OMG! KLUPS! KÄÄK!

Pikana tämä sitten tosiaan menikin. Toki tieto siitä, että viikko sitten ukon tavannut kirurgi oli laittanut suoraan ykköskiirellisyysluokkaan ukon, hieman kielikin sitä ettei tässä välttämättä pitkään odotella leikkuria mutta sittenkin.

Tänään oli aamupäivällä kirurgi soitellut ja kysellyt vointia, todennut että huomenna olisi varmaankin aika leikkaukseen ja kas, iltapäivällä soittikin sitten hoitaja joka toivotti tervetulleeksi osastolle aamulla kello kasiksi. Että näin.

Ja koska ukko on ukko, niin eihän tuo sen kummemmin mitään kysellyt. Sen sentään tajusi kysyä (minun sitä muutamaan kertaan aiemmin kotosalla ääneen mietittyä) että millainen leikkaus se nyt sitten on. Avoleikkauksena tuo nyt sitten menee.

Sairaalassa pitävät kuulemma 1-2 päivää jos vain kaikki menee hyvin, jos jotain matkalla tulee niin aika pitenee sitten sen mukaan.

Vaan jaa. Nyt taidan mennä ottamaan jotain troppia, liekö sitten joku jännitystila lauennut ja toinen paukannut päälle heti iltapäivän uutiset kuultua, aivan tautinen pääkipu joka ei vaan hellitä. Se on moro ja have fun!

Kesää kohti

Onneksi alkaa tämä kevät olla kohta taputeltuna plakkariin, jotenkin tämä alkuvuosi on ollut ihan mahdottoman raskas! Ei fyysisesti, ei sinnepäinkään, suuren osan alkuvuodestahan kotona on odottanut ruokapadat valmiina, kotityöt tehtyinä ja speden läksyt huollettuina mutta silti.

Henkisesti todella raskas alkuvuosi. Kaipa siihen vaikuttaa osaltaan niin työ- kuin kotielämäkin, uusi esimies taisi toteuttaa juuri sen mitä toisen työmaan vanhan tekijän kanssa pelkäsimme; näinköhän joudumme ojasta allikkoon? No kas, siltä tämä nyt vahvasti näyttää.

 

Mutta tosiaan. On tässä keväässä ollut muitakin kupruja. Ukkohan on ollut oikeastaan täysin petipotilaana jo joulukuun alusta asti. Reilun kuukauden maattuaan tuo tuuppasi itsensä väkisin töihin. Olkoonkin, että öisin tuo ei nukkunut säryiltään (selässä todettiin välilevypullistuma) ja liikkuminen oli mahdottoman vaikeaa.

Ehtipä tuo jo ajatella välissä että josko tämä sittenkin tästä kun vaan sitkeästi yrittää, haki uuden salikortin ja kävikin siellä. Kerran. Ja sitten tuli se stoppi. Eipä käynyt enää, ei salilla eikä töissä. Nyt tuo on ollut reilun kuukauden saikulla, välillä kävi kokeilemassa väkisin työntekoa yhden päivän ajan.

Tässä välissä ehdittiin juhlia junnun rippijuhlatkin, muutenhan elämä on ollut tiukasti täällä neljän seinän sisällä sillä niin, ei tuo ukko toimi. Väkisin sitkittelemällä tuo hoitaa ”kotihengettären” roolia. Eli ruoat on tehtynä kun tulen töistä, imuriin en muista koska olen viimeksi koskenut, en oikeastaan pyykkeihinkään.

Kaupassa en käy ollenkaan, ukko hoitaa poikasen 20vee kanssa nämä kotikuviot. Ja silti. On jotenkin ihan mahdottoman raskasta kun aamulla lähdet töihin niin ukko makaa, kun tulet kotiin niin ukko makaa ja kaiken aikaa se vain makaa.

Ja ei, se ei makaa koska makuuttaa vaan se makaa koska kaikki mitä se on väkisin tehnyt sattuu niin paljon ettei se pysty muuhun. Ja yöllä se ei nuku. Ehei, se katsoo telkkaria. Etsii asentoa. Huokailee. Katsoo lisää telkkaria. Ja sitten se sai pillerit jotka vie sen pahimman kärjen siltä kivulta.

Jotka on ihan karmeita douppeja. Ne vie siltä tajun. Ja sen tajun mukana ne tekee sen kädet ihan hiivatin eläväisiksi. Jonka takia itse heräsin kymmeniä kertoja yön aikana siihen että kourittiin tissiä, prsettä ja vaikkas mitä. Ja ukko nukkui silti. Kiimapillereiksi minä ne nimesin.

Ilmeisesti niiden käpäliä villitsevä vaikutus vähenee ajan mittaan, nyt meillä saa taas nukuttua mutta kyllä muutaman yön jälkeen ehdin jo miettiä että mihin hittoon sitä pitäisi mennä itse nukkumaan? Kun oikeasti, jos se niillä saa nukuttua niin en kai hemmetissä voi niiden ottamista kieltää? Mutta nukkuakin pitäisi.

Tänään ukolla oli sitten käynti taysissa. Aiempi lekurihan hänet tuonne lähetti annettuaan pari viikkoa lisää saikkua ja todettuaan magneettikuvat katsottuaan että jep, leikkaus. Ei tässä enää muita vaihtoehtoja ole. Fysioterapia ei auta, lääkkeet ei auta, lepo ei auta.

En oikein osaa selittää sitä tunnetta mikä itselle tuli kun ukolle lekurireissun jälkeen soittelin ja kysyin mitä taysissa oli sanottu. Uutisethan oli tarkalleen luokkaa ”neljä viikkoa suoraan saikkua, leikkausjonoon, kiireellisyysluokka ykkönen vaikka en tiedä mitä se nyt meinaa”.

Niin ja ”siellä on ollut kaamea leikkausruuhka että ei tiedä koska pääsee mut sanoi se lääkäri jotain että ehkä jos oikein hyvin käy niin pari viikkoa”. Se helpotuksen tunne joka meni läpi. Ja muuttui samantien julmetuksi huoleksi. Peloksi.

Epäluuloksi. Sen tunteen pakottamiseksi toivoksi. Ja lisää peloksi. Ja sitten ne tunteet vain ristiriitaili keskenään ja vaihtoi vuoroin paikkaa. Ja pettymyskin sinne mahtui sekaan. Jos kohta olen ollut kiitollinen miljoonia kertoja siitä miten selkävaivoihin liittyvät hoidot on kehittyneet niin sittenkin.

Jo aiemmin sanoin työkaverille siitä että tämä on kuin déjavu-kokemus. Ihan kuin paluu sinne kun oli 12vee ja äiti makasi sängyssä sen 11 kuukautta. Ja silloin selkäleikkauspotilaita hoidettiin makuuttamalla ja selkäoireisia hoidettiin makuuttamalla.

Ja kappas, nyt minulla on puoliso joka käy läpi todnäk samaa sontaa mitä äiti kävi, kiitollisuus heräsi siitä että oikeasti. Nyt emme naulitse selkäpotilasta sänkyyn vaan rangan liikkuvuus pyritään saamaan takaisin mahdollisimman pian.

Ei. en ole pettynyt puolisooni. Olen pettynyt siihen miten kaikki olisi voitu tehdä toisin aikanaan jos joku olisi tiennyt tai tajunnut. Miten äiti syntyi liian aikaisin. Tai oikeastaan sairastui liian aikaisin. Miten paljon parempaa hoitoa äiti olisikaan saanut tänä päivänä.

Onneksi kaikki on niin paljon toisin tätä nykyä. Ja sittenkin. Jotenkin tässä on ollut aika äärirajoilla tämän kevään. Oikeastaan työ on ainoa paikka jossa on helppo olla. Olkoonkin että siellä ilmapiiri on surkea johtuen siitä että tosiaan, se päiväkotilapsi-status, mutta siellä ei ainakaan tarvitse pyöritellä tätä kaikkea päässään.

Ja ei, ei tarvitse katsella väkisin liikkuvaa puolisoa jonka liikkuminen tekee itseen kipeää, niin järkyttävän kankean ja vaikean näköistä se on. Ja samalla sitä miettii monesti sitä että herttinen soikoon mitkä RIIDAT aikanaan olikaan tuon urheiluhulluudesta, epäili että olenko minä tärkeämpi kuin ne painot ja sukset vai miten tämä menee.

Ja tänä päivänä sitä on mielettömän onnellinen ja iloinen niistä suksista ja painoista. Ilman niiden mukanaan tuomaa lihaskuntoa ukko tuskin liikkuisi tuossa yhtään. On se vaan ukko.

Kuten sanoin, onneksi tämä kevät alkaa olla taputeltuna. Odotan kesää, leikkausta, ja ihan kaikkea mitä tulevaisuus tuo.

 

 

 

Lauvantaita!

Ei oo valkoisen naisen vuodenaika tämä talvi ei. Ihan vaan siksi tuo kuva tuohon lävähti… Mutta joo, asiaan! Vaikka sitä nyt ei oikeastaan kummemmin olekaan.

