Huomenta pöytään

Tai itsellehän tämä on jo päivä, noin suunnilleen, vaikka viisarit muuta väittääkin. Kun herää puoli viideltä niin kumma juttu että ne aamukahvit ja -heräilyt on ehtinyt hoidella heittämällä aamuseiskaan mennessä. Onko heräämisessä puoli viideltä sitten mitään järkeä, etenkään lomalla? No ei. Mutta minkäs teet, sisäinen kello ja silleen…

Hiihtoloma alkaa olla loppusuoralla ja mikäs siinä, tässähän tämä on mennyt hiljaisuudesta ja rauhasta nauttiessa. Ehkä sitä on jopa tullut ihmeteltyäkin hetkittäin. Pääosin loma on tietysti sujunut virkaten, kokaten, leipoen ja ihan vaan ollen mutta eikös se ole loman tarkoituskin.

Syy hiljaisuudelle taas löytyy junnusta, tämä kun valitsi rippileirin ajankohdaksi hiihtoloman ja kas, siellähän tuo nyt on sitten ollut lauantaista asti. Huomenna poika sitten palaa kotiin joten rauha ja hiljaisuus päättynee kuin veitsellä leikaten.

Niin se virkkailu. Eilen niputin lisää isoäidin neliöitä kasaan ja totesin että huoks. Ikuisuusprojekti on totta tosiaan ikuisuusprojekti, johan se tuli aloitettua vuosi takaperin. Okei, välillä en koskenutkaan koukkuun useampaan kuukauteen joten ei ihme ettei se ole edennyt vauhdilla mutta silti.

420 neliötä. Painoa 4530 grammaa ja mitat 200 * 210 senttiä. Ja ei, se ei edelleenkään ole valmis. Pikaisesti laskin että tarvetta olisi vielä noin parille sadalle neliölle joista valmiina on nyt kolmisenkymmentä. Ehkä tämä juhannukseksi valmistuu, tai sitten ei, ongelmia tosin tuottaa se että ihan kaikkia peitteeseen käytettyjä seiskaveikan lankoja ei ole enää saatavilla.

Ei, ei edes verkkokauppojen kautta, ihan sattumalta satuin sentään löytämään syklaamia pari kerää Käsityöpuoti Silmu ja Solmusta, mutta vaalea lila onkin sitten hankalampi tapaus. Sitä taas löysin sattumalta keväällä Tapion Lankatalosta mutta enpä sitten huomannut tilata kuin pari kerää ja kas, nyt sitä ei enää ole sielläkään. Saapa nähdä siis miten käy, riittääkö tähteellä oleva kerän loppu vai jääkö ikuisuusprojekti roikkumaan ja odottamaan ikuisiksi ajoiksi. Joka toki tukisi hienosti käytössä olevaa nimitystä sille.

Kukkiakin tuli hoideltua ihan urakalla, äidin vanha viirivehka pääsi pitkästä aikaa suihkuun ja muut kasvitkin sai samalla hellää hoitoa. Kimmokkeen moiseen sain tietysti siitä että totesin vanhan vaaleanpunaisen orkidean päättäneen viimeinkin osallistua kukkijoiden joukkoon.

Läikikäs kaverihan on uusin tulokas, tosin ei uunituoreeksi sitäkään voi sanoa, keltainen taas on se vanhin asukki ikkunalaudalla. Vanhin asukki piti aikanaan muutaman vuoden kukkimistauon ensimmäisen kukintansa jälkeen, nyt se on palannut ruotuun ja kukkii kerran-kaksi vuodessa niukasti parilla kukalla.

Vaaleanpunainen taas on ollut tiukassa kukkimislakossa useamman vuoden vaan kas, joulun aikaan huomasin siihen tupsahtaneen hennon kukkavarren johon oli kehittymässä nuppu. Suht varma olin ettei se kukkaa loppuun asti kehitä vaan päättää kuivattaa sen mutta kappas, nythän tuo sitten on komeasti auki ollut jo tovin.

