Krapulaa pukkaa.fi

Että tervetuloa vain pyhäpäivään. Krapula pyhäpäivänä onkin harvinaisempi oireyhtymä mutta tänään se näemmä olisi täällä. Kirjailen siis hyvin lyhyesti.

Minullehan krapula aiheuttaa myös tarpeen pulista, kiva. Päähän koskee, huono olokin on, mutta muistinhan kertoa?… Jep jep. Viikonloppu sinänsä on ollut mainio, eilisen illan vietimme yhden varalapsosen 20vee + alikessupippaloissa. Varalapsonen meni armeijaan kesäkuussa ja kas, se pirulainen päätyi valan jälkeen aukkiin. Omg!

Äitinsä paukuttelee henkseleitä (vaikuttaa naapuriltaan..) ja varapoikanen on kauhuissaan. Miten hitossa hän sinne? Ja entä jos ääni ei riitä? Ja osaako hän? Entä jos ei? Varaäiree lohdutti toteamalla että haloo pentu: sä osaat, sä pystyt ja susta tulee loistava! Varalapsonen istui tiukasti kiinni kyljessä ja tuumi.

Varaäiree palasi moisista pippaloista himppasen lippa vinossa ja väsyneenä. Ikäkö tässä painaa? Sinne ne teinit jäi pilettämään, itse kaipasin vain sänkyä ja vaakatasoa. Jota muuten kaipaan nytkin, ja jota ei ole tähän aikaan päivästä tarjolla sillä spede. Kun jaksaisi edes kurvailla ruoan noutoreissulle heseen, olo olisi kuin voittajalla.

Kotiutumisen perään äiree torkkuikin nojatuolissa, ylläri, ja odotteli poikasta 18vee kavereineen kotiin. Ei muuten näkynyt kolmeen mennessä. Äiree sen sijaan joutui luovuttamaan pelin ja siirtymään sänkyyn, siinä samalla kun kauhisteli Näsin kohtaloa. Miten hemmetissä se Näsi niin osuukin johonkin kipuhermoon?

Samalla, toki, äiree ihmetteli 90-luvun pirskeiden kuvioita. Siis niiden jotka hesassa järkättiin eli suuressa maailmassa. Onko tungettelevaa kysyä että miten ymmärtäisitte lipun kekkereihin?

Niinpä niin, niin minäkin. Todellisuus olikin ollut toinen, moisen lipun ostaneella yli 18-vuotiaalla ei ollut oikeutta keikalle. Keikkapaikan ikäraja kun on 24. Hienoa ja upeaa! Että 12 ekkeä maksoit lipusta mutta pöh ja pah, et sä tänne pääse kun et oo sitä 24 vuotta. Olkoonkin että lipussa könöttää 18…

Yllätys lienee että moisesta on konahdettu siellä ja täällä. Käsittääkseni koko järjestelyt kyseisten kekkereiden suhteen on mennyt enemmän ja vähemmän takapuolelleen. Eipä käy kateeksi kamupariskuntaa joiden oli tarkoitus nähdä Daze ja joka näki vain kätensä kielloksi ojentaneen portsarin käpälän.

Vaan jaa. Huomenna olisi työpäivä joka tarkoittaa sitä, että taidan mennä takaisin makuuasentoon sohvan nurkkaan ja totean seuraa kaipaavalle spedelle että sori, äitiä nukuttaa nyt. Se on siis moro ja have fun, kerranko se itse-aiheutettu tauti iskee tännekin.

Omg ja pari lisäosaa…

Myös jonkinlainen nuppikutistaja kävi mielessä tänään päivällä… No, lähdetään nyt kuitenkin aamusta. Työmaalla ei ihmeitä, tenava on taas asettunut omiin koululaisuomiinsa ja toteaisinpa jopa, että harvoin jos koskaan koulupäivä on niin kiva kuin eilen. Paljon tehtyjä kouluhommia, ei minkäänlaisia känkkäränkköjä ja tadaa, vapaamuotoista tekemistä likipitäen pari viimeistä tuntia!

Viime vuonnahan tästä ei olisi tullut mitään. Siis ei johtuen ainoastaan tenavasta vaan yleensäkin koko luokasta. Kemia luokassa oli sellainen, että se harvakseltaan järkätty leikkituntikin tuppasi menemään sellaiseksi riekkumiseksi ja hulinoinniksi ettei siitä mitään tullut. Erotuomarointi oli enemmän kuin in ja pop.

Ja nyt. Osa selaili lehtiä, kirjoja ja piirteli omiaan välillä, pulpetteja yhdisteltiin (!!!) ja sopuisasti kirkumatta touhuttiin. Joku kokosi palapeliä, joku toinen kokosi palikoista taloja ja kolmas kävi tuijottelemassa milloin kenenkin rakennelmia tai tekemisiä. Ja kaikki tämä RAUHALLISESTI ilman melua, mökää tai juoksemista saati ryntäilyä. Jes!

Todettakoon, että takuuvarmasti moisella hienon hienolla menolla oli jokin tarkoitus sillä oikeasti. Viimeisellä tunnilla, kun tenava ja muu katras touhusi edelleen sopuisasti ja sievästi omiaan, pirahti puhelin. No spedehän se. Joka oli päässyt koulusta liki puoli tuntia aiemmin. Ja itki, tietty.

Voi apua! Kallonkutistaja? Terapeutti? Joku? Ja ei, ei lapselle vaan äidille sillä äitihän oli taas liriä housuunsa kun lapsi itki toisessa päässä linjaa olevansa eksyksissä. Siis APUA! Aika pian asia kuitenkin selvisi, lapsi oli eksynyt koulun viereisten talojen pihalle, siis niiden samojen joissa kävi alkuviikosta hakemassa kavereitaan junnun saattelemana.

No, nyt ei ollut junnu mukana eikä tuo onneton osannut pois pihoilta. Eikä todellakaan osannut katsoa mitään saati rauhoittua, sillä näemmä spede kuuluu lapsiin jotka pelästyessään saavat sellaisen paniikin päälle että kadottavat ajantajun, suuntavaiston ja joo, jopa näkökyvyn. Ei näkynyt kouluakaan missään, ei.

Onneksi prinsessa oli kotona. Minä vannotin speden pysymään aloillaan ja soitin isosiskon hakemaan veikan kotiin. Kotvan kuluttua soitin spedelle ja totesin, että sisko tulee ihan juuri ja kas, lapsihan totesi puhelimessa että äiti kuule. Mä taidan olla sokee. Kun toi kouluhan on tossa ihan edessä. Juu, tiedän, siinähän se on…

No, nyt on tehty jatkoa ajatellen soppari ettei spede lähde kysymään kaverien kanssa kyläilylupaa suoraan koulusta mikäli junnu ei ole mukana vaan tallaa suoraan koulusta kotiin. Äiti kun ei välttämättä kestä näitä sydäreitä montaa kertaa. Pääasia toki se, että spede pääsi varsin turvallisesti kotiin ja kaikki oli taas hyvin. Silti…

Työpäivä sujui aina päätöspisteeseen asti varsin mallikkaasti, ei ihmeitä, kotimatkalla nakoin aisaparin, sen IP-sellaisen kotiin ja nappasin poikasen 18vee kyytiin amikselta. Kotona heiluin aikani pitkin keittiötä siivouspuuhissa (miten hemmetissä keittiötä pitääkin siivota AINA?) ja sen perään asetuin syömään ja hörppäämään päiväkahvit.

Päiväkahvien jälkeen nakkasin poikasen 18vee kylille, tosin matkalla kurvailimme siskon kautta sen verran että poikanen heitti siskonpojan meille jättämät avaimet heille. Niillä oli muuten järjetön kiire muutama viikko sitten, minun piti likipitäen unenpöpperössä etsiä niitä iltakympin jälkeen. Kiire päättyi kuin seinään niiden löydyttyä, tuli vain ilmoitus että haemme ne lähipäivinä.

No, niistä lähipäivistä on nyt about kolme tai neljä viikkoa. Kävin siis nakkaamassa ne pois meiltä roikkumasta tänään, siskokiinnostus taitaa olla kummallakin osapuolella aika nollassa. Ei vaan jaksa napata moinen draamailu ja prinsessatouhu juuri nyt ja tässä. Näennäisesti välit on kunnossa, mutta oikeasti. Kävin toki siskonpojan synttäreillä maaliskuussa, toki siskonpoikakin oli meillä yökylässä kesällä ja junnu puolestaan heillä.

Mutta oikeasti. Me emme ole puhuneet oikein sanaakaan siskon kanssa sen hänen ja eksänsä eron jälkeen ja sehän tapahtui kotvan ennen joulua. Kun en kerran silloin ennättänyt kun keskitin kaiken huomion poikaseen 20v joka oli lähdössä armeijaan ja juuri ottanut nokkapokat tyttiksensä kanssa ja vaikkas mitä, enkä ollutkaan siskoa kantamassa pitkin poikin eron raadollisuutta. Huoks.

Kaipa tuo loukkaantui vaikka ei sitä olekaan sanonut. Minä ainakin vttuunnuin siihen asenteeseen kuinka hänen surunsa oli isompi kuin poikasen 20v joka oli aivan rikki ja paloina. Ei surun murskaavuutta voi eikä saa verrata. Eikä todellakaan saa olla niin, että äidin pitäisi ennemmin surra sisarustensa ongelmia kuin omien lastensa. Joku hemmetin raja!

