Josko sitä muutaman sanasen

Näin pitkästä aikaa ja loman viimeisen päivän kunniaksi. Ukon lomahan päättyi jo reilu viikko sitten ja kas, ryminällä päättyikin. Tiedä sitten kuka, mikä tai onkokaan työmaalla iskenyt joku laskuvirhe sillä kas, väkeä ei riittänyt (eikä riitä edelleenkään) kumpaankin vuoroon koneita pyörittämään joten just.

Viime viikolla ukko painoi neljässä päivässä 55 tuntia töitä, tämän viikon tuo sitten aloittikin heräämällä eilen aamulla puheluun ja painelemalla työmaalle tekemään puolikkaan aamuvuoron oman iltavuoron alle. Lievästi maitohapoilla taitaa olla hän.

Itse sen sijaan käytin eilisen ihan vain siihen lomaltapaluun valmisteluun eli ensin markettireissulle ja molemmille pojille uudet reput ja penaalit. Sen jälkeen vuorossa olikin apteekki ja prinsessalle naaman entrausaineet. Siitä suuntasin kelaan hakemaan prinsessalle koulumatkatukihakemuksen, ammattikouluhan on tuolla naapurikylällä.

Koska poikanen 19vee, anteeksi korjaan, 20vee (synttärit oli lauantaina!) oli lomilla viikonlopun, palasi armeijan leipiin sunnuntaina eikä lomaudu enää ennen valaviikonloppua niin osa eilisestä meni tämänkin juttuja hoidellessa. Vakuutusyhtiöön soittelua (pojan kännykän näyttö oli haljennut housun taskussa marssiessa) ja soittelin siinä autokoulullekin.

Se inssiajo kun onnistuisi passelisti valaviikonlopun jälkeen maanantaina kun luvassa on pidennetty loma. Arvatenkaan yhtä ainoaa inssiajoaikaa ei tuolle maanantaille enää ollut (hittolainen) mutta aivan ihana autokoulun tätönen totesi että hänpä tutkailee ja soittelee myöhemmin miten käy.

Ja niin vaan tuo sai kuin saikin pojalle järjestettyä inssiajan maanantaille, joku varsin ystävällinen mautokortin suorittaja oli ollut suostuvainen vaihtamaan oman inssinsä jo edelliselle perjantaille jolle aikoja oli vapaana. Jes! Nyt vaan peukut pystyyn että inssi menee läpi, tämä armeija-aikainen inssien järkkäily on himppasen hankalaa hommaa…

Taysin reissut speden kanssa on käytynä, tosin lausunto toi pienen yllätyksen mukanaan ja edessä onkin vielä unipolygrafia. Joopa joo, paitsi että tässä täytyy ottaa vapaata pojan valan takia niin jossain kohtaa on sitten lähdettävä yöpymään taysiinkin ja kas, vapaatahan siihenkin on otettava.

Mitään uutta ja ihmeellistä ei edelleenkään tullut ilmi lääkärinkään taholta, tutkimus sentään oli hyvin perusteellinen ja tunnin tuo veivasi ja väänsi ja käänsi ja touhusi speden kanssa. Karkeassa, hienomotoriikassa ja suun alueen motoriikassa haastetta, ei varsinaista kehitysviivettä vaikka kehittyykin ikätovereitaan hieman hitaammin.

Liikkuminen ja hengitys hieman tavallista raskaammat ja kömpelömmät, tauotus hengityksessä omituinen. Puheterapian jatkoa samoin kuin pienluokalla pysymistä suositellaan. Vahva mielikuvitus, erittäin herkkä ja niiltä osin mahdollisesti käyntejä koulukuraattorilla tai -psykologilla. Että näin.

Onneksi tämä osio on nyt kokolailla hanskassa, kyllä taysin ravi vaan aina on jotenkin ankeaa touhua, olkoonkin että siellä saatu palvelu on ihan ensiluokkaista. Harmillista tosin että ope vaihtuu nyt eikä tiedonsiirto oikein pelitä sillä terkka on vielä lomilla mutta eiköhän tämä tästä.

Itse olen kokenut pienimuotoisen muodonmuutoksen jos kohta myös oppinut (!!!) uutta! Muodonmuutos on tosin osin paluuta entiseen, pyörähdin siis kampaajalla ja värjäytin hiuksista osan vanhaan kunnon tapaan kirkuvan punaisiksi. Ja se oppimispuoli taas…

Mitäs tähän sanotte?! Ihminen joka ei ole IKINÄ osannut tehdä muuta kuin tavallisen letin ja senkin huonosti, on opetellut viimeisen viikon aikana tekemään ITSELLEEN ranskalaisen letin. Siis OMG! Ja jos kohta tämä kipinä lähti siis omalta kampaajalta joka kutrit letitti värjäyksen perään niin johan se sitten poikikin kipinää.

Joka aivaten ainoa aamu viime viikolla piti letittää kutrinsa uudemman kerran. Siinä meni välillä tuntikin heittämällä, yhtenä aamuna oli pakko pitää vartin tupakkataukokin kun muuten olisin kiukuspäissäni todnäk raastanut hiukset irti päästä.

Jos sormet on kuin nippu k*rpiä niin ne on kuin nippu k*rpiä ja hittolainen, kuka nyt päänsä taakse näkee? No, pari päivää pidin ihan suosilla taukoa todettuani perjantaiaamuna että hommahan on selvästi nopeutunut himppasen (letityksessä meni vajaat 10 minuuttia) ja kas, tänä aamuna päätin kokeilla uudemman kerran.

Se oli kuulkaa maksimissaan 5 minuuttia, tuskin edes sitä, mikä meni letittämiseen aikaa ja hiiohoi, osasinpa jättää sen letin aloittamisenkin alemmas kuin aiemmin! Jes! Ihan tasainen se ei, tietenkään, ole nytkään joten tällä kertaa en edes yritä väkertää sitä pinneillä kiinni letin alle mutta yhtä kaikki. Letti se on!

Tosiaan, tämä on viimeinen lomapäivä ja huomenna palaan itse sorvin ääreen. Samoin tekee prinsessa, pojat suorittaa paluunsa vasta torstaina. Mitään ihmeellistä pyykkäystä ja imurointia lukuunottamatta en ole tälle päivälle suunnitellut mutta onhan sitä siinäkin.

Tai jaa, lankakauppaan pitäisi kyllä lähteä sillä hei, oikeasti. Ihminen (idioottisellainen) ostaa niitä lankoja kerätolkulla, siis vaaleaa lilaa, vaaleanpunaista, marjapuuron väristä, tummaa lilaa ja pinkkiä, mutta eipä osta sitten kuin YHDEN kerän luonnonvalkoista jota se aivopierufiiliksissä aloitettu päiväpeite nielee ihan eniten.

Just. No, paikkasinpa tekemättömien käsien syndroomaa ehtoolla sitten kaivamalla esiin keväällä aloitetut villasukat joiden toinen pari oli valmiina ja toinen ehtinyt kutoutua sentin verran varrestaan. Gilmoren tyttöjen seurassa tuli touhuttua kantapääkin jo valmiiksi joten taidan jatkaa sukan loppuun vielä tänään.

Vaan jaa. Josko tästä vähitellen siirtyisin ihmettelemään pitäisikö kohta tehdä täsmäisku kerrosta ylemmäs. Se loman loppu kun on jo ihan nurkan takana koululaisillakin. Se on siis moro ja have fun!

No onhan tää nyt vähän…

Joo-o. Kello keittiön seinällä näyttää puoli neljää aamulla ja hereillä tässä on ennätetty olla jo hyvinkin reilu puoli tuntia. Tai no, pidempäänkin, mutta puoli tuntia keittiön puolella. Iskihän se tauti sitten allekirjoittaneeseenkin, salakavalasti hiipimällä eilen aamupäivästä.

Voi sitä niistämisen määrää työmaalla, jo sitä riitti. Ja voi sitä palelun ja hikoilun määrää, sitäkin riitti. Sitkeästi olin silti ihan sinne kahteen töissä, kotona tuuppasin sitten mittarin kainaloon ennen kuin ryhdyin ruoanlaittoon ja kas, 37.5 oli mittarin mukaan hyvä lukema sille kohtaa. Ei paljon hymyilyttänyt.