Liekö se kukkien hoitelu sitten innostanut toteuttamaan vuosia puhutun VALTAVAN uudistuksen eli juu. Mikähän siinä on että vuosikausia sitä jaksetaan jauhaa ikkunalaudasta. Päivitellä valmiiden hintoja, miettiä että pianko sellaisen itsekin nikkaroisi ja sittenkään se ei valmistu. Ei vallankaan kun jää odottamaan että ukko sen siihen pykäisi.

Eilen otin sitten ja kurvasin paikalliseen rautakauppaan, yhytin myyjän jolle näyttelin typerää ja hentoa naisihmistä joka tarvitsisi ehdottomasti parimetrisiä listan pätkiä, pidemmät kun ei autoon mahtuisi. Myyjään tämä upposi kuin kuuma veitsi voihin ja kas, rautakaupasta köpöttelin autolle kuusi 220 senttistä peitelistaa olkapäällä ja pussillinen nauloja taskussa.

Jonkinlainen suunnitelmahan sitä oli mielessä, toteutuksen kanssa olikin sitten vielä miettimistä. Onneksi on olemassa paksuhkoja kirjoja jotka on päättänyt poistaa hyllystä pysyvästi joten yksi kirja päätyi mukaan toteutukseen, naulat kun oli sen verran pitkiä ettei niitä parantunut paukutella läpi asti olkkarin lattialla tai muuten lattia olisi ollut täynnä naulan reikiä.

Prinsessa päätyi aputytöksi ja kas, niin sitä vain kahteen pekkaan saatiin kuin saatiinkin nikkaroitua ikkunalauta. Kyllä, koko hommaan tuhraantui peräti tunti aikaa ja sen tunnin aikana ennätimme siirtää seinällä ollutta lämpöpatteriakin pari senttiä alemmas.

Eihän se nyt mikään taiteellisuuden ja luovuuden huippusuoritus ole mutta hittolainen, ihan hiivatin hieno silti noin omasta mielestä. Ja ihan itse tehty! Ja ihan ilman yhtä ainoaa neuvoa ukolta, tämä kun oli töissä ja täysin tiedoton siitä mitä torpan akat touhuaa kotosalla.

Kyllä nyt puskien kelpaa, aiemminhan orkideat oli sullottu kuuskytsenttiselle ikkunalaudan pätkälle, saint pauliat taas ripoteltu pitkin poikin huushollia ja olipa osa puskista päätynyt jo makkarinkin puolelle vaikka siellä ei niille oikein paikkaa ollutkaan.

Siinä ne nyt on, sievästi ja ILMAVASTI rivissä. Jopa niin ilmavasti että tällä alkoi syyhytä sormet orkideaostoksille mutta pidättelen, pidättelen tiukasti! Kesällä taidan ruuvailla ikkunalaudan irti (kyllä, jälleen kerran ruuvailin cyproc-ruuveilla vaikka ne EI kuulemma kuulukaan puun ruuvailuun) ja maalata sen valkoiseksi, nyt en moista malttanut.

Vaan jaa. Luulenpa että siirrän habitukseni vähitellen kuivien pyykkien kaappeihin kiikutuksen pariin, ukko kun heräili passelisti yöuniltaan joten makkariin pääsee rymsteeraamaan ihan rauhassa. Tälle päivälle ei oikein muita suunnitelmia olekaan, niin paitsi apteekkikeikka pitäisi tehdä. Se on siis moro ja have fun!

No mutta….

Jopas onkin taas tovi vierähtänyt. Eipä uutta tähtien alla ja sittenkin mahdottoman paljon uutta. Aloitetaan vaikka rääppiksestä. Kaveri otti ja oppi miten käännytään mahalleen. Just. Mummia harmittaa moinen suunnattomasti, ei niinkään siksi etteikö moinen taito olisi ihan toivottava ja suotava vaan siksi ettei mummi ole ennättänyt vielä nähdä moista kääntymää kertaakaan. Höh.

Tämä taas ei johdu siitä, etteikö mummi tahtoisi nähdä mutta kun. Moinen taito opittiin perjantaina ja viikonloppu meni viuhvauh vaan ilman että ennätimme törmäillä tyttären kanssa ja kas, maanantaina kun oli ajatuksena kurvata työmaalta tyttären kautta kotiin kurvailinkin etuajassa kuumeisena kotiin. Että näin.

