Niin loman tarpeessa

Sitä tässä todella ollaan! Tämä viikko on ollut kuin olisi kivirekeä vetänyt perässään eikä eilinen juurikaan poikennut muista päivistä. Kun lapsi ei vain tahdo tehdä niin tämä ei tahdo tehdä. Nyrkkiä ei sentään ravisteltu saati käytetty mitään apuvälineitäkään lyömistarkoituksessa mutta silti.

Ruokkiksella ajattelin ihan tosissani, että mitä hiton järkeä tässä touhussa on. Eka tunti meni siihen, että lapsi joko a. työnsi aapisen työkirjaa pois hokien ”en tee”, b. kävi vessassa ja venyi matkalla ikuisuuden nojaillen mm jokaiseen seinään, naulakkoon ja lokerikkoon sieltä palatessaan tai c. kaivoi kynää toisensa jälkeen, terotinta, paperia ja terotti niitä kyniä.

45 minuutin oppitunnin aikana lapsi käytti aikaa ihan oikeisiin kouluhommiin tarkalleen 5 minuuttia. Muu aika kului tosiaan aiemmin luettelemissani toimissa, niin ja neuvotteluyrityksissä tyyliin ”jos mä LUPAAN että teen tän välkällä”. Tuli tuon siinä lomassa makoiltua tuolillakin, kokeiltua kynän kestävyyttä pulpetinkannen alla ja niin, toki tämä ehti piirustella kuvion jos toisenkin sermiin vieressään sillä pakkohan sitä lyijykynää oli aina välillä sovittaa tämän käteen.

Välkän alkuminuuttien aikana ne tehtävät tuli kuin tulikin tehtyä mutta siis oikeasti. Ja sama linja jatkui heti seuraavalla tunnilla. Siinä kohtaa lapsi lisäsi siihen ”ärsytysmoodin” eli kiljahteli välillä (varma tapa saada muiden hommat keskeytymään ja ope torumaan ohjaajan lisäksi), istui pulpetissa (varma tapa saada ohjaaja pudistelemaan päätään ja kertomaan miten käy kun pohja pettää) ja heitteli matikan kirjaa lattialle.

Kolmas tunti oli onneksi jämätunti ja tehtäväkin oli mieleinen eli kilpikonnan piirtäminen ja värittäminen. Siitä lapsi suoriutui alle sekunnissa, noin suunnilleen ja aloitti sen jälkeen samat häiriköinnit kuin edelliselläkin tunnilla. Lisäsi tuo siihen vähän vaativuuttakin eli nakkoi pulpettiin leikkelemiään lehtijuttuja palloiksi ja nakkoi niitä lattialle. Tiputti värikynät pulpetin viereen ja leikki niiden astian olevan kilpikonnan selkäkilpi.

Siis oikeasti, onko tässä mitään järkeä? No okei, näitä näin ”pimeitä” päiviä nyt ei yleensä enää ole, pääsääntöisestihän lapsi tekee tehtäviä pakotettuna juuri ja juuri sen mitä tälle on merkitty ja käyttäytyy pölhösti vain niiltä jäävän ajan mutta silti. Kouluun tullaan siksi, että opittaisiin a. tietyt sosiaaliset käytöstavat ja b. LUKEMAAN ja LASKEMAAN, noin kärjistetysti sanottuna.

Matikassa tämä lapsi on edennyt samaa tahtia muun luokan kanssa mutta lukeminen. On kuin edessä olisi ISO tulppa joka estää oppimisen ja se tulppa on tarkalleen ottaen lapsen korvien välissä, siis ajatusmaailmassa. Hyvinä päivinä lapsi yhdistelee siihen malliin alku- ja lopputavuja etten todellakaan usko sen olevan vain säkää että tämä löytää ne oikeat parit mutta siinä se sitten onkin.

Muilta osin kaikki lukemiseen liittyvä on täysin sitä, että tämä ei edes tahdo seurata kirjaimia aapisesta kun opettaja luettaa läksyjä. Tämä ei tahdo liu-uttaa kirjaimia yhteen sillä tämä ei tahdo katsoa niitä kirjaimia aapisessa. Jättiharppaus on silti, kaiketi, menty eteenpäin joulun jälkeen sillä tuossa kohtaahan lapsi oli unohtanut KAIKKI kirjaimet muutamaa helpointa lukuunottamatta loman aikana.

Nyt lähes kaikki kirjaimet tulee ulkoasua katsomalla, minä kun laitan lapsen aina luettelemaan itselleni kirjaimet esim työkirjan lauseita kirjoittaessa. Ja silti. Jos kohta lukemisen suhteen ollaan vielä hukassa niin niin ollaan sosiaalisten taitojenkin. Lapsi kyllä leikkii ja paljon, mutta leikit on pääsääntöisesti käsittämätöntä riekkumista johon kukaan ei tahdo osallistua. Niin paitsi yksi toinen oppilas joka on sosiaalisilta taidoiltaan samalla tasolla.

Todellakin tässä ollaan loman tarpeessa. Eikä sitä tarpeen tunnistamista mitenkään vähennä se, että viime yön näin unia tänään edessä olevasta pääsiäiskirkkoreissusta johon lähdemme kävellen. Voi tsiisus! Siitä tulee todellakin tuskien taival, tiedän jo varmaksi ettei lapsi todellakaan jaksa istua kirkossa sitä aikaa kun menot kestää ja tiedänpä senkin, että matkalla tätä saa aluksi jarrutella ihan simona ja katsoa, ettei tämä kävele kenenkään kantapäille ”ihan muuten vaan” ja jossain kohtaa meno muuttuu sellaiseksi, että tätä, kuten monia muitakin, saa kiskoa perässään kuin kivirekiä konsanaan. Voi APUA!

Kaiken kruunaa tieto siitä, että lapsi on IPssä pitkällä kaavalla eli tätä aamupäivän väsytystä seuraa takuulla erittäin levoton kerhorupeama, aivan kuten muinakin päivinä tällä viikolla jolloin lapsi on ollut IPssä. Onneksi muina päivinä hakuaika on ollut jotenkin siedettävä mutta tänään. Töitä saa todella paiskia ihan loman alkuminuutteihin asti ja sehän tarkoittaa käytännössä mm sitä, että silmät saa olla selässäkin koko päivän.

No, tsemppaan itseäni muistuttamalla että jokainen tunti on yksi tunti vähemmän jaksettavaa. Ja edelleen, onko tässä yhtään mitään järkeä, kysynpä vaan? Alustavan suunnitelman mukaan kun me simppelisti poistumme kirkosta ulkotiloihin siinä kohtaa jos ja kun mopo lähtee keulimaan. Hautuumaalle. Just. Siinä onkin piteleminen ettei lapsi parkouraa hautakivien päällä. Ehkä, siis ehkä, jos oikein onnistaa lapsi tajuaa ettei haudoille saa mennä.

Ongelmana on tosin se, että lapsen mielestä jokainen sääntö on tehty vain ja ainoastaan sitä varten että sitä voi rikkoa. Oli sääntö sitten mikä hyvänsä. Toivottavasti tältä lomalta palaa kouluun se sama tyyppi joka koulussa oli muutaman viikon joululoman jälkeen. Se, joka istui pulpetissaan ja teki hommia ja osasi olla rauhallisemmin.