Prinsessahan oli käynyt aamusta lääkärissä, saanut kasan särkylääkkeitä ja silmätippoja. Mitään tulehdusta korvissa ei sentään näkynyt, jos kohta ei muuallakaan, mutta lääkäri epäili mahdottoman korvakivun liittyvän ärhäkästi punoittavaan kurkkuun.

Influenssatestin nuo oli silti tytöstä ottaneet ja muutaman veriputkilonkin lisukkeeksi, iltapäivästä lääkäri soitteli tuloksia ja totesi, että influenssatesti tuli negana takaisin joten influenssaa tauti tuskin on vaikka täysin se ei kuulemma sitä pois suljekaan (?), ja tulehdusarvojen kohoaminen sopii hyvinkin rajuhkoon virusperäiseen lenssuun.

Ei jatkotoimenpiteitä siis, ihan simppelisti särkylääkettä, nesteitä ja lepoa, toki jos olo radikaalisti huononee niin sitten uudemman kerran lääkärin katsottavaksi. Totesinkin itseni hyvin onnekkaaksi siinä kohtaa sillä hei, torppahan on nyt varustettu särkylääkearsenaalilla ja se on kiva se!

Minä touhusin sen sapuskan siinä värjötellessäni ja evästin tenavalauman, loppupäivä menikin pitkälti nojatuolissa makoillen, niistäen ja töllötintä puolella silmällä tuijottaen. Että sellainen maanantaiehtoo sitten se, aika reippaanlaisesti risoi.

Lämpötila mittarissa ei illan aikana muuttunut oikein mihinkään, pientä elämistä siinä tosin oli mutta maltillisissa lukemissa pysyttiin tiukasti. Nenä sen sijaan falskasi siihen malliin että näin jo sieluni silmin kuinka nukkumisesta ei tule mitään sillä minä en vain osaa nukkua nenä tukossa.

Eikä siitä oikein sitten tullutkaan. Tai no, ensalkuun kyllä tuli. Olen ihan varmuudella nukkunut neljä tuntia sellaista pätkittäistä unta, havahtelin näet hereille milloin siihen että kylvin hiessä ja milloin siihen että olin umpijäässä. Kahden jälkeen uni ei sitten ottanutkaan enää millään tullakseen sillä niin. Se nenä.

Jollain ilveellä sain sentään vielä torkahdettua aikani kelloon kurkittuani mutta se uni kuulkaa karisi silmistä ja vauhdilla karisikin! Tsiisus! Ihan yhtäkkiä nenänpäähän iskeytyi voimalla ukon kyynärpää. Ja kun sanon voimalla niin myös tarkoitan voimalla.

Ukko itse oli niin umpiunessa ettei edes havahtunut moiseen iskuun, mumisi vain jotain unissaan mutta minä todellakin heräsin siihen ihan täydellisen kunnolla. Sängystä lähdinkin sitten jokseenkin vauhdikkaasti keittiön puolelle sillä kas, jos kohta nokka olikin tukossa niin verenvuotoa ne tukkeumat ei tuntuneet estävän.

Toisaalta, nyt on nenä kyllä auki, mitä nyt tuntuu hieman ahtaalta hengitellä. Ei hajuakaan oliko pää kipeä ennen pedistä nousemista mutta voin kertoa että nyt se on. Kipeä. Mittari onneksi näytti ihan normilukemia joten olisiko kipu suoraan nenäosumaan liittyvää pään jumputusta.

Mielenkiinnolla odotan meneekö nenänvarsi mustaksi, mahdollisuus sille on kaiketi olemassa vaikka kuvittelisin että kun isku osui ihan suoraan nenänpäähän niin se ei niin herkästi nenänvartta tummenna kuin isku nenänvarteen olisi tehnyt. Vaan on tämä kuulkaa.

Minä eilen sitä töissä manasin siinä niistämisen lomassa että voiko tämä nyt olla mahdollistakaan. Muutama vuosi takaperin vietin nelikymppisiäni petin pohjalla keuhkokuumeessa, näinköhän vietän tämän vuotisia synttäreitäni petin pohjalla lenssussa. Näköjään.

Ja millainen synttäriaamun herätys tämä tällainen FUTUM -ja osuihan se oikein on? Että voikin olla sanon mä. No, josko se lämpö ei sieltä enää nousisi ja nuhakin alkaisi päivän mittaan helpottaa niin mikäs, ihan hyvä päivähän tästä sitten tulisi.

Vielä illalla olin kahdenvaiheilla josko yrittäisin nyt aamusta työmaalle mutta sen ajatuksen hylkäsin kyllä jo ennen maatemenoa todettuani että ei se lämpö nyt kadonnutkaan yhtä omia aikojaan kuin ilmestyi. Eipä silti, totesin minä ehtoolla senkin että jos nuha jatkaa samaa kehitystään mitä teki niin eipä tässä töihin asiaa olekaan sillä niin.

Minullahan vuotaa silmät ihan suhteessa nenän vuotomäärään eli näkyvyys on himppasen mitä on. Harmi ettei silmiä voi niistää kuiviksi, se on vaan odotettava että vuototila loppuu omia aikojaan jossain kohtaa nuhan helpottaessa. Onneksi silmävuoto ei kestä yleensä vuorokautta pidempään mutta kyllä se vuorokausi tuntuu jokseenkin pitkältä odotellessa.

Vaan jaa. Kello näyttää tyylikkäästi ”jo” aamuneljää joten taidan ottaa ja yrittää ihan hipihiljaa tyhjentää tiskikoneen ennen kuin asetun nojatuoliin ja mahdollisesti torkahdan siinä vielä kotvan. Tässähän olisi varsin hyvää uniaikaa vielä likemmäs pari tuntia ennen kuin on pakko ryhtyä aamutoimiin.

Se on siis moro ja have fun!

No mutta….

Jopas onkin taas tovi vierähtänyt. Eipä uutta tähtien alla ja sittenkin mahdottoman paljon uutta. Aloitetaan vaikka rääppiksestä. Kaveri otti ja oppi miten käännytään mahalleen. Just. Mummia harmittaa moinen suunnattomasti, ei niinkään siksi etteikö moinen taito olisi ihan toivottava ja suotava vaan siksi ettei mummi ole ennättänyt vielä nähdä moista kääntymää kertaakaan. Höh.

Tämä taas ei johdu siitä, etteikö mummi tahtoisi nähdä mutta kun. Moinen taito opittiin perjantaina ja viikonloppu meni viuhvauh vaan ilman että ennätimme törmäillä tyttären kanssa ja kas, maanantaina kun oli ajatuksena kurvata työmaalta tyttären kautta kotiin kurvailinkin etuajassa kuumeisena kotiin. Että näin.

No, kuumeesta ei ole onneksi edes rippeitä ollut nähtävillä tänä aamuna, eilen niitä kyllä oli vielä ilmassa. Sen sijaan nokka elää edelleen omaa elämäänsä, samoin silmät mutta nielemisen (ja sitä kautta syömisen) estänyt kurkkukipu on sentään siirtynyt osastolle ”muistoja”.

Eilen aamusta olo oli, onneksi, vuotavaa nokkaa ja edelleen nielemistä karsastavaa kurkkua lukuunottamatta, siinä määrin hyvä että nakitin aamuvuoroon lähteneen ukon kiikuttamaan KAIKKI pakasteet ulkorappusille viltin alle. Pakkasta kun oli ruhtinaalliset -8 astetta meidän mittarissa.

Pakastinhan tässä taloudessa kuuluu sarjaamme voiprklstnavttu. Tsiisus! Miten paljon pakastimessa voi olla ylimääräistä JÄÄTÄ!? Tämä taas johtuu pitkältikin siitä, että sitä auotaan TAAJAAN sekä ukon että parin tenavan toimesta. Jaa miksikö? No kun ne jääpalat. Jääpaloja sinne, jääpaloja tonne ja jääpaloja tänne(kin).

Oman lisänsä jään määrään toi toki pakastimeen ukon ja speden toimesta kaatunut mehujää (!!!), siis sellainen joka oli menossa jäätymään. Voin kertoa, että se ihan hieman söi naista sekä siinä kohtaa kun huomasi moisen kaatuneen että siinä kohtaa kun sitä pakastinta eilen tuijotin.

