Sillä se tästä tulee väkisinkin, merkit on selvinä ilmassa. Jotenkin ollut hieman rankkaa tämä elämä viime aikoina. Jopa koomista rankkuudessaan. Vai onko minusta sitten tullut vain niin onnettoman pehmeä että koen rankkana asioita jotka on kuitenkin oikeastaan vain hyttysenpieru tässä maailmankaikkeudessa? Ja silti, yritän vaikka väkisin vääntää asioista esiin ne koomiset puolet, jopa silloin kun niitä ei oikeastaan ole.
Ihmisten hyväsydämisyyskin jaksaa aina yllättää ja aivan erityisesti nyt. Me suomalaiset muka itsekäs ja sulkeutunut kansa, ja mitä vielä! Viiden vuoden yhteisen polun jälkeen koulua vaihtava lapsi on saamassa ihan mielettömän upean ja ison paketin lankoja, koukkuja ja puikkoja ja kaikki tämä kiitos itselleni ventovieraiden ihmisten!
Itkuhan siinä tahtoo väkisinkin tulla kun hakee postista paketteja joita ihmiset ovat lapselle lähettäneet. Ja suorastaan huono omatunto siitä että ihan kaikkia ei voi lapselle antaa, millä tuo ihan oikeasti ne kaikki kotiin kuskaa ja miten nuo kaikki edes sinne omaan huoneeseen mahtuu?
Mm tällaisen paketin hain ja totesin että hittolainen, eihän itsellänikään ole noin ihania koukkuja! Ja näitä riittää. Karkeasti laskin päässäni että eräskin postissa tullut paketti oli helposti neljänkympin arvoinen, 9 kerää seiskaveikkaa, puikot, koukku ja postimaksukin vielä. Käsittämätöntä!
Nyt on sitten koulun kässykaappejakin täydennetty, kaikki mikä ei mene lapselle menee niihin muiden käytettäväksi. Eilen purettiin iso jätesäkillinen lankoja, lajiteltiin, vietiin kaappeihin.
Koska niitä tulee ihan hulluna niin päädyin siihen että vain ne iskemättömät, ja todennäköisesti ei ihan kaikki niistäkään, lähtee lapselle kotiin. Ja se oli toki toivekin monelta lahjoittajalta, jos ei lapselle niin sitten muille lapsille ja hyvä niin, koulun kässälangat kun on ihan suoraan sanottuna, silkkaa kuraa.
Kotiinkin niitä lankoja on tuotu, ihan ventovieraat ihmiset, ja onpa vielä tulossa isompi satsi jossain kohtaa sillä naapurikylillä taksikuskina toimiva ventovieras ilmoitti että kerää useammalta lahjoittamaan ilmoittautuneelta langat kyytiinsä ja tuo ne joku päivä kotiovelleni kunhan vain ajokeikka passaa muutenkin tähän suuntaan.
Ei se hyvyys maailmasta ole mihinkään kadonnut, se on vain piilossa. Ehkä me kaikki olemme varovaisia olemaan hyviä, pelkäämme että menetämme jotain samalla? Loppujen lopuksihan viime vuodet on olleet kaikkineen sellaisia että me olemme pitkälti häviäjiä mitä yleiseen hyvinvointiin tulee.
Leikkaus sieltä, toinen täältä, muutetaan hieman tuota juttua, tehdään tuo toisin ja kas. Meistä kenelläkään ei taida olla hajuakaan siitä mihin tämä kaikki meidät vie? Epävarmuus, se taitaa olla tämän ajan motto. Epävarmoja ihan kaikesta, perusturvallisuus on kadonnut jonnekin.
Sillisalaattia, sitä tämä bloggaus nyt on sillä mielen päällä on vaikka mitä. Liekö syynä se ettei ole hetkeen purkanut ajatuksiaan mihinkään? Pitänyt ne vain itsellään ja pyöritellyt omassa päässään? Voi olla. Yksi iso ajatuksen aihe kun on eilinen hammaslääkärikäynti.
Jos ihan alusta asti olisi ollut sellainen hammaslääkäri kuin Maria niin olisiko koskaan edes kehittynyt hammaslääkärikammoa? Joka taas johtaa väkisinkin siihen ajatukseen että olisiko koskaan hampaat päässeet niin huonoon kuntoon kuin ne nyt on?
Marian tuoliin uskallan istua koska tahansa. Harmi ettei sitä täpäkkää ole, muuten varattuna olisi suoranainen jana aikoja Marialle, Marian kun uskallan antaa tehdä mitä vaan. Oli jännä tunne mennä hammaslääkäriin ilman takaraivossa tykyttävää kauhua, sitä mikä on ollut pitkään kaverina joka kerta kun hampaiden kanssa on joutunut vähänkin ongelmiin.