No, tämä tästä. Lienee ihan ymmärrettävää, että eilen kotiin palasi jokseenkin uupunut naiseläjä joka jaksoi juuri ja juuri syödä sapuskansa ja istua sen jälkeen alas. No okei, tuli siinä pestyä loput pyykit pois ja järkättyä makkarin pinnat mutta silti. Tämä työ kieltämättä syö ison osan jaksamisesta mennessään.

Onneksi junnu oli teatteritouhuissaan kun kotiuduin ja ruoka oli tosiaan valmiina, tenavat ruokittuina joten ihan suht hyvällä omatunnolla sai alas istahtaa. Poikanen 16v pöllähti paikalle karsean teinilauman kanssa, tai no karsean ja karsean, isohkon ehkä ennemmin. Keittiö täyttyi hetkessä pulisevista teineistä ja aikansa istuttuaan joukkio siirtyi kohti nuokkaria.

Ukko haki junnun teatteritouhuista ja vaihdoin muutaman sanasen pojan kanssa, spede pärski ja niiskutti pitkin iltaa ja tadaa, nyt tällä on kertakaikkisen komea lenssu. Se lenssu on sitä luokkaa että se häiritsi lapsen uniakin joka tosin ei olisi häirinnyt allekirjoittanutta alkuunkaan jos ei ukko olisi häiriintynyt siitä.

Makkarissamme viljeltiin muutama paha sana öiseen aikaan, minä näet heräsin kahdesti siihen kun ukko kivahteli tenavalle tämän ölömölöstä omassa sängyssään. Ekalla kerralla soimasin ukkoa siitä kuinka älytöntä on kivahdella räkänokalle, minkä tuo sille mahtaa että nokka kiusaa unia ja tokalla kerralla annatinkin sitten jo kunnolla siitäkin kuinka ÄLYTÖNTÄ on pitää sellaista mekkalaa että MINÄKIN herään siihen.

Onneksi spede kömpi siinä kohtaa viereen nukkumaan ja loppuyö todella nukuttiin. Lievästi sekapäisenä kömmin aamulla ylös sängystä, ei tässä iässä ole enää luotu heräilemään öisin. Nyt olenkin sitten tiukan päätöksen edessä; toppatakki vai sittenkin ohuempi takki? Kävellessähän tulee kuuma mikäli se on oikeaa kävelyä, madellessa taas ei. Vaikeita ratkaisuja on nämä…

Jään siis pähkäilemään tätä suurta dilemaa samalla kun tiedustelen tahtooko olkkarin puolelle eksynyt spede kenties jotain purtavaa näin aamutuimaan. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva torstai, minä pyrin samaan vaikka tähdet ei nyt kovin suotuisilta tässä ja nyt vaikutakaan.

Toisinaan sitä ehtii

Ja toisinaan sitten taas ei. Eilinen päivä oli kyllä varsin tuottelias ja ehtivä, noin ihan kokonaisuudessaankin. Jo aamusta virtaa oli kuin pienessä kylässä ja työmaalla se virta olikin tarpeen heti ovista sisään suoriuduttuani. Koska paikkasin aamutuimaan yhtä ja tiesin IP-aisaparinkin olevan pois paikalta niin ilmoitustaulun tähyiltyäni kipaisin vauhdilla pikakäynnille koneelle.

Kiirastorstainen harrastuskerhon peruuntuminen kun on enemmän kuin hyvä saattaa tiedoksi heti kun tieto tavoittaa koulun ja niinpä kirjailin tiedotteen asiasta ja kiikutin kopiopinon mukanani pikakäynnille kerrosta ylemmäs. Osa yhdelle opelle pikapuheen siivittämänä, osa toiselle ja samalla vauhdilla takaisin alakertaan odottamaan aamutaksin pihaan kurvaamista.

Aamutaksilainen oli jokseenkin väsynyt ja voipunut. Pihalla olokaan ei oikein maittanut vaan eipä hätiä mitiä, minä kiikutin lapsen luokkaan lukemaan kirjoja. Itse kipitin, edelleen pikamoodilla, käymään vessassa sillä aikaa kun ope lupasi olla luokassa aamutaksilaisen seurana, aamutaksilaista kun ei saa jättää yksin mielellään mihinkään tilaan.

Työpäivä jatkui varsin mukavissa merkeissä, ohjattavakin oli suht yhteistyökykyinen ja työt onnistui hyvin. Vaan sitten tapahtui juuri se, jonka arvasinkin tapahtuvan. Ohjattavalle iski levottomuus. Ja paha sellainen. Niin mielelläni kuin minä tämän kanssa kävisinkin ihan päivittäin ulkovälkällä niin se ei ota onnistuakseen sillä lähes sataprosenttisesti ulkona vietetty välkkä kostautuu jossain kohtaa päivää. Niin eilenkin.

Ruokailua edeltävällä tunnilla alkoi totaalinen työstäkieltäytyminen. Koska lapsi tietää varsin hyvin, että ne hommat jotka jättää tekemättä on edelleen edessäpäin, tajusi tämä sanomattakin miksi muiden aloittaessa päivän viimeisen tunnin kuvispuuhia minä ojensinkin lapselle matikankirjan eteen.

Tämä matikankirjan ojentamisen tieto itsessään sai lapsen käyttäytymään kuin höyrypää edellisen välkän. Aluksi lapsi otti ja riehui luokassa rikkoen ihan järjestelmällisesti mm pullovärien käyttöön varattuja muovikippoja. Kun sain kyseisen touhun loppumaan keräämällä kipot vauhdilla pois lapsen jalkojen ulottuvilta tämä säntäsi käytävään ja portaisiin.

Siinä kohtaa kun kellot soi sisälle olimme me jo takaisin tämän pulpetin ääressä ja minä pidin lasta käsivarresta kiinni. Aika monta nyrkiniskua siinä satoi istuessa, muutama puraisuyrityskin kunnes pam, kiukku oli ohi. Hohhoijaa. Matikantehtävät ei toki edelleenkään huvittaneet lasta pätkääkään mutta niin vain tämä alkoi niitä puurtaa ajoittaisen kiukkukiljahtelun lomassa. Huoh.

Kaikista mieluiten minä kirjoittaisin joka aivaten ainoa päivä lapsen vihkoon ”mahtava päivä, hyvin meni”-viestejä sillä niitähän  vanhempien olisi mukava lukea mutta harmittavan usein joudun kirjoittamaan ”ei oikein ottanut toimiakseen”. Pyrin aina päättämään viestini nostamalla jonkun hyvän jutun viimeisenä esiin kuten vaikka ”hienosti luki lukuläksynsä” tai ”äikäntunnilla teki ahkerasti hommia” mutta ihan aina sekään ei onnistu ja se on harmi se.

Eilen kirjailin vihkoon, jälleen kerran, nyrkkeilytunnista ja valitettavasti tämä kirjoitus jäi päivän raportoinnin viimeiseksi sillä olin jo aiemmin kirjoittanut kuinka hienosti aamutunnit meni aina siihen matikan tuntiin asti ja kuinka matikanhommatkin tuli pääsääntöisesti silti tehtyä vikalla tunnilla. Höh!

