Että huomenta vaan

Se on tuo työmaa kun kutsuu tänään. Tosin kunto ei välttämättä ole työmaalle paras mahdollinen mutta samapa tuo, yhden perjantain nyt menee puolikuntoisenakin. En vain malttanut eilen hiippailla uudelleen työterveyteen vaikka olo olikin jokseenkin syvältä. Silmien falskaaminen nyt onneksi asettui jotenkin aamuysiin mennessä mutta nokka jatkoi edelleen omaa linjaansa ja se linja ei ole kiva ei.

Liekö sitten jatkuvan niistämisen aiheuttamaa se, että toiseen sieraimeen on tullut kaiketi jonkinasteinen haavauma tms, nenä näet on niin kipeä toiselta puolelta että pienikin kosketus saa vedet nousemaan silmiin joka ei muuten ole kovin kivaa vallankaan kun ne silmät on valmiiksi vuotanut jo tuntikausia aiemmin.

Lopulta hoitelin eilen nokkaani simppelisti rasvalla. Pisara rasvaa vanupuikon päähän ja varovarovarovasti kipeään kohtaan nenän sisäpinnalla. Ja tämä jokaisen niiston jälkeen uudelleen. Ja uudelleen. Ja vielä kerran. No vähän vielä. Todettakoon, että moinen touhu on auttanut joissain määrin kipuun, näin aamutuimaan tosin otetaan muutama askel taapäin tokenemisessa sillä kas, taidan niistää.

Ja josko niistäisin. Ja niistänpä vähän. Saanen pyyhkäistä silmäni ja niistää. Ja josko niistäisin. Kerran vielä. Jaa, ehkä toisenkin… Ymmärtänette kaavan. Kun viiden minuutin sisällä niistät kymmenkunta kertaa ja pyyhit silmät viidesti niin olo ei ole ihan kuin voittajalla. Ei etenkään kun nenää alkaa väkisinkin pakottaa uudelleen ja suht paljon. Eikä rasvan laittelu ole kuin hetkellinen apu sillä kas, taidanpa niistää.

No, mikäli eilisaamun kaava pitää kutinsa niin tämä nonstop-niistäminen rauhoittuu tunnissa-parissa. Jonka jälkeen riittää kun niistää muutaman kerran tunnissa. Eli jaa, pitänee ottaa työmaalle mukaan sitä rasvaa ja vanupuikkoja ja varoittaa työkaveria siitä, että saatan poistua aina niistämisen jälkeen sosiaalitiloissa käymään. Nenän rasvailu tenavalauman nähden vanupuikolla kun saattaa olla himppasen liikaa.

Eilen kiikutin speden tarhaan tarkalleen eskarituntien ajaksi. Kotiin päästyäni keittelin kahvia ja ajattelin, että nyt on ihan PAKKO yrittää tehdäkin jotain sillä oikeasti, minä en tokene ikinä tästä taudista jos en laita itseeni kierroksia. Harmillista mutta kroppa oli eri mieltä ja siinä kahvia hörppiessäni suunnittelemani touhuilu keittiössä kutistui suht nopeasti hyvin vähiin.

Siinä määrin hommassa sentään oli yrittämisen makua että kas, huomasin purkavani seinäkelloja. Siis niitä kolmea jotka meillä on keittiössä hyllyillä. Yksi niistä oli toimiva malli, yhdestä oli koneisto rikki ja yhden suhteen toiminta oli epävarmaa. Päätin siirtää siitä epävarmasta koneiston siihen koneistonsa rikkoneeseen sillä kas, sehän on ollut se kello jota on pidetty seinällä oven päällä.

Todettakoon, ettei kelloja raksata puukässyissä enää alkuunkaan samoista materiaaleista kuin minun nuoruudessani, koneistorikkoinen kun sattuu olemaan omien käsieni tuotos vuodelta… ööö… 1988 ehkä? Epävarman tekijä taas on prinsessa ja kellolla on ikää peräti vuosi. Koneistot ei passannut vaihtaa tuosta vaan. Pöh.

Otinpa siis hyllystä sen ainoan toimivan aikaraudan, sen jonka poikanen 17vee teki alakoulun kuudennella luokalla. Syy sille, ettei kelloa ole laitettu seinälle on hyvinkin yksinkertainen; poikanen on kovertanut koneistolle kolon kellon taakse ja tadaa, väärinpäin tietty. Kaksitoista mötköttää kellon alareunassa ja kutonen ylhäällä joten kello on ollut hyllykellona jolloin se on näyttänyt oikeaa aikaa nurinpäin laitettuna.

Koska tuonkaan koneiston siirtäminen siihen museokelloon ei onnistunut totesin että tadaa, ei kun talttaa etsimään. Moinen kapine löytyi ja kas, minä käytin aikaani paukutellen keittiön lattialla vasaran ja taltan avulla koneistoaukkoa isommaksi ja paremmin koneistolle passaavaksi. No, nyt on kello seinällä ja toimii mutta aikamoinen urakka siinä oli totaalisen surkealla taltalla touhutessa.

Ilmanko olinkin moisen puuhan jälkeen ihan maitohapoilla ja imuria heilautettuani keittiössä totesin kaipaavani lepoa. Ja sitähän sitten riittikin aina siihen asti kun keittelin päiväkahvit kotvan ennen speden noutoaikaa. Speden noudettuani otin jälleen rennohkon asennon nojatuolissa ja oikeastaan ainoat toimet loppupäivälle oli tiskikoneen täyttelyä, tyhjentelyä, tenavien ruokintaa ja pyykkien kuivumaan kiikutusta.

Siinä notkuessa ennätin toki lukea spedelle jälleen yhden tarinan akkarikirjasta ja tuijotella ohjelman jos toisenkin samalla kun prinsessa pörräsi kuin heikkopäinen ympärillä pälättämässä. Että sellainen torstai se sitten. Tänään pyörähtelen tosiaan sinne työmaalle ja toivonpa tosiaan, että tämä vuototila asettuu siihen mennessä kun on lähdön aika.

Nyt siirryn omaa habitustani kuuraamaan ja kas, taidanpa rasvata nenäni samalla kertaa sillä suurin valuma kipeytyneestä sieraimesta on selvästikin laantumaan päin, harmi ettei se kipeytymätön ole vielä hoksannut tehdä samaa kuivahdusta. Se on siis moro ja have fun!

