No mutta….

Jopas onkin taas tovi vierähtänyt. Eipä uutta tähtien alla ja sittenkin mahdottoman paljon uutta. Aloitetaan vaikka rääppiksestä. Kaveri otti ja oppi miten käännytään mahalleen. Just. Mummia harmittaa moinen suunnattomasti, ei niinkään siksi etteikö moinen taito olisi ihan toivottava ja suotava vaan siksi ettei mummi ole ennättänyt vielä nähdä moista kääntymää kertaakaan. Höh.

Tämä taas ei johdu siitä, etteikö mummi tahtoisi nähdä mutta kun. Moinen taito opittiin perjantaina ja viikonloppu meni viuhvauh vaan ilman että ennätimme törmäillä tyttären kanssa ja kas, maanantaina kun oli ajatuksena kurvata työmaalta tyttären kautta kotiin kurvailinkin etuajassa kuumeisena kotiin. Että näin.

No, kuumeesta ei ole onneksi edes rippeitä ollut nähtävillä tänä aamuna, eilen niitä kyllä oli vielä ilmassa. Sen sijaan nokka elää edelleen omaa elämäänsä, samoin silmät mutta nielemisen (ja sitä kautta syömisen) estänyt kurkkukipu on sentään siirtynyt osastolle ”muistoja”.

Eilen aamusta olo oli, onneksi, vuotavaa nokkaa ja edelleen nielemistä karsastavaa kurkkua lukuunottamatta, siinä määrin hyvä että nakitin aamuvuoroon lähteneen ukon kiikuttamaan KAIKKI pakasteet ulkorappusille viltin alle. Pakkasta kun oli ruhtinaalliset -8 astetta meidän mittarissa.

Pakastinhan tässä taloudessa kuuluu sarjaamme voiprklstnavttu. Tsiisus! Miten paljon pakastimessa voi olla ylimääräistä JÄÄTÄ!? Tämä taas johtuu pitkältikin siitä, että sitä auotaan TAAJAAN sekä ukon että parin tenavan toimesta. Jaa miksikö? No kun ne jääpalat. Jääpaloja sinne, jääpaloja tonne ja jääpaloja tänne(kin).

Oman lisänsä jään määrään toi toki pakastimeen ukon ja speden toimesta kaatunut mehujää (!!!), siis sellainen joka oli menossa jäätymään. Voin kertoa, että se ihan hieman söi naista sekä siinä kohtaa kun huomasi moisen kaatuneen että siinä kohtaa kun sitä pakastinta eilen tuijotin.

Ratkaisuhan moiseen jääpala-auontaan olisi toki jääkaappi jossa moinen jääpalakone on vakiona mutta hei oikeasti. Kun EI OLE TILAA, kuuskytäsenttinen jääkaappi on ihan maks tässä torpassa ja jos moisessa olisi (en tiedä onko olemassakaan sillä koolla) moinen tilasyöppö ovessa niin eihän sinne mahtuisi alkuunkaan sitä määrää evästä mitä meillä jääkaappi joutuu väkisin nielemään.

Joten ei. Jääpalat on ja pysyy pakastimessa. Jota siis auotaan MONTA kertaa päivässä. Ihan stnan monta. Niin monta että taas alkaa ärsyttää vaikka pakastin onkin nyt hienossa järjestyksessä ja tilava ja sulanut ja vaikkas mitä. Ja mehujäätönkin.

Näissä tämän akan maun mukaisissa talvissa (ei lunta, jäätä tai pakkasta) on kyllä yksi huonokin puoli. Juuri se pakastin. Viime vuonna sain pakastimen sulatettua jossain kohtaa pakkasia joita ei sitten kestänyt kauaa joka taas aiheutti sen, että sulatuskerrat jäi tasan tarkkaan yhteen kertaan.

Jo sunnuntaina tuumailin mielessäni että jos vain pakkanen nyt himppasenkin kiristyy niin tsadaa, sulatus asap! Ja kiristyihän se, jo maanantai-iltana olisi voinut pakasteet kantaa ulos mutta tosiaan, se työmaalla noussut kuume aiheutti kyllä sen että en todellakaan jaksanut edes ajatella kiikuttavani mitään mihinkään.

Eilen aamulla oli pakko tarttua toimeen, olkoonkin että olo ei ollut ihan täystehoinen ja toisaalta, eihän pakastimen sulatus tarvitse kuin aikaa ja vahdintaa ja hetkittäin tapahtuvaa jääastian tyhjennystä ja pyyhkeellä sivelyä ja kauhalla isompien jääkökköjen irrottelua ja ja ja …

Melkein kadutti koko operaation alkulaukaus jo parin tunnin kuluttua, ihan hieman tuntui käyvän kunnon päälle se hetkittäinenkin sively ja tyhjentely ja irrottelu. Oli ihan pakko istahtaa aina välillä vain hengittämään kun jotenkin olo ei kuitenkaan ollut ihan ok.