Ollut kyllä jotenkin ankea kuukausi takana vaikka toisaalta ihan mahdottoman hyväkin. Sitäkös se elämä nyt sitten on? Hyvää on ollut se että tässä on ehditty vaikkas mitä, on pyörähdetty stadissa ukon kanssa kahteen pekkaan, vietetty uudet vuodet hyvässä seurassa ja painettu töitä maanmainion aisaparin kanssa.

Jos joku saa iloiseksi ja tyytyväiseksi niin juuri se, ihan mahdottoman hyvä työpari! Niinhän me olemme kuin kaksi marjaa niin toimintatavoiltamme kuin ajatuksiltammekin. Jos jokin on yhtenäistä niin se linja jolla toimimme luokassa, näin se vaan on.

Ja yhtään pekkaa pahempi ei ole integraatioluokankaan ope, kovin on yhtenäinen näkemys touhuista tuonkin kanssa. Eli kyllä, työnteko on mukavaa ja ihanaa jopa silloin kun pennut on ihan sieltä syvältä. Josta ovat sitten olleetkin koko joululoman jälkeisen ajan, jihaa. Eli väännetty on, joka aivaten ainoa päivä ja ihan niistä perusjutuista tyyliin käytös.

Se vähemmän kiva osio on taas ukko. Eipä tuo ole kertaakaan aiemmin ollut niin huonossa kunnossa kun nyt pari kuukautta on ollut. Saikullakin ollut oikeastaan koko tämän ajan, selässä oleva välilevynpullistuma yhdistettynä lonkan epäkuntoisuuteen on aika jäätävä yhdistelmä.

Siinä on jotain älyttömän ikävää kun katselee toista makaamassa lattialla tuskissaan. Onneksi leposäryt on nyt jääneet kiropraktikko- ja fyssarikäyntien myötä mutta eipä tuo edelleenkään pysty liikkumaan edes suht normaalisti. Toisaalta, on siinä toki ollut puolensakin, tällä on ollut oma kotiorja ja sehän on mukavaa se.

On aika mahtavaa tulla töistä suoraan ruokapatojen ääreen ilman että on tarvinnut edes sormeaan liikauttaa. Speden läksyihinkään en ole joutunut kiinnittämään huomiota yhtään tänä aikana. Aika fantsua hei. En ole muuten koskenut imuriinkaan kuukauteen… Hups!

Mukavaa on toki sekin että poikanen 20vee on ollut päivittäin näköpiirissä. Harmi ettei tuo ole vielä saanut töitä mutta toisaalta, onpa ollut ukon apumiehenä koko tämän ajan. Ukolta kun on kantaminen ja nostelu kielletty vaikka mitä sekään nyt sitten vaikuttaa, nosteleehan tuo paikan saadessaan.

Toinen vähemmän kiva osio on sitten ollut auto. Joo-o. Onhan se kiva että sellainen on mutta epäkuntoisuus taas ei ole ollut alkuunkaan in ja pop. Silloin syksyllä kun siitä otti ja lävähti se puola rikki niin laitettiinhan se kuntoon juu, mutta eipä mennyt kuin pari viikkoa kun moottorivalo alkoi uudemman kerran palamaan.

Eikä siis nonstoppina, ehei, vaan tyyliin palan nyt mutta en parin sadan metrin päässä enää. Oma lisäongelmansa oli se, että syksyllä autosta kuului jäätävä kolahdus kesken ajon ja ajotuntuma muuttui ihan täysin. Ukko tietysti totesi autoa kokeiltuaan että ei siinä kuule mitään vikaa ole, vanhat autot yhdistettynä tämän kylän kuoppaisiin teihin aiheuttaa väkisinkin kolinoita.

Tämä oli eri mieltä mutta uskottiinko sitä? No ei todellakaan. Ei mitään vikaa. Moottorivalon ajoittainen vilkkuminenkin kuitattiin olankohautuksella, omituinen on sano. Kävi kuitenkin kaikilla neljällä pytyllä toisin kuin ennen puolan uusimista joten ei se nyt mikään iso vika ole.

Katsastuksen lähestyessä se oli sitten pakko kiikuttaa pärnäsen korjaamolle, onneksi naapurin ukko on töissä autokorjaamolla. Piti olla pikainen remppareissu ja kuttua kans, sano! Siellähän se kärry oli sitten puolitoista viikkoa lähinnä osia odottelemassa.

Puolahan sieltä oli uudelleen kumahtanut mutta ei täysin eli se ajoittainen vilkkuminen johtui siitä. Tosin se vilkkuminen ei ollut se mikä pänni vaan se että auton tehotkin oli kateissa. Puutui mokoma jos joutui vähänkin kiihdyttämään kovemmin ja puutui siitäkin jos joutui seisomaan paikallaan sillä.

Katalysaattoria itse epäilin ja sitä epäili autokorjaajakin aluksi mutta juu, ei se sitten onneksi ollutkaan se, katalysaattori kun olisi maksanut kuutisensataa. Vaan joopa joo, eipä se olisi enää miltään sitten tuntunut tässä konkurssissa, ei ollut kuopat tiessä ei, eikä auton ikäkään mikä selitti kolinat…

Että kannattaisiko uskoa sitä joka sillä autolla ajaa? Jos se sanoo, että se on rikki niin se on rikki! Ja sitähän se todellakin oli, se julmettu pamahdushan selittyi sillä että toinen etupään jousista oli pamahtanut poikki! Ja koska se oli pamahtanut poikki ja kärryllä oli vain ajettu ja ajettu, kun eihän siinä nyt mitään vikaa oikeastaan ollut, niin kas…

Sieltähän pamahti sitten iskarikin paskaksi. Ja sitä myöten toisenkin puolen jousi. Ja iskari. Eli molemmat etujouset ja iskarit oli atomeina, toinen jousista jopa niin että välistä puuttui palanen! Ihan lievästi vtutti kun autokorjaaja totesi että onpa rouvalla käynyt tuuri.

Se palasen menettänyt jousi kun olisi saattanut huonolla säkällä viiltää toisen eturenkaan sivustaan auki jos olisi siellä nitkahtanut asentoaan toiseksi, mikä sekin olisi ollut ihan mahdollista. Mutta juu, eihän siinä mitään vikaa ollut, ei.

Samaan konkurssiin laitettiin sitten jakopään remmi ja sitä kautta vesipumppu, tuulilasin pyyhkijöiden mekanismit (niin tosiaan, käytössä kun oli vain kuskin puoleinen pyyhin kun nekin hajosi keväällä mutta toisaalta, kärryssä on niin outo systeemi pyyhkijöissä että se kuskin puoleinen yksin pyyhki liki koko tuulilasin) sekä jarrupalat.

Niin ja koiranluut ja joku vakaudenkallistussysteemi. Rikkoutuneen puolan lisäksi uusittiin kaikki muutkin puolat samalla kertaa sillä ne tuppaavat kuulemma pamahtamaan sarjassa siinä kohtaa kun alkuun pääsevät. Että joo. Ja se lasku…

Jos töihin meni nelisen sataa ja katsastukseen viiskymppiä niin osien hinnan kun räknää päälle niin just. Ei ihan tän kuukausipalkka riitä. Parin kuukauden palkan verran siihen meni yhdellä iskulla. Toisaalta, auto palautui korjaamolta just tasan tarkkaan tämän synttäripäivänä joten sainpa sitten ainakin ISON synttärilahjan. Ja kalliin!

Mutta jos kohta vtuttikin rahanmeno niin voin kertoa että autoilu ei! Siis herranen aika! Ikinä koskaan milloinkaan ole ajanut niin hyvällä autolla kuin nyt ajan! Sehän on kuin juuri pakasta repäisty, ja onko ihme, koko etupäähän on ihan uutta osaa! Mahtavaa!

Nyt sitten odottelen kauhulla (pessimisti ei koskaan pety…) että takapää kumahtaa. Kai se nyt olisi sen vuoro. Autokorjaaja tosin totesi että auto on hiton hyvässä kunnossa muilta osiltaan joten kumahteluja ei pitäisi olla tiedossa mutta niin. Pessimisti ei tosiaan pety.

Sitä moottorivalon vilkkumistakin odottelen, mutta ei, ei sitä ainakaan vielä ole näkynyt. Vaan kuulkaa, kyllä minä niiiiiiin onnellinen ja iloinen olen siitä että kärry on nyt kunnossa. Oikeasti, vaikka ukko nyt sitten kuskailikin suunnasta toiseen tarpeen mukaan niin silti.

Jotenkin tuntui kuin oma vapaus olisi viety kun ei ollut omaa autoa. Älyttömän nopeasti siihen tottuu, siis siihen että on se oma auto koko ajan käytettävissä. Neljä vuotta omalla autolla ja sitten yhtäkkiä ei ollutkaan autoa. Oli sitten himppasen pitkä puoltoista viikkoa, sano.

Toisaalta, ennättipä sitten heilutella puikkoja vielä enemmän kuin normisti. Eli sukkia ja tumppuja ja pipoja ja huppuhuiveja tupsahteli puikoilta vaikka kuinka ja paljon. Sitä kutomista kun ennättää touhuta työmaallakin oppitunneilla vaikka kuinka ja paljon, eipä ne tenavat taitaisi osata ollakaan jos ei tällä olisi kudelmaa mukana.

