Porkkanapiirakka

img_20170302_190634_197

Ensimmäinen kerta ikinä kun tuli tehtyä porkkanapiirakkaa ja mikäs, ihan mahdottoman hyväähän siitä tuli mutta mutta… Jos pitää paksummasta pohjasta ja tahmeammasta kuorrutuksesta niin tämähän ohje on ihan täydellinen, itse haluan pohjasta ohuemman ja kuorrutuksesta rakeisemman joten lisätestailuita on jossain kohtaa tehtävä.

Pääosin olen ottanut ohjeen Mustikkasuulta, kuorrutus tuli enemmänkin sävellettyä useamman eri vaihtoehton tutkailun jälkeen. Näillä aloitettiin:

_20170301_084553

100 grammaa ihan aitoa voita huoneenlämpöön pehmiämään ja useampi porkkana raasteeksi. Itsellä taisi olla viisi julmetun paksua ja mehukasta porkkanaa jotka kuorin ja raastoin ja kas, melkein litra raastetta siitä tuli. Sen jälkeen kaiveltiinkin kaikki muutkin pohjan emmeet tyrkylle.

_20170301_092548

Aivan. 6 kananmunaa, pari desiä ruokosokeria (vaihdoin fariinisokerin siihen) ja 2,5 desiä hienoa sokeria ja ne todella kuohkeaksi vaahdoksi. Itse jouduin vaihtamaan vaahdon pois kahden litran mittamarista, siihen kun ei olisi mahtunut enää muut aineet joukkoon…

Kuivat aineet sekoittelin keskenään eli 6 desiä vehnäjauhoja, 3 teelusikallista leivinjauhetta, toinen mokoma kanelia ja kolmaskin vielä, se vaniljasokeria. Pari teelusikallista ruokasoodaa kruunasi kuivien aineiden osaston ja alkuperäisestä ohjeesta poiketen en jaksanut siivilöidä mitään sen kummemmin vaan lisäsin kuivat aineet erissä munavaahdon joukkoon.

Lopuksi taikinaan pätkähti vielä 0,75 desiä ruokaöljyä ja ne raastetut porkkanat. 60-senttisen uunin pellille tämä oli ihan maksimimäärä taikinaa eli kyllä, tästä tuli todellakin paksu pohja. Paisto n. 180 asteisessa kiertoilmauunissa hieman alle puoli tuntia, hammastikkuhan sen kypsyyden kertoo.

_20170301_100611

Piirakkapohja sai jäädä jäähtymään ihan rauhassa ja minä keskitin tarmoni siihen kuorrutukseen jonka teinkin sitten seuraavalla kaavalla:

2 rasiaa Philadelphia-tuorejuustoa (maustamaton)

100 g voita (se pehmenemässä ollut pala)

1 rkl vaniljasokeria

450 g tomusokeria

Juustot ja voi sekaisin vatkaimella, joukkoon vaniljasokeri ja tomusokeri pienissä erissä. Todella hyvää, mutta niin, tää toivois siitä rakeisempaa. Piirakkapohjan jäähdyttyä päällinen leviteltiin päälle ja koko komeus laitettiin kylmään mehevöitymään.

Hyvää tuli, kertakaikkiaan! Kannattaa kokeilla, itse taidan kokeilla ensi kerralla niin että vähennän hieman pohjan ainemääriä ja käytänkin kuorrutukseen sulatejuustoa. Hmmm.

 

 

Huomenta pöytään

Tai itsellehän tämä on jo päivä, noin suunnilleen, vaikka viisarit muuta väittääkin. Kun herää puoli viideltä niin kumma juttu että ne aamukahvit ja -heräilyt on ehtinyt hoidella heittämällä aamuseiskaan mennessä. Onko heräämisessä puoli viideltä sitten mitään järkeä, etenkään lomalla? No ei. Mutta minkäs teet, sisäinen kello ja silleen…

Hiihtoloma alkaa olla loppusuoralla ja mikäs siinä, tässähän tämä on mennyt hiljaisuudesta ja rauhasta nauttiessa. Ehkä sitä on jopa tullut ihmeteltyäkin hetkittäin. Pääosin loma on tietysti sujunut virkaten, kokaten, leipoen ja ihan vaan ollen mutta eikös se ole loman tarkoituskin.

Syy hiljaisuudelle taas löytyy junnusta, tämä kun valitsi rippileirin ajankohdaksi hiihtoloman ja kas, siellähän tuo nyt on sitten ollut lauantaista asti. Huomenna poika sitten palaa kotiin joten rauha ja hiljaisuus päättynee kuin veitsellä leikaten.

Niin se virkkailu. Eilen niputin lisää isoäidin neliöitä kasaan ja totesin että huoks. Ikuisuusprojekti on totta tosiaan ikuisuusprojekti, johan se tuli aloitettua vuosi takaperin. Okei, välillä en koskenutkaan koukkuun useampaan kuukauteen joten ei ihme ettei se ole edennyt vauhdilla mutta silti.

peite

420 neliötä. Painoa 4530 grammaa ja mitat 200 * 210 senttiä. Ja ei, se ei edelleenkään ole valmis. Pikaisesti laskin että tarvetta olisi vielä noin parille sadalle neliölle joista valmiina on nyt kolmisenkymmentä. Ehkä tämä juhannukseksi valmistuu, tai sitten ei, ongelmia tosin tuottaa se että ihan kaikkia peitteeseen käytettyjä seiskaveikan lankoja ei ole enää saatavilla.

Ei, ei edes verkkokauppojen kautta, ihan sattumalta satuin sentään löytämään syklaamia pari kerää Käsityöpuoti Silmu ja Solmusta, mutta vaalea lila onkin sitten hankalampi tapaus. Sitä taas löysin sattumalta keväällä Tapion Lankatalosta mutta enpä sitten huomannut tilata kuin pari kerää ja kas, nyt sitä ei enää ole sielläkään. Saapa nähdä siis miten käy, riittääkö tähteellä oleva kerän loppu vai jääkö ikuisuusprojekti roikkumaan ja odottamaan ikuisiksi ajoiksi. Joka toki tukisi hienosti käytössä olevaa nimitystä sille.

Kukkiakin tuli hoideltua ihan urakalla, äidin vanha viirivehka pääsi pitkästä aikaa suihkuun ja muut kasvitkin sai samalla hellää hoitoa. Kimmokkeen moiseen sain tietysti siitä että totesin vanhan vaaleanpunaisen orkidean päättäneen viimeinkin osallistua kukkijoiden joukkoon.

orkidea

Läikikäs kaverihan on uusin tulokas, tosin ei uunituoreeksi sitäkään voi sanoa, keltainen taas on se vanhin asukki ikkunalaudalla. Vanhin asukki piti aikanaan muutaman vuoden kukkimistauon ensimmäisen kukintansa jälkeen, nyt se on palannut ruotuun ja kukkii kerran-kaksi vuodessa niukasti parilla kukalla.

Vaaleanpunainen taas on ollut tiukassa kukkimislakossa useamman vuoden vaan kas, joulun aikaan huomasin siihen tupsahtaneen hennon kukkavarren johon oli kehittymässä nuppu. Suht varma olin ettei se kukkaa loppuun asti kehitä vaan päättää kuivattaa sen mutta kappas, nythän tuo sitten on komeasti auki ollut jo tovin.

Liekö se kukkien hoitelu sitten innostanut toteuttamaan vuosia puhutun VALTAVAN uudistuksen eli juu. Mikähän siinä on että vuosikausia sitä jaksetaan jauhaa ikkunalaudasta. Päivitellä valmiiden hintoja, miettiä että pianko sellaisen itsekin nikkaroisi ja sittenkään se ei valmistu. Ei vallankaan kun jää odottamaan että ukko sen siihen pykäisi.

Eilen otin sitten ja kurvasin paikalliseen rautakauppaan, yhytin myyjän jolle näyttelin typerää ja hentoa naisihmistä joka tarvitsisi ehdottomasti parimetrisiä listan pätkiä, pidemmät kun ei autoon mahtuisi. Myyjään tämä upposi kuin kuuma veitsi voihin ja kas, rautakaupasta köpöttelin autolle kuusi 220 senttistä peitelistaa olkapäällä ja pussillinen nauloja taskussa.

nikkari

Jonkinlainen suunnitelmahan sitä oli mielessä, toteutuksen kanssa olikin sitten vielä miettimistä. Onneksi on olemassa paksuhkoja kirjoja jotka on päättänyt poistaa hyllystä pysyvästi joten yksi kirja päätyi mukaan toteutukseen, naulat kun oli sen verran pitkiä ettei niitä parantunut paukutella läpi asti olkkarin lattialla tai muuten lattia olisi ollut täynnä naulan reikiä.