Yhtäkaikki, lapsen lähdettyä koulusta alkoi minunkin työpäiväni olla lopussa sillä hiihoo, minähän olin ottanut iltapäivälle palkatonta hoitaakseni tietyt käytännön jutut pois päiväjärjestyksestä. Ja hyvin ne tulikin hoidettua! Ensin katsastuskonttorille ja tadaa, niin vain siinä päiväkahvia juodessa kivakivakatsastussetä otti ja pyöräytti pikkukirpun ”kokeissa” antaen tälle puhtaat paperit. Totesipa vielä että ”sinne on kyllä nyt uusittu joku osa siitä pakarista kun oli niin hyvät nuo pakokaasuarvot”… Totta!

Katsastuskonttorilta pyörähdin pikaisesti kotiin, siitä junnua noutamaan koululta ja ei kun terkkariin istumaan röntgenjonoon. Junnun purukalusto tuli kuvattua ja tadaa, kotimatkalla kurvasin kaupan lihatiskin kautta ja ostin aimoannoksen mustaa makkaraa. Sitä kun teki jo edellisenä päivänä mahdottoman paljon mieli.

Ruokailu, iltapäiväkahvit, erinäinen määrä pientä siivoilua sieltä täältä ja tadaa, ukon kanssa kaupoille kun ex-teini sattui sopivasti istumaan meillä. Kaupoilta palattuamme ilahdutin tenavia tuomalla näille jokaiselle oman vaniljarahkapurkin ja kotvan siinä istuin ihan rennonletkeästi iltakahvikupposen ääressä kunnes sain vielä jonkun ihme inspiraation ja aloin karsia tavaraa kirjahyllystä.

Välillä on tosiaan päiviä että saa paljon aikaan. Tänään sellaista tuskin on luvassa sillä ohjelmassa on hektistä menoa työmaalla ihan pitkällä kaavalla. Ei tosin superpitkällä, sitä saattaa olla luvassa ensiviikolla kun mahdollisesti teen yhden työkaverin pitkän vuoron mutta kyllä se normipituinen hektisyyskin riittää kummasti.

Vaan jaa. Luulenpa, että ryhdyn vähitellen entraamaan itseäni työmaakuntoon. Tässähän on tarkalleen tämä ja huominen ennen pitkää vapaata ja se on kiva se! Se on moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko, minä pyrkinen samaan!

Olipa tuo sitten

Eilinen työpäivä oli varsin hektinen, etten sanois. Sitä hektisyyttä hoiteli simppelisti ohjattava joka oli ekan tunnin väsynyt ja voipunut ja vaikkas mitä ja ehdottoman haluton laittamaan tikkuakaan ristiin kouluhommien eteen. Varmemmaksi vakuudeksi haluttomuudestaan tämä otti ja pusersi työn alla olleen monisteensa palloksi ja sinkosi sen seinään.

Koska tämä ei ollut riittävä vakuus ohjaajalle otti tämä ja löi lyijykynällä ohjaajaa käsivarteen. Onneksi päällä oli paksu huppari ja ehdin sen verran liikauttaa kättänikin kynänterän alta pois, ettei lyönti uponnut pystyyn vaan ainoastaan nirhaisi. Koska ohjaaja ei pitänyt tästäkään ilmaisusta niin väliä vaan oikoi monisteen takaisin pulpetille päätti lapsi rutistaa sen uudelleen palloksi ja heittää roskikseen.

Ei tehoa. Lopulta lapsi istui kiukkuisena tuolissaan ja selitti touhua torumaan tulleelle opelle kuinka ”tuo kiusaa ja on velkaa mulle kun otti mun kynän ja kumin ja ei anna monistettakaan uudelleen eteen”. Niin. Tämän työrupeaman aikana olen velkaantunut korviani myöten milloin mistäkin syystä. Milloin siksi, etten ole antanut heitellä kyniä kiukuspäissään pitkin luokkaa, milloin siksi, että olen järjestelmällisesti ottanut koulutavaroita pois lapsen ulottuvilta ja milloin siksi, että lapsi on kiukutessaan onnistunut ihan itse kolhimaan itseään milloin tuoliinsa, milloin pöytäänsä ja milloin mihinkin.

Ekan tunnin lopussa lapsi luovutti ja teki annetun monisteen hetkessä. Niinpä niin. Odotan edelleen hetkeä jolloin lapsi tajuaa että pääsee itsekin helpoimmalla kun vain tekee annetun tehtävän eikä käytä aikaa rähinöintiin ja tavaroiden heittelyyn / tuhoamiseen. Sillä käytöksellä kun pääsee välkillä käymään, sillä käytöksellä saa ihan luvan kanssa väritellä tunnin lopussa ja vaikka mitä.

Kaikella muulla käytöksellä saa ainoastaan istua omalla paikallaan ja olla naama mutrulla vaikka koko koulupäivän, niin no, tietysti välillä saattaa joutua eriytystilaan jos siinä omalla paikalla alkaa riehua, huutaa ja kiekua, mikä on yksi tapa millä lapsi mielellään pahoina päivinä rikkoo koko luokan työ- ja keskittymisrauhaa.

Toka tunti sujuikin sitten jo paremmin, samoin kolmas ja ruokailun jälkeen lähdin lapsen kanssa välkälle. Välkkäkin sujui kuin vettä vain, samoin päivän päättänyt atk-tunti joten ei hassumpaa. IPssä oli yksi pieni vähemmän hyvä tapahtumasarja mutta se oli oikeastaan ollut koko päivän odotettavissa, tapahtumasarjan toisella osapuolella kun on merkillinen tapa ärsyttää suunnilleen kaikkia muita lapsia huutelemalla mitä sattuu joka tilanteessa.

Onneksi se vähemmän hyvä tapahtumasarja kohdistui vain ja ainoastaan toisen osapuolen pieneen legorakennelmaan jonka ohjattava nakkasi ihan yhtäkkiä lattialle palasiksi. Toruthan siitä tuli, ja ne torut meni ohjattavallekin perille, sen verran totiseksi tämän naama meni kun totesin että ei se anteeksipyyntö ole se mikä auttaa kun sitä käyttää jatkuvasti hölmöjä tehtyään. Lapsi siivosi sotkun ja ojensi legot toiselle osapuolelle joka kokosi niistä uuden rakennelman itselleen.

Loppuviimeksi työpäivä sujui siis varsin hyvin. Kotimatkalla kurvasin tarhan kautta ja kotona oli, ah, ruokakin valmiina odottamassa. Tosin olin työmaalla syönyt juuri reilu tunti aiemmin joten minun osaltani ukon tuunailut jäi maistelematta. Ilta sujui tiukasti pyykkien ja kotitouhujen parissa, himppanen läksyjen tarkastelua, erinäisiä jutusteluja vuoroin prinsessan ja vuoroin junnun kanssa ja spede sähelsi omiaan.

Oikeastaan se ainoa oikeasti pientä hermoromahduksen tynkää aiheuttanut tapahtumasarja eilisessä oli poikasen 18v ajo-opettajan minulle lähettämä viesti. Poikanenhan tuntuu AINA keväisin sekoavan enemmän tai vähemmän touhuissaan ja samalla kaavalla mennään tänäkin keväänä.

Kouluhan tällä on aivan loppusuoralla joka tarkoittaa käytännössä, ainakin näin poikasen sanoin, sitä, että yksi koe odottaa suoritusta samoin kuin ajokortin kakkosvaihe ja sen peräänhän poikasen pitäisi sitten jo valmistua ammattiinsa. Mutta niin. Koska on kevät niin poikasella vauhti kiihtyy ja koska tämä asuu tosiaan omillaan niin ihan täysin en ole kartalla siitä missä oikeasti mennään.

