Täällä taas

Joopa joo, tauti on kokolailla voitettu kanta, ihan pelkällä avamysilla, allergialääkkeillä ja avaavalla jatketaan toistaiseksi. Olo onkin varsin mainio, töissäkin on riekuttu sen minkä joudettu. Edellisellä viikolla tein yhden päivän opettajan sijaisuutta omassa luokassa, tämän viikon päätinkin sitten kahdella sijaistuspäivällä.

Kyllähän se niin vaan on, että ei pienluokkaan oikein passaa tuupata ketään outoa ihmistä sijaistamaan, siinä kun käy aina niin että luokan ohjaaja on se joka tekee ne työt ja tuplana sillä kummasti kaikki pienetkin muutokset saa porukalla pakan leviämään ja vieraan ihmisen sijaistuspäivinä ei saada tehtyä oikeastaan mitään kun kaikki aika menee siihen että porukka pyritään pitämään rauhallisena.

Nyt hommia painettiin ihan tosissaan pari päivää, eilen ei jäänyt edes läksyjä annettavaksi tenaville, siinä määrin reippaasti he töitä painoivat tunnit. Sijaistaminen on varsin mukavaa, ei siinä mitään, mutta kummasti sitä on aina sijaistamisen jälkeen paljon normaalia puutuneempi olo. Kai se on se vastuu ja oma tarve saada homma toimimaan täydellisesti.

Muuten ei sitten mitään ihmeellisen merkillistä olekaan tapahtunut. Tai jaa, esimies nyt on vaihtumassa joten edelleen työmaalla puhaltelee ne muutoksen tuulet. Speden palaverissa tuli piipahdettua, poikahan loistaa luokassa oppimistuloksillaan eikä todellakaan olisi näin ollen pienluokkalainen, lisäksi tuo on luokan kiltti poika joten sekään ei tue pienluokkapaikkaa.

Mutta niin, se puhe. Kun se on edelleen niin kovin epäselvää, paitsi ääneen lukiessa jolloin se on ihan täydellistä. Niin tai englanniksi puhuessa, toinen tilanne jossa kielentuottamisessa ei ole pienintäkään ongelmaa. Pienluokkapaikalla siis jatketaan mutta vähitellen tässä on syytä alkaa totuttautua ajatukseen että viimeistään parin vuoden päästä lapsi siirtyy tavalliseen luokkaan. Jaa-a. Miten siihenkin nyt sitten suhtautuisi.

Tauteillessa ei oikein jaksanut mitään, mutta taudin taituttua onkin sitten kädet käyneet kuin viimeistä päivää. Syntynyt on sukka jos toinenkin, tänä aamuna valmistui nämä joukkuesukat jotka lähtee yhdelle kaverille pukinkonttiin laitettaviksi.

Hieman vaiheessa ne nyt on edelleen omasta mielestäni mutta kun ei, en ole vielä keksinyt miten saisin siististi ipa-sukkiin laiteltua mustaa korostusta ilvekselle. Mitä ilmeisimmin tarpeen olisi a. ohuempi lanka ja b. ohuempi neula. Niitä tuumaillessa meneekin sitten aikaa.

Tänään suuntaamme ukon ja speden kanssa kouluun, 5.12. tehdään sisään yhtenä lauantaipäivänä ja se on tänään. Harmillista että omalla koululla ei päädytty samaan, tiedossa on siis maanantaityöpäivä, tiistaivapaa ja loppuviikko taas töitä. Pidennetty viikonloppu olisi ollut ihan jees tuossa kohtaa.

Vaan jaa. Pitäisi kaiketi ryhtyä pikkuhiljaa herättelypuuhiin, kaikki muuthan täällä nukkuvat edelleen aina sitä armeijasta lomalle saapunutta poikasta 20vee myöten. Muut saavatkin jatkaa uniaan mutta spede pitäisi nyppiä pystyyn. Lapsi itse on ihan superinnoissaan koulupäivästä jolloin äiti ja isikin on paikalla.

Näihin tunnelmiin siis, se on moro ja have fun!

Hohoo!

Selvästikin kuherruskuukausi alkaa olla ohi, siis oppilailla. Ei nuo nyt ihan mahdottomiksi ole vielä heittätyneet mutta kyllä se oma karva on sieltä jo esiin tullut vähän kerrallaan itse kultakin. Aivan samoilla ongelmilla jatketaan kuin keväälläkin, ongelmanratkaisukeinot onkin sitten erit. Sitä että toimiiko ne, sitähän tässä ei vielä osaa sanoa kukaan mutta ainakin erilaisia keinoja on kokeilussa.

Työrytmikin alkaa vähitellen löytyä, pientä säätöä siinä nyt on edelleen mutta ei mitään maata järisyttävää. Se, että jään kokonaan pois oman porukan liikuntatunneilta antaa hieman liikkumisvaraa ja näin ollen muutamalle tunnille mietitään nyt täytettä.

Siinä määrin hyvä työmotivaatio on nyt päällä että lupauduin yhden reissun mukaankin lähtijäksi. Käytännössä moinen tarkoittaa sitä, että menen aamulla normaalisti töihin ja teen normityöpäivän jonka jälkeen lähden oppilaiden kanssa yöreissuun.

Yöreissulta palataan aamulla työmaalle ja tehdään päälle jälleen normityöpäivä joten hmmm… Saattaa olla lievää puutumusta tiedossa, oppilaita kun reissussa on mukana likemmäs 50. Seuraavana päivänä teen vielä oman open sijaisuuden, ts hoitelen koko yhdistelmäluokan koulupäivän. Saapa nähdä miten puuduksissa sitä sen jälkeen ollaan.

Pariin koulutukseenkin ennätin ilmoittautua, sosiaalisten ja tunnetilojen haasteita ja oman toiminnanohjauksen haasteet sekä asperger-oppilaat koulussa, odotan molempien antavan paljon uusia juttuja omaankin työhön. Loppujen lopuksi se oman toiminnanohjaus ja sosiaalisen käytöksen pulmat, nehän ne on eniten päänvaivaa tuottavat jutut omalla porukalla.

