Voisiko se tosiaan mennä näin?

Aamulla kun ukon tipautin sairaalan eteen oli olo jotenkin epätodellinen. Takana huonosti ja levottomasti nukuttu yö, pieni kauhu ja pelko takaraivossa ja päätäkin juhmi. Teki mieli kääntyä takaisin ekoista valoista ja juosta ukon luokse, ihan vain siksi että hirvitti ja pelotti.

Ajelin silti reipasta tahtia työmaalle ja kas, totesin työmaan pihaan kurvatessa että mitäs ihmettä, kello on tasan kahdeksan! Ei minuuttiakaan tullut käytettyä ylityöminuutteja, mitäs ihmettä… Tässähän ehtii palaveriinkin ihan heittämällä.

Kädet tosin alkoi täristä samantien kun auton ratista irrotin. Hampaatkin alkoi kalista yhteen. Tuntui ettei happi riitä. Päässä juhminut kipu kovensi otettaan puristaen kaksin kourin. Taisi osa jännityksestä ja pelosta purkautua siinä kohtaa, luulen mä.

Kympin aikaan tuo ilmoitteli että leikkaus on iltapäivällä. Huokasuttihan se, jotenkin kun oli jo ajatellut että se on kohta nips ja naps ja sitten ei tarvitse enää odotella ja ihmetellä sen kummemmin leikkauksen tapahtumista.

Vaan kappas! Juuri kun olin lähdössä mukeloiden kanssa syömään tulikin ukolta puhelu. Että täällä hän nyt köpöttelee kohti leikkuria. Että juu, leikataankin nyt. Tsiisus! Ihan hieman oli pää siinä pyörällä mutta onneksi (!) olin töissä, pianko se mukuloiden sählääminen sai ajatukset muualle.

Tilanne olikin sitten ihan eri siinä kohtaa kun kotiin kurvasin. Ihan tautisen levoton olo! Ukon soitosta kaks ja puol tuntia eikä vieläkään mitään. Kolme tuntia ja hiljaisuus. Neljä tuntia. Viisi. Siinä levottomuuden tuskassa tuli hinkattua keittiö kaksin käsin. Ruokittua mukelot. Pelmattua makkari läpikotaisin.

Ja tarkoitus oli siirtää tarmo olkkariin ihan juuri samalla hetkellä kun puhelin soi ja ukko soitti. Hyvältähän tuo kuulosti. Ihan omalta itseltään. Ei ollut mitenkään sekava saati sumea olo ja ei, ei sattunutkaan mihinkään vaikka selkäpuolella kyllä tuntui että jotain siellä on tehty.

Ihan hiivatin tylsää kuulemma oli. Ihan mielettömän tylsää. Pitkä loppupäivä tulossa, kellokin oli vasta puoli viisi. Ja ei, leikkauksen kulusta ei ollut mitään tietoa mutta sen verran oli että haava oli siisti. Jos vaikka hoitaja tulisi niin pyytäisi josko pääsisi kävelemään. Kun kuka sitä jaksaa tässä vaan maata.

Että kai se hyvin oli mennyt kun ei kukaan ollut mitään sanonut. Ja kyllä, on hän täällä sängyssä jo pyörinyt suuntaan jos toiseen. Ja vispannut jalkojaan. Ja kyllä, olo oli ihan sellainen että voisi ajatella ettei mitään leikkausta ole tehtykään. Niin paitsi että makuuasennossa oli. Ja siksikin tylsää.

Kun tuntui olo ihan tavalliselta ja normaalilta, että mitä hittoa tässä nyt pitää sängyssä maata. Ei huipannut päässä, ei ollut mitenkään sekava olo, ei mitään. Että jos nyt oikeasti joku hoitsu osuisi paikalle. Kun oikeasti. Pystyyn tässä pitäisi nyt päästä. Tylsää on.