Plääh…

Räkimättömysvapaa, silmien falskaamattomuusvapaa ja yskimättömyysvapaa hakusessa, olisiko kenelläkään tarjota moista? Saisi laitella ihan kaksin kappalein vaikka, spede nyt tuskin hyötyy silmäosaston vapaasta mutta minulle siitä olisi paljonkin iloa. On tämä sitkeä tauti, kuumetta ei sentään ole enää näkynyt joten työmaa kutsuu huomenna vaikka nenä onkin likipitäen ruvella ja silmät vuotaa sen minkä ennättää.

Työmaa kutsuu jo ihan siksikin, että vaikka olo on jokseenkin vetämätön niin tämä kotona käkkiminen alkaa ihan aikuisten oikeasti tympiä ja paljon. Kun oikein mitään ei kunnolla jaksa mutta paikallaankaan ei jaksa enää olla. Ush! No, josko tänään saisi itseään liikkeelle himppasen enemmän kuin eilen vaikka toki minä eilenkin olin ihan hirvittävän reipas öllöttäjä.

Tarjoilinhan minä kahdesti spedelle ruokaa ja tadaa, täytin ja tyhjensin tiskikoneen siinä päiväsaikaan. Lisäksi touhusimme speden kanssa pätkän tämän eskarikirjaa, keittelin kahvia, viikkasin käyttämäni peiton kahdesti ja kuin loppulaukauksena kaikelle touhulle hieroin kuivamausteet parikiloisen kasslerin päälle päiväsellä.

Eikä nyt unohdeta liki kiloista kaalia jonka annoin monitoimikoneen silputa pieniksi suikaleiksi, saman homman kone sai tehdä kolmelle porkkanalle. Siis miten fantsua reippautta osoitinkaan! Moisesta reippailusta intoutuneena otin ja sekoittelin soosinkin coleslawille ja nakkasin koko komeuden jääkaappiin ja tämä jo päiväsydännä. Illalla kippasin kasslerin sekaan maustekastikkeen ja tuuppasin kattilan uuniin joten niin. Karmean paljon tuli reippailtua.

Ilmanko moisen reippailun vastapainoksi nukuin reilun tunnin päiväunet (käsittämätöntä, minä nukkumassa päiväsaikaan!) ja katselin erinäisen määrän tallenteita samalla manaillen sitä kuinka tylsää elämä voikaan olla nojatuolissa rötköttäessä. Sitä tylsistymisen määrää ei juurikaan vähentänyt edes ohjelmien lomassa höpöttelyyn käytetty aika speden kanssa, tämä kun vietti vielä eilisen seuranani yskittyään jälleen aamulla keuhkonsa tärviölle ja äänensä kateisiin.

Speden ääni palautui muuten yllättävän hienosti kylvetettyäni tämän. Sitä ennen olin tosin ajellut tältä kutrit huitsaan siinä kaiken tylsistymisen lomassa joten jaa. Oikeastaanhan minä olen eilen suorastaan riehunut täällä. Tänään speden on tarkoitus mennä tarhaan mutta katsotaan nyt, tuolla tuo olkkarissa räkii, köhii ja niiskuttaa siihen malliin että nähtäväksi jää mihin ratkaisuun tässä vielä päädyn.

Onneksi minulle on varattuna tekemistä nyt heti aamupäivälle. Se kassler näet, se on muhinut ihanan kypsäksi yön aikana uunissa joten se pitäisi riipiä astiaan ja makustella moista herkkua coleslawn seurana kunhan nälkä yllättää. Aika vähäistä on tosin ollut nälän yllättelyt tällä viikolla, jotenkin ei ole eväät maistunut.

Oman lisänsä aamupäiväreippailulle tuo ehdottoman pakollinen auton tankkaaminen sillä totuuden nimissä; jos en tankkaa sitä tänään niin en taida huomenna työmaalle asti sillä päästä. Huomiselle sitä en taas viitsi jättää sillä työmaa kutsuu jälleen himpan muita aamuja aiemmin ja jos matkalla nakon speden tarhaan niin en viitsi siihen hassata aikaa.

Päätöksiä, päätöksiä! Vaan jaa, nyt taidan alkaa vähitellen tutkailla josko tässä kävisi suihkussa sillä ulkoinen habitus on luokkaa pommikone, kiitos nojatuolissa lötkötetyn ajan. Se on siis moro ja have fun!

PS. hyvää mieltä voi käydä imemässä iloisen perhetapahtuman kautta pyryharakan blogista, niin minäkin tein jo aamutuimaan…

Voi ankeus

On tämä perin merkillinen tautikausi joka on menossa. Jos kohta minä olin liki näkökyvytön eilisaamuna niin spede  puolestaan nousi sängystä äänettömänä mallina. Tai jaa, oli tuolla ääntä sen verran että yskiessä kuulosti siltä, että tämän kurkkuun lykättiin niittivyötä ”kutittelemaan”, muuhun sitä ääntä ei sitten ollutkaan.

Laittelin siis tarhaan viestiä tämän osallistumattomuudesta eskaripäivään samaan aikaan kun tutkailin pitäisikö minun soittaa sinne työterveyteen ennen kuin sinne paukautan itseni vaiko ei. Onneksi omat silmät alkoi muuten raottua siinä aamun mittaan yhä enemmän ja enemmän ja ysiltä, kun työterveyteen kurvailin, oli tie jo selkeänä edessäni.

Kivahoitsu työterveydessä kirjoitti suorilta käsin torstainkin vielä saikuksi ja kehotti lepäämään, jälkitaudit kun on aika ikäviä juttuja. Niinhän ne on, juu, en välttämättä kaipaa uusintaa siitä parin talven takaisesta keuhkiksesta. Kotiuduttuani otinkin sitten lokoisan asennon nojatuolissa, nakkasin töllön päälle ja vain odottelin mitä kaikkea se ukko keittiössä saakaan aikaan.

On se vaan kuulkaa mukava persoona, ruokki speden siinä joutessaan, pyörähti ruokakaupoilla ja kuori perunat valmiiksi muusia varten. Siinä joutessaan tuo touhasi kanasoosinkin valmiiksi ja töihin lähtiessään totesi vielä, että etteköhän te noilla emmeillä pärjää loppupäivän.

Toki, ja hyvin sittenkin. Sen verran tosin touhasin siinä ukon lähdettyä, että tein lihapullakastikkeen samalla kertaa kun perunat kiehui ja niin, lämmitin pakkasesta kaivamani rosvosopan koulusta palaavaa junnua varten. Pakko se oli imurillakin himppanen ajella sillä hiekkaa tulee ihan tautisen paljon sisälle ja minä en vain kestä hiekkaa lattialla silloin kun sitä on ylettömän paljon.