Vaan ei se elämä nyt sentään pelkkää työtä ole ollut. Perjantaina ennätettiin ihastella poikasen 20vee valatilaisuutta, kotiin kurvailtiin jo yhden kanttiin ja poikanenhan oli iloinen ja autuas kun valat oli vannottu ja valaloma oli edessä. Hienon valaloman päätti maanantaina inssiajo joka mennä pätkähti läpi. Jes!

Prinsessan lukkaritkin on viimein tullut näkyviin joten nyt kelpaa, äiti ei käy turhaan ihmettelemässä aamuviiden jälkeen miksi neiti nukkuu. Kympin aamunahan se on enemmän kuin sallittua, siis nukkua pidempään kuin puoli kuuteen joka näyttää olevan neidin vakioheräämisaika kasin aamuina.

Spede porskuttaa koulussa tyylikkäästi, pienluokan opelta tuli simppeli viesti pojan koulunkäyntiä koskien: erityisen tuen päätöstä hän ei voi oikein tehdä, kas kun moiseen tukeen ei ole tarvetta. Tehostettuun toki, mutta erityiseen, ei. Lapsihan loistaa enkussa ja matikassa joten ei, ei tuo oikein sitä ajatellen ole pienluokan oppilas.

Käytöskään ei passaa pienluokkaan, siinä kun ei ole haasteita vaan lapsi on kiltti kuin mikä. Toki, pienluokalla tuo saa jatkaa niin kauan kun siellä vain tilaa riittää, kielelliset pulmat kun on edelleen varsin isot ja monenmoista pientä tukeahan tuo tarvitsee mutta niin. Ei tuo nyt ole pienluokan perusheinää sen enempää oppimisessa kuin käytöksessään.

Tiedän. Lapsihan on totta tosiaan mysteeri. Eilen kauppareissulla tuo totesi yhtäkkiä että kuule äiti, jos veli ei olisi kuollut sun mahaan niin se olisi ihan kuin minä, me oltaisiin ihan samanlaisia. Tai sitten olisi voinutkin olla niin että minä olisin kuollut sun mahaan ja veli olisikin tullut mutta se olisi silti ollut ihan kuin minä.

Mitä siihen sitten sanot. Niin, onneksi sinä tulit ja olet siinä, ja niin, voihan se olla että että olisitte ihan samanlaisia jos velikin olisi tullut. Tämä asia on askarruttanut meitä monesti että mistä ihmeestä lapsi tietää niin voimakkaasti hänellä olevan veljen? Tai siis olleen.

Veljestä ei ole aikoihin ollutkaan puhetta, ja me aikuisethan emme asiasta puhu oikeastaan ollenkaan mutta aina välillä speden mieleen se juolahtaa ja silloin asiasta puhutaan. Ja tämähän on asia joka aika-ajoin speden mieleen tullut oikeastaan siitä asti kun on osannut puhua, veli joka ei tullut. Mystistä, sitä se on.

Aivan toisella tavalla mystistä oli muuten poikasen 20vee avainten katoaminen perjantaina. Baarireissussahan tuo oli ollut kaveriporukalla ja palaili aika tuiskeessa reissustaan aamuyöllä, päivällä totesi sitten että kas, nyt on sekä puhelin että avaimet hukassa. Puhelin nyt sattui olemaan minulla tallessa, kuistin lattialta kun sen löysin mutta avaimista ei ollut havaintoa.

Poliisilta niitä oli tarkoitus kysellä tällä viikolla, samoin yökerhosta jossa poikanen oli heilunut mutta kas, eipä sitten tarvinnutkaan. Maanantai-iltana kun oli kuskannut poikasen linja-autolle armeijaan paluuta varten osui pikkueteisen maton reunasta silmään joku harmaa outo juttu.

Ne avaimethan sen oudon jutun päässä sitten oli, se outo juttu kun on litistynyt rannelenkki avaimille. Että sillä tavalla sitten niin. Hyvä että löytyivät, eipä tarvinnut ryhtyä niitä kyselemään mistään. Jotenkin itsellä olikin hieman sellainen olo niiden suhteen ettei ne nyt ole kokonaan kadonneet, jostain ne esiin tulee mutta että ihan avaintelineen alapuolelta maton reunuksesta…

Vaan jaa, kaipa se pitää ryhtyä entraamaan kutrejaan työmaakuntoon, letittää en taida tänään viitsiä vaan otankin ja nostan ne vain korkeuksiin pään yläpuolelle keikkumaan. Se on siis moro ja have fun!

Josko sitä muutaman sanasen

Näin pitkästä aikaa ja loman viimeisen päivän kunniaksi. Ukon lomahan päättyi jo reilu viikko sitten ja kas, ryminällä päättyikin. Tiedä sitten kuka, mikä tai onkokaan työmaalla iskenyt joku laskuvirhe sillä kas, väkeä ei riittänyt (eikä riitä edelleenkään) kumpaankin vuoroon koneita pyörittämään joten just.

Viime viikolla ukko painoi neljässä päivässä 55 tuntia töitä, tämän viikon tuo sitten aloittikin heräämällä eilen aamulla puheluun ja painelemalla työmaalle tekemään puolikkaan aamuvuoron oman iltavuoron alle. Lievästi maitohapoilla taitaa olla hän.

Itse sen sijaan käytin eilisen ihan vain siihen lomaltapaluun valmisteluun eli ensin markettireissulle ja molemmille pojille uudet reput ja penaalit. Sen jälkeen vuorossa olikin apteekki ja prinsessalle naaman entrausaineet. Siitä suuntasin kelaan hakemaan prinsessalle koulumatkatukihakemuksen, ammattikouluhan on tuolla naapurikylällä.

Koska poikanen 19vee, anteeksi korjaan, 20vee (synttärit oli lauantaina!) oli lomilla viikonlopun, palasi armeijan leipiin sunnuntaina eikä lomaudu enää ennen valaviikonloppua niin osa eilisestä meni tämänkin juttuja hoidellessa. Vakuutusyhtiöön soittelua (pojan kännykän näyttö oli haljennut housun taskussa marssiessa) ja soittelin siinä autokoulullekin.

