen speden tarhasta kun pyysin. Poikanen 16v otti speden vastaan ja hoiteli siihen kun kotiuduin. Kun kysyin näitä simppeleitä pikkuapuja kumpikaan ei kirkunut eikä huutanut. Kyllä äiti, tottakai. Ehkä olen onnistunut äitinä, minulla on sentään keskusteluun kykenevät lapset.

Saako ylpeillä? Ihanat teinit, ex-teinit ja esiteinit. Nam!

Ja tässä vielä pari synttärikuvaa..

Järkytystä aiheuttanut lahjani, luulin ja uskoin olevani N8-liitossa aina.

 

Muuten, kiitos. En juuri nyt koe itseäni erityisen ihmeelliseksi mutta ehkä se, että lapseni rakastavat ja arvostavat minua, työkaverit pitävät arvossa ja puoliso pitää kuin kultakimpalettaan, ehkä se kaikki kertoo siitä että voin hengata täällä pidempään kuin sen 46v,

 

Taas se loppuu

Työviikko. Eilinen työpäivä oli kertakaikkisen mukava. Ohjattava oli palannut takaisin koululaismoodiin ihan tosissaan ja poissa oli alkuviikon levottomuus ja hötkyily. Jes! Ainoa lievästi ”ikävä” puoli eilisessä työpäivässä oli reilun tunnin luistelukeikka, siis oppilaat ja ope luisteli, emme me ohjaajat, mutta siellä kaukalon laidallahan mekin tuon ajan vietimme. Hassua kyllä, että vaikka keli tuntui mahdottoman kylmältä koululta lähtiessä niin jään laidalla ei niin kylmä enää ollutkaan. Ehkä se oli se oppilaiden touhuaminen siellä kaukalossa joka lämmitti?

Aamuinen palaveri tuotti tarkalleen sen verran tulosta, että saimme tietää esimiehen suulla ne asiat jotka jo ennestään tiesimme. Tai jaa, yksi kerhon kiinniolopäivä siinä selvisi uutena tietona, hyvä niin, ja se, että syksyistä jatkoani yritetään saada järjestymään mutta kaikki on pitkälti kiinni siitä millaisia ”lausuntoja” vanhemmat saa ohjattavaan liittyen. Jos huonosti käy niin sitten käy todella huonosti sillä totesimme toki yhteen ääneen simppelin totuuden.

Ohjattava ei todellakaan kykene kouluhommiin ilman omaa ohjaajaa vielä ensi vuonnakaan, ei välttämättä vielä seuraavinakaan vuosina. Pahimmassa tapauksessa syksyllä ollaan samassa tilanteessa kuin tänä syksynä eli ohjattava laittaa pari kuukautta ranttaliksi ilman sitä omaa ohjaajaa ja päätös oman ohjaajan saamisesta venyy niin pitkälle, että minä olen ehtinyt jo hankkia töitä muualta. Tämähän on se pahin skenaario joka tavalla, sillä ohjaajan vaihtuminen ei todellakaan palvele lapsen hyvinvointia ja kouluoppimista.

Toisaalta taas en voi itsekään jäädä määrääni pidemmäksi aikaa tyhjän päälle, eli en todellakaan voi odotella sinne lokakuulle asti vain peukaloitani pyöritellen. Tälle vuodellehan lapsi sai oman ohjaajan lokakuun alusta asti joten liki pari kuukautta tämä ehti riehua ja rällätä kuin heikkopäinen ja saada aikamoisen leimankin jo otsaansa. Tosiasiahan kun on se, että aika moni oppilaskin siinä ehti saada kosketuksen ohjattavaan ja aika-ajoin IPssä pienet ihmiset kertoilee minulle kuinka ”se sitä ja sitä silloin”. Onneksi sitä ja sitä ei tapahdu enää ja lapsi on saanut kavereita IPssä ihan kuten muutkin tenavat.

