Sunnuntaita

Tässä hän nyt taas on. Ei tosin minun kuvaamanani vaan äitinsä sillä tässähän kävi himppasen köpelösti, jos näin voi sanoa. Perjantaina kävin rääppistä välläämässä ja vellaamassa, kotiuduin ja söin, ihmettelin himppasen sitä että miten ollenkaan otin ja simahdin päiväyhdeltä sohvalle kun siihen hetkeksi oikaisin mutta en antanut sen häiritä vaan otin ja loikkasin jälleen autoon ja lähdin poikasen 18vee kanssa shoppailemaan.

Shoppailureissulla alkoi tehdä ihan sikamaisen pahaa, ällötti, ellotti ja oksetti, mahassa kiersi ja olo oli kerrassaan kurja. Kotonakin tuli piipahdettua uudemman kerran mutta sitten oli jo taas pakko kiitolaukata markettiin sillä hyvä ystävä laitteli viestiä että pakettiautomaatissa oli pakaasi odottamassa pientä ihmistä.

Kotiin ehdittyäni otin ja asettauduin jälleen sohvalle sillä olo oli todellakin surkea. Nurmikkoakin piti lähteä leikkaamaan mutta ei vaan kertakaikkiaan kyennyt. Torkahdinkin siinä kesken sarjan tölläämisen, taas, ja olo pysyi tarkalleen yhtä kurjana.

Poikasen 18vee tehdessä lähtöä kylille ajattelin lähteä samalla ovenavauksella tupakille mutta pah ja pöh, kurvasinkin vauhdilla vessaan ja kas, että sitä oksennusta tuli! Sitä taisi tulla edellisen päivänkin ruokien osalta, tahtonut loppua ollenkaan.

Annoin suosilla periksi ja asetuin nojatuoliin, mahassa ei enää kiertänyt ihan samaan malliin kuin aiemmin mutta olo oli ja pysyi tiukasti kurjan puolella. Ei vain jaksanut, ei yhtään mitään! Huutelin junnullekin keittiöön että voisiko tämä iltapalattaa speden, äiti kun ei vain nyt kykene yhtään mihinkään.

Iltapalan jälkeen spede totesi että maha meni sekaisin, ihan ripulille. Oksettikin. Minä kiikutin ämpärin sängyn viereen kun toinen koetti saada unen päästä kiinni mutta onneksi speden kohdalla pelkkä ripuli toimi mahan tyhjennyksessä.

Hetken vielä notkuin itse olkkarin sohvalla vaakatasossa ja kas, kuumeenhan se sitten nosti vielä kaupan päälle. Olipa kertakaikkisen kurja yö ja kurja olo, puoli kuudelta aamulla kävin viimeisen kerran vessassa kurakakalla, sen oksennuksen jälkeen kun tauti siirtyi silkaksi ripuliksi mahan osalta.

Sängystä jaksoin kömpiä pystyyn vasta lähempänä aamuysiä ja vain todetakseni että kas, maha on rauhoittunut, sekoittelin näet itselleni aamutuimaan hartsportia kannuun ja se ei rynnännyt mistään suunnasta ulos, mutta kuume on ja pysyy. Eihän siinä oikein muuhun ollut kuin makuuasentoon sohvalla, niin se vain on.

Ja kas, spedekin muuttui sitten hetkessä tulikuumaksi. Olipa siinä sitten karkelot, äiti makasi reporankana sohvalla ja lapsi makkarissa peittojen alla. Tyttären kanssa soiteltiin toki pitkin päivää ja iltaa kohti oma olo lähti vähitellen kohenemaan, samaa ei voinut sanoa spedestä.

Onneksi ”pappapuoli”, siis ukon äidin eksä, soitteli junnun kanssa ja kyseli josko tämä lähtisi hänen seurakseen mökille ja hakikin sitten pojan iltapäivästä sinne, todnäk junnu kotiutuu vasta huomenna. Tylsäähän tuolla oli kun kaikki vaan makaa ja on kipeänä ja prinsessakin lähti kavereineen leffaan.

Tänä aamuna tulikin sitten koisattua heittämällä ysiin asti. Spedeltä on kuume kadonnut yön aikana ja omakin olo on kokolailla normaali joten sellainen ihanan reipashenkinen vuorokauden tautirupeama siinä otettiin speden kanssa. Saa nähdä kippaantuuko muutkin vielä tautiin mutta ainakin vielä tilanne on rauhallinen.

Rääppistä ei ole siis käyty kurkkimassa eikä käydä tänäänkään, huomenna sitten senkin edestä. Huomenna pitäisi mennä myös tyttären kämpille laittelemaan paikat lopulliseen kuosiinsa tyttären kotiutumista ajatellen, nyt kun näyttää siltä että kotiutuminen on edessä viimeistään keskiviikkona mutta mahdollisesti jo huomenna.

Tytär on siirtynyt potilashotellin puolelle verenpainelääkityksellä ryyditettynä, rääppis on ottanut huikeat kasvuspurtit ja painoi eilen 1785 grammaa, painohan lurahti välissä jo 1600 tietämille. 65 grammaa vuorokaudessa on aikamoinen rysäys kasvussa!

Vaan jaa. Taidan nyt ottaa vielä kupposen kahvia, on se vaan niiiiiin ihanaa kun kahvi maittaa ja pysyy sisälläkin! Se on moro ja have fun!

Väsymystä pukkaa

Näin aamutuimaan. Tai eihän tämä nyt sellaista väsymystä ole joka nukutaan pois vaan lähinnä sellaista joka iskee kun mennä mesoo pitkin poikin maakuntaa riittämiin eikä ennätä ihan vain olla ja ihmetellä maailmaa tai rentoutua rauhassa edes hetkeä.

Vaan kun ei ennätä, ei ehdi, ei jouda eikä oikeastaan edes malta niin näinhän siinä sitten käy. No, sunnuntain olen nyt päättänyt olla tekemättä yhtään mitään ja liikkumatta yhtään mihinkään. Tänään on ihan pakko pyörähtää sairaalalla ja iltapäivästä lähteä poikasen 18vee kanssa kaupoille.

Kun eihän sitä nyt vain malta olla pois rääppiksen läheltä ja tytärkin tarvitsee paljon huomiota, seuraa ja rakkautta. Niin, rääppikseksi minä nyt olen vallan ryhtynyt pikku neitiä puhumaan, aikani odottelin josko se nimi vielä omassa suussa muuttuisi toiseksi mutta ei, kyllä hän nyt vain on rääppis.

Ja ei, en ole pusutellut rääppiksen poskeen sydäntä, eikä sitä ole tehnyt umpirakastunut tuore äitikään, se on tulosta ihanien hoitajien tavasta huomioida pieni ja vanhemmat samalla kertaa. Olivat sitten ottaneet toisen nenämahaletkua paikallaan pitävistä teipeistä pois kun se oli alkanut repsottaa, laittamisvaiheessa olivat askarrelleet teipin sydämen muotoon.

Kertoo paljon siitä tavasta jolla näitä pieniä edelleen hoidetaan siellä pienten puolella, sehän on silkkaa lämpöä, ohikiitävää rakkautta ja huolenpitoa. Tämän hetkistä tilannetta ajatellen moinen on ihan lottovoitto sillä rääppishän on pitkälti vain ja ainoastaan tyttären läheisyyden varassa ja senkin suhteen joudutaan nyt hetkeksi painamaan jarrua.

Ne verenpaineet. Ne kun ei vain edelleenkään ota asettuakseen, ei niin millään. Alapaine huitelee lääkkeistä huolimatta jatkuvasti yli satasen ja se ei ole hyvä se. Eilen tytärtä oltiin kotiuttamassa, potilashotellille tuo olisi siirtynyt mutta kappas, sielläpä ei ollut yhtä ainoaa huonetta vapaana.

Tälle päivälle huone saatiin sitten varattua ja silkasta hoitajan armosta tytär sai luvan jäädä vielä yhdeksi yöksi osastolle. Päivällä kun olimme rääppistä hoitamassa tyttären päänsärky yltyi aika vauhdilla kovaksi ja osastolle palattuaan tuo oli kertonut siitä hoitajalle samalla kun pyysi siihen päänsärkylääkkeen.

Lääkärin kuultua asiasta tulikin sitten tieto että ehei, sitä kotiutusta ei tehdä sitten vielä perjantainakaan. Synnäri nyt alkaa olla taas ihan jumissa ja täynnä joten sieltä tuo siirrettiin toiselle osastolle ja se potilashotellin varaus joudutaan siirtämään ainakin huomiselle ellei vielä pidemmälle.

Tänään on sitten edessä erinäinen määrä kokeita, raskausmyrkytystä lääkäri on alkanut tuolla epäillä. Moinenhan saattaa ilmaantua jopa kuusi viikkoa synnytyksen jälkeenkin ja tämä tuli kyllä allekirjoittaneelle täytenä yllätyksenä. No, nytpä tiedän. Miten sitä hoidetaan, sitä en tiedä. Oletan, että pitkälti levolla ja lääkityksellä.

Tästä johtuen tytärtä pyritään lepuuttamaan mahdollisimman paljon ja näin ollen hän ei pääsekään rääppistä hoitamaan ihan samaan tapaan kuin on tähän asti päässyt ja se on kuulkaa harmi se. Jotenkin tämä tilanne pisti jopa naurattamaan, olkoonkin ettei siinä ole mitään nauramista.