Prinsessa päätyi aputytöksi ja kas, niin sitä vain kahteen pekkaan saatiin kuin saatiinkin nikkaroitua ikkunalauta. Kyllä, koko hommaan tuhraantui peräti tunti aikaa ja sen tunnin aikana ennätimme siirtää seinällä ollutta lämpöpatteriakin pari senttiä alemmas.

nikkari1

Eihän se nyt mikään taiteellisuuden ja luovuuden huippusuoritus ole mutta hittolainen, ihan hiivatin hieno silti noin omasta mielestä. Ja ihan itse tehty! Ja ihan ilman yhtä ainoaa neuvoa ukolta, tämä kun oli töissä ja täysin tiedoton siitä mitä torpan akat touhuaa kotosalla.

Kyllä nyt puskien kelpaa, aiemminhan orkideat oli sullottu kuuskytsenttiselle ikkunalaudan pätkälle, saint pauliat taas ripoteltu pitkin poikin huushollia ja olipa osa puskista päätynyt jo makkarinkin puolelle vaikka siellä ei niille oikein paikkaa ollutkaan.

Siinä ne nyt on, sievästi ja ILMAVASTI rivissä. Jopa niin ilmavasti että tällä alkoi syyhytä sormet orkideaostoksille mutta pidättelen, pidättelen tiukasti! Kesällä taidan ruuvailla ikkunalaudan irti (kyllä, jälleen kerran ruuvailin cyproc-ruuveilla vaikka ne EI kuulemma kuulukaan puun ruuvailuun) ja maalata sen valkoiseksi, nyt en moista malttanut.

Vaan jaa. Luulenpa että siirrän habitukseni vähitellen kuivien pyykkien kaappeihin kiikutuksen pariin, ukko kun heräili passelisti yöuniltaan joten makkariin pääsee rymsteeraamaan ihan rauhassa. Tälle päivälle ei oikein muita suunnitelmia olekaan, niin paitsi apteekkikeikka pitäisi tehdä. Se on siis moro ja have fun!

Kristallipullia

16708565_10154933245118771_8637315650584876859_n

Eka kerta kaikessa, niin näissäkin! Yksi työkavereista toi passelisti tänään työmaalle kristallipullia ja tsiisus että ne olikin IHANIA! Pakkohan niitä oli sitten kotonakin kokeilla, enpä ole ennen moisia tehnytkään. Google ja netin ihmeellinen maailma antoi passelit vinkit ja kas, hieman siinä taas tuli muokkailtua.

Ja että nämä onkin täydellisiä! Niitähän söisi ihan vaikka miten päin ja kuinka monta tahansa yhdellä istumalla joten pakko se oli rajoittaa kahteen per makostelukerta. Ja tämä siis jokaiselle paikallaolleelle, tämä rajoitus. Ja siihen ohjeeseen.

Taikina:

Puoli litraa vettä (lämmintä)

n. 12 dl vehnäjauhoja

2 pussia kuivahiivaa

1/2 dl vaniljakreemijauhetta

1,5 dl sokeria

1 tl suolaa

1 tl kardemummaa

100 gr margariinia sulatettuna

Nakkasin kulhoon ensin muutaman desin jauhoja ja niiden sekaan niin hiivat, kreemijauheet, kardemummat kuin suolat ja sokeritkin. Joukkoon kättä himpan lämpimämpi vesi ja aluksi sekoittelu ihan normilusikalla, sen perään lisää jauhoja, käsi taikinaan ja lopuksi vielä sulatettu margariini joukkoon.

Annoin taikina levähtää kaikessa rauhassa likemmäs puoli tuntia, sillä aikaa ennätin tehdä täytteen. Täytehän oli mahdottoman vaativa:

100 gr pehmeää voita (margariinia)

100 gr vaniljakreemijauhetta

tl vaniljasokeria

Taikinan jaoin kahteen osaan ja kumpaisenkin osan kaulitsin neliöksi, olisikohan nuo olleet kolkyt kertaa kolkyt senttisiä. Noin. Täytteen levitin kummallekin levylle niin että jätin 1/3 osan pohjasta ilman täytettä. Taittelin, ihan netin ohjeiden mukaisesti levyt kolminkertaiseksi eli ensin nostin keskelle levyä kolmasosan jossa ei ollut täytettä ja sen päälle vielä täytteellä olevan näiden kahden päälle.

16602575_10154933030443771_6234060442792011373_n

Sitten vaan pizzapyörällä soiroiksi, soirot kierittelin ”naruksi” ja kiskaisin sen höllästi solmuun. Ja sitten odoteltiin, taas, että pullat nousee riittävästi. Uuniin 225-asteeseen (kiertoilmassa 200) noin kymmenen minuutin ajaksi, hetki jäähdytystä pellillä paiston jälkeen ja sen perään se ihan vaativin osa. Eli voitelu.

150 gr margariinia sulatettuna

1,5 dl sokeria

1 rkl vaniljasokeria

Voitelu ihan pellillä perinteiseen tyyliin jonka jälkeen kierittelin pullat laakealle lautaselle sekoittamassani sokeriseoksessa. Ja ei kun liina päälle, kotvan jäähdytystä ja hups. Sitten tosiaan syötiin. Ja syötiin. Ja syötäis varmaan vieläkin jos en olisi pakottanut itseäni ja muuta joukkiota pois keittiöstä.

Lauvantaita!

yok

Ei oo valkoisen naisen vuodenaika tämä talvi ei. Ihan vaan siksi tuo kuva tuohon lävähti… Mutta joo, asiaan! Vaikka sitä nyt ei oikeastaan kummemmin olekaan.

Ollut kyllä jotenkin ankea kuukausi takana vaikka toisaalta ihan mahdottoman hyväkin. Sitäkös se elämä nyt sitten on? Hyvää on ollut se että tässä on ehditty vaikkas mitä, on pyörähdetty stadissa ukon kanssa kahteen pekkaan, vietetty uudet vuodet hyvässä seurassa ja painettu töitä maanmainion aisaparin kanssa.

Jos joku saa iloiseksi ja tyytyväiseksi niin juuri se, ihan mahdottoman hyvä työpari! Niinhän me olemme kuin kaksi marjaa niin toimintatavoiltamme kuin ajatuksiltammekin. Jos jokin on yhtenäistä niin se linja jolla toimimme luokassa, näin se vaan on.

Ja yhtään pekkaa pahempi ei ole integraatioluokankaan ope, kovin on yhtenäinen näkemys touhuista tuonkin kanssa. Eli kyllä, työnteko on mukavaa ja ihanaa jopa silloin kun pennut on ihan sieltä syvältä. Josta ovat sitten olleetkin koko joululoman jälkeisen ajan, jihaa. Eli väännetty on, joka aivaten ainoa päivä ja ihan niistä perusjutuista tyyliin käytös.

Se vähemmän kiva osio on taas ukko. Eipä tuo ole kertaakaan aiemmin ollut niin huonossa kunnossa kun nyt pari kuukautta on ollut. Saikullakin ollut oikeastaan koko tämän ajan, selässä oleva välilevynpullistuma yhdistettynä lonkan epäkuntoisuuteen on aika jäätävä yhdistelmä.

Siinä on jotain älyttömän ikävää kun katselee toista makaamassa lattialla tuskissaan. Onneksi leposäryt on nyt jääneet kiropraktikko- ja fyssarikäyntien myötä mutta eipä tuo edelleenkään pysty liikkumaan edes suht normaalisti. Toisaalta, on siinä toki ollut puolensakin, tällä on ollut oma kotiorja ja sehän on mukavaa se.

On aika mahtavaa tulla töistä suoraan ruokapatojen ääreen ilman että on tarvinnut edes sormeaan liikauttaa. Speden läksyihinkään en ole joutunut kiinnittämään huomiota yhtään tänä aikana. Aika fantsua hei. En ole muuten koskenut imuriinkaan kuukauteen… Hups!

Mukavaa on toki sekin että poikanen 20vee on ollut päivittäin näköpiirissä. Harmi ettei tuo ole vielä saanut töitä mutta toisaalta, onpa ollut ukon apumiehenä koko tämän ajan. Ukolta kun on kantaminen ja nostelu kielletty vaikka mitä sekään nyt sitten vaikuttaa, nosteleehan tuo paikan saadessaan.