Poikasen, niin ja avaimet, nakattuani kaivelinkin ruohonleikkurin esiin ja leikkasin osan nurmikosta. Märkää kuin mikä mutta joo, pari kertaa kun kiskaisi niin vallan jees. Toisen osan pihasta jätin kuivumaan tälle päivälle. Poikanen 20veekin siihen pelmahti paikalle, siivoili autonsa ja höpötteli.

Iltasella meillä riemuitsikin sitten prinsessa ja junnu kokoamaan rahasummaa; liki 60 ekkeä kun löivät kaikki säästönsä ja saantinsa yhteen. Tänään he ovat lähdössä, nyt toista kertaa, ihan kaksin leffaan ja syömään. Mahtavaa! Tänään pitäisi sitten leikkoa nurtsi loppuun, himppasen siivoilla, kenties touhuta vähän jotain ruokapuolta ja hahaa, heitellä iltapalaksi makkaraa grilliin! Sitä ei olekaan syöty heinäkuun alkupäivien jälkeen kertaakaan!

Vaan jaa, nyt taidan jatkaa perehtymistä maailman tapahtumiin ja aamukahviin. Se on siis moro ja have fun!

Taas aamussa

Juurihan tässä mentiin makuulleen ja taas olisi aamu. Outoa. Eilen työmaalla oli varsin normaali päivä, ei mitään ihmeellistä. Tenavakin oli palannut takaisin aiempien päivien koululaismoodiin ja asenneongelma oli kadonnut. Hyvä niin, ei meistä kumpikaan nauti päivistä jolloin oikein mikään ei pelitä.

Tosin ennen moisen toteamista ja koulupäivän alkua ehdin itse viettää kotvan kauhun sekaisia hetkiä sillä kanssani samaan aikaan omaan kouluunsa suunnannut spede soitti minulle juuri samalla hetkellä kun kurvasin työmaan pihaan. Itki hysteerisesti puhelimeen enkä saanut sanaakaan selvää tämän puheesta.

Ensin meni aikansa että sain lapsen rauhoittumaan sen verran, että puheesta sai edes jotain selvää ja sen perään sainkin selvää oikeastaan vain sanasta metsä. Herttinen, että siinä oli tulla kakat housuun äiti-ihmisellä työmaan pihassa. Oliko se onneton lähtenyt yksin oikaisemaan koululle metsän läpi ja eksynyt…

Lisää rauhoittelua ja johan selvisi kun lapsi sai viimein rauhoitettua itsensä niin hyvin, että muustakin sai selvää. Joku koira oli hypännyt tätä vasten läheisellä metsikön poikki kulkevalla tiellä, eli ei, umpimetsään tämä ei sentään ollut lähtenyt tarpomaan. Lapsi oli pelästynyt ja kaatunut polvilleen, polveen oli sattunut, housut kurastunut ja kastunut.

Voi onnetonta! Ja spede ei pelkää koiria, toivottavasti ei tämänkään jälkeen sillä aika kauhuissaan tuo onneton oli. Minä en sen sijaan ollut tässä kohtaa enää kauhuissani mutta raivoissani olin, sillä koiraa ulkoiluttanut rouvahenkilö ei ollut noteerannut mitenkään lapsen kaatumista vaan ainoastaan komentanut koiraansa. Siis htti soikoon! Jättänyt pienen koululaisen polvilleen maahan itkemään!

Mikä htti ihmisiä vaivaa? Se oli siinä ja siinä, etten todellakin hypännyt autoon ja lähtenyt takaisin kotia kohti ja tutkailemaan lähiteitä josko siellä näkyisi kuvauksen mukainen koira-rouva-parivaljakko. Ihan hieman olisi tehnyt mieli ottaa ja antaa ympäri korvia! Onneksi spede rauhoittui ihan kunnolla ja lupasi soitella päästyään koulun pihaan ja aika pian hän sitten jo soittikin.

Työmaalla oli niin tarkoitus viettää sitä liikennepäivää, kierrellä lähialueen kävelyteitä ja tutkailla liikennemerkkejä ja kas, minäkin muistin ottaa lenkkarit mukaan mutta pah ja pöh! Ysiltä vettä tuli kuin kaatamalla joten kävelyreissua siirrettiin jälleen seuraavalle viikolle. Ihan hyvä päätös, ei siinä mitään, lievää harmitusta tosin aiheutti se että heti kun sade taukosi niin se myös pysytteli pois koko lopun aamupäivän.

Ulkoliikkaan päästiin siis vallan mainiosti mutta tällä kertaa sitä päädyttiin viettämään vapaamuotoisesti koulun pihassa. Osa porukasta pelasi jalista, osa korista ja osa käytti aikaansa kiipeilemällä kiipeilytelineillä. Polttopallo ja tervapatakin oli kovat sanat siinä pihassa touhutessa. Voisin jopa väittää, että yksi ehkä parhaista ulkoliikkatunneista aikoihin!

Läksyparkista suoriuduttuani kurvailinkin sitten kotiin. Soittelin läpi kaikki alueen yksityiset hammaslääkärit ja toki koetin kunnallisellekin puolelle mutta pah ja pöh, pikana ei aikaa saa mihinkään. Ensi viikolle löytyisi sinne ja tänne aikoja. Kävi näet niin ikävästi että aamupäivästä yhden yläetuhampaan paikasta lohkesi iso pala.

Sikäli tietysti ihan jees, että kyseessä on pala paikkaa eli hammas ei siitä vihoittele, mutta sikäli ihan pyllystä että hampaan reuna on terävä kuin giljootinin terä ja raapii todella inhottavasti alahuulen sisäpintaa kaiken aikaa. Kiva. Kohta on alahuuli ruvella, sanon mä. Tänä aamuna aionkin ihan pokkana kävellä koulun omaan hammashoitolaan ja kysyä, josko voisivat edes vähän hioa sitä reunusta pyöreämmäksi jos eivät ehdi paikkaa vaihtamaan.

Tosin nyt aamusta hammas ei tunnu enää hiertävän huuleen vaikka reuna on edelleenkin terävä, voisiko olla niin että huuli on asettautunut eri asentoon hampaan lohjettua? Mene ja tiedä. Voi siis olla, että otan ja soitan ajan ensi viikolle jolloin koko paikka ehditään vaihtaa samalla kertaa.

Hammaslääkärikammo on muuten mielenkiintoinen juttu. Minuahan se on vaivannut vuosikausia, alussa se ei ollut mitenkään erikoisen paha, en vain pitänyt alkuunkaan hammaslääkärissä käymisestä mutta mitään paniikkikohtauksen kaltaisia fiiliksiä en sentään saanut. Speden syntymän jälkeen aloinkin sitten ihan oikeasti panikoida jo pelkästä ajatuksesta että pitää mennä hammaslääkäriin.

Nyt tuntuu siltä, että yäks, hammaslääkäri, mutta mitään paniikinkaltaista tunnetilaa se ei herätä. Lähinnä wtf ja ok, mennää sitten, ei se määräänsä kauempaa kestä. Jäin oikein miettimään eilen ehtoosta asiaa, voisiko olla niin, että kaksi traumaattista synnytystä (junnu ja spede) on kimpassa aiheuttanut mielettömän pelkotilan joka on kohdistunut, hullua kyllä, ennen kaikkea hammaslääkäriin?

Nyt kun spedenkin syntymästä on jo 7 vuotta niin pelko on alkanut helpottaa ja ollaan palaamassa takaisin siihen yäks, hammaslääkäri-tilaan? En tiedä, mutta siltä itsestäni vaikuttaa. Mikäli näin tosiaan on, niin luulenpa, että tämän talven aikana hammaskalusto laitetaan täysin kuntoon ja voin kertoa, että sitä laittoa riittää!

Vaan niin, aikani siinä hötkyin töistä palattuani, evästin speden, juorusin piipahtamaan saapuneen ex-teinin kanssa ja evästelin itsekin. Ukko palaili työmaaltaan vasta neljän jäljestä, siihen asti käytin aikani mm päätellen sukkien lankoja (!!!) ja viisi paria sainkin pääteltyä. Langat kun tosiaan oli lopussa ja aikomus oli suunnata lankakaupoille ukon kotiuduttua.

Ex-teini lähti mukaan ja voi kuulkaa! Johan sitä tuli ostettua lankoja ja prinsessalle sukkia ja itselle shampoota ja vaikkas mitä mutta ehdottomasti paras ostos oli tässä:

Siis jes! Minä näet testailin jalkaani aivan ihania nilkkureita kenkäosastolla ja jätin harkintaan josko raaskisin moiset itselleni ostaa, hintalapussa keikkui 40 ekkeä. Jostain kumman syystä päädyimme löytölaarille ja kas, nämähän ne siellä oli. Edellisen kauden mallistoa, kaksi paria pieniä kokoja ja kas, miten minä nyt aina olenkin niin pienikoipinen. Hintalapussa keikkui 5 ekkeä! Pakkohan ne oli ostaa!

Nyt voin sitten lähteä rimpsalle muillakin housuilla kuin pillifarkuilla, ongelmanahan on ollut se ettei minulla ole ollut kuin muutama vuosi sitten ostamani aivan taivaallisen ihanat saapikkaat joiden kanssa normifarkkujen puntit ei ole pelittänyt. Näiden kanssa pelittää nekin, ihanaa!

