Höröplöö!

Se on taas yksi työviikko saatettu päätökseen ja odotellaan seuraavaa. Laskurit toimii, jäljellä on kolme (!) työviikkoa joista yksi on vajaa, jes! Jotenkin sen huomaa lapsista, että loma tulee tarpeeseen, voi sitä väsymyksen määrää joka porukan alkaa vallata. Toki sen taitaa huomata jo meistä aikuisistakin, työmotivaatio tuntuu olevan yhdellä jos toisella lähellä nollapistettä.

Kuten viime vuonnakin niin samalla kaavalla mennään nytkin: lähestyvä joulu kaikkine siihen liittyvine lisukkeineen saa ohjattavan päivä päivältä levottomammaksi. Aivan yhtä levotonta touhu ei sentään ole kuin viime vuonna, tuolloinhan iso pyörä liirasi niin lujaa kiinni että suurin osa ajasta vietettiin ihan omissa oloissa kahteen pekkaan tenavan leikkiessä pienessä tilassa vuoroin palosireeniä (juu, sitä jokaviikkoista koesoittoa on niiiiiin kiva matkia pienessä tilassa jossa kaiku on mieletön) ja vuoroin peruuttavaa kaivinkonetta.

Eilen saimme oltua juuri ja juuri koko päivän omassa luokassa vaikka myönnettäköön, että itse olin jokseenkin epäileväinen moisen onnistumisen suhteen heti tokan tunnin alettua, tuossa kohtaa kun mopo lähti keulimaan ja se keuliminen vain koveni ja koveni mitä pidemmälle päivää päästiin.

Siinä kohtaa kun tenava loikkii pulpetteja pitkin, hyppii tuoleille ja ”skeittaa” paperiarkeilla pitkin luokan lattiaa tietää itsekin, että se luokastapoistumisraja on lähellä. Pienenä ihmeenä pidän sitä, että sain kuin sainkin kohtaukset puhallettua poikki aina muutaman minuutin jälkeen ja tenavan hetkeksi takaisin istumismoodiin ja asettumaan aloilleen, vaikkakaan rauhallinen tuo ei ollut silloinkaan.

Valitettava tosiasia on sekin, että mitä lähemmäksi joulua pääsemme niin sitä kovemmaksi tahti näissä riekkumisissa kiihtyy joten todnäk ensiviikolla olemme siellä eriytystilassa tunnin jos toisenkin ihan jo siksikin, että muu luokkaa saa työrauhan. Surullistahan tämä on, ei sille mitään voi, mutta on tässä kuulkaa riemullakin sijansa.

Se riekkuminen kun todellakin on paljon lievempää ja lyhytkestoisempaa kuin viime vuonna! Ja tadaa, vaikka se riekkuminen onkin nyt vallannut alaa niin jes, lukuportti ON pysynyt auki ja tenava istuu ja tavaa milloin mitäkin sanaa, lausetta tai akkarin sivuja rauhallisina hetkinään.

Jotenkin tästä tuli mieleen havainnointini luokasta noin yleensä. Tenavan riekkumisista huolimatta luokassamme on miljoona kertaa parempi henki kuin viime vuonna. Ope on ihan ihmeissään siitä, miten hienosti koko tämä porukkamme osaa olla, kuinka hienosti he ovat oppineet lukemisen, kirjoittamisen ja vaikka mitä. Siis oikeasti. Meillä lukee nyt JOKAINEN oppilas ja tämä lukeminen aukesi pikkuekoille jo ennen syyslomaa. Käsittämätöntä!

Pienluokan ehdottomasti paras puoli on se, että kun luokan aikuisilla on hyvä yhteishenki ja fiilis päällä niin koko luokasta hitsautuu aivan mielettömän hyvin toimiva yksikkö. Kaksi pikkuekaa siirtyy päivän päätteeksi IPhen ja minun pieniänihän he siellä(kin) ovat, aivan erityisesti se toinen joka ei luokassa vahingossakaan viittoile ketään muuta avukseen kuin minut.

Niin paitsi silloin kun hän hokee kaikille, myös minulle, ”minä itse teen, minä itse teen, minä osaan kyllä” -tuolloin ei paljon auta vaikka yrittäisi auttaa lasta, jossain kohtaa tehtävää tämä sitten huomaa että jaa, ei tämä menekään näin ja sen jälkeen alkaa se viittilöinti ”tuu auttaan mua”. Ihana ipana!

Eilen kurvailin työpäivän jälkeen vielä postiin ja kaupoille. Siinä välissä olin toki hakenut speden tarhasta ja nakannut tämän isoveikan seuraksi kotiin. Spede oli muuten komea näky noutaessa; toinen puoli otsasta oli kirkuvanpunainen, ympärillä oli himppasen sinertävää sävyä ja kohollakin tuo oli roimanlaisesti. Jäämäki oli voittanut, kuulemma, mutta vasta toisella kaadolla…

Kaupoille kurvailulla oli muuten ihan hyvä syykin; kotiinhan en sen kummemmin kaivannut enää mitään joulusysteemeitä, aika hyvällä mallillahan nämä alkaa olla. Se syy oli leffailta jota olin suunnitellut jo aiemmin viettäväni etenkin prinsessa seuranani. Poppareita, limua, sipsejä, dippiä. Nam!

Viime aikoina yhtenä keskutelunaiheena prinsessan kanssa kun on ollut John F.Kennedy (minkä lie dokkarin prinsessa osunut näkemään) ja jo aiemmin tallensin leffan kyseisestä pressasta joten otimmepa sen sitten katselun alle. Leffaillan alkua varjosti havaintoni olkkarin pöydän suhteen; jumankekka mitkä kahvitahrat joululiinan yhteen reunaan oli ilmestynytkään!

Se oli siis pakko pyykkäillä ensin, niin ja manata poikasta 17v, sillä kukaan muu ei ole kahvia pöydän ääressä juonut sillä aikavälillä jolla tahrat on ilmestyneet. No, liinan pestyäni asetuin katsomoon ja osa elokuvasta meni prinsessan kanssa keskustellen elokuvan tapahtumista.

Leffan tuijotettuamme totesin kellon ehtineen jo liki kasiin ja nakoin speden iltapalan jälkeen nukkumaan. Ilmanko heräsimme tänä aamuna jo viideltä, jee, ja nyt odottelemme täällä viisareiden etenevän sellaiseen aikaan jolloin voisi jo kaivella esiin piparkakkutaikinat.

Piparkakkuleivontoihin osallistuukin sitten koko pesue, tai jaa, saattaa olla että poikanen 17vee ei moiseen intoudu, mutta onhan tässä sittenkin riittämiin käsiä. Sitä ennen ajattelin heitellä puhtaita vaatteita kaappeihin ja käynnistellä pyykkikonetta, himppasen ehkä vielä laitella paikkoja sieltä ja täältä ja eiköhän se ole sitten tämän aamun osalta siinä.

Nyt holasen tuon lopun kahvin kupposesta ja pyörähdän pihalla eli se on moro ja mahdottoman mukavaa menoa muillekin!

Onpa sekaisin

Nämä unihommelit tällä ihmisellä eikä sitä unihommeleiden sekaisinoloa mitenkään helpota kumpikaan tämän torpan samassa makkarissa nukkujista. Toinen, mokomakin orangi, ”huudatti” tiistaiehtoona jalkkismatsia makkarin telkkarista kun menin maate eikä todellakaan suostunut vaihtamaan kanavaa saati siirtymään itse olkkarin puolelle tuijottamaan.

Huudattaminen tässä tapauksessa ei tarkoita mitään television kovalla äänellä pitämistä, minulla kun on siinä määrin simppeli suhde kyseiseen lajiin (vihaan kuin ruttoa), että minulle riittää hiljainenkin selostusääni sotkemaan unentulon. Siinä sitä tuli pyörittyä, jo valmiiksi lievästi yliväsyneenä, sängyssä reilu tunti ennen kuin sain unen päästä kiinni ja voitte uskoa että keskiviikkoaamuna sängystä noustuani se itse herääminen päivään oli tahmeaa.

Oikeastaan kunnon herääminen tapahtui vasta työmaalla puolen päivän kanttiin, siihen asti olo oli kuin zombiella joka on nostettu jaloilleen. Liekö se yliväsymys sitten syynä siihenkin, että keskiviikkona uni tuli nojatuolissa kesken Greyn anatomian. Ja sekös harmitti kun lopputeksteihin heräsin.

Vielä enemmän harmitti että tietenkään uni ei tullut sukkana kun siirryin sänkyyn vaan ehdin taas vääntää ja kääntää vällyissä oman aikani. Höh! Kumma kyllä, eilen aamulla heräsin hyvinkin virkkuna hieman ennen herätyskellon soittoa. Illalla sitten taas. Huoh. Hiippailin petiin jo ysiltä ja miten kävi?