Se inssiajo kun onnistuisi passelisti valaviikonlopun jälkeen maanantaina kun luvassa on pidennetty loma. Arvatenkaan yhtä ainoaa inssiajoaikaa ei tuolle maanantaille enää ollut (hittolainen) mutta aivan ihana autokoulun tätönen totesi että hänpä tutkailee ja soittelee myöhemmin miten käy.

Ja niin vaan tuo sai kuin saikin pojalle järjestettyä inssiajan maanantaille, joku varsin ystävällinen mautokortin suorittaja oli ollut suostuvainen vaihtamaan oman inssinsä jo edelliselle perjantaille jolle aikoja oli vapaana. Jes! Nyt vaan peukut pystyyn että inssi menee läpi, tämä armeija-aikainen inssien järkkäily on himppasen hankalaa hommaa…

Taysin reissut speden kanssa on käytynä, tosin lausunto toi pienen yllätyksen mukanaan ja edessä onkin vielä unipolygrafia. Joopa joo, paitsi että tässä täytyy ottaa vapaata pojan valan takia niin jossain kohtaa on sitten lähdettävä yöpymään taysiinkin ja kas, vapaatahan siihenkin on otettava.

Mitään uutta ja ihmeellistä ei edelleenkään tullut ilmi lääkärinkään taholta, tutkimus sentään oli hyvin perusteellinen ja tunnin tuo veivasi ja väänsi ja käänsi ja touhusi speden kanssa. Karkeassa, hienomotoriikassa ja suun alueen motoriikassa haastetta, ei varsinaista kehitysviivettä vaikka kehittyykin ikätovereitaan hieman hitaammin.

Liikkuminen ja hengitys hieman tavallista raskaammat ja kömpelömmät, tauotus hengityksessä omituinen. Puheterapian jatkoa samoin kuin pienluokalla pysymistä suositellaan. Vahva mielikuvitus, erittäin herkkä ja niiltä osin mahdollisesti käyntejä koulukuraattorilla tai -psykologilla. Että näin.

Onneksi tämä osio on nyt kokolailla hanskassa, kyllä taysin ravi vaan aina on jotenkin ankeaa touhua, olkoonkin että siellä saatu palvelu on ihan ensiluokkaista. Harmillista tosin että ope vaihtuu nyt eikä tiedonsiirto oikein pelitä sillä terkka on vielä lomilla mutta eiköhän tämä tästä.

Itse olen kokenut pienimuotoisen muodonmuutoksen jos kohta myös oppinut (!!!) uutta! Muodonmuutos on tosin osin paluuta entiseen, pyörähdin siis kampaajalla ja värjäytin hiuksista osan vanhaan kunnon tapaan kirkuvan punaisiksi. Ja se oppimispuoli taas…

Mitäs tähän sanotte?! Ihminen joka ei ole IKINÄ osannut tehdä muuta kuin tavallisen letin ja senkin huonosti, on opetellut viimeisen viikon aikana tekemään ITSELLEEN ranskalaisen letin. Siis OMG! Ja jos kohta tämä kipinä lähti siis omalta kampaajalta joka kutrit letitti värjäyksen perään niin johan se sitten poikikin kipinää.

Joka aivaten ainoa aamu viime viikolla piti letittää kutrinsa uudemman kerran. Siinä meni välillä tuntikin heittämällä, yhtenä aamuna oli pakko pitää vartin tupakkataukokin kun muuten olisin kiukuspäissäni todnäk raastanut hiukset irti päästä.

Jos sormet on kuin nippu k*rpiä niin ne on kuin nippu k*rpiä ja hittolainen, kuka nyt päänsä taakse näkee? No, pari päivää pidin ihan suosilla taukoa todettuani perjantaiaamuna että hommahan on selvästi nopeutunut himppasen (letityksessä meni vajaat 10 minuuttia) ja kas, tänä aamuna päätin kokeilla uudemman kerran.

Se oli kuulkaa maksimissaan 5 minuuttia, tuskin edes sitä, mikä meni letittämiseen aikaa ja hiiohoi, osasinpa jättää sen letin aloittamisenkin alemmas kuin aiemmin! Jes! Ihan tasainen se ei, tietenkään, ole nytkään joten tällä kertaa en edes yritä väkertää sitä pinneillä kiinni letin alle mutta yhtä kaikki. Letti se on!

Tosiaan, tämä on viimeinen lomapäivä ja huomenna palaan itse sorvin ääreen. Samoin tekee prinsessa, pojat suorittaa paluunsa vasta torstaina. Mitään ihmeellistä pyykkäystä ja imurointia lukuunottamatta en ole tälle päivälle suunnitellut mutta onhan sitä siinäkin.

Tai jaa, lankakauppaan pitäisi kyllä lähteä sillä hei, oikeasti. Ihminen (idioottisellainen) ostaa niitä lankoja kerätolkulla, siis vaaleaa lilaa, vaaleanpunaista, marjapuuron väristä, tummaa lilaa ja pinkkiä, mutta eipä osta sitten kuin YHDEN kerän luonnonvalkoista jota se aivopierufiiliksissä aloitettu päiväpeite nielee ihan eniten.

Just. No, paikkasinpa tekemättömien käsien syndroomaa ehtoolla sitten kaivamalla esiin keväällä aloitetut villasukat joiden toinen pari oli valmiina ja toinen ehtinyt kutoutua sentin verran varrestaan. Gilmoren tyttöjen seurassa tuli touhuttua kantapääkin jo valmiiksi joten taidan jatkaa sukan loppuun vielä tänään.

Vaan jaa. Josko tästä vähitellen siirtyisin ihmettelemään pitäisikö kohta tehdä täsmäisku kerrosta ylemmäs. Se loman loppu kun on jo ihan nurkan takana koululaisillakin. Se on siis moro ja have fun!