Onnittelin toki itseäni kun aamupäivästä sain viimein kannettua pakasteet takaisin kaapin uumeniin ja totesin pakkasenkin lähteneen lauhtumaan niin ettei mittarissa ollutkaan enää kuin -3 astetta. Illallahan alkoi sitten jo kuulumaan sulamisvesien tip-tip-tip-ääni räystäistä joten myöhäistä olisi ollut jos olisi tähän päivään odotellut.

Loppupäivän vietin lähes koomassa nojatuolissa, mitä nyt välillä tarkastin speden läksyt, annoin evästä lapsille ja himppasen heittelin astioita koneeseen. Eli niitä hommia joita on pakko tehdä oli kipeänä tai ei. Iltapäivästä pääsin onnittelemaan itseäni vielä uudemman kerran sillä tadaa!

Kurkku ei ollut enää alkuunkaan niin kipeä ettei olisi voinut yrittää syömistä! Ja kyllä siinä loppupäivän aikana tulikin sitten pyörähdeltyä jääkaapilla hakemassa milloin mitäkin pientä syötävää sillä hei, maanantainahan en saanut syötyä kuin puolikkaan banaanin ja juotua jääkylmän juotavan jogurtin.

Tänä aamuna kiusana ei ole, ainakaan vielä, ollut kuin nokka-silmä-osasto. Pääkipukaan ei tällä hetkellä vaivaa, jonkinasteinen väsymys ja omituiset sydäntykytykset kylläkin. Onkohan nyt tosiaan niin, että kahvin juontia aamuisin on ryhdyttävä tylysti vähentämään, näitä tykytyksiä kun oli eilen aamullakin. Tai sitten se on jotain taudin kuvaan liittyvää, mene ja tiedä.

Isommat on lähetetty kouluun, spede nyt notkuu vielä kotosalla mutta suuntaa myös kohtsilleen koulun suuntaan. Itse ajattelin laittaa pyykkikoneen päälle ja suunnata sohvalle kunhan sinne asti on päästy ja todnäk vietän vaakatasossa ainakin jonkin aikaa.

Huomenna olisi tarkoitus suunnata työmaalle, spedellähän taas on aamusta verikokeet joihin lähtee isänsä kanssa. Monenlaista juttua ollaan nyt verestä tutkimassa, kas kun niin. Spedehän on ihan samanmallinen kuin isänsä pienenä eli roteva poika. Isänsäkin kohdalla tuosta nähtiin pienenä vaivaa terveydenhuollon toimesta, miksikäs ei siis spedenkin.

Mitä taas spedeen tulee muilta osin niin nyt näyttää hieman siltä että lapsella saattaisi olla dyspraksia joka selittäisi paitsi sen miksi puhe on edelleen epäselvää myös sen miksi tämä tasapaino on himppasen mitä sattuu. Mitään diagnoosia ei ole vielä tehty mutta puheterapeutti totesi lapsen kielen ja muun suun motoriikan olevan epäsynkassa keskenään.

Tiedossa on fysioterauttikäyntikin joten ehkäpä tässä nyt oikeasti aletaan perehtyä asiaan eikä vain odotella koska lapsi oppii sen ja sen ja ton. Puheterapiaanhan tuo menee uudemman kerran ensi viikolla mutta koska en itse ollut paikalla kartoituskäynnillä niin olen vain ukon puheiden varassa ja niiden mukaan jatkosta ei ole vielä tietoa.

Tällä kertaa ei keskitytä siihen ärrään, kuten eskarivuonna tehtiin, vaan ihan yleisesti suun motoriikan harjoittamiseen eli näin yhtäkkiä ajatellen kuvittelisin että käyntejä on luvassa jatkossakin. Mikä sitten toimintasuunnitelma on näiden säästöjen keskellä, sitä en tiedä.

Eilen illalla käytin muuten aikaani tutkaillen nettiä. Minullahan on ikkunalla orkidea jos toinenkin, kolme niistä on vanhoja ”partoja” eli olleet useamman vuoden, vanhin taitaa hyvinkin olla jo yli kymmenvuotias. Jokainen näistä kolmesta on aikanaan tullut taloon komeasti kukkien, olleet sen jälkeen kuka vuoden, kuka useamman, kukkimatta ja sitten yhtäkkiä, tadaa!

Jostain luin jo aiemmin että orkideoilla on tapana totutella useampi vuosi uuteen ilmanalaansa joka taas selittää sen, miksi moni nakkaa kasvin roskikseen sen lopetettua kukintansa. Totta, eihän tuo kukattomana ole oikein minkään näköinen, vain muutama lehti törröttämässä eri suuntiin ja eihän siitä oikein tiedä onko se elossakaan.

Voin kertoa, on se. Se vain miettii mitä tehdä. Yksi omistani mietti huomattavasti muita pidempään, oli tainnut miettiä jo hyvinkin viisi vuotta ennen kuin päätti että olkoon nyt, kukitaan sitten kun ei tuo nyt jätä mua rauhaan. Orkideojen hoidon suhteen olen ihan ankea, kastelen kun muistan eli ehkä kerran viikossa tai kahdessa.