Ratkaisuhan moiseen jääpala-auontaan olisi toki jääkaappi jossa moinen jääpalakone on vakiona mutta hei oikeasti. Kun EI OLE TILAA, kuuskytäsenttinen jääkaappi on ihan maks tässä torpassa ja jos moisessa olisi (en tiedä onko olemassakaan sillä koolla) moinen tilasyöppö ovessa niin eihän sinne mahtuisi alkuunkaan sitä määrää evästä mitä meillä jääkaappi joutuu väkisin nielemään.

Joten ei. Jääpalat on ja pysyy pakastimessa. Jota siis auotaan MONTA kertaa päivässä. Ihan stnan monta. Niin monta että taas alkaa ärsyttää vaikka pakastin onkin nyt hienossa järjestyksessä ja tilava ja sulanut ja vaikkas mitä. Ja mehujäätönkin.

Näissä tämän akan maun mukaisissa talvissa (ei lunta, jäätä tai pakkasta) on kyllä yksi huonokin puoli. Juuri se pakastin. Viime vuonna sain pakastimen sulatettua jossain kohtaa pakkasia joita ei sitten kestänyt kauaa joka taas aiheutti sen, että sulatuskerrat jäi tasan tarkkaan yhteen kertaan.

Jo sunnuntaina tuumailin mielessäni että jos vain pakkanen nyt himppasenkin kiristyy niin tsadaa, sulatus asap! Ja kiristyihän se, jo maanantai-iltana olisi voinut pakasteet kantaa ulos mutta tosiaan, se työmaalla noussut kuume aiheutti kyllä sen että en todellakaan jaksanut edes ajatella kiikuttavani mitään mihinkään.

Eilen aamulla oli pakko tarttua toimeen, olkoonkin että olo ei ollut ihan täystehoinen ja toisaalta, eihän pakastimen sulatus tarvitse kuin aikaa ja vahdintaa ja hetkittäin tapahtuvaa jääastian tyhjennystä ja pyyhkeellä sivelyä ja kauhalla isompien jääkökköjen irrottelua ja ja ja …

Melkein kadutti koko operaation alkulaukaus jo parin tunnin kuluttua, ihan hieman tuntui käyvän kunnon päälle se hetkittäinenkin sively ja tyhjentely ja irrottelu. Oli ihan pakko istahtaa aina välillä vain hengittämään kun jotenkin olo ei kuitenkaan ollut ihan ok.

Onnittelin toki itseäni kun aamupäivästä sain viimein kannettua pakasteet takaisin kaapin uumeniin ja totesin pakkasenkin lähteneen lauhtumaan niin ettei mittarissa ollutkaan enää kuin -3 astetta. Illallahan alkoi sitten jo kuulumaan sulamisvesien tip-tip-tip-ääni räystäistä joten myöhäistä olisi ollut jos olisi tähän päivään odotellut.

Loppupäivän vietin lähes koomassa nojatuolissa, mitä nyt välillä tarkastin speden läksyt, annoin evästä lapsille ja himppasen heittelin astioita koneeseen. Eli niitä hommia joita on pakko tehdä oli kipeänä tai ei. Iltapäivästä pääsin onnittelemaan itseäni vielä uudemman kerran sillä tadaa!

Kurkku ei ollut enää alkuunkaan niin kipeä ettei olisi voinut yrittää syömistä! Ja kyllä siinä loppupäivän aikana tulikin sitten pyörähdeltyä jääkaapilla hakemassa milloin mitäkin pientä syötävää sillä hei, maanantainahan en saanut syötyä kuin puolikkaan banaanin ja juotua jääkylmän juotavan jogurtin.

Tänä aamuna kiusana ei ole, ainakaan vielä, ollut kuin nokka-silmä-osasto. Pääkipukaan ei tällä hetkellä vaivaa, jonkinasteinen väsymys ja omituiset sydäntykytykset kylläkin. Onkohan nyt tosiaan niin, että kahvin juontia aamuisin on ryhdyttävä tylysti vähentämään, näitä tykytyksiä kun oli eilen aamullakin. Tai sitten se on jotain taudin kuvaan liittyvää, mene ja tiedä.

Isommat on lähetetty kouluun, spede nyt notkuu vielä kotosalla mutta suuntaa myös kohtsilleen koulun suuntaan. Itse ajattelin laittaa pyykkikoneen päälle ja suunnata sohvalle kunhan sinne asti on päästy ja todnäk vietän vaakatasossa ainakin jonkin aikaa.

Huomenna olisi tarkoitus suunnata työmaalle, spedellähän taas on aamusta verikokeet joihin lähtee isänsä kanssa. Monenlaista juttua ollaan nyt verestä tutkimassa, kas kun niin. Spedehän on ihan samanmallinen kuin isänsä pienenä eli roteva poika. Isänsäkin kohdalla tuosta nähtiin pienenä vaivaa terveydenhuollon toimesta, miksikäs ei siis spedenkin.

Mitä taas spedeen tulee muilta osin niin nyt näyttää hieman siltä että lapsella saattaisi olla dyspraksia joka selittäisi paitsi sen miksi puhe on edelleen epäselvää myös sen miksi tämä tasapaino on himppasen mitä sattuu. Mitään diagnoosia ei ole vielä tehty mutta puheterapeutti totesi lapsen kielen ja muun suun motoriikan olevan epäsynkassa keskenään.

Tiedossa on fysioterauttikäyntikin joten ehkäpä tässä nyt oikeasti aletaan perehtyä asiaan eikä vain odotella koska lapsi oppii sen ja sen ja ton. Puheterapiaanhan tuo menee uudemman kerran ensi viikolla mutta koska en itse ollut paikalla kartoituskäynnillä niin olen vain ukon puheiden varassa ja niiden mukaan jatkosta ei ole vielä tietoa.

Tällä kertaa ei keskitytä siihen ärrään, kuten eskarivuonna tehtiin, vaan ihan yleisesti suun motoriikan harjoittamiseen eli näin yhtäkkiä ajatellen kuvittelisin että käyntejä on luvassa jatkossakin. Mikä sitten toimintasuunnitelma on näiden säästöjen keskellä, sitä en tiedä.

Eilen illalla käytin muuten aikaani tutkaillen nettiä. Minullahan on ikkunalla orkidea jos toinenkin, kolme niistä on vanhoja ”partoja” eli olleet useamman vuoden, vanhin taitaa hyvinkin olla jo yli kymmenvuotias. Jokainen näistä kolmesta on aikanaan tullut taloon komeasti kukkien, olleet sen jälkeen kuka vuoden, kuka useamman, kukkimatta ja sitten yhtäkkiä, tadaa!

Jostain luin jo aiemmin että orkideoilla on tapana totutella useampi vuosi uuteen ilmanalaansa joka taas selittää sen, miksi moni nakkaa kasvin roskikseen sen lopetettua kukintansa. Totta, eihän tuo kukattomana ole oikein minkään näköinen, vain muutama lehti törröttämässä eri suuntiin ja eihän siitä oikein tiedä onko se elossakaan.

Voin kertoa, on se. Se vain miettii mitä tehdä. Yksi omistani mietti huomattavasti muita pidempään, oli tainnut miettiä jo hyvinkin viisi vuotta ennen kuin päätti että olkoon nyt, kukitaan sitten kun ei tuo nyt jätä mua rauhaan. Orkideojen hoidon suhteen olen ihan ankea, kastelen kun muistan eli ehkä kerran viikossa tai kahdessa.

Ainoa mistä olen ollut tarkka on se, että niihin on vaihtunut lasiset orkidearuukut alle heti ekan kukinnan jälkeen sillä ne juurethan on niiden elinehto eikä niitä saa kuulemma pitää pimeässä ruukussa. Okei, näillä on menty ja hyvin ne on kotiuduttuaan sitten kukkineet. Kuka taajempaan, kuka harvempaan mutta yhtäkaikki, kukkineet.