Niin, tosiaan, työpäivä siis sujui mukavan lupsakkaalla tahdilla ja kotimatkalla kurvailin sittarin kautta. Piti ostaa spedelle kypärämyssy mutta haaveeksi jäi, ei spede todellakaan pidä niin kittanoita kuin sittarin valikoimissa oli. Suksipidikkeet sentään muistin ja sain hankittuakin eli ihan plussalle jäätiin. Kotona pyöräytin pikaisesti lihapullakastikkeen ja perunamuusin, ukko oli onneksi kuorinut potut valmiiksi, ja puhua pälätin prinsessan kanssa jolle oli selvästi iskenyt puheripuli. Siinä samalla tarkistin prinsessan matikan laskut ja tadaa, prinsessa on selvästi sisäistänyt nyt miten sitä pilkkua siirrellään laskutehtävissä.

Ilta meni kokolailla notkuen, himppasen siivoilin köökkiä ja ihmettelin valmiiksi pyykkikoneen sisältöä mutta siinäpä se. Ei oikein kummoisia jaksanut, yhden villasukan kudoin loppuun mutta uutta en jaksanut alulle laitella. Tänään pitääkin olla tarmoa täynnä työmaalta palaamisen jälkeen sillä daa, pitäisi vissiin tosiaan pyykätä ja kaivella samalla kertaa ainakin junnun ja speden vaateosastot läpi. Ärsyttävää kun osa vaatteista on kummallakin liian pieniä ja silti ne lojuu sopivien vaatteiden seassa.

Työmaalla on luvassa jälleen suht rauhallinen päivä, ohjattava lähtee jo puoliltapäivin kotiin eli kolme tuntia touhuamme yhdessä. Niistä kolmesta tunnista vain yksi on varsinaista kouluhommaa eli luulisin päivän sujuvan varsin lupsakkaan rattoisasti lapsen osalta. IPssä onkin sitten tiedossa kotva askarteluja mutta siinä sekin, muu osa IPtä on ihan sitä perushuttua. Varsin passeli perjantaipäivä siis. Harkinnassa on sekin, ottaisinko sen sisääntekemäni liki tunnin tänään pois vaiko en, todnäk en mutta katsoo nyt.

Vaan jaa kuulkaa. Luulenpa että siirryn himppasen kesyttämään kutristoani, sen perään voisikin ehkä tehdä jotain ”järkevää” jos viitsii sillä heräämisaika oli ihan turhan aikainen tänään. Kummasti nämä aamuheräämiset aikaistuu aina loppuviikkoa kohti niin että perjantaisin tulee liki poikkeuksetta pyörittyä pystyssä jo heti viiden jälkeen. Höh. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva perjantai!

Loppumaisillaan tämäkin viikko

Kun se menee nopeasti niin se menee nopeasti. Tämäkin viikko on kohta plakkarissa ja lomaviikko lähenee näin ollen jälleen harppauksen. Ohhoh! Eilinen työpäivä nyt oli ihan jees, lapsella lähti mopo jälleen keulimaan kolmannella tunnilla kuten parina aiempanakin päivänä joten laittelin ihan suosilla äidille viestiä. Kouluhommat kyllä sujui siihen asti varsin mainiosti, eka tunti oli mahdottoman tuottelias ja tokalla tunnillakin saatiin jälleen se aukeama matikkaa tehtyä vaikkakin touhu oli jokseenkin hitaanlaista.

Onneksi kolmannella tunnilla oli salissa päivänavaus johon emme lapsen kanssa lähteneet. Sen sijaan teimme muutaman rivin matikkaa jonka jälkeen lapsi alkoikin olla jo valmiusasemissa ruokailua ajatellen. Viimeinen tunti oli, onneksi sekin, KiVa-koulujuttuja ja kirjan lukemista joten mopon keulinta asettui hieman. IPssä lapsi olikin paljon rauhallisempi kuin alkuviikon päivinä joten mikä lie nyt sitten sotkee koulupäivien kulkua. Ehkä äiti on kirjaillut jotain vastaukseksi vihkoon.