Koska poikanen on vieläpä tosiaan täysi-ikäinen niin koulun puoleltahan ei saa minulle kertoa mitään tämän opintojen edistymisestä tai mahdollisesta edistymättömyydestä. Kiva. Jo viime viikolla oli meidän postilaatikkoomme ilmestynyt poikaselle osoitettu lappunen jossa nuorisotyöntekijä sekä ryhmän ohjaaja pyysi poikasta ottamaan kiireesti yhteyttä sillä tämän valmistuminen kevään osalta oli vaarassa.

Poikanen lupasi soitella nuorisotyöntekijälle ja totesi tuolloin juuri näiden parin jutun olevan ainoat rästissä olevat asiat. Eilen tämän piti mennä kouluun mutta kappas vaan, tämä soittelikin minulle iltapäivästä ja kertoi olleensa työhaastattelussa. Just. Oli hän kuulemma koululle ilmoittanut ettei pääsekään tulemaan mutta anteeksi nyt kovin, olemme jälleen siinä tilanteessa etten ihan sataprosenttisesti usko poikasen sanoihin tuosta vaan.

Ja tosiaan, illalla minuun otti viestitse yhteyttä ajo-opettaja joka kertoi olevansa jokseenkin huolissaan kun poikasta ei ole saatu kiinni. Annoin ajo-opettajalle poikasen uuden numeron (numeron vaihtuminen on kaiketi ollut isoin syy miksi tätä ei ole saatu kiinni) ja manasin samalla sitä kuinka tämä aina keväisin intoutuu ihan totaalisti menemään kuin Viitamaan piru ja säheltämään miten sattuu.

Soittelin poikasellekin asiasta mutta tämähän on tosiaan tätä nykyä ”niin aikuinen” että tietää kaiken itse paremmin ja vain ärsyyntyy kun tätä koettaa hiemankin neuvoa juttujen kanssa. Nytkin tätä ärsytti suunnattomasti kun totesin tälle että ei sitä tutkintoa kannata sotkea PARIN KUUKAUDEN takia ja poikanen oli suorastaan kiukkuinen kun moista lausuin.

No, nähtäväksi jää. On vain niin riivatun hankalaa kun ei ole yhtään itse kunnolla kartalla siinä, missä poikanen tarkalleen ottaen menee ja kun oikeasti tietää, että jos tutkinto nyt jää parin jutun, parin kuukauden takia hoitamatta niin takuulla poikasta itseäänkin harmittaa se jossain kohtaa. Höh!

Vaan jaa. Luulenpa, että siirryn näiden manailuiden parista nyt ihan suosilla kuosittamaan itseäni, tänään menen työmaalle puoli tuntia normaalia aiemmin joten eihän tässä olekaan aikaa samaan tapaan kuin yleensä. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva tiistai, minä pyrin takuulla samaan!

Näin se homma etenee!

Sitähän ollaan jo autuaasti pääsiäisviikon maanantaissa. Ja maaliskuun viimeisiä päiviäkin viedään. Ei hassumpaa, ei lainkka hassumpaa! Palmusunnuntain kuvioihin tässä torpassa kuului muunmuassa muutama virpoja. Omat tenavat jätti tänä vuonna virpomisreissut väliin, jes, sillä äiti lahjoi heidät jo kotona.

Muilta osin eilistä vietettiin lähinnä sapuskan, erinäisten kotihommien ja töllöttimen ääressä. Aika selvää on, että viikonloppuisin tulee ulkoiltua ihan liian vähän, pääsiäispyhinä lienee syytä tehdä asialle jotain ja siirtyä vaikka grillikauden avajaisten viettoon omaan pihaan? Perinteisestihän meillä on grillailtu ekan kerran viimeistään pääsiäisenä joten pidettäköön perinnettä yllä tässä kohtaa!

Se aivan paras osuus viikonlopusta oli kuitenkin sitten eilen iltasella. Ukko näet hyppäsi pikkukirppuun ja kurvaili kuosittamaan pakoputken kuntoon. Jes! Huomenna aion kurvailla pikkukirpulla suoraan katsastuskonttorille töistä päästyäni joten katsastusosio kunnostunee siinä.

Huomiselle iltapäivälle suunnittelin myös pikaisen röntgenreissun, junnun kulmahampaiden sijainti kun on täydellinen mysteeri sekä junnulle itselleen että hammaslääkärille. Ei näy ei vaikka maitohampaat on tieltä lähteneet jo aikaa sitten. Muutenkin nämä hammaskuviot on nyt kovin kartalla tässä talossa, spedelle kun ilmestyi ensimmäinen rautahammas suuhun.

Yllätys oli kieltämättä melkoinen kun rautahampaan satuin etualahampaiden takaa yhyttämään, etenkin kun kumpikaan alaetuhampaista ei edes heilunut. Onneksi tilanne on tältä osin korjaantunut ja tadaa, heiluvaa hammasta löytyy ja silti olen himppasen kahden vaiheilla että pitääkö minun kuitenkin viedä lapsi suun osalta näytille.

Mielelläni en tätä veisi, spedellä kun tuntuu olevan joku älytön kammo kaikkia lääkäriä muistuttavia kohtaan. Jo pelkkä vihjaus lääkärikäynnistä saa lapsen kirkumaan kuin heikkopäisen joten suuhun kurkkaaminen hammaslääkärin taholta saattaisi hyvinkin edellyttää rauhoittavaa piikkiä ahteriin. Kiva.

No, ehkä odottelemme vielä tämän viikon ja ryhdymme toimiin pääsiäisen jälkeen jos heiluva hammas ei etene poistumisaikeissaan. Sen poistaminen hammaslääkärin taholta kun tuskin on kummoinen toimenpide mutta speden kiikuttaminen hammaslääkärin tuoliin voikin olla sitten ihan toinen juttu.

Huomasinpa tuossa muuten eilen illalla yhden pikkuriikkisen unohduksenkin tapahtuneen. Se rairuoho. Tässä on TAAS käynyt perinteiset ja rairuohon viljely on unohtunut. Voi rähmä! Tänään on siis PAKKO muistaa ostaa siemeniä ja ripsutella kasvustot käyntiin, eiköhän se juuri ja juuri ehdi pääsiäispäiväksi.

Vaan jaa. Luulenpa, että siirryn nyt ihan suosilla kuosittamaan itseäni työmaakuntoon. Jo ajatuskin siitä, että tällä viikolla on vain neljä työpäivää on kutkuttavan miellyttävä, kyllä se kuulkaa niin on. Jei! Oikein mukavaa maanantaita ja se on moro kaikille!

Ajatusleikkejä

Jämähdin ajattelemaan elämäni parasta hetkeä. Tämä ajatusleikki lähti simppelisti siitä, että katselin dokumentin Ayrton Sennasta ja myöhemmin Avalta ohjelman ”Erilaisia perheitä” jossa vanhemmat totesivat kakkosen syntymän olleen elämän paras hetki. Mikä oikeasti on oman elämän paras hetki?