Vaan jaa. Olisikos tässä nyt isoimmat ja ihmeellisimmät tapahtumat tältä reilulta kuukaudelta? Ehkä. Heitetään nyt loppuun vielä kuva uusimmista sukista jotka touhasin, ne on myyntikamaa eli ei mene itselle eikä kavereillekaan. Se on moro ja have fun!

 

Säikähdys sentäs

Vaan jotta onkin ollut vauhdikkaat pari viikkoa, tai no, puolitoista. Tai jaa, ei oikeastaan ihan sitäkään, reilu viikko taitaisi olla paras määritelmä. Kävipä näet niin, että reilu viikko takaperin köröttelin poikasta 20vee tapaamaan armeijaan ja kas, mukavaahan se oli.

Aina siihen asti kun lähdin, kaikki kolme nuorinta tenavaa kyydissä, ajelemaan kotia kohti. Auto oli outo heti ruudusta peruuttaessa. Eikä se paremmaksi muuttunut kun kurvasin vierasparkkipaikalta pois, päinvastoin. Kojelaudassa alkoi vilkkua moottorin kuva ja teksti ”check emission”. Just!

Kello puoli kasi illalla, kotiin matkaa liki sata kilsaa ja auton sammuttaminen ja uudelleen käynnistäminen ei auttanut sitten niin suuntaan eikä toiseen. Voi prse! Spede-parkahan alkoi tietysti itkeä samantien, herkkis kun on, peläten että emme pääse enää kotiin.

Äiti totesi moiseen, tietysti, että voi kuule lapsi, jos ei muuta niin taksitkin on keksitty mutta toki nyt ensin kokeillaan miten käy, pääseekö kärryllä kotiin vai ei. Soitto ukolle joka oli töissä ei tuottanut sen kummempia tuloksia sen suhteen mikä autoa voisi vaivata, sen sijaan soitto naapurin miehelle loi pientä uskoa siihen että ehkä, kenties sitä kotiin sillä kärryllä pääsisi ontumaan jos niinkuin onni potkaisisi.

Ja potkaisihan se, onneksi, vaikka kotimatka aika jännitysnäytelmä olikin. Auto kun ei käynyt kuin kolmella pytyllä joten alamäissä piti kiihdyttää ihan tosissaan jos tahtoi päästä ylämäet ylös. Kummallista nytkytystä se piti aina kun kaasua joutui hiemankin hellittämään, oikeastaan ajotapa oli pitkälti se että kaasu pohjassa ja jos vauhtia joutui tiputtamaan oli syytä vaihtaa vaihdettakin pienemmälle. Huoks.

Luonnollisestikaan iltaysiltä ei ollut korjaamoja auki joten keskiviikkoaamuna kurvailin nytkivällä kärryllä (taajama-ajossa totesin että kolmosta isompaa vaihdetta ei voinut käyttää) työmaalle ja soittelin autokorjaamoon heti sen auettua.

Töistä kurvasinkin sitten vikakoodin lukuun ja kas, yksi puola sieltä oli kuulemma pimeänä. Ja juu, ei sillä nyt välttämättä kamalasti kannattaisi ajaa, ne venttiilit kun saattaa kumahtaa ja ei, ne nyt ei paljon maksa mutta monesti joudutaan purkamaan puolet koneesta että niitä voidaan vaihdella ja siinä kohtaa lasku on sitten hyvinkin jo sellaisen viitisensataa. Plaah.

Korjaukseen tuo ei sitä ehtinyt siinä kohtaa ottaa joten minä kurvailin, taas kerran nytkyen, kotiin ja sovin vieväni kärryn seuraavana päivänä suoraan töistä laitettavaksi. Samalla sovittiin sitten öljyjen vaihtokin, kärryparkaahan kun ei ole sen kummemmin hoideltu koko näinä kolmena vuotena kun se on minulla ollut.

Torstaina kiikutin kärryn laitettavaksi ja perjantaina korjaaja soitti todeten että ei, ei se nyt kyllä toimi edelleenkään mutta häneltä loppuu tietotaito ja laitteet sen suhteen. Että autosähkökorjaamo olisi nyt se oikein paikka kärryn laittoa ajatellen. Voi pska.

Hain siis kärryn kotiin sillä perjantai-iltapäivänä kolmen kanttiin ei juuri ole korjaamoja jotka sitä lähtevät siinä kohtaa tutkimaan. Ilta menikin sitten synttärikekkereillä, ukon sisko täytti 40vee, ja viikonloppuhan vain meni omia aikojaan.

Maanantaina kurvailin töihin, soitin autosähköön ja kas, iltapäivällä kiikutin kärryn sitten sinne. Oli muuten komea keli kävellä kotiin, köpöttelin postinkin kautta siinä joutessani sillä prinsessan matikan kirjahan oli saapunut noudettavaksi.

Lievää jännitystä kärryn suhteen oli ilmassa sillä daa, minä tarvitsin ihan ehdottomasti keskiviikoksi, eli eiliseksi, auton takamusteni alle. Koulun olympialaiset nääs ja minä ruokakuljetusvastaavana. Olisin melkein voinut suukottaa autosähkön setää kun tuo soitteli tiistaina iltapäivästä että jaa-a, kuule, täällä tää olis ja ihan toimis.

Vika oli tosiaan ollut juuri se puola, ihan kuten aiempi korjaaja oli sanonutkin, mutta ei se puola jonka korjaaja oli vaihtanut. Ranskan ihmeissä kun onkin koneen pyttysysteemi kuulemma toisinpäin kuin yleensä eli ykkönen ei ole ykkönen vaan nelonen ja nelonen taas ei ole nelonen vaan ykkönen.

Ja sen ykköspuolanhan tuo oli vaihtanut, sitä kun ne testerit oli vialliseksi näyttäneet. Juu ei, nelospuolan vaihto olikin sitten se joka auton herätti elämään. Arvatkaapa ketuttiko? Jos korjaa työkseen autoja niin luulisi että tietää miten missäkin kärryssä ne pytyt on…

No, auto tuli kuntoon, ekan korjaajan lasku liki kakssataa ja tokan kakssataa. Just. Oli sitten himppasen kalliimpi öljynvaihto, jos näin voi sanoa, sillä oikeastaan sehän oli ainoa joka ekalla korjaamolla toteutui. Sylettää vieläkin, hitto soikoon.

Pääasia silti se, että auto toimii ja kukkuu ja eilen oli ihan mahdottoman mainio olympialaispäivä! Olen jo hetken epäillyt että päässäni viiraa sillä oikeasti, tämä uusi muuttunut työnkuva on saanut aikaan sen että herranen aika että tämä nauttii työstään ihan sikana!

Päivääkään en tahtoisi olla työmaalta pois sillä jokainen päivä on ihan mielettömän mukava, hauska ja kiva, olkoonkin että tenavat joiden kanssa touhuan ovat välillä jokseenkin rasittavia. Silti, ihanaa! Ja tästä päästäänkin sitten siihen säikähdykseen.

Tässähän ollaan oltu enemmän tai vähemmän puolikuntoinen jo reilut puoli vuotta, vuoden vaihteen tienoilla iskenyt lenssuhan ei ole kadonnut koko aikana mihinkään vaan jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Keväällä söin antibioottikuurin poskiontelotulehdukseen ja lekuri määräsi lisukkeeksi avamys-kortisonisuihkeen.

Kehotti käyttämään sitä ainakin kuukauden kuurin jälkeen ja jos vaan kiinnostusta riittää niin vaikka vielä senkin jälkeen sillä samalla puhuimme siitä että olen alkanut epäillä allergisoituneeni siitepölyille, ehkä eläinpölyillekin. Avamysista on tullut siis yksi parhaista kavereistani, suihke aamulla ja avot, parin tunnin sisään röörit alkaa olla auki.

Eilen iltapäivästä, olympialaisista selvittyämme, notkuin työmaalla jokseenkin uuvahtaneena mutta niin ne notkui muutkin, jotenkin nämä tällaiset ekstratouhupäivät vie aina mehut itse kultakin. Kotiin ennätettyäni totesin että nyt on akka sitten ihan himppasen puhki, muistakaan koska viimeksi näin puhki on ollut.

Tai no, aina silloin tällöin, sillä yöt on välillä olleet jokseenkin rikkonaisia koska itsellä ei ole välttämättä aina happi ihan pelittänyt öisin kiitos sen nonstop-lenssun. Syynähän on todnäk se että a. poltan, b. en urheile ja c. en muutenkaan pahemmin keskitä tarmoa omaan itseeni. Tai näin sen siis olen itselleni selittänyt.

Vetäisin evästä naamaan, lähdin kiikuttamaan junnua kylille harrastuksiin ja palasin kotiin. Ukko oli salilla, minä notkuin nojatuolissa kutomassa ja tölläämässä töllöä. Jotenkin tuli siinä sellainen olo että näinköhän tässä on ihan lämpöä kun olo on jokseenkin omalaatuinen. Mittari kainaloon ja kas, sehän se sitten oli kun sai olon niin omituiseksi.