Maria katsoi hammasta josta kerroin pinnan olevan irti, juurihoidettu pirulainen kun kyseessä, nosti sen pinnan pois ja totesi voi hitsi, eihän me nyt tälle enää mitään voida. Pakko tämä on poistaa, tämä pintakin kun on rakennettu ruuveilla siihen päälle.
Ja sitten tuli piikkiä kitalakeen ja poskeen ja kaikkea säesti puhe siitä miltä mikäkin saattaa tuntua. Hassua, kädessäni oli pala käsipaperia samalla ja yhtäkkiä hoksasin itsekin etten ollut kertaakaan rusentanut sitä kädessäni pelon tai jännityksen merkiksi.
Ehei, olin rento kuin mikä siinä istuessani, Maria vain on niin hyvä. Hampaanpoisto ei tuntunut yhtään miltään, mitä nyt pään sisällä välillä kuului inhottavaa rutinaa mutta senkin Maria osasi selittää samalla kun hampaanraatoa irrotteli.
Jälkisärkyäkin Maria lupasi ”hieman”, samalla kertaa kun tuli poistettua hampaanraadon vierestä vielä isommin raato eli pelkät juuret jotka vuosikausia sitten katkenneesta hampaasta oli jäänyt ikenen sisään. Sikäli sisään, että ienhän oli kasvanut jo siihen päälle tässä vuosien saatossa.
Tässä nyt odottelen sitä jälkisärkyä tälle päivälle, eiliselle sitä tuli ihan hitusen verran ja lääkitsin sen pois ihan ohjeiden mukaan buranalla mutta se oli eilen se ja tänään ei satu yhtään. Voiko hammaslääkärille kirjoittaa kiitosoodin vai onko se jo hieman liioittelua? Marialle kun sen voisin kirjoittaa ihan täydestä sydämestäni ihan koska vain!
Jos kohta hammaslääkäri pyörii mielessä niin niin siellä pyörii omat tenavatkin. Äidillä on ollut kiirettä suojelusenkelin toimessa. Ihmiselämä on kuitenkin hento pitää, niin se vain on, ja törmäys betonirekan kanssa olisi voinut päättyä toisinkin.
Poikanen 22vee on kuin kissa, tippuu aina jaloilleen, mutta missä kohtaa ne kissan kuuluisat 9 elämää on käytetty? Olen yrittänyt ihan laskea sitä päässäni että montako näitä läheltä piti-tilanteita on ollut mutta selkoa en sille saa. Toteanpa vain että jossain kohtaa ne on käytetty ja herranen aika kunhan ne ei olisi käytetty ennen kuin itse kuolen.
Tähän samaan syssyyn jännitetään vielä ensi viikkoa, spede kun siirtyy isoon luokkaan todnäk koko loppukevääksi. Edelleenkään se puhe ei toimi, edelleen sosiaaliset suhteet on hankalia ja edelleen lapsi toimii miten sattuu open ohjeista huolimatta.
Sittenkin tuo kantaa kotiin pelkkiä ysejä ja kymppejä kokeista, eikä ne ole edes helpotettuja kokeita vaan normiyleisopetuksen, mutta kaikki muu onkin sitten hankalaa. Ja nyt sinne isoon luokkaan… Itse asiassa, tämä on hyvä siirto, sillä nythän se sitten nähdään kunnolla voidaanko tämä jättää kokonaan voimaan.
Vaihtoehtona kun on se, että ensi syksynä poika on pienluokassa jossa on kolme oppilasta ylipaikoilla ja mikä hemmetin pienluokka se sitten enää on? Neljä oppilasta vähemmän kuin isossa luokassa, ei ihan pelitä. Ja niin, tämä kokeilu on sikälikin loistava tässä kohtaa että speden kohdalla suunnitelmat on selvät ja lapsen parasta ajatellen tehdyt.
Jos kokeilu ei toimi niin spedelle tehdään erityisen tuen tarpeen paperit, nythän lapsella on vain tehostetun tuen paperit. Erityisen tuen paperit taas takaa spedelle sen pienluokkapaikan, tehostetulla tuellahan spede on ensimmäinen joka lentää pienluokasta ulos.
Jotenkin tämä speden tilanne on saanut itseni miettimään omia kouluaikoja. Onko aika sitten kullannut muistot, mene ja tiedä, mutta jotenkin mielessä on pyörinyt kerran jos toisenkin oma luokkakaveri. Se, miten paljon eteenpäin koulumaailma on onneksi mennyt vaikka monta huonoakin juttua on samalla muutettu matkan varrella.