Eipä juuri hotsittanut siivoaminen enää sen jälkeen. Hetkessä olotila muuttui siitä adhd-rauhattomasta hepusta levolliseksi ja helpottuneeksi. Huh. Jalat toimi, ukon pää toimi, ukko toimi. Mitään kamalan kauheaa ei tapahtunutkaan vaan ihan sama ukko se siellä sairaalassa edelleen oli kuin se jonka sinne tiputin. Tosin niin, todnäk ja mielellään kivuttomampi.

Hetki sitten ukko soitteli vielä iltasoiton, käymäänhän olemme menossa vasta huomenna. Jos olemme. Kirurgi kun oli pyörähtänyt tätä tapaamassa vielä iltasella. Todennut että niin, siellä olikin paljon enemmän massaa kuin mitä kuvat oli näyttäneet.

Ja niin, hermo oli ihan kasassa sen kaiken alla. Että ei ihme ettei oikein jalat toimineet ja särkykin oli kokoaikainen. Ja niin. Josko lähtisit kotiin huomenna. Ja mitä ihmettä, kyllä nyt pitää toinen päästää kävelemään jos tuo tahtoo (tämä siis hoitajille) kun ukko sitä kävelyä taas kerran kysyi.

Ei muuten päästäneet. Sen sijaan tämän hetken suunnitelma on se, että jos ei mitään ihmeellistä yön aikana tapahdu niin eipäs sitten mennäkään sitä ukkoa morjestamaan vaan haetaankin se kotiin. Ylivuotoletkusta kun ei ole tullut oikein mitään ulos ja muutenkaan ei ole järkevää makuuttaa sairaalassa pitkään.

Yö siis oikeastaan ratkaisee. Leikannut lääkäri on jo omalta osaltaan päätöksen tehnyt, jälkitarkastus sitten joskus ja kaikki madonluvutkin oli tarjonnut jo valmiiksi jatkosta. Että ei kun ukko kotiin vaan. Toisaalta, päätöksenhän tekee lopullisesti vasta se lääkäri joka aamupäivällä on kierrolla.

Parasta puhelussa oli kuitenkin se kun ukko yhtäkkiä totesi, kerrottuaan ensin saaneensa aika hyvät tropit yötä vasten, että olo on kyllä todella outo. Leikkaushaavassa kyllä tuntuu ja viiltelee mutta jalkoihin ei satu. Ei yhtään. Ihan kuin olisi saanut omat jalat takaisin.

Näinköhän tässä saatiin täysosuma? Ja outoa kyllä, ukkokin on tajunnut jotain. Oma jääräni, joka ei osaa ottaa rauhallisesti vaan repii aina itsensä ihan äärirajoille, totesi että nyt pitää vaan muistaa ottaa ainakin se kaksi viikkoa rauhallisesti vaikka kuinka olisi kivuton olo.

Ettei vaan tule takapakkia. Ettei vaan riko mitään mikä korjattiin. Voisiko se tosiaan olla näin. Että täydellinen napakymppi. Ehkä tässä taas jossain kohtaa kettuunnutaan siihen ukon urheiluun mutta hei. Ennemmin siihen kuin pelätään ja ollaan huolissaan.

Se on moro ja have fun! I´m happy!

OMG! KLUPS! KÄÄK!

Pikana tämä sitten tosiaan menikin. Toki tieto siitä, että viikko sitten ukon tavannut kirurgi oli laittanut suoraan ykköskiirellisyysluokkaan ukon, hieman kielikin sitä ettei tässä välttämättä pitkään odotella leikkuria mutta sittenkin.

Tänään oli aamupäivällä kirurgi soitellut ja kysellyt vointia, todennut että huomenna olisi varmaankin aika leikkaukseen ja kas, iltapäivällä soittikin sitten hoitaja joka toivotti tervetulleeksi osastolle aamulla kello kasiksi. Että näin.

Ja koska ukko on ukko, niin eihän tuo sen kummemmin mitään kysellyt. Sen sentään tajusi kysyä (minun sitä muutamaan kertaan aiemmin kotosalla ääneen mietittyä) että millainen leikkaus se nyt sitten on. Avoleikkauksena tuo nyt sitten menee.

