Voisiko se tosiaan mennä näin?

Aamulla kun ukon tipautin sairaalan eteen oli olo jotenkin epätodellinen. Takana huonosti ja levottomasti nukuttu yö, pieni kauhu ja pelko takaraivossa ja päätäkin juhmi. Teki mieli kääntyä takaisin ekoista valoista ja juosta ukon luokse, ihan vain siksi että hirvitti ja pelotti.

Ajelin silti reipasta tahtia työmaalle ja kas, totesin työmaan pihaan kurvatessa että mitäs ihmettä, kello on tasan kahdeksan! Ei minuuttiakaan tullut käytettyä ylityöminuutteja, mitäs ihmettä… Tässähän ehtii palaveriinkin ihan heittämällä.

Kädet tosin alkoi täristä samantien kun auton ratista irrotin. Hampaatkin alkoi kalista yhteen. Tuntui ettei happi riitä. Päässä juhminut kipu kovensi otettaan puristaen kaksin kourin. Taisi osa jännityksestä ja pelosta purkautua siinä kohtaa, luulen mä.

Palaveri oli muuten varsin ok, lähinnä käsittelyn alla oli ensi vuoden määräaikaiset paikat ja niiden täyttö. Sen verran sivuttiin yhdessä kohtaa taukojenkin kohtaloa että otin ja ojensin esimiehelle paperin johon olin edellisenä päivänä kirjaillut luotolta selville ottamani paikallisesti sovitut asiat.

Kovin oli yllättynyt ja hämmentynyt ja suorastaan iloinen kun nyt jossain jotain tietoakin oli. Silti. Totesihan tuo siihen perään senkin että jos nämä sopparit nyt on olleet vuosikausia käytössä niin voihan se olla että ei ole enää, nyt hän ainakin tietää mitä lähteä selvittämään.

Eli niin. Näinköhän tuo lähtee hakemaan kumoamista kaikille kaupungin sisällä sovituista jutuista, kovin hanakasti tuo on ollut sitä oman aiemman esimiespisteensä käytäntöä tuomassa meillekin. Siinä käytännössä ohjaajat on muuten noin suunnilleen koiran asemassa, mitään älyllistä toimintaa heillä tuskin on. Ainakaan sellaista jossa olisi mitään järkeä.

No, tämä esimiehestä, takaisin siihen ukkoon. Kympin aikaan tuo ilmoitteli että leikkaus on iltapäivällä. Huokasuttihan se, jotenkin kun oli jo ajatellut että se on kohta nips ja naps ja sitten ei tarvitse enää odotella ja ihmetellä sen kummemmin leikkauksen tapahtumista.

Vaan kappas! Juuri kun olin lähdössä mukeloiden kanssa syömään tulikin ukolta puhelu. Että täällä hän nyt köpöttelee kohti leikkuria. Että juu, leikataankin nyt. Tsiisus! Ihan hieman oli pää siinä pyörällä mutta onneksi (!) olin töissä, pianko se mukuloiden sählääminen sai ajatukset muualle.

Tilanne olikin sitten ihan eri siinä kohtaa kun kotiin kurvasin. Ihan tautisen levoton olo! Ukon soitosta kaks ja puol tuntia eikä vieläkään mitään. Kolme tuntia ja hiljaisuus. Neljä tuntia. Viisi. Siinä levottomuuden tuskassa tuli hinkattua keittiö kaksin käsin. Ruokittua mukelot. Pelmattua makkari läpikotaisin.

Ja tarkoitus oli siirtää tarmo olkkariin ihan juuri samalla hetkellä kun puhelin soi ja ukko soitti. Hyvältähän tuo kuulosti. Ihan omalta itseltään. Ei ollut mitenkään sekava saati sumea olo ja ei, ei sattunutkaan mihinkään vaikka selkäpuolella kyllä tuntui että jotain siellä on tehty.

Ihan hiivatin tylsää kuulemma oli. Ihan mielettömän tylsää. Pitkä loppupäivä tulossa, kellokin oli vasta puoli viisi. Ja ei, leikkauksen kulusta ei ollut mitään tietoa mutta sen verran oli että haava oli siisti. Jos vaikka hoitaja tulisi niin pyytäisi josko pääsisi kävelemään. Kun kuka sitä jaksaa tässä vaan maata.

Että kai se hyvin oli mennyt kun ei kukaan ollut mitään sanonut. Ja kyllä, on hän täällä sängyssä jo pyörinyt suuntaan jos toiseen. Ja vispannut jalkojaan. Ja kyllä, olo oli ihan sellainen että voisi ajatella ettei mitään leikkausta ole tehtykään. Niin paitsi että makuuasennossa oli. Ja siksikin tylsää.

Kun tuntui olo ihan tavalliselta ja normaalilta, että mitä hittoa tässä nyt pitää sängyssä maata. Ei huipannut päässä, ei ollut mitenkään sekava olo, ei mitään. Että jos nyt oikeasti joku hoitsu osuisi paikalle. Kun oikeasti. Pystyyn tässä pitäisi nyt päästä. Tylsää on.

Eipä juuri hotsittanut siivoaminen enää sen jälkeen. Hetkessä olotila muuttui siitä adhd-rauhattomasta hepusta levolliseksi ja helpottuneeksi. Huh. Jalat toimi, ukon pää toimi, ukko toimi. Mitään kamalan kauheaa ei tapahtunutkaan vaan ihan sama ukko se siellä sairaalassa edelleen oli kuin se jonka sinne tiputin. Tosin niin, todnäk ja mielellään kivuttomampi.

Hetki sitten ukko soitteli vielä iltasoiton, käymäänhän olemme menossa vasta huomenna. Jos olemme. Kirurgi kun oli pyörähtänyt tätä tapaamassa vielä iltasella. Todennut että niin, siellä olikin paljon enemmän massaa kuin mitä kuvat oli näyttäneet.

Ja niin, hermo oli ihan kasassa sen kaiken alla. Että ei ihme ettei oikein jalat toimineet ja särkykin oli kokoaikainen. Ja niin. Josko lähtisit kotiin huomenna. Ja mitä ihmettä, kyllä nyt pitää toinen päästää kävelemään jos tuo tahtoo (tämä siis hoitajille) kun ukko sitä kävelyä taas kerran kysyi.

Ei muuten päästäneet. Sen sijaan tämän hetken suunnitelma on se, että jos ei mitään ihmeellistä yön aikana tapahdu niin eipäs sitten mennäkään sitä ukkoa morjestamaan vaan haetaankin se kotiin. Ylivuotoletkusta kun ei ole tullut oikein mitään ulos ja muutenkaan ei ole järkevää makuuttaa sairaalassa pitkään.

Yö siis oikeastaan ratkaisee. Leikannut lääkäri on jo omalta osaltaan päätöksen tehnyt, jälkitarkastus sitten joskus ja kaikki madonluvutkin oli tarjonnut jo valmiiksi jatkosta. Että ei kun ukko kotiin vaan. Toisaalta, päätöksenhän tekee lopullisesti vasta se lääkäri joka aamupäivällä on kierrolla.

Parasta puhelussa oli kuitenkin se kun ukko yhtäkkiä totesi, kerrottuaan ensin saaneensa aika hyvät tropit yötä vasten, että olo on kyllä todella outo. Leikkaushaavassa kyllä tuntuu ja viiltelee mutta jalkoihin ei satu. Ei yhtään. Ihan kuin olisi saanut omat jalat takaisin.

Näinköhän tässä saatiin täysosuma? Ja outoa kyllä, ukkokin on tajunnut jotain. Oma jääräni, joka ei osaa ottaa rauhallisesti vaan repii aina itsensä ihan äärirajoille, totesi että nyt pitää vaan muistaa ottaa ainakin se kaksi viikkoa rauhallisesti vaikka kuinka olisi kivuton olo.

Ettei vaan tule takapakkia. Ettei vaan riko mitään mikä korjattiin. Voisiko se tosiaan olla näin. Että täydellinen napakymppi. Ehkä tässä taas jossain kohtaa kettuunnutaan siihen ukon urheiluun mutta hei. Ennemmin siihen kuin pelätään ja ollaan huolissaan.

Se on moro ja have fun! I´m happy!

OMG! KLUPS! KÄÄK!

Pikana tämä sitten tosiaan menikin. Toki tieto siitä, että viikko sitten ukon tavannut kirurgi oli laittanut suoraan ykköskiirellisyysluokkaan ukon, hieman kielikin sitä ettei tässä välttämättä pitkään odotella leikkuria mutta sittenkin.

Tänään oli aamupäivällä kirurgi soitellut ja kysellyt vointia, todennut että huomenna olisi varmaankin aika leikkaukseen ja kas, iltapäivällä soittikin sitten hoitaja joka toivotti tervetulleeksi osastolle aamulla kello kasiksi. Että näin.

Ja koska ukko on ukko, niin eihän tuo sen kummemmin mitään kysellyt. Sen sentään tajusi kysyä (minun sitä muutamaan kertaan aiemmin kotosalla ääneen mietittyä) että millainen leikkaus se nyt sitten on. Avoleikkauksena tuo nyt sitten menee.

Sairaalassa pitävät kuulemma 1-2 päivää jos vain kaikki menee hyvin, jos jotain matkalla tulee niin aika pitenee sitten sen mukaan. Että mikäs. Siinä sitten soittelin esimiehelle ilmoitusluontoisena asian todeten että juu ei, en tule aamusta töihin, tulen kun sairaalta pääsen.

Sikäli ilmoitusluontoisesti että kysellä en viitsi enää mitään. Eilen kun tätä ukon kuskausreissua tiedustelin lähinnä ajatuksella että voinko iltapäivällä kertyviä ylityötunteja (alkusammutuskoulutus) hyödyntää kyseiseen reissaamiseen olikin edessä pelkkää nikottelua.