No voi nyt prkl, totesin mielessäni. Ei sitä nyt onneksi paljon ollut, 37.6 näytti mittari, mutta yhtäkaikki, lämpöä silti. Tuumin siinä että josko se olisi vain joku outo ylikuumenemispiikki, päivähän oli ollut täynnä touhua ja menoa ja meininkiä, itsekin tuli lenkkeiltyä siinä kilsa jos toinenkin valvontapuuhissa.

Ja sitten se iski. Ihan älytön pistävä kipu toiseen puoleen rintakehää. Samantien tuli mieleen se liki viiden vuoden takainen keuhkokuume, sehän alkoi oudolla nonstop-lenssulla joka ei mennyt ohi mutta muutti muotoaan niin että sen kanssa pystyi silti toimimaan ja iski lopulta päättömän pistävän kivun toiselle sivulle selkään.

Jokseenkin siinä manailin oloani iltasella, ja tyhmyyttäni, sillä minunhan on pitänyt käydä lääkärissä jo parin kuukauden ajan mutta aina on ollut muka jotain paljon tähdellisempää ja kiirellisempää. Että näinkö tässä nyt sitten otetaan keuhkis-osa-kakkonen ihan vain siksi että on vain odotettu ihmettä joka vie nonstop-lenssun mukanaan.

Ei siinä sitten muu auttanut kuin soitella työkaverille ja todeta että juu kuule, enpä sitten tulekaan töihin aamulla vaan tilaankin lekurille aikaa. Ajatuksena kun oli kuitenkin ollut se, että kuumepiikki-mikälie oli kiusana ja aamulla olisin taas ihan työkunnossa.

Iltaysiltä painelin jo unille sillä jokseenkin olo oli kurja, nukuinkin ihan miten sattui yön, heräilin, nukuin, heräilin ja kas, ennätin olla rekkakuski ja kadottaa äänenikin ihan täysin siinä unissani, hikoillakin passelisti ja tadaa, tänä aamuna heräsin sitten jo ennen viittä siihen, että unta ei vain enää riittänyt.

Vaan hahaa, pisto on kadonnut yön aikana! Jes! Lämpö on maltillinen 37.2 eli ei mitään maata järisyttävää ja olo on muutenkin ihan suht ok nyt kun on saanut limat yskittyä ja niistettyä edes jotenkin pois. Ihan kaikki limat nyt ei keuhkoputkista tule millään ulos mutta siihenhän tässä on jo tottunut.

Lääkäriajan nyt silti tilaan heti aamusta ja töihinkään en mene, sen verran tässä sentään on järkeä päähän kasvanut. Vaan sepä tässä nyt mietityttääkin itseä. Että mikä ihme siinä on, että kuitenkin ihan suht täyspäinen ihminen, siis minä, odottelee aina maailmantappiin asti ennen kuin kuskaa itsensä sinne lekurin penkille?

Kun tenava sairastuu niin herttinen sentään, heti kun itsestä alkaa vähänkin tuntua siltä että kaikki ei ole ok eikä mene lenssun, mahataudin tai minkä milloinkin, oppikirjan mukaisesti niin johan minä kiikutan tenavaa lekuriin mutta kun itsestä tietää (jollain tasolla sen tietää) että ei ole ihan kunnossa niin jää vain odottamaan josko se nyt kuitenkin menisi ohi.

Okei, okei, viikon, ehkä parinkin, odottelu on toki ihan ok, mutta siis oikeasti. Reilut puoli vuotta odottelua? Ehkä sitä ei itse olekaan ihan täyspäinen vaikka niin on tahtonut ajatella ja kuvitella. No, katsellaan nyt miten siellä lekurissa käy, vai käykö mitenkään. Se on siis moro ja have fun!

Rytinällä sitten

On se kumma miten joka aivaten ainoa vuosi työt aloitetaan jokseenkin sekavissa merkeissä! Lukkarit on ihan miten sattuu, käytännössä tarkoittaa sitä että lukkareiden mukaan ei voida vielä hetkeen ryhtyä töitä tekemään sillä nehän on sekaisin kuin käkikellot.

Ehkä ensi viikon loppupuolella saamme normilukkarit käyttöön niin ettei niitä tarvitse enää rukkailla? Tällä hetkellä tiedossa ei ole siis sen paremmin sitä moneenko menen minäkin aamuna ja moneltako pääsen minäkin iltapäivänä kotosalle.

Pieni alustava käry oli olemassa mutta sekin katosi savuna tuuleen kun totesimme että kappas, kutosille oli laitettu yksi ylimääräinen oppitunti keskelle päivää joka taas tarkoittaa käytännössä sitä että koko systeemi menee uusiksi. Huoks. Huoks, huoks ja huoks.

Työkavereita oli toki kiva nähdä ja päivän aloittanut veso oli varsin jees, mainio puhuja, hyvää kahvia, hyvää sapuskaa ja hyviä juttuja. Niin ja paljon halauksia. Eiköhän tästä alun kaaoksesta taas jotenkin päästä rutiininomaiseen työskentelyyn kunhan nyt ne lukkarit ensin saadaan.

Uusi työpari, ope siis, on mitä todennäköisimmin hyvinkin itselleni passeli malli. Juurikaan ei ehditty eilen puhua, hektistä oli meno siis, mutta sen verran että ihan ensimmäisen yhteisen päälinjauksen saimme tehtyä. Tuntien alkuja EI käytetä mihinkään turhanpäiväiseen johon tiedän tenavien sen mielellään käyttävän.

Jos oppitunti kestää 45 minuuttia ja ensimmäiset parikymmentä minuuttia käytetään selvittämällä mitä kukakin sanoi kenellekin välitunnilla tai käytävässä niin huoks, ei siitä paljon enää jää opiskelulle. Ei vallankaan kun sen jälkeen käytetään mielellään seuraava vartti siihen että etsitään työvälineitä joiden todetaan lopulta jääneen kotiin tai ihmetellään mites ne läksyt nyt onkin jäänyt tekemättä.

Ehei, päätimme ottaa suoraan käyttöön sen linjan että oppitunti alkaa heti kun olemme luokassa, jos työvälineet on kadoksissa niitä EI etsitä vaan eteen ilmestyy A-nelosen arkki ja lyijykynä. Tee kuule muistiinpanoja. Jos välkällä on tapahtunut jotain mikä pitäisi selvittää niin selvä, seuraava välitunti on siihen oivaa aikaa.

Niin hyvin minä tämän porukan tunnen että tiedän tarkalleen kaikki heidän keinonsa luistaa hommista, mikäs sen mukavampaa onkaan kuin saada oppitunti kutistettua kymmeneen minuuttiin kun ensin tehdään kaikkea muuta mitä voi tehdä ilman oppikirjoja.

Kohtsilleen pitäisi herätellä joukkoja yläkerrastakin, prinsessallakin oli eilen ensimmäinen koulupäivä ja johan se olikin jännittänyt. Hyvin päivä oli silti mennyt, ei siinä mitään, ja tyytyväisenä tuo opinahjostaan iltapäivällä palaili. Tänään menee vasta kahteentoista joten ennättää hyvin tuuppia niin speden kuin junnunkin ovesta pihalle ennen lähtöään.

Koulujen alkamisen kunniaksi ukko on hankkinut itselleen mojovan lenssun, aika karua kuunneltavaa on tuon köhiminen ja pärskiminen. Ilmanko siellä työmaalla ei viime viikolla riittänyt tekijät, taitaa lenssu kiertää siellä ihan tosissaan.

Itsellä on edessä pehmeä lasku arkeen eli tänään oppilaat ovat paikalla vain kolme tuntia. Päivä aloitetaan tosin kahvitellen ja ehkäpä sen jälkeen ennätetään hetki hioa open kanssa kahteen pekkaan lisää sotasuunnitelmia. Ei hassumpaa siis.

Vaan jaa, tämä tästä pikapäivityksestä, nyt taidan tosiaan siirtyä vähitellen tutkailemaan mitä sitä päälleen kiskoisi, hiuksethan meni tänään ennätysvauhdilla letille ja siitä kiinni eli alle viisi minuuttia ja tadaa, kutrit oli oikosessa! Ja niin, allekirjoittaneellahan EI saa roikkua kutreja niskassa joten letti kiinnittyy parilla pinnillä itsensä alle. Jei!

Eihän se mikään malliluomus ole edelleenkään mutta hei, ihmiselle joka ei vielä pari viikkoa sitten osannut tehdä minkäänmoista lettihärpäkettä omiin kutreihinsa niin hohoo, ei hassumpaa! Ja nyt, se on moro ja have fun!

Se tunne

Kun aamulla herää silmät täysin ristissä ja miettii ensimmäisenä saako miessukupuolen edustajista saman kuin ihmisestä… Kyllä, minusta jokaisen ihmisen yöuni on varjelemisen arvoinen asia, niin paitsi ei tokikaan silloin jos kyseessä on yötyöläinen jonka olisi syytä olla hereillä. Mutta muussa tapauksessa, kyllä.