Illalla istuinkin sitten tyytyväisenä sukkapuikkoja heilutellen, työkaverilla oli alkuviikosta synttärit ja ihan tätä silmällä pitäen olin ostanut luonnonvalkoista ja vaaleanpunaista seiskaveikkaa joista ryhdyin kutomaan tälle raidallisia villasukkia. Toinen sukka onkin jo melkein valmis, josko ne ensi viikolla saisin tälle vietyä.

Tänään onkin sitten luvassa viikon viimeinen työpäivä ja oikeastaan ihan hyvä niin, mitään ihmeellistä en ole viikonlopulle suunnitellut mutta kenties otan ja leikkaan nurmikon mikäli keli vaan sen sallii. Alkaa pikkuhiljaa riittää jatkuvat sateet, prkl! Nyt taidan ottaa ja kuosittaa itseni työmaakuntoon ennen kuin alan viikkailla puhtaita vaatteita kaappeihin ja levittelemään pestyjä kuivumaan. Se on siis moro ja have fun!

Helou vaan!

Sitä ollaan taas torstaissa. Outoa! Oikeastaan ainoa ihan oikeasti hyvä puoli näissä työviikoissa on se, että nämä kulkee jokseenkin nopealla tahdilla kun siellä työmaalla tulee pyörittyä. Ja pyöritty todellakin on, eilinen päivä oli varsinaista mene-tule-mene-tule-hop-meininkiä.

Ohjattavallekin iski nyt ensimmäisen kerran tänä syksynä se asenneongelmapäivä. Oikein mitään tuo ei saanut tunneilla aikaiseksi, ei sen jälkeen kun oli ekalla tunnilla laskenut tietokoneella liki puoli tuntia matikan kymppiylityslaskuja. Kynän käteen saatuaan tämä muisti yhtäkkiä luvassa olevat sisävälkät ja sekö tenavan sitten lannistikin, hän EI halua sinne koppiin, siellä on tylsää!

Ja koska hän joutuu sinne koppiin, niin hän ei kyllä laske yhtä ainoaa laskua eikä tee yhtä ainoaa tehtävää, hän EI tee kun ei kerran pääse välkälle. Onneksi meillä on käytössä lehmänhermot tätä nykyä mitä tenavaan tulee. Sekä ope että minä totesimme likipitäen yhdestä suusta että no, sehän on sinun oma ratkaisusi tässä kohtaa mutta huono ratkaisu se on.

Se kun aiheuttaa sen, että muiden lähtiessä atk-tunnille tenava jää laskemaan niitä laskuja luokkaan. Minä katselin kelloa ja lausuin välillä väliaikatietoja; vartti aikaa, kymmenen minuuttia, viis minsaa. Sen viiden minsan kohdalla tenava oli niellyt isoimman kiukkunsa ja otti kynän takaisin käteensä.

Muutaman laskun tuo sai siinä laskettuakin, mutta ei alkuunkaan riittävän monta päästäkseen pälkähästä ja niinpä atk-tunnin alkuun jäi muutama lasku laskettavaksi. Kellon soitua me siirryimme alakertaan tenavan kanssa ja olihan tuo jotenkin alistuneen oloinen siinä taapertaessa mutta kärttyilyä ei ilmassa näkynyt.

Äikän tunnilla tenava ei sitten vaan saanut aloitettua, ei niin millään. Ykkösten matikan opetuksen seuraaminen tuntui olevan paljon paljon mielenkiintoisempaa ja vaikka kuinka tökin kirjaa niin millään tuo ei saanut keskityttyä siihen kuin kotvan kerrallaan. Nykyinen normitahti, aukeama per tunti, ei todellakaan toteutunut lähellekään.

Tunnin saldo oli kokolailla lukuläksy ja puoli sivua tehtäviä, käytännössä 12 sanaa. Justaansa joo. Atk-tunnin alkuun jäi siis vielä lisää tehtävää mutta kumman rauhallisesti tenava tuon otti. Välkkä vietettiin jälleen alakerrassa kahteen pekkaan ja musatunnin alkutekijöiksi kuuntelimmekin sitten kun ope setvi härkkijän touhuja välitunnilla. Taas oli saanut muutama tenava kyytiä.

Johtuen härkkijän sähläämisistä, oli siis jo toinen kerta sille päivälle, minunkin ruokkikseni siirtyi himpan eteenpäin. Härkkijä kun joutui palaamaan ruokailusta open kanssa luokkaan ja näin ollen minun piti olla siinä kohtaa jälleen valmiina siirtymään sinne alakertaan tenavan kanssa.

Onneksi tenava pääsi koulusta jo puoliltapäivin sillä ei siellä alakerrassa istuskelu mitään herkkua ole. Pakko tosin todeta, että tällä kertaa aikani kului siellä hyvinkin joutuisaan, minä näet luin Kuplan blogia välkät. Sehän niissä alakertavälkissä on ollut yksi inhotus tenavalle, sinne kun ei todellakaan mennä seurustelu- saati touhumielessä vaan tenava joutuu viettämään ajan ihan itsensä kanssa vaikka minä paikalla olenkin.

No, josko tenavalta onnistuisi tänään ulkovälkät kuten pitääkin, todnäk keskustelen hänen kanssaan vielä uudemman kerran päivän alussa siitä miten siellä välkillä pitikään olla. Siitä kun viimeisellä alakertavälkällä vaihdoimme muutaman sanasen vaikka todettakoon, että tenava tietää kyllä vallan hyvin jo ennestään ne välkkäsäännöt. Kertaus ei kaiketi ole kuitenkaan koskaan pahitteeksi.

Loppupäivän kässytunnit menikin sitten viuh vaan ja kas, jälleen huomasin lähteväni työmaalta muutaman minuutin jälkijunassa. Tästä tuntuu tulevan ihan tapa kun kässytunneista on kyse. Autolle köpsötellessä totesin ukon viestittäneen, spede oli menossa kaverille suoraan koulusta ja seuraavassa viestissä olikin sitten suunnitelman muutos, speden luokkakaveri olisikin meillä.

Ei meillä ketään ylimääräisiä sittenkään ollut kun kotiin ennätin, spede touhusi läksyjensä parissa ja junnu avitteli tätä vieressä, olivatkin aikeissa lähteä speden luokkakaveria noutamaan kunhan kumpikin olisi saanut läksyt tehtyä. Minä ryhdyin ruokaa laittamaan, junnu lähti ensin prinsessaa vastaan koululle ja näiden palattua söimmekin jo sapuskan.

Sapuskan perään junnu ja spede lähti kaveria noutamaan, minä sitkittelin kahvikupposen voimin hereillä (ihme väsymys iski ruoan päälle) ja koetin laitella köökkiä kuosiin. Kaveri lähti kotiin jo ennen viittä, spede kävi tämän saattamassa (on hieman polleaa poikaa kun saa ja osaa liikkua yksin) ja speden kotiuduttua pidimme jälleen satu-touhuhetken.

Minä luin ja spede teki puuhavihkosta kynätehtäviä, leikkasi saksilla paperista neliöitä ja jutusteli kotvan sadusta jonka olin tälle lukenut. Sen päälle spede saikin jälleen pelata ekapeliä kotvan, se on nimenomaan se lukeminen jota meillä ekat pelaa, ja aika hyvinhän tuo pojalta jo sujuu vaikka kaikki kirjaimet ei hallussa olekaan.

Ex-teini pyörähti käymässä, oli saanut työkokeilupaikan (taas) mutta tällä kertaa ero, toivottavasti ainakin, on se, että parin kuukauden kokeilun jälkeen paikka on tarkoitus muuttaa ihan palkkatyöpaikaksi. Tai niin työnantaja oli ainakin sanonut tälle haastattelussa, olivat katsoneet että työkokemusta on niin paljon että mieluiten ottavat ihan palkalliseksi kunhan näkevät että työt sujuu. Kieltämättä, sitähän ex-teinillä on, on ollut niin monessa keittiöpuolen työssä parin vuoden aikana kokeiluina että huhhuh.

Ex-teinin lähdettyä minä iltapalatin speden ja siirryin tinanappien seuraan nojatuoliin. Sitä ennen tein kuitenkin pienen kaivannon olkkarin pöydän alle sillä daa, langat alkaa olla lopussa ja tein siinä sitten tarkat sukkalaskelmatkin. Aika hiivatin monet sukathan sitä tuli viime talvena pääteltyä lankojen osalta ihan käyttöön asti mutta sittenkin…

18 paria päättelyä odottavia sukkia! Jösses! Ei varmastikaan kenellekään epäselvää että en todellakaan välitä kauheasti lankojen päättelystä, sen sijaan se kutominen on varsin mukavaa puuhaa… Reippauden hetkenä päätin ottaa ja päätellä parit sukat, toiset vedin samantien omiin jalkoihin ja toiset jätin pöydälle odottamaan 18veen kotiutumista.

Moisesta suoriuduttuani otin käpäliini maanantaina aloittamani sukkaparin toisen yksilön ja aloin sitä heilutella siinä Sukulan ja Ramsayn siivittämänä. Ramsayn puolessa välissä totesin että joopa joo, kai se on pakko tehdä sukkalankakeikka markettiin torstain kunniaksi sillä langat alkaa tosiaan olla heikossa ja kas, niin alkaa olla puikoilla heiluteltavakin.