Ei tietoa, vielä

Varsin mainio käynti taysissa takana. Toimintaterapeutti soitteli kotiin vielä iltapäivästä, hänen kanssaan kun ei ehditty enää nähdä psykologin jälkeen ja kyllä, olen enemmän kuin tyytyväinen päivän antiin.

Mitään diagnoosejahan emme matkaamme saanut, sen sijaan saimme monta hienoa kullanarvoista neuvoa, ohjetta ja ihan älyttömän määrän tietoa siitä miten ihmisen aivot toimii. Laiskuus pois, kyse ei ole siitä, siis speden kohdalla joka alisuoriutuu selvästikin monessa kohtaa asioista.

Ainoa ihan varma asia joka todettiin on se, että lapsella on ihan selkeä tarkkaavaisuushäiriö. Ja kyllä, kömpelö on hän, ja kyllä, puheterapian jatko olisi enemmän kuin tarpeen mutta esim toimintaterapia ei ole tässä kohtaa se mikä olisi tarpeen.

Kehitysviivästymä? No jaa, ei tuo niin lapsenomaisena näyttäydy vieraammalle ihmiselle kuin kotona, herkkänä, kyllä, mutta niin ihanan kilttinä ja aivan käsittämättömän kielitaitoisena. Siinä muuten taito jota psykologi kehoitti ehdottomasti kotona vahvistamaan ja vaalimaan.

Niin, spedehän puhuu suurimman osan ajasta englantia kotona. Ilman lauserakenne tai ääntämisvirheitä. Ihan kuin eläisimme englanninkielisen vaihto-oppilaan kanssa. Vitsit kerrotaan enkuksi. Omia mielipiteitä kerrotaan enkuksi. Pyynnöt annetaan enkuksi.

Puhuu tuo toki suomeakin, mutta vähemmän. Sitä enkkua tuo oli suurimman osan ajasta puhunut toimintaterapeutille ja psykollekin, suurta hämmästystä oli ilmassa kun heidän kanssaan myöhemmin puhuin. Ei, emme edelleenkään ole kaksikielinen koti. Mistä se tulee?

Toimintaterapeutti oli jopa kysynyt lapselta että kuka tälle on kielen opettanut, lapsen vastaus oli simppeli; ei kukaan mutta opettelin itse. Oma selitykseni sen sujuvuudelle on se, että spede puhuu enkkua kuin vettä vaan, se on helppoa, ei ole vaikeaa kovaa ärrää, ei vaikeita äänteitä vaan speden kielelle sopivasti suljuvaa puhetta.

Enkulla häntä ymmärtää kaikki, nytkin sekä toimitaterapeutilla että psykologilla oli ollut isoja ongelmia ymmärtää lasta paitsi silloin kun puhui enkkua. Oma äidinkieli on isosti epäselvää puhetta jota kukaan ei ymmärrä, vaikeita äänteitä, vaikeaa kielenvääntelyä.

Loppulausuma psykon osalta oli simppeli; meillä on käsissämme lapsi joka on aivan uskomattoman herkkä ja kiltti ja meidän on syytä muistaa vaalia sitä herkkyyttä. Toki tarkkaavaisuushäiriö tulee kulkemaan mukana koko lopun elämän mutta mitä sitten, sellaista se on.

Lääkkeitä ei, ei ja ei. Tiedät itsekin, että ne joko toimii tai ei ja jos niin voi tulla sivuvaikutuksia tai toimia hetken tai tehdä asiat vain hankalammiksi ja lapsesta saattaa ilmetä piirteitä jotka ei edes ole lasta itseään. Juu, tiedän. Säkäkauppaa ne aina on, ja speden kanssa toimii muut keinot kuten purkka suussa jolloin pystyy paremmin keskittymään.

Se tarkkaavaisuushäiriö taas, huolehtikaa että lapsi nukkuu tarpeeksi. Koulupäivät on varmasti kamppailua koska joutuu kokoajan taistelemaan aivoissa olevan osan kanssa joka saa sen tarkkaavaisuuden herpaantumaan hetkessä. Ei, se ei ole laiskuutta!

Fysiologiaa pitää alkaa lekurin katsella sillä ehkäpä spedellä on rintalastan ja otsalohkon välisessä lihasalueessa jotain joka ei toimi, se selittäisi niin puheen, kuorsaamisen kuin senkin että lapsen hengitys on epätahtinen. Mieletön sanavarasto tuolla on käytössä sanoja joita tuossa iässä ei tiedetä edes olevan mutta samaan aikaan yläkäsitteet on osin kateissa.

Ja niin, työmuisti on heikko, siihen auttaa se purkka ja sormet laskutoimituksissa, kokoavat ajatukset kasaan. Kaiken kaikkineen meillä on lapsi, jolla on monta pientä ongelmaa mutta mikään niistä ei hyppää puhetta lukuunottamatta silmille.

Dyspraksiasta kysyin lopulta itse ja siihen psykokin oli taipuvainen, kaikki sopii, mutta diagnoosin tekeminen jää lääkärille jos sitten hänkään sitä tekee. Se, että pienluokkapaikka ensi vuodelle on varma on täydellistä. Lukihäiriön kehittymisen mahdollisuus on olemassa koska tosiaan, ääneen lukiessa ei toimi.

Ja itsetunto. Sitähän se nakertaa kun ei osaa, sitä meidän pitää pitää korkealla. Lopulta psyko saatteli meidät ovesta ulos muistuttaen siitä kuinka ihana lapsi mukanamme lähteekään kotiin. Ja ei, hän ei enää halua nähdä lasta koska lapsessa ei ole mitään mikä hyötyisi hänestä. Vain siitä mitä me ja kenties puheterapeutti, ehkä myös se lääkäri, voi tarjota.

Äidillä on aika helpottunut ja aika sekava olo. Mutta ennenkaikkea, ylpeä ja helpottunut.