Että miten ihmeessä meidän perheessä näitä synnytyksiä ei vain osata hoitaa sen oppikirjan kaavan mukaan vaan ihan aina on pakko saada joku sählinki aikaan. Jos ei muuta niin viimeistään siinä kohtaa kun vauva on pukattu maailmaan ja kaiken pitäisi olla reilassa ja kuosissa.

Eilen kävimme ihmettelemässä rääppistä junnun kanssa. Lämpökaapista ovat tuon nyt potkineet pihalle ja ihanat tyttövaatteetkin oli päälleen saanut ja voi että hän oli niiiiiiiin syötävän ihana. Ja reipas, ihan mahdottoman reipas ja tarkkaavainen siinä kohtaa kun heräsi sängystään vaipanvaihdolle ja syömään.

Siis voiko tällaista ollakaan? Eihän sieltä olisi malttanut lähteä edes kotiin mutta pakko se oli kun parkkiaikakin alkoi mennä umpeen. Junnukin sai pitää rääppistä ihan tovin sylissään, väitti että minä omin lapsen kun en minä nyt kovin kauaa uskaltanut antaa tämän pientä sylissään pitää.

Kotona odottikin sitten kiukkupussihuuto prinsessan taholta, siis ette sitten herättäneet mukaan ja ihan kiva, en enää ikinä puhu teille enkä edes katso teihin vaan te olette kertakaikkisen inhottavia ja ärsyttäviä ja argh! Pakkohan se oli luvata prinsessalle käynti tälle päivälle vaikka olin alunperin ajatellut olla tämän päivän ihan rauhassa.

Lepyttely toimi ja vähitellen prinsessan tajuntaan upposi sekin, ettei sinne toivota kuin maks kahta vierasta kerralla koska siellä on niin pienet tilat. Eli juu, tänään mennään taas. Vaikka ei pitänytkään.

Iltapäivästä heiluin sitten kuin heinämies, pyörähdin tyttären asunnolla ja otin sieltä turvakaukalon. Iltasella pyörähdin vielä uudemman kerran asunnolla, lähinnä viemässä sinne vauvan vaunut jotka on nököttäneet nyt useamman päivän kuistilla odottamassa kulkeutumista.

Olin jokseenkin puhki, poikki ja uuvahtanut siinä kohtaa kun sain speden iltapalakuviot hoidettua ja lapsen petiin asti mutta arvaahan sen, että siinä meni vielä hyvinkin tunnin ajan ihan vaan tyttären kanssa puhelimessa puhuessa. Osastosiirto oli tehty, tänään hänen pitäisi soitella sinne potilashotellille ja siirtää varaustaan huomiselle sillä hoitaja oli iltaisten lukemien jälkeen ehdottomasti sitä mieltä ettei osastolta ole asiaa vielä mihinkään.

Rääppistä tuon ei toivota käyvän hoitelemassa kuin maks sen pari kertaa päivässä niin kauan kuin olotila saadaan tasattua. Muutenhan tyttärellä ei ole enää oikeastaan mitään vaivaa, haavakin on umpeutunut hujauksessa eikä sitä enää oikeastaan edes särje.

Himppasen harmillinenhan tämä tilanne sikäli on, että kun ei siellä rääppiksen luona käy oikeastaan juuri muita kuin me tyttären vanhemmat ja tämän kaverit. Kaverit nyt ei tokikaan tuota sieltä syliin nostele, kunhan silittelevät poskea joka sekin on jees.

Rääppiksen vaari nyt ei tuota ole vielä pitänyt edes sylissään vaikka eilenkin kävi rääppistä kurkkimassa ja töissähän tuokin on päivät joten minkäs teet. Minunhan rääppistä tulee kyllä vellattua sylissä kun siellä olen ja keinuteltua tämän kanssa mutta niin.

Ideaalisessa maailmassahan minä kävisin vellaamassa rääppistä niillä päiväsyötöillä kun tyttären pitää makoilla mutta maailma harvoin on ideaalinen ja minä en yksinkertaisesti ennätä moiseen joten onneksi siellä on aivan ihana hoitohenkilökunta joka sitten sylittelee ja pitää lähellä vaikka eihän se sama ole kuin se rääppiksen oma äiti olisi. Huoks.

No, eiköhän tämä tästä suttaannu ja rääppishän voi vallan mainiosti hänkin joten mitään hätää tässä ei ole. Toisaalta saattaa olla hyväkin ettei kasva ihan kohisemalla kun tällä hetkellä ei olla ihan kartalla sen tyttärenkään kotiutumistahdista, tiedä vaikka pääsisivät samalla ovenavauksella pois sairaalasta.

Vaan jaa. Pitäisi kaiketi ryhtyä tutkailemaan omaa habitustaan kuntoon vähitellen. Kahvia tässä on juotu ja hyvä etten kiskonut lippua salkoon juhlistaakseni sitä, että tämä oli tämän kesän VIIMEINEN aamu kun on pakko nousta ennen kuutta ylös. Jei!

Tämän kunniaksi ilmoitankin, että on enemmän kuin mahdollista etten juurikaan tänne kirjaile sen kummempia ainakaan aamutuimaan sillä hei, huomenna ajattelin pysytellä sängyssä niin pitkään kuin vain kykenen. Rääppistä kun en kuitenkaan lähde katsomaan ennen aamukymppiä joten kiirutta ei ole.

Se on siis moro ja have fun!

 

 

 

Kaikkea sitä sitten

Eilen pidin jälleen tiukasti välipäivän sairaalakäyntien osalta vaikka ihan mahdottoman paljon kutkuttikin ajatus pikku neidin tapaamisesta. Välillä lienee syytä antaa sitä aikaa täällä kotipäässäkin, olkoonkin että niitä innokkaita sairaalassa pyörähtäjiä olisi ollut muitakin kuin minä.

Vauvauutisia silti riitti pitkin päivää, tyttären kanssa kun olemme aloittaneet päivittäin soittelurumban viimeistään ysin kanttiin ja kyllä niitä puheluita on sitten päivän mittaan riittänytkin. Tytär pirauttaa aamulla, iltapäivällä ja illalla viimeiseltä syötöltä tultuaan, tämä se kaava nyt tuntuu olevan.

Tytärhän on toipunut vallan mainiosti leikkauksesta, potilashotellin puolellekin tuon oli tarkoitus jo eilen siirtyä mutta kun ne verenpaineet. Nehän lähti siellä hieman ennen 30 viikkoa vähin erin nousuun kohoten aivan turhan korkealle, lauantaina sairaalaan mennessä alapainekin huiteli jo lähellä 150 tuntumaa.

Raskausmyrkytyksen oireitahan tuo sopisi olemaan mutta kun toisaalta tyttärellä ei ollut mitään muita oireita koko aikana, jos nyt sitten kutiavaa ihoa ei lueta oireeksi. Pikku neidin syntymän jälkeen verenpaine ei lähtenytkään omia aikojaan tipahtamaan kuten olisi pitänyt vaan se tiputettiin alas lääkityksellä maanantaina.

Lääkitystä jatkettiin vielä tiistai ja hyvin se alapainekin sieltä sitten jo tipahti alle satasen vaan annapa olla kun tuo lopetettiin. Se mokomakin verenpaine lähti uudelleen nousuun liki samantien niin että eilen aamulla yläpaine huiteli taas jo 150 tietämissä ja alapaine päälle 120 tietämissä. Huoks.

Jotenkin sen melkein arvasikin jo ennen mittausta kun tytär soitteli aamupalan haettuaan ja odotellessaan hoitajaa aamukäynnille. Päätä tuo valitteli kun siinä odotellessaan soitti, pääkipu oli palannut yön aikana kokolailla samanlaisena kuin oli ollut silloin maanantaina ennen lääkityksen alkua.

Lääkitys aloitettiin uudelleen ja suunniteltu siirtyminen potilashotellin puolelle siirtyi, sinnehän tyttären piti eilen poistua osastolta. Tiedä sitten mikä tilanne tänä aamuna on, illalla paineet oli jälleen laskeneet siedettävälle tasolle ja pääkipukin kadonnut. Saa nähdä kuinka kauan tämä verenpaineen nousu sitten jatkuu, siinä voi pian käydä niin että tytär ja pikku neiti kotiutuvatkin samalla kertaa ja tytär syö vielä kotonakin niitä lääkkeitä viikon jos toisenkin.

Muuten tyttären vointi onkin mainio. Neljä tikkiäkin tuolta oli jo eilen poistettu, haava on lähtenyt paranemaan ja umpeutumaan kerrassaan hyvin ja maidossa riittää. Pikku neiti intoutui syöntipuolesta ihan täysin tiistaiehtoona kun tissille pääsi kunnolla ja herttileijaa sentään, laskussa ollut painokin lähti vauhdilla nousuun.

Eilen sitä oli tullut 130 grammaa lisää tiistain lukemaan verraten ja neiti oli painanut ruhtinaalliset 1855 grammaa! Ohhoh neitiä! Mikä parasta, tissiltä otettu maito tulee neidin einehdittyä niin rauhallisella tahdilla että niitä oksupoksujakaan ei ole sitten näkynyt yhtään joten eipä ihme että se paino lähti nousuun.