IPn aisaparin kanssa laskimme IP-tuntejamme iltapäivästä. Tänään kun on luvassa palaveri esimiehen kanssa ja IP-tuntimäärät on kaiketi hyvä olla selvillä siellä. Itsellenikin niitä kertyy kertakaikkisen omituisen paljon, reilu 15 tuntia viikossa. Huh huh! Ja minä kun olen aina sanonut etten tahdo olla IPssä jos ei pakko ole. No, mitäpä tähän sanoisi puolustuksekseen, hyvän aisaparin kanssa siellä on ihan mielellään.

IP-kerhoissa on totta tosiaan eroja. Yhdessä toimitaan yhdellä tavalla, toisessa toisella ja kolmannessa meno on sitten taas ihan erilaista. Se tärkein piirre, näin työntekijän kannalta, eli kitkattomuus toteutuu aika harvassa paikassa. Lähes aina joukossa on niitä jotka eivät aseta IP-kerhoa siihen raamiin mihin se kuuluu; koulupäivän perään järjestetyksi vapaa-ajanviettopaikaksi lapsille. Olen törmännyt IP-kerhoon joka repi koko työporukkaa rikki sillä, että sen tahdottiin olevan tärkeämmässä asemassa kuin luokissa tapahtuva ohjaus.

Olen törmännyt IP-kerhoon jossa työvuoroja jaettiin ihan summamutikassa ja johon sen riitaisan luonteen vuoksi kukaan ei tahtonut mennä edes muutamaksi tunniksi viikossa. Olenpa jopa törmännyt IP-kerhoon jossa vastuuohjaaja ei jakanut tippaakaan tietoa sen enempää lapsista kuin menossa olevista askarteluista, toiminnoista saati suunnitelmista kenellekään. Sellaiseen IP-kerhoon on kovin vähän halukkaita ohjaajia tarjolla sillä oikeasti; jos olet pihalla kuin lumiukko sekä niistä valvottavistasi sekä touhuista mitä pitäisi tehdä niin johan siinä tulee itsellekin hieman viraton olo.

Niin, myönnettäköön että tuolla IPssä hommat on hieman toisin. Vastuuohjaaja jakaa kaiken tiedon minkä käsiinsä saa kanssani ja toki minä toimin samoin. Se sama tieto jaetaan aina ovesta ilmestyvälle pitkän vuoron ohjaajalle sillä pitkät vuorotkin on jaettu näppärästi useamman ohjaajan pyöritettäväksi. Homma todella toimii ja vain harvoin kukaan joutuu toteamaan että ”öööö enpäs tiennytkään”. Okei, askartelujen suhteen se tieto on lähinnä meillä kahdella mutta ne askartelutkin kun tehdään yleensä ennen kuin pitkän vuoron tekijä ehtii paikalle ja jos ei, niin siinä tapauksessa selitämme enemmän kuin mielellämme mikä on ollut se ajatus askartelujen suhteen.

Homma siis toimii ilman sen kummempia vatvomisia ja silloin siellä IPssäkin on varsin ok olla itse kunkin. Ei riitoja vuoroista, ei vääntämistä ja kääntämistä asioista ja ennenkaikkea, ei sitä oloa että tulee yllätetyksi jonkin lapsiin liittyvän asian kanssa. Ja niin, IP on tosiaan lisäohjelmaa koulupäivän päälle, ei suinkaan täyteen suunniteltua suorittamista. Askartelujakin kun tekee ne jotka tahtoo eikä ohjattuja askarteluja ole kuin maks pari kuukaudessa.

Nähtäväksi jää tuoko tämän päivän palaveri mitään uutta ja ihmeellistä tietoomme, tuskinpa. Enpä usko että työkuviotkaan muuttuu sen kummemmin, ainakaan omalla kohdallani, sillä minähän olen tosiaan sidottu täysin ohjattavani aikatauluihin jotka muuttuvat viikoittain. Samalla kaavalla kaiketi jatketaan, ainoa mikä ehkä tänään nitkahtaa himpan eteenpäin on ensi syksyn kuviot, ne kun pitäisi ottaa esimiehen kanssa puheeksi jossain kohtaa. Koko ensi syksyhän on kiinni tarkalleen ottaen rahoituksesta, minä olen jo lupautunut jatkamaan ohjattavan kanssa jos niikseen on.

