Vaan onpa ollut mukava ja tylsä loma. Voiko sellaista olla, yhtä aikaa tylsää ja mukavaa? Tylsää on ollut se että kun me muut olemme lomailleet on ukko tehnyt normaalia pidempää työpäivää eikä ole ennättänyt olla oikein yhtään kenenkään meistä seurana.
Mukavaa on ollut se, että olen käyttänyt PALJON aikaa ihan vaan olemiseen ja kutonut siinä olemisen lomassa sukan jos toisenkin. Mukavaa on ollut sekin, että olen kokkaillut köökissä sen mukaan mitä on huvittanut, välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Mukavuuksiin on kuulunut sekin että olen ennättänyt olla yhden kokonaisen arkipäivän rääppiksen kanssa ja tottahan me ennätimme siinä leipoakin (rääppis nyt ei toki oikein vielä osannut kuvioita mutta taikinan maistelu pieneltä kävi kuin vanhalta tekijältä) ja päiväuniakin ehti pieni nukkua pitkin päivää useammat.

Mahdottoman mukavaa oli sekin kun teimme täsmäiskun museokeskus vapriikkiin jossa heiluimme kolmen nuorimman ja yhden speden kaverin kanssa, reissun teimme tietenkin junalla (!) ja kruunasimme syömällä herroiksi mäkkärissä.
Samalla reissulla kävimme tuomiokirkossa ihastelemassa sen mahdottoman upeaa asua ja tottahan totesin jälleen kerran että spede on erilainen kuin muut lapset on koskaan olleet tässä torpassa. Tämähän se oikeastaan onkin se josta ajattelin nyt päivittää blogia.
Olen pitkään epäillyt että spedellä on dyspraksia. Olenpa tästä tainnut joskus bloggaillakin, siis epäilyistäni, ja jos en niin nytpä sitten bloggaan ihan tosissani.
Varmuutta tämän osalta meillä ei vielä ole enkä tiedä koska asiaan saadaan edes selvyyttä, nyt odottelemme aikaa lasten neurologille johon koululääkäri teki lähetteen yhteistyössä koulupsykologin, fysioterapeutin ja puheterapeutin kanssa. Jonot on kuulemma suht pitkät joten voi olla että ennen kesää emme sinne asti ehdi.
Mitä tämä sitten taas käytännössä tarkoittaa, jos noin niinkuin spedeä itseään ajattelee. Spede ei ole kuten muut meidän lapsemme ovat olleet samassa iässä. Spede oppii kyllä koulujutut ihan samaan tapaan kuin hekin, osan jopa helpommin ja nopeammin, mutta siinä se samanlaisuus sitten oikeastaan onkin.
Spede on superherkkä. Se superherkkyys näkyy spedessä arkuutena ja pelkoina niiden asioiden suhteen joita itse ei osaa pelättäviksi hahmottaa tai kokea, tai ei ole huomannut olleen muille isommille lapsille kummoisia juttuja. Ekan hampaan lähteminen oli katastrofi vaikkakaan ei mitään siihen verrattuna millainen maailmanloppu oli oksennustauti.
Oksennustauti on edelleen ihan ykkösenä maailmanloppulistalla, silloin meillä itketään hysteerisimmät itkut ikinä. Tikku sormessa on myös aika mojova tapahtuma, tai oli, sen jälkeen kun samantapaisista ongelmista kärsineen lapsen äiti neuvoi minulle soodavesitahnan salaisuuden on tikut olleet suorastaan toivottuja.
Haava kädessä tai jalassa tai missä vaan on ihan hirvityksen kauhistus. Melkolailla samaa luokkaa kuin näppy iholla. Sitähän itketään ja sillä siisti. Ja sittenkin hammaslääkäri sai paikata hampaan ihan tuosta vaan vaikka se nyt vähän kirpaisikin. Kynnen pienikin lohkeaminen, edes sellainen joka ei takuulla satu, aiheuttaa sitten taas itkun.
Nyt kun käteen on ilmestynyt kaksi syylää on nekin olleet isosti tapetilla. Voiko niihin kuolla? No ei. Voiko ne olla vaarallisia? No ei. Kouluterkka neuvoi laittamaan jesaria päälle ja niin tehtiinkin, harmillista kyllä jesari tuntui todella ikävältä spedestä ja kehotin tätä ottamaan teipit pois jo muutaman minuutin päästä koska lapsi jumitti täysin teippeihin.