Siinä ne minun eiliset urakat sitten olikin, toki astiat tuli nakattua koneeseen ja laitettua tiskikone päälle mutta muilta osin päivä meni kyllä aika pitkälti vain lötköttäessä. Lämpöä en viitsinyt edes mittailla, se kun taitaa sahata edestakaisin päätellen siitä, että välillä on vilu ja välillä hiki. Nice. Nenä on simokipeä niistämisestä, täksi aamuksi oli se kaktuskin ehtinyt taas paikalle eli plääh.

Jaa niin, sen verran siinä lötkötyksen lomassa tuli tehtyä ihan järkevääkin ”öllöttelyä” että otin speden kanssa käyttöön tämän uuden eskarikirjan. Spedehän ei tekisi yhtään mitään kynäjuttuja, värittely on hänelle suorastaan yäks ja samaan luokkaan tuntuu kuuluvan sakset. Huolestuttavaa, ajatellen että lapsi siirtyy syksyllä koulumaailmaan joka perustuu kynän käyttöön.

Tilasin viime viikolla spedelle kirjan sanomaprolta ja kas, maanantaina se tuli postissa mutta jostain kumman syystä en tuolloin jaksanut sitä kaivella esiin iltasella. Eilen spede touhusi pari aukeamaa Kisu Pikkukuun esikoulu-kirjasta ja kappas, tuohan piti moisesta touhusta. Onko siis näin, että kun tehtävissä on ihan selvästi jotain tehtävää, niin se onkin kivaa?

Vaan jaa. Nyt taidan ryhtyä vähin erin tuumimaan josko tyhjentäisin tiskikoneen ennen kuin hilaan itseni jälleen nojatuoliin. Selkä ei muuten yhtään pidä tästä olemisesta, aikasta jäykkä fiilis alkaa olla. Toisaalta en vain jaksa oikein muuta kuin olla, niistää ja ihmetellä. Nenä tosin on himppasen rauhallisempi tänä aamuna kuin eilen ja silmätkin himppasen enemmän auki valmiiksi joten…

Se on siis moro ja have fun!

Höh ja pöh!

Lauantai-ilta meni varsin mukavasti ja kas, en minä mitenkään erikoisen kipeä ollut pyhänä vaikka olin jotenkin alustavasti niin uumoillut. Sen sijaan prinsessa valitteli päivällä päänsärkyä ja näytti muutenkin puolipitoiselta ja kas, kuumeenhan se lapselle nosti. Ohhoh!

Prinsessahan on meillä se, joka ei juurikaan sairasta, edellisestä kuumetaudista taitaa olla aikaa vaikka kuinka. Monesti neiti on sitä sitten mutkuttanutkin siinä joutessaan kun spede tai junnu on ollut kipeänä ja näin ollen estyneitä siirtymään tarhaan tai kouluun. Että miksi hän ei IKINÄ ole kipeänä vaan pääsee AINA kouluun.

Kummasti tuo mieli muuttui kun päässä paukutti tuhannen moukarimiestä ja olo oli kertakaikkisen kurja. ”En mä äiti sittenkään olis halunnut tulla kipeeks, tää on ihan kamalaa”, totesi prinsessa ennen kuin simahti uudelleen unille olkkarin sohvalle. Eilen aamulla neiti poukkelehtikin sitten hereillä jo ennen aamukuutta peitto ympärillään.

Mikään kauneuskilpailun voittokortti tuo ei ollut, silmät oli turvonneet viiruiksi, nokka muuttunut kirkuvan punaiseksi jatkuvasta niistämisestä johtuen ja muutenkin habitus oli jokseenkin rähjääntynyt. Kuume nyt sentään oli yön aikana laskenut mutta olotila ei ollut muilta osin parantunut.

Minä kehotin lasta ottamaan tiukan makuuasennon sohvalla, lapsi teki työtä käskettyä ja jäi puoliunessa köllöttämään kun lähdin itse työmaalle. Työmaalla ennätin luokkaan asti kun itselle iski vilutus. Palelsi ihan julmetusti, vuoroin sormet oli tulikuumat, vuoroin jääkylmät ja koko ajan selkäpiissä meni vilunväristykset.

Toisaalta aamuisin palelu luokassa on meille tuttua huttua joten siinä me sitten valittelimme vilutusta kahteen pekkaan luokka-aisaparin kanssa. Iltapäivällä kotvan ennen kotiin lähtöä iski hiki. Sellainen julmettu malli, autossakin ajattelin että hittolainen, onko lämppäri täysillä vai mikä ihme on kun on niin kuuuuuuma.

Nappasin speden tarhalta, laittelin kotona sopan lämpiämään ja ihmettelin olotilaani. Niistin, tietty, kerran jos toisenkin kuten olen tehnyt päiväkausia, manasin vuotamaan pyrkiviä silmiä ja lykkäsin mittarin suuhuni. Kas, 37.5 oli mittarin mielipide lämpötilasta. Ilmanko oli paleltanut ja ilmanko vuorostaan hikoilutti niin älyttömän paljon.

Loppupäivä menikin tiukasti peiton alla nojatuolissa, prinsessa kun oli edelleen reporankana sohvalla ja illan mittaan omatkin silmäni turposi viiruiksi, joku idiootti asetteli kaktuksen kurkkuun ja nenä muuttui punaisenkirjavaksi jatkuvasta niistämisestä. Hurraa!

Tänä aamuna tilanne on oleellisesti parempi ja sitten taas ei. Räkää riittää vaikka muille jakaa, kaktus on sentään viety huitsaan, mutta silmät on pelkät viirut ja valuttaa nonstoppina. Lämpöä on kokolailla sama kuin eilen iltapäivästä ja päässä kopistavan moukarimieslauman taltuttamiseksi nappasin aamukahvin kanssa buranan.

Työterveys kutsuu siis, ei sille nyt mitään mahda. Luvassa olisi silkkaa tallenteiden tuijottelua köllöttelyn lomassa mutta niinpä niin. Ei näillä silmillä juuri töllötintä töllätä, ei sen puoleen välttämättä havainnoida kunnolla sitäkään missä tie kulkee. Voi rähmä! No, josko nämä tunnissa parissa asettuisi edes hieman, eihän työterveyteenkään pääse ennen aamuysiä.