Toinen vähemmän kiva osio on sitten ollut auto. Joo-o. Onhan se kiva että sellainen on mutta epäkuntoisuus taas ei ole ollut alkuunkaan in ja pop. Silloin syksyllä kun siitä otti ja lävähti se puola rikki niin laitettiinhan se kuntoon juu, mutta eipä mennyt kuin pari viikkoa kun moottorivalo alkoi uudemman kerran palamaan.

Eikä siis nonstoppina, ehei, vaan tyyliin palan nyt mutta en parin sadan metrin päässä enää. Oma lisäongelmansa oli se, että syksyllä autosta kuului jäätävä kolahdus kesken ajon ja ajotuntuma muuttui ihan täysin. Ukko tietysti totesi autoa kokeiltuaan että ei siinä kuule mitään vikaa ole, vanhat autot yhdistettynä tämän kylän kuoppaisiin teihin aiheuttaa väkisinkin kolinoita.

Tämä oli eri mieltä mutta uskottiinko sitä? No ei todellakaan. Ei mitään vikaa. Moottorivalon ajoittainen vilkkuminenkin kuitattiin olankohautuksella, omituinen on sano. Kävi kuitenkin kaikilla neljällä pytyllä toisin kuin ennen puolan uusimista joten ei se nyt mikään iso vika ole.

Katsastuksen lähestyessä se oli sitten pakko kiikuttaa pärnäsen korjaamolle, onneksi naapurin ukko on töissä autokorjaamolla. Piti olla pikainen remppareissu ja kuttua kans, sano! Siellähän se kärry oli sitten puolitoista viikkoa lähinnä osia odottelemassa.

Puolahan sieltä oli uudelleen kumahtanut mutta ei täysin eli se ajoittainen vilkkuminen johtui siitä. Tosin se vilkkuminen ei ollut se mikä pänni vaan se että auton tehotkin oli kateissa. Puutui mokoma jos joutui vähänkin kiihdyttämään kovemmin ja puutui siitäkin jos joutui seisomaan paikallaan sillä.

Katalysaattoria itse epäilin ja sitä epäili autokorjaajakin aluksi mutta juu, ei se sitten onneksi ollutkaan se, katalysaattori kun olisi maksanut kuutisensataa. Vaan joopa joo, eipä se olisi enää miltään sitten tuntunut tässä konkurssissa, ei ollut kuopat tiessä ei, eikä auton ikäkään mikä selitti kolinat…

Että kannattaisiko uskoa sitä joka sillä autolla ajaa? Jos se sanoo, että se on rikki niin se on rikki! Ja sitähän se todellakin oli, se julmettu pamahdushan selittyi sillä että toinen etupään jousista oli pamahtanut poikki! Ja koska se oli pamahtanut poikki ja kärryllä oli vain ajettu ja ajettu, kun eihän siinä nyt mitään vikaa oikeastaan ollut, niin kas…

Sieltähän pamahti sitten iskarikin paskaksi. Ja sitä myöten toisenkin puolen jousi. Ja iskari. Eli molemmat etujouset ja iskarit oli atomeina, toinen jousista jopa niin että välistä puuttui palanen! Ihan lievästi vtutti kun autokorjaaja totesi että onpa rouvalla käynyt tuuri.

Se palasen menettänyt jousi kun olisi saattanut huonolla säkällä viiltää toisen eturenkaan sivustaan auki jos olisi siellä nitkahtanut asentoaan toiseksi, mikä sekin olisi ollut ihan mahdollista. Mutta juu, eihän siinä mitään vikaa ollut, ei.

Samaan konkurssiin laitettiin sitten jakopään remmi ja sitä kautta vesipumppu, tuulilasin pyyhkijöiden mekanismit (niin tosiaan, käytössä kun oli vain kuskin puoleinen pyyhin kun nekin hajosi keväällä mutta toisaalta, kärryssä on niin outo systeemi pyyhkijöissä että se kuskin puoleinen yksin pyyhki liki koko tuulilasin) sekä jarrupalat.

Niin ja koiranluut ja joku vakaudenkallistussysteemi. Rikkoutuneen puolan lisäksi uusittiin kaikki muutkin puolat samalla kertaa sillä ne tuppaavat kuulemma pamahtamaan sarjassa siinä kohtaa kun alkuun pääsevät. Että joo. Ja se lasku…

Jos töihin meni nelisen sataa ja katsastukseen viiskymppiä niin osien hinnan kun räknää päälle niin just. Ei ihan tän kuukausipalkka riitä. Parin kuukauden palkan verran siihen meni yhdellä iskulla. Toisaalta, auto palautui korjaamolta just tasan tarkkaan tämän synttäripäivänä joten sainpa sitten ainakin ISON synttärilahjan. Ja kalliin!

Mutta jos kohta vtuttikin rahanmeno niin voin kertoa että autoilu ei! Siis herranen aika! Ikinä koskaan milloinkaan ole ajanut niin hyvällä autolla kuin nyt ajan! Sehän on kuin juuri pakasta repäisty, ja onko ihme, koko etupäähän on ihan uutta osaa! Mahtavaa!

Nyt sitten odottelen kauhulla (pessimisti ei koskaan pety…) että takapää kumahtaa. Kai se nyt olisi sen vuoro. Autokorjaaja tosin totesi että auto on hiton hyvässä kunnossa muilta osiltaan joten kumahteluja ei pitäisi olla tiedossa mutta niin. Pessimisti ei tosiaan pety.

Sitä moottorivalon vilkkumistakin odottelen, mutta ei, ei sitä ainakaan vielä ole näkynyt. Vaan kuulkaa, kyllä minä niiiiiiin onnellinen ja iloinen olen siitä että kärry on nyt kunnossa. Oikeasti, vaikka ukko nyt sitten kuskailikin suunnasta toiseen tarpeen mukaan niin silti.

Jotenkin tuntui kuin oma vapaus olisi viety kun ei ollut omaa autoa. Älyttömän nopeasti siihen tottuu, siis siihen että on se oma auto koko ajan käytettävissä. Neljä vuotta omalla autolla ja sitten yhtäkkiä ei ollutkaan autoa. Oli sitten himppasen pitkä puoltoista viikkoa, sano.

Toisaalta, ennättipä sitten heilutella puikkoja vielä enemmän kuin normisti. Eli sukkia ja tumppuja ja pipoja ja huppuhuiveja tupsahteli puikoilta vaikka kuinka ja paljon. Sitä kutomista kun ennättää touhuta työmaallakin oppitunneilla vaikka kuinka ja paljon, eipä ne tenavat taitaisi osata ollakaan jos ei tällä olisi kudelmaa mukana.

Vaan jaa. Olisikos tässä nyt isoimmat ja ihmeellisimmät tapahtumat tältä reilulta kuukaudelta? Ehkä. Heitetään nyt loppuun vielä kuva uusimmista sukista jotka touhasin, ne on myyntikamaa eli ei mene itselle eikä kavereillekaan. Se on moro ja have fun!

saarystinsukat

 

Hyvää joulua!

On se vaan luojan lykky että tällaisella sählärillä on useampi laite sillä kas, kadonnut käyttäjätunnus ja salishan löytyi sitten tabletin uumenista. Ongelmallistahan on se, että tämä käyttää erinäisiä muunnoksia yhdestä ja samasta käyttäjätunnuksesta ja erinäisiä muunnoksia kahdesta eri saliksesta ja kas, aika-ajoin sitä sitten ollaan pattitilanteessa…

Tähän sotkuun lisäsin muutama viikko sitten kolmannen saliksen (joka ei tosin liity tähän sivustoon millään tavalla) joten voin hyvinkin kuvitella mikä sotku ja soppa tässä vielä on kerran jos toisenkin edessä. Huoks.

No, käyttäjätunnuksista ja saliksista ihan muuhun höpinään. Joulukuu on ollut kertakaikkisen mainio. Työmaalla heiluttiin 50-vuotiskekkereissä ja se oli kivaa se, mutta mikä lie kohtalon oikku että päädyin puolilta öin lähikuppilaan seuranani koulusihteeri.

Hieman kauhulla sinne lähdettiin, se 50-vee kun on hieman sellainen että aina ei voi tietää ottaako itseensä vai ei ja totta tosiaan, jos joku on ikävää niin työmaalla heiluminen sellaisen kanssa joka on naama norsun… nutturalla. Onneksi juhlakalu ei ollut millänsäkään lähdöstä, huh!