Hyvin siellä siis sujuu, kertakaikkisen hyvin! Keltaisuuttakaan neidillä ei ole vielä näkynyt ja nythän aletaan olla vähitellen niillä päivillä että on jo aika epätodennäköistä että sitä enää ilmestyisikään mutta toki, mitäänhän ei ole kiveen hakattu.

Jos kohta alunperin oli puhetta että aikaisintaan ensi viikolla pikku neiti pääsee kotiin niin kyllä tuo eilinen painonnousu laittoi hieman miettimään että miten tässä vielä käy. Sehän saattaa piankin olla että neiti kotiutuu jo viikonlopun aikana joten kas, taas elämme jänniä aikoja.

Koska jätin eilen suosilla sairaalan väliin keskityin sen sijaan kotitöihin ja no, ihan vaan pikkuisen pikku neidin kuvan tuijotteluun. Touhusin sapuskaa, viikkailin puhtaita pyykkejä kaappeihin, hinkutin sieltä ja täältä, imuria heiluttelin normaalista poikkeavissa paikoissa ja muutenkin mennä mesoin pitkin taloa.

Harmillista että ihan koko päivän satoi, nurmikko kun olisi kaivannut ehdottomasti leikkaamista mutta millä sitä nyt sellaista sitten olisi tehnyt kun vettä tuli kuin aisaa. Onneksi iltapäivällä oli hetken aikaa sateetonta, tuon ajan hyödynsin hakemalla neidille hoitolipaston kylän toiselta laidalta.

Samalla nappasin matkaan vauvan vaunuista unohtuneen kantokopan, se tosin unohtui autoon siinä kohtaa kun riepotimme tasoa tyttären kotiin. No, pitänee asetella se kuistilla nököttäviin vaunuihin, nekin kun odottavat vielä siirtymää tyttären kotosalle.

Eilinen sujui yllättävän vikkelään siinä kotona touhutessa, tänään suuntaan sitten junnun kanssa sinne sairaalaan pikku neitiä katsomaan. Todennäköisesti lähdemme liikkeelle jo aamupäivästä ja pyrimme ennättämään kotiin ennen kuin ukko lähtee iltavuoroon.

Spedellä oli tietty oma ystävä eilisenkin täällä, yökyläänhän tuo olisi ollut kovasti taas jäämässä mutta totesin että nyt ei onnistu sillä hehän ovat itsekin lähdössä reissun päälle tänään. Saapa nähdä kuinka yksinäinen spede-reppana on nyt sitten lähiajat sillä ystävän reissu kestää kaiketi peräti pari viikkoa jos oikein ymmärsin.

Onneksi (!!!) huomenna on viimeinen aamu kun minun on pakko nousta ylös ennen kuutta. Poikasella 18vee kun loppuu kesätyöt ja se on huh se. Ukonkin loma alkaa passelisti samaan aikaan ja lomakuviot on sitä meidän omaa reissuamme vielä ihan auki.

Vaan jaa, josko tässä vielä hörppäisi kupposen kahvia, tutkailisi sitten oman habituksensa ja ryhtyisi suunnittelemaan aamun touhuja. Jotain pientähän tässä voisi tehdä, kuten nyt vaikka pestä koneellisen pyykkiä, ennen kuin ryhtyy edes junnun herättelypuuhiin.

Voin muuten todeta että meidän team yläkerralla on rytmit ihan täydellisesti päin puuta! Vielä puolen yön jälkeenkin sieltä tuntuu tallustavan yksi jos toinenkin alakertaan vessaan joten hohhoijaa. Ei ihme että aamuisin näitä saa kiskoa melkein hampaat irveessä ylös ja sittenkään ennen kymmentä alakerrassa ei näy ketään spedeä lukuunottamatta.

Vaan niin, tosiaan. Se on sitten kuulkaa moro ja have fun!

 

Taas on treffattu

Sain kuin sainkin pidettyä maanantaina välipäivän sairaalakeikkailun osalta ja hyvä niin, johan tässä alkoikin olla takki tyhjä ja pää pysyvästi usvassa. Eilen ei välipäivää sitten enää pidettykään vaan päivällä lähdin vauhdilla kohti sairaalaa.

Tai vauhdilla ja vauhdilla, matkalla pyörähdin ensin hakemaan tyttären ystävän, varatyttöseni kyytiin ja siitä suuntasimme sitten noutamaan kyytiin vielä pienen isää, tämän kaveria ja pienen toista mummua. Niin ihana kun pientä olikin lähteä katsomaan niin kyllä se vain niin on että lievästi siinä tuppasi jonkinasteinen elin kasvamaan otsaan matkatessa.

Siis oikeasti. Jos toinen tarjoaa hyvää hyvyyttään kyydin samalla kun itse menee niin jotenkin olettaisi, että sitä ymmärretään että kyyditsijä ei todellakaan ole matkassa siksi että saisi odotella missä milloinkin kyytiläisiä. Tyttären ystävä kyllä kuikkelehti vauhdilla kyytiin, ei siinä mitään sillä hän tietää tarkalleen kuinka vauhdilla minun tulee liikuttua.

Toisaalta risoi sekin että tämä vauvan treffaaminen oli ensimmäinen kerta isälle. Siis oikeasti. Jos on tahtoa nähdä niin se on kyllä kumma juttu kuinka sinne ihan takuuvarmasti pääsee vaikka bussilla jos muuta kyytiä ei keksi. Olenpa kuullut, että riittävällä tahdolla sinne lasareetille jopa kävelee täältä meidän suunnalta, ei se nyt missään satojen kilometrien päässä ole.

Mummun kohdalla nyt ymmärrän sentään jollain tapaa sen, että käynti viivästyi sillä tämä ei juurikaan kykene aina liikkumaan omin päin sieltä kotoaan mihinkään perussairauksistaan johtuen mutta se vauvan isä. Argh että kiukutti! Ensin kulutettiin aikaa varatyttösen kanssa autossa odotellen että isä ja tämän kaveri suoriutui sinne kyytiin.

Sen jälkeen napattiin mummu matkaan ja kas, poikettiin apteekkiin että tämä sai haettua avaavan lääkkeen sillä se oli loppunut pari päivää aiemmin eikä hän ollut millään päässyt hakemaan uutta sillä ilman avaavaa liikkuminen vähenee väkisinkin.

Teki kyllä mieli sanoa että siinähän se sinun poikasi istuu vieressäsi ja olisi takuuvarmasti voinut sen avaavan hakea heti sen loputtua siitä puolen kilometrin päässä olevasta apoteekista. No, mikäs siinä sitten. Mummu kysäisi samalla josko kierrettäisiin koko kauppakeskus samalla kertaa, hän kun veisi mielellään jotain pientä tuliaista.

Justaansa joo. Minä olin kiireellä aamupäivän aikana pyörähtänyt postissa, tehnyt ruoat, ruokkinut tenavat, hoidellut kaiken tarpeellisen pois jaloista ja sopinut vielä speden oman ystävän äidin kanssa ystävän hakuajankin. Soitellut äitiysneuvolaan peruen tyttären eilisen ajan sinne, ehtinyt kertoa synnytyskertomukset terveydenhoitajalle.

Selvittänyt potilashotellikäytännöt, soitellut tyttären kanssa kahdesti ihan sillai hieman pidemmän kaavan mukaan, ehtinyt sopia lipaston hakua ja vaikka mitä. Noutanut sen varatyttösen toiselta puolelta sitiä ja sydän kylmänä jättänyt prinsessan kotiin hoitamaan spedeä ja tämän ystävää siihen asti kun ukko ennättää töistään kotiin.

Mutta ei siinä sitten. Siellä sitä sitten tuli istuttua kauppakeskuksen pihassa puolisen tuntia odotellen josko sieltä kaupalta sinne kyytiinkin vielä joukkio ehtisi, me kun jäimme varatyttösen kanssa autoon odottamaan. Ja se kaikki autossa odoteltu aikahan oli pois tasan tarkkaan sieltä sairaalassa olosta!

Voi htin prse, sanon mä. Varatyttöselle annatin tulla aika hyvin manauksia siinä odotellessa, totesinpa senkin että en todellakaan lähde sitten tätä sakkia sinne sairaalaan tämän jälkeen kuljettelemaan. Nytkin oli ollut tarkoitus että junnu pääsee vauvaa katsomaan mutta pah ja pöh, eihän tuo sitten autoon mahtunut kun sinne piti saada se isän kaverikin sekaan. Argh!

Normaalisti tunnissa tehtyyn menomatkaan, siis jos nämä kyytiin noukkimisetkin lisätään matka-aikaan, meni kaksi tuntia. KAKSI tuntia! Ilman kyytiin nappailujahan olisin ollut sairaalalla parissakymmenessä minuutissa ja se tulee nyt tarkalleen olemaan se aika johon jatkossa tulen pyrkimään.

Onneksi sitä jotenkin osasi sitten purra kieleensä ja olla sanomatta pahasti kenellekään ja tyttären näkeminen välipäivän jälkeen teki varsin hyvää. Ihan eri kunnossahan tuo oli kuin silloin sunnuntaina, värikin oli palannut kasvoille. Kävellen lähdettiin vauvalaa kohti ja kappas.