No kun ne pitäisi kyllä pitää ihan mielellään jo samalla viikolla tai viimeistään sitten heti ens viikolla (tuolloinhan ei tiedetty kuin että ehkä jo parin viikon sisään pääsee leikkuriin) ja niin, osaatko nyt yhtään edes arvioida KAUANKO sinulla siellä menee.

Kun se on sitten NIIIIIN hankalaa järkkäillä sulle tuuraajaa sinne luokkaan kun oot poissa, että ihan jo silläkin kun tietäisi kauanko siinä menee. Tsiisus! Mitä htin väliä sillä on niitä ylityötunteja ajatellen?! Olen minkä olen, miten htissä se vaikuttaa että onko se viikon vai kahden päästä jos ne tunnitkin on jo sisään tehtynä? Tätä nyt en tokikaan esimiehelle sanonut, manailin lähinnä mielessäni…

Ja kun joka htin tapauksessa se olen MINÄ joka ukon sinne vie, siis ihan MINÄ. Niin mutta kun se tuuraaminen sitten, että eikö nyt voisi jotenkin muuten… Siis oikeasti?! Tästä sisuuntuneena oli ihan PAKKO soitella luotollekin tänään, että mitä vttua?! Voiko esimies kieltää viemisen? Voi toki pakottaa pitämään ne ylityöt juuri haluamanaan ajankohtana, mutta voiko kieltää viemisen?

No ei tietenkään voi. Ja niin. Ei se kyllä voi pakottaa niitä ylitöitäkään pitämään. Kun on se paikallinen soppari voimassa. Jossa on sovittuna että työntekijän on pidettävä ylityöt neljän kuukauden sisällä niiden kertymisestä, ei todellakaan samalla tai seuraavalla viikolla vaan NELJÄN kuukauden sisällä.

Huoks. Että ärsytti. No, ehkäpä juuri siksi kun otin asenteen ihan vain ilmoitan ei esimieskään tajunnut nirputtaa puhelimessa oikein mitään. Niin paitsi että kauanko siellä menee. Juu ei, en edelleenkään osaa sanoa. Niin mutta kun sitten se tuuraus. Juu, kun sitä ei tarvita.

Työpari tietää että olen poissa ja tulen kun pääsen ja pärjää kyllä varsin hyvin porukan kanssa itsekseen aina siihen asti, eka pakollinen tarve kun toiselle ihmiselle on oikeastaan vasta yhdeltätoista kun on ruokailuun lähdön aika. Ja niin, enköhän minä nyt siihen mennessä ole paikalla vaikka sitten kerien.

Ja haloo! Enhän minä nyt muutenkaan olisi ollut siellä ekalla tunnilla, meillä kun olisi sen esimiehen kanssa PALAVERI (jossa todnäk kertoo taas vaikka mitä uusia juttuja jotka meille lankeaa tyyliin se-tuo-tämä niin ja se-tuo-jatämä ei teille kuulu).

Vaan jaa. Nyt taidan mennä ottamaan jotain troppia, liekö sitten joku jännitystila lauennut ja toinen paukannut päälle heti iltapäivän uutiset kuultua, aivan tautinen pääkipu joka ei vaan hellitä. Se on moro ja have fun!

Kesää kohti

Onneksi alkaa tämä kevät olla kohta taputeltuna plakkariin, jotenkin tämä alkuvuosi on ollut ihan mahdottoman raskas! Ei fyysisesti, ei sinnepäinkään, suuren osan alkuvuodestahan kotona on odottanut ruokapadat valmiina, kotityöt tehtyinä ja speden läksyt huollettuina mutta silti.

Henkisesti todella raskas alkuvuosi. Kaipa siihen vaikuttaa osaltaan niin työ- kuin kotielämäkin, uusi esimies taisi toteuttaa juuri sen mitä toisen työmaan vanhan tekijän kanssa pelkäsimme; näinköhän joudumme ojasta allikkoon? No kas, siltä tämä nyt vahvasti näyttää.

Töissähän kaikki ovat tasavertaisia. Myös me, ohjaajat. Tosin me olemme tasavertaisia niiden oppilaiden kanssa, tai siltä se lähinnä tuntuu. Kaikkea tekemistämme ja tekemättä jättämistämme vahditaan suurennuslasin kanssa. Olo on kuin päiväkotilapsella.

Tauotuksemme on noussut isosti tapetille, ne kun pitää näkyä lukkareissa. Nyt kun ne näkyy niin ne nousi uudelleen sille tapetille. Niin tuota noin. Kun teillä on se valvontaruokailu, ts ruokailuetu, niin nytpä sitä ei sitten saisi enää olla. Ja ei, ei oikein sitä kahvitaukoakaan. Ja ei, ei ruokataukoakaan. Niin paitsi jos tehdään kuten kirjanen sanoo eli kesken työpäivän olette 30 minuuttia omalla ajalla.

Ja tietysti sitten työpäivän loppuun lisätään se samainen 30 minuuttia. Minäpä totesin siinä kohtaa ei htti soikoon. Minä vien meidän vitoset ihan ITSE syömään kolmesti viikossa. Siis minä, ihan yksin. Kukas ne sitten jatkossa vie? Ja ei, minä en ole sen kummempia kahvitaukoja pitänyt KOSKAAN koska minulla on näppärästi kahvikuppi luokassa mukana.

Ja niin. Enpä ole pahemmin huomannut muidenkaan siellä opehuoneella kahvittelemassa istuneen. Niin paitsi sen yhden, meinasi suusta lipsahtaa, mutta ei sentään lipsahtanut sillä tadaa! Meillä on muutaman vuoden jälkeen talossa joku joka hoitaa kaikkien tauot työpäivänsä aikana!

Kyllä, kun hän tulee kasiin töihin istuu hän ysiltä syömässä aamupalaa ja juomassa aamukahvia. Yhdentoista aikaan hän istuu syömässä eväitä ja juomassa aamupäiväkahvia. Ja puoli kahdelta hän ryntää opehuoneelle kuin heikkopäinen syödäkseen iltapäivävälipalansa ja juodakseen päiväkahvinsa. Mainiota!

Joka muuten ei ole haitannut yhtään aiemmin mutta nyt kun meiltä, jotka painamme töitä kuin urakkapalkalla olisimme, ollaan viemässä sekin vähän mitä töissä on enää etuuksia. Se htin ruokaetu paikkaa pitkälti omissa mielissämme sitä että palkkaus on ihan stnan pska. Ja nyt sekin pitäisi antaa pois. Ja olla töissä pidempään. Johan ne kiky-minuutit tuli lisukkeeksi, vieläkö 30 minuuttia päivä lisää???

No, työ on työtä ja käytännössähän me olemme työnantajamme omaisuutta siitä kun työmaalle menemme aina siihen kun sieltä kotiin lähdemme. Eikö? Näin se pitänee ajatella, muuten menee vain itsellä hermo ja loputkin työmotivaatiot katoaa kuin kankkulan kaivoon.

Työ omassa luokassa taas. Voi että minä nautin! Nautin, nautin, nautin ja vielä kerran nautin, vaikka viimeiset pari viikkoa on olleet ihan hullunmyllyä ja kerran jos erään olen miettinyt että oikeasti, kuinka paljon ENEMMÄN voi mopot lähteä keulimaan kevättä myöten?!

Oma työpari, ope taas. Miten ihmeessä minä nyt hänen kanssaan yhteen päädyin? Totta, hän oli siellä työhaastattelutilaisuudessa kuunteluoppilaana ja yhtenä valinnan tekijänä, mutta sittenkin. Match made in heaven, siltä se tuntuu hänen kanssaan.

Meidän yhteistyömme on jo nyt, reilun puolen vuoden yhdessä työskentelyn jälkeen, saumatonta kuin valssi konsanaan. Kummallakin on oma vahva rooli ja kumpikaan ei härki toisen tekemisiin ja sanomisiin. Kumpikin antaa tilan toiselle toimia ja tilaa toisen ajatuksille.

Ja se keskinäinen kunnioitus. Me toimimme erityisoppilaiden kanssa, meillä on monenlaista oppijaa, meillä on monenlaista lasta ja niitä lähestymistapoja lapsiin pitää olla erilaisia. Me tunnumme jo nyt molemmat tietävän toinen toisemme vahvuudet ja jo sitä kautta ohjaudumme oppilaiden pulpettejen ääreen.

Sillä ei, meillä opettaja ei ole pöydän takana istuva henkilö joka ohjeistaa ja opettaa sieltä omalta alueeltaan ohjaajan riehkatessa tenavien seassa vaan meillä jako on selvä. Opettaja opettaa sieltä pöydän takaa alun ja sen jälkeen sekä ope että ohjaaja riehkaa pulpettien seassa.

Kehuu, tsemppaa ja kyllä. Tarvittaessa jopa moittii. Mutta ei IKINÄ oppimisesta. Moittia voi siitä ettei niitä läksyjä viitsitä tehdä, tai siitä että puolet kirjoista ja vihoista on jäänyt kotiin (taas), moittia voi siitä että käytös on pässiä tai kielenkäyttö karmaisevaa mutta siitä ettei jotain opita, siitä ei IKINÄ moitita. Ja jos ohjaaja moittii niin ope ei enää moiti lisää, johan ohjaaja sen sanoi. Ja jos ope moittii niin ohjaaja ei sano enää mitään, johan ope sen sanoi.

Ja jokainen aamu lähdetään puhtaalta pöydältä. Niinhän sen pitäisi mennä. Jos eilen oltiin pönttöjä niin mitä sitten, se oli eilen. Tänään me olemme tyhjiä tauluja jotka itse värittää päivänsä. Ja niin. Meidän luokassamme vallitsee juuri se. ME. Me olemme me. Ei vain me, ope ja ohjaaja, vaan me, ope, ohjaaja ja oppilaat.