Sitten itkettiin taas. Vaikka ei oikein tiedetty miksi mutta oletusarvoisesti siksi että ne syylät oli edelleen ja sitä teippiä ei voitu pitää. Nämä on siis pitkälti niitä asioita joita spedelle kuuluu tunnepuolella. Omaa luokkaansa on sitten tietysti pelot siitä että äiti tai isi kuolee tai itse kuolee tai taivas tippuu tai auto menee väkisin puuhun jne.
Mitä tämä kaikki sitten taas käytännössä tarkoittaa meille vanhemmille. Meillä on erityisherkkä ihan mielettömän rakastettu lapsi. Joka joutuu opettelemaan taitoja joihin hänellä ei vielä ole valmiutta ja joihin valmiutta meidän pitää kehittää.
Kuten vaikka sakset. Spede ei vain osaa käyttää niitä. Vaikka kuinka näytämme miten niitä pidetään ja mitä niillä tehdään on se spedelle täyttä hepreaa. Toki saamme otteen oikeaksi kun vääntelemme ja kääntelemme mutta sormet ei toimi yhteen meidän näyttämämme tavan kanssa. Ne ei vaan leikkaa.
Toisaalta, se on pieni yhdentekevä juttu verrattuna siihen että ruoka menee sinne minne pitääkin ja senkin suhteen harjoitukset oli paljon pitkäaikaisemmat kuin muiden kanssa. Toisaalta, nyt se osuu sinne minne pitääkin. Poikamme ei pyöräile.
Miksikö? Koska pyörä on korkea ja jalkaote maahan häipyy istuessa satulaan. Se, että siinä on aparit jotka pitää pyörän pystyssä ei merkitse mitään, vaarallista on se. Ihan yhtä vaarallista kuin oli luistimet monta vuotta. Nyt niihin on ihastuttu ja rakastuttu ja luistelu sujuu.
Mutta ei, mailaa siihen ei sotketa koska se on uusi uhka. Jos pitää mailasta kiinni voi tasapaino kadota ja niin se vaan on vaikka me vanhemmat näyttäisimme mitä esimerkkiä. Hiihto on onneksi sujunut aina ja alusta asti. Jumppapallo taas. Uusi este ja uusi mahdottomuus.
Meistä vanhemmista tuntuu aina kovin kornilta se että lapsi heittää bäkkärin trampalla tuosta vaan mutta jumppapallolla se ei istu ilman että kaatuu. Se ei vain toimi. Ei vaikka sitä harjoiteltaisiin miten paljon tahansa, se pallo on pirullisen pyöreä.
Vaatteet on ihan kiva juttu ihmisellä mutta ne häiritsee elämää. Ne kinnaa, hiertää ja kierää. Ne ei tunnu pahoilta siksi että ne on puuvillaa tai keinokuituja, mutta ne osuu ihoon saumoineen päivineen ja ne ei tunnu hyviltä. Ja pahinta on sukat.
Spede käyttää silti vaatteita mutta ei siksi että tahtoo verhota itsensä niihin vaan siksi, että ilman niitä ei voi liikkua kodin ulkopuolella. Kotona spede käyttää vain ja ainoastaan boksereita. Ja spede syö mitä tahtoo mutta ei puuroa koska se tuntuu oksennukselta suussa.
Ja ei. Spede ei edelleenkään osaa sanoa ärrää mutta toisaalta, spede on oppinut ällän. Spede ei osaa äng-äännettä mutta toisaalta, spede onkin syntynyt enklannissa ja puhuu varmaan siksikin mielettömän hienosti enkkua vaikka emme tunne ketään jonka äidinkieli se on emmekä aina ymmärrä miksi lapsi osaa kommunikoida paremmin sillä kielellä kanssamme kuin suomeksi.
Meillä on mitä todennäköisimmin erityislapsi joka on ollut meille kokoajan erityinen. Jos spedeä on uskominen niin spede tietää että spedellä oli veli ja veli meni enkeliksi taivaaseen ja meille jäi vain spede joka on enklannista ja ei opi ikinä sanomaan ärrää.
Sen me tosin aiomme muuttaa, spedekin tulee vielä joskus sanomaan sen ärrän mutta totta, spedellä oli varmaankin veli joka meni enkeliksi taivaaseen mutta ei, spede ei ole syntynyt enklannissa vaan ihan suomessa ja kyllä, spede tulee aina olemaan erityinen vaikka emme koskaan saisi tietää miksi.