Muilta osin torpassa ei ole kummoisia tapahtunut. Ei eilen eikä etenkään tänä aamuna kun olen vielä ainoa hereillä heiluja. Poikasella 17vee on tänään kutsuntojen terveystarkastus (sniiiif), prinsessa köllöttelee päivän seuranani ja spede on eskarissa puokkarina ihan vain siksi, että olen itse himppeksessä ja otan ennemmin lapsen kotiin ennen kuin ukko lähtee työmaalleen kuin vasta sen jälkeen.

Näillä eväillä siis. Taidanpa juoda vielä kupposen kahvia ja asetella sen jälkeen itseni nojatuoliin ihan vain lötköttämään, energiatasot on kahdeksan tunnin unista huolimatta jokseenkin kateissa. Se on moro ja have fun!

Niin ne päivät kiitää

Ja taas ollaan lauantaissa. Mistä näitäkin ropisee… Eilinen työpäivä sujui varsin mukavasti, ei aikaakaan kun päivä oli jo sikäli pulkassa että siirryin IPhen ja lähetin ohjattavan kotimatkalle. Himppanen känkkäränkkää oli ilmassa siinä pitkin päivää, liekö tenava väsynyt jo monta päivää skarpattuaan, mutta mitään kunnon känkkäränkkäilyä saati kieltäytymistä ei tunteihin sisältynyt. Jes!

Kotimatkalla kurvailin tarhan kautta, tietysti, ja kotona oli virtapiikki samantien ihan huipussaan. Siinä ei kauaa mennyt kun olin säätänyt makaronivuoan uuniin, sävelletyn mallin toki. Sävellyksellekin oli tosin syynsä, minä kun olin ottavinani pakkasesta rosvosoppaa edellisenä päivänä ja totesinkin jo aamusta että jaajaa. Rosvosoppaa, pyh, jauhelihapastakastikettahan tuo oli.

Keittelin siis vauhdilla lisää makaronia, raastoin juustoa, komenteerasin poikasen 17vee sekoittelemaan sulaneen kastikkeen sekaan yhden munan, kerman, ranskankerman ja lisämausteet uunivuoassa ja rovautin sekaan makaronit ja juustot ja ei kun uuniin. Siinä ruoan hautuessa hinkutin keittiön kaakeleita myöten kuntoon, imuroin kuin viimeistä päivää ja latasin välillä pyykkiä koneeseen.

Prinsessa pyyhki pölyt olkkarista, minä heittelin pyykkejä kuivumaan, tyhjensin tiskikonetta ja odottelin ja kas, sieltähän se poikanen 19vee koikkelehti ovesta sisään. Mikä ihme siinä on, että saan joka kerta jonkinasteiset kiksit kun poikanen saapuu lomille? Ruokailimme porukalla, siis minä, spede ja poikanen, ja ruoan päälle höpöttelimme aikamme pääsääntöisesti armeijajuttuja mutta mahtui joukkoon muitakin puheita.

Poikasen lähdettyä heittelin vielä koneellisen pyykkiä pyörimään, siivoilin ruokailun jäljet ja istahdin rennonletkeästi kahvikupposen kanssa nojatuoliin. Ei siis lainkaan hassumpi perjantai-ilta. Tänään onkin sitten luvassa erinäinen määrä keittiöriekuntaa ja huomenna…

Todnäk en juuri evääni liikauta, luvassa on näet illanistujaiset velipojan kanssa. Velipoika kun on tulossa laumansa kanssa yökylään, soitteli jo alkuviikosta josko passaisi ja mikäs siinä, velipojan kanssa on varsin hauska istuskella höpöttämässä. Eli niin. Josko sitten tästä pikkuhiljaa ryhtyisi puuhaamaan, johan tässä on taas istuttu ja oltu. Se on moro ja have fun!

Kirjoittanut Seidi Kategoriassa Yleinen

Karsea herätys

Siis kertakaikkisesti! Siinä määrin karmeaan painajaiseen heräsin, ettei ollut enää toivoakaan että uni olisi uudelleen tullut. Ja se painajainen taas… No siinä naapurin emäntä soitteli ja jutustelu mukavia, ehkä hieman liiankin mukavia niin että aloin jo mielessäni ihmetellä että mitäs tuo nyt oikein vaan selvisihän se perimmäinenkin syy soittelulle.

”Kun nyt on käynyt niin, että se poikanen 19vee on niiden parin ison pojan kanssa putkassa”, totesi naapurin emäntä puhelun päätteeksi ja kas, siihenhän minä sitten heräsin. Tai no, en oikeastaan ihan siihen sanomiseen vaan siihen, että tajusin samantien että nonni, siinä se sitten meni tenavan mahdollisuus alikessuksi ja ai karmea, mitä tästä ollenkaan vielä tulee.

Omituinen uni. Kertakaikkisesti. Mutta kummasti se uni ei enää uudelleen tullut tuon päälle, ei vaikka kuinka tajusinkin heti silmät avattuani että haloo, se oli vain uni. Kaipa osansa oli silläkin, että tosiaan nukuin edellisenä yönä 9 (!!!) tuntia joten univelat oli kuitattu ja johan minä olin ennättänyt nukkua reilut kuusi tuntia. Pöh. Nyt on sitten sitä aikaa!

Työmaalla hommat sujuu tällä hetkellä varsin mukavalla sykkeellä, liekö siihen taas osasyynsä siinä että se eniten stressiä aiheuttava tekijä on paikalta poissa. Ja pois paikalta tuo on vielä ensi viikonkin joten ei lainkaan hassumpaa, sanoisin mä. Osasyy on takuulla myös sillä, että ohjattava on ollut nyt pelottavasti (!!!) neljä päivää putkeen kuin ihmisen mieli. Tyyntä myrskyn edellä?

Eilen työmaalla sain heti aamusta minulle kotona tuunatun kortinkin. Huomautettakoon, että kortin väritys oli harkittu suht tarkkaan, onhan lempivärini violetti ja kumpainenkin kortin hahmoista oli puettu kyseisen värisiin vaatteisiin. Sydämiäkin oli kovasti ilmassa siinä kun ilmeisesti kaksin tallasimme kohti kesälaitumia.

Sisäsivulle tenava oli kirjannut uudelleen nimeni, johan se oli kannessakin toisen hahmon yläpuolella osoittamassa kumpi minä olen ja toisen hahmon päälle oli kirjailtu tenavan nimi, ja piirtänyt valtaisan ison sydämen sekä liimannut viereen koiran kuvan. Varsin hieno kortti siis ja sen tulen takuulla tallentamaan muistoksi yhteisestä ajastamme.

