Keskiviikko, huh! Tällä viikolla sitä pari viikkoa paikalla ollutta koululaista ei ole näkynyt. Tai no, tehtävät nyt on tullut tehtyä mutta se yksin ei oikein riitä, luokassa kun pitäisi osata käyttäytyäkin. Sermien päälle kiipeilyä, pulpeteilla hyppimistä ja ympäri luokkaa kirkuen juoksemista ei oikein lueta koululaisen käytökseksi. Aggressiivisesta käytöksestä ei ole sentään ollut kyse, mutta silti. Väsyttävän rasittavat kaksi työpäivää on takana.
Ei tunnu kovinkaan mukavalta pitää lasta paidanhelmasta kiinni kun opettaja alkaa opettaa uutta asiaa. Ei tunnu kovinkaan mukavalta hokea ”nyt hiljaa, et pidä tuollaista ääntä, lopeta niillä kynillä leikkiminen, anna muille TYÖRAUHA” nonstoppina tuntia-paria putkeen. Eipä silti, ei sekään tunnu kovin mukavalta että osan ajasta käytät kertomalla kuinka tehtävä tehdään sitten koulupäivän päätteeksi jos nyt ei ala homma luistaa. Ja tämä lähinnä siksi, että moiseen puheeseen saa vastaukseksi lähinnä ilkikurista virnuilua ja kovaäänistä päristelyä päälle.
Ja kun se sama sähellys jatkui vielä IPssäkin. Leikkitaidoista ei ollut tietoakaan sillä touhu oli lähinnä kovaäänistä kaahottamista pikkuauto kädessä pitkin IP-tilaa. Aika pian muut lapset, jotka aluksi oli ajatelleet ilmeisesti leikkiä lapsen kanssa, kaikkosivat leikistä sillä niin, ei sitä oikein leikiksi voi parhaalla tahdollaankaan sanoa. Ja kun kaahotetaan niin väkisinkin sattuu sitten niitä vahinkojakin. Tällä kertaa vahinko osui toisen lapsen silmään. Lapsi kun oli ajatellut tökätä luokkakaveria nenään sormenpäällä samalla kun sanoi tälle ”nöpönenä” ja kas, kuinka ollakaan toinen lapsi sattui kääntämään päätään niin että se olikin silmä johon sormenpää osui. Just.
Arvatenkin itku siinä tuli toiselle lapselle. Arvatenkin minä otin ohjattavan istumaan ja asettumaan ja pidin tälle samalla tiukan ripin siitä kuinka EI toimita. Luulin näet, tietysti, ensin että lapsi oli lyönyt toista lasta silmään, sillä toinen lapsi ei tahtonut saada sanaakaan suustaan itkunsa lomassa. Totuuden selvittyä pidin uuden ripin jossa vannotin lasta siitä ettei KETÄÄN tökitä sormella mihinkään EDES leikillään. Hetkeksi ohjattava rauhoittui touhuineen mutta vain hetkeksi, kohta oli samanlainen kovaääninen kaahotus taas päällä.
Onneksi, siis todellakin ONNEKSI, ohjattava EI tule IPhen enää kuin tänään tällä viikolla. Kyllä se neljä tuntia armontonta riekkumista, kiekkumista ja mekaamista riittää kummasti ohjaajalle. No, hoen itselleni tasaiseen tahtiin kuinka hienoa onkaan että käytös ei sentään ole sitä aggressiivista huutorähjäämistä jota alussa tuntui olevan nonstoppina eikä edes sitä tavaroiden paiskomiskiukuttelua jota joululoman jälkeen oli nähtävissä. Parempi toki näin.
Jotenkin moiset työpäivät imee täysin mehut ihmisestä. Iltapäivällä työmaalta poistui täysin rättivaiheeseen ehtinyt naiseläjä. Mekkalamitta oli tullut täyteen tunteja aiemmin, levottomuusmittari oli ollut tapissa jo iät ja ajat ja olo oli jokseenkin rähjääntynyt. Kurvailin apteekin kautta kotimatkalla ja kotona totesin speden alkavan olla selvästi parempivointinen sillä silmien luiruus oli kadonnut päivän aikana. Jes! Huomenna tarhaan siis, tämän päivän lapsi viettää vielä iskän kanssa kotosalla.
Koska olo oli tosiaan jokseenkin kuoleentunut niin oliko ihme, että ruoan jälkeen tämmäsin takapuoleni nojatuoliin ja en sitä juurikaan siitä enää nostanut illan aikana. Ei vain jaksanut vaikka olisi ehdottomasti pitänyt. No, ehdottomasti ja ehdottomasti, kai sitä olisi voinut edes jotain tehdä muutakin kuin kutoa ja tuijottaa lasittunein silmin televisioruutua. Mutta kun ei vain jaksanut, ei niin millään. Prinsessa istahti seuraan ja pulisi juttujaan, minä nyökyttelin päätäni aina väliin ja siinä se ilta melkein menikin.
Välillä nousin sen verran että tarjoilin spedelle iltapalan, komensin muita joukkoja iltapalalle ja nakkelin likaiset astiat koneeseen. Johan sitä oli siinäkin raatamista kerrakseen. Täytyy toivoa, että tänään meno olisi edes himppasen rauhallisempaa, jotenkin sitä kaipaisi että voisi oikeasti käyttää enemmän energiaa ihan siihen kouluohjaamiseen kuin siihen, että on silmä kovana katsomassa mitä se sähläri seuraavaksi keksii.
Vaan jaa kuulkaa. Voisin oikeastaan vähitellen siirtyä kutrejani kuosittamaan ja kenties tutkailemaan vaateosastoakin kuntoon. Spede todnäk nukkuu vielä jonkin aikaa sillä illalla nukahtaminen venyi luvattoman pitkälle ja osittain sitä nukahtamista venytti verinen katastrofi sängyssä. Lapsi näet jätti lauantai-iltana sormensa vessan oven väliin ja ilmeisesti saranapuolelle ovea sulkiessaan sillä keskisormen kynsi koki aikamoisia vaurioita.
Eilen illalla ysin kanttiin kynsi tarrasi sitten peitonreunaan ja repesi puolittain irti ja tietäähän sen, verta tuli ja huuto oli sen mukainen. Laastarin tuo onneksi huoli siihen ja simahtikin moisen katastrofin perään mutta tokihan moinen tapahtumasarja herätti tämän aamuyöstä ja lapsi kömpi väliimme makuulleen. Onneksi uni maittaa usein pidempään äidin ja isin sängyssä joten ehkäpä lapsi ei ihan kotvaan tosiaan vielä herää.
Se on siis moro ja viettäkää kivakiva keskiviikko, minä pyrin samaan vaikka epäilenkin että tästä tulee ennemmin väsyttävä kuin kiva päivä.
Älyvapaa äiti 