Mutta se lähikuppilareissu. Niinpä! Kyllä joku jossain ylhäällä, mikä lie johdatus, osaa aina sanoa mitä pitää tehdä ja miten pitää toimia, siellä kuppilassa kun törmäsin siskooni. Kyllä! Jutullekin menin ja johan sitä juttua sitten riittikin. Siis oikeasti. Kaksi vuotta totaalihiljaisuutta ja kipua ja pahaa mieltä ja pam.

En minä tiedä, onko se tässä ja nyt ja pysyykö tämä hyvä fiilis, mutta kertakaikkisen hyvä fiilis siitä tuli ja babystepsit on olleet käytössä sen jälkeen eli vähän viestitetty, pikaisesti vaihdettu lahjoja ja muutenkin. Olo on hyvä, rauhallinen ja niin monella tapaa helpottunut etten osaa oikein edes sanoin kuvata tunnettani.

Loppujen lopuksi kukaanhan ei taida tuntea minua kuten sisko, kukaan ei taida tuntea siskoa kuten minä ja kukaan ei taida oikeasti tuntea kaikkea sitä mitä me lapsesta asti olemme tunteneet. Yhteistä historiaa on takana enemmän kuin kenenkään muun kanssa ja se on paljon se.

Tähän jouluun saavuttiin siis hyvillä mielin, niin hyvillä että päädyin sitten menemään töihinkin uuden vuoden jälkeen pariksi päiväksi. Mikäs siinä, siellä nyt ei ole lisäkseni kuin koulusihteeri ja mikäs meidän on siellä touhutessa kahteen pekkaan.

Mitä taas ihan tähän jouluaattoon tulee niin on ollut kyllä ihana päivä. Rauhallinen, levollinen ja ihana. Tottahan muksulauma oli kuin kissat pistoksissa heräämisestään saakka mutta minuun se ei tarttunut. Piipahdin aamusta apteekissa, soittelin tyttärelle ja nautin olostani.

Laittelin viimeisiä lahjoja paikoilleen, vaihdettiin joulumuistamisia yhden varapoikasen kanssa ja ihastelin vielä uudemman kerran korttia jonka pari muuta varapoikasta eilen toi. Katseltiin lumiukko, tein salaatin, laittelin potut muusiin kiehumaan ja katoin keittiöön tarjoilut. Soitin poikaselle 22vee ja kutsuin syömään, ruoka kun oli piirun aiemmin kun olin aikaisemmin ilmoittanut.

Syötiin, keiteltiin kahvit, ukko asetteli likaiset astiat koneeseen ja minä puolestani siivoilin keittiötä muilta osin. Ihan kuten aiempinakin vuosina. Pitkän yhteiselon yksi ehdottomista plussista on se että esim joulutohinoissa ei tarvitse yhtään miettiä kuka tekee mitä tekee ja missä kohtaa.

Lahjat jaettiin kahvikupposten ääressä, tenavat oli intoa ja iloa täynnä mutta ehkä eniten pisti silmään aiemman jouluriehkaajan olo. Poikanen 22veehän on ollut aina se joka sekoaa sukkiinsa suunnilleen kaikkien lahjojen kohdalla. Aikuisuus on toki vienyt siitä jo terän, ei tuo nyt enää pariin-kolmeen vuoteen ole seinille kiivennyt lahjoja avatessaan mutta niin.

Tänä jouluna paikalla oli ihan uudenlainen poikanen. Oikeastaan se taitaa olla suoraa jatkoa aiemmin riemuun ratkeilleella, nyt poikanen katosi yhtäkkiä paikalta omat lahjat avattuaan. Keittiössä se istui sitten itkemässä, tai mitään itkenyt, totesi että tais mennä roska silmään.

Oliko ne sitten ne tapparan tumput jotka pojalle kudoin, ei tuo osannut itsekään oikein sanoa. Pojan elämässä on niin monta asiaa nyt yhtä aikaa menossa ja iso osa niistä ei ole niitä kauniita, hyviä ja onnellisia vaan päällimmäisenä taitaa elää suru ja ikävä.

Ehkä ne tumput sitten sai tunteet läikkymään yli äyräidensä, ei tuo oikeastaan ollut surullinen eikä välttämättä iloinenkaan mutta ihan älyttömän liikuttunut. Pakkohan siinä oli poikasta suukotella, en muuten muista koska olen viimeksi poikaa suukottanut? Todnäk silloin kun oli armeijassa ja oli pakko AINA suikata suukko poskelle kun lähti lomille tai kun meni itse tapaamaan sotilaskotiin.

Lahjaosasto oli kerrassaan onnistunut ja saihan tämä vanhuskin muutaman pakaasin. Kuvasta puuttuu tosin kaikki ne pakaasit jotka sisälsi punkkua tai vinkkua, niitäkin putkahti ihan viiden kappaleen verran mutta hitsi että nämä on mieluisia kaikki!

joulu

Nyt on nauraa räkätetty vedet silmissä (kiitos Sami) ja nautittu olosta. Poikanen 20vee palannee kohtsilleen isältään, tämän lahja on viritettynä käyttövalmiuteen ja talossa vallitsee rauha ja hiljaisuus jonka tosin ajoittain katkaisee puhelimen pirinä.

Tytär ja poikanen 22vee soittelee vuorotellen, ihme porukkaa. Poikanenhan oli täällä joulunvietossa ja lähti lahjojen jälkeen omille teilleen, tytär taas viettää joulua rääpsän toisen mummun luona ja sittenkin tuo nyt sitten soittelee taajaan. Aikamoisia mukeloita.

Loppuehtoo meneekin sitten vain ollessa ja joulukuuta miettiessä. Täksi jouluksi tästä torpasta lähti maailmalle useampi pari niin tappara- kuin ipa-tumppujakin, yhdet ipat eksyi omalle ukollekin ja parit tapparat isommille tenaville, mutta siitä viis.

tappara

Nämä oli muuten ehkä ne makeimmat, toivottavasti on miellyttäneet saajaansa. Myös erinäinen määrä niitä perussukkia ja -tumppuja matkasi maailmalle ja nyt ajattelinkin lepuuttaa puikkoja muutaman päivän. Ehkä viikolla tapahtuvan kaksin keskeisen kutureissun jälkeen ne voisi taas kaivella esiin?

Vaan jaa, nyt taidan ottaa ja vain olla. Todnäk poikaset ryykää paikalle vielä molemmat myöhemmin joten hetki rauhaa ja hiljaisuutta tähän kohtaan on enemmän kuin paikoillaan.

Tähän loppuun mietelause joka osui silmään telkkarista ja jossa on mielestäni vissi perä: ”Missä on rakkaus? Jos rakastat vain omaa rotuasi jätät tilaa syrjinnälle.” Hienosti sanottu ja siinä on totta tosiaan totuutta.

Oikein hyvää, rauhallista ja lämmintä joulua kaikille!

Kirjoittanut irmeli1 Kategoriassa Lomailu

Hupsista heijaa!

Ja niinhän siinä sitten kävi, että vanha uskollinen sotaratsu otti ja kumahti ihan lopullisesti. Mitä todennäköisimmin kovalevy otti ja kumahti lopullisesti. Huoks. Kuukausi tuli kärvisteltyä ilman omaa konetta mutta sitten riitti ja kas, tänään tarttui sitten tämä hpn kone matkaan kaupoilla reissatessa.

lankoja

Se kaupoille lähtemisen varsinainen syyhän oli keväällä saamani lahjakortti lankamaailmaan, niin paljon on tullut kudottua sitä, tätä ja tota tässä syksyn aikana että nyt oli ihan PAKKO päästä pelmaamaan laajempaakin lankavalikoimaa. Ja tulihan sitä sitten pelmattua, kuten kuvasta näkyy.

Kyllä nyt kelpaa sanon mä! Ja kone taas. No, sittarissa osui silmiin ihana sininen miniläppäri ja testi näppäimilläkin lupaili hyvää joten likeltä liippasi ettei kapine lähtenyt matkaan. 2 Gb keskusmuistia sai kuitenkin jarrut päälle mutta siinä määrin kotiin kurvaillessa kenkutti ostamattajättämispäätös että päädyin kurvailemaan paikalliseen markettiin.

Ja kas, nyt on sitten 4 gigaa keskusmuistia valkoisissa kuorissa. Ei tosin ihan niissä 13,3 tuumaisissa kuten se sininen olisi ollut mutta 14 tuumaa nyt ei juuri enempää ole ja kas, näppäimistökin tuntuu ihanalta sormien alla. Isommissa uusissa koneissa kun on ollut ongelmana juuri se, etten ole vain kertakaikkiaan sietänyt niiden näppäimistöjä.