Se on vain aina yhtä mielenkiintoista huomata kuinka kaikki ei koe samoin vaan tuntevat voivansa elää öiseen aikaan ihan samoin kuin päivälläkin, nukkui torpassa sitten ihmisiä tai ei. Kyllä, arvasitte oikein, olen ihan superhyperväsynyt ja suunnilleen yhtä megalomaanisen vttuuntunut.

Kaksi hyppykuppaista miessukupuolen edustajaa todellakin osaavat saada akan hereille parin tunnin unen jälkeen ja kas, koska akka on akka niin akkahan ei saa unta sen jälkeen oikein millään. Ehei, akka tuijottelee kelloa aika-ajoin, päässä laukkaa tuhat ja sata ajatusta jotka takuulla pitävät osaltaan hereillä ja samaan aikaan akka kuulostelee kuinka yksi hyppykuppainen yläkerrassa taisi tosiaan ottaa siitä viimeisestä sängystä lähetetystä viestistä vaarin.

Siitä jossa akka totesi että stna, yks ainoa ääni vielä niin siirryt jatkossa nukkumaan meidän makkariin! Teini-ikä. Jei. Kun yöllä jaksaa kekkuloida mennen tullen ja aamulla ei tahdo jaksaa herätä millään. Tosin olisiko makkariin siirtymästäkään mitään iloa ollut, ihan yhtä hyppykuppainen ukko se rymsteerasi alakerrassa.

Keittiöön, sänkyyn, pakastimelle, sänkyyn, keittiöön, sänkyyn. Samaan aikaan televisio syötti jotain ohjelmaa joka valaisi yhtäkkiä huoneen samaan tyyliin kuin olisi kattovalo räväytetty päälle ja jäät kilisi ukon mehulasissa. Ja kellohan oli… kas, kakstoista yöllä. Johan tässä on tosiaan nukuttu pari tuntia…

Ukko taisi hoksata minun heränneen, niin hiljaiselle telkkarin ääni meni, se toinen hyppykuppainen siellä yläkerrassa ei. Narinaa, nitinää, lisää narinaa. Askeleita sinne ja tänne, tuolin siirtelyä, natinaa, kitinää. Eikä se vain loppunut. Aina kun luuli sen loppuneen se alkoikin uudelleen. Ei liene ihme, että kiukkuista viestiä lähti kerrosta alempaa.

Ja sitten se tuli. Hiljaisuus. Jota alkoi hyvinkin pian sävyttää ukon kuorsaus, nauroikin tuo unissaan siinä. Ja minä tosiaan sitä kelloa. Ja jos nyt nukahdan ehdin nukkua vielä kolme tuntia ennen kuin kello soi. Ja jos en edelleenkään saa unta niin ehkä reilun tunnin päästä olisi edes jotenkin säällistä nousta ylös, silloinhan kello on jo ylittänyt aamukolme.

Sain minä sitten sentään unen uudelleen, pyörittyäni sitä ennen pari tuntia sängyssä. Ja nukuinkin ruhtinaalliset pari tuntia joten kyllä, tämä aamu vaatii PALJON kahvia jos mielii saada silmät kunnolla auki tähän päivään. Ja totta sekin, ei sekään mitään takaa, se kahvi.

No, samapa tuo ja minkäs teet. Onneksi eilen oli suht mukava työpäivä eikä kotiin ehdittyänikään päivässä valittamista ollut. Työmaalla tenava aloitti päivän tekemällä edellisenä päivänä tekemättä jääneet tuntitehtävät eli pinon matikan monisteita ja yllit. Kovin oli ollut huono päivä, näin minua informoitiin.

Hommat valmistui alle tunnissa ja kässyihinkin ehdittiin vielä kokonaiseksi tunniksi. Nehän sujui kuin tanssi ja tenava oli muutenkin kovin rauhallisella ja mukavalla päällä joten lievää hämmästystä aiheutti se, miksi oli välkällä flipannut ja tölmäissyt ensin yhtä ulkona olijaa ja sisälle siirryttyä ottanut ja mäjäyttänyt toista poskelle. Ja tämä tilanteessa jossa ope oli kääntynyt viemään ulkovaatteensa naulakkoon ja toinen lapsi istunut ihan äänettömästi opehuoneen edessä. Aina ei ihan ymmärrä tenavan mielenliikkeitä.

Kummallista kyllä tilanne ei aiheuttanut tällä kertaa sitä perinteistä rähinäkohtausta joka tenavalle yleensä näissä iskee, lauhkeana kuin lammas tuo käveli perässäni eriytystilaan jonne ope hänet määräsi oikeastaan koko loppupäiväksi vikaa tuntia lukuunottamatta.

Ihan yhtä lauhkeana tuo makoili säkkituolissa ja vastaili kun hänen kanssaan kävin välkkä- ja odotusaulatilannetta läpi. Kun jokin vain hermostutti eikä oikein tiennyt mikä. Ja niin, kyllä hän sen tiesi heti tuupattuaan että eipä niitä ongelmia ole tiedossa kuin hänelle ja ihan yhtälailla hän sen tiesi heti mäjäytettyään.

Aivan samalla lauhkeudella tenava ryhtyi tekemään äikän ja matikan tehtäviä jotka luokasta hänelle hain. Ja samalla lauhkeudella ja hyväntuulisuudella, joka palasi jonkun aikaa tempaustaan märehdittyään, tuo sitten haki ruokaa ruokalasta, söi, jatkoi tehtäviä, selaili välkän ajan kiekkokortteja ja niin. Jatkoi taas tehtäviään.

Se päivän viimeinen tunti, enkku, sekin meni samalla kaavalla. Ei niin pienintäkään ongelmaa ja tenava oli jopa mukana opetuksessa enemmän kuin hetkeen. Ilman sitä välitunnin idiotismihetkeä päivä olisi ollut ehdottomasti tenavan paras pitkiin pitkiin aikoihin.

Yhtä ainoaa rähinäkohtausta, yhtä ainoaa ”en tee”-huutamista, yhtä ainoaa kenkutusta ei koko päivänä näkynyt. Ei edes siinä välkkätilannetta setvittäessä. Ja se on melkein jo rastin paikka seinään se! Ei minua tosin yllättänyt yhtään se, että edellinen päivä oli mennyt ihan käpälään, ei millään tavalla.

Päivät jolloin olen itse pois paikalta on aina hankalia tenavalle ja erityisen hankalia niistä on tullut nyt kun minua paikkaamaan on määrätty henkilö jolle ei todellakaan sovi pienluokka saati erityislapset. Tenavahan on aina osannut lukea ihmisiä kuin avointa kirjaa ja tietää tarkalleen kenen kanssa ei kannata hötkyillä ja kenen kanssa taas voi.

Kyseinen henkilö kuuluu valitettavasti niihin jotka ei saa otetta tenavaan, se kun on ensiarvoisen tärkeä juttu hänen kanssaan toimiessa. Itse ei saa hermostua vaikka kuinka ketuttaisi, kun jokin homma ei onnistu ei sitä jäädä märehtimään enää seuraavalla tunnilla vaan tenava tietää itsekin että se on edelleen edessä eikä sitä tarvitse hokea.

Jokainen tunti aloitetaan puhtaalta pöydältä ihan kuten jokainen päiväkin. Ja ei, jos tenava lähtee riitelemään hommien kanssa niin itse ei riitaan osallistuta. Inttäminen, rähiseminen ja tenavalle mielenosoittaminen on ihan turhaa, käytännössä peli on siinä kohtaa hävitty jos niihin sortuu.

Ja ei, tenavan kanssa ei myöskään olla tikkujäykkänä, sopivasti rennonletkeä meno ja jos tarve vaatii niin ääntä voi korottaa mutta huutaminen on ihan sama kuin kaataisi vettä hanhen selkään. Tenava osaa kyllä sulkea korvansa jos siltä alkaa tuntua ja huutaminen saa tämän sulkemaan ne joka aivaten ainoa kerta.

Kotiin lähdettiin siis hyvillä mielin kumpainenkin ja kotona minua odottikin sitten tytär ja rääppis. Iltapäivä sujui vauhdilla lähinnä rääppistä vellaten, tytär lähti poikkeamaan kaverillaan, välillä oli pakko komentaa spedeä ja tämän kaveria joilta tahtoi mopo karkailla aina välillä ja piti siinä toki ruokaakin einehtiä.

Iltaseiskan aikaan pakkasin autoon niin rääppiksen kuin vaunutkin ja kuskasin tyttären ja pikkuihmisen kotiinsa. Nyt autossani könöttää sitten nonstoppina rääppiksen toinen turvakaukalo, niitä kun on kertynyt tyttärelle kaksin kappalein joten jatkossakin nämä paikalle pörähtelyt vaunuilla käy ihan miten vaan.

Jokseenkin väsyneenä siirryin petiin puoli kympin aikaan, tuijottelin Vallan suhteet loppuun ja kumahdin unille. Ja miksi. No, tosiaan herätäkseni hyppykuppaisten touhuihin. Onneksi kolme kuppia kahvia on tehnyt suunnilleen tehtävänsä ja olen tässä välissä viritellyt jo tiskikoneenkin toimeen.