No niinpä niin. Ihme puolihorretila aina puoli yhteentoista asti, kunnon unesta ei tietoakaan joten ilmanko kuulin selvääkin selvemmin kun ukko palaili iltavuorosta ja kolisi ja kilisi astioineen olkkarin puolella. Prkl sanon mä! Lopullisesti sen prkleen sanoinkin sitten yösydännä kun havahduin speden loikkimiseen ylitseni.

Ja uudelleen kolmen kanttiin kun väliin pöllähtänyt spede, umpiunessa tietysti, potki peittoa päältään. Samallahan se peitto katoaa minun päältäni, se kun on tuplamalli. Ennen neljää manasin jälleen mielessäni, kas kun spede puhua pälätti lepakoista unissaan. Sen jälkeen unet olikin sekavia, milloin matkasin autolla, milloin junalla ja voitinpa siinä 500 euroa arvallakin joutessani.

Seuraavasta hereille havahtumisesta (se peitto lähti taas iloisesti päältä) nousinkin sitten suosilla ylös vaikka kellon soittoon oli vielä likemmäs tunti aikaa. Mitä sitä väkipakolla makaamaan kun ei siitä vain tule yhtään hemmetin mitään. Onneksi (!!!) ukko on tänäänkin iltavuorossa ja toivonpa tosiaan, että tänä ehtoona uni tulee HETI kun otan makuuasennon ja se tulee olemaan aikaisin se!

No, onpa ainakin aikaa näin aamusta. Todellakin. Vaikka menenkin aiemmin töihin. Siinä määrin sitä aikaa on, että tiskikoneen tyhjennys käy suitsaissukkellaan, himppasen ennättää touhata siivouspuuhia (niitä hiljaisia) ja tutkailla vielä omankin habituksensa ihan ajan kanssa ennen kuin pitää tökkiä spede hereille. Pöh.

No, tämäpä nyt ei ollut se varsinainen juttu joka oli tarkoitukseni kirjailla vaan se varsinainen juttu oli eilinen päivä. Työmaalla hommat sujui kuin rasvattu, tenava oli ihan mahdottoman helpolla päällä (!!!) ja minä ennätin luokassa avitella muitakin pikkuihmisiä mennen tullen. Ei kiukkukohtauksia, ei sitä normaalia ”en tee”-touhua, ei mitään maanitteluja, uhkailuja saati komenteluja. Ou jes!

IPssä aika vilahti kuin siivillä (aloitimme jouluaskartelukuviot) ja kotimatkalla nappasin speden kyytiin kuin lennossa. Poikanen 17v pyörähti samantien alakertaan kun kuuli meidän kolisevan eteisessä ja moisesta intoutuneena otin ja loikin takaisin autoon ja kurvailin ostoksille.

Ostoslista oli suht lyhyt ja simppeli; lintulauta, joulukalenterit, katuharja, vahakangas ja lamppuöljy. Lintulauta ja joulukalenterit jäi vielä hommaamatta (hups) kun mieleisiäni ei löytynyt mutta muut listan kapineet löytyi samantien. Ja hupsis hei, löytyi sitten hieman muutakin…

Ja niinkuin olin justaansa todennut ukolle, että mitään joulukapineita ei onneksi enää tarvitse ostella, kaikki kun on jo hankittuna ja vintillä odottamassa pääsyä paikoilleen. Kattia kanssa, sanon mä. Tulihan sitä sitten ostettua kynttilöitä. Ja valojuttuja. Ja sisustusjuttuja (hemmetti soikoon, minä SISUSTUSJUTTUJEN kanssa, ilmeisesti pää osunut lopullisesti johonkin).

Niin ja kaveri sille iki-ihanalle joulua valvovalle ”silmälleni” eli tonttuselleni! Tonttusen kaveriin törmätessäni en vain voinut sanoa ei, kaverin oli ihan PAKKO päästä mukaan.

Eihän tuota pientä voinut jättää markettiin, ei vain voinut!

Ja ne sisustusjutut taas. Huoh. Ei hajuakaan minkä kohdan päästäni olen kumauttanut (tai sitten vika on työmaan aisaparissa joka on ihan sisustusfriikki ja jonka syytä on takuulla se, että minuun on iskenyt jokin salakavala ”tahdon sitä-tätä-tota-ja-tollasta”-systeemi joka aiheuttaa jatkuvia kriittisiä silmäilyjä seiniin, lattioihin, huonekaluihin ja about kaikkeen kotona)…

 

Niinpä. Kaitaliina. Jouluinen kaitaliina. Meillä. Olkkarin pöydällä joka on normaalisti täynnä speden pikku-ukkoja, pokemonkortteja ja minun kutimiani. Nyt siinä on kaitaliina. Ja kynttiläastia. Ja valot. Siis oikeasti… Jossain on nyt jotain vikaa enkä tarkoita Suomen maata vaan omia korvien väliä.

Valokuusikin lähti matkaan ja päätyi eteisen lipaston päälle kynttelikköjen seuraan, keittiön pöytä sai vahakankaansa ja jälleen, kääks. Meillä pöytä on perinteisesti täytetty milloin milläkin juuri sillä hetkellä käsillä olevalla jutulla, oli se sitten junnun kouluhomma, tenavien soppalautaset tai äireen kauppalista. Nyt moista tilaa ei ole enää kuin soppalautasille.

 

No, näillä mennään. Toisaalta, myönnän että kovin se mieltä lämmitti kun kaikki mukanani riepottamani kapineet sain paikoilleen ja tenavat, kaikki neljä, pyöri kuin papuset hernesopassa hokien kuinka ihanan jouluiselta koti nyt tuntuukaan. Sehän se oli hieman ajatuksenakin.

Loppuun vielä se valokuusi, kynttelikköineen päivineen ja sen jälkeen suikkelehdinkin herättelypuuhiin. Se on moro ja mukavaa päivää kaikille!

 

Osaakohan sitä enää edes kirjoittaa

Kovin tämä hiljaiselo blogissa nyt venyy mutta minkäs teet. Suurin osa aamuista menee niin vauhdilla, ettei ehdi kunnolla kissaa sanoa ja niinä hieman rauhallisempina aamuina ei vain saa aikaiseksi. Josko tänään. Edes muutaman rivin tai peräti useammankin.

Työelämä on jatkanut hektistä kulkuaan, päivät seuraa toisiaan kuin juna. Pääsääntöisesti meno on onneksi kovin erilaista kuin viime vuonna, edelleen, mutta kyllähän joukkoon mahtuu niitäkin päiviä joiden jälkeen olo on kuin märällä rätillä eikä todellakaan jaksaisi enää laittaa tikkua ristiin työpäivän päälle.

Aivan huimia onnistumisiakin on koettu; tenava oppi tarkalleen ottaen viime viikon keskiviikkona lukemaan. Siis kyllä! Siinä oli vedet silmissä ohjaajalla kun yhtäkkiä selän takaa kuului monistenippua tekevän tenavan suusta ”sii-vous-vä-li-ne”. Aivan mahdottoman upeaa! Loppupäivä menikin tenavalta lukien ja peläten, josko se lukuportti menee yöllä nukkuessa uudelleen kiinni.

Ei ole mennyt, voin kertoa. Tosin ei se lukuportti ihan kaiken aikaa tahdo olla auki, välillä tenavalla on niitä huonoja hetkiä jolloin kaikki maailman portit on kiinni ja vain iso pyörä menee liian lujaa-portti auki. Maanantai kuului ehdottomasti niihin päiviin, samoin oikeastaan tiistain loppupäivä jolloin ohjaajan tärkein tehtävä oli saada tenava pysymään edes jotenkin aisoissa.

Silloin kun vauhti ei kiihdy liikoja niin tenava on kertakaikkisen mainio koululainen, siis aiempaan verrattuna. Toki siinä vieressä pitää suht tiukasti olla edelleen koko ajan mutta ihan iholla kiinni ei sentään tarvitse kaikkia tunteja päivästä viettää. Kysyipä yksi tenavaa vähemmän tuntevista ohjaajista päivänä eräänä tällä viikolla että mitäpä luulet, tarvitseeko tenava enää ensi vuonna omaa ohjaajaa.

Öööö… jo ajatus siitä, että tenava olisi ensi vuonna ihan itsekseen luokassa kuulostaa jokseenkin no. Yltiöpositiiviselta. Lievää kauhistusta aiheuttaa edelleen sekin, että kolmoselle mennessä tenavan pitäisi kyetä moiseen mutta sen suhteen en ole läheskään niin negatiivinen kuin tuon ensi vuoden.

Tällä hetkellähän tilanne on se, että luokassa olo on paljon helpompaa kun tenava tosiaan oppi lukemaan. Siis tenavalle itselleen. Kunhan hänet saa toimeen niin toimiihan hän, ei nyt erityisen pitkäjänteisesti mutta viime vuoteen verrattuna ihan mahdottoman pitkäjänteisesti. Onpa tässä käynyt pari kertaa niinkin, että tenava on tehnyt tehtäviä koko oppitunnin ilman yhtä ainoaa riekkumiskohtausta tai totaalikyllääntymistä tehtäviin.