Voisin hehkuttaa tätä meidän parisymbioosia open kanssa ihan loputtomiin joten taidan lopettaa sen osion nyt, toteanpa vain että ainoa syy miksi en ole pyytänyt siirtoa toiseen yksikköön on juuri se työparini. En sittenkään vaikka minua on nyt kevään mittaan houkuteltu sinne mistä alunperin ohjaajaksi lähdin ja vieläpä työpariksi juuri sen erkkaopen toimesta joka on minulle se ”voi apua, jos joskus jotain tahtoisin niin olla ton työparina”.

Mutta tosiaan. On tässä keväässä ollut muitakin kupruja. Ukkohan on ollut oikeastaan täysin petipotilaana jo joulukuun alusta asti. Reilun kuukauden maattuaan tuo tuuppasi itsensä väkisin töihin. Olkoonkin, että öisin tuo ei nukkunut säryiltään (selässä todettiin välilevypullistuma) ja liikkuminen oli mahdottoman vaikeaa.

Ehtipä tuo jo ajatella välissä että josko tämä sittenkin tästä kun vaan sitkeästi yrittää, haki uuden salikortin ja kävikin siellä. Kerran. Ja sitten tuli se stoppi. Eipä käynyt enää, ei salilla eikä töissä. Nyt tuo on ollut reilun kuukauden saikulla, välillä kävi kokeilemassa väkisin työntekoa yhden päivän ajan.

Tässä välissä ehdittiin juhlia junnun rippijuhlatkin, muutenhan elämä on ollut tiukasti täällä neljän seinän sisällä sillä niin, ei tuo ukko toimi. Väkisin sitkittelemällä tuo hoitaa ”kotihengettären” roolia. Eli ruoat on tehtynä kun tulen töistä, imuriin en muista koska olen viimeksi koskenut, en oikeastaan pyykkeihinkään.

Kaupassa en käy ollenkaan, ukko hoitaa poikasen 20vee kanssa nämä kotikuviot. Ja silti. On jotenkin ihan mahdottoman raskasta kun aamulla lähdet töihin niin ukko makaa, kun tulet kotiin niin ukko makaa ja kaiken aikaa se vain makaa.

Ja ei, se ei makaa koska makuuttaa vaan se makaa koska kaikki mitä se on väkisin tehnyt sattuu niin paljon ettei se pysty muuhun. Ja yöllä se ei nuku. Ehei, se katsoo telkkaria. Etsii asentoa. Huokailee. Katsoo lisää telkkaria. Ja sitten se sai pillerit jotka vie sen pahimman kärjen siltä kivulta.

Jotka on ihan karmeita douppeja. Ne vie siltä tajun. Ja sen tajun mukana ne tekee sen kädet ihan hiivatin eläväisiksi. Jonka takia itse heräsin kymmeniä kertoja yön aikana siihen että kourittiin tissiä, prsettä ja vaikkas mitä. Ja ukko nukkui silti. Kiimapillereiksi minä ne nimesin.

Ilmeisesti niiden käpäliä villitsevä vaikutus vähenee ajan mittaan, nyt meillä saa taas nukuttua mutta kyllä muutaman yön jälkeen ehdin jo miettiä että mihin hittoon sitä pitäisi mennä itse nukkumaan? Kun oikeasti, jos se niillä saa nukuttua niin en kai hemmetissä voi niiden ottamista kieltää? Mutta nukkuakin pitäisi.

Tänään ukolla oli sitten käynti taysissa. Aiempi lekurihan hänet tuonne lähetti annettuaan pari viikkoa lisää saikkua ja todettuaan magneettikuvat katsottuaan että jep, leikkaus. Ei tässä enää muita vaihtoehtoja ole. Fysioterapia ei auta, lääkkeet ei auta, lepo ei auta.

En oikein osaa selittää sitä tunnetta mikä itselle tuli kun ukolle lekurireissun jälkeen soittelin ja kysyin mitä taysissa oli sanottu. Uutisethan oli tarkalleen luokkaa ”neljä viikkoa suoraan saikkua, leikkausjonoon, kiireellisyysluokka ykkönen vaikka en tiedä mitä se nyt meinaa”.

Niin ja ”siellä on ollut kaamea leikkausruuhka että ei tiedä koska pääsee mut sanoi se lääkäri jotain että ehkä jos oikein hyvin käy niin pari viikkoa”. Se helpotuksen tunne joka meni läpi. Ja muuttui samantien julmetuksi huoleksi. Peloksi.

Epäluuloksi. Sen tunteen pakottamiseksi toivoksi. Ja lisää peloksi. Ja sitten ne tunteet vain ristiriitaili keskenään ja vaihtoi vuoroin paikkaa. Ja pettymyskin sinne mahtui sekaan. Jos kohta olen ollut kiitollinen miljoonia kertoja siitä miten selkävaivoihin liittyvät hoidot on kehittyneet niin sittenkin.

Jo aiemmin sanoin työkaverille siitä että tämä on kuin déjavu-kokemus. Ihan kuin paluu sinne kun oli 12vee ja äiti makasi sängyssä sen 11 kuukautta. Ja silloin selkäleikkauspotilaita hoidettiin makuuttamalla ja selkäoireisia hoidettiin makuuttamalla.

Ja kappas, nyt minulla on puoliso joka käy läpi todnäk samaa sontaa mitä äiti kävi, kiitollisuus heräsi siitä että oikeasti. Nyt emme naulitse selkäpotilasta sänkyyn vaan rangan liikkuvuus pyritään saamaan takaisin mahdollisimman pian.

Ei. en ole pettynyt puolisooni. Olen pettynyt siihen miten kaikki olisi voitu tehdä toisin aikanaan jos joku olisi tiennyt tai tajunnut. Miten äiti syntyi liian aikaisin. Tai oikeastaan sairastui liian aikaisin. Miten paljon parempaa hoitoa äiti olisikaan saanut tänä päivänä.

Onneksi kaikki on niin paljon toisin tätä nykyä. Ja sittenkin. Jotenkin tässä on ollut aika äärirajoilla tämän kevään. Oikeastaan työ on ainoa paikka jossa on helppo olla. Olkoonkin että siellä ilmapiiri on surkea johtuen siitä että tosiaan, se päiväkotilapsi-status, mutta siellä ei ainakaan tarvitse pyöritellä tätä kaikkea päässään.

Ja ei, ei tarvitse katsella väkisin liikkuvaa puolisoa jonka liikkuminen tekee itseen kipeää, niin järkyttävän kankean ja vaikean näköistä se on. Ja samalla sitä miettii monesti sitä että herttinen soikoon mitkä RIIDAT aikanaan olikaan tuon urheiluhulluudesta, epäili että olenko minä tärkeämpi kuin ne painot ja sukset vai miten tämä menee.

Ja tänä päivänä sitä on mielettömän onnellinen ja iloinen niistä suksista ja painoista. Ilman niiden mukanaan tuomaa lihaskuntoa ukko tuskin liikkuisi tuossa yhtään. On se vaan ukko.

Kuten sanoin, onneksi tämä kevät alkaa olla taputeltuna. Odotan kesää, leikkausta, ja ihan kaikkea mitä tulevaisuus tuo.

 

 

 

Rönsyilybloggaus

Sillä se tästä tulee väkisinkin, merkit on selvinä ilmassa. Jotenkin ollut hieman rankkaa tämä elämä viime aikoina. Jopa koomista rankkuudessaan. Vai onko minusta sitten tullut vain niin onnettoman pehmeä että koen rankkana asioita jotka on kuitenkin oikeastaan vain hyttysenpieru tässä maailmankaikkeudessa? Ja silti, yritän vaikka väkisin vääntää asioista esiin ne koomiset puolet, jopa silloin kun niitä ei oikeastaan ole.

Ihmisten hyväsydämisyyskin jaksaa aina yllättää ja aivan erityisesti nyt. Me suomalaiset muka itsekäs ja sulkeutunut kansa, ja mitä vielä! Viiden vuoden yhteisen polun jälkeen koulua vaihtava lapsi on saamassa ihan mielettömän upean ja ison paketin lankoja, koukkuja ja puikkoja ja kaikki tämä kiitos itselleni ventovieraiden ihmisten!

Itkuhan siinä tahtoo väkisinkin tulla kun hakee postista paketteja joita ihmiset ovat lapselle lähettäneet. Ja suorastaan huono omatunto siitä että ihan kaikkia ei voi lapselle antaa, millä tuo ihan oikeasti ne kaikki kotiin kuskaa ja miten nuo kaikki edes sinne omaan huoneeseen mahtuu?

Mm tällaisen paketin hain ja totesin että hittolainen, eihän itsellänikään ole noin ihania koukkuja! Ja näitä riittää. Karkeasti laskin päässäni että eräskin postissa tullut paketti oli helposti neljänkympin arvoinen, 9 kerää seiskaveikkaa, puikot, koukku ja postimaksukin vielä. Käsittämätöntä!

Nyt on sitten koulun kässykaappejakin täydennetty, kaikki mikä ei mene lapselle menee niihin muiden käytettäväksi. Eilen purettiin iso jätesäkillinen lankoja, lajiteltiin, vietiin kaappeihin.

Koska niitä tulee ihan hulluna niin päädyin siihen että vain ne iskemättömät, ja todennäköisesti ei ihan kaikki niistäkään, lähtee lapselle kotiin. Ja se oli toki toivekin monelta lahjoittajalta, jos ei lapselle niin sitten muille lapsille ja hyvä niin, koulun kässälangat kun on ihan suoraan sanottuna, silkkaa kuraa.