Vaan jaa. Nyt pitäisi kaiketi ryhtyä vähitellen tutkailemaan omaa habitustaan ja harkita sitten yläkertalaisten herättelyä. Mikä NAUTINTO tuleekaan olemaan kun nypin junnun pystyyn, oi että tulen niiiiiiin mainitsemaan kerran jos eräänkin jos hiemankin näyttää väsyneeltä…

Se on siis moro ja have fun!

Hei, me lennetään!

Se lause olisi sopinut täydellisesti monen tunnuslauseeksi eilen ja veikkaanpa, että tänään se sopii vielä useammalle tunnariksi. Oli jokseenkin liukasta, niin autoteillä kuin pihamaillakin kulkea. Hyvin siellä hiekoitettu oli monikin paikka mutta niin. Se on se fysiikan laki joka väkisinkin määrittelee hiekoituksen toimivuuden.

Eipä se hiekka pysynyt peilijäisillä kovilla pinnoilla, pah ja pöh, lensi iloisesti pois niin askelten kuin autojen renkaidenkin mukana. Työmaalla autolta ovelle tallaillessa tuntui kuin olisi kävellyt pienten marmorikuulien päällä, melkein sai olla varovaisempi kuin peilijäällä talloessa. Peilijää yksin kun ei petä ulkonäöllään, sitä tietää että jos ei keskity sataprosenttisesti askellukseen niin kohta saattaa jalat lähteä alta.

Yllättävää kyllä, sen isompia vaurioita ei päivän aikana sattunut sen enempää itselleni kuin muillekaan työmaalla, speden koulussa tilanne olikin sitten ollut ihan toinen ja koululta oli kiikutettu päivän mittaan useampikin lapsi ensiapuun näiden telottua itsensä jäisellä pihalla.

Tänä aamuna totesinkin että hiphei ja hurraa. Jos kohta eilen sen peilijään pääosin jopa näki seitinohuen lumiverhon alta niin tänään tilanne onkin täysin toinen. Se on näköjään ottanut ja rymähtänyt reilut viisi senttiä vitivalkeaa kevyttä pakkaslunta päälle. Just.

Sitähän minä en tiedä miten muissa kunnissa aurauksia hoidellaan mutta täällä meidän säästöleikkurikunnassa systeemi on hyvin simppeli. Niitä ei aurata paitsi jos ovat osa bussireittejä tai ihan keskellä kylää olevia pääväyliä. Kaikki aiemmin taivaalta tullut loskasonta on saanut tamppaantua autojen alla kymmensenttiseksi jääkerrokseksi ja vain vilkkaimmin liikennöidyillä väylillä kymmensenttiseen kerrokseen on kehkeytynyt kunnon urat jotka määrittelee tarkalleen mihin se auto menee.

Ohjata ei siis oikeastaan tarvitsisi lainkaan jos on tarkoitus pysytellä juuri sillä uratiellä, kääntyessä onkin sitten syytä hiljentää, olla tarkkana ja skarppina ja ajoittaa renkaiden kääntöliike juuri oikealle hetkelle. Vai valehtelenkohan sittenkin. Näin minä täällä yhtenä päivänä tiekarhun.

Joka karhusi kiertoliittymiä ja ajelipa tuo joillain harvoilla valituilla jääteilläkin. Myöhäistähän se tosin oli, mutta mikäs, olihan ne jäätiet kotvan hieman pitävämpiä kun niihin tuli karhea pinta päälle. Viime viikon sateet tosin sai aikaan sen, että karheus katosi ja tilalle tuli luistinrata mutta mikäs, hauskaahan se toisaalta on.

Siis sellaisen mielestä joka pitää ajamisesta liukkailla keleillä, kuten nyt vaikka minä, mutta liioittelun maku liukkaudessa alkaa jo minustakin olla. Tiedä sitten olisiko tilannetta pelastanut jotenkin se, että hiekoitus olisi ajoitettu juuri oikeaan kohtaan ja osa sorasta olisi jäätynyt märkään pintaan kiinni. Jaa-a. Mahdollisuus on olemassa.

Sitä tosin ei tehty sillä silloin hiekkaa olisi pitänyt ajaa maahan viikonloppuna ja kuten sanottu, säästöleikkurikunnassa ei makseta ylimääräisiä siitä että töitä tehdään viikonloppuna, kyllä sen pitää riittää että arkena niitä hoidellaan.

No, samapa tuo. Kunhan muistaa ajaa hiljaa ja matalalla niin eiköhän sitä työmaalle selviä, enemmän minua hirvittää ne jotka joutuvat jalkaisin tuonne liikenteeseen lähtemään. Se on kilometrikin yllättävän pitkä matka silloin kun sen joutuu askeltamaan kieli keskellä suuta odottaen koska lipsahtaa koipi alta.

Tämä tästä, eilinen työpäivä oli varsin vaiherikas eli aamusta minulla oli rauhallinen ja reipas ohjattava, parilla viimeisellä tunnilla paikalle ilmestyikin sitten lapsi joka teki kaikkensa häiritäkseen muita. Luokasta poistamisetkaan ei ottaneet toimiakseen, eka poisto kun aiheutti tasan sen että tenava keksi paukuttaa luokan ovea ulkopuolelta.

Toisen poiston kohdalla alkoikin sitten jo oven potkiminen ja lopulta päädyimme ihan sinne eriytystilaan asti. Eriytystilakin tuli siinä hetkessä riisuttua tuolista ja pöydästä sillä niin, ei niitä nyt ihan ole tarkoitettu rakennuspalikoiksi eikä eriytystilan ikkuna taida kestää jos vahingossa tölmäisee tuolin jalalla siihen.

Nopeasti tuo sitten rauhoittui kun alkuun pääsi siinä rauhoittumisessa mutta sen verran aikaa häiriköintiin saatiin suttaantumaan että muiden lähdettyä kotiin jäi tenava tekemään vielä hommia jotka oli tehty yllin tunnilla. Tänään tenava missaakin sitten käsitöiden alun sillä matikan tunninkin tehtäväaika kutistui kymmeneen minuuttiin säheltämisen johdosta.

Tänään tiedossa onkin sitten onneksi vähemmän koko sakkia sisältävä päivä, minä kun syytän edelleen vahvasti sitä että nelosten, ei kaikkien mutta joidenkin, yletön mölinä, märinä ja riehkaaminen kiskaisee väkisinkin aina lopulta tenavan myös melskaamaan ja riehkaamaan.

Iltapäivä kotosalla menikin sitten pyykäten, kokaten ja siivoillen. Niin ja speden kanssa kouluhommia hoidellen, mitenkäs muutenkaan. Illalla kudoin tuubihuivin loppuun mutta jaa-a. Mielestäni se olisi saanut olla sittenkin vielä ”pidempi”, vai onko leveämpi oikeampi sana.

Aloittelin siinä pitkästä aikaa kotonakin sitten villasukkia, työmaallahan niitä on valmistunut tasaiseen tahtiin mutta jotenkin kotona moisten tekeminen on jäänyt kovin vähälle. Muutamat pitäisi nyt kuitenkin tehdä, sellaiset pitkävartisetkin, joten ei kun puikot heilumaan vaan.

Vaan jaa. Tänään meiltä todnäk lähtee kouluun ihan jokainen kouluikään ennättänyt. Spede tosin on todella räkäinen mutta pääkipu, huonovointisuus ja yleinen särkytila on kadonnut joten hurraa. Tai oli ainakin illalla, eilisenhän poika oli junnun kanssa kotosalla sillä aamulla lapsi oli kalpea kuin lakana ja valitti yleistä pahaa oloa.

Junnulla puolestaan pysytteli lämpö normitasolla eilen koko päivän eikä se pääkään tainnut olla enää sen kummemmin kipeä vaikka aina välillä mukula näyttelikin selvästi pääkipuista heppua. Jos jaksaa touhata ja mesoa omien juttujensa parissa yläkerrassa niin hehheh, turha näytellä minulle että pää on yhtäkkiä superkipeä.

Ehkäpä siirryn nyt asettelemaan omaa villiintynyttä kutristoani aisoihin ja sitä kautta siirryn tiskikoneen tyhjennyksenkin pariin. Se on siis moro ja have fun!

Tästä se taas lähtee…

Työmotivaatio tosin ei ole kehuttava, ei sen puoleen tuo keli ulkonakaan. Siis oikeasti. 27 astetta pakkasta! Tsiisus! Ja mitä sitä ollenkaan sitten kiskaisisi töihin päälleen, kotona on tullut hiihdeltyä toppahousuilla, fleecellä ja hupparilla mutta moinen lienee hieman liioittelua työmaalle pukeutuessa. Huoks.

Poikanen 19vee palasi matkastaan joskus. Puolilleöin asti antoi uni odottaa itseään sillä minä en vain saanut unta, en niin millään vaikka ihan puoliunessa olinkin. Siihen mennessä en kuullut ulko-oven kolahtavan joten jaa-a. Saapa nähdä millä tuo tuolta kouluun tänään tokeentuu, kasin aamu käsittääkseni tuollakin.