Toisaalta, se pääteltävien vähentäminen ei kovin hyvin onnistunut mutta tokihan siellä on nyt enää 17 paria odottamassa moista hommaa kun nämä nakkasin joukkoon. On tässä hyvätkin puolensa; ei tarvitse kiiruulla ryhtyä kutomaan joulun alla lahjasukkia, niitä kun kasassa on varmasti kaikille niille jotka ovat tottuneet sukat jouluna saamaan.

Tänään onkin sitten muistettavaa työmaalle lähtiessä. Ne lenkkarit! Jos nyt käy niin, ettei sada niin mehän suuntaamme liikennetutkimusretkelle liikuntatunneille ja sehän taas tarkoittaa sitä, että kengät saisi olla ihan kunnolliset. Mitenhän mahtaa muisti tällä kertaa toimia, viime torstainahan se ei toiminut.

Todnäk pitää kaivella telineestä esiin jotkut mitkälie-lenkkarit, omanihan on pohjista kuluneet puhki muutamasta kohtaa. Niiden kunniaksi todettakoon tosin se, että ovat olleet ympärivuotisessa käytössä aina vuodesta 2007 asti eli kyllä se paikkansa pitää, että kalliimmalla hinnalla saa kestävämpää.

Vaan jaa, nyt taidan ryhtyä kuosittamaan itseäni työmaalle, tänä aamuna saa juosta vilkkaasti ympäri pirttiä kun kaikki (!) menee kasiin ja ukkokin meni aamuun eli minun pitäisi saada koko nelikko valmiuteen siihen mennessä kun itse hiippaan ovesta ulos. Se on siis moro ja have fun!

Kappas, aamukos se

Jopa tulikin nukuttua, taisin kiskaista univelkoja kasaan oikein huolella. Se oli siinä ja siinä, että sain sinkkuelämät katsottua kokonaan pedissä, uni tuli suht äkäiseen ja jalatkin oli kiltisti. Liekö apuna toiminut iltainen unisukka-villasukka-peitto-kombinaatio jonka kanssa istuskelin nojatuolissa ekan sinkkuelämä-jakson ajan.

Eilinen työpäivä meni vilauksessa. Harmillista kyllä, tänään on edessä ekat sisävälkät tenavan kanssa, välkkäkäytös ulkona kun on lähtenyt jälleen joissain määrin käsistä. Ryntäilyä ovissa niin että väkisinkin siinä muut saa osumia, muiden leikkejen häiriköintiä pihalla ja muuta vastaavaa hölmöilyä on ollut nähtävissä. Ja tietenkään valvojan puuttuminen asiaan ei ole vaikuttanut suuntaan saati toiseen, tenavahan osaa olla huomaamatta tälle puhuvaa aikuista niin halutessaan.

Joten niin. Tänään istumme välkät eriytystilassa ja elämme toivossa, että tenava ottaa asiasta opikseen. Tosin epäilen, koska tenava ei todellakaan ole tyhmä, että tämä on näiden sateiden myötä päätynyt ihan tarkoituksella tolloilemaan sillä johan tuo on pari kertaa ehtinyt toivoa saavansa jäädä sisälle välitunneiksi.

Todennäköisesti tenava oletti, että sisävälkät tarkoittaa istumista luokassa, piirtelyä, palapelien kokoamista ja muuten vaan harrastelua mutta tällä lukukaudella emme siihen enää lähde sillä oletusarvoisesti kaksi vuotta koululaisena oloa harjoitelleena tämä tietää tasan tarkkaan miten koulussa ollaan. Tunneillahan tuo on ollut varsin jees, oikeastaan yhtäkään änkeröintiä ei tähän aikaan ole vielä osunut.

Eriytystila tulee siis jälleen käyttöön ja siellähän ei ole mitään tekemistä. Ei mitään muuta kuin istuminen ja oleminen. Ja kyllä, koko lukukausi on tarkoitus pitää se linja, että sisävälkät tarkoittaa sitä eriytystilaa, ei omaa luokkaa ja touhuilua. Toivonpa tosiaan, että tenava hoksaa paletin juonen ja nopeasti, ei minua mitenkään erityisen paljon huvita siellä istuskella osaa päivästä.

Kotona minua odottikin sitten spede kavereineen, sekä junnu joka oli päässyt samaan aikaan ja tällä kertaa kaverille oli käyty kysymässä kotoa kyläilylupa. Ei hassumpaa. Ex-teinikin siinä pörähti paikalle liki samantien, istui seurana kun laittelin ruokaa, hoitelin netin kautta asioita (jhl, wilmat, sähköpostit) ja touhasin keittiötä kuntoon.

Speden kaveri lähti kokolailla samantien ruokailtuamme ja minä vahdin speden läksyt. Läksyjen jälkeen annoin tämän olla öllötellä kotvan, täytin tiskikoneen, laitoin pyykkikoneen päälle, viikkailin kuivia ja puhtaita vaatteita kaappeihin ja komenteerasin sen perään speden viettämään ”laatuhetkeä” äidin kanssa.

Sikälihän kyseessä ei välttämättä ole spedestä laatuhetki, että hetki keskittyi pitkälti kädentaitojen hiomiseen. Puuhavihkosta kuvioiden vahvistamista, paperisuikaleiden leikkaamista ja värittelyä. Ilmeisen mukavan hetkestä silti sai aikaan sillä, että samalla luin tenavalle omasta vanhasta satukirjastani tarinoita.

Aika hyvin tuo kynä on alkanut tenavan käteen mallaamaan, eikä saksienkaan kanssa touhu ollut enää alkuunkaan niin hankalaa tumpuloimista. Kädentaitotuokion palkitsin antamalla speden pelata uutta ekapeliä, aiemminhan tenava on pelannut matikkaa ja eskaria, nyt vuorossa oli lukeminen. Pitää tänään muistaa kysyä opelta kumpaa peliä meidän ekat ensin pelaa; ykköstä vai sitä lukemista.

Seiskan kanttiin luovutin päivän varsinaisten touhujen osalta nakottuani ensin pyykit kuivumaan ja astiat kaappeihin. Poliisien seurassa tuli kudottua sukkia ja istuttua. Saatuani speden iltapalatettua ja makuulleen ysin kanttiin istahdin vielä kotvaksi puikkojen ja sinkkuelämän seuraan.

Tämä kahdelta töistä kotiutuminen on ihan oikeasti onnenpotku sillä haloo. Pakko myöntää, että kun olen kotiin ennättänyt neljän kanttiin aiempina vuosina niin sen perään riekutut ruoat, pyykit, keittiön ruokkoamiset, imurin kuskailut ja muut on väkisinkin saaneet aikaan sen, että oikein mitään ei ole enää sen perään jaksanut tehdä.

Tänään on tiedossa jälleen viuhvauh-työpäivä, aamukasista kahteen en ehdi muuta kuin mennä ja mesoa. Jes! Vaan jaa, nyt taidan ryhtyä kuosittamaan itseäni jälleen kerran siihen työmaavalmiuteen, onneksi tänä aamuna ei kukaan muu kuin poikanen 18v mene lisäkseni kasiin joten mitään herättelyrumbaa ei tarvitse sen kummemmin harjoittaa.

Se on siis moro ja have fun!

Kökköily-yö

Kyllä se on uskottava, että syksyksi tämä muuttui kertarysäyksellä ja varvasosasto on siitä kertakaikkisen kummissaan. Lämmöthän meillä ei ole vielä päällä, ei tunnut olevan moiselle tarvetta, mutta kaipa se pitää kohta alkaa varvasosaston takia tuumia sitäkin vaihtoehtoa. Hitto mikä kipu iski ja vieläpä niin, että olin ennättänyt jo nukkua kotvan. Argh!

No, mikäs. On tässä nyt nukuttu reilu neljä tuntia, kaipa se riittää tälle päivälle. Tosin hoksasin senkin, että olen vallan jässähtänyt istumaan nojatuolissa aina iltakymppiin asti ja kipuhan iskee, jos on iskeäkseen, puolentunnin-puolentoistatunnin aikaviiveellä sänkyyn siirtymästä. Taitaisi olla taas viisainta hilppoa sinne makkariin jo ysin kanttiin?

No, jos kohta uniosasto ei ottanut pelittääkseen ja aiheutti näin ollen lievää ärsyyntymistä niin tämäpä aamu alkoikin sitten liki sydänkohtauksella. Omg! Läppärin näytöllä luki erinäinen rimpsu valkoista tekstiä mustalla pohjalla tyyliin ”no ei täällä ny oo mitään käyttöjärjestelmähärpäkesysteemeitä, et sori vaan, ei tää ny tästä etene”. Englanniksi toki, mutta about tuotahan se rimpsu tarkoitti.

Ihan ensimmäinen kerta tämä ei sentään ole, kun läppärin näytölle moinen ilmestyy, onhan tämä uskollinen mylly kuitenkin jo ehtinyt 6,5 vuoden kunnioitettavaan ikään joten aika-ajoin moisia ihmetekstejä on ilmestynyt aivan kuten välillä on kausia jolloin kone sammuu itsestään kesken menon.

Tämä kyseinen ”mulla mitään järjestelmää oo”-ongelma on yleensä hoitunut simppelisti painamalla virtakytkintä kahdesti, siis pois päältä ja takaisin päälle ja klikatessa ”windowsin normaali käynnistys”-kohtaa heti kun näytölle on paukkunut ”kone sulkeutui yllättäen” vai mitä diipadaapaa siinä sitten lukeekaan. No ei tänään!