Mutta niin. Se uusin tulokas. Hienommalta nimeltään Dendrobium Nobile, kansankielisemmin jalopuikkokämmekkä. Sellainenhan meille kotiutui viime joulun alla ja kukki ihan hurjana aina helmikuulle kunnes kukat kuihtui ja jäljelle jäi kukkavarsi. Tai onko se edes kukkavarsi, kaipa kun siinä ne kukat olikin.

Tänä syksynä meille pesiytyi sitten suihkupullo josta orvokit, siinä missä rönsyliljatkin, on saanut suihketta aina kun olen sattunut muistamaan ja se on kieltämättä yllättävän usein, lähes joka päivä niitä tulee ohimennen suihkittua. Liekö se sitten innostanut orkideat ihan uuteen nousuun, yhtäkkiä ne sekosivat kaikki puskemaan yhtä aikaa nuppuja vanhoihin kukkavarsiin ja se uusin tulokas…

Se riehaantui kasvattamaan uusia kukkavarsia (?) vanhan kukat tiputtaneen viereen. No jopas! Vanhoista parroista yksi on nyt avannut kukkansa, kahdessa muussa on turpeat nuput jotka aukenevat päivänä minä hyvänsä ja tämä uusi hyväkäs… nyt siinäkin on yhdessä uusista varsista nuppuja jos toisiakin. Ohhoh!

Ja siitähän se ajatus sitten lähti. Että mitäs hemmettiä, pitääkö se vanha kukkavarsi katkaista vai mitä sille pitää tehdä, uudet varrethan on kasvaneet ihan miten sattuu eikä niillä ole pahemmin korkeuttakaan vanhaan verrattuna mutta toisaalta, niitä tuli kolme yhdellä kertaa.

Löytyihän niitä hoito-ohjeita mutta missään ei mainittu sanallakaan mitä sille vanhalle varrelle pitäisi tehdä. Loppujen lopuksi tulokkaassa oli jo yksi katkaistu varsi kun se meille saapui joten öööö…. Tänä aamuna satuin löytämään englanninkielisen linkin jonka mukaan vanha varsi toimii energiavarastona eikä sitä kannata katkaista ennen kuin jos ja kun se muuttuu puumaiseksi ja pudottaa lehdetkin.

Moisessa saattaa tosin mennä vuosia joten päädyin sitten tänä aamuna simppelisti poistamaan kyseiseltä varrelta tukikepin ja siirtämään uusia varsia keppien varaan. Saapa nähdä miten tässä vielä käy. Käykö niinkuin sille aamutvn orkidea-asiantuntijalle joka totesi että kun niiden kelkkaan kerran hyppää ei niistä pääse eroon. Vähän sellaista mallia on kyllä ollut nähtävillä tällä emännällä…

Vaan jaa kuulkaas, nyt se pyykkikone, spedelle ulkovaatteet niskaan ja reppu selkään ja sohvalle. Se on moro ja have fun!

Huomenen sitten taas

Viimeinen työviikko ennen lomaa alkaa, jes! Eilinen meni kokolailla kylkiasennossa sohvalla, tuli siinä sitten sihdattua, taas kerran, mm Forrest Gump ja Elämä on ihanaa. Iltapäivästä tilasimme kebabia ja pizzaa, siinä määrin runsasta laiskuus oli.

Poikanen 20vee pyörähti päivällä kotona, oli lähdössä hakemaan inttikavereitaan mansesta. Viimeinen lomiltapaluu oli poikasesta todella hulppeaa! Torstainahan he sieltä sitten suoriutuvat pois, tosin suuntaavat suorinta reittiä laivalle ja vasta perjantai-iltana kotiutuvat.

Prinsessa kokkaili muulle joukolle amerikkalaisia pannareita iltapalaksi, spede ei niitä huolinut. Outoa. Muutenkin speden syömiset on ollut vähän sitä sun tätä koko tämän viikon. Ei kai tuo nyt kipeäksi aio tulla? Joulujuhlissa kun on käsittääkseni ohjelmanumero jossa myös spede esiintyy.

Illalla tuijottelin vielä Koston olkkarin puolella ja pätkän verran Rimakauhua ja rakkautta mutta siinä se sitten olikin. Tarkoitus oli toki katsoa kotvanen töllöä vielä makkarinkin puolella mutta pöh ja pah, uni tuli likipitäen samantien kun sänkyyn oikaisin. Hyvä niin, sisäinen kello on näemmä hyvin toiminnassa, hereille havahduin tarkalleen viideltä tänä aamuna.

Kohtsilleen pitäisi kaiketi ryhtyä tutkailemaan habitustaan, jokseenkin räjähtänythän se taas on. Mikähän ihme siinä on, että hiukset alkaa öisin sojottaa tuhanteen ja yhteen suuntaan? Joten niin, se on moro ja have fun!

Olipas se

Nyt on otsikossakin vaihtelua! Siis olipa se tosiaan. Jösses. Tsiisus. Saisiko uusiksi? Aivan mahtava kokemus, tätä lisää ja jopa siinä määrin intohimo iski että juu, tammikuussa mennään taas. Vietämme ihan vain kimppasynttärit ukon kanssa pienellä jälkijätöllä.

Pakkohan se on. Ei olisi malttanut edes lähteä paikalta. Musta aurinko, Tiia-Maria, Siis ryyppäämään, Särkynyt enkelli, Likaiset legendat… ja vaikka mitä muuta. Ihan mieletön kokemus! Eikä sitä kokemusta mitenkään himmennä se, että olo oli kuin kuninkailla.

Koska vakkaribaarimme oli vielä suljettu kun manseen ennätimme niin päädyimmekin reippaasti etuajassa Palatsiin. Joka taas aiheutti sen, että saimme todnäk yhden parhaista pöydistä. Juu-u. Ei juuri parempaa paikkaa voi toivoa vai voiko?

Mitenkään riemua ei vähentänyt se, että pöydässä oli kutsunappi tarjoilijalle. Siis ihan istu ja pala. paina nappia ja kas, tee tilaus. Mahtia. Tosin tämä oli jo tiedossa lasten kanssa tehdyltä keikalta mutta tuolloin epäilimme ettei nappula toiminut.

Emme epäile enää. Ja että me nautimme ihan joka minuutista. Lauloin mukana (äänettömästi) joka käänteessä, kädet ja jalat kävi tuhatta ja sataa musiikin mukana. Jos satutte kuka tahansa reissuillanne manseen niin suosittelen! Palatsiin hop! Kumpikaan nähdyistä kun ei ole jättänyt kylmäksi.

Tosin palatsi muuttaa nyt korttelin toiselle sivulle. Höh. En tiedä, saako paikka pidettyä sitä samaa 20-luvun mafiosotunnelmaa kun siellä nyt on, tuskin. Toivottavasti saa. Ainakin me ennätimme saada ihan ykkösparasta. Ja mistä sen tietää vaikka tuleva olisi vielä enemmän in ja pop?

Kotimatkakaan ei tietenkään sujunut ihan tuosta vaan kommelluksitta, miten se nyt niin olisi voinut tehdäkään. Köpöttelimme paikkaan jonne olimme päättäneet mennä syömään ja kas, sisällä tajusin suunnilleen heti että ööö. Nyt ei ole speksit ihan kuosissa.

Onko teillä kenties tilat tilattu tälle illalle? Juu on, istua voitte mihin vaan. Juu, varmasti, mutta emme kuulu tilausseurueeseen että josko tästä… Jos kohta omistajapari oli pöllämystyneitä niin niin olimme mekin. Päädyimme siis taksiajelun perään testaamaan paljon kehuttua paikka jonka totesimme olevan.

No, ei tässä henkseileiden paukkeelle ole tarvetta. Tylsä. Broitsu oli kuivaa. Porkkanan halkaisemiseen olisi tarvinnut kirveen. Samoin ukon annoksessa olleiden perunoiden. Maut oli ihan jees mutta joo. Parempaakin on syöty. Ja ilman, että se kirves on tullut mieleen.

Kotona olimme jo piirun ennen kasia ja tottakai, linjaa noudattaen, taksikuski oli umpi-irakilainen tyyppi. Jossa ei toki ollut mitään vikaa mutta keskustelu oli jokseenkin haastavaa. I say tomato, you say tomaato. Saanette kuvan. Kotona oli onneksi mennyt kaikki ok porukalla.