Muilta osinhan eilinen meni pitkälti selkää potien ja ruokaa laitellen. Ukko sentään otti ja kurvaili imurin kanssa mutta hei, sitä kuusta tuo ei suostunut pakkailemaan enkä siihen lähtenyt sitten minäkään selkäni kanssa riehkaamaan.

Lasagnea tuli tehtyä niin iso satsi että tänään ei torpassa ole ruoanlaittopakkoa kenelläkään ja mikäs, johan tuokin helpottaa että tenavat pääsee jälleen patojen ääreen kouluun. Se on ihan käsittämätöntä kuinka paljon pitääkään ruokaa laitella loma-aikana!

Sitkeästi tuli päivän aikana liikuttua pitkin huushollia, äkkinäiset liikkeet pidin tiukasti välttelyssä ja kas, jo illasta selkä alkoi tuntua paremmalta. Toki se vielä muistutteli olemassa olostaan mutta sellainen jatkuva puukolla kaivelu, se oli kadonnut omille teilleen.

Voitte olla varmoja että nyt aamusta sängystä noustessa teki melkein mieli hymyillä kun puukkoa ei tuntunut enää laisinkaan eikä sitä ole vieläkään tuntunut. Jes! Olisiko tosiaan niin hyvä tuuri että tässä vuosien saatossa olen keksinyt miten sen saa pysymään mahdollisimman vähän aikaa pois pelistä?

Vielä muutama vuosi takaperin selän puukotteluongelma kun johti vähintään viikon kivuliaaseen jaksoon jonka aikana keittiön penkille istahtaminen oli ihan mahdottomuus, makuulle meno ja sieltä nousu sai kyyneleet nousemaan silmiin ja vessassa käyminenkin oli ihan tuskaa koska niin, istahtaa sille pytylle piti joka kerta.

Selkä tuntuu siis paljon paremmalta kuin eilen aamulla, äkkinäisiin liikkeisiin se ei tosin vielä taivu ilman että vihlaisee mutta puukkoa ei sentään vilautella enää. Joten työmaahan se on joka kutsuu ihan tosissaan, toivonpa tosiaan ettei mitään äkkinäisten liikkeiden tarvetta tänään iske sillä se on ihan liian aikaista tässä kohtaa.

Tuo pakkanen ulkona kyllä kieltämättä pistää risomaan ihan tosissaan. Minä kun en tosiaankaan ole talvi-ihminen, en missään muotoa ja kauhulla mietin jo tämänkin päivän kuvioita. Ukon auto on lämppärissä sillä tuolla on tarkoitus kiikuttaa tenavat kouluihinsa, spedehän lähtee meidän mukana palaveriin hieman kasin jälkeen.

Minun autoni taas pääsee piuhaan siinä kohtaa kun ukon auto siitä irrotellaan eli ennättäähän tuokin pari tuntia lämpiämään. Olkoon kuinka sisätilan lämppäri puhaltamassa tahansa niin eiköhän se nyt ole jokseenkin selvä juttu että jääkaappihan se silti on kun sillä työmaalle huristelen. Ja sellaisena taitaa pysyäkin sen matkan.

Ja entä välitunnit. Tuskinpa meillä tenavia pihalle ajetaan koululla jos nyt ei ihan oikeasti lauhdu kunnolla päivän mittaan ja epäilenpä että ei. Tiedossa on siis levotonta touhua niiden mukeloiden osalta, se nyt on ihan selvä. Onneksi taitaa kuitenkin olla niin, että meillä on pari tuntia liikuntaa joten saavatpa ainakin siinä kohtaa purkaa levottomuuttaan.

Läväytetään tähän loppuun nyt vielä pienimuotoinen teknisten laitteiden päivityskin. Tiistaina tuli viesti telen myyntipisteeltä että uusi kännykkä olisi noudettavissa. Siellähän on, totesin, odottelen ihan suosilla että saan sen reklamaation hoidettua ensin alta pois ja nautin siitä että minulla on selvästikin ihan oikeasti toimiva kapula käytössä.

Eilen aamulla keittiöön pesiytyi uusi ihmeellinen ystävä, tai no, ystävähän on vanha kuin mikä, mutta ystävä keksi uuden tavan ilmaista itseään. Meillä on suhteellisen kovaääninen jääkaappi tällä hetkellä torpassa. Pahoin pelkään että se on sanomassa sopparinsa irti sillä miksi muuten se pitäisi ihan älytöntä ääntä?

Ääni ei ole ihan kokoaikaista sentään, nytkin sain ensimmäisen puoli tuntia istua suht äänettömässä keittiössä, mutta kymmenkunta minuuttia sitten se innostui taas ihan tosissaan ja todettakoon että äänen voimakkuus on kyllä kasvanut aika reippaasti jo eilisestä.

Oven aukomisella ei ääneen ole mitään vaikutusta, sitähän ei ole tänään vielä avattu kertaakaan, mutta kunnon tuuppaisu kylkeen saattaa saada sen hetkeksi hiljenemään. Tai sitten ei. Eilen se pudotti ääneen voimakkuutta hetkeksi kun tuuppasi, tänään temppu ei sitten toimikaan.

Toisaalta, ääni lähtee kyllä itsestään vaimenemaan kun on ensin aikansa pauhannut joten joopa joo. Toimii se nyt vielä kuitenkin, olkoonkin että omituisella tavalla. Äänen kovuudesta kertonee jotain se, että tämän aamuisen hurinan aikana se kuuluu jopa vessaan. Siis se hurina. Eli ihan pikkuääni ei ole kyseessä.

Vaan jaa. Josko nyt vielä kahvetta, kutrit kuntoon ja niin. Kai se on arkipäivän kunniaksi ryhdyttävä herättelemään kohtsilleen yläkertalaisia. Se on siis moro ja have fun!

Huomenta pöytään, sano!

Jos kohta eilen tulikin herättyä vasta likempänä seiskaa niin pöh ja pah, tänä aamuna havahduinkin sitten hereille kun ukon kello alkoi soida viideltä. Hemmetin kello! Olisin hyvinkin saattanut kiskaista unta pidempäänkin mutta minkäs teet, kun silmät lävähtää auki niin ne lävähtää auki.

Se olis sitten niinkus tän vuoden viimoinen päivä ihan aluillansa. Ja mitähän sitä sitten tekis. No, tälle päivälle löytyy kyllä tekemistä, ei hätää sen puolesta. Pyykkiä, taas, imurointia, ruoanlaittoa, mahdollisesti kaupalla pyörähtelyä ja niin, rääpsääkin ajattelin ennättää käydä moikkaamassa.

Eilinen menikin hulluna keittiössä huhkiessa, siivoilin jääkaapista pois kaiken maailman joululta jääneitä emmeitä, touhusin pariakin eri sapuskaa tarjolle ja voi kuulkaa. En nyt ole ihan varma kumpi oli parempaa, täytetyt paprikat vai sittenkin täytetyt tomaatit. Vaikea valinta, sano.

Kännykkäahdistelujakin ennätin siinä tehdä sillä hei oikeasti. Siellä se pönöttää edelleen tiukasti huollon sivuilla, ”odottaa vaihtolaitetta” ja on pönöttänyt maanantaista asti. Jos kohta olenkin varsin kärsivällinen ihminen (not) niin vähitellen alkaa kyllä kärsivällisyys olla loppumaisillaan.

Lisäksihän olen sitä mieltä että maailman pitää olla oikeudenmukainen vaikka toki tiedän ettei niin ole, mutta silti. Laittoi ihan hieman korpeamaan kun totesin, netin uumenia kaiveltuani, että justaansa joo. Henkilö joka on ostanut oman laitteensa muutama päivä jälkeeni ja vienyt sen huoltoonkin reilu viikko myöhemmin kuin minä saikin huollolta ihan toisenlaisen tiedon.

Että yhteys jälleenmyyjään joka joko antaa tilalle uuden toimivan laitteen tai vaihtoehtoisesti purkaa kaupat. Että siis täh?! Tilannehan kyseisten kapuloiden kohdalla on se, ettei niitä tällä hetkellä ole tässä maassa saatavilla, siis sen värisenä kuin itselläni oli.

Niitä on todennäköisesti jossain timbuktun perämetsän tehtaalla työn alla mutta Suomessa, nope. Niin paitsi tietysti kaikki ne jotka ovat siellä huollon hyllyssä ihmeteltävinä. Ja sitä kaupanpurkua ja vieläpä myyjälle kannattavalla tavallahan olen ehdottanut siitä asti kun se kännykkä sen sopparinsa irti sanoi. Eli kohta kolme viikkoa.

Vaan eipä ole ottanut sopiakseen koska ”mehän toimitamme toimivan laitteen tilalle” ja ”niin ymmärtäähän rouva että kun sen ostaa myyntipisteeltä niin siinä ei ole sitä kaupanpurkuoikeutta samaan tapaan kuin netistä tilatessa”. Juu, ymmärtää, ei rouva tyhmä ole, mutta mahtaako nyt toinen osapuoli ymmärtää että kyseisessä kapulassa on maailmanlaajuinen ongelma johon ei ole tähän mennessä löytynyt korjausta.