Kotiinkin niitä lankoja on tuotu, ihan ventovieraat ihmiset, ja onpa vielä tulossa isompi satsi jossain kohtaa sillä naapurikylillä taksikuskina toimiva ventovieras ilmoitti että kerää useammalta lahjoittamaan ilmoittautuneelta langat kyytiinsä ja tuo ne joku päivä kotiovelleni kunhan vain ajokeikka passaa muutenkin tähän suuntaan.

Ei se hyvyys maailmasta ole mihinkään kadonnut, se on vain piilossa. Ehkä me kaikki olemme varovaisia olemaan hyviä, pelkäämme että menetämme jotain samalla? Loppujen lopuksihan viime vuodet on olleet kaikkineen sellaisia että me olemme pitkälti häviäjiä mitä yleiseen hyvinvointiin tulee.

Leikkaus sieltä, toinen täältä, muutetaan hieman tuota juttua, tehdään tuo toisin ja kas. Meistä kenelläkään ei taida olla hajuakaan siitä mihin tämä kaikki meidät vie? Epävarmuus, se taitaa olla tämän ajan motto. Epävarmoja ihan kaikesta, perusturvallisuus on kadonnut jonnekin.

Sillisalaattia, sitä tämä bloggaus nyt on sillä mielen päällä on vaikka mitä. Liekö syynä se ettei ole hetkeen purkanut ajatuksiaan mihinkään? Pitänyt ne vain itsellään ja pyöritellyt omassa päässään? Voi olla. Yksi iso ajatuksen aihe kun on eilinen hammaslääkärikäynti.

Jos ihan alusta asti olisi ollut sellainen hammaslääkäri kuin Maria niin olisiko koskaan edes kehittynyt hammaslääkärikammoa? Joka taas johtaa väkisinkin siihen ajatukseen että olisiko koskaan hampaat päässeet niin huonoon kuntoon kuin ne nyt on?

Marian tuoliin uskallan istua koska tahansa. Harmi ettei sitä täpäkkää ole, muuten varattuna olisi suoranainen jana aikoja Marialle, Marian kun uskallan antaa tehdä mitä vaan. Oli jännä tunne mennä hammaslääkäriin ilman takaraivossa tykyttävää kauhua, sitä mikä on ollut pitkään kaverina joka kerta kun hampaiden kanssa on joutunut vähänkin ongelmiin.

Maria katsoi hammasta josta kerroin pinnan olevan irti, juurihoidettu pirulainen kun kyseessä, nosti sen pinnan pois ja totesi voi hitsi, eihän me nyt tälle enää mitään voida. Pakko tämä on poistaa, tämä pintakin kun on rakennettu ruuveilla siihen päälle.

Ja sitten tuli piikkiä kitalakeen ja poskeen ja kaikkea säesti puhe siitä miltä mikäkin saattaa tuntua. Hassua, kädessäni oli pala käsipaperia samalla ja yhtäkkiä hoksasin itsekin etten ollut kertaakaan rusentanut sitä kädessäni pelon tai jännityksen merkiksi.

Ehei, olin rento kuin mikä siinä istuessani, Maria vain on niin hyvä. Hampaanpoisto ei tuntunut yhtään miltään, mitä nyt pään sisällä välillä kuului inhottavaa rutinaa mutta senkin Maria osasi selittää samalla kun hampaanraatoa irrotteli.

Jälkisärkyäkin Maria lupasi ”hieman”, samalla kertaa kun tuli poistettua hampaanraadon vierestä vielä isommin raato eli pelkät juuret jotka vuosikausia sitten katkenneesta hampaasta oli jäänyt ikenen sisään. Sikäli sisään, että ienhän oli kasvanut jo siihen päälle tässä vuosien saatossa.

Tässä nyt odottelen sitä jälkisärkyä tälle päivälle, eiliselle sitä tuli ihan hitusen verran ja lääkitsin sen pois ihan ohjeiden mukaan buranalla mutta se oli eilen se ja tänään ei satu yhtään. Voiko hammaslääkärille kirjoittaa kiitosoodin vai onko se jo hieman liioittelua? Marialle kun sen voisin kirjoittaa ihan täydestä sydämestäni ihan koska vain!

Jos kohta hammaslääkäri pyörii mielessä niin niin siellä pyörii omat tenavatkin. Äidillä on ollut kiirettä suojelusenkelin toimessa. Ihmiselämä on kuitenkin hento pitää, niin se vain on, ja törmäys betonirekan kanssa olisi voinut päättyä toisinkin.

Poikanen 22vee on kuin kissa, tippuu aina jaloilleen, mutta missä kohtaa ne kissan kuuluisat 9 elämää on käytetty? Olen yrittänyt ihan laskea sitä päässäni että montako näitä läheltä piti-tilanteita on ollut mutta selkoa en sille saa. Toteanpa vain että jossain kohtaa ne on käytetty ja herranen aika kunhan ne ei olisi käytetty ennen kuin itse kuolen.

Tähän samaan syssyyn jännitetään vielä ensi viikkoa, spede kun siirtyy isoon luokkaan todnäk koko loppukevääksi. Edelleenkään se puhe ei toimi, edelleen sosiaaliset suhteet on hankalia ja edelleen lapsi toimii miten sattuu open ohjeista huolimatta.

Sittenkin tuo kantaa kotiin pelkkiä ysejä ja kymppejä kokeista, eikä ne ole edes helpotettuja kokeita vaan normiyleisopetuksen, mutta kaikki muu onkin sitten hankalaa. Ja nyt sinne isoon luokkaan… Itse asiassa, tämä on hyvä siirto, sillä nythän se sitten nähdään kunnolla voidaanko tämä jättää kokonaan voimaan.

Vaihtoehtona kun on se, että ensi syksynä poika on pienluokassa jossa on kolme oppilasta ylipaikoilla ja mikä hemmetin pienluokka se sitten enää on? Neljä oppilasta vähemmän kuin isossa luokassa, ei ihan pelitä. Ja niin, tämä kokeilu on sikälikin loistava tässä kohtaa että speden kohdalla suunnitelmat on selvät ja lapsen parasta ajatellen tehdyt.

Jos kokeilu ei toimi niin spedelle tehdään erityisen tuen tarpeen paperit, nythän lapsella on vain tehostetun tuen paperit. Erityisen tuen paperit taas takaa spedelle sen pienluokkapaikan, tehostetulla tuellahan spede on ensimmäinen joka lentää pienluokasta ulos.

Jotenkin tämä speden tilanne on saanut itseni miettimään omia kouluaikoja. Onko aika sitten kullannut muistot, mene ja tiedä, mutta jotenkin mielessä on pyörinyt kerran jos toisenkin oma luokkakaveri. Se, miten paljon eteenpäin koulumaailma on onneksi mennyt vaikka monta huonoakin juttua on samalla muutettu matkan varrella.

Kun itse on pienestä maalaiskoulusta jossa kaikki tunsi kaikki ja kaikki oli kavereita kaikkien kanssa niin miksi niin ei voi enää olla? Koulut on isoja, kasvottomia möhkäleitä joissa jokainen yrittää vaan selvitä eteenpäin. Ja sitten joukossa on niitä joille se maailma on hankala, vaikea ja iso mörkö.

Ja sittenkin se eteenpäin meno. Kun aikanaan vitoselta lähdin ”isoon maailmaan” ei luokkakaveri osannut edelleenkään lukea kuin tavaamalla. Meille luokkakavereillehan sillä ei ollut merkitystä sen kummemmin, kukin tyylillään, mutta jotenkin muistan aina sen miten opettaja kohteli poikaa.

Tyhmähän sen on pakko olla, kyllähän nyt ihminen lukea osaa jos vain tahtoo. Ei se ollut tyhmä eikä se osannut lukea. Nyt kun itse työskentelen maailmassa jossa lukihäiriön mahdollisuus on suuri niin on helppo nähdä kuinka monta virhettä pojan kohdalla tehtiin.

Ei silloin taidettu pienissä maalaiskouluissa edes tietää lukihäiriöiden olemassa olosta, lukihäiriöinen leimattiin vain tyhmäksi. Ja sitähän lukihäiriöinen harvoin on, siis tyhmä. Tämän vuoden aikana oman luokan lukihäiriöinen on mennyt ison harppauksen eteenpäin, ja se harppaus on tehty sitkeydellä, ymmärryksellä ja niin. Ehkä jopa rakkaudella.

Harmittaa että lukihäiriöisen kohdalla ”luovutettiin” pari vuotta sitten, tälle hankittiin iPad kotoa käsin ja lapsen ei tarvinnut sen jälkeen lukea saati kirjoittaa käsin, kaiken kun pystyi kuuntelemaan pädillä ja kaiken pystyi naputtelemaan pädiin.

Syksyllä kun poika siirtyi meille tehtiin isoja muutoksia samantien. Me luemme kaksin, minä seuraan rivejä puikolla tai koukulla tai saksien kärjellä, tai no, ihan millä vaan mikä käsillä on, ja poika LUKEE! Kyllähän ne kirjaimet välillä menee sekaisin mutta niin hienosti tässä on edistytty että tänä päivänä poika ei tuskastu jos sana on vaikea vaan kysyy selkeällä äänellä että ”MIKÄ TÄÄ SANA ON?” ja se jos joku on hienoa!

Pädiä ei ole enää näkynyt muutamaan kuukauteen, poika kun kirjoittaa ihan omin kätösin ne muistiinpanot ja olkoonkin että kirjoitus on usein ihan täydellisen kamalia harakanvarpaita niin silti minä muistan kehua joka ainoa kerta! Ja kyllä, silloin kun niistä muistiinpanoista ei saa selvää niin minähän sitten kirjailen ne pojalle uusiksi jos tarve vaatii koska tärkein on saavutettu. Poika YRITTI JA TEKI itse.