Nyt taidan oikaista sohvalle, ei vaan jaksa ja tukkakin on himpan kipeä. Pöytiin tarjoilu on in ja pop mutta hittolainen, sairaaksi siitä tulee. Se on moro ja have fun!

Huomenet jälleen

Olen huomannut että bloggauksen otsikon kehittely on kertakaikkisen rassaavaa puuhaa silloin jos bloggaus sisältää vain ja ainoastaan sitä perusjorinaa. Moisen aivojen rassailun sijaan olenkin päätynyt tällä viikolla toivottamaan vain huomenta, kaipa se niinkin käy.

Josta tulikin mieleen. Työmaalle kun lompsottelee aamuisin niin ensimmäinen varttihan menee likipitäen monotonisessa ”huomenta” hokemisessa sillä tokihan jokaisen paikalle hiippaajan kanssa tulee toivotettua se huomenta.

Eilinen työpäivä oli kertakaikkisen jes. Tosin se aamupalaveri ohjaajaporukalla oli, anteeksi nyt, ihan turhaakin turhempi joten kovin luottavaisin mielin en tämän aamun esimies-ohjaajat-palaveriin mene. Se kun on yleensä ollut se turhaakin turhempi ja muiden ohjaajien kanssa pidetyt palaverit taas on sisältäneet edes jotain antia.

Oma ohjattava oli, toki, joissain määrin komenneltava, miten muutenkaan mutta sittenkin. Päivän kruunasi konsertti johon ruokailun jälkeen siirryimme ja olipa se kerrassaan mukavaa. Niin pitkälle on näissä asioissa edetty että kun vielä viime lukuvuonnakin saatoimme joutua välillä poistumaan luokan ulkopuolisista tapahtumista niin tänä vuonna sitä ei ole jouduttu kertaakaan tekemään käytöksen takia.

Eillinen konsertti oli kertakaikkisen huippu ja toki sitä nautintoa lisäsi vielä se, että ohjattava istui lattialla koipieni välissä minun istuessani matalalla jumppasalin penkillä ja nojaili vuoroin päätään, vuoroin selkäänsä koipiini. Kertakaikkisen mainio musahetki, olo oli kumpaisellakin jokseenkin rento siinä istuessa.

Läksyparkki päivän päätteeksi, ennätinpä siinä touhuta tenavalle pari kertotaulumatoakin (nelosen kertotaulu kadotti päästä kaikki jo opitut!) ja hörpätä kupposen kahvia ennen kotiin kurvailua. Kotiuduttuani Spede teki läksynsä samalla kun minä lämmitin tälle edellisen päivän lihaperunasoselaatikkoa jääkaapista sillä kinkkukiusaus uunissa ei ollut vielä läheskään valmista.

Pyykkiä koneeseen, ruokailua muunkin joukkion kanssa ruoan valmistuttua ja kahvia. Ja sitten se iski. Jo työmaalla maha tuntui hetkittäin todella oudolta, ei oksettanut eikä mitään mutta aina välillä mahaa nippaili oudosti. Kotona kipu yltyi vähitellen ja paikallistui täysin vasemmalle puolelle.

Olisi sopinut olemaan kierron puolivälin kipua mutta kun kipukohta oli ylempänä kuin kierron puolivälissä joskus tuntuneet kivut. Istuessa kipu ei tuntunut niin pahalta kuin seistessä tai liikkuessa mutta vähinerin se vain koveni ja koveni. Spedeä nukkumaan laitellessa kipu oli jo sitä luokkaa että kävelin liki kaksinkerroin sillä jösses että repi!

Koko vasen puoli kylkiluiden alapuolelta tuntui siltä kuin joku olisi työntänyt puukkoa pystyyn sisukaluihin ja että olo olikin tuskainen. Ennätin jo siinä miettiä että näinköhän tässä täytyy vielä ensiapuun lähteä sillä tuskanhikeäkin pukkasi pintaan aina liikkuessa.

Päädyinkin ainoaan keksimääni itsehoitoratkaisuun tilanteen osalta ja siirryin suosilla sänkyyn heti poikasen 18vee kotiuduttua nuokkarilta. Kummasti se kipu helpotti kun oli ihan aloillaan makuuasennossa eikä liikkunut ja onneksi sain kuin sainkin unenpäästäkin kiinni joten vakavaahan tuo ei voinut olla.

Lievää jännitystä tuntien kömmin nyt aamusta ylös sängystä ja todettakoon, että vasen puoli mahasta tuntuu ”oudolta” mutta se johtunee tosiaan siitä että särky illalla oli aika messevä ja tainnut vatsanpeitteetkin ottaa itseensä moisesta kipuilusta ja hölmössä asennossa liikkumisesta.

Työmaalle suuntaan siis mä tänäänkin jos nyt ei sitten käy niin että kipu iskee uudelleen, ihan suoraan sanottuna tässä tunnin hereillä oltuani en ole ihan varma onko vasemmalla puolella tuntuva ”nippailu” alkusoittoa uudelle kipukohtaukselle.

Koko tämän viikon maha on ollut outo, sellaisia ihmeellisiä vääntöjä, kouraisuja ja nippailuja on ollut taajaan mutta eilinen oli kyllä ihan käsittämätöntä. Iltasella ennen sänkyyn menoa mietin jo sitäkin että mikäs, kyllähän minä töissä pystyn moisen kiputilan kanssa olemaan sillä istuessa se ei juurikaan tunnu ja onhan minulla satulatuoli mutta milläs ihmeellä minä vaan suoriudun sinne satulatuolille asti parkkikselta kun kävely ei tahdo luonnistua.

Ruoansulatusvaivoiksi minä melkein tämän kipuilun nyt laitan, se nippailu ja muu kun on alkanut joka päivä ruokkiksen jälkeen ja asettunut aina muutama tunti sen jälkeen alkaakseen uudelleen kun syön. Paitsi eilen, jolloin se asettui vasta nukkumalla. Huoks. Ei ole vanhaksi tulemista ei.

Vaan jaa. Taidan vähitellen alkaa tutkailla omaa ulkoista räjähtänyttä olemustani, on se kumma kuinka ihan paikallaan ollessa (nukkuessa) hiukset alkaa sojottaa tuhanteen eri suuntaan ja naamakin muuttuu jonkun toisen naamaksi. Se on siis moro ja have fun!

Huomenta- näin viiveellä…

Joo-o, kuulkaas, olipa se sitten varsin mielenkiintoinen työmaalle siirtymä perjantaina. Työkaveri soitti piirun ennen kasia todeten, että joopa joo, ihan himppasen on karsea keli, ja ihan himppasen liukasta, että jos sillä kaaralla aiot työmaalle lähteä niin lienee parasta lähteä A-J-O-I-S-S-A.

Minä tein työtä käskettyä ja koikkelehdin liki samantien autoon. Jo aamutuimaan olin tehnyt mielessäni tarkat suunnitelmat reittivalinnan suhteen. Vakireitti kun oli ehdottomasti out, johtuen ihan jo siitäkin että se sisältää yhden jyrkän alamäen jossa joutuu liki aina pysähtymään tai ainakin hiljentämään reippaanlaisesti ajovauhtia johtuen tienvarteen puikkelehtivista kulkuneuvoista joilla pirteät vanhemmat kiikuttaa lapsiaan päivähoitoon.

Olin myös tehnyt tarkat mittaukset siinä aamun aikana; jos kynnen kärki osuu (surkeakuntoisen) kesäkiekon uran pohjaan niin ei hyvä alkuunkaan. Jos se ei osu, niin piirun parempi mutta hyvä nyt ei edelleenkään. Mittaustulokset oli jokseenkin hämmentävät sillä totesin siinä renkaan uraa tökkiessäni että jaa…

Eipä ihme, että se lähtee niin mielellään vesisateella omille poluilleen. Eihän sitä uraa ole edes puolta kynnenmittaa, ja huom, ei nämä kynnet mitkään tankotanssijan kynnet ole, ihan sellaiset pari-kolme milliä sormenpään kärjestä ulkonevat. No voi nyt sanonko mikä… No, koska rengastilanne oli tiedossa niin tiedossa oli myös se, että nyt jos koskaan perämettävuosina suoritettu umpihankiautoilumoodi on tarpeen.