Tämä kyseisen kapulan toinen omistaja, siis jolle huolto infoili erilailla, otti ja marssi jälleenmyyjälle ja pam. Kauppa purettiin ja kaveri sai rahansa takaisin. Tsadam! Ja mikäkö meitä erottaa, paitsi se, että hän sai kaupanpurettua viuhvauhvikkelään ja minä en. No se, että hän osti puhelimensa soneran myyntipisteeltä.

Joka on muuten ihan samaa puljua kuin telekin, sillä erotuksella tosin että sonera on se iso paha susi ja tele se pieni kiltti lammas. Huoltokin on, tottakai, yhtä ja samaa puljua kumpaisellakin joten ei, en todellakaan tyytynyt kohtalooni ihan tuosta vain. Ehei kuulkaa, minähän sitten otin yhteyttä teleen ja ihmettelin suuresti miten tämä on mahdollista.

Että kun minulla nyt tämä telen lainakapula keikkuu matkassa jo kolmatta viikkoa ja kun minä olen ihan alusta asti ollut valmis ottamaan tilalle parikymppiä kalliimman puhelimen ja jopa MAKSAMAAN siitä sen parikymppiä enemmän, niin miten ihmeessä tämä on mahdollista.

Tapauskohtaisesti näitä päätetään… Tapauskohtaiset my ass! No, eihän se telen tyttösen vika ole ettei hommat aina pelitä oikeudenmukaisesti ja hän oli hyvin, hyvin, hyvin pahoillaan ja kyseli sen kymmeneen kertaan että olenko muuten ollut tyytyväinen heidän toimintaansa ja voi kun tämä asia nyt saataisiin pian kuntoon.

Sehän tässä itseä oikeastaan eniten jo risookin. Kun minä olen ollut kymmenkunta vuotta telen asiakas ja minä olen ollut supertyytyväinen sellainen, jopa siinä määrin supertyytyväinen että olen suorilta ilmoittanut jokaiselle liittymäkauppiaalle että pöh, pah ja höh, ei kannata edes aloittaa myyntirimpsua, minä EN telestä eroa niin nyt tällaista kuraa.

Tyttönen kirjasi reklamaation asian tiimoilta ja totesi sen lähtevän käsittelyyn eteenpäin asap. Mitä se sitten tarkoittaa niin sitä meistä kukaan ei taida tietää. Onko se viikko, kuukausi vai peräti vuosi, mene ja tiedä. Se nyt ainakin on ihan selvää että toiste en laitetta myyntipisteeltä osta, en vaikka se osaisi tanssia polkkaa ja laulaa piippolan vaaria ihan omin avuin!

Eli vaihtelun vuoksi, taas odotellaan. Ja mikäs, lainakapulahan toimii varsin mainiosti, ei siinä mitään. Olkoonkin että se on riisutumpi versio siitä mikä itsellä oli aiemmin käytössä ja olkoonkin etten todellakaan viitsi latailla sinne yhtäkään sovellusta jota tulisi itse käytettyä kun tosiaan, se on lainakapula.

Yksi aika iso miinus lainakapulassa tosin on. Siinä kun ei ole suojakoteloa ja en todellakaan siihen viitsi moista ostaa koska niin, tosiaan lainakapula. Että mitäs jos se tipahtaa ja rikkoutuu. Kukas sen maksaa. Minäkö? Kotona riski rikkoutumiselle on onneksi aika pieni mutta entäs kun töihin palaillaan. Niitä tilanteita kun puhelin lentää kädestä niin niitähän saattaa tulla.

No, elämä on. Taidan ottaa ja ryhtyä elämään nyt tiskikonetta tyhjentävän ihmisen elämää tähän kohtaan. Se on siis moro ja have fun!

Huomenet sitten taas

Siinä on jotain lievästi ärsyttävää kun talossa on narisevia lattioita. Aivan erityisen ärsyttäväksi koen yläkerran toisen ”pikkukopin” lattian, se kun on passelisti ihan suoraan makkarimme yläpuolelle ja narisee ihan ehdottomasti eniten koko tässä talossa.

Jos kohta se ärsyttää välillä jopa päivisin, niin voitte olla varmoja että aamuyöstä puoli neljältä se vasta ärsyttääkin! Etenkin kun se on ärsyttänyt kerran jos toisen iltakympin jälkeenkin, siis siinä kohtaa kun olet maannut sängyssä puoliunessa ja havahtunut siihen että paitsi se narisee niin äänestä päätellen joku kiskoo siellä jotain painavaa esinettä pitkin poikin.

Teini-ikään ehtinyt todella lomalla oleva poikalapsi ei välttämättä ole paras vaihtoehto asumaan sillä alueella, ei. Spede sinne hyvin sopisikin, tuo kun nukkuu kuten kunnon piltit tekeekin mutta junnu. Ja junnuhan siis siirtyi sinne ihan omin päin jo vuosi takaperin vaikka olin ajatellut ison keskihuoneen tuolle. Ehei, hän haluaa pienen tilan.

Ja sitten vielä se kärsimyksen maksimointi. Kun kuuntelet että ok, viime aikoina lonkkansa kanssa taas kärsineempi ukko kuulostaa olevan hereillä tuokin, ja nytkö se siirtää siellä muovista jakkaraa (tekee kuulemma yöpöydän virkaa silmälaseille) sänkynsä viereen ja aikoo nukkumaan ja kas, nyt siltä tippui jotain ja no nyt, nytkö se meni makuulleen.

Ja juuri kun olet, vartin ryminää kuunneltuasi ja todettuasi hiljaisuuden viimein saapuneen, vaipumaisillasi edes jonkinlaiseen horteeseen niin tadaa! Mikä htti siltä nyt vielä jäi ja siis mihin ihmeeseen se nyt siellä lompsii!

Onhan tuo prinsessakin puolet yöstä pystyasennossa tuolla huoneessaan mutta näillä kahdella on yksi iso ero. Prinsessa osaa liikkua öisin lähes sataprosenttisen äänettömästi. Jopa niin äänettömästi että olenpa joskus päivällä kuullut että hänpä kävi aamuyöstä keittämässä nuudeleita keittiössä ja ehei, minä en ole kuullut kyllä mitään.

Toisaalta, ennättääpä paljon kaikenlaista kun istuu aamuneljältä aamukahvilla. Siis paljon. Tosin tähän aikaan aamusta nyt ei vielä paranisi kovin rymsteerata mutta ehkä jotain ihan pientä lähes äänetöntä touhua voi tehdä kuten nyt vaikka pestä poikasen 19vee illalla tyhjentämän kattilan. Tai siivoilla vaikka jääkaapista pois kaikki loput joulueväät, tai ainakin suurin osa niistä.

Eilen en tehnytkään oikein mitään järjellistä. No toki nyt ruokaa mutta sen lisäksi ainoa järjellinen teko taisi olla auton sulatusoperaatio. Kirviäinenhän on myös saanut viettää joulun ihan vain olemalla, sillä ei ole ajettu metriäkään mihinkään suuntaan keskiviikon jälkeen. Ja sen muuten huomasi.

Kärryhän oli kuin kaunis taideteos ulkopuolelta kun viikonloppuna iskenyt pakkanen ja hennot jääkiteet oli sen koristelleet. Siinä oli muuten aika homma saada se sulamaan ja tälle vilukissallehan jo moisiin toimiin lähteminen edellytti pitkällistä valmistautumista koitokseen.

Ukolla oli kovin hauskaa ennen töihinlähtöään kun seuraili vaatemäärää jota päälleni kasasin. No hemmetti, kun vilutti sisälläkin, mittarihan näytti ulkona melkein kymppiä pakkasta. Juu, ulkona, mutta kyllä täällä sisällä on edelleen reilu kakskytä, totesi ukko siinä kohtaa kun lompsottelin toppahousuissa pitkin taloa.

Voin muuten kertoa että lompsottelin eilen koko PÄIVÄN toppahousuissa myös sisällä. Lisukkeeksi kiskaisin puseron päälle fleecen ja sen päälle vielä ison paksun hupparin ja voilá kuulkaa, kertaakaan ei esim sormet palellut päivällä. Vasen jalka nyt suunnitteli välillä josko äityisi mutta ei sekään sitten jaksanut kun sinnikkäästi pidin sitä liikkeessä jopa istuessani.

Kohtsilleen pitäisi kaiketi käydä laittamassa auto lämppäripiuhaan, kas kun ajattelin jo ennen kymppiä lähteä tyttären noutoon. Toivottavasti tytär nyt on muistanut edes hieman kirjailla ylös päivän ruokarytmitystä, prinsessa ja poikanen 19vee kun saattavat himppasen kaivata moista tietoa ja ei välttämättä ole ihan kiva jos he soittavat tunnin välein ohjeistusta.

Vaan jaa. Josko tässä tosiaan koettaisi saada itsensä pakotettua sen piuhan laitteluun. Se on siis moro ja have fun!