Jotenkin tässä on ihan mahdottoman ylpeä lapsesta. Niin iso loikkaus on tehty ettei mitään rajaa, suorastaan harmittaa miksi peli luovutettiin aiemmin? Lapsen itsetunnolle tekee ihan mielettömän hyvää se, että tämä osaa ihan itse lukea ja ei, nyt ei edes ne lukuvirheet tunnu häiritsevän, nehän voidaan sitten hoitaa kaksin tuosta vaan.

Ja siinä se syy sitten onkin miksi niin usein tätä nykyä ajattelen sitä lapsuusvuosien luokkakaveria. Miten hänet lytättiin silloin, miten hänestä tehtiin tyhmä. Miten koko itsetunto tallattiin jalkoihin. Elääköhän hän edes enää? Miten raadollista meno olikaan silloin, jos kohta menneessä on paljon hyvääkin.

Mutta ei ne hyvät tähän poikaan osuneet, meihin muihin varmasti monessa kohtaa. Olimmehan me ”fiksuja” pentuja, luimme, kilpailimme siitä kellä on paras käsiala, kuka osaa parhaiten laskea ja kuka on nopein juoksemaan. En muista kertaakaan pojan olleen osallisena näissä, vanhemmat piti lapsen tiukasti kotona koulun ulkopuolisen ajan.

Ovatkohan he hävenneet lastaan? Ei lasta saisi hävetä, ei koskaan, ei vaikka lapsella olisi mitä ongelmia oppimisen tai minkä tahansa kanssa. Lapsesta pitäisi olla ylpeä aina!

Mutta joo, kuten sanoin, sillisalaattipostaus tästä tulee ja niin tulikin. Nyt taidan mennä ja keittää toisen pannullisen kahvia, maistui niin kertakaikkisen hyvältä ja vielä kivuttomasti juotuna! Se on moro ja have fun!

Porkkanapiirakka

img_20170302_190634_197

Ensimmäinen kerta ikinä kun tuli tehtyä porkkanapiirakkaa ja mikäs, ihan mahdottoman hyväähän siitä tuli mutta mutta… Jos pitää paksummasta pohjasta ja tahmeammasta kuorrutuksesta niin tämähän ohje on ihan täydellinen, itse haluan pohjasta ohuemman ja kuorrutuksesta rakeisemman joten lisätestailuita on jossain kohtaa tehtävä.

Pääosin olen ottanut ohjeen Mustikkasuulta, kuorrutus tuli enemmänkin sävellettyä useamman eri vaihtoehton tutkailun jälkeen. Näillä aloitettiin:

_20170301_084553

100 grammaa ihan aitoa voita huoneenlämpöön pehmiämään ja useampi porkkana raasteeksi. Itsellä taisi olla viisi julmetun paksua ja mehukasta porkkanaa jotka kuorin ja raastoin ja kas, melkein litra raastetta siitä tuli. Sen jälkeen kaiveltiinkin kaikki muutkin pohjan emmeet tyrkylle.

_20170301_092548

Aivan. 6 kananmunaa, pari desiä ruokosokeria (vaihdoin fariinisokerin siihen) ja 2,5 desiä hienoa sokeria ja ne todella kuohkeaksi vaahdoksi. Itse jouduin vaihtamaan vaahdon pois kahden litran mittamarista, siihen kun ei olisi mahtunut enää muut aineet joukkoon…

Kuivat aineet sekoittelin keskenään eli 6 desiä vehnäjauhoja, 3 teelusikallista leivinjauhetta, toinen mokoma kanelia ja kolmaskin vielä, se vaniljasokeria. Pari teelusikallista ruokasoodaa kruunasi kuivien aineiden osaston ja alkuperäisestä ohjeesta poiketen en jaksanut siivilöidä mitään sen kummemmin vaan lisäsin kuivat aineet erissä munavaahdon joukkoon.

Lopuksi taikinaan pätkähti vielä 0,75 desiä ruokaöljyä ja ne raastetut porkkanat. 60-senttisen uunin pellille tämä oli ihan maksimimäärä taikinaa eli kyllä, tästä tuli todellakin paksu pohja. Paisto n. 180 asteisessa kiertoilmauunissa hieman alle puoli tuntia, hammastikkuhan sen kypsyyden kertoo.

_20170301_100611

Piirakkapohja sai jäädä jäähtymään ihan rauhassa ja minä keskitin tarmoni siihen kuorrutukseen jonka teinkin sitten seuraavalla kaavalla:

2 rasiaa Philadelphia-tuorejuustoa (maustamaton)

100 g voita (se pehmenemässä ollut pala)

1 rkl vaniljasokeria

450 g tomusokeria

Juustot ja voi sekaisin vatkaimella, joukkoon vaniljasokeri ja tomusokeri pienissä erissä. Todella hyvää, mutta niin, tää toivois siitä rakeisempaa. Piirakkapohjan jäähdyttyä päällinen leviteltiin päälle ja koko komeus laitettiin kylmään mehevöitymään.

Hyvää tuli, kertakaikkiaan! Kannattaa kokeilla, itse taidan kokeilla ensi kerralla niin että vähennän hieman pohjan ainemääriä ja käytänkin kuorrutukseen sulatejuustoa. Hmmm.

 

 

Huomenta pöytään

Tai itsellehän tämä on jo päivä, noin suunnilleen, vaikka viisarit muuta väittääkin. Kun herää puoli viideltä niin kumma juttu että ne aamukahvit ja -heräilyt on ehtinyt hoidella heittämällä aamuseiskaan mennessä. Onko heräämisessä puoli viideltä sitten mitään järkeä, etenkään lomalla? No ei. Mutta minkäs teet, sisäinen kello ja silleen…

Hiihtoloma alkaa olla loppusuoralla ja mikäs siinä, tässähän tämä on mennyt hiljaisuudesta ja rauhasta nauttiessa. Ehkä sitä on jopa tullut ihmeteltyäkin hetkittäin. Pääosin loma on tietysti sujunut virkaten, kokaten, leipoen ja ihan vaan ollen mutta eikös se ole loman tarkoituskin.

Syy hiljaisuudelle taas löytyy junnusta, tämä kun valitsi rippileirin ajankohdaksi hiihtoloman ja kas, siellähän tuo nyt on sitten ollut lauantaista asti. Huomenna poika sitten palaa kotiin joten rauha ja hiljaisuus päättynee kuin veitsellä leikaten.

Niin se virkkailu. Eilen niputin lisää isoäidin neliöitä kasaan ja totesin että huoks. Ikuisuusprojekti on totta tosiaan ikuisuusprojekti, johan se tuli aloitettua vuosi takaperin. Okei, välillä en koskenutkaan koukkuun useampaan kuukauteen joten ei ihme ettei se ole edennyt vauhdilla mutta silti.

peite

420 neliötä. Painoa 4530 grammaa ja mitat 200 * 210 senttiä. Ja ei, se ei edelleenkään ole valmis. Pikaisesti laskin että tarvetta olisi vielä noin parille sadalle neliölle joista valmiina on nyt kolmisenkymmentä. Ehkä tämä juhannukseksi valmistuu, tai sitten ei, ongelmia tosin tuottaa se että ihan kaikkia peitteeseen käytettyjä seiskaveikan lankoja ei ole enää saatavilla.

Ei, ei edes verkkokauppojen kautta, ihan sattumalta satuin sentään löytämään syklaamia pari kerää Käsityöpuoti Silmu ja Solmusta, mutta vaalea lila onkin sitten hankalampi tapaus. Sitä taas löysin sattumalta keväällä Tapion Lankatalosta mutta enpä sitten huomannut tilata kuin pari kerää ja kas, nyt sitä ei enää ole sielläkään. Saapa nähdä siis miten käy, riittääkö tähteellä oleva kerän loppu vai jääkö ikuisuusprojekti roikkumaan ja odottamaan ikuisiksi ajoiksi. Joka toki tukisi hienosti käytössä olevaa nimitystä sille.

Kukkiakin tuli hoideltua ihan urakalla, äidin vanha viirivehka pääsi pitkästä aikaa suihkuun ja muut kasvitkin sai samalla hellää hoitoa. Kimmokkeen moiseen sain tietysti siitä että totesin vanhan vaaleanpunaisen orkidean päättäneen viimeinkin osallistua kukkijoiden joukkoon.

orkidea

Läikikäs kaverihan on uusin tulokas, tosin ei uunituoreeksi sitäkään voi sanoa, keltainen taas on se vanhin asukki ikkunalaudalla. Vanhin asukki piti aikanaan muutaman vuoden kukkimistauon ensimmäisen kukintansa jälkeen, nyt se on palannut ruotuun ja kukkii kerran-kaksi vuodessa niukasti parilla kukalla.

Vaaleanpunainen taas on ollut tiukassa kukkimislakossa useamman vuoden vaan kas, joulun aikaan huomasin siihen tupsahtaneen hennon kukkavarren johon oli kehittymässä nuppu. Suht varma olin ettei se kukkaa loppuun asti kehitä vaan päättää kuivattaa sen mutta kappas, nythän tuo sitten on komeasti auki ollut jo tovin.

Liekö se kukkien hoitelu sitten innostanut toteuttamaan vuosia puhutun VALTAVAN uudistuksen eli juu. Mikähän siinä on että vuosikausia sitä jaksetaan jauhaa ikkunalaudasta. Päivitellä valmiiden hintoja, miettiä että pianko sellaisen itsekin nikkaroisi ja sittenkään se ei valmistu. Ei vallankaan kun jää odottamaan että ukko sen siihen pykäisi.