Pikkuneidiltä oli poistettu kokonaan sokeritippa, huonekin oli vaihtunut kohti ulko-ovea pätkän matkaa. Lämpökaapissa tuo nyt edelleen köllötteli mutta oli kyllä syytäkin kun pelkän vaipan kanssa siellä köllötti. Ja voi että kun tuo oli luttana ja ihana ja tuoksui vauvalta!

Oikeastaan se pikkuneidin ainoa ongelma on tällä hetkellä ilman kertyminen mahaan syödessä. Neiti kun on ahne hotkija ja hotkimallahan sitä ilmaa saa runsain mitoin sisäänsä. Tytär siinä tälle tarjoili eväät pullosta ja kas. Hotkijahan otti ja oksensi kaiken ulos syötyään sillä hei. Ei siinä pullon tyhjenemisessä kauaa kestänyt!

Tytär-parka oli yltäpäältä oksennuksessa ja lähtikin ihan suosilla vaihtamaan sairaalavaatteita, hoitaja otti ja lykkäsi pikkuneidin isänsä syliin ja niinpä niin. Olihan tuo isä hyvinkin otettu pienestä mutta ei tuo sitä suostunut pitämään sylissään kuin kotvan ajan. Voi kun kiva.

Mikäs siinä sitten, tytär oli edelleen vaatteidenvaihdolla joten minähän sen pienen sitten syliini otin kun muu joukko ilmoitti ettei uskalla ja aloin letkuttaa ruokaa ihan pienen pienin ottein sisään. Nukahtihan tuo siihen syliin ja liki tunti siinä meni että parikytä milliä sinne mahaan ajettiin evästä mutta eipä ainakaan tullut tippaakaan siitä määrästä enää paluupostissa takaisin.

Sairaalalta lähtiessä halailin tyttären ja kotimatkalla tipautin ensin varatyttösen kotiinsa ja sen perään kiikutin toisen mummun ja isän kavereineen koteihinsa. Se oli sitten sellainen viiden tunnin sairaalakeikka se. Josta tosin autossa meni kolmisen tuntia. Huoks.

Kotona odottikin sitten ihan kaksinkappalein yllätyksiä. ”Velipoika” oli kiikuttanut vauvalle vaunut kuistille sillä aikaa, jes, ja keittiön pöydällä oli pienen pieni sievä paketti jonka kikkarin setä oli käskenyt tenavien juoksuttaa kotiin äidille.

Kikkarin setähän näki vauvasta ihan kuvankin sunnuntaina kun kikkarilla pyörähdin ja kerroin pienen saapuneen paikalle edellisenä päivänä. Se on kyllä kumma kuinka minua ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä ihmisten hyväntahtoisuus! Ja vielä sellaisten ihmisten joiden kohdalta sitä ei osaisi edes odottaa koska eihän se kikkarin setäkään nyt mikään meidän läheisemme ole.

 

Tälle päivälle ei olekaan suunniteltuna sen kummempaa ohjelmaa, pyykätä pitäisi, samoin hieman kurvailla imurilla. Lipaston nouto on edelleen vähän kysymysmerkin takana, todnäk pääsemme hakemaan sen iltasella. Ruokaakin pitäisi kaiketi laitella ja niin, saa nähdä ennättäisikö tässä jossain kohtaa junnun kanssa sinne sairaalan suuntaan.

Vaan jaa. Josko tässä vielä kupposen kahvetta ja sitten touhuihin!

Pilvessä

Edelleen. Eipä täältä pilvestä taideta ihan hetkeen laskeutua, ihan mieletön tunne itsellä vieläkin!

Kotva sitten käytiin tytärtä ja pientä neitiä katsomassa, siellähän tuo makoili lämpökaapissa sokeritippa kämmenselässä. Se kämmenselkähän on suunnilleen 10 senttisen kokoinen joten isolta se tippakanyyli siinä näytti. Tänä iltana sokeritippa tosin saatetaan poistaa koska eipä ne sokerit ole sen kummemmin heitelleet.

Hanakka ruokailija on hän, ja rauhallinen kuin mikä. Tämä siis pientä hoitaneen hoitajan suusta kuultua. Ruokapullot ei ole kuin nähdä ja kaiken sen ajan kun ei ole nälkä neiti vain koisaa unessa.

Tytär nyt ei vielä ole kunnossa, onko ihmekään, verenpaine on edelleen jotenkin oudosti korkealla eikä ota tippuakseen ja jonkun ihme lääkkeen olivat tuolle tuupanneet sen pudotukseksi. Lääkkeen inhottava puoli on kuulemma se että olo saattaa mennä sekavaksi mutta eipä tuota tyttärestä nyt huomannut.

Väsynyt oli hänkin, kovin kovin väsynyt ja onko ihmekään, aika rankka vuorokausi takana. Mutta onnellinen, kertakaikkisen onnellinen! Hetkessä hänestä on sukeutunut äiti, vauvasta erossa oleminen on tuskaa. Josko hän nyt saisi nukuttua itse välillä ihan kunnolla, helpottaisi sekin.

Poikanen 18vee ja prinsessa oli mukana matkassa ja kylläpä he sitten sekosivatkin pienestä. Ukko osasi ottaa rauhallisemmin, ei tuo juuri puhunut sen enempää matkalla kuin sairaalassakaan. Ukon takiahan sinne tänään mentiin, itse olin kyllä ajatellut pitää tämän päivän ihan vain olemispäivänä ilman liikkumista mihinkään suuntaan mutta niin.

Kun hänen on pakko päästä katsomaan että tyttärellä on kaikki hyvin ja kunnossa. Ja onhan se vauvakin kiva nähdä samalla mutta kyllä se tytär oli se pääasia miksi sinne oli ihan pakko tänään päästä käymään. Ja mikä, hyvähän se oli tytär äidinkin nähdä, puhelinlinjat kun on käyneet kuumana sekä eilisen illan että tämän aamun.

Huomenna ajattelin nyt sitten pitää välipäivät sairaalakäyntejen suhteen. Saa nähdä onnistuuko moinen mutta näin ajattelin tehdä, tytär kun on itsekin todella todella väsynyt ja kävijöissä kyllä riittää. Pikku neiti voi siis kerrassaan hyvin, todennäköisesti hänet potkitaan tehon puolelta pois vielä tänään.

Keskolassa olo toki jatkuu senkin jälkeen mutta tehohoidoille kun ei ole tarvetta sen enempää syömisen, lämpöjen kuin sokereidenkaan suhteen. Happeakaan ei ole kertaakaan tarvittu hengityksen tueksi joten ihan kunnossahan tuo on, pieni vaan on.

Meidän rääppis. Suloinen ihana pikku rääppis. Mummi on edelleen ihan out-of-this-world.

Hyvää juhannusta!

Joka tosin onneksi loppuu kohta. Meidän juhannukseemme kuului mökkireissu, olemista, ihmettelyä ja krapulaakin hetken aikaa. Krapula tosin katosi alle sekunnin, noin suunnilleen, sillä juhannuspäivän kunniaksi tämä ihminen kiitokuljetettiin paikalliseen sairaalaan vajaan kahdensadan kilometrin päästä ja syykin moiselle oli enemmän kuin hyvä.

Tässä hän on. Pieni, ihana ja täydellinen prinsessa. Jonka ei pitäisi olla vielä täällä mutta on tuo silti. Hän tuijotti tiukasti silmiin ja näytti kieltä kun kehotin nukkumaan kuten kunnon pienten vauvojen kuuluu.

Hän on ihmeellinen. Hän on täydellinen. Ja hän tuli täysin yllättäin niin äidilleen kuin mummilleenkin. Onneksi ukko on tehokas autoilija ja mummi siirrettiin sairaalaan noin tunnin aikana ja mummin krapulakin katosi siinä itkun ja limpparin avulla autossa.

Ja sitten hänet päätettiin yhtäkkiä leikata ja hän tuli ja hän oli pieni ja huusi kuin joku jota yritetään tappaa, noin suunnilleen. Ja kun huuto loppui hän vain tuijotti. Ja tuijotti. Ja tuijotti vähän lisää.

Mummi oli onneksi ennättänyt silittelemään sen tyttärensä poskea leikkurissa ja rakastamaan tyttären melkein paloiksi ja sitten tuli hän ja mummilta lähti loppukin äly johonkin. Ja nyt tämä ihana pieni kasvattaa kokoa sairaalassa, tytär tokenee leikkauksesta ja mummi yrittää hengittää normaalisti.

Tämä juhannus on ollut kerrassaan mainio. Nyt koetan vähitellen rauhoittua, asettua ja lopettaa muiden ihmisen piinaamisen sillä että meille tuli tällainen. Tai siis tyttärelle. Mutta meille. Pieni prinsessa, 1800 grammaa ja 42,5 senttiä prinsessaa.

Huomenta!

Ja lomaa sitten vaan! Vaikka ei tämä nyt edelleenkään ole erikoisemmin lomalta tuntunut, siinä määrin hullunmoiseksi raviksi tämä viikko on mennyt. Olenpa ainakin osannut olla aamuisin kirjailematta ja jotain se on kai sekin.

Mitäs kaikkea tässä nyt sitten on tullut tehtyä… Viikonloppu meni hujauksessa, kuten niillä on aina tapana, viikonlopun ehdoton yllätysmomentti oli tosin se että spede löysi itselleen ihan oman ystävän. Siis IHAN oman, kuten spede asian ilmaisi.