Muilta osin työmaalla meno onkin sitten varsin mukavan tasaista. Onneksi. Esimiehen kanssa käydyssä keskustelussakin totesimme yhteen ääneen sen, ettei minun päivärytmiäni työmaalla viitsitä paljon sekoitella sillä minullahan on tosiaan yhteensä tuntia lukuunottamatta kaikki tunnit ihan täynnä lasten täyttämää aikaa.

Se yksi tunti jotka minulla viikossa on ilman IPtä tai omaa ohjattavaa pidetään jatkossakin tyhjänä ihan jo siksi, että ennättäisin lukea edes kerran viikossa sähköpostit työmaalla ja tehdä seuraavan viikon lukkarin ilman mieletöntä kiirettä. Esimies ei ihan aina ole mikään superjees mutta kieltämättä minun kohdallani tuo on ollut sitä koko tämän ajan kun olen työmaalla ollut.

Mitä taas tulee kotielämään niin mitä tähän nyt sanoisi. Junnun koululla on edelleen se vuorotteluvapaata tekevä terkka oman terkan tilalla ja no, arvaahan sen. Emme oikein ole samalla kartalla. Jälleen on täytelty ad/hd-arvio kaavakkeita niin kotijoukkojen kuin koulun työntekijöidenkin toimesta.

Terkka on pyytänyt lisäksi silmälääkärien lausuntoja (mitä tuo oikeasti niillä tekee?) sekä koulupsykologin lausuntoa ja vaikkas mitä. Silmälääkärilausuntoja en ole tälle laitellut, ihan jo siksikään että mitä tuo tekee vanhentuneilla lausunnoilla ja uusinta meillä ei tällä hetkellä ole sillä junnu on menossa kontrolliin kevättalvella, koulupsykologin lausunnon lähetin vaikka se minua kovasti naurattikin.

Onhan lausunto vuodelta 2008 eli todella tuore. Lausunnon luettuaan terkka lähettikin jo viestiä tiedustellakseen onko pari vuotta sitten koululääkärin kanssa keskustelun alla ollut uusi koulupsykologin kartoitus hoidettu vaiko ei, johon totesin että ei. Psykologi kun tuntee junnun suht hyvin koulumaailman tiimoilta ja piti kartoituksen tekemistä turhana.

Todnäk junnun kanssa on edessä moinen kartoitus tänä keväänä, jonkin diagnoosin kun koulu hänelle tahtoo ihan jo siksikin ettei lasta kiinnosta koulussa kuin tietyt jutut. Henkkoht olen tehnyt aikaa sitten oman diagnoosini junnusta, tällä on pahemmanpuoleinen EVVK-oireyhtymä joka iskee aina kun on kyseessä jokin PAKKO.

Tarkkaavaisuushäiriö junnulla on, mitä siis kouluun tulee, ja levotonhan tuo on, mutta en ole nyt alkuunkaan varma ollaanko tässä lähdössä sittenkään oikeille urille näiden kartoitusten kanssa. Valitettava tosiasia kun on se, että junnun kohdalla olemme ikäänkuin puun ja kuoren välissä mitä levottomuuteen tulee.

Pitkäaikainen isojen kortikosteroidimäärien käyttäminen kun aiheuttaa levottomuutta ja mitäs junnun elämä on tähän asti ollut? Niinpä. Todnäk tapaamme lekurin ja terkan lähiviikkoina ja olen hieman ajatellut josko ottaisin junnun astmalausunnot mukaan tapaamiseen, tosin niitä on niin iso nivaska ettei niitä taida ehtiä kukaan lukemaan.

Minä syytän siis pitkälti astmalääkitystä junnun levottomuudesta, enkä tiedä alkuunkaan voidaanko tähän päälle lykätä vielä jotain lääkettä joka vähentää levottomuutta. Tenavalla nyt kuitenkin on siinä määrin runsaasti lääkkeitä käytössä muutenkin että missä kohtaa menee raja sen suhteen mikä on enää ok ja mikä ei?

Se nyt on ainakin selvää, että niin mielelläni kuin kokeilisinkin rauhoittaako kortikosteroidien poisjättö junnun koulukäytöstä niin siihen ei voida mennä. Plääh. Jahka seuraavan kerran suoriudumme astmapolille niin otan tämän asian siellä kunnolla esiin, siihen asti mennään kouluterkan tahtiin.

Vaan jaa. Piti kirjoitella vielä kenties muutakin mutta nyt ei vaan enää ehdi. Kohta pitää herätellä spede ja sitten prinsessa ja sitten poikanen 17v ja pukea ja puunata ja ja ja . Jep. Työt kutsuu. Se on siis moro ja have fun!

Petturi-pirulainen

Vähän sellainen olo on ollut koko viikon. Mahatauti esti työmaalle kulkeutumisen ja ajattelin kerran jos toisenkin, että vastaan Kuplan haasteeseen ja bloggailen sen tiimoilta heti kun vessasta ehdin. No, vessasta ehtimiset meni ihan vain notkuessa nojatuolissa, sohvalla ja sängyssä sekä heitellessä erinäisiä eineitä uunivuokiin lasten ruokatarjoiluja ajatellen joten bloggasinko? No en tod. Eli sori Kupla, haaste on edelleen roikkumismoodissa.

Mahatauti oli muuten perusteellista luokkaa. Hieman kuin pelottelutoimeni tenavamielisille, herjalla heitetty tosin, Jumala rankaasoo sua ja heittää isolla kivellä päähän ku ovest pääset… Juu, siltä se tuntui itsestä kun olin juuri ehtinyt epäillä työbestikselle että sen ex-teinin MUKA-mahatauti on kestänyt kohta viikon ja taitaa olla vaan haihattelua ja plaaplaa… No Jumala RANKAASOO moiset sanonnat ja siitähän se riemu (ja ahteri) repesi.

Mikäs siinä, viikko meni siis aluksi oksentaen ja sen perään vessassa istuen. Toisaalta, onpa ollut aikaa olla ja ajatella. Kaikkein liukkaimminhan ajatus juoksee vessassa, se on fakta se. Mahatauti on selvästikin selätetty kanta nyt mutta liekö tämäkin ajatus vessatuotoksia (heksheks) sillä olen puntaroinut onnea. Olisikohan tässä akassa siivu taiteilijaa? Vain punkkupullo, kynttilä ja sulkakynä puuttuu…

Mutta niin, se onni. Mitä se on? Se on arkea. Sitä että kohdallesi on osunut oikeat ihmiset oikeassa kohtaa. Oikeastaan koko kysymyksen voisi kiteyttää kysymykseen miten minusta tuli minä. Se taas on ajatus joka iski todenteolla eilen kun sain yhtäkkiä viestin jossa kysyttiin; voinko soittaa.

Ystävän elämä on ollut hieman kuin otos omastani; sekavia perhesuhteita, alkoholisteja, hulluja sukuja ja lähtöjä sinne ja tänne. Ystävä on tehnyt minusta suunnattoman ylpeän; ystävä on selvinnyt ja kasvanut. Ajoipa tuo ajokortinkin (!!!) kun muutti pääkaupungista maalle (!!!!) joka oli ihan järjettömän rohkea veto ystävältä. Siis sekä ajokortti että muutto.

Ystävän kanssa oltiin suunnilleen iholla reilu vuosi sitten, hän menetti äitinsä yllättäen. Story of my life. Eilen olin varma, että hän on menettänyt nyt mumminsa, mummi kun on hänelle se ihminen joka hänet on kasvattanut ja joka on ekstratärkeä. Mummi kun on ollut suht huonona jo kotvan.

Ei se ollut mummi. Ensimmäiset sanat puhelimessa oli ”isä on kuollut”. Se oli kuin aikamatka menneesseen. Samankaltaisen puhelun sain vuosikausia sitten kun oma isäni sanoi keskellä yötä puhelimessa ”mummu on kuollut”. Siitä on aikaa 20vee ja vieläkin naurattaa (ei tietenkään saisi) se, etten kuullut kunnolla mitä isä sanoi vaan ehdin ajatella että mitä, mummu on nuollut ja mitä minä sillä tiedolla teen…

Eilinen ilta meni siis pitkälti puhelimessa ystävän kanssa. Aamulla kun heräsin oli ystävä ensimmäisenä mielessä. Ystävä on mieletön mimmi. Ystävä on osa sitä miten ihminen tulee onnelliseksi. Onni on ihmiset ympärillä. He, jotka saavat sinut tuntemaan itsesi arvokkaaksi, joiden nousut nostaa sinutkin ylös, joista olet halkeamaisillasi ylpeydestä. He, jotka pitävät sinusta silloinkin, kun et itse pidä itsestäsi tai et tiedä, mitä ajatella.