Aikamoinen muutos reilun vuoden takaiseen tilanteeseen, tuolloinkin tenava oli innokas piirtäjä mutta piirustusten sävy oli aina hyvin tummanpuhuva ja täynnä mustia koukeroita, kiemuroita ja viivoja. Ihmisilläkin oli ikävä tapa irvistellä vihaisina tämän piirustuksissa mutta nytpä me hymyilemme kuin hangon keksit kuvassa.

Sitähän me emme sitten kukaan tiedä, onko niitä jatkovuosia yhteistyön tiimoilta luvassa sillä säästöt on in ja pop paikassa kuin paikassa. Lisäjännityksensä asioihin tuo aina yhtä omituinen sähläys jota työmaalla näiden juttujen suhteen harjoitetaan, ts ohjaajapaikan haku ei ole edistynyt senttiäkään vaikka sen pitäisi alkaa olla jo ns selvää kauraa. Just.

Vaan jaa. Taidanpa ryhtyä nyt touhuamaan kotiaskareiden parissa kotvan ennen kuin pitää herätellä tuo pienimmäinen tarhapäivää varten. En ole alkuunkaan pahoillani, että on perjantai vaikka myönnettäköön että tämä viikko on ollut niin lupsakan mukavaa menoa että toki tässä voisi vielä vaikka toisen mokoman rusauttaa samoilla tulilla päälle.

Se on siis moro ja have fun!

Pikapäivitys

Kovin hiljaisena on blogi ollut, mikä lie aamuinen laiskuus iskenyt. Mutta todettakoon, että ei, meillä ei ole sairasteltu normia kummemmin eikä muutenkaan ihmeitä ole tapahtunut. Jos sitten ihmeeksi ei lueta juuri nukkumiani yhdeksän (!!!) tunnin yöunia joihin en muista pystyneeni ihan hetkeen.

Jonkinlaisena ihmeenä kaiketi voidaan pitää myös sitä, että ohjattava on tämän viikon ollut kuin ihmisen mieli. Siis kyllä! Jo kolme (!) päivää putkeen ihmisenmielen työskentelyä luokassa. OMG! Lisäksi ulkovälkät sisääntuloineen on sujunut kuin valssi vaan joten tämä viikko on sujunut kertakaikkisen lupsakkaasti. Jes!

Mitään ihmeellisen erikoista ei tähän viikkoon ole muilta osin sisältynytkään. Töitä, kotihommia, töitä ja lisää kotihommia. Speden kanssa ryhdyimme lukemaan akkarin paksuhkoa kovakantista sarjiskirjaa ja sehän onkin ollut todella in ja pop speden mielestä. Sitä akkarin kirjaa lukiessa hoksasin yhtäkkiä kuinka rikasta kieltä vanhemmissa sarjiksissa oikeastaan käytetäänkään.

Vähissä on tänä päivänä veijarit, vintiöt ja muut vastaavat sanat joita kirjan tarinoissa on vilissyt. Sarjakuvathan ovat oikeastaan parasta lukemista ikinä vasta lukemaan oppineille tai siihen valmistautuville tenaville, sillä niissä se kiinnostus jaksaa pysyä ihan erilailla kuin kirjoissa silloin kun kyseessä on lapsi joka ei välttämättä jaksa vielä keskittyä kovin paljon pelkkään tekstiin perustuvaan tarinointiin.

Toki spede pitää ihan perinteisistä saduistakin, mutta myönnettäkään. Akkarin kovakantinen kirja on osoittautunut ihan parhaaksi pyllyn sohvaan liimaajaksi aikoihin! Eipä siis ihme, että työmaallakin nämä vasta lukemaan oppineet pitää ihan in ja pop-löytömaana laatikkoa johon olemme kuskanneet muutaman akkarin selattavaksi.

Mitäs vielä… Poikanen 19v saapuu jälleen huomenna lomille, jes, ja pikkuveikkani on aikeissa tulla tenavapartionsa kanssa meille lauantaina. Poikanen 17vee puolestaan sai puolustusvoimilta postia ja kas, kutsuntoja pukkaa syksyllä. On tämä nyt erinomaista kun vasta yhden tenavan sinne päästin ja nyt jo muka seuraavaa kaipaavat…

Niin ja mainittakoon vielä, että tunsin suurta säkäpetteriyttä kun viime perjantaina otin ja kurkistelin huvilanetin sivustolle. Kas, se aivan ihanan ihana huvila keskellä ei mitään on vapaana pääsiäispyhinä (ei ole enää tosin) ja samantienhän minä nakuttelin varausta matkaan. Jes! Luvassa on siis poreammetta metsän keskellä ja rauhallista saunassa istuskelua juuri niin paljon kuin sielu sietää.

Vaan jaa. Tässä ne kaiketi olikin päivän (viikon) polttavimmat. Nyt siirryn suosilla oman habitukseni pariin sillä johan tässä on kohta heräteltävä yksi eskari-ikäinen sänkynsä pohjilta aamupalalle. Se on siis moro ja have fun!

Ihanaa, se on perjantai!

Eilen työmaalla palattiin selvästi normimoodiin ja hyvä niin. Normimoodilla tarkoitan simppelisti sitä, että tenava ei saanut yksiäkään raivareita vaikkakin ilmoitti ensisanoikseen kuviksen tunnilla että ei tee ohjeiden mukaista kuviksen työtä. Luonnollisestikaan en moiseen huudahdukseen kiinnittänyt huomiota, mitäpä sitä suotta. Tekee tai ei tee, turha siitä kinaamiseen on aikaa käyttää ohjeiden antovaiheessa.

Ja niin, kas kummaa, tenava otti ja ryhtyi tekemään samaa työtä kuin muutkin kun siihen asti päästiin. Varsin rauhallinen päivä siis, jos näin voi sanoa. IPssä hommat sujui tutulla kaavalla joten ei ihmeitä sielläkään. Kotimatkalla nappasin speden kyytiin, kotona evästin tenavat ja söin itsekin saatuani keittiön ruotuun. Oikeastaan mitään sen ihmeempää en iltasella enää tehnyt, olinhan jo aamulla viikkaillut puhtaat vaatteet kaappeihin ja siivonnut sieltä täältä.