Käynnistys sai näytölle ilmestymään tarkalleen intelin logon ja näppäinvaihtoehdot F1 Bios ja F12 boot system. OMG! Siinä oli pissa lirahtaa pöksyyn! Sammutin uudelleen, laittelin päälle uudelleen. Sama juttu! Otin virtajohdon irti, nostin kapineen sievästi kätösiini, puhaltelin tuuletinaukkoon, ravistelin hellävaroen ja uudelleen virtakytkintä painaessani silittelin näppäimiä hokien ”koetas nyt murunen”.

Joo. Murunen koetti ja heräsi. Hmmm… Rätisten ja sihisten, toki, hiilet kun on kuulemma varmuudella menossa johonkin atmosfääriin, mutta heräsi. Ja toimii kuten tähänkin asti eli hurisee (tuuletin kovilla, todnäk läppäri on syönyt PALJON vehnäjauhoja uransa aikana) ja antaa akan nakutella.

Tämä tästä yö/aamukatastrofista, toteanpa nyt samantien että tuo keli ulkona ei ole kovinkaan houkutteleva. Ihan oikeasti. Paljonko tuota vettä voi tulla? Miten minusta tuntuu, että talvella satamatta jääneet lumet ehti tulla jo kesäkuussa vetenä, toivonpa tosiaan että nämä viimeisen parin viikon sateet on nyt sitten ensi talven lumia?!

Mitä taas eiliseen tulee niin työpäivä sujui varsin mukavasti, läksyparkki omien tuntien perään on mainio juttu sillä siellä ehdin tutustua isompiinkin tenaviin ja saan päivän loppuhetket kulutettua paljon järkevämmin kuin lääräämällä turhanpäiväisiä ”järjestänpä tämän tästä ja tutkinpa tuon tuosta ja taidanpa katsoa mikä tuo on”-hommia.

Sama läksyparkkikaavahan tulee jatkumaan ilmeisesti koko vuoden eli aina kun omat tunnit loppuu 13.15 minä siirryn läksyparkkiin. Jes! Ainoastaan keskiviikkoisin en läksyparkkia pyöritä, tuolloinhan olen kahteen asti entisten isompien oppilaidemme kanssa mutta muut päivät meneekin sitten siellä.

Läksyparkista suoriuduttuani siirryin kotvaksi tutkailemaan sähköpostejani, nakkomaan tiskejä opehuoneen pöydiltä tiskikoneeseen ja pyörimään muuten vaan. Onneksi spede soitteli samoihin pyörimisiin ja joopa joo, hieman siinä meni äidiltä osa jutuista ohi mutta sen verran ymmärsin puheista että a. tenava oli osannut hienosti kotiin ja b. oli tuonut luokkakaverinsa meille tullessaan. Ahas. Lupakin oli kuulemma kysytty.

Kotosalle ehdittyäni kyselin kaverilta, sanotaan nyt vaikka että tämän nimi oli speden mukaan Jeppe, että monelta Jepen pitää mennä kotiin ja missä Jeppe asuu. Jeppe ei tiennyt sen kummempaa kotiinmenoaikaa (outoa) ja tiesi kyllä missä asui. Ei hajuakaan mistä moinen ihme tunne tuli yhtäkkiä mutta hoksasin kysyä Jepeltä itseltään että niin, sait siis äidiltä luvan tulla suoraan koulusta meille.

Öööö, ei. Ei hänellä mitään lupaa ole. Tsiisus! Ja poikaset oli päässeet koulusta jo tunti takaperin! Minäpä kyselemään Jepeltä onko tällä puhelinta. No ei. Muistaako äitinsä numeron. No ei. No mikäs ollenkaan mahtaa olla Jepen sukunimi. Ei hän muista. OMG! Otin ja soitin speden opelle, kerroin että yksi luokkakavereista, Jeppe, on ilmestynyt meille ja vanhemmilla ei ole tietoa missä tämä on.

Tässä kohtaa olikin sitten open vuoro olla että täh. Ei heillä ole Jeppeä luokalla, kenenkähän oppilas oikein mahtaa olla kyseessä. Minä painelin Jepen repulle ja kaivoin aapisen esiin ja pöh ja pah, poika mikään Jeppe ollut. Aapisessa luki aivan toinen nimi, luokka oli tosiaan speden luokka, ja sama päti matikan kirjan sisäsivuun sinne kurkkiessani.

Johan alkoi selvitä, ei hajuakaan miksi minulle oli puhuttu kaverin olevan Jeppe ja Jeppe itsekin nyökytteli päätään kun kysyin että Jeppehän se nimi oli. Ope soitteli siis pojan äidille joka soitteli minulle ja puoli kolmeen mennessä oli homma jo pois päiväjärjestyksestä. Kaveri sai luvan jäädä meille aina neljään asti jolloin äiti tulisi hakemaan tätä ja poikaset oli kovinkin iloisia.

Minä jätin pojat pelaamaan angry birdsin ritsapeliä keittiön pöydän ääreen ja lähdin itse käymään kaupalla. Kotiuduttuani ryhdyin perushommiin eli astioita koneeseen, ruokaa tulolleen jne. Neljän kanttiin kaverin äiti polkaisi pihaan ja nouti lapsensa, jonkin aikaa siinä pulistiin ja terotettiin kummankin pojan päähän sääntöjä luvan kysymisen osalta. Saapa nähdä miten jatkossa käy, kyseisellä poikasella kun on ollut kuulemma viime aikoina tapana unohtaa moinen ohjeistus.

Siinä ehtoon mittaan hoitelin speden asioita joutessani, irtisanoin IP-paikan, lähettelin viestiä erityisopelle joka ryhtyy jatkossa antamaan spedelle puheterapiaa koulutuntien lomassa ja touhailin keittiöosastolla. Viestittelin mökkivuokraajan kanssa, kyllä, vuokrasimme mökin lokakuulle, ja vahdin speden läksyjen teon.

Iltasella istuin nojatuolissa kutoen sukkia, yksi takuuvarma syksyn merkki, tarjoilin iltapalaa, laittelin spedeä maate, tyhjensin ja täytin tiskikonetta jne. Eli ihan perusiltapuhteita. Tälle päivälle ei myöskään ole sen ihmeempiä luvassa joten peruskuvioissa menee aika kunhan työmaalta kotiin ennätän. Ei huono.

Vaan jaa. Nyt taidan ryhtyä kuosittamaan itseäni työmaalle vaikka kiiru tässä nyt ei vielä olekaan joten se on moro ja have fun!

Huomenta päivää

Se olisi sitten taas työviikko aluillaan. Ei hullumpaa. Viikonloppu meni nopeasti ja sen parasta antia oli ehdottomasti voldemarin korjaantuminen. Virtalukon pohja osoittautui ongelman lähteeksi, mikä onni että ukon serkkupoika osasi sen korjata joten ei hätiä mitiä, huh!

Lauantaina nurmikkokin sai viimein kyytiä, kasvutahtihan sillä on ollut ihan älytön jo viikkoja mutta kun nämä kelit on ollut mitä ollut niin leikkaaminen onkin ollut sitten heikossa. En voi tajuta, miten on mahdollista että joka julmetun välissä tulee ihmekuuroja, aurinko paistaa ja pam, joku väänsi hanan auki. Argh!

On niillä sateilla toki ollut puolensakin; ulkoliikunta siirrettiin sisätiloihin torstaina ja en voi sanoa olevani pahoillani moisesta muutoksesta. Saapa nähdä miten tämän viikon kelit menee, ainakin sateet voisi pysytellä poissa niinä kellonaikoina kun koululaiset kävelee kotiin.

Minähän villiinnyin ihan täysin viikonloppuna ja otin ja siivosin auton! Siis omg! Moista huvittelumuotoahan en ole harjoittanut kuin kerran aiemmin kirviäisen osalta, liikkumisvälinehän se on eikä mikään näyttelykapine. Tosin myönnän, että on mukavampi ajella autolla jossa ei ole ihan täyttä hiekkalaatikkoa koipien alla.

Toisaalta, kirviäisestähän on kehittynyt vähin erin kotitoimistoni ja varastotilani, siellä kun on varsin kätevä säilöä esim vaihtovaatteita (!) ja varakenkiä puhumattakaan lanttimehusta ja kylmälaatikosta. Mistäs hitosta sitä koskaan tietää koska jano yllättää? Eikö tuolloin ole varsin kätevää että mukana on lantattavaa mehua? Ei kun pysähdys järven ääreen ja juomaan!

Muutenkin kirviäinen on täynnä omituisia salalokeroita siellä täällä ja oman lisänsä soppaan tuo salalaatikot jotka on istuinten alla. Sinnehän voisi piilottaa vaikka mitä ja yllättävän suuria määriä. Samahan se toki oli kirpussakin, liekö kyseessä juuri se että perheautossa pitää olla perheenäidille paljon jemmapaikkoja…

Speden harjoitukset yksinliikkumisen osalta jatkuu tänään. Perjantain kotiinpaluu yksin oli sujunut loistavasti, ukko tosin oli vielä tuolloin kotosalla mutta niin vain ovi oli lukossa kun spede kotiutui ja hienosti tuo oli osannut oven avata. Ukko lähti töihin ennen yhtä ja spede oli yksin kotosalla aina kahteen.