Tuntuu typerryttävän sikamaiselta ohittaa omien lapsien syntymä parhaasta hetkestä. Esikoisen syntymä paras hetki ikinä? Sekavin ehkä.  Paras? Ihana, täydellinen ja upea mutta paras? Poikasen nyt 18v syntymä? Joo, aivan mieletön. Viisaan näköinen pieni ihminen sylissä, aivan uskomaton kokemus. Paras?

Poikanen 16v, äkkisyntymä. Aivan mieletön. Koko tunnelma syntymän ympärillä, järjetön! Paras? Prinsessa ja kätilö joka päätti että TÄNÄÄN syntyy. Piste. Mahdottoman hienoa. Paras? Junnu, totaalifloppi. Kaiken sen jälkeen elävä vauva, maailman parasta ikinä!!! Paras? Ja spede. Paras?

Ehkä paras hetki kuitenkin oli se, kun rakastuin tuhatta ja sataa ukkoon? Tai ehkä sittenkin se hetki kun menimme naimisiin? Tai olisiko se sittenkin se hetki kun eksä juoksi kukkapuskan kanssa sairaalan aulassa? En minä osaa sanoa. Elämäni on täynnä elämän parhaita hetkiä. Niitä, joiden ajattelu saa sydämen pieneksi käppyräksi.

Elämän pahimmat hetket. Onko niitä. On. Mutta laittaa ne järjestykseen. Mikä oli pahinta? Mikä sattui eniten? Myöhästyminen paikalta kun isä kuoli. Äidin kantaminen eteiseen. Naapurin nostaminen hirrestä. Se aamu kun totesi ettei äiti olekaan kotona. Se ilta kun soitti hälytyskeskukseen ja pyysi harhaiselle siskolle kyydin mielisairaalaan.

En osaa eritellä parasta enkä pahinta hetkeä, osaan vain kertoa mikä tuntui hyvältä ja mikä sattui. Me teemme, ihan kaikki, helposti itsestämme olosuhteiden uhreja, niinhän minäkin teen. Olen tällainen koska, ja siis toimin näin siksi… Ei se niin ole. Olen tällainen koska olen.

Toki kaikki kokemukset muokkaa tapaani toimia muita kohtaan, en luota ihmisiin oikeastaan koskaan, en tahdo ketään lähelleni oikeastaan milloinkaan mutta minulla on oikeus siihen. Yritän olla mahdottoman myötätuntoinen kaikkia kohtaan mutta aina en siihen pysty. Ei minua kiinnosta katkesiko sinulta kynsi vai ei, se on vain osa elämää.

Tunnen ihan uskomatonta surua usein. En halua, että kukaan läheiseni joutuu muiden loukkaamaksi. En tahdo, että heitä sattuu. Se, jos minua sattuu on ihan yhdentekevää. Oikeastaan mikään ei satu enää ja se on taas jotain joka pelottaa minua. Milloin minusta tuli näin täydellisen tuntoaistiton?

Mutta se paras hetki. Voiko niitä olla monia? Minun parhaita hetkiäni kun on aamut jolloin herään. Jokainen aamu kun nousen sängystä. Ihan parasta ikinä!

Perjantaissa taas

Vaan olipa miellyttävän yllättävä työpäivä eilen, ei voi muuta sanoa! Ohjattava olikin pois joten minä olin ”vapaata riistaa”. Sitä vapaata riistaa-fiilistä hoitelin tarkalleen sen verran, että olin yhden toisen oppilaan kanssa yhden tunnin, muun ajan touhasin a. kehityskeskustelu-lomakkeeni parissa ja b. otin lisää pääsiäisvärityskuvia kerholle ja siivoilin kerhon kaappeja. Ei hassumpaa!

Päivähän alkoi kuitenkin sen tiimipalaverin parissa ja kyllä se on kuulkaa perin merkillistä kuinka paljon pokkaa joillain onkin. Ensi viikolla normaalisti taksikuviot hoitava ohjaaja kun on yhden päivän pois ja näin ollen jomman kumman meistä luokkaan jäljelle jäävistä (minä ja kärttyohjaaja) pitäisi tulla aamulla jo puoli kasiin ottaakseen taksilaiset vastaan.

Kärttyohjaajahan on perheetön vanhempi ihminen joka on työmoraaliltaan aiheuttanut jo kerran jos eräänkin ihmetystä. Tämä kieltäytyy lähes työtehtävästä kuin työtehtävästä joka ei tapahdu meidän omassa luokassamme. Siis älytöntä! Viimeisin kieltäytyminen tapahtui pari viikkoa sitten esimiehelle ja se jos joku oli omituista. Tuolloin hänen olisi pitänyt hoitaa sokerimittauksien vahtiminen mutta niinpä vain kävi, että luokkamme toinen ohjaaja otti senkin hoitaakseen.

Ja nyt tämä taksi. Siitä oli ollut jo alkuviikosta puhetta ja toki toinen ohjaaja ja ope oli olettanut että tämä ohjaaja ilmoittaa keskustelun aikana että hän voi ne hoitaa, minähän kun en koko keskustelussa edes ollut sillä tosiaan, se oma ohjattava vie kaiken minun aikani työpäivän aikana lukuunottamatta sitä yhtä ruokkista ja yhtä pikataukoa.

Eilen aamupalaverissa päätin nostaa asian uudelleen esiin sillä oikeasti, se taksituspäivä lähenee vauhdilla. Minulle toki kelpaa se puolisen tuntia ylitöitä mikä siitä kertyy mutta ajoissa se on silti tiedettävä sillä speden hoitoaikahan alkaa vasta puoli kahdeksalta jolloin pitäisi jo olla työmaalla.

Otin siis asian puheeksi ja totesin, että jos minä sinne taksille tulen niin minun on pakko tietää se jo nyt että voin ilmoitella speden tarhaan tuovani tämän aikaisemmin kuin yleensä. Ja miten kävikään? Kärttyohjaaja nyökytteli (kuten aina kun puhe liittyy vähänkin häntä mahdollisesti koskettaviin juttuihin) ja totesi, että no jos sä sitten viitsit ottaa sen. Siis oikeasti!

Aivan uskomatonta! Käsittämätöntä kerrassaan! Kyllä siinä loksahti ihmisen jos toisenkin leuat auki tilanteessa, tottahan se on, että minun aikataulujeni rukkaaminen aiheuttaa aina ketjureaktion sillä spede, kouluherättelyt jne ja kärttyohjaajan kohdalla sillä ei olisi ollt vaikutusta kuin hänen omaan liikkumiseensa. Näin tämä nyt kuitenkin menee eli minä menen poikkeavasti yhtenä aamuna ensi viikolla jo puoli kasiin.

Onni onnettomuudessa lienee se, että ukko oli eilen ortopedin tutkailtavana ja kappas, pari viikkoa saikkua iski siitä tutkailusta. Näin ollen minun ei tarvitsekaan ilmoitella tarhalle yhtään mitään sillä spede jää tiistaiksi kotiin. Jes. Silti, ihmetyttää kovin tämän kärtyn joustamattomuus. Me nyt kuitenkin olemme työssä jossa joustavuus on yksi tärkeimmistä kulmakivistä. Huoh!