Minä kun tosiaan olen aamuvirkku ihminen, kaikkinainen kotitöiden tekeminen työpäivän jälkeen tuntuu suorastaan tervanjuonnilta. Ukon iltavuoropäivinä täällä ei voi aamuisin riekkua mutta onneksi aamuvuoropäivinä voi ja niinpä ajattelin tänään ottaa ja pyyhkiä pölyt, puunata tasot ja hinkuttaa sieltä täältä ennen kuin siirryn sinne työmaalle.

Tänä aamuna sitä aikaa kun on puolisen tuntia normaalia perjantaiaamua enemmän, kiitos ns pitkävuoron jonka tänään teen. Aamutaksille suuntaa luokka-aisapari ja minä siirryn työmaalle vasta normiaikaan. Ajatuksena on josko saisin alakerran likipitäen totaaliseen kuosiin ennen työmaalle lähtöä, poikanen 17vee kun on imurivuorossa tänään ja koska on lisäksi vapaapäivällä saa hän hoitaa imuroinnin sillä aikaa kun me muut olemme töissä ja koulussa.

Tänään on muuten kertakaikkisen mainio päivä. Poikanen 19vee tulee lomille notkuttuaan viime viikonlopun armeijan harmaissa. Nyt näitä lomaviikonloppuja onkin sitten luvassa useampi peräkkäin ja hyvä niin, liki kateudella olen kuunnellut kahta lapsensa samaan aikaan armeijaan lähettänyttä äitiä joiden pojat ovat olleet liki kaikki viikonloput lomilla.

Vaan jaa. Nyt taidan siirtyä aluksi oman habitukseni ruokkoamispuuhiin, sen jälkeen voisikin laittaa pölyhuiskan heilumaan nyt kun spedekin heräsi jo. Se on siis moro ja have fun!

Torstai, jes!

Eilinen työpäivä sujui suht mukavasti, vain yhdellä tunnilla oli kärhämöintiä ilmassa. Tämä kärhämöinti johtui selvästi siitä, että tenava olisi ehdottomasti tahtonut ruokavälkälle ulos mutta oli menettänyt moisen oikeuden edellisen päivän hölmöilyjensä vuoksi eikä vienolla äänellä syvälle open silmiin katsoen tehty vetoomus ”mä olen kiltisti” auttanut oikeuden palautumisessa.

Kenkutti. Ja kovin. Harmi, että tenava teki vetoomuksen tunti ennen ruokavälkkää, se ruokavälkkää edeltänyt tunti meni näin ollen kiukutellessa ja mm sotkiessa tehtäväksi annettu aukeama lyijärillä. Koska moinen sotkeminen oli kovinkin yleistä vielä vuosi takaperin en jaksanut juurikaan ottaa asiaan kantaa, totesin vain että no, sinä kumitat ne sotkut pois ja teet sen jälkeen sen aukeaman.

Ja sitten huudettiin ”en tee”, ”revin irti nämä sivut”, ”en tee” ja minä siirsin kirjan toiselle pulpetille odottamaan kärttyilyn päättymistä. Toki moinen nosto koettiin ilkeilynä ja siinä samalla lyötiin minua käsivarteen, katsoin tiukasti tenavaa silmiin ja totesin että sinä et lyö täällä ketään, ei täällä sinuakaan lyödä ja se on ehdottoman kiellettyä.

Kotvan tenava mökötti tuolissaan, otti sitten kirjan ja ryhtyi kumittamaan jonka jälkeen päätti että ehei, ei hän silti tee sitä aukeamaa vaan hän tekee lisätehtäviä. Ja taas minä olin käteni kanssa paikalla. Sinä teet sen mikä sinulle sanottiin että nyt tehdään. Ja taas huudettiin. Totesin, että nyt on tilanne se, että ihan ensin sinä hiljenet tai lähdetään luokasta pois ja toiseksi sinä teet sen aukeaman nyt tai koulupäivän päätyttyä, ihan oma valinta kyseessä.

Taas mökötettiin. Minä ennätin jo pyörähtää open luona juttusilla ja sopimaan, että jos aukeama ei valmistu ennen ruokailua niin ope soittaa tenavan äidille ja tenava jää totta tosiaan tekemään aukeamaa päivän päätteeksi. Ja tämä jo ihan siksi, että kyseiseltä uhkaukselta putoaa pohja jos sitä ei joku kerta ihan oikeasti toteuteta sen jälkeen kun se on annettu.

Kumma juttu, tunnin loppupuolella, kaikelta mököttämiseltään ehdittyään, tenava sai kuin saikin aukeaman tehtyä tuosta vain suitsaitsukkelaan. Ihan kuten tiesinkin tämän saavan jos vain ryhtyy työhön. Kiukkuinen tuo silti edelleen oli mutta onneksi se kiukku katosi ruokailun aikana jonnekin. Huoks.

Sen sijaan jo aamusta alkanut kiukku eräällä toisella luokan oppilaalla pysytteli tiukasti paikalla vielä sen vikankin tunnin kärjistyen aina siihen pisteeseen että kun päivä oli oppilaiden osalta päättynyt meni minulla ja aisaparilla likipitäen kymmenkunta minuuttia siihen, että saimme kyseisen lapsosen maaniteltua poistumaan luokasta.

Sen jälkeen käytimmekin iloisesti liki puolituntia seuraillen, ettei kyseinen lapsonen saa mitään ihme herttaslaagia käytävässä muiden oppilaiden palatessa välkältä ja siirtyessä luokkiinsa ja ettei herttaslaagi iske senkään jälkeen tämän istuessa ja murjottaessa penkkirivillä. Siinä samalla odottelimme josko kyseisen lapsen äiti viitsisi nähdä sen vaivan, että siirtyisi koulun parkkikselta sisätiloihin noutamaan lastaan.

Viitsihän tuo viimein ja me siirryimme kumpainenkin omiin työpisteisiimme äidin jäädessä maanittelemaan murjottavaa lastaan autoon. On tämä kuulkaa kanssa työ. Ihan aina sitä ei uskoisi, että on lukenut itsensä ohjaajaksi, välillä tuntuu enemmänkin että on lastenhoitajan, vanginvartijan ja sosiaalityöntekijän sekoitus. Pöh.

Loppupäivä työmaalla sujuikin varsin mukavissa merkeissä. Kotimatkalla kurvailin jälleen tarhan kautta, kotona lämmitin jääkaapista ruokaa sekä itselleni että spedelle, junnu ja prinsessa olivat syöneet jo aiemmin ja kokolailla samantien kun olimme einehtineet kolisi veli ovista sisään tenaviensa kanssa.