Eilen otin sitten ja kurvasin paikalliseen rautakauppaan, yhytin myyjän jolle näyttelin typerää ja hentoa naisihmistä joka tarvitsisi ehdottomasti parimetrisiä listan pätkiä, pidemmät kun ei autoon mahtuisi. Myyjään tämä upposi kuin kuuma veitsi voihin ja kas, rautakaupasta köpöttelin autolle kuusi 220 senttistä peitelistaa olkapäällä ja pussillinen nauloja taskussa.

nikkari

Jonkinlainen suunnitelmahan sitä oli mielessä, toteutuksen kanssa olikin sitten vielä miettimistä. Onneksi on olemassa paksuhkoja kirjoja jotka on päättänyt poistaa hyllystä pysyvästi joten yksi kirja päätyi mukaan toteutukseen, naulat kun oli sen verran pitkiä ettei niitä parantunut paukutella läpi asti olkkarin lattialla tai muuten lattia olisi ollut täynnä naulan reikiä.

Prinsessa päätyi aputytöksi ja kas, niin sitä vain kahteen pekkaan saatiin kuin saatiinkin nikkaroitua ikkunalauta. Kyllä, koko hommaan tuhraantui peräti tunti aikaa ja sen tunnin aikana ennätimme siirtää seinällä ollutta lämpöpatteriakin pari senttiä alemmas.

nikkari1

Eihän se nyt mikään taiteellisuuden ja luovuuden huippusuoritus ole mutta hittolainen, ihan hiivatin hieno silti noin omasta mielestä. Ja ihan itse tehty! Ja ihan ilman yhtä ainoaa neuvoa ukolta, tämä kun oli töissä ja täysin tiedoton siitä mitä torpan akat touhuaa kotosalla.

Kyllä nyt puskien kelpaa, aiemminhan orkideat oli sullottu kuuskytsenttiselle ikkunalaudan pätkälle, saint pauliat taas ripoteltu pitkin poikin huushollia ja olipa osa puskista päätynyt jo makkarinkin puolelle vaikka siellä ei niille oikein paikkaa ollutkaan.

Siinä ne nyt on, sievästi ja ILMAVASTI rivissä. Jopa niin ilmavasti että tällä alkoi syyhytä sormet orkideaostoksille mutta pidättelen, pidättelen tiukasti! Kesällä taidan ruuvailla ikkunalaudan irti (kyllä, jälleen kerran ruuvailin cyproc-ruuveilla vaikka ne EI kuulemma kuulukaan puun ruuvailuun) ja maalata sen valkoiseksi, nyt en moista malttanut.

Vaan jaa. Luulenpa että siirrän habitukseni vähitellen kuivien pyykkien kaappeihin kiikutuksen pariin, ukko kun heräili passelisti yöuniltaan joten makkariin pääsee rymsteeraamaan ihan rauhassa. Tälle päivälle ei oikein muita suunnitelmia olekaan, niin paitsi apteekkikeikka pitäisi tehdä. Se on siis moro ja have fun!

Kristallipullia

16708565_10154933245118771_8637315650584876859_n

Eka kerta kaikessa, niin näissäkin! Yksi työkavereista toi passelisti tänään työmaalle kristallipullia ja tsiisus että ne olikin IHANIA! Pakkohan niitä oli sitten kotonakin kokeilla, enpä ole ennen moisia tehnytkään. Google ja netin ihmeellinen maailma antoi passelit vinkit ja kas, hieman siinä taas tuli muokkailtua.

Ja että nämä onkin täydellisiä! Niitähän söisi ihan vaikka miten päin ja kuinka monta tahansa yhdellä istumalla joten pakko se oli rajoittaa kahteen per makostelukerta. Ja tämä siis jokaiselle paikallaolleelle, tämä rajoitus. Ja siihen ohjeeseen.

Taikina:

Puoli litraa vettä (lämmintä)

n. 12 dl vehnäjauhoja

2 pussia kuivahiivaa

1/2 dl vaniljakreemijauhetta

1,5 dl sokeria

1 tl suolaa

1 tl kardemummaa

100 gr margariinia sulatettuna

Nakkasin kulhoon ensin muutaman desin jauhoja ja niiden sekaan niin hiivat, kreemijauheet, kardemummat kuin suolat ja sokeritkin. Joukkoon kättä himpan lämpimämpi vesi ja aluksi sekoittelu ihan normilusikalla, sen perään lisää jauhoja, käsi taikinaan ja lopuksi vielä sulatettu margariini joukkoon.

Annoin taikina levähtää kaikessa rauhassa likemmäs puoli tuntia, sillä aikaa ennätin tehdä täytteen. Täytehän oli mahdottoman vaativa:

100 gr pehmeää voita (margariinia)

100 gr vaniljakreemijauhetta

tl vaniljasokeria

Taikinan jaoin kahteen osaan ja kumpaisenkin osan kaulitsin neliöksi, olisikohan nuo olleet kolkyt kertaa kolkyt senttisiä. Noin. Täytteen levitin kummallekin levylle niin että jätin 1/3 osan pohjasta ilman täytettä. Taittelin, ihan netin ohjeiden mukaisesti levyt kolminkertaiseksi eli ensin nostin keskelle levyä kolmasosan jossa ei ollut täytettä ja sen päälle vielä täytteellä olevan näiden kahden päälle.

16602575_10154933030443771_6234060442792011373_n

Sitten vaan pizzapyörällä soiroiksi, soirot kierittelin ”naruksi” ja kiskaisin sen höllästi solmuun. Ja sitten odoteltiin, taas, että pullat nousee riittävästi. Uuniin 225-asteeseen (kiertoilmassa 200) noin kymmenen minuutin ajaksi, hetki jäähdytystä pellillä paiston jälkeen ja sen perään se ihan vaativin osa. Eli voitelu.

150 gr margariinia sulatettuna

1,5 dl sokeria

1 rkl vaniljasokeria

Voitelu ihan pellillä perinteiseen tyyliin jonka jälkeen kierittelin pullat laakealle lautaselle sekoittamassani sokeriseoksessa. Ja ei kun liina päälle, kotvan jäähdytystä ja hups. Sitten tosiaan syötiin. Ja syötiin. Ja syötäis varmaan vieläkin jos en olisi pakottanut itseäni ja muuta joukkiota pois keittiöstä.

Lauvantaita!

yok

Ei oo valkoisen naisen vuodenaika tämä talvi ei. Ihan vaan siksi tuo kuva tuohon lävähti… Mutta joo, asiaan! Vaikka sitä nyt ei oikeastaan kummemmin olekaan.

Ollut kyllä jotenkin ankea kuukausi takana vaikka toisaalta ihan mahdottoman hyväkin. Sitäkös se elämä nyt sitten on? Hyvää on ollut se että tässä on ehditty vaikkas mitä, on pyörähdetty stadissa ukon kanssa kahteen pekkaan, vietetty uudet vuodet hyvässä seurassa ja painettu töitä maanmainion aisaparin kanssa.

Jos joku saa iloiseksi ja tyytyväiseksi niin juuri se, ihan mahdottoman hyvä työpari! Niinhän me olemme kuin kaksi marjaa niin toimintatavoiltamme kuin ajatuksiltammekin. Jos jokin on yhtenäistä niin se linja jolla toimimme luokassa, näin se vaan on.

Ja yhtään pekkaa pahempi ei ole integraatioluokankaan ope, kovin on yhtenäinen näkemys touhuista tuonkin kanssa. Eli kyllä, työnteko on mukavaa ja ihanaa jopa silloin kun pennut on ihan sieltä syvältä. Josta ovat sitten olleetkin koko joululoman jälkeisen ajan, jihaa. Eli väännetty on, joka aivaten ainoa päivä ja ihan niistä perusjutuista tyyliin käytös.

Se vähemmän kiva osio on taas ukko. Eipä tuo ole kertaakaan aiemmin ollut niin huonossa kunnossa kun nyt pari kuukautta on ollut. Saikullakin ollut oikeastaan koko tämän ajan, selässä oleva välilevynpullistuma yhdistettynä lonkan epäkuntoisuuteen on aika jäätävä yhdistelmä.

Siinä on jotain älyttömän ikävää kun katselee toista makaamassa lattialla tuskissaan. Onneksi leposäryt on nyt jääneet kiropraktikko- ja fyssarikäyntien myötä mutta eipä tuo edelleenkään pysty liikkumaan edes suht normaalisti. Toisaalta, on siinä toki ollut puolensakin, tällä on ollut oma kotiorja ja sehän on mukavaa se.

On aika mahtavaa tulla töistä suoraan ruokapatojen ääreen ilman että on tarvinnut edes sormeaan liikauttaa. Speden läksyihinkään en ole joutunut kiinnittämään huomiota yhtään tänä aikana. Aika fantsua hei. En ole muuten koskenut imuriinkaan kuukauteen… Hups!

Mukavaa on toki sekin että poikanen 20vee on ollut päivittäin näköpiirissä. Harmi ettei tuo ole vielä saanut töitä mutta toisaalta, onpa ollut ukon apumiehenä koko tämän ajan. Ukolta kun on kantaminen ja nostelu kielletty vaikka mitä sekään nyt sitten vaikuttaa, nosteleehan tuo paikan saadessaan.

Toinen vähemmän kiva osio on sitten ollut auto. Joo-o. Onhan se kiva että sellainen on mutta epäkuntoisuus taas ei ole ollut alkuunkaan in ja pop. Silloin syksyllä kun siitä otti ja lävähti se puola rikki niin laitettiinhan se kuntoon juu, mutta eipä mennyt kuin pari viikkoa kun moottorivalo alkoi uudemman kerran palamaan.