Muilta osin eilinen työpäivä oli, kuten sanoinkin, kertakaikkisen mainio. Kotiin putkuttelin hyvillä mielin, nakkasin muusipotut kiehumaan, touhasin sapuskaa, täyttelin tiskaria ja ruokin tenavat. Ukon palattua ortopedireissultaan oli tämäkin niin täynnä virtaa, että soitteli poikasen 16v perään kysyen missä poikanen ollenkaan mahtoi mennä.

Tämä perään soittelu taas johtui siitä, että ukko päätti että nyt on juuri se oikea hetki käydä ostamassa poikaselle uusi kännykkä niillä vakuutuksesta tulleilla rahoilla. Ei hajuakaan miksi mutta poikanen tahtoi ehdottomasti tällä kertaa LGn puhelimen ja mikäs, ihan näpsän näköinenhän tuo on.

 

Lieviä käyttöönotto-ongelmiahan poikasella tietysti oli ja kun tämä viimein illalla kotiutui olikin ensimmäiset sanat: äiti mulla on ongelma, en saa nettiä toimiin. Jaa-a. Tietoteknikkaintoutunut äiti löysi toki hetkessä mistä netin sai päälle joten ongelma oli aika pieni, onneksi.

Siinä illan mittaan valmistui tosiaan nuo ihanat kevätsukatkin ja tadaa, tänään ne pääsee tosikoetukselle eli työmaalle laittelen ne. Ihanaa! Erinäinen määrä ”mulle kans” kiekumisia sukkien myötä on tullut mutta totesinpa tylysti niitä toivoneille etten todellakaan tiedä koska jaksan seuraavia vastaavia alkaa kutoa, nurjat silmukat kun on ärsyttäviä.

Vastaus tuumailuuni tosin tuli heti kynsilakkojen kuivuttua (päätin siis illalla varmistaa etten ota enää puikkoja käteeni mutta 60 sekunnissa kuivuva kynsilakka oli väärä vaihtoehto päätöstä ajatellen) ja kas, tuli siinä sitten aloiteltua uusia. Just. Puoli kymmeneltä kippasin itseni ihan suosilla makuuasentoon sänkyyn ja silti olen tänäkin aamuna aivan rättipoikkiväsynyt.

Tänään speden tarhalla on tosiaan se isovanhempien päivä, pappa on onneksi menossa speden vieraaksi. Anoppi, mummu, pahoitteli illalla kovin sitä ettei saanut vuoroaan vaihdettua eikä näin ollen pääse paikalle mutta ehkä se on parempikin niin. Pappaa spede nyt näkee kerran pari kuussa, mummun tämä on tainnut nähdä kiireellä viimeksi joulun alla. Eikun ei, eihän mummu heittänyt lahjapakaasejaan itse tänne tänä jouluna eli taitaakin olla syksyllä edellinen pikatapaaminen kun mummu on tuonut junnua kotiin.

Loppuun vielä tärkeä uutinen; spedellä heiluu HAMMAS! Kyllä! Ja hyvä niin, sillä kyseisen hampaan takaa huomattiin jo viikko sitten komea uusi rautahammas eli ehdin viikon tässä manailla sitä että joudun kiikuttamaan tenavan hammaslääkärin katsottavaksi suuosastostaan. Enpä siis joudukaan eli JEI!

Ja nyt siirryn kuosittamaan kutrejani. Se on siis moro ja viettäkää kivakivaperjantai!

Kevätsukat!!!

Nyt ne on valmiit! Ah! Ja nyt se kevät sitten tulee, kyllä vissi on näin sillä huomenna kiskaisen kevätsukat työmaalle koipiini. Jei!

 

Ja näin ne syntyi; 48 aloitussilmukkaa jaettuna neljälle puikolle. Ensimmäiset viisi kerrosta joustinneuletta 2 oikein, 2 nurin. Sen jälkeen vuorotellen 10 kerrosta nurjaa ja 10 kerrosta oikeaa koko varren mitan. Kantapää on vahvennettua neuletta (23 silmukkaa) ja ihan suoraan novitalta löytyvän ohjeen mukaan kudottuna. Lankana 7veljestä, mikäs muukaan.

Torstai on toivoa täynnä!

Näin on kuulkaa! Erityisen hyvän tästä aamusta tekee se simppeli pieni asia, ettei minun tarvitse ajella tarhan kautta työmaalle siirtyessäni. Vielä paremmaksi asian tekee se, ettei minun tarvitse kurvailla edes tarhan kautta takaisin, siis ihan luksustahan moinen on! Ainoa tähdellinen tarhaan liittyvä toimenpide on muistaa ilmoittaa sinne, ettei spede tule tänään paikalle ja sehän nyt ei ole kummoinen homma se.

Niin, spedellä on viimeinen puheterapiakäynti tänään. Koska ukko on menossa esittelemään lonkkaansa ortopedille iltapäivällä totesi tämä, että mieluiten jättäisi speden vallan päiväksi kotiin. Koska ex-teini taas ilmoitti jo eilen että hakisi erittäin mielellään speden tarhalta tänään niin ongelma iltapäivän osaltahan oli helposti ratkaistavissa; ukko soitti ex-teinille joka lupasi mieluusti tulla iltapäivästä spedeä vahtimaan. Ei hassumpaa, ei lainkka hassumpaa!

Eilinen työpäivä sujui varsin mukavalla sykkeellä. Ekan tunnin ohjattava oli kuin märkä (!) rätti eikä olisi jaksanut yhtään mitään mutta kokosi voimansa ja teki kuin tekikin matikan koetta eriytystilassa jonne siis toivoi ihan itse pääsevänsä koetta tekemään. Toka ja kolmas tunti mentiin puhtaasti ruokavälkälle lupaamani toimintatilan käytön voimalla, mopo ei siis lähtenyt käsistä lapsen tietäessä vallan hyvin ettei toimintatilaan mennä jos hommat ei toimi.

Neljännellä tunnilla mopo oli karata mutta asettui hyvin nopeasti kun totesin, ettei toimintatilakäyttöä harjoiteta loppuviikon aikana jos aina kaikki saatu kiva aiheuttaa sen, että siirrytään hölmöilyn puolelle heti saavutetun kivan saamisen jälkeen. Jo asettui ja kouluhommatkin jatkui suht mukavasti, välillä nyt oli hieman repsahtamaisillaan mutta lisämuistutus siitä kuinka iloinen äiti olikaan ollut edellisenä päivänä luettuaan lapsen vihosta kuinka HIENOSTI tämä oli päivän touhunnut koulussa sai lapsen jälleen asettumaan.

IPssä mopo sitten karkasi mutta onneksi vain ja ainoastaan riehunnan merkeissä. On lapsia jotka leikkii ja lapsia jotka ei kertakaikkiaan osaa leikkiäleikkiä. Valitettavasti ohjattava kuuluu pääsääntöisesti lapsiin jotka ei taitoa osaa, kaikki leikit menee herkästi riehumisen puolelle, pikkuautot ajaa vain ja ainoastaan kolareita, nallet lentää ilmassa jne jne. Aikansa riehuttuaan lapsi onneksi otti ja asettui oikeasti tekemään jotain järjellistä eli värittämään. Ei paha.