No iskihän se sitten

Se riivattu mahatauti. Olin kovin täpinöissäni maanantaiaamuna, herätellyt speden, tarjoillut aamupalan ja aikeissa lähteä yläkertalaisia herättelemään kun totesin että ei hittolainen. Nyt on kertakaikkisen pakko juosta vessaan. Mikälie hana avattu, iloisesti lensi ulos edellisen päivän jäätelöt, lämpimät voileivät ja jogurtit. Yäks!

Puolillepäivin sitä jatkui, tilkka vettä, oksennus, tilkka mehua, oksennus. Kaikki oli ihan suht ok kunhan ei laittanut suuhunsa yhtään mitään joten sain kuin sainkin, lievästä jännityksestä huolimatta, kuskattua speden tarhaan ja soiteltua työmaalle, työterveyteen ja työkavereille.

Viimein kun se oksentelu loppui alkoikin ihan uudet ravit. Tilkka vettä ja vessaan, tilkka mehua ja vessaan, pieni pala ihan mitä vaan ja vessaan. Samaa linjaa jatkui aina eiliseen puoleen päivään asti ja kas, kaikki oli suht ok kunhan ei edelleenkään laittanut mitään suuhunsa. Harmi, että täysin mitään suuhunsa laittamatta ei voinut olla, oli vuoroin valtava jano ja vuoroin tuntui että on ihan pakko saada vähän jotain evästä kupuunsa.

Työterveyshoitajan neuvosta kurvasin eilen aamusella terkkarista kotiin kaupan kautta; pullo kivennäisvettä ja tölkki appelsiinimehua. Sekoittelu 1:1 suhteella ja verkkainen juomistahti ja kas, olo alkoi kuin alkoikin tokeentua iltapäivää kohti kun mentiin.

Illalla olin jo likipitäen elämäni kunnossa, siis likipitäen. Nälkä vain oli aivan mahdoton eikä siihen auttanut muu kuin einehtiminen. Liekö moinen touhu ollut sitten liikaa, tänä aamuna vietin ensimmäisen tunnin juosten vessassa. Nyt tuntuu siltä, että nesteet pysyy taas ihan hyvin sisätiloissa joten ehkä pyrin syömään ihan himppasen vain kerrallaan.

Oikeastaan isoin vaiva tällä hetkellä on tykyttävä pääkipu joka alkoi kun olin kiikuttanut speden tarhaan. Inhottava tunne on tämä! Odotankin, että pääsen ihan kohtsilleen oikaisemaan sohvalle kunhan saan junnun ovesta ulos. Oikein mitään en jaksa tehdä, mieli tosin tekisi ihan hulvattoman paljon mm leipoa pikaisesti jotain, tehdä himppanen ruokaa ja pestä pyykkiä mutta ei. Ei jaksa eikä kykene.

Josko tunnin-parin unet veisi pääkivun mennessään, sen jälkeen sitä kenties kykenisikin. Outo tauti. Huomenna on tarkoitus suunnata töihin joten pitäkää peukkuja, että ne unet vie koko hiivatin taudin mennessään. On tämä kanssa tautista aikaa, en voi muuta kuin todeta, nih.

Kappas vaan…

Liukkaasti se tämäkin viikko meni ja mikä parasta, ilman että kukaan tenavista sairastui ihan kunnolla oksupoksutautiin. Jes! Jonkinasteista oksupoksuahan se toki oli, miten muuten selittäisi sen että myös junnu oli makoillut yhdestä yöstä puolet hereillä kun mahassa kiersi ja olo oli karmea tai itse nieleskelin työmaalla yhden aamupäivän kun tuntui, että maha kääntyy ympäri hetkenä minä hyvänsä.

Eilinen työpäivä meni kokolailla samalla kaavalla kuin tämän viikon aiemmatkin työpäivät. Tai jaa. Tenava oli rauhoittunut huomattavasti edellisestä päivästä ja koko alkuviikosta eli ei ehkä kuitenkaan ihan samalla kaavalla. Tämä on tenavan kanssa se erityisen hauska piirre; aina välillä tämä nollaa itsensä sekoilemalla ihan totaalisesti ja muuttumalla yön aikana ihan toiseksi mitä oli.

Eka välkkä vietettiin jälleen kaksin eriytystilassa, todnäk teemme tästä pidempiaikaisen tavan sillä selvästikin se rauhoittaa tenavan menoa ruokavälkälle ihan suunnattoman paljon. Jo ennen sitä ekaa välkkää tenava teki tehtäviä tunnilla kuin heikkopäinen, matikan monisteen molemmat puolet oli hetkessä täytetty kun hän pääsi alkuun tekemisessä.

Toki siinä alkuun pääsemisessä meni hyvinkin likemmäs puoli tuntia, väsytti, ei huvittanut, ei jaksanut, mielessä pyöri rekkalehdet ja koulumatkat ja jalkkispelit ja ja ja… Ihan perussettiä siis. Onneksi moinen väsymys kaikkosi sen ekan välkän aikana ja äikän tunnilla pulpetin ääressä istui reipas koululainen joka toki häiriintyi ihan kaikesta ympärillä mutta kokosi itsensä kerran toisensa jälkeen kirjoittamaan uutta tavua ja sanaa irtokirjaimilla.

Ruokailemassa kävimme kaksin ja sen jälkeen lähetin tenavan ulkovälkälle joka sujuikin sitten vallan mainiosti. Kuvistunneillahan on syntynyt tänä vuonna vaikka mitä töitä yhtä floppia lukuunottamatta, tuolloin se viime vuoden kuvistuntitenava oli paikalla ja teki vain julmetulla kiireellä töhryt paperiin muiden harkitessa, suunnitellessa ja toteuttaessa töitään hartaudella. Kiire on yksi tenavan kantavista teemoista kun on kyse kuviksesta tai kässyistä, kaikki pitäisi valmistua HETI!

Tänä syksynä tämä on osannut rauhoittua työnsä ääreen; kuvistöissä on ihan oikeasti ideaa ja niitä on ehditty miettiäkin hetki, kässytunneilla kärsivällisyys on riittänyt liki koko tunniksi vohvelikangastyön parissa. Mieletöntä edistystä viime vuoteen! Eilen työn alla oli isänpäiväkortit ja todettakoon tässä ja nyt, että koskaan aiemmin tenava ei ole harkinnut yhtä tarkkaan miten työn toteuttaisi.

Myönnettäköön, että ehkä osansa moisella harkinnalla oli vieressä heiluneella ohjaajallakin joka heitteli ideoita ilmaan kehuttuaan sitä ennen tenavan maasta taivaisiin aamupäivän ja ruokavälkän sujumisen tiimoilta. Siinä määrin hienosti hommat oli sujunut että pyörähdin pikaisesti kysymässä opelta ideinnilleni suostumuksen (ihan aina ei tiedä kuinka tarkkaan ope on työmateriaalit suunnitellut) ja voi sitä riemun määrää kun kiikutin tenavan mukanani monistamoon.

Tenavan rekkalehdestä otimme useammankin värikopion sivuista ja pitkällisen harkinnan jälkeen tenava valitsi pari kuvaa jotka tahtoi korttiin asetella. Harvoin tenava keskittyy leikkaamiseen samalla intensiteetillä kuin eilen, ihan yhtä harvoin tämä keskittyy kuvien asetteluun tai niiden liimaamiseen ja harvoin, jos koskaan, tämä kirjoittaa yhtä rauhallisesti taululla lukevaa tekstiä kortteihin.

Kortista tuli HIENO! Loput kopiot nidoimme tälle ”lehdeksi” ja viimeiselle välkälle lähti vähintäänkin itseensä tyytyväinen ja ylpeä tenava joka totta tosiaan palasikin sieltä välkältä yhtä ylpeänä ja iloisena kuin sinne lähtiessään. Lopputuunaukset kortille hileiden merkeissä ja kas, tenavan työ oli kerrankin kestänyt melkein sen kaksi tuntia jota kuvista on.

Koska tuntia oli vielä jäljellä kehotin tenavaa ottamaan puuhavihkonsa tai rekkalehtensä lopputunniksi mutta tenavapa yllätti. Tämä kaivoi äikän monistepinkan pulpetistaan (lisätehtäviä joita en edes olettanut tenavan missään kohtaa tekevän kuin summittaisesti) ja ryhtyi tekemään tehtävää jossa piti lukea sana ja piirtää kuva sanan perusteella.

Minä olin rullannut tuolini kanssa jo hieman kauemmaksi tenavasta tuossa kohtaa ja ihmettelin luokan yhden tenavan palapelin kokoamistahtia, sivusilmällä seurailin tenavan touhuja ja kyllä siinä tippa tahtoi nousta silmään kun tenava teki tehtävää. Tämä luki IHAN itse sanoja paperista. Hitaasti, hankalampien kohdalla hieman takellellen, mutta luki.

Vaikeimpien sanojen kohdalla avitin sen verran, että tenava sai kirjaimet liukumaan koko tavun mitan mutta se apu oli niin vähäistä, ettei sitä voi kunnolla avuksi edes lukea. Siis mahdottoman upeaa! Se seinä, se epäonnistumisen seinä joka on aina estämässä nämä lukemisyritykset, se oli ainakin hetkeksi kaatunut. JES!