Jännittihän se, toki, että miten mahtaa käydä moisen moodin kanssa, eihän siellä perämettissä ole tullut autoiltua enää yli kymmeneen vuoteen. Tosin silloin kun siellä tuli autoiltua niin se oli liki päivittäistä eikä suinkaan mitään kilsan parin kiskaisua vaan kyllä se tuli aina survaistua isolle kirkolle sinne reilun kymmenen kilsan päähän teiden kuntoon katsomatta.

Ja niin minä lähdin kasin kanttiin kohti työmaata. Todeten, että neljässäkymmenessä minuutissa ehdin tarvittaessa vaikka tilata taksin/kilauttaa kaverille/hölkätä työmaan suuntaan jos jämähdän autoineni johonkin a. liikenteenjakajaan tai b. mäkeen jota auto ei vain suostu enää etenemään.

Pihassa tein vielä viimeisen tuumailun asian suhteen. Jos saan auton peruutettua tielle ilman mitään järjettömiä ongelmia niin ok, enköhän minä työmaallekin suoriudu, jos en niin taitaa olla parempi samantien kilautella kavereille. Ja kas, vaikka lunta oli jo kymmenkunta senttiä niin kummasti se auto vain sinne tielle kulkeutui rauhallisella kaasulla.

Ja kas, niin vain minä suoriuduin ensimmäisistä kahdesta kiertoliittymästäkin huippunopealla 15 kilometrin tuntinopeudella. Jarrua nyt ei koko ajomatkalla uskaltanut edes koskea, kytkintä ja kaasua, vaihteiden vaihtoa ja kas, olin jo liikennevaloissa joihin jäin odottamaan vihreiden vaihtumista ihan ensimmäisenä autona letkassa.

Todettakoon, että kaikki muutkin kärryineen liikenteeseen päätyneet, ja heitä oli huomattavasti vähemmän kuin normiaamuina, tuntuivat käyttävän kokolailla samaa taktiikkaa kuin minä; julmettu turvaväli edellä ajavaan ja hiljainen nopeus. Kolmekymppiä vaikutti vallan passelilta lukemalta mittarissa, niin paitsi jyrkässä ylämäessä johon kiihdytin nopeuden ihan peräti neljäänkymppiin!

Vielä yksi kiertoliittymä, jes, ei pysähtymistarvetta sinne liittyessä, muutama tiukempi mutka, jes, edelleen tiellä, ja kas, siellähän se työmaakin siinsi silmien edessä. Oikeastaan ainoa tiukempi paikka koko matkan aikana oli työmaan parkkipaikalla ruutuun ajaminen, ylämäki nääs ja tiukka käännös oikeaan ja tottahan auto olisi mielellään jatkanut edelleen menoa suoraan eteenpäin.

Pakko se on silti myöntää, että kun autosta nousin ja työmaalle sisälle köpsöttelin niin kädet alkoi täristä kuin horkkatautisella. Tuntui, että kropankin sisällä oli tutina käynnissä, siinä määrin jännitystä työmatkailu sai aikaan. No, toisaalta, normaalisti kymmeneen minuuttin kurvailemani työmatka vei hyvinkin parikymmentä minuuttia joten ihan hyvä että tuli lähdettyä ajoissa.

Kummasti sitä lunta tuli vain lisää ja lisää siinä aamupäivän aikana ja ihan kummasti minun oli sittenkin pakko käydä ruokkiksella läheisessä marketissa vaan todettakoon, että siinä kohtaa autoilu oli jo ihan julmetun hauskaa. Kai se oli se, että oli ehtinyt aamulla saada tuntumaa siihen liukkausasteeseen.

Kotiin ajelin suunnilleen yhtä rauhalliseen tahtiin kuin aamulla työmaalle, pientä viilailua tosin tein reittivalintaan sillä niin. Pakkohan se oli miettiä mitä reittiä ajamalla ei tarvitse vahingossakaan pysähtyä mihinkään ylämäkeen (turha kuvitellakaan että siitä olisi enää eteenpäin päästy) eikä sitten taas toisaalta ajella reittiä jossa saattaa joutua pysähtymään alamäkeen.

Ja kuten arvata saattaa niin perjantaiehtoona minun kärryni alle ilmestyi sitten ne talvikiekot. Ja se lumikin sitten suli pois. No, loppuviikolle on luvattu pakkasia joten eiköhän ne hyötynsä vielä osoita, onhan niillä tuliterillä talvikiekoilla ihan HIEMAN toista ajella kuin viime talven sakkokiekoilla tai tämän kesän liki-sakoilla.

Viikonloppu mennä tärskähti vauhdilla, poikanen 20vee pyörähteli kotosalla perjantaina ja sunnuntaina, ex-teini vietti tiukasti lauantaipäivää minun ja prinsessan seuroissa ja jäi sitten yöksikin (oooh) ja poikanen 18vee hääräsi omissa kuvioissaan kavereineen. Ei hassumpaa.

Eilinen työpäivä oli aikamoista kuraa osin, se joulu tosiaan sieltä lähestyy ja päivä päivältä ohjattavalla alkaa näemmä mopo keulia tiukemmin. Tänään on luvassa sisävälkät, kiitos välkkäsähläämisen, ja luokan murheenkryynikin oli oma aurinkoinen itsensä huudellen typeryyksiä sille hampaisiinsa ottamalleen pikkuykköselle. Huoks.

No, lohduttaudun ajatuksella siitä että kuusi (!) viikkoa ja se joululoma tulee, josko ohjattava olisi palannut normimoodiinsa sen yli suoriuduttuamme. Murheenkryyni nyt tuskin muokkautuu mihinkään moodiin mutta saapa olla pari viikkoa kuuntelematta niitä idioottimaisia huuteluja ja katselematta sitä naamanvääntelyä jota harjoittaa aikuisen ojentaessa käytöstä.

Vaan jaa. Kun nyt tämän isompia seikkailuja ei ole kerrottavana niin luulenpa, että siirryn vähitellen tutkailemaan omaa habitustani ja sen perään voikin sitten pyörähdellä jo yläkerrassakin tutkailemassa lasten nukkumatilanteita. Se on siis moro ja have fun!

Leijailen

Nyt ainoa mitä tarvitaan on rahaa. Ja paljon. Ilmeisen paljon. Sillä muuten näistä hampaista ei saada tolkkua, se on selvä se. Mutta siis hammaslääkärikeikka. Tsiisus. Miksi ihmeessä olen nähnyt vaivaa käydä kunnallisella? Saanut kuraa niskaani? Kuunnellut moitteita joille en edes voi mitään, on ihan sama miten paljon hampaitani harjaan, hammaslankaa käytän tai teen mitä vaan niin nämä hampaat on nyt ne mitkä on.

Rikki, ja pahasti. Ollut jo vuosikymmeniä. En ole ikinä elämässäni päässyt hampaideni kanssa siihen tilanteeseen jossa hammaslääkäri toteaisi että no, poistetaan nuo hammaskivet, muutenhan nämä on kunnossa. En siihen tilanteeseen, että hammaslääkäri olisi todennut että kas, yksi alkava reikä täällä on.

En oikein edes tiedä missä kohtaa hampaani näin rikki menikin, epäilen että osasyy oli aika jolloin elin ”sillan alla”. Tosin sitä ennenkin aina hampaita paikattiin. Ihan aina. En ole koskaan käynyt hammaslääkärillä niin ettei hampaita olisi paikattu. Veikkaan silti että se ajanjakso elämässä teki omat tuhonsa ja oman lisätuhonsa, näin uskallan väittää, on monet raskaudet.

Kun ne vain hajoaa suuhun niin ne hajoaa. En minä siihen ole koskaan kaivannut lisukkeeksi sitä, että minut lytätään maahan ja haukutaan pystyyn, pelotellaan vielä lisukkeeksi sillä että ”sieltä on kuule suora linja sydämeen ja kuolema tulee ihan just ja kohta kun on huonossa kunnossa”.

Eilinen hammaslääkärikeikka; täydellinen! Koko aamupäivä kotosalla meni RAUHALLISISSA merkeissä. Ei panikointia, ei erityistä pelkoa, ainoastaan jännitystä. Ja kun istahdin hammaslääkärin tuoliin, ihanan pienen mahdollisesti intialais- tai filippiiniläissyntyisen tyttösen tuoliin, tuntui kotvan että hemmetti, nyt se lähti. Sydän. Omalle reitille.