Ystävä vietti lähes koko perjantain meillä ja lauantaina ystävä otti ja hilppasi paikalle heti kun päivällä paikan sai. Olisipa tuo jäänyt ihan yöksikin olemaan mutta totesimme että jos nyt kuitenkin katsottaisiin vaikka joku arkipäivä moista yökeikkaa.

Sunnuntain ystävä piti välipäivää ja tuota ei näkynyt eikä speden puhelinkaan pirissyt mutta annapa olla, maanantaina kaksikko oli sitten jo ihan iskussa heti aamukympistä puhelimineen. Yöksi minä tuon sitten lupasin ottaa ja sieltähän tuo pörähti äitinsä kyydillä paikalle puoliltapäivin.

Tämähän oli sikäli historiallinen merkkipaalu että spedellä ei ole ollut koskaan ennen yökaveria eikä spede ole nukkunut koskaan ennen yläkerrassa, lapsen sänkyhän on meidän huoneessamme. Minä niitä petejä yläkerran lattialle laittelin siinä ehtoosta ja jo iltakuudesta asti kaksikko odotti josko kohta pitäisi mennä nukkumaan.

Voin kertoa, että menoa ja vauhtia riitti. Ihan sillai reippaanlaisesti. Ystävä kun on jokseenkin vilkas, niin ja puhelias, joten tylsiä hetkiä ei juurikaan ennättänyt tulla sen enempää minulle kuin muillekaan. Ihmeen hienosti poikien nukkumaankäyminenkin silti onnistui, olkoonkin että pariin kertaan kävin yläkerrassa sanomassa että nyt olisi aika hiljentyä siellä vällyissä…

Tiistaiaamupäivä meni sitten vähintään yhtä vauhdikkaasti ja kas, keksivätpä nuo senkin että josko spede vastavuoroisesti heille leikkimään. Mikäs siinä sitten, me sovimme ystävän äidin kanssa että poikakaksikko siirtyy hänen kyydillään heidän päähänsä kun tulee lasta hakemaan ja minä sitten nappaan spede kotosalle kuuden-seiskan väliin.

Minä puolestani lähdin tyttären kanssa kurvailemaan naapurikuntaan, kas kun niin. Lauantain ihan ehdottomia huipputapahtumia oli tekemäni löytö. Minun vanhempanihan on kuolla kupsahtaneet jo aikaa sitten, sitä ennen he toki ennättivät erota kun olin pieni tyttö ja minä ennätin saada niin äiti- kuin isäpuolenkin.

Iskän kanssahan sitä tuli sitten ihan asuttuakin, ”äitipuolta” tapasin sen mukaan kuin isäänikin. Äitipuolihan on ollut aikuiselämässänikin mukana vielä isän kuoleman jälkeen kunnes tuo ”katosi” reilu viisi vuotta sitten yhtäkkiä johonkin.

En saanut kiinni puhelimella eikä tuo asunutkaan enää siellä missä ennen, kukaan samalla paikkakunnalla asuvista sukulaisistanikaan ei oikein tiennyt missä tuo on. Koska me nyt emme kuitenkaan mitenkään erityisen taajaan olleet tekemisissä niin en minä nyt mitään slaagia moisesta katoamisesta saanut, sen verran kuitenkin tiesin että ihan hengissä tuo on.

Ajattelinpa sitten vain että no, enpä minä iskänkään kanssa välttämättä välillä vuoteen-pariin puhu, parhaimmillaan taisimme olla jopa likemmäs kymmenkunta vuotta tapaamatta ja soittamatta. Kun suvun kanssa nyt ei ole tiiviit välit niin ne ei ole tiiviit ja minkäs sille sitten tekee.

Lauantaina sitten otin ja katsoin fonectan kautta josko sieltä löytyisi ”äitipuolen” numeroa. Jos se onkin vaikka vaihtunut tai jotain. Onneksi äitipuolen kaimoja ei ole maa väärällään ja suht pian sieltä bongasinkin häneen sopivan numeron ja rimpautin siihen.

Siis omg! Siellähän tuo oli, ”langan” toisessa päässä. Ja ihan samanlaisena kuin ennenkin, ihan samat soinnut ja samat pulinat, ainoa erotus oli se että heti alkuun hän totesi että älä nyt lapsi sitten pelästy, ethän nyt pelästy, mutta hän kulkee rollaattorin kanssa nykyään.

Eipä ihme, ettei tuota ole näkynyt sen enempää täällä kuin muuallakaan. Meillä nyt ei kuitenkaan ole niin tiiviit välit, että minulle välttämättä kukaan mitään ilmoittaisi jos jotain tapahtuu, hänellä itsellään niitä sisaruksia on vaikka miten ja paljon ja heidän kanssaan hän on tekemisissä kenen enemmän ja kenen vähemmän joten yksin hän ei ole jäänyt missään kohtaa.

Oli hänen pitänyt soittaa siinä kohtaa kun oli tutkimuksissa mutta kello oli juuri sillä hetkellä ollut niin paljon ettei ollut enää viitsinyt soitella, ja sitten se unohtui siinä tohinassa ja sitten se vain jäi ja jäi ja jäi ja jotenkin hän sitten sen jättikin tekemättä kun muutti sinne ja sitten tonne ja sitten oli sitä ja tätä ja tota.

Mitään sen kummempaa syytä kohtaukselle jonka vuosia sitten sai ei ole hänen mukaansa löydetty, kunhan jotain on ollut niin että liikkumiskyky siinä meni huonoksi mutta ihan ominpäin hän elelee ja siivoilee ja liikkuu. Sillä rollaattorilla. Ja välillä ilmankin kun on parempia hetkiä mutta sitten taas sillä rollaattorilla kun on kivuliaampaa.

Uutispäivityksenkin sain siinä samalla sitten, eihän minun isän puolen sukuni mitenkään iso ole ja hänetkin suljettiin sen ulkopuolelle siinä kohtaa kun isä kuoli eikä isää annettu haudata sukuhautaan kuten isän veli, kummisetäni, ja tämän vaimo, kummitätini, olisi ehdottomasti halunnut.

Isä ei halunnut, eikä äitipuoli, isä sen oli selväksi tehnyt moneen kertaan ennen kuolemaansa niin minulle kuin tällekin että siihen kylmään hautaan hän ei tahdo sitten makaamaan niiden muiden kanssa kun aika jättää ja niin. Minähän en sitten peräksi siinä kohtaa antanut kun kummit yritti väkipakolla höykyttää äitipuolen hyväksymään moisen päätöksen.

Eihän se nyt ihan niin mene ettei isän omaa toivetta kuulla, ei vaikka kuinka isä olikin kuollut. Isä on haudattu muualle, sinne oman asuinpaikkansa multiin, ja äitipuolelle on paikka samassa haudassa sitten aikanaan. Uutispäivitys puolestaan kertoi kummisetäni kuolleen pari vuotta sitten, kummitätini puolestaan on kuulemma elossa.

Kyllähän se kieltämättä hieman loukkasi ettei he ole voineet minulle ilmoittaa moisesta kun se on tapahtunut, mutta toisaalta, kaipa se on ihan ymmärrettävää. Enhän minä ole heidän kanssaan ollut missään tekemisissä sen jälkeen kun isä kuoli, isän hautajaiset on viimeinen kerta kun olen heidät nähnyt.

Tiistaina kurvailin siis ”äitipuolta” tapaamaan ja jösses että sieltä ei olisi malttanut edes lähteä kotiin. Kyllä tuo tarkkaan kyseli kaikkien lasten kuulumiset, puoliskon kuulumiset, omat kuulumiset, eksän kuulumiset ja ihan kaikki. Muisteli kaikkia lapsuusvuosieni touhuja, näiden minun lasteni touhuja, etenkin kolmen vanhimman joiden kanssa oli paljon silloin isän kuoltua.

Kyllähän tuo taitaa pitkälti olla niin, että kun hänellä ei kuitenkaan niitä omia lapsia ole ja minä olen ollut vain viisivuotias kun olemme ensimmäistä kertaa nähneet niin minä olen kaiketi ollut pitkälti se lapsi ja minun lapseni niitä lapsenlapsia.

Ostihan tuo toki junnulle aikoinaan vaunutkin, kun eikös se nyt olisi ihan kiva että olisi uudet ja kunnolliset. Tämän meidän talolainammekin hän takasi silloin kun tämän ostimme joten niin. Kaipa minä olen tosiaan lähin mitä hänellä on omia lapsia ajatellen.

Liikkuminenkin tuntui sujuvan varsin hyvin, mitä nyt toinen polvi oli kuulemma vihoittelupäällä ja sen vuoksi sitä rollaattoria oli taas kuskaillut enemmän pitkin taloa kun ei se nyt vaan se polvi ota sietääkseen. Fysioterapiaahan hän saa ja niiden käyntien avulla liikuntakykyä koetetaan parantaa entisestään, mutta kun ”tällainen vanha ja rujo laitetaan moiseen niin eihän sitä ihmeisiin kyetä”.