Tänään tenava pääsee koulusta yhdeltä, kävelee yksin kotiin ja tadaa, odottelee oman aikansa että itse kotiudun työmaalta. Todnäk saan sen ip-paikan vapautettua jo tämän viikon loppuun mennessä ja se on kuulkaa hienoa se! Eipä spede siellä ipssä ole edes ollut kuin yhden viikon eikä tuolloinkaan ole ehtinyt olla kuin maks puoltoista tuntia. Jotenkin tuntuu turhalta maksaa moisesta 45 ekkeä etenkin kun tenava ei ole yleensä ennättänyt edes välipalalle muun kerhoporukan kanssa.

Tänään työmaalla pärähtää sitten käyntiin läksyparkitkin ja se on hyvä se, lukkarini täyttyi nyt siihen malliin että minulle ei jää enää kuin yksi luppotunti jolle ei ole vielä mitään merkittynä. Jes! Nyt työpäivät on todellakin työpäiviä ja ihan joka tunnin osalta ja se on hyvä se. Väkisinkin tosin heräsi ajatus siitä, että mistä ihmeestä mahdollisesti jossain kohtaa työmaalle palaavalle kollegalle kehitetään tekemistä…

No, eipä ole minun ongelmani. Nyt taidan ryhtyä vähitellen kuosittamaan itseäni työmaalle, onneksi koko lapsilauma (poikasta 18vee lukuunottamatta) menee tänään vasta ysiin joten sen suhteen ei tarvitse minun täristä ja päristä. Se on siis moro ja have fun!

Jopas se sitten olikin

Työmaalla hommat toimi vallan hienosti, ei siinä mitään, päivän jännitysmomentti saatiin ihan toiselta suunnalta. Mikä hemmetti siinä on, että miehet (!!!?) taantuu lapsiksi kun jotain sattuu tai nämä ovat kipeänä? Juuri niin meille kävi eilen, ukosta sukeutui hetkessä lapsi joka haluaa kertoa äidille kun mättää.

No se voldemar. Vanha uskollinen sotaratsu. Se teki ukolle temput ikävät, ei käynnistynyt kauppareissulla viimeisen etapin jälkeen. Ja sitähän sitten soiteltiin, viestiteltiin ja vaikkas mitä. Ja oltiin ihan mahdottoman hämmentyneitä kun vaimo ei ohjannut omaa ratsuaan viivana paikalle kun voldemar ei herännyt ja ukko seisoi kauppakassien kanssa muutaman sadan metrin päässä kotoa.

Vaimo antoi ohjeita tyyliin ”soita sille ja sille ja kysy voisiko tulla antamaan apuvirtaa” ja ukko soitteli. Apuvirran mahdollinen tarjoaja ei tosin olisi ennättänyt millään paikalle joten taas soitettiin vaimolle tyyliin ”eksää ny muka oikeesti voi tulla antaan virtaa”… Öööö, siis olen ikäänkuin töissä. Tiedätkö? Vähän niinkun joku muukin on välillä ollut niin ettei vaimon hätätilasoittelut ole asiaa muuttaneet…

Pitkin hampain (no ei ne oikeasti kasvaneet) lupasin käyttää ruokkikseni, jonka toki olisin mieluummin käyttänyt syöden jotain, ajellen pitkin kyliä virtaa tarjoamassa. Mikä lottopotti osuikaan kohdalle kun mahdollinen apuvirran antaja oli soitellut ukolle juuri ennen ruokkista kertoakseen kuinka ennättää sittenkin sitä virtaa tarjoamaan. Että juu ei, ei vaimon tarvitse nähdä vaivaa.

Hienoa. Ihan oikeasti, vaikka olen pieni niin toisinaan minunkin mahani kaipaa sisältöä. Ruokkis ei mennyt ihan putkeen sikäli, että harvinaisen kiukkuinen ukko soitteli ja totesi että ”rikki se on stna” ja ”nyt onkin sitten kalliimpi juttu kun et antanut kesällä vaihtaa autoa”… Öööö… Siis minähän olen tarkalleen sanonut, että kannattanee miettiä sitä vaihtoa sikäli että voldemariin ei ole tarvinnut vaihtaa kuin kuluvia osia, mittarissa on alle 300 000 km ja pelleiltään auto on edelleen bueno.

Ei siitä vaihdossa saa läheskään sitä, mikä sen toimintavarmuuden arvo on ollut ja kilometrejä on vaikka kuinka ja paljon vielä luvassa kärryllä, pellitkään ei varise ympäriltä vielä aikoihin ja ajomukavuudeltaanhan tuo on mieletön. No sittenkin. Jotenkin se nyt sitten kopsahti minun syykseni, ettei autoa ollut vaihdettu ja se rikkoutuminenkin oli selvästi syytäni. Huoks.

Ja ei, ei siinä kohtaa ehdi mitään hinureita soitella saati korjaamoilta kysellä aikoja kärrylle, töihin lähtöönhän ukolla oli enää kaksi tuntia. Huoks uudelleen.

Työmaalta palattuani totesin spedellä menneen hienosti sen reilun tunnin jonka oli yksin kotona, touhasin pikana sapuskaa ja tenavien syötyä siirryin siivoamaan omaa autoani. Siinä siivoilun lomassa oli pakko kaivella voldemarin avaimet ja kiepsahtaa käymään lähimarketin parkkiksella jossa voldemar tönötti halvaantuneena.

Toisin kuin olin ymmärtänyt niin voldemarin ongelma ei ollutkaan virta. Virrat kun paukahti päälle heti kun avaimesta väänsi. Lisää vääntäessä startin tilalla kuuluikin vain naks. Just. Totesin mielessäni, vanha automekaanikko kun olen (hehheh) että jaa-a, näinköhän sieltä on sitten starttimoottori hajonnut. Hienoa!

Palailin kotiin, siivosin auton kuntoon ja ukko soitteli kysyen olenko mahtanut käydä voldemaria tapaamassa. Onkohan nuo autot vähän liikaakin meille perhettä??? Olin ja juu ei, ei se herännyt. Ukko oli vakaasti päättänyt hinata auton kotipihaan työkaverinsa kanssa työpäivän päätteeksi, minä jarruttelin ajatusta sillä oikeasti, automaattiahan EI saa hinata.

Ukkoa ei kiinnostanut tippaakaan jarruttelut, ihan stnan sama vaikka laatikko hajoaisi, hänhän ei sitä enää siinä kohtaa korjauttaisi, saisi prkl mädäntyä pihaan koko kippo. Just joo. Ilmanko olin jo kotvan päästä kuuklaamassa tietoja automaattien hinauksesta ja ohoo! Siis yksi sivusto sanoi että saa joo, tietyn matkan tietyllä nopeudella, toinen sivusto kertoi että juu, saa mutta vetävien pyörien pitää olla ilmassa…

En tullut hullua hurskaammaksi moisista tiedoista mutta kauhulla odottelin hetkeä jolloin ukko voldemaria kuskaa kotiin. Ja kappas vaan! Vartti kympin jälkeen ukko AJOI voldemarin pihaan. Oli sitten lähtenyt käyntiin avaimesta, herännyt unestaan…

Vika on kyseisiä kärrejä ja näiden sielunelämää tuntevan serkun käsityksen mukaan virtalukossa. Sen voi, kuulemma, korjata yleensä itse ja jos käykin niin ikävästi että sitä ei saa korjattua niin uudenkin voi vaihtaa. Ikäväksi asian tekee lähinnä se, että uusi maksaa sitten nelisensataa ekkeä. Nice.

No, yhtä kaikki. Kuluva osa se virtalukkokin pirulainen on. Eli voldemar toimii edelleen tarkalleen niinkuin tähänkin asti; elkää musta huoliko, kuhan välillä vaihatte vähän jotain…

Että sellainen perjantai sitten. Tosin mahtui siihen sekaan kokkailua lomille päässeelle alikessullekin, läksyjen hoitelua speden kanssa ja erinäinen määrä poukkimista pitkin marketteja. Toisaalta, nehän on ihan normivääntöjä joten. No, nyt siirryn tutkailemaan josko ihan oikeasti tuolta taivaalta ei tulisi vettä ja ihan aikuisten oikeasti ehtisin ajaa nurmikon! Se on siis moro ja have fun!

No voe ny sun…

Onko tämä nyt simppelisti merkki siitä, ettei loputtomiin voi nukkua? En tiedä, mutta kyllä pikkaisen kouraisi kun havahduin hereille, kurkkasin kelloa ja totesin sen näyttävän 04:24. Pöh ja pah! Onko unikiintiö nyt sitten taas täytetty? Kun useampana aamuna on tullut nukuttua likemmäs kuutta niin nyt ei ole enää mistä nukkua edes viiteen? Ei voi olla todellista.

No, hereillä tässä nyt joka tapauksessa ollaan ja hörpitään aamun ensimmäistä kahvikupposta joten samapa kai tuo. Eilinen työpäivä oli varsin jees, ei valittamista. Ohjattava toimi jälleen kuin junanvessa virottuaan ensin kunnolla hereille ja haahaa, luulenpa, että tuo sai eilen ajattelemisenkin aihetta ihan tosissaan.

Ekaa tuntia ei kauaa ehtinyt kulua kun härkkijällä oli mitta täynnä tehtävistä. En jaksa. Minä EN jaksa tehdä enempää. EN tee. EN halua. Kuulosti kovin tutulta jo tuossa kohtaa. Onhan ohjattavakin nyt pariin kertaan minulle sanonut, ettei jaksa, mutta ei se sanominen ole enää ”EN tee” tai ”EN jaksa”, se on ennemminkin ”onks pakko, mä en jaksa”.

