Olipa hieno tilaisuus. Poikasesta tuli jääkäri, lähiaikojen koulutus tekee äidin ihmeestä alikessun. On pakko myöntää, että voisin haljeta tähän ylpeyteen. Poikanen on sössinyt, sotkenut ja tehnyt vaikka mitä hölmöä mutta armeija. Poikasen juttu. Ihan vain ja ainoastaan poikasen juttu.
Kasvanut tuo on, ihan hetkessä. Tuossahan on alkanut näkyä merkkejä miehestä, sellainenko siitä tulee? Ja juurihan tuo syntyi, katseli minua maailmankaikkeuden viisaudet tietävä katse silmissään. En muista olenko tästä aiemmin täällä maininnut, mutta jokainen lapsistani on katsonut minua eri tavalla synnyttyään.
Esikon silmiä en nähnyt, sattuneista syistä, ja olen takuulla huono arvioimaan hänen katsettaan ensimmäisillä kerroilla kun näimme. Minun mielestäni silmissä oli keijukaisia, metsänhenkiä ja lisää keijukaisia. Sitten tuli poikanen ja hänen silmänsä näin heti kun hän syntyi.
En ikinä, koskaan, ole pystynyt unohtamaan sitä näkyä minkä näin kun hän porasi silmänsä minuun. Aivan kuin kaikki maailman viisaus olisi asunut niissä silmissä. Pieni ihminen vanhan miehen silmillä, sitä lapseni oli. Poikanen 17v näytti lähinnä säikähtäneeltä jänikseltä.
Kauhuinen katse asui silmissä monta päivää, itse ehdin jo miettiä monesti että näinkö tuo haluaa pois käsistäni jonnekin. Prinsessa taas oli silkkaa uteliaisuutta. Kysymysmerkkejä, ilkikuria ja uteliaisuutta. Junnua en nähnyt tämän synnyttyä, kuten en spedeäkään.
Siinä kohtaa kun näin junnun tämän silmät oli täynnä elämänviisautta ja vakautta. Ei häntä kiinnostanut mitä me ajattelemme, hänellä oli oma maailmansa jossa hän eli. Spede taas. Hmmmm. Speden silmissä asui sama uteliaisuus kuin siskonsa. Aivan kuin hän olisi vain odottanut mitä annamme ja samaan aikaan odottanut mitä pyydämme.
Poikanen 19v on monessa kohtaa elämäni aikana pettänyt minut lujaa ja samaan aikaan tämä on seissyt takanani kuin vuori. Se kaikki viisaus on edelleen siellä silmissä, yhtä aikaa ilkikurisen ilmeen kanssa. Kuten sanoin, tähän ylpeyteen voisin haljeta koska vain.
Rakastan tuota lasta, aivan samoin kuin muitakin, mutta eri tavalla. Hän on minun sössijäihmeeni, se joka saa siipeensä jos niin käy ja se, joka uskaltaa olla juuri hän. Olen suunnattoman ylpeä siitä, että hän on saanut sen minkä toivoi, olkoonkin että tämä on välietappi.
Älyvapaa äiti 
Niin.. itkien luen tätä juttuasi. Tulee oman pojan inttiaika mieleen. Se into, halu kokea ja nähdä on valtava jos on luonteeltaan sellainen, että armeijan touhut kiinnostaa. Mikä ylpeys ja leveä hymy isän ja pojan kasvoilla kun tuli tieto että pääsee Upinniemeen ja ja sieltä alokasajan jälkeen Turun Pansioon. Innostunut ääni puhelimessa kertoi jostain uudesta onnistumisesta ja uudesta etapista. Matruusi lukee sotilaspassissa. Meillä on tästä aikaa nyt seitsemän vuotta. Isää ei enää ole ja poikaan voin luottaa ja turvata kaikissa asioissa. Hänestä on tullut kunnon kansalainen. Hänen isänsä olisi ylpeä hänestä nyt. Onnea pojalle ja koko perheelle. Luen blogiasi ja pidän siitä tosi paljon. Kirjoitat tosi kivasti. En ole vain kommentoinut koskaa ennen.
Kiitos Maija kommentista! Se into ja halu taitaa olla ne voimakkaimmat onnistumisen tekijät tuossa armeijatouhussa. Niinhän se poikanen sanoikin, että hän on vetänyt ihan täysillä ihan kaiken nyt perusjaksolla, minkäänlaista puolitehoisuutta tai laiskottelumeininkiä ei ole harjoitettu.
Uskonpa, että poikasestakin kasvaa varsin kunnollinen ja tunnollinen nuorukainen tämän asenteen myötä.
Ja uskonpa siihenkin, että se kuinka vanhemmat suhtautuu tässä kohtaa on tärkeä osatekijä. Ylpeyttä ei voi koskaan olla liikaa silloin kun ylpeyteen on aihetta.
Kauniisti kirjoitettu ♥
❤ Eipä näistä oikein muuten osaa välillä kirjoittaa.