Eiköhän tässä lähiviikkoina tule uudelleen pyörähdettyä kahvittelemassa ja ihan pitkällä kaavalla luulen mä, siinä määrin ”kotiinpaluulta” käynti tuntui vaikka seinät ympärillä olikin täysin muuttuneet. Olipa se sitten. Ihan mahdottoman hyvälle mielelle tulin itse ja niin taisi kyllä tulla ”äitipuolikin”.

Eilinen menikin sitten aamupäivän osalta leipoen, leipoen ja leipoen. Kas kun minä nyt en oikein tosiaan osaa ottaa ihan vaan loman kannalta joten pakkohan se oli järkätä yllätysvauvakutsut tyttärelle. Itse haalin kokoon muutaman tämän tyttöpuolisen ystävän ja tämän poikapuolisia kavereitakin oli paikalla pari.

Kesän ensimmäiset mansikat, nam! No, ne nyt ei ollut se pääasia, ennätinhän minä ennen yllätyskekkereitä pyörähtää tyttären tulevan vauvan tulevalla toisella mummullakin siinä joutessani iltapäivästä. Ihan mukavan tuntuinen ihminen, ei siinä mitään, ja mikäs, jos kohta isästä ei taida isää tullakaan niin mummusta kyllä tulee takuuvarmasti mummu isolla ämmällä.

Kyläreissulta suuntasimme sitten tyttären kanssa meille, minä tuon retkutin tyyliin ”tuut nyt muuten vaan oleen ja hengaan, siellä on ruokakin ja sovitaan samalla se huominen”. Yllätys meni ihan nappiin, hyvä ettei tytär synnyttämään alkanut siinä kohtaa kun ovi kävi ja hänen ystäviään virtasi sisään.

Jes! Mainiota! Tarjoilut maistui ja mukavaa oli ja sehän se oli se pääasia. Poikanen 20veekin siinä pyörähti paikalla, pyörähti tosin jo aiemmin päivällä sillä niin, poikanenhan täytti 21vuotta eilen ja tuon olin onnitellut jo aamulla ja ilmoittanut että iltasella voisi tuokin pyörähtää kakulla vaikka se nyt ei olekaan varsinaisesti häntä ajatellen tehty.

Hieman kieltämättä alkoi olla veto pois siinä puoli ysin kanttiin illalla kun huusholli rauhoittui. Siivoilin vielä kekkereiden jäljet, tyttären toinen poikapuolinen kaveri kun ilmoitti ettei minun tarvitse sitä tytärtä lähteä mihinkään viemään vaan hän vie samalla kertaa kun kotiin lähtee joten ihan yökukunnaksi se ei minun osaltani mennyt.

Tänään sitten juostaankin samaan tapaan kuin alkuviikkokin on tehty, ihan aamusta lähden pyörähtämään kylillä hoitamassa yhden pankkiasian pois, sen perään käytän poikasen 18vee ohjainostoksilla ja sitten lähdenkin jo hakemaan tytärtä.

Tyttärellä on se äitipolikäynti tänään, saapa nähdä montako aikaa siellä menee ja pääseekö tuo edes kotiin sen perään vai mitä tekevät. Eihän tuossa nyt mitään hätää ole, viikkojakin on jo 37 täynnä mutta vauva on kovin pieni viikkoihin nähden joten haluavat tutkailla että kaikki toimii kuten pitää.

Tarkoitus oli alustavasti lähteä mökillekin tänään, se juhannus nääs, mutta saattaa olla että lähtö jää huomiselle sillä prinsessa lähtee leffaan kaverinsa kanssa eikä hajuakaan mihin aikaan tuo sieltä kotiutuu. Eli juu. Vauhtia riittää. Ihan riittämiin, sanoisin.

Vaan jaa. Nyt alkaa ihan oikeasti jo pukata kiirutta, pitää soitella työkaverille, laitella kutrit ojennukseen, tutkailla jääkaappi josko tässä jotain evään tynkää pitää lapsille laitella päiväruoaksi sillä ukko on aamussa ja minä tosiaan starttaan sinne taysiin yhdentoista kintaalla.

Se on siis moro ja have fun ja niin, oikein mukavaa juhannusta nyt siltä varalta etten todellakaan ole koneen ääressä enää ennen ensi viikkoa.

Huomenta sitten taas

Ei tämä blogin äänettömyys tunnu oikein pelittävän ainakaan tässä kohtaa kun unet on kovin lyhyitä aamuisin, pitää varmaan koettaa valvoa ehtoolla myöhempään josko sitten sitä untakin riittäisi pidempään. Tosin niin. Viikolla taidan herätä näin älyttömän aikaisin ihan vain siksi, että päässä takoo poikasen 18vee töihin herättely.

Kun sitä silmänsä ekan kerran avaa ja tihrustaa kelloa niin annapa olla jos se on lähempänä viittä kuin neljää, pakkohan se sitten on nousta. Kun kuitenkin olisi tunnin päästä viimeistään pakko ja en tiedä miten muilla vaikuttaa mutta itselläni ne vajaan tunnin lisäunet saa vain aikaan sen että olen ihan puhki ja puuduksissa kun nousen.

Yleensähän sitä on kaikista virkeimmillään kun ensimmäisen kerran herää, niin paitsi jos herää puoli neljältä jolloin on kyllä virkeä mutta parin tunnin päästä jo ihan tööt. Tuolloin tosin voikin vielä jatkaa unia jos vain saa unen päästä kiinni sillä silloinhan sitä ennättää nukkua vielä liki kaksi tuntia ja se taas ei väsytä.

Eilen ehtoolla unohdin vieläpä ottaa herätyskellon mukaani maate mennessä ja kun ukko on illassa niin hänhän ei herättele puoli kuuden kanttiin jos en itse ole herännyt, ei siis mikään ihme että havahduin hereille hieman puoli viiden jäljestä suunnilleen kauhusta kankeana tyyliin ”apua, paljonko se on, ei kai olla nukuttu liian myöhään”.

On tämä kanssa. Äiti on lomalla, poikanen töissä ja äidillä on aamuheräämisstressi. Mutta kun ei se vaan herää herätyskelloonsa. Ehei! Se voi huutaa vaikka tuntitolkulla siellä pojan vieressä ja poika ei noteeraa sitä yhtään. Jostain kumman syystä minä odotan pojan armeijaan lähtöä jokseenkin innolla, johan on kumma jos ei opi aamuheräämistä!

Eilen sitä virtaa oli äidissä sitten ihan tosissaan mutta kas, ihan hirveästi sitä ei silti tullut oikein mitään fyysistä tehtyä. Aamusta tuli leivottua jälleen sämpylöitä, puhtaita pyykkejä viikkailin kaappeihin, tiskikonetta täyttelin ja tyhjäilin mutta siinä ne isoimmat tekemiset sitten olikin.

Kympin aikaan meillä oli keittiössä katettuna varsinainen aamupalabrunssi junnulle ja tämän kaverille eli kaikki mahdollinen leivänpäällinen aina salaattia myöten oli tyrkyllä. Kyllä nuo sitten söikin ja hyvällä halulla tuoreita sämpylöitä ja muita emmeitä ja se on hyvä se.

Siivottuani aamupalatarpeet pois ryhdyinkin sitten ihan kaikkeen muuhun kuin siihen touhuamiseen touhuamiseen. Viestittelin tyttären kanssa ajasta jolloin tuon hakisin tähän päähän, nappasin junnun matkaan tämän kaverin lähdettyä ja lähdin hakemaan tämän konetta tietokonevelholta, pyöräytinpä tuon samalla marketilla.

Tytärkin napattiin matkaan ja kotiin päästyämme ryhdyin selvittämään prinsessan lahjapakaasin tullimuodollisuuksia, kirje sieltä kun oli passelisti saapunut postissa. Pakko sinne oli sitten jo soittaakin sillä oikeasti. Jokseenkin kinkkistä on nettitullaaminen silloin kun pakaasi sisältää useamman tuotteen ja kyseessä on kuitenkin könttäsuma tavaroille.

Millä ihmeellä silloin laittelet hintoja per kapine? Arpomalla? Ja kun yksi kapineista oli vielä lähettäjän lahjus tytölle niin mitäs sitten? Lopulta kirjasinkin ilmoitukseen vain yhden tuotteen ja laitoin koko summan sen mukaan, tullin setä kun totesi että kun ei summa ylitä sitä tullauksen 150 euron rajaa vaan ainoastaan sen alvin rajan niin menee ihan näinkin.

Enpä ole ennen moista hommaa tehnyt mutta nytpä olen ja hah, eihän tuo nyt mitenkään erikoisen hankalaa ollut sitten kuitenkaan. Lievästi hassulta vaan tuntuu ettei tyttären joululahjus, joka oli kalliimpi kuin nämä synttärilahjukset, jäänyt mihinkään tullin syöveriin vaan tuli suoraan kotipostilaatikkoon…

Nyt pakaasi on sitten matkaamassa jo kotiin, ripeää on toiminta sielläkin päässä sillä tullauspäätös kilahti sähköpostiin likipitäen samantien kun olin ilmoituksen klikannut matkaan. Saapa nähdä onko se jo maanantaina täällä prinsessalle ojennettavana.