No, kuumeesta ei ole onneksi edes rippeitä ollut nähtävillä tänä aamuna, eilen niitä kyllä oli vielä ilmassa. Sen sijaan nokka elää edelleen omaa elämäänsä, samoin silmät mutta nielemisen (ja sitä kautta syömisen) estänyt kurkkukipu on sentään siirtynyt osastolle ”muistoja”.

Eilen aamusta olo oli, onneksi, vuotavaa nokkaa ja edelleen nielemistä karsastavaa kurkkua lukuunottamatta, siinä määrin hyvä että nakitin aamuvuoroon lähteneen ukon kiikuttamaan KAIKKI pakasteet ulkorappusille viltin alle. Pakkasta kun oli ruhtinaalliset -8 astetta meidän mittarissa.

Pakastinhan tässä taloudessa kuuluu sarjaamme voiprklstnavttu. Tsiisus! Miten paljon pakastimessa voi olla ylimääräistä JÄÄTÄ!? Tämä taas johtuu pitkältikin siitä, että sitä auotaan TAAJAAN sekä ukon että parin tenavan toimesta. Jaa miksikö? No kun ne jääpalat. Jääpaloja sinne, jääpaloja tonne ja jääpaloja tänne(kin).

Oman lisänsä jään määrään toi toki pakastimeen ukon ja speden toimesta kaatunut mehujää (!!!), siis sellainen joka oli menossa jäätymään. Voin kertoa, että se ihan hieman söi naista sekä siinä kohtaa kun huomasi moisen kaatuneen että siinä kohtaa kun sitä pakastinta eilen tuijotin.

Ratkaisuhan moiseen jääpala-auontaan olisi toki jääkaappi jossa moinen jääpalakone on vakiona mutta hei oikeasti. Kun EI OLE TILAA, kuuskytäsenttinen jääkaappi on ihan maks tässä torpassa ja jos moisessa olisi (en tiedä onko olemassakaan sillä koolla) moinen tilasyöppö ovessa niin eihän sinne mahtuisi alkuunkaan sitä määrää evästä mitä meillä jääkaappi joutuu väkisin nielemään.

Joten ei. Jääpalat on ja pysyy pakastimessa. Jota siis auotaan MONTA kertaa päivässä. Ihan stnan monta. Niin monta että taas alkaa ärsyttää vaikka pakastin onkin nyt hienossa järjestyksessä ja tilava ja sulanut ja vaikkas mitä. Ja mehujäätönkin.

Näissä tämän akan maun mukaisissa talvissa (ei lunta, jäätä tai pakkasta) on kyllä yksi huonokin puoli. Juuri se pakastin. Viime vuonna sain pakastimen sulatettua jossain kohtaa pakkasia joita ei sitten kestänyt kauaa joka taas aiheutti sen, että sulatuskerrat jäi tasan tarkkaan yhteen kertaan.

Jo sunnuntaina tuumailin mielessäni että jos vain pakkanen nyt himppasenkin kiristyy niin tsadaa, sulatus asap! Ja kiristyihän se, jo maanantai-iltana olisi voinut pakasteet kantaa ulos mutta tosiaan, se työmaalla noussut kuume aiheutti kyllä sen että en todellakaan jaksanut edes ajatella kiikuttavani mitään mihinkään.

Eilen aamulla oli pakko tarttua toimeen, olkoonkin että olo ei ollut ihan täystehoinen ja toisaalta, eihän pakastimen sulatus tarvitse kuin aikaa ja vahdintaa ja hetkittäin tapahtuvaa jääastian tyhjennystä ja pyyhkeellä sivelyä ja kauhalla isompien jääkökköjen irrottelua ja ja ja …

Melkein kadutti koko operaation alkulaukaus jo parin tunnin kuluttua, ihan hieman tuntui käyvän kunnon päälle se hetkittäinenkin sively ja tyhjentely ja irrottelu. Oli ihan pakko istahtaa aina välillä vain hengittämään kun jotenkin olo ei kuitenkaan ollut ihan ok.