Sairaalassa pitävät kuulemma 1-2 päivää jos vain kaikki menee hyvin, jos jotain matkalla tulee niin aika pitenee sitten sen mukaan.

Vaan jaa. Nyt taidan mennä ottamaan jotain troppia, liekö sitten joku jännitystila lauennut ja toinen paukannut päälle heti iltapäivän uutiset kuultua, aivan tautinen pääkipu joka ei vaan hellitä. Se on moro ja have fun!

Kesää kohti

Onneksi alkaa tämä kevät olla kohta taputeltuna plakkariin, jotenkin tämä alkuvuosi on ollut ihan mahdottoman raskas! Ei fyysisesti, ei sinnepäinkään, suuren osan alkuvuodestahan kotona on odottanut ruokapadat valmiina, kotityöt tehtyinä ja speden läksyt huollettuina mutta silti.

Henkisesti todella raskas alkuvuosi. Kaipa siihen vaikuttaa osaltaan niin työ- kuin kotielämäkin, uusi esimies taisi toteuttaa juuri sen mitä toisen työmaan vanhan tekijän kanssa pelkäsimme; näinköhän joudumme ojasta allikkoon? No kas, siltä tämä nyt vahvasti näyttää.

 

Mutta tosiaan. On tässä keväässä ollut muitakin kupruja. Ukkohan on ollut oikeastaan täysin petipotilaana jo joulukuun alusta asti. Reilun kuukauden maattuaan tuo tuuppasi itsensä väkisin töihin. Olkoonkin, että öisin tuo ei nukkunut säryiltään (selässä todettiin välilevypullistuma) ja liikkuminen oli mahdottoman vaikeaa.

Ehtipä tuo jo ajatella välissä että josko tämä sittenkin tästä kun vaan sitkeästi yrittää, haki uuden salikortin ja kävikin siellä. Kerran. Ja sitten tuli se stoppi. Eipä käynyt enää, ei salilla eikä töissä. Nyt tuo on ollut reilun kuukauden saikulla, välillä kävi kokeilemassa väkisin työntekoa yhden päivän ajan.

Tässä välissä ehdittiin juhlia junnun rippijuhlatkin, muutenhan elämä on ollut tiukasti täällä neljän seinän sisällä sillä niin, ei tuo ukko toimi. Väkisin sitkittelemällä tuo hoitaa ”kotihengettären” roolia. Eli ruoat on tehtynä kun tulen töistä, imuriin en muista koska olen viimeksi koskenut, en oikeastaan pyykkeihinkään.

Kaupassa en käy ollenkaan, ukko hoitaa poikasen 20vee kanssa nämä kotikuviot. Ja silti. On jotenkin ihan mahdottoman raskasta kun aamulla lähdet töihin niin ukko makaa, kun tulet kotiin niin ukko makaa ja kaiken aikaa se vain makaa.

Ja ei, se ei makaa koska makuuttaa vaan se makaa koska kaikki mitä se on väkisin tehnyt sattuu niin paljon ettei se pysty muuhun. Ja yöllä se ei nuku. Ehei, se katsoo telkkaria. Etsii asentoa. Huokailee. Katsoo lisää telkkaria. Ja sitten se sai pillerit jotka vie sen pahimman kärjen siltä kivulta.

Jotka on ihan karmeita douppeja. Ne vie siltä tajun. Ja sen tajun mukana ne tekee sen kädet ihan hiivatin eläväisiksi. Jonka takia itse heräsin kymmeniä kertoja yön aikana siihen että kourittiin tissiä, prsettä ja vaikkas mitä. Ja ukko nukkui silti. Kiimapillereiksi minä ne nimesin.

Ilmeisesti niiden käpäliä villitsevä vaikutus vähenee ajan mittaan, nyt meillä saa taas nukuttua mutta kyllä muutaman yön jälkeen ehdin jo miettiä että mihin hittoon sitä pitäisi mennä itse nukkumaan? Kun oikeasti, jos se niillä saa nukuttua niin en kai hemmetissä voi niiden ottamista kieltää? Mutta nukkuakin pitäisi.