Se hyvä mieli joka niistä kymmenestä tenavan ihan itsensä lukemasta sanasta tuli, se kuulkaa pysyi tiukasti mukana koko loppupäivän vielä lähetettyäni tenavan kotiin ja siirryttyäni IPhen. Se sama hyvä mieli oli päällä vielä koko illan kotonakin. Käsittämättömän upea juttu! Parhaat onnistumisen tunteet tulee juuri näistä tällaisista hetkistä joita ei osaa edes odottaa ja jolloin tietää, että jokin iso este on ylitetty.

Ei liene kenellekään epäselvää, että kehuin tenavan maasta taivaisiin ennen kuin tämä ehti sinne kotiin lähteä. Oikeastaan en olisi tahtonut edes päästää tenavaa lähtemään kotiin vaan olisin mieluiten kuunnellut tämän lukevan vielä muutaman sanan lisää. Tai vaikka useammankin. Realistina tiedän, että todnäk se seinä on taas ilmestynyt paikalle yön aikana mutta hei oikeasti!

Se taito ON siellä ja kunhan se seinä saadaan kokonaan alas ja pysymään alhaalla niin tsiisus. Se yksi isoimmista etapeista on saavutettu sillä tämän lukutaidon kohdalla olemme ehtineet jo olla huolissammekin välillä. Aika monta huolta katoaa kun tietää, ettei kyse ole siitä ettei tenava vain kykene oppimaan lukutaitoa.

Edelleen oma olo on ihan mielettömän riemukas tämän asian tiimoilta, tekisi mieli ottaa ja kirjoittaa kissankokoisin kirjaimin opehuoneen ilmoitustaululle että ”********** LUKI SANOJA”! Oikeastaan sen voisi kirjoittaa oman kotitalonkin seinään ja vaikka niillä kissankokoisilla kirjaimilla siihenkin. On tämä siinä määrin iso asia.

Kotimatkalla nappasin speden kyytiin ja nautiskelin Cheekin seurasta, kotona kippasin pikaisesti kupposen kahvia kurkkuun ja sen jälkeen otin prinsessan kyytiin ja huristelimme kaupoille. Ukko näet lähti aamusella työreissuun ja palaa sieltä vasta tänä iltana, näitä samankaltaisia työreissuja on luvassa jatkossakin joten tämä oli hieman kuin harjoituskierros.

Työreissu osui sikäli mainioon saumaan että isänpäivähän on ihan tuossa ovella ja sen kunniaksi suunnittelimme prinsessan ja poikasen 17v kanssa pientä ylläriä tälle illalle. Kävimme prinsessan kanssa ostamassa ukolle baarijakkaran, sellaisen mukavan istuttavan sillä ukkohan seisoo raveja pelatessaan olkkarissa kirjahyllyn puolikorkean tason edessä jolla tämän läppäri on.

No, ei seiso enää, nyt hänelle on oma säädettävä jakkara moisiin sessioihin. Samalla reissulla prinsessa kävi ostamassa isänpäivälahjan ja sen jälkeen pyörähdimme vielä ruokakaupan puolella. Ukon herkkuahan on makaronisalaatti jonka tekee aina ihan itse. Onneksi olen seurannut valmistusprojektia vieressä useita kertoja joten olimme jo aiemmin päättäneet tenavien kanssa, että teemme moisen salaatin odottamaan reissusta palaajaa.

Ei ne suunnitelmat nyt ihan pelkästään tässä ole, normaalin perjantain tapaan poikanen 17vee imuroi huushollin koulusta kotiuduttuaan, sen verran lisuketta suunnitelmille tehtiin, että prinsessa puolestaan pesee lattiat kun on kotiutunut. Junnu pyyhkii pölyt ja minä vaihdan petivaatteet ja pesen vessan kotiuduttuani.

Ennen ukon kotiutumista paistamme tälle pikkupizzoja iltapalaksi ja se jakkara odottaa koottuna tämän läppärin edessä. Ei hassumpi suunnitelma, eihän? Ne varsinaiset isänpäivälahjathan tämä saa ihan normaalisti vasta sunnuntaina tenavien ojentamina, jakkara nyt ei ole varsinaisesti lahja vaikka toki se on tiukasti sovittu että se on UKON eikä tenavien leikkijakkara.

Tokihan siihen eiliseen iltaan mahtui sitten vielä himppanen muutakin kuin se meidän kauppareissumme. Poikanen 19vee pyörähti tyttiksensä kanssa kahvilla ja maksoi samalla loput velkansa veljelleen, me kokosimme poikasen 17vee kanssa sen jakkaran ja sössimme mutta onneksi poikanen 19vee tosiaan pyörähti paikalla ja setvi sössintämme.

Minä touhasin normaaleita kotihommia käynnin perään ja istahdin sitten ihan kaikessa rauhassa töllön ääreen speden syötyä iltapalan ja huoks, arvaahan sen mitä sitten tapahtui. Yhtäkkiä kaikui karmea itku yläkerrasta ja spede juoksi tuulispäänä kättään pidellen ohitseni kun ehdin rappujen alapäähän, junnu selitteli jotain yläkerrassa poikaselle 17vee ja meno oli jokseenkin hektistä.

Junnu oli sitten onnistunut tangolla (leuanvetotanko) killuessaan pamauttamaan yläkerran oven vuoroaan odottavan speden sormille ja tottakai yksi sormista jäi ovenkahvan ja seinän väliin. Hetkessä sormi turposi palleroksi ja ehdin jo siinä kotvan manata mielessäni, että näinköhän tässä lähdetään loppupäivä viettämään ensiavussa ja taysissa ja palataan kipsatun tenavan kanssa kotiin yön pimeinä tunteina.

Onni onnettomuudessa että pienten ihmisten luut on suht reippaasti joustavammat kuin meidän aikuisten ja kylmäkääreellä saimme turvotuksen laskemaan ja sormikin alkoi liikkua normaalisti. Se se olisikin ollut kun se olisi ihan oikeasti ottanut ja murtunut. Tankokillunnat meni toistaiseksi kiellon piiriin, sanottakoon nyt näin.

Nyt harkitsen kohtpuoliin ryhtyväni herättelypuuhiin, sitä ennen taidan tyhjentää tiskikoneen ja ladata sinne illalla altaaseen jääneet astiat. Aikas mukavaa kun on perjantai, etten paremmin sano. Oikein mukavaa päivää kaikille, se on moro!

Uusi päivä ja uudet kujeet

Tänään heräsin ihan tosissani AIKAISIN. Siis päättömän aikaisin ottaen huomioon, ettei kello ollut soimassa vielä liki tuntiin. Heräämiseen vaikutti osaltaan se, että spede piti tiukasti päästäni kiinni, olipa tuo oikein kaivanut kätensä hiusteni alle piiloon. Omituinen hiippari. Asennon vaihtoyrityskään ei asiaa auttanut, käsi ojentautui kaivautumaan vielä tiukemmin hiusten alle ja arvaahan sen miten sitten kävi. Totesin että ei hitto, pakko nousta käymään vessassa. Tai jaa, sama kai vaikka nousisi ylös ihan kunnolla kun ei oikeastaan enää väsytä.

No, on tässä toki puolensakin, ennätänpä blogata työmaailmasta. Työnkuvanihan on sikäli muuttunut viime vuodesta, ettei oman ohjattavan kanssa tulee oltua kuin puolet työpäivästä. Loppuaika menee tiukasti IPn puolella, parina päivänä pyörähdän pikaisesti ohjaamassa yhtä kolmosluokkaa yhden oppitunnin ajan. Ei hassumpaa.

Todettakoon, että pidän kovasti tästä työnkuvan muutoksesta, on aivan mahdottoman ihanaa kun voi ottaa silmät pois selästään ja antaa aistiensa levätä työpäivän puolivälistä asti. Riittää kun kaikki aistit on terävinä sen neljä tuntia päivässä eikä ilmaa tarvitse ”haistella” enää ohjattavan lähdettyä. Sillä sitähän se ohjattavan kanssa edelleen on, elämistä ja olemista askeleen edellä.

Tämä lukuvuosihan lähti kertakaikkisen mielettömällä harppauksella liikkeelle. Ohjattava ruokaili täysin muun luokan seurassa, vietti välitunnit ulkona ja oli kuin ihmisen mieli luokassa, noin suunnilleen. Hommat sujui tuosta vain pienimuotoisen maanittelun jälkeen ja käytös oli varsin koululaismaista ja hyvää.

Näissä lausunnoissani ohjattavasta pitänee ottaa huomioon se, että ohjattavani on totta tosiaan vaativampi lapsi kuin yksikään johon olen aiemmin koulumaailmassa, saati muuallakaan, törmännyt, joten hänen kohdallaan se kertakaikkisen hyvä toiminta on aika paljon eri asia kuin ihan rivikoululaisen jonka kohdalla opettaja todnäk raastaisi hiuksiaan kerran jos eräänkin jos toiminta olisi samanlaista kuin hänellä on.