Onnittelin toki itseäni kun aamupäivästä sain viimein kannettua pakasteet takaisin kaapin uumeniin ja totesin pakkasenkin lähteneen lauhtumaan niin ettei mittarissa ollutkaan enää kuin -3 astetta. Illallahan alkoi sitten jo kuulumaan sulamisvesien tip-tip-tip-ääni räystäistä joten myöhäistä olisi ollut jos olisi tähän päivään odotellut.

Loppupäivän vietin lähes koomassa nojatuolissa, mitä nyt välillä tarkastin speden läksyt, annoin evästä lapsille ja himppasen heittelin astioita koneeseen. Eli niitä hommia joita on pakko tehdä oli kipeänä tai ei. Iltapäivästä pääsin onnittelemaan itseäni vielä uudemman kerran sillä tadaa!

Kurkku ei ollut enää alkuunkaan niin kipeä ettei olisi voinut yrittää syömistä! Ja kyllä siinä loppupäivän aikana tulikin sitten pyörähdeltyä jääkaapilla hakemassa milloin mitäkin pientä syötävää sillä hei, maanantainahan en saanut syötyä kuin puolikkaan banaanin ja juotua jääkylmän juotavan jogurtin.

Tänä aamuna kiusana ei ole, ainakaan vielä, ollut kuin nokka-silmä-osasto. Pääkipukaan ei tällä hetkellä vaivaa, jonkinasteinen väsymys ja omituiset sydäntykytykset kylläkin. Onkohan nyt tosiaan niin, että kahvin juontia aamuisin on ryhdyttävä tylysti vähentämään, näitä tykytyksiä kun oli eilen aamullakin. Tai sitten se on jotain taudin kuvaan liittyvää, mene ja tiedä.

Isommat on lähetetty kouluun, spede nyt notkuu vielä kotosalla mutta suuntaa myös kohtsilleen koulun suuntaan. Itse ajattelin laittaa pyykkikoneen päälle ja suunnata sohvalle kunhan sinne asti on päästy ja todnäk vietän vaakatasossa ainakin jonkin aikaa.

Huomenna olisi tarkoitus suunnata työmaalle, spedellähän taas on aamusta verikokeet joihin lähtee isänsä kanssa. Monenlaista juttua ollaan nyt verestä tutkimassa, kas kun niin. Spedehän on ihan samanmallinen kuin isänsä pienenä eli roteva poika. Isänsäkin kohdalla tuosta nähtiin pienenä vaivaa terveydenhuollon toimesta, miksikäs ei siis spedenkin.

Mitä taas spedeen tulee muilta osin niin nyt näyttää hieman siltä että lapsella saattaisi olla dyspraksia joka selittäisi paitsi sen miksi puhe on edelleen epäselvää myös sen miksi tämä tasapaino on himppasen mitä sattuu. Mitään diagnoosia ei ole vielä tehty mutta puheterapeutti totesi lapsen kielen ja muun suun motoriikan olevan epäsynkassa keskenään.

Tiedossa on fysioterauttikäyntikin joten ehkäpä tässä nyt oikeasti aletaan perehtyä asiaan eikä vain odotella koska lapsi oppii sen ja sen ja ton. Puheterapiaanhan tuo menee uudemman kerran ensi viikolla mutta koska en itse ollut paikalla kartoituskäynnillä niin olen vain ukon puheiden varassa ja niiden mukaan jatkosta ei ole vielä tietoa.

Tällä kertaa ei keskitytä siihen ärrään, kuten eskarivuonna tehtiin, vaan ihan yleisesti suun motoriikan harjoittamiseen eli näin yhtäkkiä ajatellen kuvittelisin että käyntejä on luvassa jatkossakin. Mikä sitten toimintasuunnitelma on näiden säästöjen keskellä, sitä en tiedä.

Eilen illalla käytin muuten aikaani tutkaillen nettiä. Minullahan on ikkunalla orkidea jos toinenkin, kolme niistä on vanhoja ”partoja” eli olleet useamman vuoden, vanhin taitaa hyvinkin olla jo yli kymmenvuotias. Jokainen näistä kolmesta on aikanaan tullut taloon komeasti kukkien, olleet sen jälkeen kuka vuoden, kuka useamman, kukkimatta ja sitten yhtäkkiä, tadaa!