Kotona minua odottikin sitten taudin täysin nujertanut pikkuihminen joka oli syönyt sairastelupäivienkin edestä evästä. Tarha kutsuu siis tänään, tosin nyt aamusta en lasta sinne kiikuta vaan ukko vie tämän puheterapian jälkeen tarhalle. Junnu oli eilen ekaa kertaa teaterikuvioissaan ja no, jonkinasteinen pettymys äidille oli se ettei siellä sen kummemmin harjoitellakaan näyttelemistä vaan keskitytään käsikirjoitusten tekemiseen. Toisaalta junnun mielikuvitus tulee hyötykäyttöön, sitä kun lapsella riittää vaikka muille jakaa.

Junnu itse palasi teatterikuvioistaan varsin tyytyväisenä, ohjaajat oli ollut mahdottoman mukavia ja muukin joukkio oli ollut varsin mukavaa väkeä vaikka ne nyt kaikki olikin tyttöjä. Ei siis yhtä ainoaa poikaa junnun lisäksi ollut ilmoittautunut mukaan mutta onko tuon nyt sitten väliä, junnu kun tulee juttuun sekä tyttöjen että poikien kanssa tuosta vaan. Ensimmäisen käyntikerran saldona oli ollut itsetehdyt kansiot ja paljon jutustelua siitä, mitä kaikkea on tarkoitus vielä tehdä.

Iltasella otin hyvinkin rennosti kotosalla, joku ryhtiliike olisi nyt kyllä saatava aikaan. Todnäk se ryhtiliike iskee tänään sillä ukkohan menee iltavuoroon joten täällä on täysi rumba hoidettavana itsellä kun kotiudun työmaalta. On puheterapiatreeniä, läksykuvioita ja sapuskan vääntöä eli nojatuoli jäänee väkisinkin loppuiltaan. Höh. Ja niin kuin siinä onkin ollut nyt työpäivien perään kiva istuskella ihan kaikessa rauhassa.

Vaan jaa, luulenpa että siirryn vähitellen kuosittamaan kutrejani ja sitä kautta hilppaisen sitten tutkimaan poikasen 16v ulkohousuja. Tänään kun on tarkoitus mennä luokan kanssa luistelemaan ja oman toppahousuni on muuttuneet jokseenkin löysiksi käyttää eli kaikki aiemmin vyötärölle saavutettu on tainnut kadota. Ei kiva. Mm farkut tuntuu valuvan jalasta tällä hetkellä ja se jos joku on ärsyttävää. Olen yrittänyt paikata katoavuutta mm jäätelöllä ja suklaalla mutta eipä tunnu toimivan.

Se on siis moro ja viettäkää kivakiva torstai, minä takuulla pyrin samaan sillä tämän pitäisi olla suht iisipiisipäivä.

Onneksi olemme jo täällä

Keskiviikko, huh! Tällä viikolla sitä pari viikkoa paikalla ollutta koululaista ei ole näkynyt. Tai no, tehtävät nyt on tullut tehtyä mutta se yksin ei oikein riitä, luokassa kun pitäisi osata käyttäytyäkin. Sermien päälle kiipeilyä, pulpeteilla hyppimistä ja ympäri luokkaa kirkuen juoksemista ei oikein lueta koululaisen käytökseksi. Aggressiivisesta käytöksestä ei ole sentään ollut kyse, mutta silti. Väsyttävän rasittavat kaksi työpäivää on takana.

Ei tunnu kovinkaan mukavalta pitää lasta paidanhelmasta kiinni kun opettaja alkaa opettaa uutta asiaa. Ei tunnu kovinkaan mukavalta hokea ”nyt hiljaa, et pidä tuollaista ääntä, lopeta niillä kynillä leikkiminen, anna muille TYÖRAUHA” nonstoppina tuntia-paria putkeen. Eipä silti, ei sekään tunnu kovin mukavalta että osan ajasta käytät kertomalla kuinka tehtävä tehdään sitten koulupäivän päätteeksi jos nyt ei ala homma luistaa. Ja tämä lähinnä siksi, että moiseen puheeseen saa vastaukseksi lähinnä ilkikurista virnuilua ja kovaäänistä päristelyä päälle.