Syksyyn lähdettiin siis aimo harppauksen tehneenä ja sen harppauksen päässä pysyteltiin aina lähes syyslomaan asti mutta siinä kohti otettiin askel taakse. Syysloman jälkeen otettiin toinen peruutusaskel, ehkä kolmaskin ja nyt olemme täällä. Edelleenkään emme ole läheskään siellä missä olimme viime keväänä tai silloin kun työt aloitin lapsen kanssa mutta peruutettu on.

Se peruutus ei tullut yllätyksenä, oikeastaan melkein odotinkin sitä. Kaksi eteen, yksi taakse, se on pitkälti se kehityskaari jota olen tenavan kanssa odottanut. Ja saanutkin, jos tarkkoja ollaan, pääasia on silti se, että aina mennään jollain tapaa eteenpäin ja niiden peruutusaskeleidenkin jälkeen ollaan pidemmällä kuin se aiempi pysähtymispiste.

Ja niinhän me olemme. Väkivaltaisuus on lähes täysin pois. Minua tenava ei ole satuttanut millään tavalla kertaakaan tämän syksyn aikana, ei edes eilen kun oli erittäin vaikea päivä menossa. Ei päällä hakkaamista, ei nyrkkejä, ei potkuja eikä edes puremista. Välitunneilla niitä riitatilanteita tulee aina välillä ja niissä kohdin sitä tönimistä, tuuppimista ja jopa lyömistä on ollut muutamaan kertaan mutta ei alkuunkaan samoissa määrin kuin vielä viime lukuvuonna.

Ruokailut hoituu edelleen pääsääntöisesti muun luokan kanssa mutta aina välillä otamme sulkeiset tässä kohtaa, nyt on menossa sulkeiskausi. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että minä lähden tenavan kanssa ruokailuun muuta luokkaa aiemmin ja, hieman päivästä riippuen, lähetän tenavan ruoan jälkeen ulkovälkälle lähteäkseni itsekin syömään tai vaihtoehtoisesti siirryn tenavan kanssa ruokavälkän ajaksi eriytystilaan josta luokan toinen ohjaaja ottaa hänet ruokkikselta tultuaan ja minä lähden ruokkikselle.

Sulkeisia ei tietenkään oteta ”muuten vaan”, niihin ajaudutaan siinä kohtaa kun tenava ei kertakaikkiaan osaa korjata käytöstään ruokailussa opettajan kehoituksista huolimatta. Se hölmöily ruokalassa on joko a. seinän hakkaamista ja mökäämistä niin että muut ruokailijat häiriintyy, b. riekkumista pöydässä niin että muut ruokailijat ei saa ruokarauhaa tai niin. Vaihtoehto c. totaalisen idioottimaista käytöstä kuten tämän kertaisten sulkeisten alla.

Se totaalisen idioottimainen käytös taas. Tungetaan suu niin täyteen ruokaa ettei sitä saada nieltyä vaan se on pakko räkiä takaisin lautaselle tai juomalasiin. Ällöttävää, jos minulta kysytään, ällöttävää, jos muilta ruokailijoilta kysytään, mutta kertakaikkisen sykäyttävä ja naurettava temppu jos ohjattavalta siinä kohtaa kysyisi. Ohjattavakaan ei tosin ole samaa mieltä enää myöhemmin, sillä hetkellä se vain tuntui kertakaikkisen loistavalta jutulta.

Ulkovälkkien kohdalla taas olemme pisteessä jossa niitä on ja sitten taas ei. Tämän viikon ajan ohjattava on päässyt ulos ruokavälkälle ja jos se on sujunut hyvin, niin vielä se päivän viimeinenkin (silloin kun koulupäivä kestää yhteen) on ollut ulkovälkkä. Päivän eka välkkä on sisävälkkä joka vietetään eriytystilassa kaksin, aikaisina aamuina myös tokavälkkä on kaksin vietettävää aikaa.

Tai kaksin ja kaksin, fyysisesti olemme toki kaksin eriytystilassa mutta aika yksinäistä puuhaahan se on. Eriytystilassa kun ei ole MITÄÄN tekemistä. Ei siis kertakaikkiaan mitään. Se todellakin on vain olemista ja ajantappamista odottamalla, sillä touhuttavaa siellä ei ole. Minä en juttele siellä tenavan kanssa, vastaan toki lyhyesti jos tenava jotain kysyy, mutta keskustella siellä ei.

Tähän eriytystilavälkkäsysteemiin taas päädyttiin yksinkertaisesti siksi, että ilmojen huononnuttua tenava ei halunnutkaan enää ulkovälkille. Miksi ihmeessä? Simppelisti siksi, että suurin osa koululaisista ei tahdo ulkovälkille jos ulkona on kylmää, märkää tai muuten huono ilma. Ei tenava mitenkään poikkea kaavasta tässä kohtaa.

Olisihan se paljon hauskempaa olla luokassa, askarrella piirustuspapereista, liimasta ja lehtikuvista jotain, tai väritellä tai piirrellä tai koota palapelejä tai leikkiä skeittaria luokassa. Niin tai pelata jalkkista pyyhekumilla, parkourata pulpeteilla tai leikkiä olevansa teini joka elvistelee pitkin luokkatilaa.

Eriytystilassa näitä vaihtoehtoja ei ole. Niin paitsi se pulpetille kiipeily joka käy aika tylsäksi kun sitä kotvan harrastaa. Koska ulkovälkät toimi hienosti ekat pari kuukautta niin emme jaksa uskoa, ettei tenava simppelisti pysty olemaan ulkona muiden kanssa ja ruokavälkät on aika pitkälti todistanut näkemyksemme oikeaksi. Kummasti välkällä on pystytty olemaan ilman kärhämiä kun niitä on rajoitettu ja vaihtoehtoisesta välitunnista on tehty mahdottoman tylsä.

Tuntikäytös taas on aika-ajoin lähtenyt uudelleen lapasesta eli muun luokan häirintä on ollut hetkittäin niin hauskaa puuhaa, että sitä on kokeiltu useamman kerran syysloman jälkeen. Harmillista kyllä se on tuonut mukanaan inhottavan seuraamuksen eli luokasta poistumisen ja tuolloinkin olemme poistuneet eriytystilaan. Mahtavan upeaa, ettei sitä ole jouduttu tekemään kuin KAHDESTI tänä syksynä ja muilla kerroilla käytös on korjautunut ihan sillä että tenava tietää poistumisen olevan se toinen vaihtoehto.

Ne siirtymät eriytystilaan taas. Jos kohta vielä keväällä siirtymät aiheutti potkimista, hakkaamista ja puremisyrityksiä niin nyt niitä ei enää ole. Tenava kävelee sievästi vierellä pää painuksissa ja jos päivä on erityisen huono, niin pidän tätä kädestä kiinni ja tämä kävelee vastenhakoisesti ja pää vielä enemmän painuksissa vierellä.

Ehkä kaikista parasta antia tämän käytöksen korjaantumisen lisäksi on kuitenkin se, että tenava on oppinut himppasen lukemaan. Tai siis osaisi lukea jos tahtoisi, suurimman osan ajasta tämä ei tahdo sillä epäonnistumisen seinä on edelleen valtava tämän silmissä. Se epäonnistumisen seinä saa aikaan sen, ettei lapsi tahdo läheskään aina edes yrittää vaan käyttää ennemmin arvaustekniikkaa.

Arvaahan sen, miten käy kun katsoo ihan muualle kuin sinne kirjaimiin, ei sitä voi lukemiseksi sanoa. Tässä kohtaa pienetkin onnistumiset (eli sitkeä yritys ja sanojen ihan oikea lukeminen) on saanut aikaan mahdottoman ison kehutulvan sekä minulta, opelta että luokan toiselta ohjaajalta. Olenpa muutaman kerran yllättänyt tenavan tavaamasta aapista ihan omin päin ja jos kehuihin voisi hukuttaa niin tenava-parka olisi hukkunut aikaa sitten näiden kertojen tuloksena.

Tiivistettynä voitaneen sanoa, että tällä hetkellä valoa näkyy jälleen tunnelin päässä, viime viikko oli aika synkkäsävyinen sillä aivan erityisesti tuolloin otettiin askeleita taaksepäin. Olen kuitenkin ihan suunnattoman iloinen tästä kehityksestä mikä käytöksessä on tapahtunut ja siitä, miten kiinteä suhteemme ohjattavan kanssa on, niin ja siitä että se lukutaito on ihan tuossa napattavissa kun jollain saamme kellistettyä sen epäonnistumisen pelon.

