Että täällä sitä oltas taas, kotosalla. Työpäivän pituudeksi ehti juuri ja juuri kertyä reilut kaksi tuntia. Kympin jälkeen pirahti puhelin ja puhelu tuli, jälleen, tarhalta. Spede oli ottanut ja oksentanut puistoreissun kunniaksi haalarinsa, kaulurinsa ja kenkänsä. Eli pyykkikone on päällä, lapsi yöpukeisiin kuositettuna olkkarissa television ja pillimehun ääressä.
Saa nähdä oliko tauti tosiaan ”yhden oksennuksen”-versio, ainakaan vielä mehut ei ole tulleet uudelleen ylös ja kotva sitten lapsi kävi toteamassa että mieli tekisi banaania. Valitettavasti hedelmäkulho ei sisällä enää moista herkkua, tarjolla olisi vain omenaa ja mandariinia ja ymmärrettävistä syistä omena ei nyt maistu lapselle. Eipä tuo minullekaan maistuisi jos olisin pari tuntia aiemmin juuri kyseistä elintarviketta oksentanut tehokkaasti.
No, nähtäväksi siis jää oliko tauti tässä vai ei, nähtäväksi jäänee sekin innostuuko täällä muutkin tuuppimaan nuppejaan pönttöön. Tämä siis viettää jälleen pari päivää kotosalla, ukko kun ei ollut vieläkään halukas kotoilemaan. Ymmärrän, vaikka toisaalta minullakin on jo lievästi sellainen olo että olen ollut kotona enemmän kuin riittävästi vähäksi aikaa. Ja silti se ensiviikon hiihtoloma on odotettuakin odotetumpi juttu osaltani.
Lapsen kanssa pari koulutuntia sujui varsin mukavasti, minkäänlaista työskentelytahtoa lapsella ei ollut mutta eipä siinä mitään, rauhallista meno oli silti. Saapa nähdä lähteekö huomenna mopo keulimaan kun en aamulla työmaalle ilmestykään, tänään nyt ehdin onneksi todeta lapselle ennen lähtöäni että nyt ihan rela ja reippaasti, menet kohta ruokailemaan ja sen jälkeen on enää TUNTI koulua jäljellä.
Ja nyt siirryn tyhjentämään pyykkikonetta. Äänestä päätellen haalarit on ripustusvalmiina. Se on moro!
Älyvapaa äiti 