Jonka muuten selvitin hetkessä toteamalla, että lupaathan ettet pyörry kun avaan suuni ja ei, ei muita kroonisia sairauksia kuin järjetön kammo tätä tuolia ja toimenpiteitä kohtaan. Samantien näet tuli puudutuspiikkiä ja jutustelua ja lisää jutustelua ja lisää puudutusta ja pölinää ja pälinää ja pelkkää aurinkoa.

Puoli tuntia myöhemmin hammas oli kunnossa. Ja hymyssä riitti edelleen. Tehtiinhän tästä sinulle hyvä kokemus? Olihan turvallinen olo? Kaikki hyvin? Hemmetti soikoon, paremmin kuin hyvin! Ja hammaskin! Siinähän se taas on vaikka mitään järkevää suussa ei tunnukaan!

Niinpä niin. Lasku ei saanut minua pyörtymään, oikeastaan se oli kokolailla sitä mitä olin ajatellutkin sen olevan. Sen sijaan ajatus siitä, että tätä taivaanmannaa on saatava lisää sai päässä huippaamaan. Siis oikeasti. Millä ilveellä minä ryhdyn jatkossa maksamaan 100-200 ekkeä kuussaa siitä että hampaita laitellaan ihan kunnolla kuntoon?

Sillä senhän se tulee tekemään. Vähintään. Kysyinhän minä samalla senkin, että paljonko kerralla voidaan tehdä. Pelkäävälle ihmiselle kun se kynnys sinne hammaslääkärille on joka ainoa kerta niin korkea ettei sitä mielellään kiipeile hammas kerrallaan vaan ennemmin niin että ainakin pari hammasta voidaan kerralla laitella.

Tunti kerrallaan. Ja mieluiten niin, että joka kerta saadaan mahdollisimman paljon aikaiseksi. Että kaikkea ei ehkä voida pelastaa mutta liki kaikki kuitenkin. Että tässä nyt sitten mietin mistä hitosta ryhdyn rahaa takomaan. Toki sitä tulisi ihan sillä kun jättäisi kaiken, siis ihan KAIKEN, ylimääräisen pois tyyliin mökkireissut, ruokakeikat kaksin ja muut mutta toisaalta.

Käykö se ihan niin. Kun nekin on kuitenkin tärkeitä, mutta onko ne tärkeämpiä kuin minun hampaani? Mutta toisaalta, onko meidän yhteinen suhde ja perhe tärkeämpi kuin minun hampaani? Ja missä kohtaa on kompromissiraja? Huoks. No, näitä nyt tässä makustelen ja mietiskelen ja siis kukaan ei varppina tiedä kuinka paljon nautin!

Samalla näet kutkuttelen kielenkärjellä hammasta joka on ihanan ehjä, ihanan sileä ja jonka tekijä toimi ihan mahdottoman ihanasti ja taittoi sen pahimman pelon pois. Tätä lisää. Tätä! Ja nyt lisää kahvia joten se on moro ja have fun!

Huomenta vaan…

Olipas tämä kerrassaan outo kokemus, havahtua hereille arkipäivänä vasta puoli seiskalta. Omg! Ehkä se juontaa juurensa suoraan riekunnan määrään näinä typerinä pakkokotipäivinä? Vaikka toisaalta, eilen en kyllä kauheasti riekkunut, ei vaan saanut aikaiseksi eikä huvittanut kun pänni suunnilleen kaikki.

Tuli siinä toki ruokaa laiteltua, aamusta touhusin kinkkupiirakan ihan muuten vaan, sen perään heitin uuniin makaronibroitsulaatikon ja viimeisenä uuniin päätyi lasagne. Lasagnen teko oli ihan oma lukunsa, miten muutenkaan, sillä tottakai huomasin siinä aloitellessani sen kasaamista vuokaan että kas niin ja joo. Ei olekaan lsagnelevyjä.

Ei kuin pikana kauppaan ja pikana takaisin kotiin, sen hetken maltoin pitää spedeä yksin. Spede muuten voi jo selvästi paremmin, näpyt kasvoista alkoi kadota eilisen päivän aikana ja aamulla vielä lämpölukemia näyttänyt mittarikin asettui normaalilukemiin. Nenä tuolla nyt edelleen falskasi mutta muuten tenava vaikutti kokolailla omalta itseltään. Jes!

Tämä päivä nyt vielä vietetään kotosalla, niin ja toki viikonloppu perään mutta voi kuulkaa. Sitten se on taas työtä, työtä ja vähän lisää työtä. Ihan kyllästymiseen asti, luulen mä.

Eilisen päivän ehdottomasti maininnan arvoisin tapahtuma tulee tosin tässä. Se on muuten se joka eniten pännikin, siis tapahtumista. Muutama viikko sitten minulta lohkesi hampaan paikasta pala. Sikäli kökkömäisestä kohtaa että kyseessä on etuhampaiden viereinen hammas ja arvaahan sen, että sitä tuli aluksi tökittyä jatkuvasti kielellään.

No, se kielellä tökkiminen nyt olisi ollut ihan se ja sama jos kiinni pysyneen paikan reuna ei olisi ollut terävä kuin giljotiini ja minähän koetin epätoivoisesti saada pika-aikaa jonnekin hammaslääkärin vastaanotolle. Kunnallinen ei edes vastannut, jippii, ja yksityisillä oli ajat täynnä aina seuraavaan viikkoon. Päädyin siis odottelemaan viikonlopun yli ja tuumin soittavani alkuviikosta kunnalliselle.

Kuten olen aiemminkin maininnut niin minullahan on megalomaaninen hammaslääkärikammo. Siinä määrin megalomaaninen että jo ajatus hammaslääkärin vastaanotosta saa kädet tärisemään, sydämen hakkaamaan ja päässä suhisemaan. Selvästikin siis paniikkikohtauksen aikaan.

Ja miten kävi? Se paikan reuna tasoittui viikonlopun aikana joten pah ja pöh, enhän minä tietenkään edes muistanut koko asiaa enää seuraavalla viikolla. Siinä kohtaa kun asian muistin en todellakaan ennättänyt soittaa mihinkään ja sitten kun taas olisi ollut aikaa soitella niin en muistanut tai kello oli sen verran, ettei hammaslääkärin vastaanotto ollut enää auki.

Ihmismieli on ovela kapine, olen melkolailla varma että pääni unohti tahallaan asian aina kun soittamismahdollisuus oli. Toisaalta, onko ihme, kun ei hampaasta saati sen paikan lopusta ollut mitään vaivaa. No, nytpä sitten on. Kävipä näet niin, että eilen aamulla totesin heti herättyäni että voi vttu, nyt se loppukin paikka on irti.

Siis nimenomaan, irti. Ei poissa, ei suussa pyörimässä vaan irti vaikkakin siinä kohtaa missä paikan kuuluukin olla. Se kun painuu hölmöön asentoon välillä mutta ei lähde sijoiltaan. Kyseinen paikka on muuten pysynyt nyt yllättävän monta vuotta, eihän sitä ole uusittu liki kymmeneen vuoteen. Yhdessä kohtaa kun sitä uusittiin kuukauden-parin välein koska se vain on hankala.

Siinä minä sitten kiroilin ja manailin aamupäivästä samalla kun painelin kielellä paikkaa takaisin oikealle kohdalleen, irronnuthan se ei sieltä kolosestaan vaan pamahteli aina uudelleen ja uudelleen syödessä väärille urille. Ja nyt kuulkaa hurraat vähintään on paikallaan! Minä otin ja tilasin ajan hammaslääkärille!

Kyllä! Enkä kunnalliselle puolelle, ehei, vaan yksityiselle ja tälle päivälle! Eiliselle kun ei aikoja enää ollut. Olin jokseenkin varma ajan tilattuani että nyt on kyllä niin että minä en takuulla nuku sekuntiakaan seuraavana yönä ja jos nukunkin niin näen kokoajan painajaisia ja olen pelko persuuksissa ja vaikkas mitä mutta hurraa!