Tekisi mieli näyttää pitkää kieltä ihmiselle joka viime vuonna jaksoi hokea, ettei tenavasta saati muista luokkamme tenavista tule YHTÄÄN mitään ikinä. Herttinen, koko porukka on ottanut ison harppauksen viime vuodesta ja aivan takuulla niitä harppauksia tulee jatkossakin ja ohjattava taas. Olen uskonut tähän kuin vuoreen jopa niinä pahoina päivinä.

Uskonut siihen, että sitkeydellä, lapseen luottamisella ja tämän arvostamisella takuulla kehitystä tapahtuu. Positiivinen asenne jopa niinä lapsen huonoina päivinä, se ettei itse hermostu, ei suutu tai inhoa tenavaa kun tämä sössii, ne kantaa varmasti eteenpäin vaikka niitä pakkiaskeliakin otetaan välillä.

Tulipa tästä pitkä sepustus. Eikä välttämättä kovin järkevä sellainen, mutta yhtäkaikki, onpa sepustettu. Ja nyt siirryn suosilla toimimaan herättelykoneena sillä hei, tämähän on jo ihan aamu. Se on siis moro ja have fun!

Plääh

En todellakaan ehtinyt eilen aamulla oikein mitään, ei hajuakaan mistä moisen kiireen aamuun iski. Ehkä toisina aamuina oma organisointikyky on jumissa? No, ennätin sentään juoda normimäärän kahvia ja siivoilla keittiötä (yleensä iltapuuha mutta ihan joka ilta ei jaksa saati saa aikaan siivoilla tenavien iltapalatouhujen jälkiä) sekä kuosittamaan itseni ja speden joten ei se paha suoritus ollut sekään.

Ilmeisesti tänne on aikeissa maastoutua jonkinasteinen mahatauti. Ensimmäiset merkit siitä koettiin pyhäiltana kun aivan yhtäkkiä ukko veti itsensä kaksinkerroin. Siinä määrin tuskainen tuo oli, että ehdin jo kotvan miettiä että näinköhän tällä on umppari pamahtamassa. No ei sentään, puolen tunnin tiukan kaksinkerroin oleilun jälkeen ukko tuuppasi päänsä vessanpyttyyn ja oksensi kaiken päivän aikana nauttimansa.

Kumma kyllä moinen tyhjennys toimi taikaiskun tavoin ja mahakipu lähti sen sileän tien. Eilen aamulla spede valitteli mahaansa mutta niin. Ei ripulia, ei oksentelua joten ei kun tarhaan. Sanoin toki tätösille, että poikasesta kannattaa soittaa suht herkästi jos näyttää siltä, että mahakipu jatkuu vaan soittoa ei onneksi kuulunut. Tarhasta hakiessa tätönen tosin totesi, että tenava oli poistunut salista kesken jumpan koska mahaan koski mutta aika pian poistumansa jälkeen tämä oli jo ollut ihan oma itsensä ja mahakipukin oli mennyt ohi.

Itse ”nautin” työmaalla aamupäivän ajan kuvotuksesta ja maha piti normaalia kovempia pulinoita. Asettui se sentään iltapäivästä ja hyvä niin, työmaalla on kun on lievästi työvoimapula päällä. Kotiuduttuani lähdin junnun kanssa optikolle, poikanenhan otti ja onnistui astumaan silmälasiensa päälle viikonloppuna ja ukko sai jotenkin väännettyä ne muotoonsa mutta huonosti ne silti pysyi tenavan nokalla.

Matkalla lapsi kertoi kuinka ei ollut tahtonut saada nukuttua yöllä kun mahaan koski ja oksetti ja väänsi. Moinen olotila oli mennyt ohi yhden aikaan yöllä ja sen päälle tenava olikin koisannut hyvin. Aika selvältähän tämä kuulostaa, jonkinasteinen mahapöpö täällä nyt yrittää riekkua vaikkakaan ei aiheuta oksennusreaktiota muille kuin herkkävatsaisimmalle eli ukolle.

Mielenkiinnolla jään odottamaan miten tilanne elää. Oliko tautiosio meidän kuvotus- ja mahakipukärsineiden osalta tässä vai oliko kyseessä alkusoitto ja se totaalinen räjähdys tulee myöhemmin? Mene ja tiedä. Kieltämättä oma vatsa on tämän aamun harjoittanut jonkinasteista konserttia ja tuntuu, että vessa on ehdottoman kiva paikka mutta niin. Ei tässä varpusparvifiilis silti ole eli eiköhän se ole työmaa mihin suuntaan.

Varsinaista inspiraatiota työmaalle suuntamisen suhteen ei ole olemassa. Ohjattavan tuntikäytös nyt ihan menettelee edelleen mutta tällä hetkellä ollaan taas rankkulinjalla. Rankkulinja tarkoittaa käytännössä sitä, ettei tenavalla ole oikeuksia ulkovälkkiin ja ruokailunkin tämä joutuu hoitamaan erillään muusta luokasta. Muuten ihan jees tämä, en väitä, mutta lieviä ongelmia asia tuo siinä kohtaa että esim oma ruokkikseni on miten sattuu.

Minähän olen tenavan kanssa ne välkät, vahdin ruokalassa tämän einehtimisen ja vietän ruokavälkänkin loppuosan tämän seurana. Sen jälkeen minulla on ruokkis joka haukkaa puolet oppitunnista. Justaansa joo. Kun tenavalla ei muutenkaan ole nyt ollut muita välkkiä kuin ruokavälkkä niin sen ruokavälkän missaamista en oikein puolla ja ihan siksi, että minusta syy sen missaamiselle ei ole kovinkaan no, järkevä.

Itselleenhän tenava kiusaa teki eilen kun seisoi lätäköissä tennarit jalassa ja kasteli itsensä totaalisesti vesiräystään alla. Tenava oli märkä aina puoleen reiteen asti kun tuli välkältä sisälle ja ope totesi samantien, ettei tällä ole mitään asiaa edes ruokavälkällä kun ei uskonut valvojaa ja tullut pois lätäköstä. Hmmm…

Kun nyt kuitenkin se tärkein käytöksen korjaus välituntien osalta eli muiden koskemattomuus toimi niin hyvällä mallillahan siinä oltiin. Se, että tenava oli litimärkä ei minusta ole syy kieltää niitä välitunteja. Tenava kun ei todellakaan nauttinut olostaan siinä kohtaa kun veti niitä litimärkiä kenkiä jalkaansa lähteäkseen kotiin koulupäivän päätyttyä. Sateeseen. Ilman sukkia jotka oli litimärkinä repussa. Eikö siinä ollut rankkua riittämiin?

No, katsellaan, ehkä open mieli on muuttunut yön aikana, tällä kun tuntuu vain olevan superlyhyt pinna mitä tenavaan tulee. Aika moni muukin penska oli koivet polvia myöten märkinä mutta eipä ulkovälkkiä heiltä lähdetä kieltämään ihan tuosta vaan ja hyvä niin, näiden pikkuekojen kohdalla jos linjaksi otettaisiin moinen niin kohta puolet poikapuolen edustajista istuisi välitunnit sisällä.

Vaan jaa. Taas tämä aika viuhahti johonkin. Luulenpa, että siirryn suosilla tutkimaan josko täällä alkaisi muutkin joukot heräillä, johan se on kohta taas aika suunnata sinne työmaalle. Se on siis moro.

Kaikki on mullin mallin tai ainakin heikun keikun…

Alunperin tarkoitus oli postailla ohjattavasta. Näin ajattelin eilen ehtoolla siinä kun kylvetin koipiani jalkakylvyssä ja kudoin tumppuja itselleni. Tilanne muuttui aika radikaalisti aika nopeasti.

Eilen oli selvästikin jokin ”swiippaa äidiltä jalat alta”-päivä sillä se oli kaavana. Sitä kaavaa toteutettiin heti kun pääsin kotiovesta sisään, poikanen 17vee hyppäsi suunnilleen syliin ovelta. ”Äiti kuulitko jo prinsessasta”… arvatkaapa olinko pissata housuihini? Ei, en ollut kuullut prinsessasta ja pienoinen pakokauhu iski päälle.

Ok, prinsessa oli ehjin nahoin ja yhtenä kappaleena mutta itkuisena. Muistinko sanoa, itkuisena, joka ei ole normaalia prinsessaa alkuunkaan. Prinsessahan pitää puolensa vaikka meteoriitit osuisi, kukaan ei kikkaile prinsessan kanssa. Eilen oli kikkailtu. Yksi luokan pojista oli vienyt prinsessan kännyn ja lähettänyt, heh heh, todella isoa poikaa esittävän viestin prinsessan isälle. ”Mä tahdon panna”.

Todettakoon, että ukko on fiksu tyyppi eikä todellakaan uskonut viestin olevan prinsessalta, olipa vain pyöritellyt silmiään. Niin oli tehnyt opekin prinsessan vieressä, todennut prinsessalle että otapa iisisti, kyllä sen kännysi kohta saat takaisin ja seissyt vieressä kun toinen pojista oli tuonut kännyn prinsessalle nauraen riemuaan ÄÄNEEN siitä että lähetin sitten isälles viestin et tahdot panna.