Kyseisestä toimesta suoriuduttuani soittelin sitten vakuutusyhtiöön sillä maanantaina lähettämästäni vahinkoilmoituksesta ei ole kuulunut pihaustakaan. Ehdin jo miettiä että näinköhän siinä lähettämisessä tuli joku fiba vaikka sieltä tulikin ilmoituksen päätteeksi näytölle että vahinkoilmoitus on vastaanotettu.

Olisi aika hyvä parannus jos siitä vastaanotosta tulisi tieto myös sähköpostiin, se ilmoituksen numerosarjahan kun katoaa kuin pieru saharaan kun klikkaat selaimen kiinni ja vaikka se tulisi kirjattua itselle ylös niin siltikään siitä ei jää varsinaisesti ”mustaa valkoiselle” itselle sen jälkeen.

Kunnossa tuo oli, siellä se ilmoitus olla möllötti vakuutusyhtiöllä mutta kun heillä on ruuhkaa erinäisten muutosten takia. Totesinkin ettei ilmoituksen käsittelyllä ole mitään kiirettä, tahdoin vain tarkistaa että se varmasti on siellä heillä.

Näiden vaativien vähemmän fyysisten tehtävien jälkeen olikin jo pakko ottaa hetki ihan istumisen kannalta ja sen ajan hyödynsin sitten tutkailemalla ukon läppäriä. Sehän kun tahmaa, tahmaa ja tahmaa ihan älyttömän paljon ja ukko on sitä yrittänyt tyhjennellä ja vaikkas mitä.

Oikeastaan loppupäivä meni osin sen läppärin parissa, aina sopivan tilaisuuden tullen tutkailin hieman lisää mikä koneella on hätänä ja mikä mättää. Iltaan mennessä kone olikin jo ihan toisenlainen toimivuudeltaan mutta kyllä sitä tuli sitten siivottuakin ja ihan tosissaan.

Siinä koneen siivoilun lomassa tuli käytyä tyttären kanssa neuvolassakin, siellä se höyryveturi veti kuin heikkopäinen ympyrää. Tai no, eihän tuo enää ympyröitä mahdu kiskomaan mutta kovin tuo yritti pakosalle kun vointia ulkopuolelta tutkailtiin.

Ikiliikkuja siitä taitaa tulla, siinä määrin levoton luonne tuntuu olevan. Kaikki oli varsin jees, ei mitään ihmeellistä, ja tyttären painokin oli nyt taas noussut. Muuttohässäkässähän se otti ja tippui ja se oli hyihyi kun sitä painoa ei nyt muutenkaan ollut erikoisemmin tullut.

Neuvolasta kiikutin tyttären omaan kotiinsa ja täällä päässä olikin sitten spede lähdössä kauppaan prinsessan kanssa. Sinnehän nuo sitten suuntasin ja minä lämmitin itselleni sapuskaa kun torppa hiljeni. Katselin kotvan siinä tallenteita ja manailin samalla, meillähän on viime aikoina ollut jokseenkin reippaanlaisesti jumimista etenkin BHn karseiden kotkien tallenteissa.

Liekö se asiapuolen juttujen hoitelu jäänyt päälle ja kas, meille on nyt tulossa uusi modeemi Elisalta sillä siellä epäiltiin että modeemin käyttöikä on tullut tiensä päähän kun resetointikaan ei auta siihen pätkintään. Hemmetti soikoon, kaikkea sitä kans sanon mä!

Siinä samassa se meni viihteen tiedustelu sonerankin puolelta, nettiyhteyksien tarkistaminen elisalta ja vaikkas mikä ja illalla olin selvästi viisaampi sen suhteen mitä meille voi ja mitä meille ei voi noin nettiyhteyksien ja viihdepalvelujen puolelta saada.

Kun nyt päivän mittaan oli tullut hoidettua vaikka miten ja paljon kaikkea tähdellisen tärkeää ja vähemmän mukavaa, siis niitä asioita jotka tulee usein tuupattua mappi ööhön odottamaan juuri sitä oikeaa hetkeä kun ne hoitaa, niin todettuani ukon läppärinkin toiminnan muuttuneen potenssiin sata aamuisesta olin varsin tyytyväinen itseeni.

Mappi öössä oli vielä tarkalleen yksi asia jota on lykätty tyyliin ”täytyy katsoa jossain sopivassa kohdassa” ja ”no ehtiihän sen nyt vielä”. Iltaysiltä olin sitten varannut lennot ensi kuulle eli nyt mappi öössä ei ole enää kuin hotelliosasto.

Niin ihanalta kuin ajatus kaksin reissuunlähdöstä tuntuukin ja niin ihanan mukavaa kuin se onkin niin sittenkin. Että minä inhoan lentojen ja hotellien varailua. Se on oikeastaan joka reissun inhottavin ja työläin osa, siis ihan joka aivaten ainoa kerta.

Niitä lentojahan on oltu varaamassa jo pari kuukautta mutta kun kumpikaan ei ole saanut oikein aikaan vaikka määränpääkin on ollut selvillä. Mikähän ihme siinä on että se on muka niin työlästä niitä tilailla? Kun kuitenkaan siihen tilaamiseen ja maksamiseen ei mennyt kuin se kymmenkunta minuuttia.

Kai se on siinä, että pitää päättää tarkalleen se ajankohta ja se on jotenkin yäks ja sitten pitää sopia lasten kuviot reissun ajalle ja se on jotenkin yäks ja kun ei mielellään ketään vaivaisi omilla tekemisillään niin siksikin se on jotenkin yäks.

Nythän edessä on sitten soittelukierros tyyliin anoppi-ukon siskot-naapurit-eksä. Että kun ollaan siitä siihen siellä ja siellä niin missäpäin maailmaa mahdatte tuolloin itse mennä että kun meillä kyllä poikanen 18vee on se varsinainen hoitosetä ja prinsessa hoitotäti mutta kun JOS jotain sattuu niin olisi hyvä kun joku vanhempi ihminen sitten ja plaaplaaplaa…

Kun ainahan joku voi vaikka teloa itsensä niin että tarvitaankin lekuria tai saattaa tulla joku ihan älytön juttu jota eivät osaakaan tai pysty tai jotain. Ja jos vaikka joku sitten voisi vaikka kerran pari päivässä käydä kurkkaamassa miten heillä täällä menee. Aika monella tavalla tämä reissuunlähtö nyt hirvittää mutta pakko se nyt on sinne reissuun silti päästä.

Viime kesänä emme olleet kaksin missään, emme yhtään missään, emmekä ole juuri muutenkaan nyt kaksin tehneet yhtään mitään sillä tuntuu että kaikki aika on mennyt ihan vain ja ainoastaan lapsiin, kotiin ja vielä lapsiin. Väkisinkin tässä on alkanut katsoa sitä toista osapuolta vähän sillai ööööö…. Kukas sää oot. Tunnetaanks me?

Olisihan sitä itsellä jotenkin paljon rauhallisempi olo lähteä jos pienemmät saisi esim mummulle mutta kun ei saa niin ei saa. Ei ole oikeastaan ketään jolle nämä laittaa ja niin. Kyllä minä luotan ihan täysin siihen, että poikanen ja prinsessa suoriutuvat näistä ihan normikuvioista tyyliin ruoanlaitot, speden suihkut, nukkumatit ja muut ilman meitäkin mutta silti.

Me nyt emme ole ihan tuossa naapurissa mistä tulla juosten kotiin jos joku hätä tulee tai sulake palaa tai jääkaappi hajoaa, me olemme ihan lentomatkan päässä josta ei sitten välttämättä tulla kotiin ihan hetkessä jos niikseen on. Eksä nyt onneksi ilmoitti jo aiemmin että hän on kyllä sitten kotosalla tuohon aikaan kun me olemme reissussa ja voi tarpeen vaatiessa kyllä sännätä paikalle mutta siis daa.

Nämä kolme pienempää nyt kuitenkaan ei ole eksän, olkoonkin että hän nämä tuntee ja tietää ja osaa tarvittaessa näiden kanssa toimia mutta silti. Jotenkin tuntuu kornilta että ensimmäinen joka reissusuunnitelmista kuultuaan sanoo olevansa tarvittaessa lähistöllä on eksä.

Toisaalta taas mistäs minä vielä varmaksi tiedän vaikka mummu toteaisikin että hänpä ottaa ja hoitaa ne. Tuskin toteaa, mutta mistä näistä tietää ennen kuin on ennättänyt asiasta puhua. Tai vaikka ukon sisko. Olemme kaiketi paljonkin viisaampia kunhan olen soitellut pitkin poikin tänään.

Lievää kauhua aiheuttaa toki se vauvakin! Sehän on lähes sataprosenttisella varmuudella täällä siinä kohtaa kun reissuun lähdemme, herranen aika sentään. Ennätin jo miettiä sitäkin että pitääköhän minun soittaa eks-anopille että pääseekö tytär sinne siksi aikaa vauvan kanssa hoitoon kun me reissaamme mutta siis hei.

Jotain rajaa nyt tähänkin touhuun. Minulla on paha tapa huoltaa, hoitaa ja holhota vielä aikuistakin ihmistä, eiköhän tuo osaa ihan itse soittaa mummilleen jos tuntee että tarvitsee apua sillä aikaa kun minä en ole paikalla. Koskahan tämä äidin hössääminen loppuu?

Vaan jaa. Josko tästä vähitellen siirtyisi katsastamaan tarvitseeko spede aamupalaa tai jotain, tässä on tullut kirjattua suunnilleen romaania joutessaan joten plaah. Se on siis moro ja have fun!