Ihan sama miten paljon olen pinnistellyt niin pah, aina on sormet osuneet ihan mihin sattuun, ilmeisesti pienemmät tuumat saa näppäimetkin asettumaan paremmin omien sormien alle. Eli kyllä, viimeinkin on nyt sitten toimiva kapine. Josko sitten tätä tulisi käytettyäkin, mene ja tiedä.

Muuta ihmeellistä nyt ei olekaan sitten tapahtunut, kirviäiseen vaihdettiin kaikki puolat sillä yhden puolan uusiminen ei auttanut kuin hetkellisesti. No, eipä kaikkien puolienkaan vaihtaminen auttanut kuin kotvan, nyt auto toimii ja ei toimi, ihan hetkestä kiinni.

Millään tapaa se ei pidä seisoskelusta valoissa tai risteyksissä, monesti moisen jälkeen moottorin vikavalo alkaa vilkkua, vilkkumista ei tosin tapahdu kuin kotvan ajan ja kas, auto palautuu ennalleen. Outo vika, todella outo. Kirviäinen on siis lähdössä huoltoon jossain kohtaa kunhan tässä saan aikaiseksi.

Työmaalla puhaltelee jälleen tuulet ja nyt niin tosissaan että niistä ei huvittaisi edes kirjoittaa. Todettakoon vain että esimiehen vaihtumisen myötä me ohjaajat jouduimme ojasta allikkoon, esimiehen virkaa toistaiseksi toimittavat tahot kun eivät todellakaan taida pitää meitä ohjaajia ihmisinä vaan kakkosluokan kansalaisina joilla ei ole mitään oikeuksia, ainoastaan velvollisuuksia.

Jopa viikottainen palaveriaikamme kuopattiin ja tilalla on uudet työajat joiden mukaan päivä alkaa kymmentä yli tasatunnin (siihen aikaan kun oppilaat tulevat) ja opehuoneella meitä ei toivota näkyvän koska taukojahan meillä ei kuulu sen kummemmin olla. Huoks.

Toivonpa tosiaan että tähän asiaan tulee järkeä kun se uusi esimies saadaan jossain kohtaa valittua, tiedossa kun oli jo ennalta että jos tietty henkilö pääsee määräämään aikataulutuksistamme niin kusessa ollaan. Ja niinhän tässä nyt sitten kävi, kalifiksi kalifin paikalle halunnut pääsi kuin pääsikin asemaan jossa saa määrätä mielinmäärin meidän työkuvioitamme.

Jos kohta esimiehen vaihtuminen olikin pitkään ollut monella toiveissa niin joopa joo. Esimiehen ehdottoman hyvä puoli oli se, että hän piti silti meidän ohjaajienkin puolia aina vaikka kuinka pölhöjä vetoja monesti vetäisikin työmaalla.

Vaan jaa. Taidanpa siirtyä nyt kahvittelun kautta sukkapuikkojen pariin, loppuun vielä himppasen kuvaa viime aikojen tekeleistä.

kudelmia

ipa

 

Pitäisikö sitä aktivoitua?

Edes sen verran että kirjoittaisi kerran viikkoon jos ei muuta? No, kokeillaan nyt tätä kaavaa, tosin todennäköisyys sille että kaavan mukaan toimin on jokseenkin huono.

Koulupäivä lauantaina oli mainio! Speden ope osasi todella yllättää, päivähän aloitettiin laulamalla karaokea perheittäin. Omg! Ja mehän EMME laula karaokea mutta kappas, niin sitä vaan löydettiin itsemme moista tekemästä ja ekana koko porukasta.

Puoli kahdeltatoista oltiin jo kotona eli nopeasti se päivä siellä koululla kiskaistiin ja pakko myöntää, ehkä parasta antia vuosikausiin koulumaailmassa oli se. Melkein harmittaa että omalla koululla ei ole tajuttu lähteä moiseen, kodin ja koulun päivä saa ihan eri merkityksen kun sen järjestää tuolla tavoin.

Työmaalla on ollut hektinen meno, kuten yleensäkin ja kas, taas on ennätetty leikkiä itsekin opea. Samalla olen selvitellyt systeemeitä liiton suuntaan, minähän kun saan sitä soviteltua päivärahaa viikkotyötunneista johtuen ja opesijaisuudethan vaikuttaa siihen.

Työkaveri, sovitellun päivärahan piirissä hänkin, kun totesi että joo, opesijaisuudet aiheuttaa sitten sen ettei saakaan koko kuukaudelta sitä päivärahaa. Ihan sama montako tuntia niitä opesijaisuuksia tekee. No, minäpä sitä nyt olen selvitellyt enkä edelleenkään tiedä meneekö se ihan yksi yhteen tuon väittämän kanssa, epäilen että menee.

Näin ollen herätin sisäisen laskukoneeni ja totesin että jaa. 12 tuntia opesijaisuuksia saa tulot olemaan plusmiinusnollassa. Jokainen tunti sen yli parantaa kuukausiansiota, jokainen sen alle on suoraa tappiota omalle taloudelle.

Samaan aikaan tein sitten pitkäkantoisempia ajatuskuvioita ja totesin että joo. Jos kohta nyt päivärahani onkin sen ja sen verran per päivä niin lasten kasvun myötä se tulee ajan mittaan pienenemään ihan älyttömän paljon. Nythän se koostuu enimmikseen lapsikorotuksista.

Näin ollen järkevintä on tehdä niitä opesijaisuuksia sillä oikeasti, jos en nyt tee niitä niin tuskin niitä sitten myöhemmin enää edes tarjotaan. Ja niin. Vieras sijainen luokassahan saa aikaan vain sen lumipalloefektin. Sakki lähtee lapasesta eikä tee mitään ja minä olen se joka tekee kaiken työn luokassa.

Ja siitä maksettavan korvauksenko pitäisi sitten mennä jollekin joka ei oikeastaan edes tee sitä työtä mikä luokassa on pakko tehdä jos tahtoo pysyä edes suunnilleen järjissään? Eikä suinkaan jätä tekemättä sitä siksi että olisi laiska ja kykenemätön vaan siksi, että oppilaat sekoaa sukkiinsa kun siellä on joku vieras ja kaikki jää tekemättä koska he eivät vaan pysty eivätkä kykene.

Nythän meillä on paiskittu ihan normisti hommia luokassa koko ajan. On opeteltu uutta, tehty tehtäviä, lennetty pihalle, kuunneltu nuhteita, saatu kehuja, juteltu ja keskusteltu eli koulupäivät on olleet aivan tavallisia vaikka oma ope ei ole paikalla ollutkaan.

Liekö sitten jotain yhteyttä kaikella kaikkeen niin pitkästä aikaa olen ihan oikeasti ennättänyt ajatella ihan tosissani omaakin porukkaa täällä kotona. Nyt kun oma työnkuva on selkiytynyt eikä työ enää vaadi samanlaista, miten sen sanoisi, sitoutumista tai työmaan ulkopuolella tapahtuvaa ajatusmyrskyä, kuin vielä keväällä teki niin ehtii kummasti huomata kotijuttujakin ihan eri tavalla.

Olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä mitä minulla on. Ihanat lapset jotka kukin taaplaa omalla tyylillään ja loistava puoliso joka nyt on aina taaplannut omalla tyylillään. Prinsessan kanssahan me olemme kuin kaksi marjaa, emme ulkonäöllisesti vaan touhuiltamme.

Jos kohta vanhin tyttäreni on oman äitini kopio, herkkä, hento ja suojeltava, niin nuorempi tytär taas on yhtä pähkähullu kuin äitinsä. Hiljainen toki, muka, mutta ehei, sittenkin kaukana siitä. Hiljaisissa vesissähän ne isot kalat kutee ja juuri sellainen prinsessa on.

Rohkea, sanavalmis ja takuulla puolensa pitävä. Ei vain pidä melua itsestään koska mitä sitä nyt niin meluamaan. Kunhan on ja antaa ajan kulua, asioilla kun on tapana järjestyä parhain päin. Lasi aina puoliksi täynnä, ei koskaan puoliksi tyhjä.

Pojat sitten onkin poikia, heidän kohdallaan en aina osaa sanoa kuka on keheenkin tullut. Ehkä poikanen 22vee on eniten äitiinsä tullut, tai ehkä sitten junnu, tai toisaalta, saattaa se olla poikanen 20veekin. Jotenkin tytöistä on helpompi käännellä ajatusta.