Se on muuten myös yksi suuresti kehittynyt puoli tenavassa. Se ehdoton EI on kadonnut. Vai olisiko se vain piilossa näin alkulukukaudesta, mene ja tiedä, mutta eipä minua haittaa vaikka tämä olisikin pysyvä olotila. Mutta tosiaan niin, härkkijän ääni koveni hetki hetkeltä, muun luokan keskittyminen tahtoi, tietysti alkaa herpaantua siinä kohtaa.

Jo aiemmin oma ohjattava oli sanonut opelle, ettei jaksaisi millään tehdä matikan hommia johon oma ope oli, mennen siitä missä aita on matalin, vastannut kysyen ”no jaksaisitko paremmin jos ohjaaja tulisi tähän”. Toisaalta ymmärrän muuten varsin hyvin openkin tavan toimia, tenavahan vastasi samantien joo ja hommia ryhdyttiin tekemään, aluksi hitaammin ja vähin erin nopeammin ja nopeammin.

Niin, kyllähän siitä on tullut valitettava tosiasia että minä osaan käsitellä tenavaa ihan erilailla kuin muut mutta toisaalta, tenava pärjää tätä nykyä jo vallan hienosti tarpeen vaatiessa jonkun muunkin kanssa kuin minun, vaikka sitten hammasta purren. Ehkä hommien teko jää tuolloin vähän vähemmälle mutta se seinille kiipeilevä, tavaroita paiskova ja raivareita saava tenava ei ilmesty tuolloin paikalle.

Vaan hups, takaisin siihen härkkijään. Tämän ääni siis kohosi ja kohosi, luokan keskittyminen, tietysti, tahtoi herpaantua siinä moneenkin kertaan ja minä pyrin pitämään tenavan ajatukset jotenkin koossa viimeisiä laskuja ratkoessa. Hankalaa se toki oli, mutta onneksi (!) se viimeinenkin lasku tuli laskettua suht reippaalla tahdilla ja minä annoin tenavalle luvan siirtyä puuhavihkon pariin.

Itse rullailin vauhdilla ekaluokkalaisten ääreen, siinä kohtaa härkkijältä oli jo poistettu kirja edestä (sotki ja aikoi repiä), kynä ja kumi ja härkkijä kaivoi pulpettiaan suunnilleen raivon vallassa. Matikan lukukortit sai kyytiä kun härkkijä otti ja repi ne pieneksi silpuksi jota viskoi muiden ekojen päälle aina kun pienenkin paikan sai. Myös pulpetti poistui tässä kohtaa tämän edestä, siihen heittelyn lisätehosteeksi kun olisi varmasti sopinut hienosti pulpetin kaatamisen mukanaan tuoma räminä.

Minä pyörin jakkarani kanssa muiden ekojen kirjojen äärellä ja pyrin pitämään heidän huomionsa kirjoissa vaikka kieltämättä se luokan peräosan show tahtoi varastaa omankin huomion. Opella ja aisaparilla oli homma hallussa joten en lähtenyt silläkään itse sekaan hämmentämään, monestihan lisääntynyt hämmentäjämäärä aiheuttaa vaan lisää raivoa.

Oma ohjattava istui monttu auki (!!!) omalla paikallaan eikä juurikaan kyennyt edes piirtämispuuhiin sillä tokihan se show varasti kaiken tämänkin huomion. Veikkaanpa, että tenavan päässä ainakin käväisi kerran jos eräänkin omat  etenkin ekan kouluvuoden raivarit. Sitä samaa soppaahan se hänen kanssaan oli, tosin sillä erolla että minun tultuani taloon se olin vain ja ainoastaan minä joka niitä raivareita hoiteli luokassa.

Se tosin ei johtunut mitenkään siitä, etteikö aisapari olisi osallistunut tarvittaessa vaan simppelisti siitä, että useampi hoitelija olisi vain luonut lisää raivoa ja minä, joka olin ottanut tenavan hoitaakseni, muodostin omat rutiinit tenavan raivohetkiin ja näin ollen sain ajan kanssa ne raivaritkin kerta kerralta helpommin loppumaan.

Kellon pirahtaessa välitunnin merkiksi vaihdoin open kanssa paikkaa, tämä kun oli lähdössä ulkovalvontaan. Siinä me kyykimme aisaparin kanssa luokan perällä pitäen härkkijää käsivarsista kiinni. Mitään muuta vaihtoehtoa ei enää hetkeen ollut ollut, härkkijä kun potki, löi ja raapi sekä opea että aisaparia ja yritti samalla saada satutettua lähellä istuneita ykkösiäkin.

Kieltämättä tenavan kanssa on saanut aika hyvän oppitunnin raivopäiden kanssa toimimiseen ja oman äänenkäytön tärkeyteen tilanteissa. Kun luokka oli tyhjentynyt aloin jutustella raivopäälle, vuoroin jutustelin minä vaativalla ja samaan aikaan pyytävällä äänellä, vuoroin aisapari määräävällä äänellä. Ei siinä kauaa mennyt kun härkkijä asettui, haki rikkalapion ja siivosi sotkut lattialta.

Aisapari siirsi tämän pulpetin paikoilleen, härkkijä siivoili pitkin poikin heittelemänsä omat kamansa paikoilleen ja istahti tekemään sitä matikankirjaa joka odotti toisella pulpetilla. Minä pyörähdin vessassa ja naureskelin mielessäni jo valmiiksi esimiehen ilmettä kun ope ja aisapari vie tälle väkivaltailmoituksia.

Aivan selväähän on, että esimies ehtii ensimmäisenä huokaista sitä kuinka se tenava jo nyt sitten ekan merkintänsä ja kappas, eihän se olekaan tenavan vaan härkkijän. Ilmeisesti tästä on tullut pysyvä osa luokassamme, raivokohtauslapsista, sillä juurihan saimme yhden hyvin harvoin mutta sitäkin tulisemmin raivareita saavan pois luokastamme ja tenava taas siirtyy joka tapauksessa ensi vuonna toiseen luokkaan.

No, mikäpä siinä. Ainakaan ei tule aika pitkäksi ja mikä parasta, tilanteessa ei saanut kukaan muu näpeilleen ja säärilleen kuin aisapari ja ope. Toki minäkin olisin voinut saada, eikä siinä mitään, mutta pääasia että yksikään luokan toisista oppilaista ei niitä kolhuja saanut. Toisaalta aika plussaa sekin, että oma ohjattava tuijotteli tilannetta, silmistä päätellen tämä piti härkkijän toimintaa älyttömänä ja veikkaanpa, että se oma muistikeskus nosti mieleen muutaman kerran kun hän on tehnyt itse samaa.

Loppupäivä sujuikin sitten varsin jees. Liikuntatunneille piti lähteä ulos mutta tadaa, toiveeni toteutui ja juuri ennen tunteja alkoi sataa kuin esterin hanurista, jei! Olin näet autuaasti unohtanut lenkkarit kotiin ja manailin asiaa juuri parahiksi siinä evästä pupeltaessani ja katsellessani kuinka ope vaihtoi ulkoliikkatamineita niskaansa. Hohoo!

Oman porukan lähdettyä kotiin piipahdin vielä kerholla kurkkimassa tilannetta, ja siis ihan pyynnöstä ja voi tsiisus sentäs. En nyt viitsi edes sanoa mitä ajattelen uudesta kerhosysteemistä mutta sen verran totean, että kauhulla odotan koska alkaa kuulua negatiivista palautetta.

Aivan käsittämätöntä sähläämistä, aivan käsittämättömän vähä-älyisiä lippulappusysteemeitä ja aivan käsittämättömän turvattomia leikkipaikkaratkaisuja. Ja se kerholaisten vahtiminen. Siis oikeasti. Ihmettelen suuresti jos jossain kohtaa ei mukelo tai kaksi ole kateissa kerhotätösiltä ja ihmettelen suuresti jos loukkaantumisia ei satu. No, eipä ole minun päänvaivani.

Kotona odottikin sitten jo sekä junnu että spede, minä touhusin speden kanssa läksyt ja ryhdyin kanakastikkeen tekoon. Samalla nakkasin uuniin perunoita, junnu on ihan hurmaantunut sötkötykseen jota hätäpäissäni tein pari viikkoa sitten. Tuolloin pilkoin jääkaapissa nököttäneitä keitettyjä uusia perunoita piirakkavuokaan, lurautin oliiviöljyä päälle sekä heittelin mausteiksi grillimaustetta ja valkosipulijauhetta.

Paistoin (kuumensin) koko höskän uunissa ja jösses sentään että ne oli junnusta mainion hyviä. Eipä ne omassa suussakaan pahalta maistuneet, spede ja prinsessahan ei niitä tietenkään syöneet sillä he eivät syö pyttipannuakaan koska paistettu peruna, yäks! Onneksi jääkaapissa oli kaksikolle makaronia ja prinsessalle makaronin seuraksi pastakastiketta.

Evästelin siinä itsekin ja sen perään istahdin kahvittelemaan käynnistettyäni ensin pyykkikoneen. Olin jo jokseenkin varma, että päivä on menetetty touhuilun osalta kun siinä nojatuolissa rötkötin mutta niin vaan kävi, että huomasin viiden kanttiin viikkaavani puhtaita pyykkejä telineeltä, siivoavani speden vaatelaatikostosta pieneksi käyneitä vaatteita ja ripustavani märkiä pyykkejä kuivumaan.