Hampurilaiset

Kuvan hampparista on jo haukattu mutta haittaako se? No ei…

Sämpylätaikinan tein muuten samoin kuin aiemmassa postauksessa paitsi että korvasin osan jauhoista desillä vehnäleseitä. Hampurilaisen pääjuttuhan on täytteet ja se pihvi. Pihvin tekoa toisella tapaa oli pakko testata sillä aiemmilla kerroilla pihvit on olleet aivan liian hajoavia tai mauttomia tai kutistuneet turhin pieniksi pannulla.

Tällä kertaa pihvi onnistui täydellisesti ja tässäpä ohje jolla sen tein:

400 g 10% naudanjauhelihaa

hieman vajaa teelusikallinen suolaa

mustapippuria

valkopippuria

Jauheliha kulhoon, joukkoon mausteet ja käsin vaivailu tasaiseksi massaksi. Taisin vaivat taikinaa pari-kolme minuuttia niin että siitä tosiaan tuli kunnolla tasainen massa jonka jälkeen käärin sen tiiviinä pötkönä folioon.

Pötkön nakkasin jääkaappiin ja se taisi tekeytyä siellä hyvinkin tunnin verran, saattoipa siinä mennä himppasen pidempäänkin. Nostin pötikän huoneenlämpöön hieman ennen kuin piti alkaa paistopuuhiin ja jaoin sen neljään yhtä isoon osaan joista taputtelin tiiviit pihvit.

Yksi hampparipihvin ongelmistahan on monesti ollut se, että paistovaiheessa pihvi on lähtenyt kutistumaan ja samalla pullistunut keskeltä hölmösti jolloin se onkin ollut turhan pieni ja paksu sämpylän väliin. Tällä kertaa noudatin netistä löytämääni ohjetta ja painelin pihvin kunnolla kuopalle keskeltä.

Paistoin pihvit kaksi kerrallaan kovalla lämmöllä pannulla käyttäen runsaasti rasvaa ja ”vispasin” pannua välillä varmistaakseni ettei ne tarttuneet siihen. Paistoaika kaikkineen oli noin 6 minuuttia per pihvi eli kun pinta alkoi pisaroida kieppasin pihvin toisin päin pannulla.

Käryn määrähän oli uskomaton mutta mitä sitten, pihvit pysyivät juuri oikeanlaisina paiston ajan. Keskelle painettu kuoppa tasoittui, pihvi ei lähtenyt kutistumaan reunoiltaan eikä se tosiaankaan pullistunut paksukaiseksi. Isommat tenavat sai itse laitella haluamiaan täytteitä pöydälle levitetystä valikoimasta ja totta tosiaan…

Tuomio näiden osalta oli ”älyttömän hyvää” ja ”ihan kuin ravintolassa söisi”. Eli perfect! Kaikkineen homma oli niin helppo hoitaa että näitä tulee takuuvarmasti tehtyä toistekin, ehkäpä joku kerta uskaltaudun kokeilemaan ulkogrillilläkin sitä paistamista.

Täytteinä hamppareissa oli pääsääntöisesti salaattia, tomaattia, hampurilaiskastiketta ja ketsuppia. Suolakurkku ja juustosiivukin olisi passanneet hyvin väliin mutta hups, nehän nyt hieman unohtui tarjolta, samoin kuin sipulikin… Ja niin, mitään pikkusyötäviä nämä eivät olleet sillä sämpylät oli aika isoja ja jokainen pihvihän painoi n. 100 grammaa, ihan kunnon ateriaksi minä tätä sanoisin.

 

Tulihan sitä sitten…

… nukuttua. Ja ihan puoli kuuteen asti, jes! Puoli neljältä olin kyllä jonkin aikaa hereillä ja manailin mielessäni että näinkö en enää saa unta mutta kas, sitkeän pakkomakuun päälle se unikin sitten otti ja tuli. Jes!

On se vaan kumma kuinka liian vähät unet alkaa painaa ihan normaalitoimintakykyäkin. Tottahan sitä tuli eilen touhuttua silti vaikka mitä, aamusta leivoin sämpylöitä (taas), täytin ja tyhjensin tiskikonetta ja pyykkäsin. Peruskauraa siis.

Siinä sämpylöiden leivonnan välissä pyörähdin toisella puolella kylääkin, kas kun se poikanen 20vee. Sehän sieltä viestitteli että oletko hereillä ja voitko hakea kaverilta, ilta kun oli venähtänyt pitkäksi ja väsyttikin ihan mahdottomasti. Huoks.

Jotenkin tämä murheen ja huolen määrä alkaa ihan oikeasti painaa takaraivossa. Puoli neljältä tänä aamuna kielsin itseäni ajattelemasta koko poikaa. Kun ei se minun väsymykseni auta yhtään asioita eikä se, että suren ja murehdin. Ainoa mitä saan sillä aikaan on se, että muutun zombieksi.

Ja kuka tekee zombieäidillä mitään? Kaiken kukkuraksi huomasin eilen päivällä että hittolainen niin, eihän tässä ruokakaan ole maittanut muutamaan päivään. Syönyt kyllä olen mutta jos vain on ollut riittämiin tekemistä niin syöminen on saattanut jopa unohtua, minun kun ei tule näpittyä mitään suuhuni paitsi silloin jos on nälkänälkä.

Korjasinkin asiaa ottamalla samantien moisen huomattuani annoksen ruokaa, sitä nakkistroganoffia. Nälkä ei ollut edelleenkään mutta upposihan se sinne mahaan ja miksi ei olisi uponnut, varsin hyvää evästähän tuo oli ja eipä siellä mahassa evästä ruuhkaksi asti ollut edellisen illan voileipien jäljiltä.

Älytöntä kuinka vielä tässäkin iässä nälkä voi pysyä piilossa ja omilla teillään. Työmaallahan se iski ihan vakiona aina piirun ennen ruokkista, oli mikä oli, mutta nyt lomalla. Toisaalta juurihan tässä oli kausi jolloin alkoi itsellä olla hyvinkin huolista vapaa olotila, eihän tässä ole murehdittu tältä erää kuin viikon verran.

Iltapäivästä otin ja pesin vielä lisää pyykkiä ja kas, pakkohan se oli touhuta ukollekin ruokaa, tämä kun ei nakkisapuskoista perusta. Onneksi kaapissa oli pussi pastasoosia joten jauhelihat ruskeaksi, jauhot ja vedet sekaan ja makaronit toisessa kattilassa kypsiksi.

Siinä vaiheessa olin jo hieman kahden vaiheilla että mitä sitä iltapäiväruoan kanssa tekisi, kaivaisiko jääkaapista siskonmakkarasopan loput ja evästäisi tenavat sillä vai ottaisiko ja ihan oikeasti kokeilisi niitä muutaman kerran netistä tuijoteltuja itsetehtyjä hampparipihvejä.

Niin siinä vain kävi että neljän kanttiin meillä oli hampparitehdas keittiössä ja sanoisinpa, että hampparit oli täydellinen napakymppi eväsvalinnaksi. Aamulla leivotut sämpylät toimi passelisti hampparisämpylöinä ja väliin tuupittiin salaattia, tomaattia ja hampparisoosia. Ei huono!

Junnun kaverikin tulla tupsahti yökylään, ovat lähdössä kotijoukkojensa kanssa pidemmälle reissulle tänään ja tottahan poikien piti ennättää hengailla ihan kunnolla ennen sitä. Ja kyllä he sitten hengailivatkin, tramppa kävi kuumana pihan perällä.

Illalla tyhjentelin sitten tiskikonetta vielä uudemman kerran, tietokonevelhonikin siinä soitteli ilmoittaakseen junnun koneen valmistuvan vähitellen ja tänään pitäisi sitten käydä se nappaamassa kaverilta kotiin. Ihanaa kun on tietokonevelho joka pystyy auttamaan silloin kun homma menee liian hankalaksi minulle.

Tälle päivälle on muutenkin ohjelmaa jo valmiina. Taidan skipata ihan suosilla leivonnan ainakin tältä aamuhetkeltä, nyt ei vaan jotenkin nappaa taikinakulhoon tarttuminen alkuunkaan. Kauppalappua pitäisi kaiketi kirjailla ylös, pesaista vessa ja kastella kukat.

Ruokapuoltahan minun ei ole pakko tänään laitella jos siltä ei tunnu, tälle päivälle on eilisen ja edellisen päivän jämiä jääkaapissa vaikka kuinka ja paljon. Toisaalta saattaa käydä niinkin että iltapäivästä innostunkin kokeilemaan jotain mitälie, mutta saa nyt nähdä miten käy.

Tyttären kanssa lupasin lähteä neuvolakäynnille joten junnun koneen haun ajoitan passelisti siihen samaan läjään. Muutenkin varsin mukava käydä siellä neuvolassa sillä tyttärellä on nyt sama neuvolatäti kuin minulla on ollut kolmesta pienimmästä joten eiköhän siellä saada aikaa kulumaan.

Vaan jaa. Kaipa tässä pitäisi katsella hieman tätä omaa habitustaan kuntoon, kummasti hiukset sojottaa taas joka ilmansuuntaan. Se on siis moro ja have fun!