Hupsis

Johan on blogi mennyt hiljaiseksi, ihan hämmästyneenä katselin päiväystä koska viimeksi olen jotain kirjaillut. Toisaalta takana on jokseenkin vauhdikkaita viikkoja niin töissä kuin kotonakin joten eipä ihme ettei tule oikein kirjoiteltua aamuisin jolloin on päivän ainoa rauhallinen hetki.

Viime viikkohan meni likipitäen kokonaan kotona ollen speden sairastaessa. Perjantaina tuo pääsi viimein kouluun ja minähän riehaannuin töiden jälkeen riehumaan alakerrassa. Ja johan siinä sitten riehuttiinkin! Speden sänky päätyi viimeinkin sinne yläkertaan, sairastaessa en siirtoa viitsinyt tehdä.

Sängyn siirto taas vapautti niin ihanasti tilaa makkarista että voi pojat kuulkaa! Sehän taas tiesi sitä että olkkariakin oli entrattava, peilipiironki pääsi viimeinkin sille ajattelemalleni sijalle ja kas, saunakammarilta haettiin poikasen 21vee sinne jo aiemmin tuoma tv-taso. Kyllä nyt kelpaa!

Hämmentyneenä tässä on tullut ihmeteltyä sitä kuinka paljon paremmin olen nukkunut nyt kun makkari on lapsivapaa-alue. Siis oikeasti. Työmaalla oli pakko laskea työkaverin kanssa koska viimeksi olen nukkunut makkarissa jossa ei ole yhtäkään lapsen sänkyä ja siis apua!

Laskelmissa päädyttiin vuoteen 2000. Siis todellakin. Ja tuolloinkin lapsivapaa makkari ehti olla käytössä vain reilun vuoden ennen sitä eli hmmm… Samassa sitä tuli ihmeteltyä sitäkin että miten vanhaksi sitä onkaan tultu. Molemmat. Siis minä ja työkaveri. Ei meistä enää olisi samoihin suorituksiin kuin silloin joskus.

Vai onko se sittenkin mukavuudenhalua, mene ja tiedä, sillä oikeasti. Kauhulla muistelin vuosia jolloin junnu oli ihan pieni ja ihan mahdottoman sairas astmansa kanssa. Öisin ei juuri nukuttu, jos kohta ei päivisinkään sillä silloin isommat lapset ja hoidokit piti vauhtia yllä.

Siihen aikaan torpassa oli tarkalleen yksi auto ja kaksi isoa koiraa. Niin ja kotona asui laaja kirjo lapsia aina teini-ikää hipovasta tyttärestä siihen junnuun. Ja lapsiakin siinä tuli samalla hoidettua, siis muiden. Päivärytmi oli himppasen kuluttavampi kuin nyt vaikka työmaalla käynkin pyörähtelemässä.

Aamuviideltä istuttiin usein ensiavussa aamuspiralla junnun kanssa, se kun oli toimivin keino pahimpina tautikausina ja niitä todellakin riitti. Kotiin kurvattiin vauhdilla että ukko sai auton alleen ja pääsi lähtemään töihin puoli kuudelta. Puoli seiskalta tuli ekat hoitolapset, sitä ennen ehti kenties katsoa päivän kuvioita ja ruokapuolta edes himppasen valmiiksi.

Omia läheteltiin kouluun, heitä oli silloin kolme kouluikäistä, ja jos junnu oli kovin kipeä käytiin päivällä ukon kotiuduttua lekurissa uudemman kerran. Mukana kulki silloin paitsi junnu eli potilas, myös hoitolapset, välillä kaksi ja välillä kaikki kolme.

Sitä ennen oli toki ennätetty viedä ja hakea kerholaisia, tehdä ruokaa, ruokailla, kusettaa koiria, siivota, pyykätä, mitä milloinkin. Varahoitoahan ei ollut olemassa sillä yksityinen perhepäivähoito oli vielä ihan lapsenkengissä joten omien lasten sairastellessa hoidokitkin oli aina paikalla.

Illat meni sitten hoitaessa pois kaikkea sitä mitä ei ollut päivällä ehtinyt ja jääkaappiakin piti täydentää ronskimmalla kädellä. Päivät päätettiin usein siihen että kurvailtiin junnun kanssa vielä ottamassa spirahömpsyt ensiavussa, sillä keinoa kun oli edes jotain toivoa yön rauhallisuutta ajatellen.

Näin jälkeenpäin on pakko myöntää että en muista ihan kamalasti mitään ihmeellisiä juttuja noilta ajoilta. Päivät vaan meni, meni ja meni. Yöt vain meni, meni ja meni. Päivät vaihtui, kuukaudet vaihtui ja vuodenajat vaihtui. Jaksaisinko enää moista, tuskinpa.

Mistäkö moinen edes tuli mieleen siinä työkaverin kanssa höpötellessä? Kaipa se tuli siitä että nauroin jo valmiiksi sitä kuinka kaikkensa antanut sitä onkaan taas lauantaina kun rääppis tulee yökylään tänään. Vaikka rääppis ei valvotakaan, eikä juoksutakaan sen kummemmin niin on se vain kumma kuinka huonosti sitä tuleekaan aina nukuttua kun pieni on paikalla.

Kuinka vähän sitä osaa tehdä silloin kun pieni on päiväunilla ulkona. Kuinka vähän sitä osaa tehdä yhtään mitään kun pieni on paikalla. Kun ei vain muka osaa, pysty, ehdi ja kykene. Ehkä se onkin niin ettei silloin vain malta. Kun on se rääppis.

Vaan jaa. Nyt on pakko lähteä tutkailemaan kutristoa edes jonkinlaiseen ojennukseen, missikampausta nyt ei kukaan kaipaa mutta olisihan se kiva etteivät työmaalla kuvittelisi minkään halloween-kummajaisen sentään saapuneen taloon. Se on siis moro ja have fun!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s