Ja kun se sama sähellys jatkui vielä IPssäkin. Leikkitaidoista ei ollut tietoakaan sillä touhu oli lähinnä kovaäänistä kaahottamista pikkuauto kädessä pitkin IP-tilaa. Aika pian muut lapset, jotka aluksi oli ajatelleet ilmeisesti leikkiä lapsen kanssa, kaikkosivat leikistä sillä niin, ei sitä oikein leikiksi voi parhaalla tahdollaankaan sanoa. Ja kun kaahotetaan niin väkisinkin sattuu sitten niitä vahinkojakin. Tällä kertaa vahinko osui toisen lapsen silmään. Lapsi kun oli ajatellut tökätä luokkakaveria nenään sormenpäällä samalla kun sanoi tälle ”nöpönenä” ja kas, kuinka ollakaan toinen lapsi sattui kääntämään päätään niin että se olikin silmä johon sormenpää osui. Just.

Arvatenkin itku siinä tuli toiselle lapselle. Arvatenkin minä otin ohjattavan istumaan ja asettumaan ja pidin tälle samalla tiukan ripin siitä kuinka EI toimita. Luulin näet, tietysti, ensin että lapsi oli lyönyt toista lasta silmään, sillä toinen lapsi ei tahtonut saada sanaakaan suustaan itkunsa lomassa. Totuuden selvittyä pidin uuden ripin jossa vannotin lasta siitä ettei KETÄÄN tökitä sormella mihinkään EDES leikillään. Hetkeksi ohjattava rauhoittui touhuineen mutta vain hetkeksi, kohta oli samanlainen kovaääninen kaahotus taas päällä.

Onneksi, siis todellakin ONNEKSI, ohjattava EI tule IPhen enää kuin tänään tällä viikolla. Kyllä se neljä tuntia armontonta riekkumista, kiekkumista ja mekaamista riittää kummasti ohjaajalle. No, hoen itselleni tasaiseen tahtiin kuinka hienoa onkaan että käytös ei sentään ole sitä aggressiivista huutorähjäämistä jota alussa tuntui olevan nonstoppina eikä edes sitä tavaroiden paiskomiskiukuttelua jota joululoman jälkeen oli nähtävissä. Parempi toki näin.

Jotenkin moiset työpäivät imee täysin mehut ihmisestä. Iltapäivällä työmaalta poistui täysin rättivaiheeseen ehtinyt naiseläjä. Mekkalamitta oli tullut täyteen tunteja aiemmin, levottomuusmittari oli ollut tapissa jo iät ja ajat ja olo oli jokseenkin rähjääntynyt. Kurvailin apteekin kautta kotimatkalla ja kotona totesin speden alkavan olla selvästi parempivointinen sillä silmien luiruus oli kadonnut päivän aikana. Jes! Huomenna tarhaan siis, tämän päivän lapsi viettää vielä iskän kanssa kotosalla.

Koska olo oli tosiaan jokseenkin kuoleentunut niin oliko ihme, että ruoan jälkeen tämmäsin takapuoleni nojatuoliin ja en sitä juurikaan siitä enää nostanut illan aikana. Ei vain jaksanut vaikka olisi ehdottomasti pitänyt. No, ehdottomasti ja ehdottomasti, kai sitä olisi voinut edes jotain tehdä muutakin kuin kutoa ja tuijottaa lasittunein silmin televisioruutua. Mutta kun ei vain jaksanut, ei niin millään. Prinsessa istahti seuraan ja pulisi juttujaan, minä nyökyttelin päätäni aina väliin ja siinä se ilta melkein menikin.

Välillä nousin sen verran että tarjoilin spedelle iltapalan, komensin muita joukkoja iltapalalle ja nakkelin likaiset astiat koneeseen. Johan sitä oli siinäkin raatamista kerrakseen. Täytyy toivoa, että tänään meno olisi edes himppasen rauhallisempaa, jotenkin sitä kaipaisi että voisi oikeasti käyttää enemmän energiaa ihan siihen kouluohjaamiseen kuin siihen, että on silmä kovana katsomassa mitä se sähläri seuraavaksi keksii.