Sieltä se päivä nyt tuli

Ja tätähän on odotettu. Ja jännitetty, tai oikeastaan jännitetään. Tai ainakin äiti jännittää ja siitäköhän sitten johtui sekin, että puolilta öin nukkumaan mennyt äiti havahtui hereille puoli viideltä. Eikä toivoakaan että uni olisi tullut uudelleen.

Tiedossa on pitkä päivä neurologisella; ysiltä toimintaterapeutti, kympistä kahteen psykologi. Varmasti matkaan mahtuu erinäisiä hengähdystaukoja ja mitä vertaistukiryhmästä kuulostelin ja kyselin niin uuvuttavahan päivä on, niin aikuiselle kuin etenkin sille lapselle.

Loppuviimeksihän me emme ukon kanssa juurikaan saa olla edes mukana, toimintaterapeutin kanssa ehkä mutta psykologin kanssa spede hengaa ihan keskenään. Hirvittää. Jännittää. Pelottaa. Kauhistuttaa. Ja silti on ihan voittajafiilis, josko viimeinkin saadaan jotain selvyyttä sille missä mennään ja mitä on.

Lähetteessä luki kehitysviivästymäepäily, jonka allekirjoittanut toteaa olevan se todennäköisin. Ehkä siinä on mukana se dyspraksiakin, jota allekirjoittanut on aiemmin epäillyt mutta kehitysviivästymä tuntuu jotenkin todennäköisemmältä.

Allekirjoittanuthan saa verrokkiryhmänsä työn kautta ja toteaa jälleen kerran että on ihan älytöntä että spede menee kolmoselle. Totta, opittujen kouluaineiden perusteella speden paikka on tosiaan kolmosella mutta sosiaalisten taitojen, motoriikan ja tunne-elämän puolella eskari olisi ehkä nyt se juuri oikein paikka.

Yksi suvun naisista kysyi keväällä kun tästä puhuttiin että hävettääkö minua se että spede on erilainen. Ei, se ei hävetä tippaakaan, päinvastoin oikeastaan. Jos lapsi on niin herkkä kaikelle pahalle että kertoo äidille rakastavansa pikkuponeja siksi että ne ovat aina kilttejä toisille ja yrittävät saada ilkeyden pois niin miten sellaista voi hävetä?

Maailma olisi, ihan kuten spede päätti puheensa rakkaudestaan pikkuponeihin, paljon parempi paikka jos kukaan ei olisi ilkeä ja kaikki olisivat kilttejä toisilleen ja rakastaisivat toisiaan. Ehkä maailma tarvitsisi enemmän spedejä, niitä jotka rakastavat, välittävät ja ovat kilttejä muille.

Ylpeä minä olen, ylpeä vaikka myönnänkin että myös pelokas tässä kohtaa. Ihan kaikkialle ei äidinkään silmät kanna, ihan kaikelta äitikään ei pysty suojelemaan ja totta, edessä on suuri tuntematon vielä pitkään. Kunhan maailma ei murjoisi niin se riittää äidille.

Aurinkoista sunnuntaita!

Ja niin sitä sitten käynnistyi lomat ihan tosissaan kun ukollakin alkoi loma, jes! Loman alkamisviikonloppu meni ihan kotosalla, perjantaina kävin evästelemässä työkavereiden kanssa ja maanantaina ajeltiin sitten iltapäivästä ensin Säkylään viemään poikanen 19vee suorittamaan asevelvollisuuttaan ja sen jälkeen pyörähdimme kotona vaihtamassa auton ja suuntasimme mökille.

Prinsessa jäi yksin kotiin pitämään torppaa pystyssä, junnu ja spede oli puolestaan matkassa mukana. On se vaan kumma kuinka hankalaa etenkin 13-vuotiaalle mökkeily on tätä nykyä. Sitä valittamisen määrää, se oli kerrassaan jäätävä!

Himppasen ehkä tällaisissa tunnelmissa siellä mökillä oltiin, koko ajan satoi enemmän tai vähemmän eikä ilmakaan ollut mitenkään erikoisen lämmin, mennessä ulkona oli alle 13 astetta lämmintä. Onneksi mökissä on takka joten sisältä saatiin kosteus ja vilakkuus karkoitettua, ulkoilmallehan taas ei mitään mahtanut.

Pysyimme silti tiukasti päätöksessämme ja mökillä pysyteltiin torstaihin asti, joka ehtoo lämpisi niin sauna kuin paljukin, pojat ui (spede on totta tosiaan oppinut uimaan ihan kunnolla!) ja itse raivasin ranta-alueelle kasvaneita puiden taimia pois.

 

Olipahan homma, mutta tuli sentään toinen puoli rannasta saatua kuntoon. Toisen puolen ajattelin jättää mökin muille nuoremmille käyttäjille mutta niin, epäilenpä että itselleni sekin jää laitettavaksi. Olihan mökkien siivouksetkin jäänyt odottamaan juhannukselta allekirjoittanutta, ovat niin kiireisiä nuo nuoremmat ihmiset ettei nuo ilmeisesti ennätä.

Ukko raahasi viime kesänä metsään jääneet rangat mökin pihamaalle odottamaan pilkkomista, siinä sitä tuleekin sitten olemaan urakkaa seuraavalle käyntikerralle. Se, koska käyntikerta on on sitten vielä hieman hämärän peitossa, jotenkin nyt ukon lomalle osuukin hölmösti erinäinen määrä speden juttuja.

Taysista tuli viimein aika neurologiselle, sinne mennään keskiviikkona ja siellä menee todnäk koko päivä, ensimmäinen aika lapussa kun oli aamuysiltä ja viimeinen puoli kahdelta päivällä. Tulokset käydään kuulemassa sitten reilun viikon päästä torstaina ja perjantaina on hammaslääkäri pojalla. Vai oliko ne toisinpäin…

Tänään matkaamme iltapäivästä uudemman kerran sinne Säkylän suuntaan, läheisten päivää pukkaa joten pääsemme henkkoht kurkkimaan miten tylsistynyt se poikanen siellä jo onkaan. Aiemmin tuo mietti olevansa vuoden siellä ja pyrkivänsä aukkiinkin mutta pari ekaa päivää sai poikasen päätymään siihen että mitä nopeammin pois pääsee niin sen parempi.