Ai niin, sillisalaatiksihan tämä bloggaus menee mutta menköön, pari viikkoa lääkekuurin jälkeen joudun ikäväkseni toteamaan että vähin erin kaikki liki vuoden kestäneet oireet on palanneet. Lääkekuurihan vei ne kaikki huitsan kuuseen ja ennätin viikon ajan nauttia täysin terveestä olosta.

Henki kulki, nenä ei vuotanut, väsymyskin oli kadonnut. Tämän viikon aikana hengitys ja nokka on päättäneet palata ajalle ennen kuuria. Omaa tyhmyyttähän tämä on, tiedän. Edelleen sitä tupakkaa menee, vaikka vähemmän, niin menee silti.

On todella helppoa sanoa että no nyt kuule, otat ja lopetat, ei se nyt niin vaikeaa ole. Lopetat vaan. Ehei, kyllä se on vaikeaa, se on ihan hiton vaikeaa. Ja kun sitä alkaa pyörittää päässään niin se muuttuu vielä vaikeammaksi, tulee niin ahdistunut olo että on ihan PAKKO mennä tupakalle ettei niin ahdistaisi.

Ja sitten ahdistaa sekin että meni tupakalle ettei ahdistaisi. Juttelinkin asiasta yhden kaverin kanssa, sellaisen tupakoimattoman, ja kas, hän tajusi täysin miten se ahdistaa. Kolmekymmentä vuotta tässä on mennyt tuprutellen, muutama tauko on matkaan osunut mutta niin, oikeastaan se on kolmekymmentä vuotta kun on tullut poltettua.

Ihmisiä jää matkasta ja kuolee, asuinpaikat muuttuu, elämäntilanteet muuttuu, mutta kas. Ystäväni tupakka on aina siinä vieressä eikä jätä, lähde tai muutu miksikään mitä ei ollut aiemmin. Tupakka, pahin vihollinen ikinä ja samalla paras ja luotettavin ystävä ikinä.

Kaveri sen totesi. On ihan hiton vaikeaa lopettaa sokerin käyttäminen ja hittolainen että hän on sen kanssa tehnyt töitä että sen saisi pois. Mutta ei, vaikeaa se on. Mikä tahansa addiktio, oli se sitten alkoholi, kahvi, tee, karkki. Ei sen jättäminen helppoa ole.

Nii-in. Järki sanoo yhtä ja tunteet toista. Edessä se on, sen tiedän, mutta koska, sitä en tiedä enkä tahdokaan tietää juuri tänään. Ja miten sen lopetat jos et päätä että lopetat? Minä en ole vielä päättänyt joten vielä ei ole sen aika. Ehkä tämä on sitten ajatuksen kypsyttelyä ja sen aika vielä tulee, mutta ei, ei tänään.

Kaikkea sitä ihmisen päässä pyöriikin. Taidanpa ottaa ja mennä tupakalle sillä oikeasti, nyt ahdistaa. Se on moro ja have fun!

Täällä taas

Joopa joo, tauti on kokolailla voitettu kanta, ihan pelkällä avamysilla, allergialääkkeillä ja avaavalla jatketaan toistaiseksi. Olo onkin varsin mainio, töissäkin on riekuttu sen minkä joudettu. Edellisellä viikolla tein yhden päivän opettajan sijaisuutta omassa luokassa, tämän viikon päätinkin sitten kahdella sijaistuspäivällä.

Kyllähän se niin vaan on, että ei pienluokkaan oikein passaa tuupata ketään outoa ihmistä sijaistamaan, siinä kun käy aina niin että luokan ohjaaja on se joka tekee ne työt ja tuplana sillä kummasti kaikki pienetkin muutokset saa porukalla pakan leviämään ja vieraan ihmisen sijaistuspäivinä ei saada tehtyä oikeastaan mitään kun kaikki aika menee siihen että porukka pyritään pitämään rauhallisena.

Nyt hommia painettiin ihan tosissaan pari päivää, eilen ei jäänyt edes läksyjä annettavaksi tenaville, siinä määrin reippaasti he töitä painoivat tunnit. Sijaistaminen on varsin mukavaa, ei siinä mitään, mutta kummasti sitä on aina sijaistamisen jälkeen paljon normaalia puutuneempi olo. Kai se on se vastuu ja oma tarve saada homma toimimaan täydellisesti.

Muuten ei sitten mitään ihmeellisen merkillistä olekaan tapahtunut. Tai jaa, esimies nyt on vaihtumassa joten edelleen työmaalla puhaltelee ne muutoksen tuulet. Speden palaverissa tuli piipahdettua, poikahan loistaa luokassa oppimistuloksillaan eikä todellakaan olisi näin ollen pienluokkalainen, lisäksi tuo on luokan kiltti poika joten sekään ei tue pienluokkapaikkaa.

Mutta niin, se puhe. Kun se on edelleen niin kovin epäselvää, paitsi ääneen lukiessa jolloin se on ihan täydellistä. Niin tai englanniksi puhuessa, toinen tilanne jossa kielentuottamisessa ei ole pienintäkään ongelmaa. Pienluokkapaikalla siis jatketaan mutta vähitellen tässä on syytä alkaa totuttautua ajatukseen että viimeistään parin vuoden päästä lapsi siirtyy tavalliseen luokkaan. Jaa-a. Miten siihenkin nyt sitten suhtautuisi.

Tauteillessa ei oikein jaksanut mitään, mutta taudin taituttua onkin sitten kädet käyneet kuin viimeistä päivää. Syntynyt on sukka jos toinenkin, tänä aamuna valmistui nämä joukkuesukat jotka lähtee yhdelle kaverille pukinkonttiin laitettaviksi.

kiakkosukat

Hieman vaiheessa ne nyt on edelleen omasta mielestäni mutta kun ei, en ole vielä keksinyt miten saisin siististi ipa-sukkiin laiteltua mustaa korostusta ilvekselle. Mitä ilmeisimmin tarpeen olisi a. ohuempi lanka ja b. ohuempi neula. Niitä tuumaillessa meneekin sitten aikaa.

Tänään suuntaamme ukon ja speden kanssa kouluun, 5.12. tehdään sisään yhtenä lauantaipäivänä ja se on tänään. Harmillista että omalla koululla ei päädytty samaan, tiedossa on siis maanantaityöpäivä, tiistaivapaa ja loppuviikko taas töitä. Pidennetty viikonloppu olisi ollut ihan jees tuossa kohtaa.

Vaan jaa. Pitäisi kaiketi ryhtyä pikkuhiljaa herättelypuuhiin, kaikki muuthan täällä nukkuvat edelleen aina sitä armeijasta lomalle saapunutta poikasta 20vee myöten. Muut saavatkin jatkaa uniaan mutta spede pitäisi nyppiä pystyyn. Lapsi itse on ihan superinnoissaan koulupäivästä jolloin äiti ja isikin on paikalla.

Näihin tunnelmiin siis, se on moro ja have fun!

Sellattii tällattii

Torstai meni tiukasti sohvalla torkkuen, töllöä tölläten ja niin, torkkuen. Olo oli pirullisen sairas ja kas, terkkarin vastaanottovirkailija onnistui aamulla sähläämään niin että lääkäriaikakin meni sivu suun. Illalla sain yhtäkkiä ahaa-ajatuksen ja muistin miten junnun kanssa aikanaan irroteltiin limaa keuhkoista.

Vanha kunnon pullokikka käyttöön ja kas, minähän melkein oksensin limaa iltasella samalla kun silmistä valui vesi iloisesti. Ilmanko perjantaihin heräsinkin sitten ihan toisessa kuosissa, olo oli paljon paljon parempi kuin torstaina. Töihin lähtemistäkin ennätin siinä kotvan harkita, kuumemittari tosin näytti jälleen lukemaa 37.2 joten hylkäsin ajatuksen.

Kahden vaiheilla olin senkin suhteen viitsiikö sitä vai eikö viitsi sitä lekuria soitella, olo kun tosiaan oli ihan toista kuin edellisenä päivänä. Päätin sitten kuitenkin että no, menköön, käydään nyt lekurissa, jos ei muuta niin saanpa ainakin hoidettua pois pitkään kiusanneen lenssun aiheuttaman tuumailun siitä josko pitäisi jotain tutkiakin tyyliin allergiat, astma jne.

Päivällä kiitolaukkailin, tai no, kurvailin, sitten lääkäriä treffaamaan ja pakko myöntää, meillä on vihdoin ja viimein IHANA lääkäri vuosien piinan jälkeen. Aikanaan kun oma huippulekuri siirtyi muualle tilalle tuli mitä omalaatuisempia lekureita, sellaisia joiden kanssa oli aina hieman anteeksipyytelevä olo kun jotenkin tuntui että pitivät sinua kiusantekijänä ja häiriönä jos heidän apuaan kaipasit.