Vaan jaa kuulkaa. Voisin oikeastaan vähitellen siirtyä kutrejani kuosittamaan ja kenties tutkailemaan vaateosastoakin kuntoon. Spede todnäk nukkuu vielä jonkin aikaa sillä illalla nukahtaminen venyi luvattoman pitkälle ja osittain sitä nukahtamista venytti verinen katastrofi sängyssä. Lapsi näet jätti lauantai-iltana sormensa vessan oven väliin ja ilmeisesti saranapuolelle ovea sulkiessaan sillä keskisormen kynsi koki aikamoisia vaurioita.

Eilen illalla ysin kanttiin kynsi tarrasi sitten peitonreunaan ja repesi puolittain irti ja tietäähän sen, verta tuli ja huuto oli sen mukainen. Laastarin tuo onneksi huoli siihen ja simahtikin moisen katastrofin perään mutta tokihan moinen tapahtumasarja herätti tämän aamuyöstä ja lapsi kömpi väliimme makuulleen. Onneksi uni maittaa usein pidempään äidin ja isin sängyssä joten ehkäpä lapsi ei ihan kotvaan tosiaan vielä herää.

Se on siis moro ja viettäkää kivakiva keskiviikko, minä pyrin samaan vaikka epäilenkin että tästä tulee ennemmin väsyttävä kuin kiva päivä.

 

Olipa hyvät unet

Ihanaa, nyt yö nukuttiin ihan tosissaan! Spedellä oli illalla jälleen aikamoinen pääkiputila mutta onko ihme, kuumekin oli hyvää kyytiä nousussa kovempiin lukemiin. Pamol teki temput ja tadaa, lapsi nukkui (ja nukkuu edelleen) kuin umpitukki. Jes! Itsekin koisasin niin sikeää unta läpi yön että en ihan hetkeen olekaan nukkunut yhtä hyvin. Taisi lauantai-sunnuntaivälinen yö sekä edellinen yö olla jonkinlaisena painolastina, luulen mä.

Työpäivä sujui ihan jees, ohjattava toimi hienosti pari ekaa tuntia joiden jälkeen tuli romahdus. Kellarikoulussa vietimme kolmannen tunnin mutta positiivista kyllä, tällä kertaa romahdukseen ei liittynyt minkäänlaista tavaroiden heittelyä, nyrkin viuhuntaa saati muille huutamista. Lapsi päätti vain simppelisti kirkua muuten vaan romuttaen näin muun luokan työrauhan. Kellarikoulussa lapsi olikin sitten jo kovinkin halukas tekemään tehtäviä jotka olisi pitänyt tehdä siellä luokassa; ei onnistunut.

Osa nykyistä käytäntöäni kun on simppelisti työnteon kieltäminen silloin jos se ei ota luokassa onnistuakseen. Silloin työt jää seuraavalle tunnille ja jos homma ei onnistu tuolloinkaan niin sitä jatketaan vaikka sitten koulupäivän jälkeen. Ruokailun jälkeen lapsi olisi ollut valmis tekemään hommat samantien välitunnin alettua. Ei onnistunut sekään. ATK-tunti kun oli jo kielletty lapselta ja ATK-tunnin kieltämisen osasyy oli tekemättömät tehtävät ja huono käytös jota lapsi oli harjoittanut.

Kenkuttihan tuota, vaikka raivonpurkauksia ei nähtykään. Mutta kun hän tekisi ne NYT eikä menisi sittenkään sinne ATKhon. Ei onnistu. Ota kynä ja paperia tai värit ja värityskuvia tai vaikka kirja mutta välkällä tehtäviä ei nyt tehdä, ne tehdään kun tunti alkaa. Ilmeestä näki että päästä otti mutta sen kummempia mölinöitä päästämättä lapsi otti paperia ja ryhtyi touhuamaan omiaan. Olemme siis saavuttaneet yhden pisteen näissä toimissa; lapsi on ymmärtänyt ettei huutamalla ja kiukuttelemalla saa tahtoaan läpi.