Eikä siis nonstoppina, ehei, vaan tyyliin palan nyt mutta en parin sadan metrin päässä enää. Oma lisäongelmansa oli se, että syksyllä autosta kuului jäätävä kolahdus kesken ajon ja ajotuntuma muuttui ihan täysin. Ukko tietysti totesi autoa kokeiltuaan että ei siinä kuule mitään vikaa ole, vanhat autot yhdistettynä tämän kylän kuoppaisiin teihin aiheuttaa väkisinkin kolinoita.

Tämä oli eri mieltä mutta uskottiinko sitä? No ei todellakaan. Ei mitään vikaa. Moottorivalon ajoittainen vilkkuminenkin kuitattiin olankohautuksella, omituinen on sano. Kävi kuitenkin kaikilla neljällä pytyllä toisin kuin ennen puolan uusimista joten ei se nyt mikään iso vika ole.

Katsastuksen lähestyessä se oli sitten pakko kiikuttaa pärnäsen korjaamolle, onneksi naapurin ukko on töissä autokorjaamolla. Piti olla pikainen remppareissu ja kuttua kans, sano! Siellähän se kärry oli sitten puolitoista viikkoa lähinnä osia odottelemassa.

Puolahan sieltä oli uudelleen kumahtanut mutta ei täysin eli se ajoittainen vilkkuminen johtui siitä. Tosin se vilkkuminen ei ollut se mikä pänni vaan se että auton tehotkin oli kateissa. Puutui mokoma jos joutui vähänkin kiihdyttämään kovemmin ja puutui siitäkin jos joutui seisomaan paikallaan sillä.

Katalysaattoria itse epäilin ja sitä epäili autokorjaajakin aluksi mutta juu, ei se sitten onneksi ollutkaan se, katalysaattori kun olisi maksanut kuutisensataa. Vaan joopa joo, eipä se olisi enää miltään sitten tuntunut tässä konkurssissa, ei ollut kuopat tiessä ei, eikä auton ikäkään mikä selitti kolinat…

Että kannattaisiko uskoa sitä joka sillä autolla ajaa? Jos se sanoo, että se on rikki niin se on rikki! Ja sitähän se todellakin oli, se julmettu pamahdushan selittyi sillä että toinen etupään jousista oli pamahtanut poikki! Ja koska se oli pamahtanut poikki ja kärryllä oli vain ajettu ja ajettu, kun eihän siinä nyt mitään vikaa oikeastaan ollut, niin kas…

Sieltähän pamahti sitten iskarikin paskaksi. Ja sitä myöten toisenkin puolen jousi. Ja iskari. Eli molemmat etujouset ja iskarit oli atomeina, toinen jousista jopa niin että välistä puuttui palanen! Ihan lievästi vtutti kun autokorjaaja totesi että onpa rouvalla käynyt tuuri.

Se palasen menettänyt jousi kun olisi saattanut huonolla säkällä viiltää toisen eturenkaan sivustaan auki jos olisi siellä nitkahtanut asentoaan toiseksi, mikä sekin olisi ollut ihan mahdollista. Mutta juu, eihän siinä mitään vikaa ollut, ei.

Samaan konkurssiin laitettiin sitten jakopään remmi ja sitä kautta vesipumppu, tuulilasin pyyhkijöiden mekanismit (niin tosiaan, käytössä kun oli vain kuskin puoleinen pyyhin kun nekin hajosi keväällä mutta toisaalta, kärryssä on niin outo systeemi pyyhkijöissä että se kuskin puoleinen yksin pyyhki liki koko tuulilasin) sekä jarrupalat.

Niin ja koiranluut ja joku vakaudenkallistussysteemi. Rikkoutuneen puolan lisäksi uusittiin kaikki muutkin puolat samalla kertaa sillä ne tuppaavat kuulemma pamahtamaan sarjassa siinä kohtaa kun alkuun pääsevät. Että joo. Ja se lasku…

Jos töihin meni nelisen sataa ja katsastukseen viiskymppiä niin osien hinnan kun räknää päälle niin just. Ei ihan tän kuukausipalkka riitä. Parin kuukauden palkan verran siihen meni yhdellä iskulla. Toisaalta, auto palautui korjaamolta just tasan tarkkaan tämän synttäripäivänä joten sainpa sitten ainakin ISON synttärilahjan. Ja kalliin!

Mutta jos kohta vtuttikin rahanmeno niin voin kertoa että autoilu ei! Siis herranen aika! Ikinä koskaan milloinkaan ole ajanut niin hyvällä autolla kuin nyt ajan! Sehän on kuin juuri pakasta repäisty, ja onko ihme, koko etupäähän on ihan uutta osaa! Mahtavaa!

Nyt sitten odottelen kauhulla (pessimisti ei koskaan pety…) että takapää kumahtaa. Kai se nyt olisi sen vuoro. Autokorjaaja tosin totesi että auto on hiton hyvässä kunnossa muilta osiltaan joten kumahteluja ei pitäisi olla tiedossa mutta niin. Pessimisti ei tosiaan pety.

Sitä moottorivalon vilkkumistakin odottelen, mutta ei, ei sitä ainakaan vielä ole näkynyt. Vaan kuulkaa, kyllä minä niiiiiiin onnellinen ja iloinen olen siitä että kärry on nyt kunnossa. Oikeasti, vaikka ukko nyt sitten kuskailikin suunnasta toiseen tarpeen mukaan niin silti.

Jotenkin tuntui kuin oma vapaus olisi viety kun ei ollut omaa autoa. Älyttömän nopeasti siihen tottuu, siis siihen että on se oma auto koko ajan käytettävissä. Neljä vuotta omalla autolla ja sitten yhtäkkiä ei ollutkaan autoa. Oli sitten himppasen pitkä puoltoista viikkoa, sano.

Toisaalta, ennättipä sitten heilutella puikkoja vielä enemmän kuin normisti. Eli sukkia ja tumppuja ja pipoja ja huppuhuiveja tupsahteli puikoilta vaikka kuinka ja paljon. Sitä kutomista kun ennättää touhuta työmaallakin oppitunneilla vaikka kuinka ja paljon, eipä ne tenavat taitaisi osata ollakaan jos ei tällä olisi kudelmaa mukana.

Vaan jaa. Olisikos tässä nyt isoimmat ja ihmeellisimmät tapahtumat tältä reilulta kuukaudelta? Ehkä. Heitetään nyt loppuun vielä kuva uusimmista sukista jotka touhasin, ne on myyntikamaa eli ei mene itselle eikä kavereillekaan. Se on moro ja have fun!

saarystinsukat

 

Hyvää joulua!

On se vaan luojan lykky että tällaisella sählärillä on useampi laite sillä kas, kadonnut käyttäjätunnus ja salishan löytyi sitten tabletin uumenista. Ongelmallistahan on se, että tämä käyttää erinäisiä muunnoksia yhdestä ja samasta käyttäjätunnuksesta ja erinäisiä muunnoksia kahdesta eri saliksesta ja kas, aika-ajoin sitä sitten ollaan pattitilanteessa…

Tähän sotkuun lisäsin muutama viikko sitten kolmannen saliksen (joka ei tosin liity tähän sivustoon millään tavalla) joten voin hyvinkin kuvitella mikä sotku ja soppa tässä vielä on kerran jos toisenkin edessä. Huoks.

No, käyttäjätunnuksista ja saliksista ihan muuhun höpinään. Joulukuu on ollut kertakaikkisen mainio. Työmaalla heiluttiin 50-vuotiskekkereissä ja se oli kivaa se, mutta mikä lie kohtalon oikku että päädyin puolilta öin lähikuppilaan seuranani koulusihteeri.

Hieman kauhulla sinne lähdettiin, se 50-vee kun on hieman sellainen että aina ei voi tietää ottaako itseensä vai ei ja totta tosiaan, jos joku on ikävää niin työmaalla heiluminen sellaisen kanssa joka on naama norsun… nutturalla. Onneksi juhlakalu ei ollut millänsäkään lähdöstä, huh!

Mutta se lähikuppilareissu. Niinpä! Kyllä joku jossain ylhäällä, mikä lie johdatus, osaa aina sanoa mitä pitää tehdä ja miten pitää toimia, siellä kuppilassa kun törmäsin siskooni. Kyllä! Jutullekin menin ja johan sitä juttua sitten riittikin. Siis oikeasti. Kaksi vuotta totaalihiljaisuutta ja kipua ja pahaa mieltä ja pam.

En minä tiedä, onko se tässä ja nyt ja pysyykö tämä hyvä fiilis, mutta kertakaikkisen hyvä fiilis siitä tuli ja babystepsit on olleet käytössä sen jälkeen eli vähän viestitetty, pikaisesti vaihdettu lahjoja ja muutenkin. Olo on hyvä, rauhallinen ja niin monella tapaa helpottunut etten osaa oikein edes sanoin kuvata tunnettani.

Loppujen lopuksi kukaanhan ei taida tuntea minua kuten sisko, kukaan ei taida tuntea siskoa kuten minä ja kukaan ei taida oikeasti tuntea kaikkea sitä mitä me lapsesta asti olemme tunteneet. Yhteistä historiaa on takana enemmän kuin kenenkään muun kanssa ja se on paljon se.

Tähän jouluun saavuttiin siis hyvillä mielin, niin hyvillä että päädyin sitten menemään töihinkin uuden vuoden jälkeen pariksi päiväksi. Mikäs siinä, siellä nyt ei ole lisäkseni kuin koulusihteeri ja mikäs meidän on siellä touhutessa kahteen pekkaan.

Mitä taas ihan tähän jouluaattoon tulee niin on ollut kyllä ihana päivä. Rauhallinen, levollinen ja ihana. Tottahan muksulauma oli kuin kissat pistoksissa heräämisestään saakka mutta minuun se ei tarttunut. Piipahdin aamusta apteekissa, soittelin tyttärelle ja nautin olostani.