Loppupäivä menikin sitten kokolailla veljen kanssa kahvia juoden ja höpötellen, kello taisi olla hyvinkin lähempänä kasia kun hän viimein keräsi lapsensa ja lähti kotiin. Minä nakoin speden kyljelleen, istuin kotvan sukkapuikkojen ja töllön seurassa ja siirryin ysin jäljestä sänkyyn.

Aamulla heräsin ukon kellon soittoon, ukko itse ei siihen herännyt vaan havahtui hereille vasta kun kahvit keitettyäni kävin tätä tuuppimassa. Ihan suoraan sanottuna minä en tajua miten ukko voi pitää siitä, että työvuoro vaihtuu illasta aamuksi keskellä viikkoa. Ei siinä montaa tuntia ehdi nukkua ennen aamuvuoroa kun illalla kympin jälkeen kotiin ehtii.

Itse nukuin jokseenkin huonosti yön, ei hajuakaan miksi. Ilmanko nyt on himppasen puolitekoinen olotila ja kahvia saa juoda kupposen jos toisenkin kunnolla herätäkseen. No, kerrankos sitä. Nyt taidan suosilla siirtyä habitukseni kimppuun ja kohta sitä saa kaiketi nakkoa spedellekin aamupalaa. Se on siis moro ja have fun!

Plääh ja pöh

On se kyllä merkillistä miten keikkuvaa meno aina välillä on. Kun maanantai sujui varsin mahdottoman mainiosti työmaalla tenavan kanssa niin eiköhän eilen ollut sitten kaikkea ihan muuta. Tai no, ei nyt liioitella, eka tunti sujui kuin valssi ja kehuin tenavan suunnilleen maasta taivaisiin moisen mahtavan upean työskentelyn päälle.

Liikkatunnit, ne kompastuskivet jotka salissa meni hienosti edellisellä viikolla, oli tällä kertaa ulkona ja siitä ne ongelmat sitten lähti rullaamaan. Aluksi meni ihan hyvin mutta puolen välin tietämillä tenava alkoi olla haluton osallistumaan enää mihinkään. Kun hän ei TYKKÄÄ siitä, ettei hän saa palloa eikä hän tykkää kun hän ei saa lippua ja hän ei tykkää….

Lähdimme hieman muita ennen takaisin koululle, mitä sitä siellä kentällä oleskelemaan jos homma perustuu siihen että tenava tekee kaiken mikä on kielletty ja kaupan päälle testaa vielä saisiko minut juoksemaan perässään. Ei saanut. Sen sijaan sai napakan komennon siitä että nyt on syytä tulla tänne ja äkkiä sittenkin.

Tässä kohtaa on kyllä pakko kehua tenavaa. Vielä vuosi sitten moisille komennoille olisi lähinnä naureskeltu ja lisätty vauhtia, nykyisin komento pysäyttää liikkeen ja kotvan odottelun jälkeen tenava toimii juuri kuten käsketty on vaikkakin kovin hitain askelin.

Matkalla koululle totesin tenavalle, että nyt on pakko miettiä open kanssa mitä ensi viikon liikuntojen suhteen tehdään. Mitään järkeä ei osallistumisessa ole jos tenava ei osallistu joten kenties jäämme luokkaan tekemään matikan ja äikän lisätehtäviä, liikuntatunnit kun ei ole tarkoitettu tenavan vapaaksi riekkumisajaksi.

Ruokavälkälle tenava silti pääsi, niiden onnistumisia kun koetetaan viikoittain ja toisinaan ne jopa onnistuu ihan hyvin useita päiviä peräjälkeen. Ei eilen. Tai jaa. Välkkä oli mennyt varsin hienosti aina siihen asti kun se oli ollut loppumaisillaan. Siinä kohtaa tenavan impulsiivisuus oli iskenyt tosissaan esiin ja tämä oli ottanut ja hypännyt ohi kävelleen luokkakaverin päälle.

Lopulta tilanne oli mennyt siihen, että tenava oli kuvitellut leikkivänsä painimatsia kaverin kanssa ja hyppinyt (!) tämän mahan päällä miten sattuu. Oli siinä tilanteessa sitten osunut toinen kenkäkin kaveria otsaan ja kas, kuhmua ja mustelmaahan siihen pukkasi. Voi tsiisus soikoon sanon mä!

Onneksi kyseinen lapsi ei ole mikään pieni onneton ruippana vaan ihan karskin kokoinen tyyppi, mutta silti. Sattui. Ja kuten yleensä niin tilannetta luokassa selvittäessä tenava alkoi kirkua ”EN hyppinyt, EN tehnyt mitään”. Huoks. Sehän se asian muuttaakin, etenkin kun tilanteen näkijänä oli ollut yksi luokan oppilaista ja luokan aisapariohjaajani.

Koska asia ei muuttunut tapahtumattomaksi huutamalla päätti tenava tehostaa sanojaan kolistelemalla pulpettiaan siinä kohtaa kun asia oli jo puhuttu ja piti kaivaa lukuläksy esiin. Ja hänhän EI lukisi. Selvä, hän ei sitten lue vaan toinen oppilas lukee tekstin joka pyydettiin. Ja hänhän LUKEE, huusi tenava tässä kohtaa mutta eihän se nyt ihan niin mene.

Tenavalle todettiin siis kahdesta suusta, sekä minun että open, että vuoro meni jo ja toinen lukee sen, sinä istut ja kuuntelet ihan hiljaa ja rauhassa aloillasi. Siinä kohtaa tenava otti ja heitti aapisen luokan toiselle puolelle. Onni onnettomuudessa ettei se osunut kenenkään päähän, sen verran läheltä yhden oppilaan takaraivoa se lensi.

Minä kävin noutamassa aapisen ja laitoin sen takapöydälle. Tenavaa ärsytti suunnattoman paljon. Moiselle tunnetilalle pontta antaakseen tämä otti ja repi äikän tehtävämonisteen. Ope totesi voi voi, nyt onkin paljon äidille viestitettävää ja minä nyökkäilin. Tenava vei palat roskiin ja hyökkäsi hakemaan aapistaan selkäni takaa. En antanut sitä tälle ja niinpä tenava otti seuraavan aseensa käyttöön.