Työmaalta poistuttiin hyvässä järjestyksessä IP-parin kanssa ja tsiisus, olemmekohan me aina ihan aikuisia? Todnäk emme, me näet keksimme poistua tekniikalla joka edellytti erinäistä juoksemista ja hihkumista. Mikä ihme meitä oikein vaivaa? Työperäinen stressi kenties? Hoitomuodot ihan omia? Voi olla…

Kotona touhasin ensimmäisenä lapsille ruokaa nenän alle ja näiden einehtiessä keskitin tarmoni perunoiden kuorintaan. Perunasavotasta säntäsin sulavasti täyttämään tiskikonetta ja pyykkikonetta, viikkasin puhtaat pyykit kaappeihin ja siivoilin keittiön tasoja. Viiden jälkeen otin ja istahdin viimein itsekin einehtimään ja sen jälkeen olo olikin jokseenkin uuvahtanut.

Sen rauhaisan istumiseni keskeytti tarkalleen puhelinsoitto innokkaalta lehtimyyjältä ja vieläpä niin innokkaalta ettei tämä ottanut uskoakseen, että meille tulee jo kauppaamansa Roope-setä. ”Kuulkaa nyt kun ei teille kyllä tule, teille tulee Aku Ankka”, totesi tiukkaääninen täti langan toisessa päässä. Ahas. No kun se Aku Ankka on tullut AINA mutta lisäksi meille tulee sekä sarjisextra että Roope-setä.

Täti ei tahtonut millään luovuttaa vaan intti ja intti. Ihme touhua! Kai minä nyt tiedän, mitä lehtiä meille tulee kun ei meille edes tule kuin nimenomaan nuo kolme lehteä. Tädin mielestä en sillä oikeasti, teille EI tule Roopea. Mikähän hiivatin aviisi se sitten mahtoi olla jonka kiikutin pari viikkoa sitten poikasen 16v hyllyyn. Tässä kohtaa tätikin valpastui, kas kun aika osui aika passelisti yhteen viimeisimmän Roope-sedän postitusajankohdan kanssa.

Kovin tämä oli outoa tätösestä ja luonnollisestikin hän siirsi syyn tietojärjestelmänsä piikkiin. Vinkki lehtimyyjille; ei kannata koskaan alkaa inttää mahdollisen asiakkaan kanssa siitä tuleeko tälle vaiko ei lehti jota kauppaatte, ei ainakaan niin että jää toistelemaan itseään tyyliin ”ei teille tule”. Se antaa vain todella huonon kuvan koko myyjän edustamasta lehdestä sillä väkisinkin tuli mieleen, että kuinkahan monta lehteä vuodessa onnistutaan myymään ihmisille KAHTEEN KERTAAN vuoden aikana?

Illalla sitkittelin tiukasti nojatuolissa aina kymppiin asti sillä hei oikeasti, kevätsukkien eteneminen ei saanut minua millään laskemaan otettani puikoista. Todnäk saan ihanat uudet kevätsukat koipiini huomenna, toinen pari alkaa näet olla vaiheessa jossa ei enää kudota kuin jalkaterän osuus ja päättelyt. Jes!

Tänään on luvassa varsin mukavahko työpäivä, oppilaat kun tulee vasta ysiin ja päivä aloitetaan näin ollen tiimikokoontumisella. Ohjattavakaan ei ole koulussa kuin koulutuntien ajan joten hurraa! Ihan luksusta! Toisaalta, johan tästä päivästä tekee luksusta sekin että nyt on tosiaan torstai! Jes!

Meneeköhän tämä nyt ihan yli-iloitsemisen puolelle jo? Oli miten oli niin todettakoon, että varsin positiivisessa hengessä tähän päivään startataan ja se on ihanaa se! Ja nyt. Luulenpa, että siirryn kesyttämään tuhmia kutrejani jotka on jälleen kerran etsineet tuhat eri suuntaa mihin sojottaa. Se on siis moro ja viettäkää oikein kivakiva torstai!

Mistä näitä aamuja…

No, jostain! Ja taas olemme uudessa aamussa. Eilinen työpäivä oli silkkaa juhlaa, jos näin voi sanoa. Hommia tuli tehtyä, lapsi ei kirkunut, mätkinyt saati heitellyt tavaroita, eikä tuo edes yrittänyt piiloutua tai karata juoksuun ympäri luokkaa. Hurraa! Kotimatkalla tosin mietin, että kovin ne on laskeneet matalalle nämä menestys-tituleeraukseen johtavat arvioni.

Se, ettei lapsi lyö, kilju tai juoksen ympäri luokkaa kun pitäisi olla itsenstäänselvyys kun koululuokassa ollaan. Se, että tehdään hommia, eikö sekin kuulu normaaliin koulutuntiin. Toisaalta niiden hommien suhteen mennään silti edelleen ihan muissa määrissä kuin muut koululaiset, muiden tehdessä aukeaman ja muutaman lisätehtävän tekee lapsi maksimissaan sen yhden aukeaman eikä yleensä edes sitä ihan kokonaan.

Muiden lukiessa lukuläksyn ja tehdessä pari sivua aapisen työkirjaa, tekee lapsi kolme riviä kirjaimia ja maksimissaan monisteen toisen puolen ”mikä näistä tavuista puuttuu sanasta kissa”-tehtäviä joissa sanoja on maks 20. Muiden keskittäessä tarmonsa ompelutyöhön kässätunnilla ompelee lapsi maks 10 pistoa sitä oikeaa työtä jonka jälkeen tämä kaivaa huopakankaan palasia pulpetistaan ja alkaa pistellä niitä yhteen summittaisesti.

Ja sittenkin koen menestykseksi koulupäivän jona lapsi ei ole säntäillyt ympäri luokkaa (no kerran-kaksi mutta vain näyttääkseen opelle jotain juttua), ei hypi pulpeteilla (no okei, pari kertaa tapahtui tämäkin mutta vain koska lapsi oli KOTKA josta luimme välitunnilla) tai roimi tavaroilla muita / minua saati heiluttele nyrkkejään.

Rauhaton tuo oli mutta sitä kesti vain yhden oppitunnin ajan ja sen jälkeen lapsi asettui jälleen aloilleen. Tai aloilleen ja aloilleen, tämän lapsen kanssa aloilleen asettuminen tarkoittaa sitä että tämä istuu tuolille pulpetin ääreen, olkoonkin että istuessaan pamauttelee penaalilla päätään, pelaa pyyhekumeilla jalkkista pulpetilla tai kolistelee ja kopistelee pulpetin kantta koska ”se menee hauskasti kiinni saranoita painamalla”.

IPssäkin homma pelitti suht hyvin, sittenkin että valitettava tosiasia on se ettei IPn uusin tulokas toimi alkuunkaan yhteen lapsen kanssa. Tämä uusin tulokas ilmestyi pari kuukautta sitten ja sen jälkeen IP-touhujenkin kanssa on saanut olla korvat ja silmät tarkkana sillä joko nämä kaksi ovat a. tukkanuottasilla tai b. riehuvat päättöminä. Ja kun sanon päättöminä tarkoitan päättöminä eli leikeissä ei todellakaan ole päätä eikä häntää.

Kaiholla (hehheh) muistelen aikaa ennen uutta tulokasta. Tuolloinhan lapsi ihan oikeasti leikkileikki aika-ajoin muiden kanssa, nyt moista ei tapahdu milloinkaan uuden tulokkaan ollessa paikalla. Toisaalta, uusin tulokas sotkee kyllä parhaansa mukaan kaikkien leikkejä sillä sosiaalisilta taidoiltaan tämä on kokolailla lähellä nollaa.