Jostain luin jo aiemmin että orkideoilla on tapana totutella useampi vuosi uuteen ilmanalaansa joka taas selittää sen, miksi moni nakkaa kasvin roskikseen sen lopetettua kukintansa. Totta, eihän tuo kukattomana ole oikein minkään näköinen, vain muutama lehti törröttämässä eri suuntiin ja eihän siitä oikein tiedä onko se elossakaan.

Voin kertoa, on se. Se vain miettii mitä tehdä. Yksi omistani mietti huomattavasti muita pidempään, oli tainnut miettiä jo hyvinkin viisi vuotta ennen kuin päätti että olkoon nyt, kukitaan sitten kun ei tuo nyt jätä mua rauhaan. Orkideojen hoidon suhteen olen ihan ankea, kastelen kun muistan eli ehkä kerran viikossa tai kahdessa.

Ainoa mistä olen ollut tarkka on se, että niihin on vaihtunut lasiset orkidearuukut alle heti ekan kukinnan jälkeen sillä ne juurethan on niiden elinehto eikä niitä saa kuulemma pitää pimeässä ruukussa. Okei, näillä on menty ja hyvin ne on kotiuduttuaan sitten kukkineet. Kuka taajempaan, kuka harvempaan mutta yhtäkaikki, kukkineet.

Mutta niin. Se uusin tulokas. Hienommalta nimeltään Dendrobium Nobile, kansankielisemmin jalopuikkokämmekkä. Sellainenhan meille kotiutui viime joulun alla ja kukki ihan hurjana aina helmikuulle kunnes kukat kuihtui ja jäljelle jäi kukkavarsi. Tai onko se edes kukkavarsi, kaipa kun siinä ne kukat olikin.

Tänä syksynä meille pesiytyi sitten suihkupullo josta orvokit, siinä missä rönsyliljatkin, on saanut suihketta aina kun olen sattunut muistamaan ja se on kieltämättä yllättävän usein, lähes joka päivä niitä tulee ohimennen suihkittua. Liekö se sitten innostanut orkideat ihan uuteen nousuun, yhtäkkiä ne sekosivat kaikki puskemaan yhtä aikaa nuppuja vanhoihin kukkavarsiin ja se uusin tulokas…

Se riehaantui kasvattamaan uusia kukkavarsia (?) vanhan kukat tiputtaneen viereen. No jopas! Vanhoista parroista yksi on nyt avannut kukkansa, kahdessa muussa on turpeat nuput jotka aukenevat päivänä minä hyvänsä ja tämä uusi hyväkäs… nyt siinäkin on yhdessä uusista varsista nuppuja jos toisiakin. Ohhoh!

Ja siitähän se ajatus sitten lähti. Että mitäs hemmettiä, pitääkö se vanha kukkavarsi katkaista vai mitä sille pitää tehdä, uudet varrethan on kasvaneet ihan miten sattuu eikä niillä ole pahemmin korkeuttakaan vanhaan verrattuna mutta toisaalta, niitä tuli kolme yhdellä kertaa.

Löytyihän niitä hoito-ohjeita mutta missään ei mainittu sanallakaan mitä sille vanhalle varrelle pitäisi tehdä. Loppujen lopuksi tulokkaassa oli jo yksi katkaistu varsi kun se meille saapui joten öööö…. Tänä aamuna satuin löytämään englanninkielisen linkin jonka mukaan vanha varsi toimii energiavarastona eikä sitä kannata katkaista ennen kuin jos ja kun se muuttuu puumaiseksi ja pudottaa lehdetkin.

Moisessa saattaa tosin mennä vuosia joten päädyin sitten tänä aamuna simppelisti poistamaan kyseiseltä varrelta tukikepin ja siirtämään uusia varsia keppien varaan. Saapa nähdä miten tässä vielä käy. Käykö niinkuin sille aamutvn orkidea-asiantuntijalle joka totesi että kun niiden kelkkaan kerran hyppää ei niistä pääse eroon. Vähän sellaista mallia on kyllä ollut nähtävillä tällä emännällä…

Vaan jaa kuulkaas, nyt se pyykkikone, spedelle ulkovaatteet niskaan ja reppu selkään ja sohvalle. Se on moro ja have fun!