Ihan silkkaa pskaa kaikki, totesi tuo kun viimein pääsi puhelimella soittamaan. Kauhea kiire koko ajan jonnekin odottamaan jotakin jota ei sitten ilmestykään mistään. Alokasaika on aina sellainen, lohdutti ukko, mutta eipä tuo paljon poikasta naurattanut.

No, sittenpä on ohi kun on ohi ja mieletön onnenpotkukin iski, poikasella on ekat lomat perjantaista maanantaihin eli maanantaille varattu inssiajo onnistuu ilman sen kummempia kyselyitä johtavilta tahoilta. Täytyy nyt vain toivoa että pääsee läpi siitä, uusinta-aikojen kanssa kun ei yhtään voi tietää miten käy.

Alkuviikko meillä on tarkoitus ukon kanssa kierrellä autoliikkeitä, uskollisesti yhdentoista vuoden ajan palvellut Voldemar kun siirtyy uudelle omistajalle uuden auton löydyttyä. Jotenkin harmittaa itseä, vaikka tiedän toki ettei sen arvo ole enää juuri mitään ja tiedossa olisi tonnin huolto seuraavaksi. Sniiif silti.

Mökkireissulla aamupäivät käytettiinkin tiukasti siihen että kierrettiin lähikaupunkien autoliikkeet ja poikaa Säkylään kuskatessakin pyörähdimme matkan varrella parin autoliikkeen pihat läpi. Ukolla on tarkalleen joku tietty mielessä mutta kovin tuntuu olevan kiven alla kyseiset kärryt.

Vaan jaa, luulenpa että siirryn keittämään aamukahvit vol 2, eka pannullinen ei ollut kuin nähdä. Kaupoillekin pitäisi jossain kohtaa päivää kurvata, vähän jotain pientähän on tarkoitus viedä poikaselle mennessään. Rääpsääkin ajattelin käydä pikaisesti moikkaamassa ja nurmikkokin kaipaisi leikkaamista mutta se saa kyllä olla tämän päivän.

Se on siis moro ja have fun!

 

Kovin on ollut hiljaista

Täällä, blogissa. Kotona sitä ei sitten olekaan ollut, vauhtia ja vaarallisia tilanteita on riittänyt ihan kuten elämässä kuuluukin riittää.

Rääppis oli viikko takaperin mummilla yökyläilemässä ja sehän se olikin mukavaa. Tällä kertaa neiti nukkui kuin nukkuikin matkasängyssä, edellisellä kokeilullahan siitä ei tullut yhtään mitään kun lapsi sai jonkinasteisen pelkokohtauksen heti sinne laitettua.

Toisaalta, onko tuo sitten niin tarkkaa nukkuuko sitä matkasängyssä vai mummin ja papan välissä. Mummi väittää että on sillä mummihan on aamuvirkku eikä todellakaan osaa maata möllöttää edes sinne aamuseiskaan omassa pedissä odottamassa että joku pieni ihminen heräisi.

Työelämä loman jälkeen on ollut jokseenkin hektistä, aamulla kun on töihin kurvannut onkin jo kotvan kuluttua voinut todeta että jahas, sitäkös ollaan taas jo iltapäivän puolelle menossa. Ohjattavalla on ollut nyt varsin hyvä kausi joka johtunee pitkälti siitä että pitkän huonon kauden jälkeen hyvä kausi tuntuu aivan erityisen hyvältä.

Onhan siihen työelämään toki mahtunut niitä vähemmän mukaviakin hetkiä, mutta ne nyt kuulunee työnkuvaan. Ikävin juttu tapahtui muutama päivä takaperin kun jouduin lähtemään ihan yhtäkkiä kesken päivän kotiin. Tilanne oli jos kohta itselle peläyttävä niin sitä se taatusti oli oman luokan oppilaillekin, aika tiukastihan me olemme hitsautuneet koko porukan kanssa yhteen.

Vaikka kuinka pitää oman elämän ja omat tunteet työmaan ulkopuolella niin siinä kohtaa kun kesken oppitunnin saa puhelun jossa kerrotaan lapsen saaneen kohtauksen koulussa sitä väkisinkin valahtaa kalpeaksi ja aivan varmuudella sen huomaa oppilaatkin.

Mitenkään sitä säikähdystä ei helpottanut se etten ensin ollut alkuunkaan kartalla siitä mistä kohtauksesta puhutaan. Kotimatkakin tuntui hämmentävän pitkältä vaikka liikennettäkään ei ollut yhtään sen enempää kuin normaalistikaan kotiin kurvaillessa.

Kotona tilanne onneksi selvisi hyvin nopeasti, spede-parka oli saanut ihan täysimittaisen paniikkikohtauksen norsupallopelin tiimellyksessä liikuntatunnilla. Vilkas mielikuvitus yhdistettynä maalivahdin toimenkuvaan oli muuttanut lähestyvän pallon pelottavaksi kouraksi joka tuli kohti vauhdilla.

Samankaltaisen kohtauksen spede oli saanut kerran aikaisemmin koulussa tänä keväänä, opettaja oli vain unohtanut kertoa siitä meille ja sillä kertaa kohtaukseen ei liittynyt hyperventilointi kuten tällä kertaa teki, lapsi oli vain valahtanut aivan valkoiseksi ja alkanut täristä tuolla kertaa.

Sitä kouraa minä sitten selvittelin spedeltä, ehdin jo olla hetken varma siitäkin että tenavalle on iskenyt jotkin ihme hallusinaatiot päälle sillä moisesta kourasta ei tahtonut aluksi saada mitään selkoa. Selvisihän se sitten lopulta kun aikani googlailin speden juttuja ja kas, kyseinen koura onkin disneyn lastenleffan pahiksen käsi.