Ope ei sanonut mitään. Saako lyödä? Prinsessa oli enemmän kuin loukkaantunut, enemmän kuin vihainen. Prinsessa oli superpettynyt ja niin olin minäkin. Miten htissä ope antoi tämän tapahtua? Miten htissä opea ei kiinnostanut? Mitä httiä mahtoi open päässä liikkua? Minun, siis MINUN tytärtäni loukattiin ja tyttäreni totesi kotona että äiti ei, et kirjoita wilmaan tästä. ET kerro opelle.

Mieli tekisi tehdä virallinen ilmoitus opesta. No, kun tälle linjalle lähdettiin niin sillä sitten pysyttiin. Iltasella, paljon paljon lasten nukkumaanmenoajan jälkeen ex-teinin naapuri ilmoitti että teinillä on aika kovaääniset bileet. Hupsista hei, teini sattui olemaan isällään eli jaa. Ei se teini voinut olla. Eikä ollutkaan.

Totesin naapurille että soita hittolainen poliisit paikalle (tosiaan tiesin ettei teini ole paikalla) mutta naapuri päätti hoitaa asian omin avuin. Ex-teinin kämpästä löytyi kolme nuorta miestä, eli ex-teinin poikaystävä kavereineen. Justaansa joo. Ei onneksi risonut kuin himppasen. Ja pahemmaksi tilanne muuttui tunti sen jälkeen.

Olimme juuri saaneet tallennemaratonin loppuun (vain elämää ja tartu mikkiin) ja kas. Poikanen 19vee, joka oli aiemmin illalla vahingoistaan viisastuneena tuonut a. auton, b. auton avaimet, c. työpuhelimen ja d. työauton avaimet äidille pöllähti paikalle. Kännissä kuin käki, jos näin voidaan sanoa.

Aluksi kaikki oli ihan ok, poikanen söi irtareita ja nauroi ja sitten eksä soitti. Se oli kuulkaa seitsemän sekkaa ja sekopää. Mentiin, riehuttiin, huudettiin ja rähjättiin. Sohvalla lötköttävä ukko haukuttiin mulkuksi, Ovia paukutettiin. Lähdettiin karmit kaulassa jos näin voi sanoa. Äiti seurasi perässä.

Sitä kesti hyvinkin tunnin, raivoamista, rähjäämistä ja huutoa. Siinä kaiken ohessa poikanen näytti välillä nukahtavan pää äidin syliin autoonsa (tottahan äiti seurasi edelleen kuin takiainen) ja äiti ehti jo huokaista. Lyhyt oli se ilo. Ei mennyt aikaakaan kun raivopäinen poikanen potkaisi autonsa tuulilasin rikki. Sisäpuolelta. Äidillä ei ollut sanoja.

Ei niitä ollut yhtään enempää siinäkään kohtaa kun poikasen kanssa siirryttiin pihalle. Roskis sen sijaan sai kyytiä, lensi kaaressa keskelle katua. Siinä kohtaa äidin mitta alkoi olla aika täynnä. Äiti ilmoitti hyvin yksioikoisesti (samalla äänellä kuin työmaalla ohjattavalleen) että nyt riittää.

Koko, siis ihan KOKO alue, on täynnä IHMISIÄ jotka ovat tottuneet RAUHALLISEEN elämään. Joko poikanen lopettaa riehumisen tai äiti lopettaa sen. Kuka arvaa, lopettiko poikanen? No ei tod. Ja äidillä leikkasi kaikki koneet kiinni. Yhtäkkiä pojasta tuli matkustaja äidin käsissä ja hetkessä poika oli eteisessä, äiti istui mahan päällä ja ukko jaloilla.

Poikanen huusi kuin henkeä olisi viety. Elämäni ehkä hävettävin hetki tähän asti, teki mieli lyödä ja lujaa. En lyönyt. Istuin. Istuin ja istuin. Ja sitten se rähjääminen loppui ja poikanen alkoi itkeä. Ja sitä itkua riitti. Sitä itkua riitti likipitäen tunnin. Poikanen on alkanut uudelleen pelaamaan, kaikki julmetut tienestit joita työn ahne lapsi on tehnyt on mennyt pelikoneisiin.

Aamulla totesin olevani kahta kynttä lyhyempi. Mustelma polvessa. Se totaalinen raivari. Ei siinä taida huomata osuuko johonkin vai ei. Maanantaina poikanen on menossa peliriippuvaisten ryhmän tapaamiseen. Häpeä on ihan mahdoton. Poikasen mielestä kaikki on menetetty- äidin mielestä ei.

Onko kaikki menetetty jos ensimmäinen huoli aamulla herättyä on se, että enhän äiti sanonut sinulle pahasti. Enhän satuttanut. Poikanen on pelkkää sydäntä, on ollut aina. Olen niin hiton ylpeä lapsestani, olkoonkin että pelit vie. Minun poikani. Maailman yhtä paras poika kuin kolme muuta poikaani.

Aivan mahdotonta

Vaikka kuinka monena aamuna olen ollut aikeissa blogata ja pöh, aina olen jämähtänyt milloin mihinkin toimeen ja viimein istahdettuani olenkin jo todennut että jaa, kello on noin ja noin, ei tässä nyt enää mitään ehdi. No, turhan paljon tuo kello nytkin jo on ottaen huomioon, että kohtsilleen pitää lähteä speden herättelyyn mutta josko kuitenkin muutama sananen ennen sitä.

Tämäkin viikko on ollut jokseenkin hektinen noin kaiken kaikkiaan, työmaalta kotiuduttuani olen ollut enemmänkin märkä rätti kuin näpsäkkä tekijä ja se on ikävää se. Märkä rätti-fiiliksestä huolimatta olen toki touhunnut evästä tenaville, pyykännyt, imuroinut ja heilutellut kutimia mutta kaikki muu onkin sitten saanut olla ja odottaa.

Pieniä yllätyksiäkin tälle viikolle on osunut, keskiviikko erityisesti oli ylläripylläripäivä. Hieman ennen kolmea puhelin työmaalla piippasi ja viesti kertoi ukon pääsevän kotiin aikaisintaan kuuden aikaan. Ööö täh. Sen paremmin tuo ei asiaa selitellyt, totesi vain että tuli itsellekin lievänä yllärinä aamuvuoron ollessa kahdelta päättymässä. Oli siinä sitten selittämistä spedelle kun tätä tarhasta hain, tämän päivien kohokohtiahan on isin näkeminen tarhan jälkeen kun isi vaan on aamuvuorossa.

Jos kohta spede ei tahtonut ymmärtää miksi ihmeessä isi ei olekaan kotona vaikka pitäisi niin ei tämä nainenkaan oikein tajunnut kunnolla näkemäänsä kun kotipihaan kurvasi. Junnun rullaverho kun oli vipattuna ulkorappujen viereen. Siis mitä? Toisaalta ehdin jo siinä ajatella että jes, ei paha, se verho kun oli tarkoitus joka tapauksessa irrottaa ja heittää pois mutta miten se siihen oli päivän aikana päätynyt.

Simppeliä; naru oli mennyt poikki ja moisesta suivaantunut junnu oli käyttänyt hieman rajumpia ranneliikkeitä ja koko verho oli tullut alas kun tämä oli koettanut riuhtoa sitä ylös. Justaansa joo. Vielä suuremman täh-reaktion sain kun menin junnun huoneessa käymään, tämä kun selitti samalla kuinka ikkunasta oli katkennut joku rauta siinä rempomisen yhteydessä.

Todellakin joo. Ja tätä ei rullaverho kyllä selitä, tenava oli näet onnistunut saamaan poikki MOLEMMAT tuuletusikkunan stopparit, siis ne metalliset pultin paksuiset osat. Siis mitä? Jos kohta rullaverhon kokema kohtalo ei harmittanutkaan (melkein teki mieli kiittää kun oli irrottanut sen eikä touhu jäänyt minun kontolleni) niin stoppareiden kohdalla teki lähinnä mieli karjua kuin villieläin. Miten hemmetissä se sen teki!

Nyt on siis mietinnän alla mistä uudet stopparit mahtaisi saada. Ja ennen kaikkea millä ne saa kiinni alumiinikarmiin. Huoh. Tämä ikkunaselkkaus on kaiketi ollut se isoin ylläri tälle viikolle, prinsessan kotiin kiikuttamiin ruotsin kokeiden kymppeihin (!) kun alkaa jo vähitellen tottua vaikka samalla ihmettelee, että miten hitossa se noin ne oppii.

Vaan jaa, paljon olisi kaikkea mitä ajattelin jossain kohtaa bloggailla, mm ohjattavastani ja tämän touhuista mutta kun ei aika anna nyt myöten niin se ei anna. Siirryn siis suosilla tenavan herättelypuuhiin, jokaperjantaiseen tapaan kun työmaa kutsuu normia aiemmin. Se on siis moro ja have fun!