Tänään ukolla oli sitten käynti taysissa. Aiempi lekurihan hänet tuonne lähetti annettuaan pari viikkoa lisää saikkua ja todettuaan magneettikuvat katsottuaan että jep, leikkaus. Ei tässä enää muita vaihtoehtoja ole. Fysioterapia ei auta, lääkkeet ei auta, lepo ei auta.

En oikein osaa selittää sitä tunnetta mikä itselle tuli kun ukolle lekurireissun jälkeen soittelin ja kysyin mitä taysissa oli sanottu. Uutisethan oli tarkalleen luokkaa ”neljä viikkoa suoraan saikkua, leikkausjonoon, kiireellisyysluokka ykkönen vaikka en tiedä mitä se nyt meinaa”.

Niin ja ”siellä on ollut kaamea leikkausruuhka että ei tiedä koska pääsee mut sanoi se lääkäri jotain että ehkä jos oikein hyvin käy niin pari viikkoa”. Se helpotuksen tunne joka meni läpi. Ja muuttui samantien julmetuksi huoleksi. Peloksi.

Epäluuloksi. Sen tunteen pakottamiseksi toivoksi. Ja lisää peloksi. Ja sitten ne tunteet vain ristiriitaili keskenään ja vaihtoi vuoroin paikkaa. Ja pettymyskin sinne mahtui sekaan. Jos kohta olen ollut kiitollinen miljoonia kertoja siitä miten selkävaivoihin liittyvät hoidot on kehittyneet niin sittenkin.

Jo aiemmin sanoin työkaverille siitä että tämä on kuin déjavu-kokemus. Ihan kuin paluu sinne kun oli 12vee ja äiti makasi sängyssä sen 11 kuukautta. Ja silloin selkäleikkauspotilaita hoidettiin makuuttamalla ja selkäoireisia hoidettiin makuuttamalla.

Ja kappas, nyt minulla on puoliso joka käy läpi todnäk samaa sontaa mitä äiti kävi, kiitollisuus heräsi siitä että oikeasti. Nyt emme naulitse selkäpotilasta sänkyyn vaan rangan liikkuvuus pyritään saamaan takaisin mahdollisimman pian.

Ei. en ole pettynyt puolisooni. Olen pettynyt siihen miten kaikki olisi voitu tehdä toisin aikanaan jos joku olisi tiennyt tai tajunnut. Miten äiti syntyi liian aikaisin. Tai oikeastaan sairastui liian aikaisin. Miten paljon parempaa hoitoa äiti olisikaan saanut tänä päivänä.

Onneksi kaikki on niin paljon toisin tätä nykyä. Ja sittenkin. Jotenkin tässä on ollut aika äärirajoilla tämän kevään. Oikeastaan työ on ainoa paikka jossa on helppo olla. Olkoonkin että siellä ilmapiiri on surkea johtuen siitä että tosiaan, se päiväkotilapsi-status, mutta siellä ei ainakaan tarvitse pyöritellä tätä kaikkea päässään.

Ja ei, ei tarvitse katsella väkisin liikkuvaa puolisoa jonka liikkuminen tekee itseen kipeää, niin järkyttävän kankean ja vaikean näköistä se on. Ja samalla sitä miettii monesti sitä että herttinen soikoon mitkä RIIDAT aikanaan olikaan tuon urheiluhulluudesta, epäili että olenko minä tärkeämpi kuin ne painot ja sukset vai miten tämä menee.

Ja tänä päivänä sitä on mielettömän onnellinen ja iloinen niistä suksista ja painoista. Ilman niiden mukanaan tuomaa lihaskuntoa ukko tuskin liikkuisi tuossa yhtään. On se vaan ukko.

Kuten sanoin, onneksi tämä kevät alkaa olla taputeltuna. Odotan kesää, leikkausta, ja ihan kaikkea mitä tulevaisuus tuo.