Olen joskus aiemminkin todennut joidenkin lastenleffojen kohdalla että niissä on yllättävän pelottavia juttuja ottaen huomioon että ne on suunnattu naperoille. Tämäkin leffa on K-7-elokuva joten mikään väkivaltapläjäys ei ole kyseessä mutta kieltämättä kun sen pahiksen sain näkösälle en yhtään ihmettele että moinen koura saattaa olla varsin pelottava jos sen alitajunta läväyttää yhtäkkiä verkkokalvoille.

Nyt koura ei enää pelota, siitä kun on puhuttu ja jauhettu ja kuvia katseltu ja mietitty pinokkion nenät ja lentävät norsut ja kaikki mahdolliset mielikuvitushahmot jotka eivät ole yhtään sen enempää totta kuin se leffan pahiskaan. Mutta osasipa säikäyttää, ihan niin speden kuin äidin ja isänkin moinen kohtaus.

Oli se peläyttänyt openkin, hänen kanssaan soittelimme iltapäivällä ja selvittelimme tilannetta. Tiedä sitten liittyykö omaan työnkuvaan jollain tapaa se, että kovasti tökkäsi kun tajusin ettei speden koululla toimi tiedonkulku oikein alkuunkaan.

Opettajalla kun ei ollut mitään käsitystä tai tietoa siitä, että koululääkäri, koulupsykologi, fysioterapeutti ja puheterapeutti on yhteistuumin tehneet spedestä lähetteen neurologiselle. Jotenkin kuvittelisi että vaikka kuinka on kyseessä tämän kevään sijaisuutta tekevä opettaja olisi tällekin siirretty tiedot oppilaista joita hän opettaa.

Jospa tieto nyt kulkisi helpommin, siis kodin ja koulun välillä, minä kun esitin opettajalle toiveen siitä että ottaa herkästi kotiin yhteyttä heti jos on hiemankin jotain mikä ihmetyttää. Speden kohdalla kun ope oli tehnyt omia havaintojaan siitä mitkä kaikki on spedelle hankalia asioita ja totesi että lapsi tuntuu olevan kovin herkkä.

Kotonahan tämä on ihan tieto ja ihan tieto se on ollut koulussakin sille alkuperäiselle omalle opelle samoin kuin koulun terveydenhoitajallekin. Harmillista jos ihminen joka lapsen kanssa toimii päivittäin ei sitä tietoa ole saanut vaan on joutunut pyörittelemään ajatuksia lapsesta omassa päässään.

Tänään vietämme pääsiäisen päättäjäisiä ja sehän tarkoittaa käytännössä sitä että kohtsilleen pitäisi piilotella loput suklaamunat ja herätellä yläkerran unikekoja ihan jo siksikin että uni tulisi edes jotenkuten järkevään aikaan tänä ehtoona.

Kellojen siirtely on kyllä niin syvältä kuin vain voi olla, se on ihan turha edes kuvitella että itsekään saisi unta normaaliaikaan. Eilen ehtoolla tuijotin telkkaria yli puolen yön ja tänä aamuna nousin silmät jokseenkin ristissä ylös aamukuuden jälkeen. No, josko tänä ehtoona saisi itse jo helpommin nukuttua, epäilen kyllä.

Vaan jaa. Josko tässä vähitellen ryhtyisi tuumimaan niitä munakätköjä, se on siis moro ja have fun!

Viimeisiä viedään

Vaan onpa ollut mukava ja tylsä loma. Voiko sellaista olla, yhtä aikaa tylsää ja mukavaa? Tylsää on ollut se että kun me muut olemme lomailleet on ukko tehnyt normaalia pidempää työpäivää eikä ole ennättänyt olla oikein yhtään kenenkään meistä seurana.

Mukavaa on ollut se, että olen käyttänyt PALJON aikaa ihan vaan olemiseen ja kutonut siinä olemisen lomassa sukan jos toisenkin. Mukavaa on ollut sekin, että olen kokkaillut köökissä sen mukaan mitä on huvittanut, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Mukavuuksiin on kuulunut sekin että olen ennättänyt olla yhden kokonaisen arkipäivän rääppiksen kanssa ja tottahan me ennätimme siinä leipoakin (rääppis nyt ei toki oikein vielä osannut kuvioita mutta taikinan maistelu pieneltä kävi kuin vanhalta tekijältä) ja päiväuniakin ehti pieni nukkua pitkin päivää useammat.

Mahdottoman mukavaa oli sekin kun teimme täsmäiskun museokeskus vapriikkiin jossa heiluimme kolmen nuorimman ja yhden speden kaverin kanssa, reissun teimme tietenkin junalla (!) ja kruunasimme syömällä herroiksi mäkkärissä.

Samalla reissulla kävimme tuomiokirkossa ihastelemassa sen mahdottoman upeaa asua ja tottahan totesin jälleen kerran että spede on erilainen kuin muut lapset on koskaan olleet tässä torpassa. Tämähän se oikeastaan onkin se josta ajattelin nyt päivittää blogia.

Olen pitkään epäillyt että spedellä on dyspraksia. Olenpa tästä tainnut joskus bloggaillakin, siis epäilyistäni, ja jos en niin nytpä sitten bloggaan ihan tosissani.

Varmuutta tämän osalta meillä ei vielä ole enkä tiedä koska asiaan saadaan edes selvyyttä, nyt odottelemme aikaa lasten neurologille johon koululääkäri teki lähetteen yhteistyössä koulupsykologin, fysioterapeutin ja puheterapeutin kanssa. Jonot on kuulemma suht pitkät joten voi olla että ennen kesää emme sinne asti ehdi.

Mitä tämä sitten taas käytännössä tarkoittaa, jos noin niinkuin spedeä itseään ajattelee. Spede ei ole kuten muut meidän lapsemme ovat olleet samassa iässä. Spede oppii kyllä koulujutut ihan samaan tapaan kuin hekin, osan jopa helpommin ja nopeammin, mutta siinä se samanlaisuus sitten oikeastaan onkin.