Tämän uuden lekurinhan olen tavannut jo varmaan kolmesti tai neljästi, kerran omissa asioissani ja pääosin prinsessan asioissa ja aina hän on ottanut asiat hoitaakseen ja asiakkaan huoltaakseen. Kertaakaan ei ole ollut sellainen olo että mitäs tulit, ooks nyt vähän idiootti kun et tätä itse tiedä, päinvastoin.

Mitään ihmeellistä ei tullut ilmi siinä tutkiessa, astma- ja allergiatesteihin tuo kirjaili minulle lähetteet ja samalla naputteli lähetteen verikokeisiin ja röntgeniin. Että katsotaan nyt kuitenkin varoiksi ne keuhkot ja ontelot päästä, olkoonkin että hengitysäänet oli ok eikä oletusarvoisesti onteloissakaan mitään ylimääräistä ole.

Pitkäänhän se lenssu on jatkunut ja kun ei se keväinen antibioottikuurikaan kokonaan sitä pois hoitanut niin parempi niin, rouvallahan kun on kuitenkin taustalla se yksi keuhkokuumekin sieltä viiden vuoden takaa ja olkoonkin, että rintaan iskenyt pistos meni omia aikojaan sievästi ohi, silti.

Labra- ja röntgen oli hetkessä hoidettu ja minä suuntasin autolle ajatuksena kurvailla apteekkiin noutamaan ne lääkärin määräämät tropit, allergialääkkeet ja avaavan. Miten ollakaan puhelin piippasi passelisti tekstiviestin merkiksi kun autoon istahdin ja kas, pikaserpin vastaushan sieltä tuli.

76. Just. Josko sitten en kurvaakaan sinne apteekkiin vaan kotiin, lekuri kun lupasi soitella tuloksista iltapäivällä joten eiköhän siihen puheluun tule sisältymään erinäinen määrä lisälääkkeitäkin. Ihan suoraan sanottuna ketutti. Ja samalla hymyilytti. Olipa hemmetti soikoon onni että en mennyt töihin ja olipa tosiaan onni että soitin kuin soitinkin sen lekuriajan vaikka olo olikin parempi!

Kotona ennätin notkua pari tuntia ennen lääkärin puhelua ja kas, niinhän siinä sitten kävi kuten olin ajatellutkin. Keuhkokuvia oli vertailtu ihan röntgenlääkärin kanssa viiden vuoden takaisiin ja yhteinen toteamus oli ollut että hoidetaan keuhkokuumeena, toisessa keuhkossa kun oli jotain rosoista varjostumaa.

Ei samaan tapaan silmille pomppaavaa valkoista massaa kuten silloin viisi vuotta aiemmin, mutta ihan selvästi vaaleaa rosoista höttöä jota siellä ei pitäisi olla näkyvissä ollenkaan. Olikohan nyt sitten käynyt niin onnekkaasti että rouva oli tajunnut tulla lekurin pakeille ennen kuin se höttö ehti muuttua massaksi, sitä se lekuri siinä tuumaili.

Mikäs siinä sitten. Minä kurvailin puhelun jälkeen apteekkiin ja nyt on troppia jos toistakin. Antibioottina menee amorion, 1000mg kolmesti päivässä ja sen kyllä huomaa, maha on totaalisen täydellisen sekaisin vaikka kuinka kiskon samalla precosaa.

Kuurin pitäisi alkaa purra viimeistään huomiseen mennessä, jos maanantaina on edelleen lämpöä niin edessä on uusi reissu lekurin pakeille ja todnäk suonen sisäinen lääkitys mutta hahaa, näin lauantaiaamupäivän kunniaksi voin todeta että tuohon tuskin on tarvetta, tämän aamun lämpö kun jäi kirkkaasti alle kolmeseiskan!

Lisäksi kuiva yskä on kadonnut ja tilalle on tullut räkäyskä jonka tuloksena saan olla jatkuvasti räkimässä limaa pois. Nokkakin on alkanut vuotaa ja se on kuulkaa hienoa se! Ainoa pieni ongelmahan on se, että väsyttää ihan simona. Pelkkä istuminenkin väsyttää. Ja nukkuminenkin väsyttää. Oikeastaan ihan KAIKKI väsyttää.

Ja minä olen sentään menossa töihin maanantaina, siihen kun sain lääkäriltä luvan mikäli vain oma olo ja jaksaminen on sellaista luokkaa että jaksan mennä. Josko tämä väsymys siihen mennessä helpottaisi, mene ja tiedä, mutta totta tosiaan niin toivon!

Vaan jaa. Taidanpa ottaa ja mennä taas hetkeksi nukkumaan. Muistinkohan mainita, väsyttää.

Säikähdys sentäs

Vaan jotta onkin ollut vauhdikkaat pari viikkoa, tai no, puolitoista. Tai jaa, ei oikeastaan ihan sitäkään, reilu viikko taitaisi olla paras määritelmä. Kävipä näet niin, että reilu viikko takaperin köröttelin poikasta 20vee tapaamaan armeijaan ja kas, mukavaahan se oli.

Aina siihen asti kun lähdin, kaikki kolme nuorinta tenavaa kyydissä, ajelemaan kotia kohti. Auto oli outo heti ruudusta peruuttaessa. Eikä se paremmaksi muuttunut kun kurvasin vierasparkkipaikalta pois, päinvastoin. Kojelaudassa alkoi vilkkua moottorin kuva ja teksti ”check emission”. Just!

Kello puoli kasi illalla, kotiin matkaa liki sata kilsaa ja auton sammuttaminen ja uudelleen käynnistäminen ei auttanut sitten niin suuntaan eikä toiseen. Voi prse! Spede-parkahan alkoi tietysti itkeä samantien, herkkis kun on, peläten että emme pääse enää kotiin.

Äiti totesi moiseen, tietysti, että voi kuule lapsi, jos ei muuta niin taksitkin on keksitty mutta toki nyt ensin kokeillaan miten käy, pääseekö kärryllä kotiin vai ei. Soitto ukolle joka oli töissä ei tuottanut sen kummempia tuloksia sen suhteen mikä autoa voisi vaivata, sen sijaan soitto naapurin miehelle loi pientä uskoa siihen että ehkä, kenties sitä kotiin sillä kärryllä pääsisi ontumaan jos niinkuin onni potkaisisi.

Ja potkaisihan se, onneksi, vaikka kotimatka aika jännitysnäytelmä olikin. Auto kun ei käynyt kuin kolmella pytyllä joten alamäissä piti kiihdyttää ihan tosissaan jos tahtoi päästä ylämäet ylös. Kummallista nytkytystä se piti aina kun kaasua joutui hiemankin hellittämään, oikeastaan ajotapa oli pitkälti se että kaasu pohjassa ja jos vauhtia joutui tiputtamaan oli syytä vaihtaa vaihdettakin pienemmälle. Huoks.

Luonnollisestikaan iltaysiltä ei ollut korjaamoja auki joten keskiviikkoaamuna kurvailin nytkivällä kärryllä (taajama-ajossa totesin että kolmosta isompaa vaihdetta ei voinut käyttää) työmaalle ja soittelin autokorjaamoon heti sen auettua.

Töistä kurvasinkin sitten vikakoodin lukuun ja kas, yksi puola sieltä oli kuulemma pimeänä. Ja juu, ei sillä nyt välttämättä kamalasti kannattaisi ajaa, ne venttiilit kun saattaa kumahtaa ja ei, ne nyt ei paljon maksa mutta monesti joudutaan purkamaan puolet koneesta että niitä voidaan vaihdella ja siinä kohtaa lasku on sitten hyvinkin jo sellaisen viitisensataa. Plaah.

Korjaukseen tuo ei sitä ehtinyt siinä kohtaa ottaa joten minä kurvailin, taas kerran nytkyen, kotiin ja sovin vieväni kärryn seuraavana päivänä suoraan töistä laitettavaksi. Samalla sovittiin sitten öljyjen vaihtokin, kärryparkaahan kun ei ole sen kummemmin hoideltu koko näinä kolmena vuotena kun se on minulla ollut.

Torstaina kiikutin kärryn laitettavaksi ja perjantaina korjaaja soitti todeten että ei, ei se nyt kyllä toimi edelleenkään mutta häneltä loppuu tietotaito ja laitteet sen suhteen. Että autosähkökorjaamo olisi nyt se oikein paikka kärryn laittoa ajatellen. Voi pska.