Laittelin viimeisiä lahjoja paikoilleen, vaihdettiin joulumuistamisia yhden varapoikasen kanssa ja ihastelin vielä uudemman kerran korttia jonka pari muuta varapoikasta eilen toi. Katseltiin lumiukko, tein salaatin, laittelin potut muusiin kiehumaan ja katoin keittiöön tarjoilut. Soitin poikaselle 22vee ja kutsuin syömään, ruoka kun oli piirun aiemmin kun olin aikaisemmin ilmoittanut.

Syötiin, keiteltiin kahvit, ukko asetteli likaiset astiat koneeseen ja minä puolestani siivoilin keittiötä muilta osin. Ihan kuten aiempinakin vuosina. Pitkän yhteiselon yksi ehdottomista plussista on se että esim joulutohinoissa ei tarvitse yhtään miettiä kuka tekee mitä tekee ja missä kohtaa.

Lahjat jaettiin kahvikupposten ääressä, tenavat oli intoa ja iloa täynnä mutta ehkä eniten pisti silmään aiemman jouluriehkaajan olo. Poikanen 22veehän on ollut aina se joka sekoaa sukkiinsa suunnilleen kaikkien lahjojen kohdalla. Aikuisuus on toki vienyt siitä jo terän, ei tuo nyt enää pariin-kolmeen vuoteen ole seinille kiivennyt lahjoja avatessaan mutta niin.

Tänä jouluna paikalla oli ihan uudenlainen poikanen. Oikeastaan se taitaa olla suoraa jatkoa aiemmin riemuun ratkeilleella, nyt poikanen katosi yhtäkkiä paikalta omat lahjat avattuaan. Keittiössä se istui sitten itkemässä, tai mitään itkenyt, totesi että tais mennä roska silmään.

Oliko ne sitten ne tapparan tumput jotka pojalle kudoin, ei tuo osannut itsekään oikein sanoa. Pojan elämässä on niin monta asiaa nyt yhtä aikaa menossa ja iso osa niistä ei ole niitä kauniita, hyviä ja onnellisia vaan päällimmäisenä taitaa elää suru ja ikävä.

Ehkä ne tumput sitten sai tunteet läikkymään yli äyräidensä, ei tuo oikeastaan ollut surullinen eikä välttämättä iloinenkaan mutta ihan älyttömän liikuttunut. Pakkohan siinä oli poikasta suukotella, en muuten muista koska olen viimeksi poikaa suukottanut? Todnäk silloin kun oli armeijassa ja oli pakko AINA suikata suukko poskelle kun lähti lomille tai kun meni itse tapaamaan sotilaskotiin.

Lahjaosasto oli kerrassaan onnistunut ja saihan tämä vanhuskin muutaman pakaasin. Kuvasta puuttuu tosin kaikki ne pakaasit jotka sisälsi punkkua tai vinkkua, niitäkin putkahti ihan viiden kappaleen verran mutta hitsi että nämä on mieluisia kaikki!

joulu

Nyt on nauraa räkätetty vedet silmissä (kiitos Sami) ja nautittu olosta. Poikanen 20vee palannee kohtsilleen isältään, tämän lahja on viritettynä käyttövalmiuteen ja talossa vallitsee rauha ja hiljaisuus jonka tosin ajoittain katkaisee puhelimen pirinä.

Tytär ja poikanen 22vee soittelee vuorotellen, ihme porukkaa. Poikanenhan oli täällä joulunvietossa ja lähti lahjojen jälkeen omille teilleen, tytär taas viettää joulua rääpsän toisen mummun luona ja sittenkin tuo nyt sitten soittelee taajaan. Aikamoisia mukeloita.

Loppuehtoo meneekin sitten vain ollessa ja joulukuuta miettiessä. Täksi jouluksi tästä torpasta lähti maailmalle useampi pari niin tappara- kuin ipa-tumppujakin, yhdet ipat eksyi omalle ukollekin ja parit tapparat isommille tenaville, mutta siitä viis.

tappara

Nämä oli muuten ehkä ne makeimmat, toivottavasti on miellyttäneet saajaansa. Myös erinäinen määrä niitä perussukkia ja -tumppuja matkasi maailmalle ja nyt ajattelinkin lepuuttaa puikkoja muutaman päivän. Ehkä viikolla tapahtuvan kaksin keskeisen kutureissun jälkeen ne voisi taas kaivella esiin?

Vaan jaa, nyt taidan ottaa ja vain olla. Todnäk poikaset ryykää paikalle vielä molemmat myöhemmin joten hetki rauhaa ja hiljaisuutta tähän kohtaan on enemmän kuin paikoillaan.

Tähän loppuun mietelause joka osui silmään telkkarista ja jossa on mielestäni vissi perä: ”Missä on rakkaus? Jos rakastat vain omaa rotuasi jätät tilaa syrjinnälle.” Hienosti sanottu ja siinä on totta tosiaan totuutta.

Oikein hyvää, rauhallista ja lämmintä joulua kaikille!

Kirjoittanut irmeli1 Kategoriassa Lomailu

Hupsista heijaa!

Ja niinhän siinä sitten kävi, että vanha uskollinen sotaratsu otti ja kumahti ihan lopullisesti. Mitä todennäköisimmin kovalevy otti ja kumahti lopullisesti. Huoks. Kuukausi tuli kärvisteltyä ilman omaa konetta mutta sitten riitti ja kas, tänään tarttui sitten tämä hpn kone matkaan kaupoilla reissatessa.

lankoja

Se kaupoille lähtemisen varsinainen syyhän oli keväällä saamani lahjakortti lankamaailmaan, niin paljon on tullut kudottua sitä, tätä ja tota tässä syksyn aikana että nyt oli ihan PAKKO päästä pelmaamaan laajempaakin lankavalikoimaa. Ja tulihan sitä sitten pelmattua, kuten kuvasta näkyy.

Kyllä nyt kelpaa sanon mä! Ja kone taas. No, sittarissa osui silmiin ihana sininen miniläppäri ja testi näppäimilläkin lupaili hyvää joten likeltä liippasi ettei kapine lähtenyt matkaan. 2 Gb keskusmuistia sai kuitenkin jarrut päälle mutta siinä määrin kotiin kurvaillessa kenkutti ostamattajättämispäätös että päädyin kurvailemaan paikalliseen markettiin.

Ja kas, nyt on sitten 4 gigaa keskusmuistia valkoisissa kuorissa. Ei tosin ihan niissä 13,3 tuumaisissa kuten se sininen olisi ollut mutta 14 tuumaa nyt ei juuri enempää ole ja kas, näppäimistökin tuntuu ihanalta sormien alla. Isommissa uusissa koneissa kun on ollut ongelmana juuri se, etten ole vain kertakaikkiaan sietänyt niiden näppäimistöjä.

Ihan sama miten paljon olen pinnistellyt niin pah, aina on sormet osuneet ihan mihin sattuun, ilmeisesti pienemmät tuumat saa näppäimetkin asettumaan paremmin omien sormien alle. Eli kyllä, viimeinkin on nyt sitten toimiva kapine. Josko sitten tätä tulisi käytettyäkin, mene ja tiedä.

Muuta ihmeellistä nyt ei olekaan sitten tapahtunut, kirviäiseen vaihdettiin kaikki puolat sillä yhden puolan uusiminen ei auttanut kuin hetkellisesti. No, eipä kaikkien puolienkaan vaihtaminen auttanut kuin kotvan, nyt auto toimii ja ei toimi, ihan hetkestä kiinni.

Millään tapaa se ei pidä seisoskelusta valoissa tai risteyksissä, monesti moisen jälkeen moottorin vikavalo alkaa vilkkua, vilkkumista ei tosin tapahdu kuin kotvan ajan ja kas, auto palautuu ennalleen. Outo vika, todella outo. Kirviäinen on siis lähdössä huoltoon jossain kohtaa kunhan tässä saan aikaiseksi.

Työmaalla puhaltelee jälleen tuulet ja nyt niin tosissaan että niistä ei huvittaisi edes kirjoittaa. Todettakoon vain että esimiehen vaihtumisen myötä me ohjaajat jouduimme ojasta allikkoon, esimiehen virkaa toistaiseksi toimittavat tahot kun eivät todellakaan taida pitää meitä ohjaajia ihmisinä vaan kakkosluokan kansalaisina joilla ei ole mitään oikeuksia, ainoastaan velvollisuuksia.

Jopa viikottainen palaveriaikamme kuopattiin ja tilalla on uudet työajat joiden mukaan päivä alkaa kymmentä yli tasatunnin (siihen aikaan kun oppilaat tulevat) ja opehuoneella meitä ei toivota näkyvän koska taukojahan meillä ei kuulu sen kummemmin olla. Huoks.

Toivonpa tosiaan että tähän asiaan tulee järkeä kun se uusi esimies saadaan jossain kohtaa valittua, tiedossa kun oli jo ennalta että jos tietty henkilö pääsee määräämään aikataulutuksistamme niin kusessa ollaan. Ja niinhän tässä nyt sitten kävi, kalifiksi kalifin paikalle halunnut pääsi kuin pääsikin asemaan jossa saa määrätä mielinmäärin meidän työkuvioitamme.

Jos kohta esimiehen vaihtuminen olikin pitkään ollut monella toiveissa niin joopa joo. Esimiehen ehdottoman hyvä puoli oli se, että hän piti silti meidän ohjaajienkin puolia aina vaikka kuinka pölhöjä vetoja monesti vetäisikin työmaalla.

Vaan jaa. Taidanpa siirtyä nyt kahvittelun kautta sukkapuikkojen pariin, loppuun vielä himppasen kuvaa viime aikojen tekeleistä.

kudelmia

ipa