Spede on superherkkä. Se superherkkyys näkyy spedessä arkuutena ja pelkoina niiden asioiden suhteen joita itse ei osaa pelättäviksi hahmottaa tai kokea, tai ei ole huomannut olleen muille isommille lapsille kummoisia juttuja. Ekan hampaan lähteminen oli katastrofi vaikkakaan ei mitään siihen verrattuna millainen maailmanloppu oli oksennustauti.

Oksennustauti on edelleen ihan ykkösenä maailmanloppulistalla, silloin meillä itketään hysteerisimmät itkut ikinä. Tikku sormessa on myös aika mojova tapahtuma, tai oli, sen jälkeen kun samantapaisista ongelmista kärsineen lapsen äiti neuvoi minulle soodavesitahnan salaisuuden on tikut olleet suorastaan toivottuja.

Haava kädessä tai jalassa tai missä vaan on ihan hirvityksen kauhistus. Melkolailla samaa luokkaa kuin näppy iholla. Sitähän itketään ja sillä siisti. Ja sittenkin hammaslääkäri sai paikata hampaan ihan tuosta vaan vaikka se nyt vähän kirpaisikin. Kynnen pienikin lohkeaminen, edes sellainen joka ei takuulla satu, aiheuttaa sitten taas itkun.

Nyt kun käteen on ilmestynyt kaksi syylää on nekin olleet isosti tapetilla. Voiko niihin kuolla? No ei. Voiko ne olla vaarallisia? No ei. Kouluterkka neuvoi laittamaan jesaria päälle ja niin tehtiinkin, harmillista kyllä jesari tuntui todella ikävältä spedestä ja kehotin tätä ottamaan teipit pois jo muutaman minuutin päästä koska lapsi jumitti täysin teippeihin.

Sitten itkettiin taas. Vaikka ei oikein tiedetty miksi mutta oletusarvoisesti siksi että ne syylät oli edelleen ja sitä teippiä ei voitu pitää. Nämä on siis pitkälti niitä asioita joita spedelle kuuluu tunnepuolella. Omaa luokkaansa on sitten tietysti pelot siitä että äiti tai isi kuolee tai itse kuolee tai taivas tippuu tai auto menee väkisin puuhun jne.

Mitä tämä kaikki sitten taas käytännössä tarkoittaa meille vanhemmille. Meillä on erityisherkkä ihan mielettömän rakastettu lapsi. Joka joutuu opettelemaan taitoja joihin hänellä ei vielä ole valmiutta ja joihin valmiutta meidän pitää kehittää.

Kuten vaikka sakset. Spede ei vain osaa käyttää niitä. Vaikka kuinka näytämme miten niitä pidetään ja mitä niillä tehdään on se spedelle täyttä hepreaa. Toki saamme otteen oikeaksi kun vääntelemme ja kääntelemme mutta sormet ei toimi yhteen meidän näyttämämme tavan kanssa. Ne ei vaan leikkaa.

Toisaalta, se on pieni yhdentekevä juttu verrattuna siihen että ruoka menee sinne minne pitääkin ja senkin suhteen harjoitukset oli paljon pitkäaikaisemmat kuin muiden kanssa. Toisaalta, nyt se osuu sinne minne pitääkin. Poikamme ei pyöräile.

Miksikö? Koska pyörä on korkea ja jalkaote maahan häipyy istuessa satulaan. Se, että siinä on aparit jotka pitää pyörän pystyssä ei merkitse mitään, vaarallista on se. Ihan yhtä vaarallista kuin oli luistimet monta vuotta. Nyt niihin on ihastuttu ja rakastuttu ja luistelu sujuu.

Mutta ei, mailaa siihen ei sotketa koska se on uusi uhka. Jos pitää mailasta kiinni voi tasapaino kadota ja niin se vaan on vaikka me vanhemmat näyttäisimme mitä esimerkkiä. Hiihto on onneksi sujunut aina ja alusta asti. Jumppapallo taas. Uusi este ja uusi mahdottomuus.

Meistä vanhemmista tuntuu aina kovin kornilta se että lapsi heittää bäkkärin trampalla tuosta vaan mutta jumppapallolla se ei istu ilman että kaatuu. Se ei vain toimi. Ei vaikka sitä harjoiteltaisiin miten paljon tahansa, se pallo on pirullisen pyöreä.

Vaatteet on ihan kiva juttu ihmisellä mutta ne häiritsee elämää. Ne kinnaa, hiertää ja kierää. Ne ei tunnu pahoilta siksi että ne on puuvillaa tai keinokuituja, mutta ne osuu ihoon saumoineen päivineen ja ne ei tunnu hyviltä. Ja pahinta on sukat.

Spede käyttää silti vaatteita mutta ei siksi että tahtoo verhota itsensä niihin vaan siksi, että ilman niitä ei voi liikkua kodin ulkopuolella. Kotona spede käyttää vain ja ainoastaan boksereita. Ja spede syö mitä tahtoo mutta ei puuroa koska se tuntuu oksennukselta suussa.

Ja ei. Spede ei edelleenkään osaa sanoa ärrää mutta toisaalta, spede on oppinut ällän. Spede ei osaa äng-äännettä mutta toisaalta, spede onkin syntynyt enklannissa ja puhuu varmaan siksikin mielettömän hienosti enkkua vaikka emme tunne ketään jonka äidinkieli se on emmekä aina ymmärrä miksi lapsi osaa kommunikoida paremmin sillä kielellä kanssamme kuin suomeksi.

Meillä on mitä todennäköisimmin erityislapsi joka on ollut meille kokoajan erityinen. Jos spedeä on uskominen niin spede tietää että spedellä oli veli ja veli meni enkeliksi taivaaseen ja meille jäi vain spede joka on enklannista ja ei opi ikinä sanomaan ärrää.

Sen me tosin aiomme muuttaa, spedekin tulee vielä joskus sanomaan sen ärrän mutta totta, spedellä oli varmaankin veli joka meni enkeliksi taivaaseen mutta ei, spede ei ole syntynyt enklannissa vaan ihan suomessa ja kyllä, spede tulee aina olemaan erityinen vaikka emme koskaan saisi tietää miksi.