Hain siis kärryn kotiin sillä perjantai-iltapäivänä kolmen kanttiin ei juuri ole korjaamoja jotka sitä lähtevät siinä kohtaa tutkimaan. Ilta menikin sitten synttärikekkereillä, ukon sisko täytti 40vee, ja viikonloppuhan vain meni omia aikojaan.

Maanantaina kurvailin töihin, soitin autosähköön ja kas, iltapäivällä kiikutin kärryn sitten sinne. Oli muuten komea keli kävellä kotiin, köpöttelin postinkin kautta siinä joutessani sillä prinsessan matikan kirjahan oli saapunut noudettavaksi.

Lievää jännitystä kärryn suhteen oli ilmassa sillä daa, minä tarvitsin ihan ehdottomasti keskiviikoksi, eli eiliseksi, auton takamusteni alle. Koulun olympialaiset nääs ja minä ruokakuljetusvastaavana. Olisin melkein voinut suukottaa autosähkön setää kun tuo soitteli tiistaina iltapäivästä että jaa-a, kuule, täällä tää olis ja ihan toimis.

Vika oli tosiaan ollut juuri se puola, ihan kuten aiempi korjaaja oli sanonutkin, mutta ei se puola jonka korjaaja oli vaihtanut. Ranskan ihmeissä kun onkin koneen pyttysysteemi kuulemma toisinpäin kuin yleensä eli ykkönen ei ole ykkönen vaan nelonen ja nelonen taas ei ole nelonen vaan ykkönen.

Ja sen ykköspuolanhan tuo oli vaihtanut, sitä kun ne testerit oli vialliseksi näyttäneet. Juu ei, nelospuolan vaihto olikin sitten se joka auton herätti elämään. Arvatkaapa ketuttiko? Jos korjaa työkseen autoja niin luulisi että tietää miten missäkin kärryssä ne pytyt on…

No, auto tuli kuntoon, ekan korjaajan lasku liki kakssataa ja tokan kakssataa. Just. Oli sitten himppasen kalliimpi öljynvaihto, jos näin voi sanoa, sillä oikeastaan sehän oli ainoa joka ekalla korjaamolla toteutui. Sylettää vieläkin, hitto soikoon.

Pääasia silti se, että auto toimii ja kukkuu ja eilen oli ihan mahdottoman mainio olympialaispäivä! Olen jo hetken epäillyt että päässäni viiraa sillä oikeasti, tämä uusi muuttunut työnkuva on saanut aikaan sen että herranen aika että tämä nauttii työstään ihan sikana!

Päivääkään en tahtoisi olla työmaalta pois sillä jokainen päivä on ihan mielettömän mukava, hauska ja kiva, olkoonkin että tenavat joiden kanssa touhuan ovat välillä jokseenkin rasittavia. Silti, ihanaa! Ja tästä päästäänkin sitten siihen säikähdykseen.

Tässähän ollaan oltu enemmän tai vähemmän puolikuntoinen jo reilut puoli vuotta, vuoden vaihteen tienoilla iskenyt lenssuhan ei ole kadonnut koko aikana mihinkään vaan jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Keväällä söin antibioottikuurin poskiontelotulehdukseen ja lekuri määräsi lisukkeeksi avamys-kortisonisuihkeen.

Kehotti käyttämään sitä ainakin kuukauden kuurin jälkeen ja jos vaan kiinnostusta riittää niin vaikka vielä senkin jälkeen sillä samalla puhuimme siitä että olen alkanut epäillä allergisoituneeni siitepölyille, ehkä eläinpölyillekin. Avamysista on tullut siis yksi parhaista kavereistani, suihke aamulla ja avot, parin tunnin sisään röörit alkaa olla auki.

Eilen iltapäivästä, olympialaisista selvittyämme, notkuin työmaalla jokseenkin uuvahtaneena mutta niin ne notkui muutkin, jotenkin nämä tällaiset ekstratouhupäivät vie aina mehut itse kultakin. Kotiin ennätettyäni totesin että nyt on akka sitten ihan himppasen puhki, muistakaan koska viimeksi näin puhki on ollut.

Tai no, aina silloin tällöin, sillä yöt on välillä olleet jokseenkin rikkonaisia koska itsellä ei ole välttämättä aina happi ihan pelittänyt öisin kiitos sen nonstop-lenssun. Syynähän on todnäk se että a. poltan, b. en urheile ja c. en muutenkaan pahemmin keskitä tarmoa omaan itseeni. Tai näin sen siis olen itselleni selittänyt.

Vetäisin evästä naamaan, lähdin kiikuttamaan junnua kylille harrastuksiin ja palasin kotiin. Ukko oli salilla, minä notkuin nojatuolissa kutomassa ja tölläämässä töllöä. Jotenkin tuli siinä sellainen olo että näinköhän tässä on ihan lämpöä kun olo on jokseenkin omalaatuinen. Mittari kainaloon ja kas, sehän se sitten oli kun sai olon niin omituiseksi.

No voi nyt prkl, totesin mielessäni. Ei sitä nyt onneksi paljon ollut, 37.6 näytti mittari, mutta yhtäkaikki, lämpöä silti. Tuumin siinä että josko se olisi vain joku outo ylikuumenemispiikki, päivähän oli ollut täynnä touhua ja menoa ja meininkiä, itsekin tuli lenkkeiltyä siinä kilsa jos toinenkin valvontapuuhissa.

Ja sitten se iski. Ihan älytön pistävä kipu toiseen puoleen rintakehää. Samantien tuli mieleen se liki viiden vuoden takainen keuhkokuume, sehän alkoi oudolla nonstop-lenssulla joka ei mennyt ohi mutta muutti muotoaan niin että sen kanssa pystyi silti toimimaan ja iski lopulta päättömän pistävän kivun toiselle sivulle selkään.

Jokseenkin siinä manailin oloani iltasella, ja tyhmyyttäni, sillä minunhan on pitänyt käydä lääkärissä jo parin kuukauden ajan mutta aina on ollut muka jotain paljon tähdellisempää ja kiirellisempää. Että näinkö tässä nyt sitten otetaan keuhkis-osa-kakkonen ihan vain siksi että on vain odotettu ihmettä joka vie nonstop-lenssun mukanaan.

Ei siinä sitten muu auttanut kuin soitella työkaverille ja todeta että juu kuule, enpä sitten tulekaan töihin aamulla vaan tilaankin lekurille aikaa. Ajatuksena kun oli kuitenkin ollut se, että kuumepiikki-mikälie oli kiusana ja aamulla olisin taas ihan työkunnossa.

Iltaysiltä painelin jo unille sillä jokseenkin olo oli kurja, nukuinkin ihan miten sattui yön, heräilin, nukuin, heräilin ja kas, ennätin olla rekkakuski ja kadottaa äänenikin ihan täysin siinä unissani, hikoillakin passelisti ja tadaa, tänä aamuna heräsin sitten jo ennen viittä siihen, että unta ei vain enää riittänyt.

Vaan hahaa, pisto on kadonnut yön aikana! Jes! Lämpö on maltillinen 37.2 eli ei mitään maata järisyttävää ja olo on muutenkin ihan suht ok nyt kun on saanut limat yskittyä ja niistettyä edes jotenkin pois. Ihan kaikki limat nyt ei keuhkoputkista tule millään ulos mutta siihenhän tässä on jo tottunut.

Lääkäriajan nyt silti tilaan heti aamusta ja töihinkään en mene, sen verran tässä sentään on järkeä päähän kasvanut. Vaan sepä tässä nyt mietityttääkin itseä. Että mikä ihme siinä on, että kuitenkin ihan suht täyspäinen ihminen, siis minä, odottelee aina maailmantappiin asti ennen kuin kuskaa itsensä sinne lekurin penkille?

Kun tenava sairastuu niin herttinen sentään, heti kun itsestä alkaa vähänkin tuntua siltä että kaikki ei ole ok eikä mene lenssun, mahataudin tai minkä milloinkin, oppikirjan mukaisesti niin johan minä kiikutan tenavaa lekuriin mutta kun itsestä tietää (jollain tasolla sen tietää) että ei ole ihan kunnossa niin jää vain odottamaan josko se nyt kuitenkin menisi ohi.

Okei, okei, viikon, ehkä parinkin, odottelu on toki ihan ok, mutta siis oikeasti. Reilut puoli vuotta odottelua? Ehkä sitä ei itse olekaan ihan täyspäinen vaikka niin on tahtonut ajatella ja kuvitella. No, katsellaan nyt miten siellä lekurissa käy, vai käykö mitenkään. Se on siis moro ja have fun!