No, oli miten oli, IPkin klaarattiin siis suht mallikkaasti, onneksi lapsi päätyi yhtäkkiä olemaan koira (jepjep, yllin tunnin satoa sitten se) ja nimenomaan minun koirani eli punaista liikennevaloa näyttämällä lapsi asettui kerran toisensa jälkeen rauhallisesti istumaan sillä niinhän hyvin koulutetut koirat tekee. Hohhoijaa.

Kuten huomaatte, työpäivistäni ei puutu ainakaan vaihtelua. Tosin tämä nyt ei ehkä ihan ole sitä mihin kouluttauduin, on näet päiviä jolloin olen simppelisti tarhatäti (kuten eilen), päiviä jolloin muistutan enemmän vanginvartijaa (kuten pahoina päivinä) ja päiviä jolloin oikeasti epäilen päätyneeni mielisairaalaan (kuten pahoina päivinä jolloin lapsi leikkii palopilliä eriytystilassa). Niin ja toisinaan olen sitten vain simppelisti koiranomistaja *reps*.

Työmaalta kurvailin marketin kautta kotiin, ex-teini näet haki speden tarhasta. Ihanista kevätsukistani kun on valmiina toinen pari ja totesin jo edellisenä iltana että toiseen pariin langat ei tule millään riittämään eli markettikieppi oli ihan must. Nämä tekeillä olevat sukat sai suurta kannatusta kaikilta ne nähneiltä ja nyt olen kuunnellut loputtomiin ”mulle kans”-rutinoita sekä lapsiltani että siskoltani. Voi kun kiva!

 

Ilta kotosalla meni normikuvioissa eli ruokaa, läksyjen tarkistelua, speden kanssa puheterapiavihkopelejä ja päivän päätteeksi oma suihku sekä speden kylvetys. Ei siis uutta auringon alla. Muuten, spede sanoo HIENOSTI ällät sanaan kuin sanaan ja kohtaan kuin kohtaan KUNHAN keskittyy sanomiseensa. Alkuunhan ällä tulee nyt jo AINA, tosin välillä sitä on niin kiva käyttää että sillä korvataan mikä tahansa alkukirjain sanoista.

Ja nyt, siirryn suosilla kesyttämään yöunien villitsemää pehkoani, se on siis moro ja viettäkää kivakiva keskiviikko!

Olis tuota voinut paremminkin nukkua

Mene ja tiedä mikä riivaa naista kun kesken unien heräsin ja tunnin verran pökötin tiukasti hereillä vaikka kuinka kylkiasennossa pysyttelinkin. Tai jaa, ehkäpä tiedänkin, olisiko tuo ollut telepatiaan liittyvää? Yhdessä kohtaa näet kylläännyin siihen kylkiasentoon ja nousin kotvaksi ylös ja tadaa, mitä olikaan puhelimeen ilmestynyt? Viesti ihanaiselta ystävältä josta oli juuri tullut jälleen kerran isä! Ihanaa!

Mitä taas itse eiliseen päivään menee niin siinähän se meni. Työpäivä sujui sutjakkaan vauhdilla, ohjattava oli toki aikas rauhaton mutta teki hommia silti tasaiseen tahtiin eikä nyrkkikään heilunut vaikka välillä lähellä olikin. IPssä tuo oli onneksi säädyllisen ajan eli mitään totaaliflippejä ei ollut näkyvissä vaikka välillä joutuikin menoa hillitsemään ja rauhoittamaan.

Kotiin saapui innostunut naiseläjä, minulle kun iski mieletön kebabin himo jo työmaalla ja olin ehdottoman varmaksi päättänyt, että kotiin ehdittyäni noudan moista herkkua vakipaikasta. No, en sitten hakenutkaan, huomasin kotvan kuluttua väkästäväni vauhdilla ranskalaisia, nakkeja ja lihapullia nälkäisille joukoille. Pöh!

Ilta kului vakikaavalla; läksyjen tarkastusta, höpöttelyä, pari tallennetta ja silleen. Niin tai jaa, olihan siinä yksi oikein urakaksi käypäkin toimi illan suussa vielä hoidettavana; soittelin näet vakuutusyhtiön vahinkokorvauspuolelle. Poikasen 16v kännykän näyttö näet otti ja sanoi sopparin täysin irti lennettyään lattialle. Ihan kiva. Duudsonin kestävä muka, mitä vielä! Tämähän on jo toinen kerta kun samaisen kännykkähärpäkkeen vuoksi asioimme vakuutusyhtiön kanssa.

Edellinen ihan vastaava puhelin kesti reilun kuukauden ehjänä ja särkyi totaalisti näyttönsä osalta tiputtuaan poikasen taskusta asfaltille tämän pyöräillessä. Tuolloin näytön särkyminen oli sikäli massiivisempi, että siitä tipahteli lasin säläsiä pois, tällä kertaahan näyttö vain heitti itsensä vaaleanharmaaksi.

 

Isot pojat kännykkäfoorumilla tosin tiesi kertoa tästä puhelimesta jo kesällä, ettei tämä ole se varsinainen ”Duudsonin kestävä”-versio vaikka samoilla korulauseilla tätäkin on markkinoitu. Se oikea Duudsoniversio on halvempi malli eli pelkällä Samsung Xcover-nimellä kulkeva versio, tämä kyseinen Samsung Galaxy Xcover ei sitä ole, vaikka esim Gigantin mainoksissa näin markkinoidaan.

Puhelu vakuutusyhtiöön olikin sitten ihan oma juttunsa. Palvelusssamme on ruuhkaa, odottakaa vielä hetkinen jne jne noin 55 minuutin ajan. Kiva. Kun viimein ruuhka edestäni oli kaikonnut kesti itse asian hoidossa muutama hassu minuutti sillä kyseiset puhelimet on tulleet varsin tutuiksi mm vahinkokorvauspuolella. Niiden näytöt ei vain ota kestääkseen tipahteluja, ei vaikka kuinka olisivat mitä lasia hyvänsä. Just.

No, lisätietoja tämän asian tiimoilta saan tänään kun kivakivakorvaussetä soittelee minulle päiväsaikaan. Ensin tämä tutkailee näiden hinnat tänä päivänä (muutama kymppi on tultu jälleen alas) ja tutustuu samalla lähettämääni kuvaan kapineesta. Kuva kertonee omaa suhteellisen karua ja tylyä kieltään.

Tänään lienee luvassa hyvinkin eilisen kaltainen työpäivä. Toivottavasti hommat luistaa edes suht hyvällä sykkeellä kuin eilen ja jos oikein onni potkaisee, niin ehkä ohjattavakin olisi himppasen rauhallisempi. Aika älyttömältä tuntuu aika-ajoin, että kouluvuotta on kohta kestänyt tosiaan koko yksi lukuvuosi ja lapsi on edelleen ihan tarhalaiskuosissa suuren osan ajasta. Huoh!

Vaan jaa. Josko siirryn nyt silottelemaan kutrejani oikeaan asentoon, tänä aamuna väsymys toki vaivaa mutta mieli on hyvinkin iloinen johtuen siitä simppelistä asiasta että mittarissa keikkuu vaivaiset 12 astetta pakkasta eilisaamuisen -19 asteen sijaan. Hehee! Se on siis moro ja viettäkää kivakiva tiistai ja silleen!