Ainoa mistä olen ollut tarkka on se, että niihin on vaihtunut lasiset orkidearuukut alle heti ekan kukinnan jälkeen sillä ne juurethan on niiden elinehto eikä niitä saa kuulemma pitää pimeässä ruukussa. Okei, näillä on menty ja hyvin ne on kotiuduttuaan sitten kukkineet. Kuka taajempaan, kuka harvempaan mutta yhtäkaikki, kukkineet.

Mutta niin. Se uusin tulokas. Hienommalta nimeltään Dendrobium Nobile, kansankielisemmin jalopuikkokämmekkä. Sellainenhan meille kotiutui viime joulun alla ja kukki ihan hurjana aina helmikuulle kunnes kukat kuihtui ja jäljelle jäi kukkavarsi. Tai onko se edes kukkavarsi, kaipa kun siinä ne kukat olikin.

Tänä syksynä meille pesiytyi sitten suihkupullo josta orvokit, siinä missä rönsyliljatkin, on saanut suihketta aina kun olen sattunut muistamaan ja se on kieltämättä yllättävän usein, lähes joka päivä niitä tulee ohimennen suihkittua. Liekö se sitten innostanut orkideat ihan uuteen nousuun, yhtäkkiä ne sekosivat kaikki puskemaan yhtä aikaa nuppuja vanhoihin kukkavarsiin ja se uusin tulokas…

orkideat

Se riehaantui kasvattamaan uusia kukkavarsia (?) vanhan kukat tiputtaneen viereen. No jopas! Vanhoista parroista yksi on nyt avannut kukkansa, kahdessa muussa on turpeat nuput jotka aukenevat päivänä minä hyvänsä ja tämä uusi hyväkäs… nyt siinäkin on yhdessä uusista varsista nuppuja jos toisiakin. Ohhoh!

Ja siitähän se ajatus sitten lähti. Että mitäs hemmettiä, pitääkö se vanha kukkavarsi katkaista vai mitä sille pitää tehdä, uudet varrethan on kasvaneet ihan miten sattuu eikä niillä ole pahemmin korkeuttakaan vanhaan verrattuna mutta toisaalta, niitä tuli kolme yhdellä kertaa.

Löytyihän niitä hoito-ohjeita mutta missään ei mainittu sanallakaan mitä sille vanhalle varrelle pitäisi tehdä. Loppujen lopuksi tulokkaassa oli jo yksi katkaistu varsi kun se meille saapui joten öööö…. Tänä aamuna satuin löytämään englanninkielisen linkin jonka mukaan vanha varsi toimii energiavarastona eikä sitä kannata katkaista ennen kuin jos ja kun se muuttuu puumaiseksi ja pudottaa lehdetkin.

Moisessa saattaa tosin mennä vuosia joten päädyin sitten tänä aamuna simppelisti poistamaan kyseiseltä varrelta tukikepin ja siirtämään uusia varsia keppien varaan. Saapa nähdä miten tässä vielä käy. Käykö niinkuin sille aamutvn orkidea-asiantuntijalle joka totesi että kun niiden kelkkaan kerran hyppää ei niistä pääse eroon. Vähän sellaista mallia on kyllä ollut nähtävillä tällä emännällä…

Vaan jaa kuulkaas, nyt se pyykkikone, spedelle ulkovaatteet niskaan ja reppu selkään ja sohvalle. Se on moro ja have fun!

2 comments on “No mutta….

  1. Vai tuollaisen taudin olet saanut itseesi juurtumaan. Sitä tuppaa taas olemaan liikkeellä. Minusta tuntuu, että oma tautikiintiö alkaa olla tänä vuonna täynnä. Kyllähän sitä on jo tullutkin sairastettua. Kyllä sinä silti ehdit ne rääppiksen uudet taidot nähdä, onpa taas todella ihanaa tavata pienen tauon jälkeen.
    Hienoa, että Speden asia on otettu oikeasti käsittelyyn ja apuja alkaa olla saatavissa. Meillä oli yhden pojan osalla myös useat diabetes-verikokeet aikoineen, kun hän oli sellainen pyöreä poika yläasteelle asti. Mitään ei kuitenkaan ollut ja nyt on kyseessä hyvinkin salskea nuori mies.
    Pikaista paranemista ja mukavaa viikon jatkoa!

    • Sellaisen sain mutta hyvin tuo alkaa olla ohi, onneksi!

      Tänäänhän sitä kurvaillaan hakemaan rääppis mummin seuraneidiksi, olisin yöksikin ottanut mutta se jää tällä kertaa, tytär kun oli ennättänyt luvata pienen ihmisen kummitädilleen yökylään lauantaina 😦 Toisaalta, juurihan tuo oli nelisen viikkoa sitten viimeksi yökyläilemässä että ehkä tässä nyt vielä malttaa…

      Speden asiat nitkahti mukavasti eteenpäin, eilen saatiin jo kaikkien kokeidenkin tulokset ja tadaa, eihän niissä mitään ollut! Paitsi natriumissa jonka pitäisi olla alhaisimmillaan 137 ja spedellä se oli 136… Mitään huolta moisen yhden numeron eron suhteen ei tosin ole, totesi terkkari, se nyt saattaa olla yhdellä hetkellä yhtä ja kotvan päästä jo toista 😀

      Oikein mukavaa viikonloppua!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s