IPssäkin vauhti oli vielä melkoinen, lapsella oli totta tosiaan eilen levoton päivä. Toivottavasti tänään ollaan enemmän koululaisia ja mielellään kiitos rauhallisempiakin sillä silmät sai totta tosiaan olla selässäkin eilen. IPssä olin korvat teroitettuna ja valmiina puuttumaan tilanteisiin heti jos kuulin lapsen hiemankin korottavan ääntään mutta kas, vaikka lapsi suuttuikin yhdessä kohtaa tylsääkin tylsemmän ohjaajan komennettua keräämään legoleikki pois lattialta ennen kuin siirtyy toiseen leikkiin niin kirkumista kummempaa ei tuostakaan tilanteesta kehittynyt.

No, nyt on onneksi luvassa pari lyhyempää kerhopäivää ja loppuviikosta lapsen ei pitäisi tällä tietoa tulla ollenkaan kerhoon eli kehitys kehittyy ja silleen. Niin ja korvaparkojani säästetään sillä lapsen kirkuminen ottaa todella korviin vaikka jaa, yleensäkin ottaen kerhossa on niin kova melu aina että korvissa soi pitkään sen jälkeen kun sieltä siirtyy muualle ja minähän olen kerholla aina siihen asti kun tarpeen on eli pääsääntöisesti kolmeen.

Kotona minua odottikin sitten kuumeinen pikkumies jonka kuumetaso oli onneksi siedettävä. Silmät tuolla oli luirullaan ja nokkakin falskasi mutta muuten lapsi oli ihan suht ok. Syönyt tuo ei ollut, kuten ei kuumeessa ollessaan koskaan tunnu tekevänkään, mutta mehua oli mennyt aimomäärät. Hyvä niin.

Poikanen 18v oli tullut jo päivällä kotosalle nukkumaan, tainnut valvoa edellisen yön pelin ääressä ja tuo jatkoi uniaan aina viiteen asti jolloin otin ja herätin tämän. Koululle tuo oli aamulla mennyt mutta opettajan sairastumisen vuoksi koulua ei ollutkaan ollut. Ihan hyvä vaihtoehto, siirtyä pikkuveljen sänkyyn nukkumaan päiväksi.

Poikasen lähdettyä omille teilleen hieman ennen kuutta ei mennyt kauaakaan kun ex-teini lompsi kahvittelemaan. Höpisimme siinä kahvin ja telkkarin äärellä reilun tunnin, ukko suuntasi puolestaan salille ja minä keskitin tarmoni sukkapuikkoihin ja jalkakylpyyn. Jalkakylpy on kyllä taivaallinen! Päälle vielä rasvahauteet ja ah, jalat oli kuin uudesti syntyneet jälleen kerran!

Liekö jalkakylpy osasyyllinen siihen, että puoli ysiltä alkoi silmä lupsua ihan tosissaan, siitä kun tulee todella rento olo joka kerta mutta silmän lupsumista uhmaten istua pönötin tiukasti nojatuolissa liki kymmeneen. Kymmeneltä siirryin sänkyyn ja enpä siinä juurikaan ehtinyt televisio-ohjelmia enää nähdä sillä kas, nukkumattihan hilppasi paikalle samantien.

Tänään ohjelmassa on siis normipäivä työmaalla. Kotimatkalla poikkean apteekin kautta sillä pamolit on ikävästi loppu. Muuta toimintaa tälle päivälle en ole vielä tuuminut, pyykkiosastoa pitäisi kaiketi hoidella. Eilen ukko totesi, että seuraavan kerran kun spede on kipeä saat sinä jäädä sitten kotiin, hän ei kehtaa kun tuntuu että tämä sairastaa nyt nonstoppina. Mikäs siinä, kyllä minä asiaa ukolta kyselin jo pyhänä että kumpi jää.

Vaan jaa kuulkaa. Luulenpa, että siirryn kutrejani kuosittamaan kotvaksi ennen kuin ryhdyn suunnittelemaan team yläkerran herättelyä. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva tiistai, minä pyrin takuulla samaan.

 

 

Hyppy arkeen taas!