Kun itse on pienestä maalaiskoulusta jossa kaikki tunsi kaikki ja kaikki oli kavereita kaikkien kanssa niin miksi niin ei voi enää olla? Koulut on isoja, kasvottomia möhkäleitä joissa jokainen yrittää vaan selvitä eteenpäin. Ja sitten joukossa on niitä joille se maailma on hankala, vaikea ja iso mörkö.
Ja sittenkin se eteenpäin meno. Kun aikanaan vitoselta lähdin ”isoon maailmaan” ei luokkakaveri osannut edelleenkään lukea kuin tavaamalla. Meille luokkakavereillehan sillä ei ollut merkitystä sen kummemmin, kukin tyylillään, mutta jotenkin muistan aina sen miten opettaja kohteli poikaa.
Tyhmähän sen on pakko olla, kyllähän nyt ihminen lukea osaa jos vain tahtoo. Ei se ollut tyhmä eikä se osannut lukea. Nyt kun itse työskentelen maailmassa jossa lukihäiriön mahdollisuus on suuri niin on helppo nähdä kuinka monta virhettä pojan kohdalla tehtiin.
Ei silloin taidettu pienissä maalaiskouluissa edes tietää lukihäiriöiden olemassa olosta, lukihäiriöinen leimattiin vain tyhmäksi. Ja sitähän lukihäiriöinen harvoin on, siis tyhmä. Tämän vuoden aikana oman luokan lukihäiriöinen on mennyt ison harppauksen eteenpäin, ja se harppaus on tehty sitkeydellä, ymmärryksellä ja niin. Ehkä jopa rakkaudella.
Harmittaa että lukihäiriöisen kohdalla ”luovutettiin” pari vuotta sitten, tälle hankittiin iPad kotoa käsin ja lapsen ei tarvinnut sen jälkeen lukea saati kirjoittaa käsin, kaiken kun pystyi kuuntelemaan pädillä ja kaiken pystyi naputtelemaan pädiin.
Syksyllä kun poika siirtyi meille tehtiin isoja muutoksia samantien. Me luemme kaksin, minä seuraan rivejä puikolla tai koukulla tai saksien kärjellä, tai no, ihan millä vaan mikä käsillä on, ja poika LUKEE! Kyllähän ne kirjaimet välillä menee sekaisin mutta niin hienosti tässä on edistytty että tänä päivänä poika ei tuskastu jos sana on vaikea vaan kysyy selkeällä äänellä että ”MIKÄ TÄÄ SANA ON?” ja se jos joku on hienoa!
Pädiä ei ole enää näkynyt muutamaan kuukauteen, poika kun kirjoittaa ihan omin kätösin ne muistiinpanot ja olkoonkin että kirjoitus on usein ihan täydellisen kamalia harakanvarpaita niin silti minä muistan kehua joka ainoa kerta! Ja kyllä, silloin kun niistä muistiinpanoista ei saa selvää niin minähän sitten kirjailen ne pojalle uusiksi jos tarve vaatii koska tärkein on saavutettu. Poika YRITTI JA TEKI itse.
Jotenkin tässä on ihan mahdottoman ylpeä lapsesta. Niin iso loikkaus on tehty ettei mitään rajaa, suorastaan harmittaa miksi peli luovutettiin aiemmin? Lapsen itsetunnolle tekee ihan mielettömän hyvää se, että tämä osaa ihan itse lukea ja ei, nyt ei edes ne lukuvirheet tunnu häiritsevän, nehän voidaan sitten hoitaa kaksin tuosta vaan.
Ja siinä se syy sitten onkin miksi niin usein tätä nykyä ajattelen sitä lapsuusvuosien luokkakaveria. Miten hänet lytättiin silloin, miten hänestä tehtiin tyhmä. Miten koko itsetunto tallattiin jalkoihin. Elääköhän hän edes enää? Miten raadollista meno olikaan silloin, jos kohta menneessä on paljon hyvääkin.
Mutta ei ne hyvät tähän poikaan osuneet, meihin muihin varmasti monessa kohtaa. Olimmehan me ”fiksuja” pentuja, luimme, kilpailimme siitä kellä on paras käsiala, kuka osaa parhaiten laskea ja kuka on nopein juoksemaan. En muista kertaakaan pojan olleen osallisena näissä, vanhemmat piti lapsen tiukasti kotona koulun ulkopuolisen ajan.
Ovatkohan he hävenneet lastaan? Ei lasta saisi hävetä, ei koskaan, ei vaikka lapsella olisi mitä ongelmia oppimisen tai minkä tahansa kanssa. Lapsesta pitäisi olla ylpeä aina!
Mutta joo, kuten sanoin, sillisalaattipostaus tästä tulee ja niin tulikin. Nyt taidan mennä ja keittää toisen pannullisen kahvia, maistui niin kertakaikkisen hyvältä ja vielä kivuttomasti juotuna! Se on moro ja have fun!
Älyvapaa äiti 