Kun pää oltiin saatu auki niin eihän sitä malttanut lopettaa, kiikutin puhtaita vaatteita kaappeihin, könysin olkkarissa tv-tason takana pölyrätin kanssa, kotvan päästä olin jo tyhjentämässä tv-tason alapuolen kaappeja vanhoista muka hiton tärkeistä videokaseteista. Arvaahan sen miten siinä kävi. Homma levisi totaalisesti käsiin ja puoli kasilta katselin tyytyväisenä kätteni jälkiä olkkarissa.

Penskojen dvd-leffat oli kadonneet kirjahyllyn päältä tv-tason alakaappeihin, iso pahvilaatikollinen kaikkea ihan turhaa rompetta odotti olkkarin nurkassa pääsyä jatkosijoituspaikkaansa (kaattis) ja joka aivaten ainoa taso oli hinkattu kuntoon. Jes! Kukatkin sai siinä samalla oman osansa ja nekin tuli kasteltua. Jopa kelpasi!

Jännä juttu muuten, tuo saint paulia siirtyi tuonne hiivatin varjoisaan kohtaan kirjahyllyä kesähelteillä kun oli pakko saada ikkunoita auki ja miten kävikään. Jos kohta se kukki jo ennestään, kuten ne kaverinsakin siinä ikkunalaudalla niin siirtopa vasta sen innostikin kukkimaan enemmän. Kaverit alkaa jo lopetella kukintaansa mutta tämäpä se vain porskuttaa ja porskuttaa. Omg!

Tälle päivälle en ole suunnitellut oikein mitään touhua töiden jälkeen. Saattaa olla, tai sitten ei, että saan aikaiseksi ja ryhdyn viimein sitä vaatehuonetta perkaamaan mutta saattaahan se olla etten viitsi. Saattaa toki olla, tai sitten ei, että intoudun tyhjentämään ulkovaateosastoa ja karsimaan sieltä kamaa, tai voi olla etten.

Tiedä vaikka päätyisin keittiön kaappeja pelmaamaan mutta voipi olla että en. Yksi sormenpäitä kutkuttava osio on olkkarin seinät joista tahtoisin ehdottomasti tapetit pois ja heitellä maalia pintaan joten voi olla että ryhdyn tapetteja karsimaan tai sitten voi olla että en. Niinpä niin. Voi olla ja tai sitten ei.

Vaan jaa. Nyt luulen, että ryhdyn tutkailemaan olisiko täällä köökki-vessa-eteinen-akselilla jotain hiljaista hommaa toviksi ennen kuin on pakko ryhtyä kuosittamaan itseään työmaavalmiuteen ja herättelemään tenavia. Se on siis moro ja have fun!

Mahtava meno!

Vaan olipa tosiaan mainio työpäivä eilen! Ihan ensteksparasta tuollainen, että koko kuusituntisen saa mennä viipottaa ilman että on hetkeäkään sitä pelkkää ”mitäs sit”-fiilistä. Viime vuoden kakkosia, nyt siis kolmosia, oli kertakaikkisen ihana ohjata se viimeinen puoltoista tuntia.

Oikeastaan suurin osa puoltoistatuntisesta meni etenkin toisen viime vuotisen vieressä poukkiessa, tämä kun huuteli joka välissä ompelukoneella huristellessaan ”tuu ny kattoon, tuu ny auttaan, kato mitä mä tein”! Ja se kyselyn määrä. ”Etkö sä vois tulla meidän luokkaan ohjaan, kai sä tuut sit ens kerrallakin, mä en yhtään tykkää ettet voi tulla kokonaan meille”.

Uuden luokan opesta ja ohjaajasta ei tuntunut olevan hyvää sanottavaa, huutavat vaan mutta luokkakaveripa otti ja käräytti poikasen samantien;  kai nyt kun sulla on aina läksyt tekemättä. Ei siinä paljon auttanut vaikka totesin että niinhän sitä meidän luokassa ääni kohosi jos hommia ei hoidettu kuten piti, poikasen mukaan sittenkään ei huudettu eikä kokoajan. Jaajaa.

En sitten tiedä, voiko asia ihan oikeasti olla niin että lapsi kokee saavansa turhasta ja turhan usein nuhteita niskaansa. Loppujen viimeksi kyseinen tenava oli silloin ekana vuonnani aika hyvin sen luokassamme silloin olleen äkäpussiohjaajan hampaissa, (ei muuten kysynyt kuin kerran viime vuonna missä äkis on ja kuultuaan, että emme tiedä mutta ei ainakaan meille tule oli haljeta riemusta) joten voihan se olla että saa nytkin turhan paljon kismitystä aikaan pelkällä habituksellaan.

Kässytunnit oli siis eilisen ihan ehdoton kohokohta, aivan mahdottoman nopeasti ne vain meni. Onneksi samaa herkkua on luvassa ensi viikolla, on mahdottoman mukava nähdä kunnolla vanhojakin luokkalaisia. Muilta osin työpäivä olikin sitten kokolailla samaa huttua kuin aiemmatkin, ohjattava tosin oli kovin uuvahtanut ekat tunnit.

Ruokailua edeltävällä välkällä tämä oli sitten piristynyt himppasen ehkä liikaakin ja oppitunnin alussa selvitettiinkin sitten sitä miten sieltä pihalta pitikään tulla sisälle. Siinä määrin hyvin tosin tunnen ohjattavani, ettei minulle tullut mitenkään yllätyksenä että tämä oli ottanut ja kiskaissut härkkijää hupusta tungoksessa, härkkijä kun oli, tahattomasti tosin, tuupannut ohjattavaa takaapäin.

Ohjattava oli todnäk päättänyt antaa samantien takaisin niiden härkittäviksi joutuneiden ekojenkin puolesta, tällä kun on ollut aika kova huoli kokoajan siitä kuinka pienemmät siellä pihalla pärjäävät härkkijälle. Silti, se ei oikeuta tenavaa mihinkään kostotoimenpiteisiin, ei sen enempää oman itsensä kuin niiden muidenkaan puolesta ja siitähän sitten todella puhuttiin.

Ruokavälkän ohjattava viettikin sitten open kanssa luokassa keskustellen siitä mikä meni vikaan ja miltä se kenestäkin mahtoi tuntua. Toisaalta, en minä poissulje sitäkään vaihtoehtoa että härkkijä olisi tenavaa tahallaan tuuppinut rappusissa, härkkijä kun on useampaan otteeseen härkkinyt ohjattavaakin sekä luokassa että ulkona.

Kotosalla touhuttiinkin sitten normitapaan läksykuvioita, evästeltiin, minä pesin koneellisen pyykkiä ja järkkäilin ihan hennosti vaatehuonetta. Jotenkin sitä oli aika vedoton olo eilisiltana, en sitten tiedä mikä niin väsyttikään. Prinsessa ei onneksi ollut enää oksentanut, maha oli kyllä ollut totaalisen sekaisin aamuhetken mutta muuten tuo alkoi olla jo kunnossa.

Mahatauti ei ole vielä näyttänyt leviämisen merkkejä muille tässä torpassa ja prinsessakin pääsee tänään kouluun joten ei huono. Tänään on testin alla spedenkin omatoiminen kotiutuminen koulusta, eilen illalla kokeilimme osaako tuo avata ihan itse ulko-oven avaimella. Hienostihan se sujui joten ei hätiä mitiä!

Kohtsilleen pitäisi ryhtyä tenavia herättämään, prinsessa tosin on jo hereillä. Olen tässä ihan tarkoituksella opetellut nyt heräämään myöhemmin eli kello on soimassa vasta kymmentä vaille kuusi mutta jaa-a, eipä tässä paljon kelloa tarvita. Se taas ei johdu siitä, etteikö tänäkin aamuna olisi unta riittänyt, olisipa tosiaan mutta pah ja pöh!

Kahtakytä vaille kuusi prinsessa töni minua kysyen ”eks sä me töihin tänään”… Juupa juu. Mikä ihme aamuvirkku tuosta neidistä on tullut??? No, eipä tuon nyt niin ole väliä vaikka könyääkin pystyyn hieman aiemmin kuin kello soi, ehtiipä sitten pidempään istua ja nautiskella aamukahvista.

Ai niin muuten! Palasin niiiiiiin mainiolla mielellä eilen työmaalta ettei mitään rajaa! Olettehan kuulleet sanonnan ”paha saa aina palkkansa”? Se ihminen, joka viime keväänä aiheutti ihan älyttömän härdellin työmaalla ja ihan järjettömän sotatilankin siinä joutessaan. Jonka kohdalla olemme jo valmiiksi mananneet syksyä sillä oikeasti, on hirvittävän vaikeaa olla oma itsensä kun tuntuu että seassa kulkee joku joka puukottaa selkään heti kun paikan saa.

Ei ole näkynyt! Eikä varmuudella näykään vielä pariin viikkoon ja voipi jopa olla ettei tule näkymään ennen joulua, jos edes senkään jälkeen! Taidan olla todella huono ihminen mutta en voinut kuin hymyillä leveästi tämän kuultuani! Siis oikeasti! Voi sitä kierouden määrää jonka hän käytti keväällä pedatakseen itselleen esimiehen silmäterän paikkaa ja voi sitä ilkeää karmaa joka nyt iski!

Mahtavan upeaa! Ja nyt taidan hilppasta asettelemaan kutrejani ja herättelemään muita joukkoja ja ja ja… Se on siis moro ja have fun!