Viikonloppu meni taas kerran vauhdilla! Lauantaina porukka istui kiltisti autossa puoli kymmeneltä ja kovinpa oli iloista sakkia kun pääsimme Funparkiin asti. Muutama tunti laitteissa ja tadaa, porukka oli valmis lähtemään kotia kohti. Kotimatkalla ajelimme ABCn kautta ja ruokimme tenavalauman, prinsessa ja spede päätyi hesen eväisiin mutta junnupa otti ja tilasi isoäidin lihapulla-annoksen itselleen.

Mihin mahaan lapsi ruokansa sulloi, se on täysi kysymysmerkki, mutta eipä lautaselle jäänyt kuin pari lihapullaa pyörimään kun nuorimies oli saanut evästeltyä. Alkupalaksihan lapsi nautti neljä (!) voileipää ja armottoman määrän salaattia. Siis APUA! Prinsessa närppi speden ranskalaisten loput omien eväidensä päälle joten autossa kotiin matkasi kolme erittäin hyvin syönyttä lapsosta ja jokseenkin nuutuneet vanhemmat.

Ilta sujuikin sitten sutjakkaan lupsakkaalla tahdilla, serkkutyttö päätyi meille yökylään ja ukko pelasi muutaman kierroksen raveja. Minä keskitin tarmoni lähinnä sukkapuikkoihin ja televisioon ja mikäs siinä, putous ja edellisen illan VoF tuli tuijoteltua suht tarkkaan. Yötä ei voi sanoa jättimenestykseksi sillä spede heräsi kolmen kanttiin totaalisen tukkoisena. Kurkunpäätulehdus, voi kun kiva! Jäätelö auttoi jotenkin kurkkuun mutta haukahteleva yskä ja äänettömyys oli in ja pop aina aamuun asti.

Aamulla lapsi vaikutti suht hyvältä, ääni nyt oli edelleen painuksissa ja yskäkin oli mutta haukahtelevasta yskästä oli siirrytty jo seuraavalle tasolle eli kuivan ja raapivan yskän puolelle. Nokkakin tuolla alkoi vuotaa mutta kummasti lapsi jaksoi silti pystyasennossa keikkua aina iltapäivään asti. Iltapäivällä lapsi sitten otti ja oikaisi sohvalle kesken touhujensa. Peiton tämä kiskoi korviin ja arvaahan sen, kuumeenhan se nosti.

Ei liene yllätys, että iltakasilta lapsi oli jo tiukasti unten mailla saatuaan pamolin pääkipuun. Yö sujui ihan mukavasti aina aamuneljään asti jolloin lapsi herätti minut nähtyään painajaisia. Kehotin pikkumiestä kiipeämään väliin unia jatkamaan ja kyllähän tuo siinä vielä onneksi torkahteli aina puoli kuuteen asti jolloin päätin että samapa tuo nyt on jo nousta, lapsi kun kuumensi kummasti äitinsä tunteita siinä vieressä makoillessaan.

Kovin tuo käy kuumana, veikkaanpa että lämpöä on likemmäs kolmeysi ellei peräti piirun verran ylikin. Ei alkuunkaan kivaa. Juurihan lapsi oli kuumetaudissa, eihän edellisestä kerrasta ole kuin muutama viikko. Ilmeisesti lapsi nappaa kaikki pöpöt joita vain on liikkeellä, jotenkin tuntuu että tänä talvena lapsi on sairastanut ja paljon.

Minä suuntaan töihin parin tunnin päästä, ukko jää kotimieheksi lapsen kanssa. Kotimatkalla pitänee kurvailla apteekin kautta, pamolit alkaa olla lopussa. Voihan se toki olla, ettei ensi yöksi enää tarvita pääkipua hellittämään mitään mutta ihan yhtä mahdollista on sekin että tarvitaan. Voi plääh!

Vaan jaa, luulenpa että siirryn vähitellen oikomaan kutrejani ihmismoisempaan kuntoon. Ehkäpä istun vielä tovin lapsen seuranakin, siinähän sitä voisi vaikka kilistellä sukkapuikkoja samalla. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva maanantai!