Nyrkkiä, jalkaa, nyrkkiä, lisää jalkaa. Minä pidin tenavan sopivan matkan päässä niin ettei huitomiset osuneet kunnolla ja käskin tämän istua tuoliinsa samalla kun työnsin tätä tuoliaan kohden. Istahtihan tuo mutta vain huutaakseen jolloin totesin, että meidän on pakko poistua luokasta jos sinä et nyt hiljene ja asetu.

Sekunnin murto-osan päätöksiä on nämä, tenavan silmissä vilahti selvääkin selvemmin ajatus siitä pitäisikö sitä tosiaan hiljetä ja asettua mutta koska tenava on tenava ja vieläpä raivon valtaan päästänyt tässä kohtaa tekikin hän sen huonomman päätöksen ja yritti vielä paikaltaan osua nyrkillä minuun. Siinä kohtaa totesin että selvä, sitten mennään.

Eriytystilassa tenava riekkui minkä riekkui. Välillä yritti ovelle, välillä istui tuolilla, hetkittäin hakkasi patteria, toisinaan otti ja paukutti ikkunaa. Sen kummemmin en kontaktia tähän ottanut kuin niissä kohdin kun tekeminen oli sitä luokkaa, että saattoi johtaa tuhoihin. Ei kannata rikkoa sitä eikä tätä, äiti ei varmasti halua niitä maksaa.

Suurimman osan ajasta tenava käytti hokemalla ”miksi mua syytetään kun en ole hyppinyt”, ”miksi ihmeessä sen piti olla ulkona ja nähdä” ja ”mä revin sen vihkon kotimatkalla”. Huoks. Minä en osallistunut moisiin juttuihin sillä niihin osallistuminen on loputon suo siinä kohtaa kun tenava on sillä päällä kun oli.

Kun tämä viimein alkoi selvästi asettua juttelin tämän kanssa hetken, tai oikeastaan minä juttelin ja tenava tuijotti ikkunaan, siitä kuinka hölmöä on yrittää muuttaa tehtyjä juttuja tekemättömiksi väittämällä ettei niitä tapahtunut. Ihan yhtä hölmöä kuin se, että hyppii kaverien päälle ja satuttaa näitä, sillä keinolla kun jää pian kokonaan ilman kavereita.

Ja sekin, että saa pian valehtelijan maineen jos ei rehellisesti uskalla sanoa että hups, nyt tuli tehtyä hölmöyksiä ja asia saadaan keskuteltua pois päiväjärjestyksestä. Kun viimein olimme tunnin lopussa poistumassa eriytystilasta tenava sanoi vielä kerran että hän EI hyppinyt kenenkään päällä, se oli ihan varmasti joku joka vain on ihan samannäköinen kuin hän.

Minä en tuohon enää todennut muuta kuin että pitänee käydä kiinteistönhoitajan luona katsomassa kameratallenteet, niissähän se näkyy. Ilmeisesti se oli tenavalle se viimeinen niitti asian käsittelylle sillä itkuhan tuolta tuli. Nyt hän ei saa sitä potkulautaa kotona jonka äiti lupasi antaa kun lumet sulaa.

Vielä luokassakin tuo otti ja itkeä tirautti. Ja uudemman kerran pukiessa kotimatkaa varten. Rankka paikka on se. Minä kehotin pyyhkimään silmät ja sopimaan asian äidin kanssa, minä kun en asiaan voi mitenkään vaikuttaa. Toki tenava on siinä määrin fiksu, että itki sitäkin että miksi minä kirjoitin tapahtumista vihkoon.

Tämä on se tenavan aika iso kompastuskivi elämässä. Syyn ja seurauksen ymmärtäminen liian myöhään ja se, että kun hän tekee jotain todella typerää niin hän yrittää tehdä ne tekemättömiksi kieltämällä tapahtuneen. Kurjaa, todella kurjaa mutta minkäs teet. Ehkä hän ajan kanssa oppii muuttamaan käytöstään tässä kohtaa, rehellisyyden nimissä pitää sanoa sekin, että onhan hän oppinut hillitsemään näitä raivokohtauksiaan hienosti viime vuoteen verrattuna.

Näitä tulee kuitenkin suht harvoin tätä nykyä, yleensä jos se raivokohtaus on tuloillaan tenava osaa ihan itse säädellä käytöstään niin että istuu ja mököttää ja vaikka sitten murisee paikoillaan ilman että tavarat lentää tai nyrkki viuhuu. Jo se on ollut iso muutos viime vuoteen joten en minä tässä täysin toivoani menettänyt ole vaikka toki nämä edes silloin tällöin tapahtuvat kohtaukset käy voimille.

Onneksi kyseessä oli päivän viimeinen tunti ja tenavan lähdettyä pääsi itsekin rauhoittumaan. IPssä hommat sujui tutulla kaavalla, kotimatkalla nappasin speden tarhalta kyytiin ja kotona nakkasin perunat muusia varten kiehumaan. Lihapadan, joka muhi edellisenä päivänä kypsäksi, nostin uuniin lämpiämään ja voi kuulkaa. Ehkä parasta lihapataa aikoihin mitä söin!

Pesin pyykkiä siinä iltasella, siivoilin keittiötä, täytin ja tyhjäsin tiskikonetta, ripustin pyykkejä kuivumaan ja ex-teini poikkesi paikalla. Siis ihan normihuttua ilta. Yöunille siirryin puoli kympin kanttiin mutta kumma kyllä, uni ei tullut ennen kuin vasta lähempänä puolta yhtätoista.

Tänä aamuna heräsimme jo viiden jäljestä speden kanssa, tällä kun on tosiaan aika messevä nuha joka aiheuttaa aamutuimaan sen että nenä alkaa olla tukossa ja jumissa ja niiskutuksessa riittää. Päivän mittaan nenä ei tukkeudu mutta illalla maate mennessä se on uudelleen jökissä ja unen saannissa menee aikansa. Pöh näitä tauteja!

Tälle päivälle en ole tehnyt mitään sen ihmeempiä suunnitelmia. Toivottavasti työpäivä sujuu leppoisammissa merkeissä kuin eilinen, jotenkin vääntäminen ei ole mukavaa puuhaa alkuunkaan. Onneksi viikko on jo puolessa ja perjantai tulee olemaan monella tapaa mainio päivä sillä silloin menen vasta normiaikaan töihin ja teen pitkän vuoron ja kas, poikanen 19veekin saapuu lomille.

Vaan jaa. Nyt taidan ryhtyä aamupalapuuhiin, niin ja kai tätä habitustakin pitäisi jotenkin ruokota. Se on siis moro ja have fun!