Minähän nukuin kuin tukki! Ja edelleen olo on varsin rauhallinen ja peloton! Jännittää ehkä hieman mutta mitään kammo-oloa ei ole, ei edes harmita mennä hammaslääkärille vaan ajattelin jopa että kysyn samalla jonkinlaisen kustannusarvion paljonko koko hammasremontti tulisi sillä puolella maksamaan.

Jäinkin ihan oikeasti miettimään voiko tämä kammo liittyä jotenkin paikkaan? Minullahan ei ole juurikaan hyvää sanottavaa paikallisesta kunnallisesta hammashoitolasta, aiempien asuinkuntien kunnalliset olikin ihan jees. Täällä on heti alusta asti ollut jotenkin sellainen olo että hyihyi sua ja mitäs tänne tulit ja häpeä.

Jopa silloin piti pyydellä omaa olemassaoloaan anteeksi kun hammaslääkäri itse mokasi ihan totaalisesti ja unohti kiilan kahden hampaan väliin yhdellä käyntikerralla. Yllättäen kiila unohtui sinne loppuviikosta ja yllättäen ien tulehtui ihan älyttömän pahasti perjantai-illan aikana ja yllättäen lauantaina ei tahtonut saada apua mistään.

Muistaakseni sain kiilan silloin omin avuin pois hampaiden välistä kun sen olemassaolon huomasin (tulehtunut kudos työnsi sen pään näkyviin) mutta kipuun saati tulehdukseen sen nyppääminen ei auttanut. Lopulta sain kiinni jonkun ihan uppo-oudon yksityisen hammaslääkärin joka oli kesämökillään (!) ja kuultuaan tarkan selostuksen tapahtumista kirjoitti minulle puhelinreseptin apteekkiin.

Kun seuraavalla viikolla soittelin kunnalliselle puolelle ja kerroin mikä pikkumoka oli tapahtunut oli suhtautuminen siellä vähintäänkin nuivaa. Mokannut hammaslääkärikin soitteli minulle kotiin ja leimasi minut suunnilleen umpihulluksi joka vain kuvitteli hampaiden välissä olleen yhtään mitään sillä kyllä hän sen kiilankin oli pois sieltä ottanut. Hassua, että kyseinen kiila oli sillä hetkellä silti omassa kädessäni kun hänen kanssaan puhelimessa puhuin.

Että niin, olisiko siinä isoin syy sille kammollekin. Nyt kun ei todellakaan tunnu yhtään karsealta mennä iltapäivällä hammaslääkäriin. Ehkä se tosiaan on niin, että kun itse maksat siitä hoidosta yksityiselle jonka elanto on siis pitkälti kiinni siitä miten käynnin koet niin jotenkin omakin asenne on heti toinen? Jaa-a.

Vaan jaa kuulkaa. Minäpä luulen, että keittelen nyt itselleni uudet kahvit. Kaksi kupposta kun ei riitä mihinkään ja myöhäisestä heräämisajankohdastani johtuen ukon keittämät aamukahvit maistuu tähän aikaan jo ihan kuralta. Se on siis moro ja have fun!

Paras viikonloppu aikoihin

Joopa joo, vähän on kurttuja siellä täällä, onnistuin raastamaan haavan käteen suihkusta ja purkinavaajasta toiseen eli olen ihan hitusen kyky! Mutta muuten. Parjantaina olin pillahtaa itkuun moneen kertaan kun höpöttelin pikkuveikan kanssa. Eilen maailma ei ole juurikaan siitä muuttunut, itketystä on aiheuttanut iskä ja toinen pikkuveikka.

Olen uskomattoman onnekas, jos ihan tarkkoja ollaan. Suku on aikaa sitten sanonut minut irti, iskän kanssa ollaan riidelty ja sovittu ja riidelty. Viimeisimmästä riidasta on aikaa… 15 vuotta? Sen jälkeen olemme ottaneet baby-stepsejä keskenämme. Tavanneet välillä, olleet hiljaa ja taas tavanneet. Olleet hiljaa.

Ja sitten jokin muuttui. Yhtäkkiä olimmekin kiinni toisissamme ihan samoin kuin silloin kun olin pentu. Meillä kiinni toisissamme olo ei tarkoita soittelua viikoittain. Tai kuukausittain. Tai edes vuosittain. Se tarkoittaa tarkalleen sitä, että kun on asiaa me soitamme, pölisemme ja rakastamme koko rahalla. Sen perään voimme olla vuosia hiljaa.

Parhaat suhteet toimii juuri niin, näin väitän. Eilen se itku oli ihan tuossa. Se itku kiristi silmien takana, välillä siellä oli nauru ja kaiken kuorrutus oli kokoaikainen hyvä olo. Muistatko kun. Muistatko silloin. Muistatko sen kerran.

Siinä kohtaa en enää voinut olla itkemättä kun muistelin tuhkarokkoa. Aivastusta kaakeleille. Sitä kuinka vaikeaksi takuulla tein kaiken kun olin 9v ja soitin oikean isäni äidille kuumehoureissa ja peloissani. Kuinka mummu rauhoitti minut puhelimessa ja sai kurkkaamaan pihaan. Ja kuinka iskä seisoi rasvaamassa kaivinkonetta ja minut nähtyään lopetti työn siihen paikkaan.

Otti kainaloon ja vei minut takaisin peiton alle, kuumeisen pennun. Ja kuinka itkin sitä, ettei puuroa keittämään lupautunutta äitiä näkynytkään missään. Sanoin sen iskällekin; sen kerran jälkeen minulla ei ollut koskaan turvaton olo kotona. Äiti jätti, lähti ja meni mutta iskä oli aina paikalla. Kirosi, manasi ja oli väsynyt minuun, etenkin kun tämän oma tyttö vietiin sijaiskotiin ja minä jäin hänen kanssaan kaksin, mutta silti.

Turvaton en ollut koskaan kun kotona asuin hänen kanssaan. Eilen iskä kysyi miksi minä saatoin sinut alttarille silloin aikoinaan ensimmäisen avioliiton solmiessani. Miksi ei isäsi, hänkin eli vielä silloin. Minulle iskä oli iskä. Isä oli isä. Isä ei ollut isä. Iskä oli isä. Kaikki.

Äidin kuoltua vihasin välillä iskää. Heidän suhteensa oli osasyy sille kaikelle tuholle äidin elämässä. Mutta ei se ollut se mihin äiti kuoli, sen olen ymmärtänyt vasta vuosien jälkeen. Äitini oli prinsessa, kuningatar. Ja maailman rikkonaisin ihminen. Iskäkin on rikki. Kaksi rikkinäistä ei toimi yhteen.

Me lapset olimme ne jotka jäimme jalkoihin. Ja silti äiti lähti kun olin teini. Äiti lähti ja iskä jäi. Se on jotain jota olen aina ihmetellyt. Oma isäni ei tahtonut kuin puuttua ja härkkiä. Iskä puuttui ja puuttui. Komensi. Ei antanut armoa. Isä taas haukkui, pilkkasi ja polki.

Iskä sanoi. Ei koskaan polkenut saati pilkannut. Sen hän sanoi eilenkin; olin mikä olin ja maksoin hiljaisuudesta, en ehtinyt enkä tahtonut olla isä mutta kunnioitin. Niinhän se meni. Rahalla sai ihmeitä aikaan. Vielä myöhemmin illalla soitin uudelleen iskälle ja kysyin että muistatko yhtään kertoiko äiti koskaan moneltako synnyin.

Minä kun en muista kuin kuulleeni olevani aamun lapsi. Kun aikani muistiani kaivelin niin oletan, että synnyin 07:35 mutta varma en ole. Iskä oli suorastaan kiukkuinen. Pentu pirulainen, usko huviksesi, en ollut paikalla mutta sinä synnyit PUOLEN YÖN JÄLKEEN, et ennen sitä.

Sinun syntymäpäiväsi on 26. tammikuuta, ei 25, sinä synnyit kello kahdentoista jälkeen. En epäile. Muuten, minun synttärini muistettiin. Ne muistettiin. Olen syntynyt kun olen syntynyt mutta ennen kaikkea. 26. päivä. Ja tästä ei enää neuvotella. Terveisin iskä.